keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Kesän lukemistot: 22 kirjaa

Toistaiseksi olen käyttänyt suuren osan kesästäni lukemiseen. Okei, olen ehtinyt saunoa, uida, tavata sukulaisia, nukkua, syödä uusia perunoita, katsoa jalkapalloa livenä ja televisiosta, käydä festareilla, osallistua konferensseihin, istua autossa ja terassilla, vastailla sähköposteihin, tappaa kärpäsiä ja käydä taidenäyttelyssä. Muun ajan olen lukenut. Kesä- ja heinäkuun aikana olen saanut päätökseen 22 kirjaa.

Olen ahminut, enkä aio kirjoittaa jokaisesta perusteellisesti. Mutta aion listata kirjat tähän. Lista sisältää myös kirjoja, jotka olen aloittanut paljon aikaisemmin. Osa on vain jäänyt roikkumaan. Listaan sisältyy kaikenlaista, epäsystemaattisesti valikoitua materiaalia. En ryhmittele niitä, vaan kommentoin lukujärjestyksessä, mikä vain korostaa satunnaisuutta. Tämä oli minun lukulomani, kesä jatkuu kirjoittamisella.

Phil Zuckermanin ja kumppaneiden The Nonreligious (2016) tuli ostettua ja selailtua heti ilmestymisensä jälkeen. Vasta nyt luin sen kokonaan. Esimerkit on otettu enimmäkseen Yhdysvalloista, mutta toisaalta sieltä niitä löytyy enemmän kuin muualta, tutkimushistoriallisista syistä. Tämä on aihepiirinsä – ateismin ja uskonnottomuuden tutkimuksen – ehdotonta peruslukemistoa.

Peter Guralnickin Sweet Soul Music (2006) oli pitkään yölukemisena, mutta amerikkalaisen soulin vaiheita sekavahkosti joskin monipuolisesti käsittelevä teos on vihdoin selätetty. Se on enemmän kirja aikansa musiikkibisneksestä kuin musiikista. Sellaisenaan siinä on paljon kiinnostavaa, mutta lukukokemus oli raskas yksityiskohtaisuutensa vuoksi.

Jaakko Hintikan ja Lauri Routilan toimittama Filosofian tila ja tulevaisuus (1970) ei ehkä vastaa otsikkoaan, mutta sisältää muutamia mielenkiintoisia ajankuvia 1960-luvun filosofian trendeistä analyyttisesta mannermaiseen. Tuossa vaiheessa vielä Derridat ja Foucault’t eivät olleet saavuttaneet teoksen kirjoittajia, mutta muuta melko kiinnostavaa Heideggerista Wittgensteinin kautta analyyttisen filosofian tilanteeseen teos sisältää. Jostain tällainenkin oli hyllyyni tullut. En tiedä mistä.

Futiksen arvokisojen aikaan on syytä lukea yksi pallokirja. Nyt sellaiseksi valikoitui Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittama Kuningaspelin kentät (2007). Kirjassa käsitellään aika lavealla pensselillä pallopelin ja -kulttuurin eri aspekteja ja se sisältää myös maakohtaisia artikkeleita. Tästä innostuneena bloggasin jo kesän alussa lyhyesti, joten eiköhän se riitä.         

Sosiologi Rogers Brubakeria on tullut luettua ennenkin (esim. melko tuore Trans), mutta ainoa suomennettu teos Etnisyys ilman ryhmiä (2013) odotti lukupinossa pitkään. Siinä on muutama hyvä luku, joissa pohditaan, miten voisimme välttää analyyseissa identiteetin käsitettä ja ryhmä-ajattelua (eli välttää ryhmällä selittämistä, kun pitäisi selittää ryhmien muodostuminen). Tämä sopii erityisesti niille, jotka ovat marinoituneet 90-luvun kulttuurintutkimuksessa.

Who-yhtyeen kitaristi Pete Townshendin muistelmat Kuka olen (2013) odotti pari vuotta hyllyssä, mutta nyt sekin tuli luettua. Paksu teos on välillä piinallisen henkilökohtainen ja se menee varsin syvälle miehen hankkeisiin ja bipolaarisuuden aiheuttamiin elämänvaiheisiin, mutta se on hyvä vastapaino niille puolivillaisille musakirjoille, joiden ainoa tavoite on artistin maineen kiillotus. Kylkiäisenä tuli katsottu dokumentti yhtyeen managereista. Se täydensi hyvin kokonaiskuvaa tarjoamatta mitään tämän kirjan suhteen ristiriitaista informaatioita.

Russell T. McCutcheonin A Modest Proposal on Method (2015) on kokoelma pääosin aikaisemmin julkaistuja tekstejä, joihin on kirjoitettu alkuihin kommentit. Erikoinen rakenne on tavallaan toimiva ja vaikka tekstien teemat vaihtuvat, niissä havainnollistuvat hyvin McCutcheonin näkemykset siitä, mitä uskontotiede voisi olla.

Mikko Lehtosen Maa-ilma: Materialistisen kulttuuriteorian lähtökohtia (2014) käsittelee kaikkea maan ja ilman väliltä. Teemojen käsittely on osaavaa, mutta niistä ei muodostu kovin jäsentynyttä synteesiä siitä, miten kulttuuriteoreettista tutkimusta tehdään. Suosittelen tätä erityisesti abeille tai aloitteleville yliopisto-opiskelijoille, heti sen jälkeen kun ovat lukeneet Zygmunt Baumanin teoksen Sosiologinen ajattelu.

Aaron W. Hughesin Comparison (2017) pohtii, mitä vertaileva uskontotiede voisi tarkoittaa nykypäivänä eli miten vertailu voitaisiin toteuttaa paremmin kuin ennen. Hughes haluaa lopullisesti eroon Eliaden ja Campbellin ei minnekään kohdentuvista maailmanselityksistä ja korostaa kontekstuaalista ja historiallista vertailua, Jonathan Z. Smith esikuvanaan. Ohut kirja on erittäin käyttökelpoinen, vaikka hänen käsittelytapansa on minun makuuni paikoin mustavalkoista, esimerkiksi hänen kritisoidessaan kognitiivista uskontotiedettä.           

Stephen Armstrongin The New Poverty (2017) osoittaa tilastojen ja yksilöiden elämäntarinoiden avulla, miten köyhyys – ja erityisesti työssäkäyvien köyhyys – on lisääntynyt Iso-Britanniassa, lähinnä oikeistolaisen politiikan vuoksi, ja kuvaa, millaista se on. Teos muistuttaa, miten tavalliset ihmiset ovat vain parin askeleen päässä kodittomuudesta (jos siis yksi tai kaksi asiaa menee pieleen elämässä). Yksi hurjimmista esimerkeistä on omatoimisen hammashoidon yleistyminen. Suositellaan Susanna Koskelle ja Kokoomuksen äänestäjille.

Viljami Puustisen kokoaman haastattelukirja This is USA: Hellsinki Rock’n’Roll Underground (2000) käsittelee 90-luvun marginaalista rokkiskeneä, jonka edustajia itse kuuntelin aktiivisesti (ja kuuntelen vieläkin). Kirja tuli luettua heti ilmestyttyä, mutta nyt luin sen uudestaan. Haastattelut on vain hyvin kevyesti editoituja, mutta parasta kirjassa on mahdollisuus hahmottaa kiinnostavien bändien kuvioita, meininkiä ja kytköksiä. Se, että oma elämä sivuaa tapahtumia, tietenkin nostaa kirjan arvoa itselleni.

Runoilija Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (2014) anti on siinä, että päähenkilön kautta valottuu kiinnostavasti 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Joensuun musiikki- ja erityisesti punk-skene. Muuten ohut ja nopealukuinen teos on tyyliltään nuorisoromaani, vaikka se taitaakin sopia parhaiten keski-ikäisille punkkareille nostalgianälkään.

Kriitikko Putte Wilhelmssonin osin aikaisemmin julkaistuista teksteistä koostuva Turmio ja perikato (2009) sisältää muutaman briljantin tekstin ja monissa on yksittäisiä pisteliäitä huomioita. Osa teksteistä tosin on ikään kuin kirja-arvioita, joiden seuraamiseen olisi pitänyt lukea itse kirja ja rakentaa mielessään samanlainen ”biiffi” kirjoittajaa vastaan kuin kriitikolla. Tyypillinen maneeri on ottaa kirjoittajalta jokin keskeinen väite, osoittaa se vääräksi ja tehdä kirjoittaja näin naurunalaiseksi. Välillä se on hauskaa, välillä siitä jää omahyväinen fiilis. Jutut käsittelevät enimmäkseen taidetta ja kulttuuria isolla K:lla, mutta myös islam-keskustelua ja kriitikon toimeentuloa.

Kirjailija Hannu Raittila on osittain tuttu ja esseisti Raittila myös. Liikkumaton liikuttaja (2004) on jälkimmäistä. Pidin enemmän varhaisemmasta Rahat tai kolmipyörä -teoksesta kuin tästä, joka käsittelee kirjoittamista, politiikkaa ja kapitalismia. Raittilaa lukee mielellään, vaikka en tee sitä usein. Lasken hänet edelleen kiinnostavien suomalaisten esseistikoiden joukkoon Salménin, Nevanlinnan ja kumppaneiden kanssa.

Juice Leskisen lyhyttä, tuotteliasta ja päihderiippuvaista elämää käsittelee Antti Heikkisen piinallisenkin yksityiskohtainen Risainen elämä (2014). Juicen elämästä on oikein kiinnostavaa lukea ja tuotannosta myös, mutta tiukempi editointi olisi parantanut teosta. Pitkään lukulistalla oleva kirja löytyi vitosella kirjapörssistä, joten se meni mökkilukemistoksi varatun pinon päälle.

Byung-Chul Hanin pamfletti Psychopolitics: Neoliberalism and the New Technologies of Power (2017) päivittää Gilles Deleuzen visionääristä, vuonna 1990 julkaistua lyhyttä kirjoitusta ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” nykypäivään. Psykopolitiikka on uusliberaalia valtaa, joka vaikuttaa mieleen ja sanoo kyllä sen sijaan että rajoittaisi kielloin ja kohdistuisi ruumiisiin. Kirja sisältää hienoja muotoiluja ja näkemyksiä, mutta kaksi asiaa haraa vastaan: kirjoittaja näkee paljon vähemmän mahdollisuuksia vastarintaan kuin Deleuze tai Foucault ja kirjoittaja on kovin kykenemätön antamaan konkreettisia esimerkkejä psykopoliittisen vallan operaatioista (Facebookin tykkäysnappi ei ihan riitä, kun kirjoittaja ei selitä, miten valta operoi). Silti tämä oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Kantrilaulajien aateliin kuuluvan Willie Nelsonin elämäkerta Pitkä tie (2016) on mukavaa luettavaa myös sellaiselle, joka ei tunne läpikotaisin miehen tuotantoa. Teos valottaa henkilöä mutta myös musiikkibisnestä. Ehkä tämä ei nouse musiikkikirjojen ehdottomiin klassikoihin, mutta aika tämän kanssa kului oikein mukavasti. Nelsonista saa aika sympaattisen kuvan, vaikka hänen tapansa hoidella ihmissuhteita ei ole esimerkillinen enkä innostu juuri mistään hänelle tärkeästä ulkomusiikillisesta asiasta.
                                                                
Robert Verkaikin Jihadi John (2017) käsittelee ISISin teloitusvideoista tunnetuksi tulleen henkilön radikalisoitumista. Tämä on tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Ja vaikka Verkaikin kertaalleen tapaamasta Jihadi Johnista tiedetään rajallisesti, koska hän kuoli ennen kuin jäi kiinni, teos valottaa melko hienosti islamvetoista radikalisoitumiskysymystä laajemmin. 

Stefan Collinin Speaking of Universities (2017) on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen What Are Universities For? Tämä on kooste pääosin aikaisemmin julkaistuista teksteistä, jotka käsittelevät yliopiston ideaa, tulevia suuntia ja käytäntöjä. Yliopiston ideasta ja yliopistopolitiikasta kiinnostuneille tässä on paljon asia ja ajateltavaa, joskin yksityiskohtien ymmärtämiseksi on tunnettava jonkin verran brittisysteemiä. Vaikka teos keskittyy britteihin, sillä on annettavaa myös suomalaiseen keskusteluun.                         

Edward O. Wilsonin Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee? (2016) käsittelee kaikkea muuta kuin otsikon lupaamaa asiaa. Teos on sekalainen kooste Wilsonin evoluutioteoreettisia tekstejä. Niissä popularisoidaan tiedettä vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka Wilson korostaa ihmistieteiden merkitystä muutamassakin tekstissä, ei hänellä ole niistä mitään substantiaalista sanottavaa. Oikeastaan kiinnostavinta antia on aitososiaalisia lajeja käsittelevät osiot, jotka auttavat hahmottamaan myös ihmistä biologisena olentona.                    

Asad Haiderin Mistaken Identity: Race and Class in the Age of Trump (2018) on lyhyt ja pääosin vakuuttava rotuun keskittyvän identiteettipolitiikan ongelmakohtien analyysi. Lääkkeeksi tarjotaan luokan ja rodun yhteisanalyysia (ei luokkareduktiota tai luokan ensisijaistamista, kuten moni marxisti ehdottaa). Teoreettisen diskurssin lisäksi siinä on kiinnostavia omakohtaisia esimerkkejä siitä, miten politiikka menee pieleen, jos rotu ja rasismi nostetaan erillisteemaksi, jota voi ajaa vain sillä ihonvärillä, mitä kulloinenkin kamppailu koskee. Trumpin aikakaudesta siinä ei ole kuin pintasilaus, joten alaotsikko on hämäävä. Kirjoittaja itse on ”ruskea”, mikäli se on tärkeä tieto. Suositellaan piikiksi niille, joita kiinnostaa antirasismi tai feminismi ilman laajempaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden analyysia.

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus: Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) ei muodosta kovin tarkkarajaista ja jäntevää kokonaisuutta, mutta esseistisessä tietokirjassa on herkullisia osioita ja yksityiskohtia yhteiskunnalliseen tietämättömyyteen liittyen. Moni pointti ei ole vanhentunut yhtään, mutta muutamat suomalaista politiikkaa käsittelevät näkemykset ovat (mm. perussuomalaisten nousu tapahtui pian kirjan ilmestymisen jälkeen, ja mikäli se olisi ollut tiedossa, muutamat kohdat olisi muotoiltu toisin). Myös kirjoittajan into selvittää välejä edellisen teoksen kriitikoiden kanssa tuntuu turhalta sivupolulta. Suositellaan niille, joiden mielestä kansa tietää.

Tällaista tuli luettua. Se oli hyvin käytettyä aikaa.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Studioalbumit osa 90: The Sound

Lontoolaista The Sound-yhtyettä ei tule sekoittaa ruotsalaiseen poppibändi The Soundsiin eikä suomalaiseen rautalankaa lurittaneeseen yhtyeeseen The Sounds. Jonkinlaista post-punkia vuosien 1979 ja 1988 välillä esittänyt The Sound oli pitkään itselleni tuntematon yhtye.

Vuosia sitten Uncut-lehden mukana tulleessa protestilauluja sisältäneessä levyssä oli yhtyeeltä ”Missiles”. Diggasin siitä kovasti. Se herätti kiinnostusta, mutta en tuolloin oikein löytänyt lisätietoa.  Vihdoin vuonna 2018 ostin debyytin vinyylinä ja päätin, että pitää kuunnella muutkin levyt.

Jeopardy (1980) oli kriitikkomenestys heti ilmestyessään. Se sai täydet viisi tähteä kolmessa Brittien keskeisessä lehdessä: NME:ssä, Soundsissa ja Melody Makerissa. Siinä kuulee alusta pitäen Velvet Undergroundin ja Joy Divisionin. Laulaja Adrian Borland kuulostaa etäisesti Bonolta, mikä ehkä antaa vihjettä siitä, miltä U2 voisi kuulostaa ilman stadionpöhöä, punkkialtaassa uitettuna. Levyn sisältö on melodista, hyvässä mielessä hätääntyneen kuuloista postpunkahtavaa poprokkia. ”Missiles”-klassikon lisäksi esimerkiksi ”Heartland”, ”I Can’t escape myself” ja nimibiisi ”Jeopardy” ovat parhaimmistoa. Mutta tässä voisi listata melkein minkä tahansa 11 biisistä. Klassikko.

From the Lions Mouth (1981) jatkaa vahvalla linjalla. Sitä on vaikea kuunnella ilman, että mieleen juolahtaisi Joy Division. Toki From… on pehmeämpi, popimpi, melodisempi, energisempi ja vähän vauhdikkaampi. Se on oikein hyvä levy, jolta ehkä kuitenkin puuttuvat täydelliset yksittäiset hittibiisit. Kenties siksi myyntiluvut eivät huimanneet levyn ilmestymisaikoihin. Tai tarkemmin ajatellen, onhan siellä loistava ”Fire”, josta myös kotimaamme Kuudes Silmä teki onnistuneen versionsa, ja levyn väkevästi päättävä ”New dark age”, mutta ei niitä ehkä hiteiksi kutsuta. Borland itse kuvasi jälkeenpäin levyä yhtyeen kaupallisimmaksi albumiksi. Kriitikot ovat ilmestymisaikana ja myöhemminkin kehuneet levyä kovasti. Omassa rankingissa tämä ei mene debyytin edelle, mutta siinä kiteytyy 80-luvun post-punkille ominainen piirre: kitara on vain yksi soitin muiden joukossa. Basso ja koskettimet ovat merkittävässä roolissa. Ei ole väärin kutsua klassikoksi tätäkään, mutta ehkä pitää lisätä jotain epiteettejä, kuten ”kultti-” tai ”underground-”.

All Fall Down (1982) oli yhtyeen reaktio levy-yhtiöönsä, joka toivoi kaupallisempia lauluja. Saivat päinvastaista. Ja kriitikotkaan eivät pitäneet. Näin kertoo esimerkiksi Wikipedia, joten sen perusteella voisi odottaa kovin synkkää menoa. Tosin melodinen kakkosraita ”Party of the mind” sopisi Wolf Paraden settiin, kun lisäisi hitusen nykivyyttä ja hermostuneisuutta. Sen jälkeen yleisilme muuttuu hitusen ponnettomaksi, jos vertaa kahteen aikaisempaan. Sinänsä tämä ei ole huono levy, mutta vaikea sitä on olla vertaamatta edellisiin. Valtavirtaisempaa, seestyneempää ja vähän tasapaksua mutta enemmän kuin kelvollista. Uskoisin palaavani tähän levyyn myöhemmin, sillä se saattaa kasvaa kuuntelukertojen myötä.

Heads and Hearts (1985) sai vaihtelevan vastaanoton. Toiset pitivät, mutta esimerkiksi bändin rumpali esitti vähemmän imartelevia lausuntoja levystä. Sisältö on matkan päässä yhtyeen parhaista, mutta tuollainen aikansa viisto pop-levy se on. Aika tuttua kasarisoundia levyllä, joka ei kuitenkaan ole täysin antautunut (huonossa mielessä) aikansa vietäväksi. Psychedelic Furs lienee hyvä vertailukohta. Tuskin tästä suosikkilevyäni tulee, mutta ensivaikutelma on sama kuin edellisessä: enemmän kuin kelvollista, mutta ei se levy, josta yhtye pitäisi muistaa. Tässä vaiheessa Borlandilla alkoi ilmetä mielenterveydellisiä ongelmia.

Thunder Up (1987) on siitä erikoinen albumi, että bändin jäsenet kehuivat sitä kuin yhdestä suusta. Se alkaa menevällä popilla ”Acceleration group”, josta puuttuu uhkaavuus ja intohimo, mutta tilalla on reippaasti etenevä poljento. Sen jälkeen löysätään tahtia muttei tingitä popista. Sellaisena Thunder onkin hyvä levy. Esimerkiksi ”Kinetic” on mainio raita. En kuitenkaan keksi tästä paljoakaan kirjoitettavaa. Borlandin mielenterveys heikkeni ja hän sai jonkin sortin hermoromahduksen näihin aikoihin. Bändi hajosi seuraavana vuonna ja sitä seuraavana vuonna, 1999, Borland heittäytyi junan alle.

Propaganda (1999) on epävirallinen studioalbumi, sillä se koostuu jo vuonna 1979 nauhoitetusta materiaalista. Sanotaan siitä kuitenkin sen verran, että bändi oli jo tässä vaiheessa erittäin hyvässä kuosissa. Aivan kahden ensimmäisen virallisen albumin tasolle ei päästä, vaikka sieltä löytyy todella hyviä biisejä, kuten Iggy Popilta kuulostava ”One more escape” ja ”Physical world”. Hutejakin on, esimerkiksi ”Music business”. Levyn päättää debyytiltä tuttu klassikko ”Missiles”, hieman erilaisena versiona. Ja on siellä muutama muukin ensilevylle päätynyt raita, kuten ”Night vs. day” ja hieno ”Words fail me”.

The Sound kuuluu niihin yhtyeisiin, jotka eivät koskaan tulleet erityisen suosituksi mutta joita kriitikot ja musiikin suurkuluttajat rakastavat. Yhtye ei ole kokenut todellista arvonnousua. Toistaiseksi.