maanantai 14. marraskuuta 2016

Studioalbumit osa 71: Dimmu Borgir

Norjalainen metalli ei ole kuulunut kotikuunteluun. En tosin ole ollut innostunut siitä sen enempää livetilanteissa. En muista aivan varmasti, näinkö Dimmu Borgirin Provinssissa vuonna 1998. Väittäisin sen soittaneen saarilavalla, mutta voin olla väärässä. Vuosien varrella on kuitenkin tapahtunut jotain. Olen alkanut pitää black metallista, vähän. Ainakin sen verran, että ostin Anttilan loppuunmyynnistä Dimmu Borgirin toisen levyn kolmella eurolla. Kun on päästy alkuun, niin antaa mennä loputkin.

For all tid (1994) on yhtyeen norjankielinen debyytti. Sen konsepti on selkeä. Välillä on melodisia hetkiä ja välillä öristään basareiden ja kitarakurituksen kuorrutukseksi. Tempovaihtelut ovat selkeitä ja vauhti voi koskea yhtä lailla melodisia kohtia kuin örinää. Loistava konsepti, vaikkakin lievästi ennakoitava ja puuduttava. Vaikka laulu ei olekaan pelkkää örinää – kuuntele vaikka ”Over bleknede blåner til dommedag”, niin se tästä jää biisien moniosaisuuden lisäksi mieleen. Soundit ovat verrattain tunkkaiset, mutta biisimateriaalin vahvuus välittyy kovatasoiselta debyytiltä. Toisaalta, jos örinät ottaa pois, niin ollaan aika samoilla vesillä vaikkapa Nightwishin kanssa. Eikä tätä kuunnellessa ihmettele ollenkaan, että yhtyeen tyyliä kutsutaan sinfoniseksi black metalliksi. Jo tässä vaiheessa taidan tietää lopputuleman: Dimmu Borgirilla voisi olla sama asema taloudessani kuin John Coltranelle. Coltranea kuuntelen erityisesti silloin kun kirjoitan keskittymistä vaativia juttuja.

Stormblåst (1996) on todellakin ensimmäinen kokonaan kuuntelemani Dimmu-albumi. Se on miksattu oudosti. Pinnalla on virsimäisiä sävellyksiä jousineen ja kaukana alla kulkee bläkkispörinä. Siinä välissä on tyhjyys. Välillä biisejä hallitsee kosketinsoittimet. Jostain syystä tämä on tehokas ja paikoitellen myös hyvin hauska levy, vaikka örinäosuuksien maltillisuus saattaakin jurppia todellisia tukanheiluttajia. Itselleni jako toimii päinvastoin. Kun melodisten kohtien jälkeen lähtee örinä käyntiin, tuntee elävänsä. Ehkä tässä on jotain samaa kuin suosikkiyhtyeessäni Pixiesissä, jonka kaava loud-quiet-loud sopii pienin varauksin myös Dimmun peruskaavaan (tosin vaihdellen l-q-l mallin ja q-l-q:n välillä, vaikka malli on epäselvä biisien moniosaisuuden vuoksi).Tämä oli yhtyeen viimeinen norjankielinen levy.

Enthrone Darkness Triumphant (1997) on siis yhtyeen ensimmäinen englanninkielinen levy. Ilmaisu on paria norjankielistä hiotumpaa kaikin puolin. Tuntuu jopa siltä, että äärimmäisyydet on hiottu pois ja albumi on yhtyeen levytysjatkumolla turvallinen. Siltä se tuskin kuulosti ysärin lopulla. Siksi on ymmärrettävää, että teosta on suitsutettu kunnolla ja se kipusi myös Rock Hard -lehden 500 parhaimman albumin listalle. Tosin Wikipedian mukaan se kipusi 30 listasijan paremmalle puolella ainoastaan Suomessa (26.), joten mistään välittömästä kaupallisesta menestyksestä ei voida puhua.

Spiritual Black Dimensions (1999) jatkaa melodisella linjalla, mutta siinä on reilusti puhdasta laulua ja tempovaihteluiden äärimmäisyyttä on kavennettu. Tempo on pääosin kiivasta.  Kiipparien ujellus on miksattu pinnalle, joten ei ole ihme, että tätä kutsutaan sinfoniseksi metalliksi. Vaikka on helppo sanoa, että albumi on genrensä valio, taidan kuitenkin pitää enemmän varhaisesta Dimmusta, jossa on enemmän örinää, radikaalimpia tempovaihteluita (eli muutakin kuin nopeasta helvetin nopeaan) ja erilainen, vähemmän ärsyttävä kiipparisoundi.

Puritanical Euphoric Misanthropia (2001) ei ehkä vie yhtyeen tarinaa eteenpäin, mutta tehokkaita biisejä sinne on saatu mukaan. Heti pakasta nousee esiin ”Kings of the carnival creation”, ”Hybrid stigmata” ja ”The maelstrom mephisto”. Onhan tämäkin rankka levy, vaikka puritaanisista bläkkisrajoitteista ollaan verrattain etäällä. Levyllä on esimerkiksi mukana oikea jousiorkesteri eikä vain kiipparit. Yhtyeen kokoonpano on vaihdellut levystä toiseen; tälle levylle rumpupallille istahti Cradle of Filthin Nicholas Barker. Sitä ainakin jotkut pitivät syynä tiukentuneeseen soittoon. Kokonaisuus ei ole niin äärimmäinen kuin osa varhaisemmista teoksista. Mutta hallituksi ja osaavaksi sitä voi sanoa. Minun makuuni kokonaisuus on liian pitkä, vaikka ihan normaalimitassa on pysytty. Levyn japsiversio sisältää Twisted Sister -lainan ”Burn in hell”, joka löytyy myös Spotifysta. Se on niin hyvä biisi, että edes laimeasti inspiroitunut luenta ei pilaa sitä.

Death Cult Armageddon (2003) on kuudes albumi ja sama meno jatkuu, vaikka levy-yhtiöksi tulikin Nuclear Blast. Oikeat jouset on taas mukana ja Barker jatkoi rummuissa vielä tämän levyn. Jouset ovatkin vahvasti läsnä, luoden sinfonisen tunnelman. Itseäni se välillä jopa häiritsee, koska kuvittelee olevansa toiminta-elokuvan äänimaailmassa – kuuntele esimerkiksi ”Progenies of the great apocalypse” – eikä äärimmäisyysmetallia soittavan yhtyeen teoksen äärellä. ”Vredesbyrd” puolestaan on aika hieno esimerkki siitä, miten metalli ja jousisto sulatutuvat yhteen, mutta ei tämä itseäni saa innostumaan yhtä paljon kuin yhtyeen varhaisemmat örinät. Faneille tämän luulisi toimivan.

Stormblåst MMV (2005) on uudelleen äänitetty versio vuoden 1996 albumista. Sillä on myös yksi täysin uusi raita ja ”Sorgens Kammer del II” on tullut alkuperäisen ”Sorgens Kammerin” tilalle. Tosifanit voivat sitten keskustella, onko tämä parempi kuin alkuperäinen. Tulkintoja on modernisoitu ja joidenkin mielestä soundit ovat paremmat. Itse tavallaan tykkään alkuperäisen omituisesta äänimaailmasta, mutta vertailu on vaikeaa, koska alkuperäistä kuuntelen kotistereoista cd-levyltä ja tätä Spotifysta pienemmillä kaiuttimilla. Kiinnostukseni ei riitä vertailuun, joten jätetään se muille. Edellä jo kirjoitin myönteisesti alkuperäisestä, joten yksittäisenä levynä tämäkin on mainio.

In Sorte Diaboli (2007) alkaa kappaleella ”The Serpentine offering”, joka tiivistää Dimmun menestysreseptin: Tähtien sota -tyyppistä lapsenmielistä ja mahtipontista elokuvamusiikkia yhdistetään aikuismaiseen bläkkisörinään ja siihen ympätään vielä melodisia lauluosia mukaan. Se on tehokasta, mutta vähän turhan helppoa ja puuduttavaakin. Uutta on se, että kyse on yhtyeen ensimmäisestä konseptialbumista. Sen tarina on, kröhöm, juuri sellainen, mitä huumorintajuttomalta metallipäältä odottaisi (tällä en tosin ota kantaa Dimmujen huumorintajun tasoon). Keskiaikainen munkki alkaa epäillä uskoaan ja kääntyy pimeälle puolelle. Kuulostaako Kummelilta? Kyllä, mutta tämä on ehtaa norjalaista kuvittelukykyä käytännössä. Norjalainen Verdens gang -lehti antoi tietenkin arvioksi kuusi kautta kuusi. Eivät muutkaan moittineet, mitä nyt AllMusicin kirjoittaja kutsui lyriikoita juustoisiksi. Musiikki levyllä on kuitenkin pääosin taattua Dimmua. Siitä löytyy hyviä hetkiä, vaikka ei tuosta edellä kuvatusta reseptistä niin välittäisikään. Oma suosikkini on yllättäen lähes poppaava ”The Sinister awakening”. Levyn myötä Dimmusta tuli A-han jälkeen ensimmäinen Yhdysvaltain Billboardin top 50 -listalle yltänyt norjalainen yhtye. Sijoitus oli 43.

Abrahadabra (2010) on toistaiseksi tuorein yhtyeen albumi. Sen nimi on viittaus Aleister Crowleyn Lain kirjaan, joten satanistisissa sfääreissä jatketaan. Yleisilme on professionaalinen ja yhtyeen omassa linjassa turvallisen osaava. Paikoin toisin ylitetään rajat ja mennään riemukkaan puolelle. Tästä esimerkkinä ”Ritualist”, jossa limittyvät örinä ja jouset. Olin myös kuulevinani huilua ensimmäisellä kuuntelulla, mutta ne taisivatkin olla kosketinsoittimet Norjan radio-orkesterin kontribuution lomassa. Vähän taas tökkii tunne siitä, että on joutunut keskelle seikkailuelokuvaa, jossa muistetaan toisinaan vähän öristä. Välillä ollaan keskitien sankarihevin suunnalla, kuten biisissä ”Endings and continuations”. Billboard-listalla tämä nokitti edeltäjänsä yhdellä sijalla.

Summamutikassa alennuksesta ostettu Stormblåst oli onnekas tapaus. Se kuuluu kaikkien levyjen kahlauksen jälkeen omiin suosikkeihini. Ylipäätään Dimmussa kiehtoo äärimmäisyys eikä niinkään seikkailuelokuvien sinfonisuus. Ehkä minun pitäisikin hakea inspiraatiota bläkkisvajaukseeni muualta. Toisaalta eipä Dimmuun tutustuminen tunnu hukkaan heitetyltä ajalta. Paikoitellen hieno bändi, mutta näin putkeen tuutattuna vähän puuduttava. Summa summarum: Dimmua kiitos sopivina annoksina, mieluimmin alkupään norjankielisestä tuotannosta.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Suomalaisten uskonnollisuus – parhaat palat

Marraskuun alussa julkaistiin kirkon nelivuotiskertomus. Osallistuva luterilaisuus: Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista on ladattavissa verkosta ilmaiseksi. Sen kirjoittajina on Kimmo Ketola, Maarit Hytönen, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg ja Leena Sorsa. Kyse ei ole instituution toimintakertomuksesta siinä mielessä kuin termi yleensä ymmärretään, vaan selkokielinen tutkielma siitä, missä kirkossa mennään ja miltä suomalainen uskonnollisuus ylipäätään näyttää.

Poimin tähän muutamia huomioita, jotka koin kaikkein kiinnostavimmiksi. Ne perustuvat pääosin vuoden 2015 Gallup Ecclesiastica -kyselyyn, jota analysoidaan teoksessa.

1. Kirkosta eroamista ajatellaan. Kun kysytään mahdollista kirkosta eroamista, niin viimeisen yli kymmenen vuoden aikana ainoa merkittävä muutos on siinä, että ihmiset pitävät mahdollisena kirkosta eroamista. Vuosina 2003 ja 2007 41 ja 38 prosenttia (tässä järjestyksessä) vastasivat, etteivät voisi ajatella eroavansa kirkosta missään olosuhteissa. Vuonna 2011 ja 2015 vastaava luku oli 19 prosenttia. Ehkä tässä on kyse siitä, että kirkon liberalisoituessa ja kirkon sisäisten ristiriitojen noustessa yhteiskunnallisiksi keskustelunaiheiksi myös kirkkoon perinteisesti vahvasti sitoutuneet voivat kuvitella tilanteen, jossa kysymys eroamisesta tulee akuutiksi. (Ks. sivu 35)

2. Enkelit ovat suomalaisten mieleen, vaikka emme oikeastaan tiedä, mitä ne suomalaisten enkelit ovat. 47 prosenttia uskoo vakaasti tai pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Luku on korkea, kun verrataan esimerkiksi siihen, kuinka moni uskoo Jeesuksen nousseen kuolleista (38%) tai yhtyy kristinuskon kannalta melko perustavaan väitteeseen ”Jeesus on Jumalan poika” (42%). Emme tosin tiedä, mitä nämä enkelit ovat. Ne voivat olla kristillisiä enkeleitä, lapsuuden suojelusenkeleitä, uushenkisiä vähemmän kristillisiä olioita, Kirsi Rannon kamerassa näkyviä valosotkuja, Ihmeellinen on elämä -elokuvan enkeleitä tai metaforisia ihmis-enkeleitä, jotka sattuvat olemaan paikalla auttamassa hädän hetkellä. (Ks. sivu 65)

3. Tuomiopäivästä ei ole täsmällistä käsitystä. Kyselyn mukaan suomalaisista vain 18 prosenttia sanoo olevansa täysin tai edes osittain sitä mieltä, että kuoleman jälkeen päädytään taivaaseen tai helvettiin. Käsitys, jota moni pitää aivan keskeisenä kristillisenä ajatuksena, on suomalaisten parissa melko epäsuosittu. Edes Kylliäisen lanseeraama ajatus kaikkien taivaaseen pääsystä ei ole tarttunut. Kymmenen prosenttia vastaajista on täysin tai osittain samaa mieltä siitä. Tämä tuntuu kielivän myös siitä, että mitä yksityiskohtaisempi tai konkreettisempi opinkappale, sitä epäsuositumpi se on. Suurin osa on samaa mieltä siitä, ettei kukaan voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu (71%). 39 prosenttia yhtyy ajatukseen siitä, että kuolema on kaiken loppu. (Ks. sivu 68)

4. Suomalaiset väittävät rukoilevansa. Peräti neljäsosa vastaajista kertoo rukoilevansa päivittäin. Tämä on ällistyttävän suuri luku, mikäli se tarkoittaisi tällaista ”kädet ristiin ja puhetta Jumalalle” -tyyppistä toimintaa. En näe tuttavieni rukoilevan oikeastaan koskaan eikä kukaan tuttu kerro minulle rukoilevansa. Tunnenko vain kolmea neljäsosaa vai onko kyse niin yksityisestä asiasta, ettei sitä näytetä eikä siitä puhuta? Luulen, että rukoilu ymmärretään tässä laajasti. Toisille se on edellä mainittua, joillekin työn puolesta tapahtuvaa ruokarukousta koulussa tai päiväkodissa – tosin sekään ei tarkkaan ottaen ole päivittäistä. Monille rukoilu varmaankin tarkoittaa suunnilleen itsensä kanssa käytyä sisäistä puhetta samalla kun kävellään vaikkapa metsässä. Tai se voi tarkoittaa pelkkää metsässä kävelyä. Itselle tai lapselle luettu iltarukous voisi selittää korkean päivittäisen prosenttiluvun, mutta on se silti todella korkea verrattuna muihin uskonnollisuutta mittaavien kysymysten vastauksiin. Ehkä ”päivittäin” ruudun rastittaminen on kannanotto, joka tarkoittaa jotakuinkin sitä, että ”rukoilu on noinniinku periaatteessa ihan myönteinen asia”. Tai ehkä sittenkin Suomessa on näin paljon aktiivisia uskovaisia, joiden päivittäiseen uskonnonharjoittamisen repertuaariin kuuluu rukoilu. (Ks. sivu 79)

5. Vapaa-ajattelijoihin suhtaudutaan epäillen. Uskonnollisista perinteistä suomalaiset suhtautuvat nihkeästi Hare Krishnoihin, mormoneihin, Jehovan todistajiin ja muslimeihin. Suomalaiset ottaisivat asuinalueelleen kuitenkin mieluummin juutalaisen synagogan, helluntaiseurakunnan salin tai pelastusarmeijan toimitilan kuin vapaa-ajattelijoiden toimitilan. Tällaiseen tilaan 17 prosenttia suhtautuisi kielteisesti. (Ks. sivu 82)

6. Ateistien määrässä on pientä kasvua. Ateisteiksi identifioituvia on tässä käytetyn kyselyn mukaan 16 prosenttia (ks. sivu 84). Aikaisemmissa vastaavissa kyselyissä luku on vaihdellut seuraavasti: 4% 1995, 12% 2004, 5% 2007 ja 13% 2011. Kehitys ei ole ollut yksisuuntaista, mutta nykyinen luku on korkeampi kuin koskaan aikaisemmin. Ongelma tässä luvussa on se, että kysymys ei ole poissulkeva. Ateistiksi identifioituva voi rastia samalla kaikki muutkin vaihtoehdot, esimerkiksi uskonnottoman ja luterilaisen. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä luku olisi poissulkevilla vaihtoehdoilla. 

7. Kaste menettää suosiotaan. Kastettujen osuutta syntyneistä kuvaava käyrä menee edelleen loivasti alaspäin. Nykyään alle 70 prosenttia lapsista kastetaan. Vielä viisitoista vuotta sitten oltiin lähellä 90 prosenttia. (Ks. sivu 114)

8. Suvivirrestä keskustellaan, ja lopputuloksena sen suosio säilyy vankkana. 85 prosenttia suhtautuu erittäin tai melko myönteisesti sen laulamiseen koulujen kevätjuhlissa. Viisi prosenttia suhtautuu kielteisesti. Siitä onkin turvallista keskustella julkisuudessa, kun suosio on suuri. Muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuin ev-lutiin kuuluvien parissa suosio noudattaa koko väestöä. Uskontokuntiin kuulumattomilla kielteisyys on korkeampaa – 14 prosenttia. (Ks. sivu 184 ja 186)

9. Suvivirrestä on turvallista keskustella, mutta kirkon tai uskonnollisten yhdyskuntien mahdollisista etuoikeuksista ei kannata keskustella kovin paljon. Suomalaiset ovat nimittäin sitä mieltä, että kaikki katsomukselliset yhteisöt tulee asettaa lainsäädännöllisesti samaan asemaan (55% vastaan 25%) ja että valtion ei tulisi tukea taloudellisesti uskonnollisten yhteisöjen toimintaa (53% vastaan 23%). (Ks. sivu 193)

Näiden lähinnä kyselytutkimuksen tuloksista poimittujen palasten lisäksi teoksessa on kiinnostavasti kuvattu esimerkiksi sitä, miten kirkko on ollut julkisten keskustelujen subjekti ja objekti.

 

maanantai 17. lokakuuta 2016

Perussuomalaisten sekoilut

Vuonna 2015 ilmestyi perussuomalaisten Sirpa Ahola-Laurilan kirja Soinin kupla (Into). Poimin sen mukaan Akateemisen kirjakaupan alennuksesta ilmestymisvuonna, mutta vasta nyt löysin aikaa lukea sen.

Kyse on sisäpiiriläisen mielipidekirjasta, jossa lukijan on mahdotonta tietää, mitkä esimerkeistä ovat tosia ja mitkä eivät. Silti teos vakuuttaa lukijansa siitä, miten läpimätiä perussuomalaisten poliittiset linjaukset (yleisesti ottaen) sekä konkreettiset toimintatavat ovat (tässä tapauksessa Oulun seudulla).

Kirjoittajan tarkoituksena ei ole mollata puoluetta, joka on Ahola-Laurilan mukaan ytimeltään hyvä. Tekijän pyrkimys löytää rasististen, populististen ja oikeistolaisten möläytysten ja riitaisan kenttäväen alta kannatettava ja hyväntahtoinen perussuomalaisuuden ydin epäonnistuu kuitenkin pahasti.

Ensiksi ilmiasun ja todellisuuden suhde taitaa olla perussuomalaisissa se, että ilmiasun alla ei ole mitään. Jos perussuomalaisista ottaa pois möläytykset ja huonon käytöksen, puolue kuihtuu rusinaksi. Vaikka puolueen suosion yksi syy on ihmisten turhautuminen eliittipolitiikkaan, sille ei ole ainakaan persujen tarjoamassa muodossa polttoainetta puhtaan asialinjalla. Sillä linjalla heränneet menevät takaisin petiin. Lisäksi on vaikea sanoa, mitä se puolueen asialinja lopulta olisi.

Toiseksi, vaikka tekijällä on muutamia inhimillisiä arvokannanottoja kantaväestön vähäosaisten puolesta, lukija ei vakuutu puolueesta, vaan siitä, että Ahola-Laurila on joko väärässä puolueessa tai sitten hänen näkemyksensä vähäosaisten puolesta eivät ole niin tärkeitä kuin maahanmuuton ja EU:n vastustaminen.

Tekijä suitsii rasistisia kannanottoja, mutta kirjassa kirjoitetaan myönteisesti Olli Immosesta, Jussi Halla-ahosta, Sebastian Tynkkysestä, Matias Turkkilasta ja osin myös James Hirvisaaresta, jonka seuraajaksi kirjoittajan aviomies osoittautuu. Suhtautuminen perussuomalaisten uusliberaaliin oikeistolaiseen Sampo Terhoon on vähän ambivalentimpaa.  Lista kertoo paljon kirjoittajan hengenheimolaisista.

Kirja nimi ei ole täysin onnistunut. Siinä on Soinista loppujen lopuksi hyvin vähän. Kritiikki häntä kohtaan on niin hellää, ettei se ansaitse kritiikin nimeä. Teos käsittelee Oulun seudun paikallispolitiikkaa, josta Soini ei ilmeisesti välitä paljoakaan. Tosin Soini veti herneensä nenään kirjan ilmestyttyä, koska se antaa vähemmän kiiltokuvamaisen käsityksen puolueen toiminnasta.

Perussuomalaisten äijämeiningistä teoksessa on jonkin verran. En ihmettele, että kyseisessä puolueessa elävät pinttyneet sukupuoliroolit, jossa naisen paikka on keittiössä. Silti tekijä on tavattoman yksipuolinen väittäessään, että puolueen möläytykset tulevat miehiltä. Myös persunaisten ulostuloista saisi koottua paksun nolojen kommenttien teoksen.

Kirja vain vahvistaa mielikuvaa perussuomalaisista koomisen tietämättöminä ”näin nämä asiat koetaan” -porukkana, jonka pariin ihmisiä ohjaa tuohtumus jotain yksittäistä asiaa kohtaan. Ehkä juuri siksi siellä on rasisteja, oikeistolaista ja Ahola-Laurilan kaltaisia köyhän kantasuomalaisen puolella olevia ihmisiä ihanasti sotkussa.

Ahola-Laurilan kuvauksissa suhmurointi ja oman mielen mukaan toimiminen värittää paikallisyhdistysten toimintaa. Läpi teoksen Ahola-Laurilan kyky kritisoida vääriä menettelytapoja perustuu siihen, että hän tuntee yhdistystoimintaa koskevan lainsäädännön. Se kannattaakin tuntea, jos haluaa vastustaa omavaltaisia toimintatapoja.

Teos on kirjoitettu ennen perussuomalaisten hallitusvastuun aikaa. Nykyisyyden valossa Ahola-Laurilan kliseet puolueen kyvystä seistä sanojensa takana kaikuvat onttona. ”Harvat kusettavat ignoramuksia” voisi kuvastaa parlamentaarista demokratiaa yleisesti, mutta perussuomalaisiin se tuntuu sopivan poikkeuksellisen hyvin.

Surkeinta ei ole perussuomalaisten kuppikuntainen toiminta, sillä sitä on tiettyyn pisteeseen asti kaikissa puolueissa ja myös yhdistystoiminnassa. Surkeinta on se monta kertaa teoksessa esitetty asia, että noin 30 prosenttia perussuomalaisten äänestäjistä on työttömiä. Surkeaa tässä on se, että osa heistä äänestää vähäosaisten puolesta puhuvia mutta saavat puolueen oikeistolaiset vaikuttajat valtaan.

Pian kirjan ilmestyttyä tekijä perui ehdokkuutensa kansanedustajaksi. Samoihin aikoihin uutisoitiin, että hänet on tuomittu useista rikoksista – esimerkiksi petoksista ja kavalluksista –  1990-luvulla.
 

tiistai 11. lokakuuta 2016

Studioalbumit osa 70 (3/3): The Fall (2000–2015)

Tehkääpä testi: kuunnelkaa 20 The Fallin studioalbumia ja kysykää sen jälkeen itseltänne, haluatteko kuunnella ne loput kymmenen. Oma vastaukseni on kyllä. Tosin pientä puutumista on jo ilmassa. Välillä mieleen tulee juoksulenkki. Alun väsymisen jälkeen adrenaliinitaso ja endorfiinitaso ovat nousseet sen verran, ettei väsymys tunnu ylitsepääsemättömältä. Vähitellen alkaa nauttia suorituksen jatkumisesta. Viimeisestä setistä yli puolet löytyvät omasta hyllystä, joten aivan kylmiltään ei loppusuoraa joudu puristamaan.

The Unutterable (2000) ilmestyi pian The Marshall Suiten jälkeen. Niiden äänimaailma on hyvin erilainen. Jos Marshall oli yhtyeen mittakaavalla juureva ja maadoittunut, The Unutterable leijuu pilvissä ja välillä avaruudessa. Jälkimmäinen sopisi vaikkapa ääniraidaksi sci-fi sarjaan. Kyse on erilaisesta, mutta hyvästä levystä. Pari ensimmäistä keskenään erilaista raitaa, ”Cyber insekt” ja ”Two librans” luovat perinteiset raamit. Ensimmäinen junakompin ja toinen häijyn kitarariffin keinoin. Yleissoundissa on kuitenkin enemmän syntetisaattoreita kuin monilla muilla yhtyeen albumeilla. Mainittujen lisäksi ”Sons of temperance” on yksi omista suosikeistani. Levy vastaanotettiin erittäin myönteisesti. Guardianin aikalaisarvioissa sitä pidettiin yhtyeen uran huippukohtana.

Are You Are Missing Winner (2001) on taas irtiotto edeltäjäänsä. Suurin osa bändistä vaihtui ja tyylillisesti otettiin taas käyttöön enemmän jumittavaa rockabillyä. Back to basics. Minulle se sopii. ”Bourgeoius town” on bändille niin tyypillistä – ja toimivaa – jumitusta, jossa pohjana on Leadbellyn ”The Bourgeois blues”. ”Crop-dust” puolestaan lähenee krautia eli se jatkaa toiston hyväksi todetulla linjalla. Iggy Popin ”African man” on muutettu muotoon ”Ibis-Afro man”, joka onkin poikkeuksellisen pitkä (9 ja puoli minuuttia) ja osittain rasittava. ”The Acute” on toimivan laiskaa kantria ja ”Hollow mind” tutummalla tavalla viihdyttävää. Levyn vastaanotto oli vaihtelevaa. Oma arvioni tästä on hyvin myönteinen.

The Real New Fall LP (2003) oli ensin nimellä Country on the Click, mutta äänite vuoti nettiin, joten nimi vaihdettiin ja osa sisällöstäkin. Täältä löytyy ”Theme from Sparta F.C.”, joka on BBC:n jalkapallotuloksia esittelevän televisio-ohjelman Final Score tunnusmusiikki. Se onkin ansiokkaalla riffillä varustettu tekele. Levyllä on muutakin mainitsemisen arvoista, kuten tasapainoisen ylväs ”Mountain energei”, kaunis ”Janet, Johnny and James” ja kuriositeettina Lee Hazlewoodin kirjoittama mutta Dean Martinin esittämä ”Loop41 Houston”, mutta olennaisinta on kokonaisuus. Se on vakuuttava. Rockabilly ja kaoottinen avaruus-trippailu on jäänyt pois ja sisältö on yhtyeen omalla asteikolla verrattain yksinkertaista indierokkia, vaikka mukana on myös krauttia ja kokeilevaa ainesta. Albumin vastaanotto oli myönteistä. Se oli oikeus ja kohtuus. Tämä on ensimmäinen The Fall -albumi, jolla Smithin nykyinen vaimo, kosketinsoittaja Eleni Poulou on mukana.

Fall Heads Roll (2005) on bändin ensimmäinen levy, jota John Peel ei kuullut, koska hän kuoli vuotta aikaisemmin. Tosin albumilla on neljä raitaa, jotka löytyvät yhdeltä yhtyeen Peel Sessionista. Niiden joukossa on hyökkäävä ”What about us?”, The Move -laina ”I can hear the grass grow” ja yhtyeen kenties paras biisi ”Blindness”. Fall Heads Rollin vauhdikas ja pollea rokkiasenne puskee esiin muillakin raidoilla, esimerkkinä mainio ”Pacifying joint”. Levy sai myönteisiä arvioita. Kirjoissani tämä on yhtyeen yksi parhaista. Täytebiisitkin ovat sellaista jytämattoa, että ne tuntuvat vain mukavilta hetkiltä onnistuneempien sävellysten välissä.

Reformation Post TLC (2007) tuli ostettua vuonna 2009 Manchesterin Foppista kolmella punnalla. Sitä ennen levyä tuli kuunneltua kopiona. Uncut-lehteenkin oli päätynyt levyn nimibiisi ”Reformation!”, joka hyödyntää edellisen levyn mestariteos ”Blindnessin” kaavaa. Myös ”Fall Sound” esittelee yhtyeen hyökkäävänä ja tiukkana. Lainoista löytyy äskettäin menehtyneen kantritähti Merle Haggardin ”White line fever”. Se on laulettu niin laiskasti, että se muuttuu hauskaksi. Arviot olivat hyvin vaihtelevia, selkeän kiittävistä varsin moittiviin. Yhtäältä levyllä on todella onnistuneita hetkiä, toisaalta kokonaisuuteen mahtuu myös täytepaloja ja suvantovaiheita. Riippuen siitä, kumpaa korostaa, albumista voi kirjoittaa myönteisesti tai kielteisesti. Minä olen suhtautunut siihen aina suopeasti. Levyn nimi kuulemma tarkoittaa tilannetta sen jälkeen kun ”traitors, liars and cunts” ovat lähteneet.

Imperial Wax Solvent (2008) tuli ostettua 2009 viidellä punnalla Manchesterin Foppista, siis aika pian ilmestymisen jälkeen. Sen yleisote on raskas ja rytisevä. Alussa muistetaan odottavassa tunnelmassa brittiläistä huvipuistoa ”Alton towers”, jonka jälkeen rytistään kunnolla kappaleessa ”Wolf man”. 11-minuuttinen ”50 year old man” taisi olla Smithin synttärilahja itselleen, sillä 50 tuli täyteen edellisenä vuonna. Ihan happy birthdayn keveysasteella ei liikuta onnistuneessa biisissä. ”I’ve been duped” tarjoaa lauluosuuksia Smithin vaimolle Elenille. Koverivuorossa on jälleen Groundhogs, tällä kerralla kappale ”Strangetown”. Sitten tulee pieni suvantovaihe, mutta ”Tommy shooter” ja sitä seuraava ”Latch key kid” saavat taas menon kiihtymään. Loppulevy menee löysästi rullaillessa vapaalla alamäkeen. Arviot olivat erittäin myönteisiä. Nyt kuunneltuna ymmärrän, miksi näin on. Aikaisemmin olin suhtautunut levyyn turhan kevyesti ”ihan kivana” teoksena.

Your Future Our Clutter (2010) jatkoi hyvin vastaanotettujen albumien sarjaa. Jotenkin tuntuu, että tässä vaiheessa yhtyeeseen suhtauduttiin suopeasti, riippumatta siitä, miten kovaa tai heikkoa kamaa se suolsi. Kuuntelin levyn ilmestymisaikaan, mutta en ostanut sitä. Mieleeni jäi lähinnä Wanda Jacksonin upean ”Funnel of loven” keskinkertainen koverointi. On siellä muutakin. Pientä menestystä niittänyt ”Bury pts. 1+3” rokkaa kovasti ja ”Cowboy George” on erinomainen kantrisurf-henkinen vauhtiralli. Levy on selkeästi parempi kuin muistin. Vähän ennen levyn ilmestymistä näin yhtyeen keikalla Leedsissä.

Ersatz GB (2011) löytyi kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen kolmella punnalla Manchesterin Foppista. Kovin aktiiviseen kuunteluun en sitä koskaan ottanut. Se tuntui vähän pakkopullalta. Nyt on aika arvioida uudelleen. Ensiksi on kuitenkin onniteltava yhtyettä: Ersatz GB on kolmas peräkkäinen samalla kokoonpanolla julkaistu The Fall -albumi. Tähän miehistönvaihdoksistaan tunnettu yhtye ei ole ennen kyennyt. Levyn yleisilme on synkähkö ja raskas. Siltä puuttuu keveys ja pitkälti myös omanlainen huumori, joka on sävyttänyt yhtyeen tekemisiä läpi uran. Varsinaiset lainaraidat puuttuvat, mutta ”Greenway” on osittain lainattu kreikkalaiselta huumorimetalliyhtye Anorimoilta. Levyllä on myös Smithin vaimon yksistään tekemä kappale, ”Happi song” (siis juuri noin kirjoitettuna), jonka Eleni Poulou myös laulaa. Arviot olivat vaihtelevia, mutta keskimäärin kielteisempiä kuin muilla yhtyeen 2000-luvun levyillä. Guardian antoi kaksi tähteä ja Pitchfork 2.2/10. Jälkimmäinen pyysi kuvittelemaan, miltä yhtyeen täydellinen epäonnistuminen kuulostaisi ja pohtimaan, miten se poikkeaisi tästä. Aivan näin runollisiin sfääreihin en lähde, mutta on selvää, että tämä jää kauas yhtyeen parhaista hetkistä. Ehkä bändi tunsi olonsa mukavaksi eikä lähtenyt haastamaan itseään riittävästi. Oli miten oli, ”I’ve seen them come” on hieno biisi, joka muistuttaa, millainen The Fall on uhkaavimmillaan.

Re-Mit (2013) löysi tiensä haltuuni samalla Fopp-käynnillä kuin Ersatz GB. Hintaa oli pari puntaa enemmän, olihan kyse uutuudesta. Albumilla jatkaa sama kokoonpano, mikä on yhtyeen mittakaavassa uutinen. Hauskinta levyssä lienee se, että ensimmäiset Smithin äännähdykset ovat introraidan jälkeen alkavassa ”Sir William Wrayssa” suunnilleen ”Geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh- geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh/ Gus-gus/ Wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-blah-blah-la-la-la-la-la-la-la-la-la-la-la”. Muuten se on 60-luvun garagesta ammentavaa murinaa ja jytinää, jossa koskettimet ovat verrattain suuressa roolissa. Yksi parhaista on melko konventionaalisen kuuloinen ”Hittite man”, jonka tunnelman luovan kitarariffin päälle ja lomaan Smith juttelee/laulaa mukavia. Toinen maininnan arvoinen on ”Victrola time”, jossa on kaikuja yhtyeen joillekin aikaisemmille biiseille tyypillisestä toisteisen hypnoottisesta mutta samalla etenevästä konseptista. Ei tämä muutenkaan ole huono levy, mutta tuskin siitä tulee klassikkoa, joka nostettaisiin yhtyeen 30 studiolevyn joukosta muiden yläpuolelle. Levyn vastaanotto ei herättänyt suuria tunteita. Se arvioitiin edeltäjäänsä hieman myönteisemmin, mutta varsinaista suitsutusta se ei kerännyt ainakaan kovin laajalti. Eikä siihen ole aihettakaan. Parempi kuin Ersatz mutta etäällä yhtyeen huipuista.

Sub-Lingual Tablet (2015) on yhtyeen toistaiseksi tuorein studioalbumi. Kuuntelin sen pikaisesti ilmestymisajankohtana, mutta kauppaan en lähtenyt. Se ei tuntunut avaavan mitään uutta bändin pitkällä uralla. Se oli ”just another Fall album”. Sellaiselta se kuulostaa edelleen. Aivan toimiva mutta jokseenkin tasapaksu. Se rokkaa ja on tyylillisesti monipuolinen mutta ei silti yllätä tai riemastuta. Pitkät biisit ovat yhtyeelle hieman haasteellisia, mutta ainakin ”Auto chip 2014-2016” toimii. Täältä löytyy taas yksi lainaraita, ”Stout man”, joka on tulkinta Iggy and the Stoogesin kappaleesta ”Cock in my pocket”. Syntsakuorrutettua ja hidastettua funkkia tarjoilee ”Pledge”, kun taas ”Dedication medication” vihjailee diskon ja dubin suuntaan. Levyn lopussa osansa saavat Facebook ja i-puhelin kappaleissa ”Fibrebook troll” ja ”Quite iPhone”. Musiikkigenreillä leikittelevän levyn arviot kielivät laadullisesta tasapaksuudesta, sillä niissä annettiin tyypillisesti kolmesta neljään tähteä viidestä.

The Fallin studioalbumit 20–30 sisältävät monta hyvää levyä, vaikka 2010-luvun tuotannossa yhtye alkaa muuttua tasapaksuksi.

Kenties aloittelijalle paras kattaus on John Peel sessioista kasattu kuuden cd:n boksi. Siinä mennään ajallisesti yhtyeen alusta lähelle nykypäivää ilman pitkiä taukoja. Se on riittävän laaja, jotta tutustuminen ei jää yhden aikakauden tai albumin varaan. Itse sain sen pilkkahintaan, mutta tällä hetkellä painos on loppu. Markkinahinta hipoo pilviä.

Joskus sitä miettii, mikä on Manchesterin paras bändi. Stone Roses? Joy Division? The Smiths? Viime vuosina vaakani on kallistunut The Fallin suuntaan. Vaikka yhtyeen yksittäiset levyt eivät olekaan samanlaisia klassikkoja kuin edellä mainittujen tunnetuimmat, se on lyhytikäisistä tai saamattomista verrokeistaan poiketen puskenut 30 studiolevyä ja tukun muuta materiaalia ulos. Se on muuttunut mutta samalla säilyttänyt omaleimaisuutensa ja tinkimättömyytensä. 

perjantai 30. syyskuuta 2016

Studioalbumit osa 70 (2/3): The Fall (1988–1999)

Vuorossa on seuraavat kymmenen albumia yhtyeeltä The Fall. Tältä aikakaudelta hyllystäni löytyy vain kaksi bändin studioalbumia, The Infotainment Scan (1993) ja The Light User Syndrome (1996), jonka ilmestyminen sai minut ensimmäistä kertaa ajattelemaan hajanaisuudestaan huolimatta, että ehkä The Fall voisikin olla minun juttuni.

I Am Kurious Oranj (1988) ilmestyi vain puoli vuotta The Frenz Experimentin jälkeen. Se kuuluu albumeihin, joita en ole aikaisemmin kuunnellut. Tässä vaiheessa The Fall teki kohtuullisen helposti lähestyttävää musiikkia, mikä näkyi myös menestyksessä. Teoksen oli tarkoitus olla ääniraita balettiesitykseen. Osa biiseistä on nauhoitettu livenä. Kyse on väljästä teemalevystä, joka siismlinkittyy balettiesitykseen, joka perustui Vilhelm III Oranialaisen 300-vuotisjuhlaan. Se on kepeä mutta ei löysä, helpohko mutta ei kosiskeleva. Sen tunnetuin kappale saattaisi olla avausraita ”New big prinz”, josta on myös video. Siinä tosin paljastuu yksi tuotteliaisuuden salaisuuksista. Raita lainaa yhtyeen ”Hip-priestiä” samoin kuin ”Last nacht” perustuu edellisen levyn ”Bremen nachtiin”. Nimibiisi ”Kurious oranj” hakee vauhtia reggaen rytmeistä. Amerikkalainen musiikkikriitikko Robet Christgau, joka ei ole yhtyeen suuri ystävä, nosti tämän levyn yhdeksi yhtyeen parhaita ja kuvasi sitä tulokseksi, joka syntyy yhdistämällä OMD ja Stooges. Aika mielikuvituksellinen muotoilu albumista, joka kuitenkin kuulostaa lähinnä The Fallilta, vaikka ihan ymmärrettävä, kun kuuntelee ”Cab it up” -kappaleen ksylofoni(?)melodiaa. Se tuo mieleen OMD:n ”Enola gayn”.

Extricate (1990) ei ole ehkä erolevy, mutta Smithien ero kuuluu levyllä. Siinä ei ole rouvan kädenjälkeä, mikä tarkoittaa vähemmän melodisuutta, vaikeampaa lähestyttävyyttä. Muutenkin Smith on antanut enemmän tilaa muille jäsenille osallistua biiseihin. Lisäksi levyllä on onnistunut The Monks -kover ”I hate you” nimellä ”Black monk theme”. CD-painoksella on toinenkin The Monkin kappale, ”Oh, how to do now”, jonka The Fall esittää vähemmän mielikuvituksekkaasti nimetysti ”Black monk theme part II”, mutta vinyylipainokselta se puuttuu. ”Popcorn double feature” on poikkeuksellisen melankolista yhtyeelle, mutta varsin onnistunut biisi. Vastaavasti ”Hilary” on yhtyeelle harvinaisen hauska ja letkeä. Kuusiminuuttinen, pahaenteisen kabareen tai yökerhon mieleen tuova ”Chicago now” toimii tempovaihteluineen ja pari viimeistä raitaa löytävät yhtyeelle tutun junakompin. ”Telephone Thing” oli jonkinlainen hitti, kun konemiehet Coldcut tekivät sitä yhteistyössä yhtyeen kanssa. Levyn outolintu on rauhallinen balladi ”Bill is dead”, joka lähti Smiths-parodiasta mutta muuttui vakavaksi biisiksi. Minulle se ei ole tärkeä biisi alkuunkaan, sillä siinä The Fall on ilman Beefheart-vaikutteita, krauttia ja rockabillya – elementtejä, jotka minulle muodostavat yhtyeen kulmakivet. Arviot olivat myönteisiä. NME antoi täyden kympin. Itse pidän levyn ensimmäisiä raitoja vahvana keskitasona, mutta kokonaisuus paranee loppua kohden. Sen (ainoat) heikkoudet ovat ne, että yhtyeestä ei tule esiin uusia puolia ja muutenkin ote on hitusen varovainen. Levyä seuranneella kiertueella kaksi yhtyeen kuudesta jäsenestä sai kenkää.

Shift-Work (1991) on musiikillisen uudistumisen hetki. Yleissoundi on säksättävä. Biisirakenteet noudattavat entistä enemmän poppiformaattia. Lieneekö se syynä, että levyn listasijoitus oli 17. – parempi kuin yhdelläkään aikaisemmalla albumilla. Osa kriitikoista piti kovasti. NME antoi taas kympin, mutta myöhemmät arviot ovat olleet hieman varautuneempia. Paketin arvostetuin ja ehkä tunnetuin biisi on yhtyeen normaalitasoon nähden suora ja pehmeä ”Edinburgh man”, jota moni pitää sanoituksellisesti poikkeuksellisena, sillä siinä ei piikitellä ketään tai mitään. Ylivoimainen henkilökohtainen suosikkini tältä levyltä on kuitenkin ”A Lot of wind”, jossa yhdistyvät Smithin puhelaulu, menevän toisteinen komppi ja vinkuvat kitarat. Hyviä vetoja on muita, vaikkapa ”Idiot joy showland”. Yhdessä parhaat hetket nostavat tämänkin levyn onnistuneiden teosten joukkoon. Myöhemmässä cd-painoksessa on toinen levy, joka sisältää mm. Big Bopperin biisin ”White lightning” (joka taisi olla myös alkuperäisellä cd:llä mutta ei vinyylillä) ja oikein hienon pop-kappaleen ”Blood outta stones”, joka taisi olla alkujaan singlen b-puoli.

Code: Selfish (1992) on kuvattu yhtyeen teknolevyksi. Sen sisältö ei yllätä, koska jo Shift-Work antoi osviittaa tästä linjasta, vaikka se sisälsikin paljon perinteisesti rakennettuja popsävelmiä. Jos levyllä onkin teknovivahteita soundissa, niin vastapainona siellä on myös (melko mitäänsanomaton) Hank Williams -laina ”Just waiting”. Levyllä on myös listasijoituksiltaan yksi suosituimmista yhtyeen biiseistä ”Free range” (menestynein oma biisi), joka tuo mieleen Jesus Jonesin. Arvostelut noudattavat edeltäjän linjaa: NME tykkäsi yhdeksikön verran, kun taas muut ovat kehuissaan vähän maltillisempia. Oma suosikkini on vangitseva ja painostava ”Two-Face!” Se muistuttaa, että The Fall on keskinkertaisina hetkinäänkin kykenevä puristamaan itsestään ainakin yhden loistavan biisin.

The Infotainment Scan (1993) saapui taloon vuonna 2013 hinnalla 4,5 euroa. Sitä ennen en tuntenut albumin sisältöä. Ilmestyessään se nousi brittilistan sijalle 9. ja yhtyettä pidettiin entistä helpommin lähestyttävänä. Heti kakkosraitana on Sister Sledgen ”Lost in music” ja cd-versiossa on lisukkeena Lee Perryn ”Why are people grudgeful?”. Sister Sledgen koverointi on onnistunut. Se säilyttää alkuperäisen diskomenon mutta yhdistää sen tunnistettavaksi The Falliksi. Jos minulta kysytään, niin kuuntelen paljon mieluummin tätä versiota. Ja kun yhtyeen levyillä on tässä vaiheessa aina joku lähes tavallinen pop-kappale, niin nyt sitä paikkaa asuttaa hieno ”I’m going to Spain”. Myös ”Glam-racket” innostaa. Loppulevykin on kelvollinen, joten suuria moitteita en voi esittää eikä siihen ole tarvettakaan. Aivan yhtyeen huippuihin levy ei lukeudu, ehkä jo siksi, että äänimaailmaltaan tämä ei ole itselleni rakkainta The Fallia. Albumi sai myönteisiä arvioita, mutta NME:ssä jokin hiersi kun lehti antoi ”vain” 8/10.

Middle Class Revolt (1994) oli menestykseltään takapakkia hienosti pärjänneeseen The Infotainment Scaniin verrattuna. Sen äänimaailma ei kuitenkaan ole erityisen haastava. Mitään merkittävästi uutta albumilta on turha etsiä. Kierrätyksen taitava yhtye ottaa tällä levyllä käsittelyyn aikaisemman kappaleensa ”Hey! Fascist”, jonka versio on tässä nimellä ”Hey! Student”. Myös kovereita on totuttua enemmän – yhteensä kolme. Niiden joukossa Groundhogsin ”Junk man” ja jälleen yksi The Monks -biisi, levyn päättävä ”Shut up!”. Tasaisen hyvä levy. Siinä lyhykäisyydessään makuarvostelmani. NME paljasti arviossaan suhteensa yhtyeeseen: bändin omilla standardeilla 7, kaikkien muiden standardeilla 8. Jos kuuntelet tätä Spotifysta, niin ota huomioon, että biisit ja niiden nimet eivät pidä paikkaansa kuin kuuden ensimmäisen ja aivan viimeisimmän kohdalla (esim. ”Hey! Student” on kymmenes biisi, vaikka nimi lukee yhdeksännen kohdalla). Wikipediassa on oikea järjestys.  

Cerebral Caustic (1995) on itselleni entuudestaan tuntematon levy. Smithin ex-vaimo Brix tuli takaisin kokoonpanoon ja on viidessä raidassa tekijänä. Lähtökohtaisesti hieman huolestuttaa, että niin suopea NME antoi levylle vain 4/10. Kuuntelu kuitenkin paljastaa, että kyse on paljon paremmasta levystä. Sen avaava ”The Joke” lupaa paljon; se on virkeällä tavalla suoran rokkaavaa. ”Don’t call me darling” on sekoitus Smithin puhelaulua ja rokkinaisen laulua (lienee Brix Smith). Pidän erityisesti pianosta taustalla. Nämä kuvaavat levyn jatkoa osuvasti. Kyse on rokkaavasta, paikoitellen melodisesta peruslevystä, jossa on myös The Fallille tuttuja ominaisuuksia. Kenties Brix Smithin osallisuus toi taas tiettyä suoraviivaisuutta ja lähestyttävyyttä yhtyeeseen. ”Feeling numb” on yhtyeen yleiseen tyyliin verrattuna purkkapoppia ja ”Life just bounces” jotain voimapoppia. Albumilla on yksi lainaraita, Frank Zappan ”I’m not satisfied”, joka on levyn heikoimpia. Teoksen ilmestymisen jälkeen 16 vuotta kitaraa yhtyeessä soittanut ja aktiivisesti biisien tekemiseen osallistunut Craig Scanlon sai kenkää alkoholiongelmansa vuoksi.

The Light User Syndrome (1996) oli ensimmäinen ostamani The Fall -albumi. Se löytyi Alfa-antikvariaatista 30 markan hintaan (5 euroa). Sitä ennen olin nauhoittanut siitä osan c-kasetille. Kyse on viimeisestä albumista, jolla Brix Smith on mukana. Mark puolestaan vieraili legendan mukaan studiossa vain viimeisenä päivänä hoitamassa lauluosuudet. Silti tai juuri siksi kyse on varsin toimivasta joskin hieman kaoottisesta levystä. Albumilta oli jäänyt mieleen vain muutama mutta sitäkin iskevämpi raita. Nytkin kuunneltuna sen ehdottomia – ja koko yhtyeen tuotannon – helmiä on edelleen ”He pep!”, ”Das vulture ans ein nutter-wain” ja ”Oxymoron”. Brix Smithin kädenjälki kuuluu raidalla ”Spinetrack”. Se kuuluu yhtyeen melodisempiin onnistumisiin.

Levitate (1997) on tuntematon teos. Sitä ei myöskään löydy Spotifysta. Yksittäisiä raitoja on YouTubessa, joten kuunnellaan niitä. Tähän aikaan bändillä ei mennyt hyvin. Sillä oli taloudellisia ongelmia, osittain edellisen levyn kiertueen pettymyksen vuoksi. Smithin alkoholismi ei mennyt ainakaan parempaan suuntaan. Bändin jäsenet vaihtuivat. Ex-vaimo Brix oli lähtenyt edellisellä kiertueella. Ihan kaikkia biisejä en nyt päässyt kuuntelemaan, mutta mitään suurta muutosta levy ei tuo. Yleisilme on selvästi vähemmän kaoottinen kuin The Light User Syndromella, mutta samalla ääripäät – huiput ja pohjanoteeraukset – karsiutuvat. Voisi sanoa, että Levitate onkin lähempänä yhtyeen 1990-luvun yleissoundia. Kovereiden joukossa on Hank Mizellin klassikko ”Jungle rock”, josta The Fall esittää omanlaisensa lakonisen tulkinnan sekä 50-luvun lopulla tehty ”I’m a Mummy”. Yksi suosikeistani on neliminuuttinen ”Ol’ gang”, jossa koskettimet ovat lyömäsoitin ja laulu alkaa vasta puolivälin jälkeen. Voin hyvin kuvitella hommaavani huonosti saatavilla olevan levyn hyllyyni, jos se julkaistaisiin uudelleen. Albumin ilmestymistä seuranneena vuonna Mark E. Smith sai NME:n the Godlike Genius -palkinnon.

The Marshall Suite (1999) tuo rockabillyn ja stomp-vivahteet takaisin bändiin, mutta ei täysin unohda yhtyen 90-luvulle ominaista säksättävää yleissoundia. Alun ”Touch sensitive” on suorastaan partymusiikkia, ainakin yhtyeen omilla standardeilla. Sitä käytettiin myös automainoksessa. Kun seuraavalla raidalla ”F-’oldin’ money” – Sun-artisti Tommy Blaken biisi vuodelta 1959 – on handclapseja, niin ollaan hyvällä tavalla aika viihteellisillä vesillä. ”Shake-off” muuttaa rytmitystä ja vie muutenkin avaruudellisiin tunnelmiin. The Fall esittää myös The Saintsin punk-klassikon ”This perfect day” kelvollisesti, vaikka ei alkuperäisen tunnelmia tavoittelekaan. Heti perään tulee musertava ja ahdistava ”(Jung Nev’s) Antidotes” ja vähän myöhemmin samansuuntainen ”The Crying Marshall”. Olen valmis julistamaan tämän erinomaiseksi levyksi, joka pitänee hankkia kotiin sitten kun uusi painos ilmestyy. Tai ainakin tutustun tähän paremmalla ajalla uudestaan.

1990-luvulla The Fall julkaisi lähes säntillisesti studioalbumin per vuosi. Vain 1998 jäi väliin. Matka Kurious Oranjesta (1988) Marshalliin (1999) sisältää kymmenen levyä, joista suurin osa kuuluu keskivahvojen teosten sarjaan. Tyylillisesti ne toivat yhtyeen post-punkin ja taideprojektin suunnalta kohti valtavirran poppia, säksätystä, billyä, garagea ja rokkia, muuttamatta merkittävästi yhtyeen omaleimaisuutta. Kaikki studioalbumit lämmittivät tavalla tai toisella, mutta huomaan, miten vaikeaa minulle on laittaa yhtyeen levyjä paremmuusjärjestykseen. Niissä on erilaisia hienoja hetkiä, jokaisessa, mutta yksikään ei ole täydellinen. Siitä ehkä tuleekin bändin viehätys: koskaan ei tiedä, millä hetkellä eteen tulee kultaa ja millä hetkellä se vaihtuu kissankullaksi.

Vielä olisi yksi kymmenen setti jäljellä.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Kuuntelua ja katseluakin lukemisen vastapainoksi

Internetin aikana kasvavat nuoret tottuvat jo varhain siihen, että tietoa voi hankkia muutenkin kuin lukemalla. Tämä yksinkertainen ajatus piti paikkansa jo ennen nettiaikaa, mutta materiaalia oli saatavilla vain vähän. Toki edelleen esimerkiksi akateeminen meritoituminen perustuu julkaistuihin ja vertaisarvioituihin teksteihin, mutta nyt elämme yltäkylläisyyden aikaa myös toisenlaisen aineiston saatavuuden osalta.

Muistan vielä ajan, kun nettiin alkoi tulla Michel Foucault’n englanninkielisiä luentoja 80-luvulta. Äänenlaatu oli heikko ja oli jännittävää kuunnella Foucault’n varsin omintakeista englannin ääntämystä. Tätä ennen jännitystä oli tarjonnut se, että lukulistalla olevilla kirjoittajille sai kasvot netin kuvahaulla. Myöhemmässä vaiheessa YouTubesta alkoi löytyä tuoreita luentoja, vanhoja televisiokeskusteluja ja akateemisia supertähtiä käsitteleviä dokumentteja.

Viime vuosina auditiivisessa tai audiovisuaalisessa muodossa oleva informaatio on tullut normaaliksi osaksi oppimista, tiedon jakamista, näkemysten esittelyä ja myös debatointia. Erilaiset tapahtumat voidaan nauhoittaa ja laittaa verkkoon. Joskus tarjolla on suora striimi. Lisäksi on akateemisia sivustoja, jotka ovat erikoistuneet nauhoitettujen haastattelujen julkaisemiseen.   

Opettamillani kursseilla pyrin muistuttamaan tällaisista resursseista ja ohjaamaan opiskelijoita itseopiskelun pariin. Omassa toiminnassani olen ollut monta kertaa tuottamassa sisältöä tällaisille sivustoille. Viime viikoilta on kaksi esimerkkiä.

1) Toukokuussa vierailin Kuopiossa järjestettävässä Filosofiakahvilassa puhumassa ateismista yhteiskunnallisena ilmiönä. Yleisössä oli muutama akateeminen, mutta pääosin kyse oli Filosofiakahvilan teemoista kiinnostuneesta harrastelijaporukasta, joka kokoontui tapahtumiin sivistämään itseään ja toisiaan, keskustelemaan. Puhe nauhoitettiin ja laitettiin syksyn alussa verkkoon. Vaikka vierastan ajatusta, että kasvotusten rajatulle harrastajaporukalle pidetty vapaamuotoinen puhe irtaantuu alkuperäisestä kontekstistaan, en kieltänyt sen laittamista verkkoon. Näin joku voi kiinnostua aiheesta, löytää kaipaamaansa asiatietoa tai uusia näkökulmia ja intoutua etsimään lisää omatoimisesti. Kokonaisuuden kannalta olisi ollut hienoa, jos myös alustukseni jälkeinen aktiivinen keskustelu olisi tullut verkkoon, sillä se oli itselleni mielenkiintoisempi kokemus. Joka tapauksessa yli tunnin mittainen nauhoite löytyy täältä: http://www.kantti.net/artikkeli/2016/09/ateismi-yhteiskunnallisena-ilmi%C3%B6n%C3%A4

2) Kesällä järjestettiin Helsingissä Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi, jonne osallistui yli 500 tutkijaa. Konferenssin tiimellyksessä annoin haastattelun englanninkieliselle, Brittien uskontotieteellisen seuran sponsoroimalle Religious Studies Projectille, jonka verkkosivuston toistuva ja tunnetuin sisältö on noin puolituntisten tutkijahaastattelujen julkaiseminen. Olen antanut sille haastatteluja aikaisemminkin, sekä yksilöhaastattelun että osallistunut nauhoitettuihin ryhmäkeskusteluihin. Haastatteluni julkaistiin syyskuun puolivälissä ja se käynnisti näin podcastien ”syyskauden”. Tällä kerralla aiheena oli uskonnon kategoria ja sen yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tarkastelu empiiristen tapaustutkimusten kautta. Puhuin suomalaisen Karhun kansan onnistuneesta projektista rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Lisäksi mainitsin muutaman muun tekemäni tapaustutkimuksen. Näistä etenin yleisemmälle metodologiselle tasolle, jossa yritin avata, miten ja miksi tällaiset tapaustutkimukset ovat kiinnostavia ja miten niitä voitaisiin tutkia. Vaikka se, että RSP:n haastattelut tehdään yleensä hyvin vähäisellä valmistautumisella ja että itse en puhu äidinkieltäni, aiheuttaa pieniä hankaluuksia, katson niihin osallistumisen olevan silti merkittävää ja vaivan arvoista. Näin voin tehdä omia näkemyksiäni ja tutkimuksiani tunnetuksi, mutta myös olla edustamassa suomalaista uskontotiedettä alalla hyvin tunnetulla kansainvälisellä areenalla. Haastattelu löytyy täältä:

Omalta osaltani suosittelen ihmisiä etsimään kirjoitetusta muodosta poikkeavaa tietoa ja, jos mahdollista, myös kokeilemaan toisenlaisten aineistojen tuottamista.

Kannustuksesta huolimatta oma arvioni on selkeä. Kuuntelu ja katselu ei pääse lähellekään lukemista tiedonhankinnan keinona. Lukeminen vie kokemuksena syvemmälle tilaan, jossa oppiminen on paitsi tehokasta myös koskettavaa. Luettua tekstiä on helppo sisäistää itselle sopivaan tahtiin ja siihen on helppo tehdä muistiinpanoja. Lisäksi kirjoitettu on yleensä viimeistellympää kuin puhe. Siksi erilaisissa tiedonhankinnan kanavissa on kyse vastapainosta ja vaihtelusta, ei kirjoitettua tekstiä korvaavasta sisällöstä.

Joka tapauksessa akateemisenkin maailman soisi avautuvan entistä enemmän uudenlaisille tiedon tuottamisen ja jakamisen kanaville. Toistaiseksi kaikenlaiset käyttämäni tuloksellisuusinformaatiota keräävät ohjelmat ovat tässä suhteessa jälkijunassa.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Kirkko, avioliitto ja vähemmistöuskontojen etuoikeudet

Viime aikoina on keskusteltu aktiivisesti siitä, miten kirkon tulisi suhtautua samaa sukupuolta oleviin pareihin. Voisiko kirkko vihkiä heidät avioliittoon heteroparien tapaan? Voisiko kirkko pitää avioliiton heteroille varattuna ja kenties muuten yrittää parantaa suhtautumistaan homoihin?

Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kirjoittaa aiheesta tuoreessa blogikirjoituksessaan Suomen Kuvalehden sivustolla otsikolla ”Avioliittolain muutos haastaa kirkkoa viemään reformaation loppuun”.

Komulainen ehdottaa, että asiaan tulee saada teologisesti perusteltu ratkaisu. Yksi mahdollinen ratkaisu, jota Komulainen kannattaa, on kirkon luopuminen vihkimisoikeudesta. Tämä olisi jatketta Lutherin ajattelulle, jossa avioliittoa siirrettiin piirun verran kirkolta yhteiskunnalle. Tämä on linjassa Komulaisen aikaisempien näkemysten kanssa, sillä niissä lähdetään pitkälti liikkeelle ajatuksesta, että vaikka kirkko on sosiaalinen instituutio – mitä muutakaan se voisi olla – sen toiminnan perustana ovat teologiset näkemykset.

Kirkon kohtalosta kiinnostuneet kriitikot kysyvät, mielestäni aiheellisesti, mitä tämä tarkoittaisi kirkon yhteiskunnalliselle asemalle? Jos rivijäsenelle avioliittoon vihkiminen on ainoa rituaali, jonka hän itse kokee aikuisena, eikä hän muuten osallistu kirkon toimintaan, eikö sen pois vieminen etäännyttäisi häntä entisestään? Teologisesti hyvin perusteltu kirkko ei taida Suomen oloissa olla valtionkirkko eikä kansankirkko, vaan lähestulkoon tyhjä kirkko.

Komulainen ehdottaa, että tilalle otettaisiin kodin siunaaminen. Uusien rituaalien vakiinnuttaminen ei ole helppoa. En usko, että kovin moni rivijäsen kiinnostuisi välittömästi siitä, että pappi tulee kylään siunaamaan uutta asuntoa. Oletan, että useimmille perinteiset tupaantuliaiset riittävät vallan hyvin.

Sisäistä uskontososiologiani tässä kiinnostaa kirkon aseman tulevaisuus suomalaisessa yhteiskunnassa. Henkilökohtaisesti minulla ei ole suurta preferenssiä sen suhteen, mitä kirkko tekee. Samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen tai vihkioikeudesta luopuminen ovat itselleni lievästi toivottavampia vaihtoehtoja kuin nykyisen tilanteen jatkaminen, sillä kirkko on käynyt heteronormatiivista väsytystaistelua tarpeettoman pitkään. Teologinen perustelu ei ole itselleni tärkeä – ajattelen asiaa puhtaasti yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Komulaisen tekstissä on kuitenkin itseäni enemmän kiinnostava yksityiskohta. Hän kirjoittaa:

”Ainut kysymysmerkki liittyisi vihkioikeudesta luopumisen ekumeenisiin vaikutuksiin. Jos Suomen suurin kirkkokunta luopuu vihkioikeudesta, sillä voi olla merkittävät heijastusvaikutukset kymmenien muiden vihkivien uskontokuntien toiminnan kannalta. Mutta ehkä yksikään uskonnollinen yhdyskunta ei jäisi lopulta kaipaamaan viranomaisroolia vihkimisissä, jos sellaisen mahdollisuus poistuisi.”

Tässä paljastetaan jotain olennaista ja huolestuttavaakin siitä, miten vähemmistöuskontojen oikeudet näyttävät olevan alisteisia kirkolle (vaikka näin ei ymmärtääkseni lainopillisesti ole). Komulainen näyttää ajattelevan, että jos kirkko luopuisi avioliittoon vihkimisoikeudesta, niin se saattaisi tarkoittaa vihkimisoikeuden poistumista muilta ”uskonnollisilta” yhteisöiltä. Eikö tällainen menettely – joka on mielestäni täysin mahdollisuuksien rajoissa – olisi suora osoitus siitä, ettei vähemmistöuskonnoilla ole oikeuksia sinänsä, vaan ne ovat riippuvaisia kirkon etuoikeuksista? Tässä ajatellaan, että jos kirkko luopuu yhdestä etuoikeudesta, muut rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat eivät välttämättä voi enää pitää sitä.

On mielestäni kyseenalaista kutsua tätä ”ekumeeniseksi vaikutukseksi”. Kyse on siitä, voiko yksi laissa ja yhteiskunnassa yleisemminkin etuoikeutettu ”uskonnollinen” instituutio olla niin suuressa roolissa, että se toimii perustana myös rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien etuoikeuksille.