tiistai 24. marraskuuta 2015

Miten selittää ateismin (epä)suosiota ja monimuotoisuutta?

Pari viikkoa sitten julkaistiin miniartikkelini ”Do National Histories Matter? Explaining the Diversity of Atheism”. Se oli osa ateismin näkyvyyttä ja monimuotoisuutta käsittelevää blogikirjoitusten sarjaa. Julkaisijana toimi hollantilainen The Religion Factor, jonka seuraamista suosittelen lämpimästi.

Omassa tekstissäni väitän, että vaihtelevat kansalliset historiat ovat merkittävä konteksti, mikäli haluamme selittää, miksi ateismi on monimuotoista.  Havainnollistan tätä vertaamalla Suomen ja Ruotsin merkittävää eroa ateististen identiteettien suosiossa. Vaikka molemmat maat muistuttavat yhteiskuntarakenteeltaan toisiaan – molemmat ovat esimerkkejä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista – ja vaikka molemmissa maissa uskonnollisuus ei ole erityisen voimakasta, ne poikkeavat toisistaan huomattavasti, kun tarkastellaan ateismia.

Yksinkertaistaen: Ruotsissa ateistiksi identifioituminen on tavallista, Suomessa poikkeuksellista. Tilanne voi muuttua nopeastikin, sillä historian painolasti on kevyempi nuorten kohdalla. Silti kun verrataan kyselyjä, joissa on kysytty samat kysymykset samoilla vaihtoehdoilla, kuvio on selkeä.

Selitykseni tälle on se, että Venäjän osana ja Neuvostoliiton naapurina Suomessa on totuttu assosioimaan ateismi uhkana pidettyyn kommunismiin ja Neuvostoliittoon, joka oli virallisesti ateistinen ja käytännössä uskontokriittinen valtio. Siksi ateismi viittaa ikään kuin suomalaisuuden vastaisuuteen. Tätä merkitystä on ollut rakentamassa myös luterilainen kirkko, sillä se on kriisiaikoina ollut vahva kansallista identiteettiä muokkaava toimija. Taas yksinkertaistaen, ateismi ei ole perinteisesti kuulunut normaaliin hyvään suomalaisuuteen. Tämä ei ole tarkoittanut, että pitäisi uskoa kuten kirkko opettaa, vaan että verrattain myönteinen suhtautuminen kirkkoon ja sen jäsenyyteen on ollut – ja on osittain edelleenkin – keskeinen osa sitä, mitä pidetään tavallisena suomalaisuutena. Ruotsilla sen sijaan ei ole ollut samankaltaista ”merkitsevää ateistista toista”.

Esimerkki osoittaa, että ilman kansallisten historioiden tuntemusta on vaikea esittää tyydyttäviä selityksiä ateististen identiteettien suosion vaihtelulle ja ateististen identiteettien erilaisuudelle.

Blogin konsepti ateismiaiheiden osalta on mielenkiintoinen esimerkki tutkimuksen ja opetuksen nivomisesta. Groningenin yliopiston kurssille osallistuvat lukevat aiheeseen liittyvät blogitekstit ennen kurssin alkamista. Kurssin pitäjät kirjoittivat ensimmäisen, kolme kutsuttua kirjoittajaa seuraavat ja lopuksi kurssin pitäjät tekijät yhteenvedon. Blogi antaa hyvä alun kurssille.



perjantai 20. marraskuuta 2015

Studioalbumit osa 59: Maj Karman Kauniit Kuvat / Maj Karma / Herra Ylppö & Ihmiset

Kirjakaupasta tarttui vitosella matkaan Teppo Vapauden kirjoittama Herra Ylpön sydän (2012). En välitä kommentoida kirjaa sen kummemmin, mutta se innoitti muistelemaan ja myös pohtimaan, mitä kaikkea Maj Karman Kauniit Kuvat (aivan aluksi Maij’ karman kauniit kuvat ja sittemmin Maj Karma) on levyttänyt. Samaan putkeen kuuntelin yhtyeen laulaja Herra Ylpön soololevyt.

Mahdollisesti ensimmäinen kosketukseni yhtyeeseen on vuoden 1997 Iskelmä-ep:n nimikappale, joka löytyy Sue-lehden mukana tulleelta Sue 2 -kokoelma-albumilta. Se ei ole täydellinen kappale, mutta yhtye erottui levyltä edukseen ja meni mielessäni kategoriaan ”kehityskelpoinen”.

Kaukana puhelimista (1996) julkaistiin nimellä Maij’ Karman Kauniit Kuvat. Levy on harvinaisuus, jota yhtye ei levy-yhtiön toiveista huolimatta halunnut julkaista uudelleen. Osa siitä löytyy vaikkapa YouTubesta, josta voi todistaa parin biisin verran, millaisesta nuorten miesten innostuneesta raakileesta on kyse. Ehkä keskeisin biisi on ”Don Säilän hyväksyntä”, jota hyödynnettiin myöhempään ”Sodankylä” hittiin. ”Paskan ote” löysi liveversiona tiensä ”Katutyttöjen laulu” -singlelle vuoden 2003 Metallisydän-albumin aikoihin.

Kaakao (1998) tuli tutuksi pian ilmestyttyään. Lainasin sen kirjastosta ja nauhoitin c-kasetille kolme biisiä, jotka edelleen tuntuvat levyn parhailta. Nämä ovat ”Buster Keaton”, ”Ovisilmä” ja ”Hullu huutaja”. Buster on maltillisesti tehty biisi, jossa ei mennä soitannollisessa rankkuudessa yli äyräiden missään vaiheessa. Huutaja on kokonaisuudessa hieno biisi, mutta siinä on kaksi nerokasta kohtaa: tekstissä viittaus Anna Kuoppamäkeen toimii mainiosti tietylle sukupolvelle, mutta jää aika epäselväksi nykynuorille; myös kitarasahaus biisin lopussa, siellä kahden minuutin ja 15 sekunnin paikkeilla, on tehokas (ensin ilman muita soittimia ja sitten uudestaan koko soitinarsenaalin osana). Tässä vaiheessa yhtye kirjoitti nimensä muodossa Maj Karman Kauniit Kuvat.

Ääri (2000) on albumi, jonka päädyin ostamaan käytettynä välittömästi sen ilmestyttyä. Ei se halpa ollut, mutta kiinnosti. Levy ei ollut täysosuma, mutta en ollut pettynyt. Sama tunne on edelleen päällimmäisenä. Sillä on edelleen noin kolme onnistunutta biisiä, ”Eetteripyörretango”, ”Rinta” ja levyn paras ”Best of Mozart”. Muu materiaali on keskitasoa, ei suinkaan kelvotonta, ja ”Ääretön” on ihan onnistunut yhdeksänminuuttinen vähitellen kasvava päätös levylle. Teos ei ole suomiheviä, vaikka onkin rankkaa. Se on omaperäistä, semiälykästä ja raskasta musiikkia, jossa kuuluu vaikuttimina indiebändit. Edelleen yhtye jäi ”lupaavan” tasolle. Hienoista hetkistään huolimatta Ääri ei kunnolla lunastanut sitä potentiaalia, jota kuvittelin yhtyeessä olevan.

Rautaneito (2001) oli kiinnostava ilmestyessään, kuten suhtautumisestani yhtyeen aikaisempiin tuotoksiin voi päätellä. Ostin sen heti, muistaakseni siksi, että olin kuullut ”Romanssi”-kappaleen radiosta. Se on edelleen mielestäni yhtyeen paras biisi. Levyllä on muutama muukin maininnan arvoinen raita, esimerkiksi onnistunut ”Pasi sanoo”. Vahvaan keskitasoon yltää ”Karl Benz” ja ”Bloody Valentine”. ”Taivaanvuohessakin” on hetkensä, ainakin se, kun huudetaan ”Talvi meissä!”, ja balladimainen ”Haavat” toimii omassa lajissaan. Sen sijaan levyn avaava ”Rocktähti”, jonka tarinaa jatkettiin myöhemmillä levyillä, on aina tuntunut vaivaannuttavalta sävellykseltä ja kömpelöltä sanoitukselta, vaikka Ylppö itse ilmeisesti pitää sitä jotenkin nerokkaana tekstinä.

Metallisydän (2003) taisi mennä itseltäni ohi, vaikka olin aikaisemmin seurannut yhtyettä kohtuullisen tiiviisti. Jotain tapahtui välissä, en muista mitä. Albumilla pidän siitä, miten keskinkertaisessa nimibiisissä kitarat muuttuvat oudoksi sahaukseksi keskellä biisiä. Pidän ”Liskokuninkaan poika” -tyyppisistä vauhtirokeista, joissa yhtyeen metallisuus jää viitteenomaiseksi elementiksi. Jatko-osa ”Rocktähti muistelee” on tarpeeton biisi tarpeettomalle jatkotarinalle. Iskelmällinen ”Arpi” nousee edukseen. Teppo Vapauden kirjassa levyn tekstejä käsittelevä osio on mielenkiintoista luettavaa, mutta sävellyksistä on vaikea poimia suuria teoksia edes yhtyeen oman historian kontekstissa. Kuuntelen levyä Spotifysta, jossa on remasteroitu versio. Alkuperäisen soundimaailma oli Ylpön mukaan liian ”terävä” ja siksi ”kuuntelukelvoton”. Alkuperäisen teoksen päätti levyn parhaimmistoon kuuluva ”Satulaulu”. Spotikan versiossa on yksi ylimääräinen biisi. En enää muista, kuulinko levyn sen ilmestyttyä. Jos kuulin, innostuin luultavasti yhtä vähän kuin nyt. Kyse on taiteellisesti väärästä polusta, joka antaa ymmärtää, ettei yhtye tule koskaan lunastamaan minulle sille asetettuja odotuksia. Ostava kansa ei ollut radikaalisti eri mieltä: myynti alkoi lupaavasti mutta tyssäsi nopeasti.

Tässä välissä yhtye julkaisi Musta Paraati ep:n (2004), jolla versioitiin viisi Mustan Paraatin kappaletta. Työnsä Maj Karma tekee oikein kelvollisesti, mutta mitään uutta näkökulmaa suomigootin eittämättömiin klassikkobiiseihin ei edes yritetä tuoda. Toki soitto on metallisempaa kuin alkuperäisissä. Tätä ennen Ylppö oli vieraillut Paraatin Tavastian keikalla laulamassa biisin ”Peilitalossa”, joka löytyy tältäkin ep:ltä. Kymmenen vuotta myöhemmin Ylppö ryhtyi Mustan Paraatin laulajaksi, kun yhtye palasi keikoille ja studioon. Provinssissa 2015 nähty keikka oli todella vakuuttava.

Sodankylä (2004) on ensimmäinen lyhennetyllä Maj Karma -nimellä julkaistu albumi. Levyä tehtiin hartaasti Gabi Hakasen ja Janne Halmkronan ohjauksessa, tavoitteena tehdä kai sama, mikä tehtiin CMX:n siirtyessä suurelle levy-yhtiölle (siis siirtymä Veljeskunnasta Aurinkoon). Ja se kuuluu levyssä. Lähinnä myönteisessä mielessä. Teos on suorempaa, popimpaa, helpompaa, kitaraindiempää ja – kyllä – parempaa jälkeä kuin aikaisemmin. Se myi jonkin verran edeltäjäänsä enemmän, mutta jäi levy-yhtiön asettamista tavoitteista. Sisällön puolesta esimerkiksi nimibiisi ”Sodankylä” (uudelleen tehty ”Don Säilän hyväksyntä”) on selvää hittimateriaalia, ja siinä osastossa poikkeuksellisen paljon itseäni miellyttävä. Jotenkin siitä on tunnelmansa puolesta aina tullut mieleen Kauko Röyhkän ”Vladivostok”, joka on parempi biisi mutta vähemmän tunnettu. Varsin kelvollista materiaalia ovat muun muassa ”Pohjola”, ”Kyynel”, ”Sarvia ja hampaita” ja huumoripala ”Turpaan vaan”, mutta nimibiisin lisäksi yksikään ei yllä yhtyeen aivan huipulle minun top-listallani.

Ukkonen (2006) lunasti ne kaupalliset odotukset, joita jo edeltäjälle ladottiin. Se myi kultaa. Albumilla palataan piirun verran Ylpön huutolaulun suuntaan, mutta säilytetään edeltäjän kaupallinen tuotantotyyli. Esimerkiksi ”Attentaatin” kaltaisia biisejä ei Sodankylällä ole. Se onkin onnistunut hupsulla räävittömyydellään. Sitä seuraa hieno ”Rukous”, joka ei ole Karmalle alkuunkaan tyypillinen kappale. Ehkä siksi sitä on soitellut myös Antti Tuisku ja Jarkko Martikainen. Huutolaulu ei hämää, sillä levy on melko iskelmällinen. Tästä hyvä esimerkki on tiukasti ja rankasti soitettu rallatus ”Luovuttanut enkeli” (tai avausraita ”Sid ja Nancy”). Mukana on myös rocktähti-saagan seuraava osa, yllättävänkin hauska ”Rocktähti sekoaa”, jos vertaa saagan edellisiin osiin. Musiikkivideoksi asti päätynyt, Peter Greenawayn leffasta nimensä saanut ”Kokki, varas, vaimo ja rakastaja” ei mielestäni yllä keskinkertaista korkeammalle. Albumi haisee edelleen menestykselle. Yhtye oli tullut yhdenlaiseen päätepisteeseensä, hetkellisesti yhdeksi Suomen suurimmista.

Herra Ylppö & Ihmiset: Sata vuotta (2008) on Ylpön ensimmäinen soololevy, joka tehtiin Maj Karman kaupallisen menestyksen perään hakemaan lisää menestystä pop-otteella. Sen tuottajaksi tuli Ukkosella hommaa ohjannut Illusion Rake (Rauli Eskolin). Se myikin kultaa. Tyylillisesti se on selvästi Maj Karmaa kaupallisempaa. Siitä puuttuvat huutolaulu ja sahaavat särökitarat, mutta koska Ylpön ääni on niin tunnistettava, ei yhteyksiä voi olla tekemättä. Nimibiisi ”Sata vuotta” on selvä hitti, joka on myös suunniteltu hitiksi. Niin kai ovat muutkin biisit, mutta ovat joko yhdentekeviä ja paikoin vaivaannuttavia. Esimerkkinä jälkimmäisestä on ”Videovuokraamon tyttö”, erityisesti sen kertsi. Biisin tekstissä on kuitenkin pari hyvää lainia ja mainio c-osa. ”Mellakka” ei ole ollenkaan huono. Ei tätä levyä minulle ole tehty, mutta mitäpä siitä, menestys jatkui.

Maj Karma: Salama (2009) tehtiin hankalissa olosuhteissa. Biisintekijä-kitaristi Häiriön ja Ylpön välit olivat kireät, aikataulu haastava ja Ylpön mukaan biisit niin koukeroisia, ettei niihin saanut sovitettuja tekstejä saatikka laulumelodiaa. Suuri yleisö oli samaa mieltä kuin kriitikot: ei iske salama ukkosen lailla. Levyn avaava nimibiisi antaa kuitenkin lupauksen aivan muusta. ”Salama” on tehokas, ilmava ja simppelisti rokkaava raita. Tämä oli kai alkujaan viime hetkillä väsätty rokkiraita, mutta pelleilystä tuli levyn paras biisi. Sen jälkeen materiaali mutkistuu, ja tässä erityisessä tapauksessa se ei ole hyvä asia. Sen lisäksi suoremmista raidoista kaikki ei osu napakymppiin (”Yön pimeydessä”). Huvittava ”Viimeinen käyttöpäivä” on varsin onnistunut esimerkki siitä, miten yhtye keikkuu paikoitellen vitsin ja ei-vitsin välillä. Albumin päättää ”Jäähyväiset”. Pitkähkö, vähitellen kasvava tunnelmapala on se, mitä yhtyeen päätösraidoilta on tottunut odottamaan. Yleensä ne kuitenkin jättävät hieman kylmäksi. Ehkä tämäkin, vaikka se voisi jossain tilanteessa kolahtaa todella kovaa. Ei sentään, viimeiset kolme minuuttia ovat hienoa kuunneltavaa. Levyn alku ja loppu kannattaa kuunnella, muu ei ole niin välttämätöntä.

Herra Ylppö & Ihmiset: Pojat ei tanssi (2010) syntyi Maj Karman vetäytyessä tauolle. Ja menestyihän sekin kultalevyn verran. Taas nimibiisi on selkeää hittimateriaalia muun materiaalin ollessa välillä vähän raskaampaa, mutkikkaampaa ja – valitettavasti – keskinkertaisempaa. Ei siinä mitään, mutta onko kuvio jo vähän turhan arvattava? Tässä vaiheessa myös Ylpön ääni alkaa rasittaa – liikaa Karmaa ja Ylppöä lyhyessä ajassa. Uusi yritys. Oikeasti nimibiisiä seuraava ”Horros” on yksinkertainen ja vetävä radioystävällinen ralli, samoin kuin ”Piraija”. Tästä huolimatta tai juuri siksi otteeni lipsuu enkä saa itseäni innostumaan aivan kelvollisesta albumista.

Mies ja nainen (2012) jatkaa tuttua linjaa. Ilmaisu on uponnut jo niin syvälle uomaansa, ettei levyllä ole mitään uutta eikä yllättävää, ellei sellaiseksi lasketa sovituksellista runsautta. Myönteisesti ajateltuna mukana on taas iskeviä melodisia biisejä satunnaisilla raskailla elementeillä maustettuna. ”Mustat hevoset” on se hittibiisi ja ”Ikuiset” on se sentin verran rajumpi iskusävelmä niille, joille edellinen oli jo liian iskelmällinen. Siihen väliin menee nimibiisi ”Mies ja nainen” sekä ”Matador”. Tekstit ovat samaa kuin ennekin: muutamia oivalluksia ja huumoriakin. Jotenkin minulla on vaikeuksia suhtautua Ylpön teksteihin. Niissä on kiistämättömät ansionsa, ja Vapauden kirjan perusteella niillä on todella vahvat omakohtaiset kiinnikkeet, mutta samalla ne tuntuvat paikoitellen pakotetuilta, toisin kuin vaikkapa Samuli Putrolla. Useissa tapauksessa itse sävellys on sen verran keskitasoinen, etten jaksa jäädä mutustelemaan mahdollisesti vahvaa sanoitusta. No, kaikkiaan en osaa nimetä yhtään Ylpön tekstiä, joka koskettaisi todella, vaikka en voi olla samalla arvostamatta häntä tekstittäjänä.

Luuranko (2013) poikkeaa aikaisemmista Ihmisten levyistä jo siksi, että tuottajana ei ole Illusion Rake (Rauli Eskolin) vaan Gabi Hakanen ja Teropekka Virtanen. Ennakkoon muistan siitä lähinnä toisena singlenä julkaistun ”Lista Hämähäkkimiehen vihollisista”, joka on hittimielessä aivan vakuuttava kappale. Ensimmäinen single oli todella vaivaannuttava Don Huonot -pastissi ”Buu”. Avausraita ”Peloton enkeli” sen sijaan on tuttua keskivahvaa Ylppöä, vierailijanaan Yrjänä. Muu levy on mitä on. Ennalta arvattavaa, joskaan ei huonoa musiikkia. Kun taas kerran Ylpön albumi päättyy rauhalliseen kappaleeseen, voi vain sanoa, että miehellä on hieman epärealistinen kuva omasta rohkeudestaan ja uusiutumiskyvystään. Jotenkin Ylpön tekemästä musiikista on tullut itselleni melkeinpä yhdentekevää. On kuvaavaa, että Teppo Vapauden kirjan jälkipuoliskolla esiintyy parikin kertaa Ylpön nupinoita siitä, etteivät kaupalliset mainosradiot soita hänen biisejään. Ymmärrän sen rahallisen arvon, mutta taiteelliselta kannalta on huolestuttavaa, kun artisti alkaa puhua Radio Novasta ja NRJ:stä. Tälle sopiva kontrasti on Matti Mikkolan tokaisu Saimaa-yhtyeensä tuoreesta albumista: ”Meil on 15-minuuttinen Levoton tuhkimo ja 12-minuuttinen Lentävä kalakukko. Minkäs verran veikkaatte niitten soivan Radio Novalla?”

Kaikkiaan Maj Karma on kuin heviversio Mustaa Paraatia, Pixiesiä ja ehkä CMX:ää kuunnelleista Sielun Veljistä. Ylpön soolot ovat osin samaa, mutta niissä on vähemmän särökitaraa ja huutolaulua ja valitettavan paljon Don Huonoja. Mies on tehnyt paljon hyvää musiikkia, joten en halua antaa liioitellun kielteistä kuvaa, mutta ei siitä lopulta tullutkaan itselleni tärkeää hahmoa. Vai voisiko vielä tapahtua jotain tulevilla levyillä? Ainakin Maj Karman on huhuttu tekevän uutta musiikkia, mutta toistaiseksi en laita ropojani likoon sen merkittävyyden puolesta.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Suomalaisten tieteilijöiden uskonnollisuus

Perjantainen aamupäivä meni ”Miten Suomi uskoo?” -seminaarissa, jossa kuuntelin yhteensä kuusi kiinnostavaa alustusta. Yksi niistä oli Jorma Hietamäen esitelmä suomalaisten yliopistossa opettavien ja tutkivien uskonnollisuudesta. Hän puhui psykologian alan väitöskirjastaan Suomalaisten yliopisto-opettajien maailmankuvat ja maailmankatsomukset (2015).

Tutkimus osoittaa, että suomalaiset tieteentekijät ovat selvästi vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että he olisivat uskonnonvastaisia. Kun vastaajilta kysyttiin erilaisia jumalasuhteeseen liittyviä kysymyksiä, suosituimmaksi nousi vaihtoehto ”En usko Jumalaan. Pidän silti itseäni jonkinlaisena kulttuurikristittynä ja ajattelen, että monille ihmisille jumalausko tuo myönteisiä asioita elämään.”

Itseäni kiinnosti erityisesti uskonnollisuuden jakautuminen tieteenaloittain, sillä yhdysvaltalaisissa aineistoissa on käynyt ilmi, että luonnontieteilijät ovat uskonnollisempia kuin yhteiskuntatieteilijät ja humanistit.

Hietamäen tutkimus viittaa samaan suuntaan: hänen jaottelussaan lääketieteellisessä työskentelevät ovat uskonnollisimpia ja yhteiskuntatieteilijät uskonnottomimpia, kun mittarina on jumalausko. Tähän väliin menevät teknilliset tieteet ja humanistinen/kasvatustieteellinen.

Pari reunahuomiota: lääketieteellisen luvut ovat korkeita osittain siksi, että siihen on laskettu mukaan hoitotieteet. Tämä ei välttämättä selitä kaikkea. Lisäksi olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten humanistinen ja kasvatustieteellinen jakautuvat, sillä oletukseni on, että kasvatustieteellisessä jumalausko on yleisempää.

Kun tähän yhdistetään vastaajien oma käsitys siitä, onko tieteenala vaikuttanut jumalauskoa koskeviin käsityksiin, saadaan selville, että yhteiskuntatieteilijöiden mukaan vaikutus on suurempi kuin humanisteilla ja kasvatustieteilijöillä. Näillä puolestaan on suurempi vaikutus kuin teknillisillä aloilla ja lääketieteellisillä aloilla.

Yhdysvaltalaisia eroja on pyritty selittämään sillä, että humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla opitaan pitämään asioita inhimillisinä konstruktioina. Sama ulottuu jumalauskoon. Luonnontieteellisillä aloilla tähän ei erityisesti harjaannuta. Se, että suomalaisessa aineistossa tieteenalan koettu vaikutus jumalauskoon oli suurinta yhteiskuntatieteissä ja pienintä lääketieteessä, sopii esitettyyn tulkintaan.

Hietamäki ei esitelmässään kytkenyt löydöksiään kansainvälisiin keskusteluihin tieteilijöiden uskonnollisuudesta, mutta ainakin suomalaiset löydökset vaikuttaisivat vahvistavan kansainvälisiä löydöksiä ja niiden tulkintoja.

Itse en ole vielä ehtinyt perehtyä väitöskirjaan. Se löytyy täältä:


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Studioalbumit osa 58: Yo La Tengo

Asuessani vanhempieni luona kuulin Miettisen soittavan radiossa Yo La Tengoa. Kirjoitin nimen pöydällä olevaan paperiin. Turkuun muuttaessani löysin Alfasta käytettynä yhtyeen cd-ep:n, jonka avasi juuri tuo radiossa kuultu kappale, ”Tom Courtenay”. Tämä oli vasta ensimmäinen askel.

Lontoo vuonna 2001. Viimeisenä iltana olin tuhlannut rahani Belle and Sebastianin keikkaan Royal Albert Hallissa. Käteistä oli jäljellä yhteen olueen. Sitä juodessani tutustuin amerikkalaiseen matkaajaan, jonka kanssa aloimme jutella musiikista. Mies osoittautui Rolling Stonen toimittajaksi. Kuunnellessaan jorinoitani hän ounasteli, että saattaisin pitää Yo La Tengosta. Totesin, että Hobokenista, New Jerseystä kotoisin oleva indiebändi on tuttu yhden ep:n verran, mutta ei oikeastaan sen enempää. Hän kommentoi, että pitää yhtyeen tuoreinta levyä parempana kuin Pavementia. Matkan jälkeen päätin hankkia tuon vuonna 2000 ilmestyneen  levyn.

Myöhemmin ostin kolmen cd:n boksin Prisoners of Love, jota myytiin naurettavan halvalla. Sen jälkeen hyllyyn on ilmestynyt pari muutakin levyä, mutta koskaan en ole käynyt kaikkia yhtyeen studiolevyjä läpi. Niitä on Wikipedian luokittelun mukaan 14.

Ride the Tiger (1986) on melko herkkää kotikutoista kitaraindietä, jota luonnehtii hyvin kover-valinnat Kinksistä (”Big sky”) Loveen (”A House is not a motel”). Sitä ei voi ainakaan kutsua ylituotetuksi. Sen aloittaa hieno popralli ”The Cone of silence”, mutta koko levy on tasoltaan hitusen heikompi. Love-laina pomppaa muutaman keskinkertaisen biisin jälkeen myönteisesti pakasta, samoin kuin pirteä ”Five years”. Tosifaneille tätä voisi suositella jopa lämpimästi, aloittelijoille ei.

New Wave Hot Dogs (1987) on yhtyeen kakkoslevy, jonka kakkosraita, ”Did I tell you” on yksi yhtyeen parhaista koko uran aikana. Se on kaunis popkappale rosoisella mutta melodisella albumilla, joka on laadukas muttei ”kypsä”, jos tällaista termiä halutaan käyttää vertailtaessa yhtyeen myöhempään historiaan. Sieltä ei löydy yhtään myöhemmälle uralle tyypillistä pitkää biisiä, mutta mukana on kyllä harvinainen Velvet Underground -laina ”It’s alright” ja toimiva ”A Shy dog”.

President Yo La Tengo (1989) koostuu vain seitsemästä biisistä, joista yksi venyy yli 10-minuutin mittaan. Näistä biiseistä peräti kaksi on samoja: ”The Evil that men do”, joka löytyy jo debyytiltä, on albumilla sekä Craigin että Pablon versioina (en tosin tiedä, mitä ne tarkoittavat). Se on siis tavallaan miniälppäri, mutta kuitenkin ihan hieno levy, jolta löytyy keskitempoista vintage-indietä (erityisesti ”Drug test”) ja Dylan-koveri ”I Threw it all away”.

Fakebook (1990) sisältää 11 koveria ja 5 originaalia. Koverit vaihtelevat hyvin obskuureista folkkareista, avantgardisteista ja merseybeateista tunnettuihin artisteihin, kuten The Kinks, John Cale, Gene Clark ja Cat Stevens. Siinä välimaastossa ovat kulttisuosikit The Flamin’ Groovies ja Daniel Johnston. Cat Stevensin ”Here comes my baby” -rallatus saa hyvälle mielelle, samoin kuin The Holy Modal Roundersin ”Griselda” ja The Scene is Now’n ”Yellow sarong”. Grooviesien ”You tore me down” on yhtyeen folkimpaa osastoa, joka sopii hyvin samalle levylle Clarkin ”Tried so hardin” kanssa. Versio Johnstonin kappaleesta ”Speeding motorcycle” on hieno, mutta niin on alkuperäinenkin. ”Oklahoma USA” on uskollinen The Kinksin alkuperäiselle, mutta Yo La Tengon tulkinta tuo jotakin uutta herkkyyttä kappaleeseen. Oikeastaan ainoa heikompi tulkinta on John Calen ”Andalucia”, joka ei yllä alkuperäisen tasolle. Jotenkin näiden kovereiden seassa unohtuu bändin omat raidat, mutta mainittakoon, että mukana on ihana ja upea, jo New Wave Hot Dogs -levyltä löytyvä ”Did I tell you” ja oikein miellyttävä avausraita ”Can’t forget”. Erittäin onnistunut levy.

May I Sing with Me (1992) on melko vähäeleinen albumi. Siinä on mukana yhtyeelle ominaiset elementit, mutta mukana on myös hieman suorempaa, punkimpaa otetta (”86-Second blowout”, ”Some kinda fatigue”, ”Out the window”). Yksittäisiä hienoja biisejä albumilla on muutamia, esimerkiksi ”Upside down”, mutta kokonaisuus on jokseenkin epätasainen. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että yhtye on tässä vaiheessa matkalla kohti huippua. Tämä voisi olla siksi yhtyeen diehard-fanin mielestä paras tekele (vrt. ”Eka demo oli paras”).

Painful (1993) on noisee, shuugeissii, ambienttii, poppii ja indiee yhdessä paketissa. Kakkosbiisissä ”From a motel 6” yhdistyy hittimäisellä tavalla kaikki elementit. Sieltä löytyy myös utuinen ”Nowhere near”, jota käytettiin Silta-sarjan ykköskauden päätösjaksossa. Muuten levy menee vähän ohi näin vähällä kuuntelulla. Täytyy palata tähän myöhemmin.

Electr-O-Pura (1995) on levy, jolla on yhtyeen ensi-ihastukseni ”Tom Courtenay”. Ihastus ei ole haihtunut parissakymmenessä vuodessa. Se on edelleen upea kappale. Mutta hieno on muukin levy. Se nimettiin edesmenneen soodamerkin mukaan, ja se tuo mieleen Sonic Youthin ja aikansa indiesuodattimen läpi päivitetyn Velvet Undergroundin. Hyvänä esimerkkinä jälkimmäisestä on kakkosraita ”Flying lesson”. Väliin mahtuu hitaita, kauniitakin kappaleita, joissa tuntuu yhtyeelle tyypillinen unenomaisuus (ja unettavuus). Itse pidän erityisesti tällä levyllä hieman kovempitempoisista ja meluisemmista raidoista. Levyn päättää hienosti yli 9-minuuttinen indiekitarapopin taidonnäyte ”Blue line swinger”. Ei ihan listakamaa, no ei oikeastaan lähelläkään sitä, mutta omaehtoinen, omalla tyylillään vahva levy.

I Can Hear The Heart Beating as One (1997) on yksi yhteen arvostetuimmista levyistä. Siitä kertoo jo Pitchforkin huikea 9.7/10. Itselleni se ei ole kovin tuttu, mutta kuunnellessa voi suunnilleen yhtyä kriitikoiden arvioihin. Albumi on juuri sitä, mitä amerikkalainen kitaraindie oli parhaimmillaan 1990-luvun jälkipuoliskolla. Mukana on omien biisien lisäksi myös suriseva Beach Boys -laina ”Little Honda”, mutta ”We’re American band” ei ole Grand Funk Railroad -kover, vaikka nimensä puolesta kuvittelisi olevan. No, amerikkalainen bändi on tämäkin, vaikka kovin erilainen. Beating as One ei ole edelleenkään itselleni tärkeä levy samalla tavalla kuin Pavementin, Pixiesin, Built to Spillin, Dinosaur jr:n ja monien muiden amerikkalaisten indiebändien parhaat. Täytyy tämä kuitenkin pitää kuuntelussa aktiivisemmin ja ostaa omaan hyllyyn tämän elämän aikana.

And Then Nothing Turned Itself Inside-Out (2000) on juuri se levy, jonka hankin tapaamani Rolling Stone -lehden toimittajan suosituksesta. Jo levyn nimi ja kansikuva osoittavat indie-estetiikan: nimi on lainaus avant-garde jazzari Sun Ra:lta ja kuva surrealistitaiteilija Gregory Crewdsonilta. Molemmat amerikkalaisia. Eikä se siihen lopu. Kappale ”The Crying of lot G” viittaa amerikkalaisen kirjailijan Thomas Pynchonin tiiviiseen mestariteokseen Huuto 49. Musiikki tällä levyllä on enimmäkseen hidasta, pehmeää ja tilavaa. Hieman nopeampaa tempoa edustaa oma suosikkini ”Cherry chapstick”. Albumin päättää yli 17-minuuttinen, melkoisen unettava ”Night falls on Hoboken”. Kokonaisuutena levy on lievästi unettava, mutta myöskin tyylikäs ja tasapainoinen.

Summer Sun (2003) on albumi, jonka kannessa bändin jäsenet poseeraavat talvivaatteissaan. Sisällöltään se on edeltäjänsä kaltainen, kuiskaileva ja rauhallinen. Tästä syystä kaikki kriitikot eivät innostuneet, vaikka arviot eivät kokonaisuutena olleetkaan kielteisiä. Jaan heidän käsityksensä. Osa biiseistä on puolivillaista jamittelua ilman sen suurempaa pointtia, mutta mukana on kuitenkin yksittäisiä herkkupaloja, kuten ”Season of the shark”.

I Am Not Afraid of You and I Will Beat Your Ass (2006) on mainio nimi levylle. Noudin sen lahjakortilla, jonka sain väitöslahjaksi kavereiltani. Albumin kenties mieleenpainuvin biisi on ”Mr. Tough”, joka on tarkoituksellisen halpa jäljitelmä kuviteltua groovaavaa soul-hittiä. Indie-estetiikkaan sopivasti levyn jammailuun keskittyvä avausraita (kuin myös päätösraita) kestää yli 10 minuuttia. Yhtyeen varsinkin myöhemmälle eklektisyydelle tyypillisesti pitkää avausraitaa seuraa heti leppoisa popralli ”Beanbag chair”, jonka jälkeen on vuorossa Velvet Underground -tyyppinen hidas kappale (”I feel like going home”). ”Mr. Toughin” jälkeen on taas vuorossa koskettava, John Calen ”Paris 1919” -kappaleen mieleen tuova ”Black flowers”, mikä osoittaa yhtyeen osaavan vaihtelun ja vuorottelun, jota niin moni varoo. Seuraava raita, ”The race is on again” soi unettavan kauniisti, vaikka kyse ei olekaan hitaasta biisistä. Välillä käydään kokeilun puolella, palataan takaisin ruotuun, rokataan täysillä (”Watch out for me Ronnie”) ja taas herkistellään Belle & Sebastianin tyyliin (”The Weakest part”). Riemukas ja monipuolinen, joskin joidenkin mielestä liian pitkä levy. Tuplavinyylinä tämä olisi lähes täydellinen, cd:llä vain erinomainen.

Popular Songs (2009) tuli tutuksi heti sen ilmestyttyä, mutta hyllyyn se saapui vasta myöhemmin, kun löysin sen Briteistä edullisesti. Sillä on yksi täydellinen indiehitti, ”Nothing to hide”, jonka tulisi olla kaikilla kitara-indien parhaita biisejä kokoavilla albumeilla. Se tosin kuulostaa enemmän 1990-luvulta kuin vuodelta 2009. Muuten levyn alkupuoli on kuin jokainen biisi kuuluisi eri kokonaisuuteen. Keskivaiheesta eteenpäin mennään hittejä kaihtavan kokeilun ja hissuttelun merkeissä. Äänimaailma on kuitenkin tutun kaunista Yo La Tengoa koko ajan. Loppupuolella venytellään kunnolla, kun biisien kestot menevät kymmenen minuutin molemmille puolin.

Fade (2013) on hidastempoinen ja kaunis levy. Tämän aikaan bändi vieraili myös Helsingissä. Kaksi ensimmäistä raitaa, ”Ohm” ja ”Is that enough” osoittavat sekä tyylilajin että laadun. Lämpesin levylle hitaasti, mutta nyt tämä kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Se myös rämisee herkästi paikoitellen, esimerkkinä hieno ”Paddle forward”. Tällä levyllä laulu on yhtä kaunista kuiskausta, jopa enemmän kuin yhtyeen albumeilla keskimäärin.

Stuff Like That There (2015) on akustinen levy, joka toistaa Fakebookin idean. Se koostuu uusista biiseistä, kovereista ja omien biisien uusista versioista. Heti silmille lyö kovereista Curen ”Friday I’m in love” ja Hank Williamsin ”I’m so lonesome I could cry”. Olisi vaikea väittää teosta yhtyeen tärkeimmäksi, mutta se soi erittäin kauniisti.

Yo La Tengo on pitkän polun kulkenut yhtye. Sen tuotannon kohokohtiin kuuluu totaalisen viileä ysäri-indien kausi (Painful, Electr-o-Pura ja …Beating…) ja myöhempi kokeilu hissuttelun ja räävittömän revittelyn välillä (erityisesti I’m Not Afraid…). Varhaisemmalta ajalta suosittelen Fakebookia ja kypsää vaihetta edeltävää teosta May I Sing with Me. Toisaalta en voi olla suosittelematta omassa kuuntelussa enemmän kuluneita teoksia …Nothing Turned… ja Popular Songs sekä melko tuoretta teosta Fade. Aloittelijan huippupaketti on tuo alussa mainittu kolmen cd:n Prisoners of Love.

Helsingin keikalla muutama vuosi sitten yhtye soitti asiaankuuluvasti kaksi settiä. Ensimmäinen oli Fade-levyn tyylistä kaunista hissuttelua ja toinen rämisevää indiekitaraa. Siinä välissä kävin pikaisesti kebabilla.

torstai 5. marraskuuta 2015

Futiksessa (toiseksi) parasta on taktiikka

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne futiksesta. Se ei tarkoita, ettenkö edelleen käyttäisi osaa kutistuneesta vapaa-ajastani lajin seuraamiseen. Nyt kimmokkeen antoi ottelu, jota en edes nähnyt kokonaan. Manchester City voitti vieraissa Sevillan lukemin 1-3 ja varmisti paikkansa mestareiden liigan seuraavaan vaiheeseen.

Olen aina ollut innostunut lajin taktisista oivalluksista. Vuoden 1988 EM-kisoista jäi mieleen esimerkiksi Hollannin joukkueen valopilkut, mutta niitäkin syvemmin sykähdytti Neuvostoliiton taktiset vaihdokset kilpikonnapuolustuksesta huippukorkeaan karvaukseen. Niin paljon kuin olisin toivonut Suomen pieksevän Serbian stadikalla vuonna 2007, kahden maalin tappiosta jäi mieleen aurinkoisen sään lisäksi Serbian joukkueen liikkeen kontrolloitu yhtenäisyys.

Cityn voittaessa Sevillan joukkue pelasi perinteisestä ryhmityksestään poikkeavalla tavalla. Aikaisemmin ongelmana on ollut vuotava puolustuspelaaminen, josta käy syyttäminen koko joukkuetta, ei puolustajia. Ziljonääreistä ja multitalenteista koostuvat joukkue on – lehdistön termiä lainatakseni – ollut ”naiivi” luullessaan voivansa dominoida mestareiden liigan kovia pelejä samalla tavalla kuin joukkue välillä pieksee maansa sarjan heikoimpia joukkueita laittamalla tukun hyökkääviä pelaajia kentälle.

Joukkue on tavallisesti pelannut neljällä puolustajalla, kahdella näennäisesti puolustavalla keskikenttäpelaajalla, kahdella tai kolmella hyökkäävällä keskikenttäpelaajalla ja yhdellä tai kahdella hyökkääjällä. Hyökkäyspeli on toiminut mukavasti, koko joukkueen puolustaminen ei.

Sevillaa vastaan ryhmitys oli toisenlainen.

Neljän puolustus oli muuttumaton: kaksi jykevää topparia ja laidoilla nousukykyiset puolustajat. Erityisesti vasemmalla pelannut Alexander Kolarov vietti alkupelissä enemmän aikaa Sevillan kenttäpuoliskolla kuin omallaan (ks. kuva: vasen laita numero 11).

Hyökkääjiä oli tällä kerralla vain yksi. Sekään ei ollut merkittävä muutos. Suurin uudistus koski keskikenttää.

Tavallisesti keskikentän pohjalla on pelannut Yaya Toure ja Fernandinho, molemmat ylöspäin pelaavia, joskus puolustamisen unohtavia taitureita, jotka kuitenkin pystyvät tukemaan puolustusta. Nyt sinne laitettiin lähinnä Fernando, joka on vahva puolustamisessa. Hän ei unohda itseään hyökkäyspäähän.

Fernandon yläpuolella olivat teoriassa puolustavat keskikentät Fernandinho ja Yaya Toure. Heidän yläpuolellaan, laidoilla, pelasivat Raheem Sterling ja Jesus Navas, nopeat laitalinkit, jotka kykenevät satunnaisesti tukemaan puolustusta. Näin keskikentälle muodostui puolustuskykyisempi balanssi, mutta koska Fernandinho ja Yaya Toure ovat vahvoja myös hyökkäyssuunnassa, City ei menettänyt juuri mitään hyökkäysvoimassaan vahvistaessaan keskikentän puolustusta. Mutta he näyttävät tarvitsevan Fernandon alapuolelleen, jotta puolustaminen ei jää neljän puolustajan varaan.

Uutta oli se, että hyökkääviä, vain vähän puolustusta tukevia pelaajia oli vähemmän kentällä. Siksi esimerkiksi upeasti seurassa aloittanut Kevin de Bruyne oli penkillä. Samasta syystä hyökkäykseen riitti vain yksi pelaaja. Mutta juuri näiden ratkaisujen vuoksi City sai kontrollin keskikentällä ja pystyi vyöryttämään roppakaupalla vaarallisia tilanteita.

Näkyvin muutos oli se, että Fernandinho pääsi osoittamaan kykynsä hyökkäyssuuntaan pelaamisessa, kun Fernando oli alempana puolustuksen tukena. Hänen keskimääräinen positionsa pelin alkupuolella oli erittäin korkealla. Hyökkääjä Wilfred Bonyn positio oli statistiikan mukaan vain niukasti korkeammalla (ks. kuva Bony keskellä oikealla numero 14 ja Fernandinho sen vasemmalla puolella numero 25). Fernandinho sai man of the match -tittelin, teki maalin, syötti yhden, oli toinen syöttäjä viimeisimmässä, mutta pystyi samalla tukemaan puolustusta Yaya Touren tavoin.

Cityn muoto oli siis suunnilleen 4-1-2-2-1. Se tuotti voiton ja peliesityksen, jota kommentaattorit arvioivat joukkueen vahvimmaksi eurokentillä. Harry Redknapp, jolla ei ole mitään tekemistä joukkueen kanssa, totesi, että esitys oli yksi vahvimmista, mitä brittijoukkueilta ylipäätään on nähty eurokentillä vuosiin. Se on aika paljon sanottu, sillä Chelsea ja Manchester United ovat sentään voittaneet mestareiden liigan.

Futiksessa parasta on pelaaminen. Jos sitä ei lasketa, niin katsomisessa on monta mahdollista ilon aihetta. Minulle taktiset kuviot ja joukkuepelaaminen nousevat yksilösuoritusten ylitse, vaikka ei niidenkään hienoutta voi väheksyä.