Vuoden alun lukemiset

Tammikuussa luin seuraavat teokset, joista laitan tänne muistiin muutaman huomion. Yhtä ateismi & tiede -aiheista teosta lukuun ottamatta voisi tiivistää, että kuukauden teemoina olivat musiikki ja hermeneutiikka. 

 

Kid Congo Powers & Chris Campion (2022) Some New Kind of Kick 

 

Brian Tristan eli Kid Congo Powers (s. 1959) on soittanut kolmessa suuresti arvostamassani kokoonpanossa: The Gun Clubissa, The Crampsissa ja Nick Cave & the Bad Seedsissa. Siksi halusin lukea hänen muistelmansa, jossa Los Angelesissa kasvanut meksikolaistaustainen homo löytää seksuaalisuutensa, omaehtoisen musiikin ja kovat huumeet. Kelvollinen muistelmateos ylipäätään ja yllä mainittujen bändien diggareille erinomainen. 

 

James Young (2021/1992) Nico: Songs They Never Play on the Radio 

Tästä kirjasta kirjoitin Nicon studioalbumeja käsittelevässä blogitekstissäni 26.1.2024, joten jätetään tämä lyhyeksi. Kyse on kiitellystä kirjasta, jonka inhorealistinen näkökulma käsittelee tekijän matkaa Nicon kosketinsoittajana 80-luvulla. Hän piirtää Nicosta ja suurimmasta osasta muista kirjan hahmoista melko kielteisen ja penseän kuvan. Teos on kuitenkin monin paikoin hauska ja sai minut kuuntelemaan Nicon albumituotannosta niin tuntemattomat levyt kuin tarkemmalla korvalla ennestään tutut. Jos kirjan tyylivalinta ei töksähdä alkuunsa tai ala jurppia muutaman kymmenen sivun jälkeen, niin siitä saa paljon irti. Kyse ei ole Nicon elämäkerrasta, vaan tekijän omasta matkasta, joka ristesi Nicon kanssa. 

 

Jarkko Tontti (toim.) (2005) Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta 

 

Hermeneutiikan vaiheita ja debatteja käsittelevä klassikkoartikkeleitakin sisältävä kokoelma oli hyllyssä hyvän tovin. Siitä se siirtyi lukupinoon, luin puolet ja siirsin takaisin lukupinoon. Pari vuotta myöhemmin eli nyt pääsin uudelleen sen pariin. Paketti on hyvä tuki perustavammalle aihetta käsittelevälle kirjallisuudelle. Tarvitset sitten johdantoa aiheeseen tai yksittäiseen klassikkoajattelijaan perehtymistä, tätä voi lukea siinä rinnalla. Tämä ei tarjoa kunnolla kumpaakaan, mutta tukee erinomaisesti molempia. 

 

Richard Rorty & Gianni Vattimo (2005) The Future of Religion 

 

Lyhyt teos, jossa kaksi filosofia käsittelee erikseen ja yhdessä (dialogissa) uskontoa. Keskustelussa käännyn selvästi Rortyn suuntaan, mutta ehkä olennaisinta teoksessa on nähdä, miten lähellä toisiaan Rorty ja Vattimo ovat näennäisestä erimielisyydestään huolimatta. Molemmat suhtautuvat varauksella skientismiin ja kielteisesti metafysiikkaan. Molemmat hylkäävät totuuden sellaisena käsitteenä, joka takaisi oikeanlaisen pääsymme todellisuuden luonteeseen. Yksinkertaistetusti sanottuna Rortyn mukaan totuudesta ei tarvita filosofista teoriaa, Vattimon mukaan kaikki on tulkintaa. Keskeinen ero on siinä, että Rortya eivät uskoa koskevat kysymykset suuresti liikuta eikä hän kaipaa kristillistä kieltä suuntaamaan meidän ajattelua, kun taas Vattimolle uskoon liittyvät kysymykset ovat osa hänen identiteettiään. Vattimo myös pitää kristillistä kieltä erityisen tärkeänä nykyajattelulle, joskaan hänen näkemyksensä ei muistuta perinteisiä kristillisiä käsityksiä, vaan edustaa yhdenlaista jumalan kuoleman teologiaa. 

Gianni Vattimo (1999) Tulkinnan etiikka 

Niin sanottua ”heikkoa ajattelua” edustavan, Nietzschestä, Gadamerista ja erityisesti Heideggerista ammentavan hermeneutiikan filosofiaa uudistaneen Vattimon kirjoituskokoelma on vankka lukupaketti, joka ei sovi suurta selkeyttä, helppoutta ja rautalankaa vaativille. Vattimo ei ole alkuunkaan sekava, mutta aloittelijalle osa teksteistä saattaa olla haastavia. Teos on ollut hyllyssäni vuosikausia ja luinkin sen suurimmaksi osaksi ilmestymisaikoihin. Nyt kuitenkin kävin koko teoksen läpi (uudelleen) ja totesin hyväksi tilinteoksi Vattimon suhteesta moniin muihin lähifilosofeihin. Erityisesti Habermas-kritiikki on havainnollistava, riippumatta siitä, minkä kannan itse heidän välisiinsä näkemyseroihin ottaa. 

 

Gianni Vattimo (1989) Läpinäkyvä yhteiskunta

 

Muistan lukeneeni osan teoksesta kulttuurihistorian seminaarissa suunnilleen vuonna 1995. Lainasin sen myös kirjastosta ja luinkin huvikseni. Nyt luin uudelleen yli 25 vuoden jälkeen ja edelleen osa teksteistä tuntuu näkemyksellisiltä. Tämä ei kuitenkaan ole yhtä vahva filosofisesti kuin Tulkinnan etiikka. Tässä on enemmän media- ja informaatioyhteiskunnan suuntaan katsovia tekstejä, jotka innostivat infoaikaa pohtivia ysärillä. 

 

Elaine Howard Ecklund & David R. Johnson (2021) Varieties of Atheism in Science

 

Teoksen perustana on luonnontieteilijöiden haastattelut ja heille tehdyt kyselyt. Siten teos luo tärkeällä tavalla kuvan siitä, miten ateisti-luonnontieteilijät ajattelevat uskonnosta. Tekijöiden painotukset ja tulkinnat ovat paikoitellen oudohkoja, mutta mikään ei poista sitä, että tästä löytyy perustavaa empiiristä todistusaineistoa siitä, miten ajattelevat brittiläiset ja yhdysvaltalaiset luonnontieteilijät, jotka eivät usko jumalan olemassaoloon. Tekijät korostava kovasti, miten tutkimuskohde poikkeaa stereotyyppisestä uusateistisesta mielikuvasta. Osin näin onkin eli kohderyhmä on kirjavaa ja keskenään erimielisiä suhtautumisessaan uskontoon ja elämää merkityksellistäviin tekijöihin ylipäätään, mutta kyllä kohderyhmästä löytyy hieman enemmän ns. uusateistien kaltaisia kuin tekijät antavat ymmärtää. Hauska kuriositeetti: uskonnolliset luonnontieteilijät ovat ateisteja enemmän fyrkan perään.

Miten opettaa uskontotiedettä?

Yksinkertainen vastaus otsikon kysymykseen voisi olla, että ihan samalla tavalla kuin muitakin tieteenaloja. Kuitenkin itse kysymys on varmasti jokaisen uskontotiedettä opettaneen itselleen (ja ehkä toisillekin) esittämä. Silti aiheesta ei ole julkaistu kovinkaan paljon akateemista kirjallisuutta. Yksi aukkoa paikkaava teos on Russell T. McCutcheonin toimittama Teaching in the Study of Religion and Beyond: A Practical Guide for Undergraduate Classes (Bloomsbury, 2024). 

Teos koostuu johdannosta, 44 lyhyestä opetukseen liittyvästä tekstistä (arviointi, lukemistot, ryhmätyöt, osallistuminen, siirrettävät taidot jne.), laajasta sanastosta sekä jälkisanoista. Jälkisanoina on Jonathan Z. Smithin alkujaan vuonna 1991 julkaistu teksti ”The Introductory Course: Less is Better”, jonka alaotsikko kertoo paljon Smithin ydinajatuksesta. Minulle teos on merkittävä jo siitä syystä, että olen kirjoittanut siihen kaksi lukua, ”Assignments” ja ”Group Work” (sekä toiminut sanaston ”eurooppalaisena” esilukijana). 

Jos ajattelen uskontotiedettä omana opiskeluaikana ja vielä vuosia sen jälkeenkin, niin en muista monenkaan merkittävän alan nimen kirjoittaneen opetuksesta tai panostaneen sellaisen teoksen toimittamiseen. En kyllä muista sellaisia teoksia lähialoiltakaan, esimerkiksi ”Kirjallisuustieteen opettaminen” tai ”Sosiologian opettaminen”. No, jälkimmäisestä löytyy jotain etäisesti tässä haettua muistuttavaa. Ehkä vihdoin tutkijatkin heräävät siihen tosiasiaan, että iso osa työstämme on opetusta ja iso osa siitä, mikä vaikutus tutkimuksillamme on, syntyy opetuksen kautta. Opetus ei tietenkään ole ainoa konteksti, mutta keskimäärin se on paljon tehokkaampi vaikutuskanava kuin esimerkiksi se toiminta, mikä menee ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” alle. 

On miellyttävää lukea opetukseen liittyviä tekstejä, jotka ovat aitoja tieteenalalla opettavien reflektiota omista konteksteistaan eikä yliopistopedagogisten tekstien tieteenaloista irrallaan kelluvia (sinänsä arvokkaita ja opettavaisia) pohdintoja. Tämä on ehdoton teoksen vahvuus. Sellaisenaan sen opetukset ja ideat ovat myös sovellettavissa ja siirrettävissä useille tieteenaloille. Siksi otsikon ”beyond” on täysin perusteltu. On myös vaihtelua, että kirjoittajat eivät ole ainakaan voittopuolisesti pedagogiikan eksperttejä, mutta omaavat pitkän kokemuksen yliopisto-opetuksesta ja ovat kiinnostuneita sen kehittämisestä. 

Osalle potentiaalisesta lukijakunnasta teos jää etäiseksi, koska sen painotus on voimakkaasti Yhdysvalloissa. Kirjoittajissa on pikaisen laskuni mukaan minun lisäkseni kaksi Yhdysvaltain ulkopuolella työskentelevää, joten myös sisällössä osa teksteistä keskittyy ja jopa rajoittuu sinne. Yliopistojen systeemit kun ovat kovin erilaisia eri maissa. Hyvä puoli tässä on se, että teoksen avulla oppii yllättävänkin paljon Yhdysvaltain kontekstista ja samalla voi pohtia, miten meiltä puuttuvat tai siellä toisin olevat aspektit sopisivat tänne. 

Kirjan koostaminen oli melko nopea prosessi. Kiinnostavampaa oli se tapa, jolla se tehtiin. Toimittaja valikoi mukaan henkilöitä, joita hän itse arvostaa ja tuntee. Sen jälkeen tarjottiin alustava lista aiheista, joista jokainen sai rankata omia suosikkeja. Sen jälkeen toimittaja katsoi, kuinka paljon on valittu samoja ja jakoi kirjoittajille muutaman otsikon. Näin kirjoittajat saivat sanoa mielipiteensä itselleen mieluisista aiheista, mutta samalla sitoutuivat ottamaan vastaan sen, mitä tarjotaan, kunhan se on ollut kirjoittajan alkuperäisellä pitkällä listalla (pitkä tarkoitti esimerkiksi viittä tai kuutta aihetta). 

Teos ei ymmärrettävästi suoraan vastaa esittämääni kysymykseen. Se tarjoaa kuitenkin yhden työkalun aiheen pohtimiseen. Sellaisia kirjamittaisia työkaluja ei ole paljon. Teos ei korvaa (yliopisto)pedagogista oppi- ja tutkimuskirjallisuutta, mutta tieteenalapainotuksensa vuoksi se tarjoaa sellaista, mitä yleispedagoginen kirjallisuus ei tee.