torstai 2. heinäkuuta 2015

Studioalbumit osa 54: Modest Mouse

Virginia Woolfilta nimensä ottanut yhdysvaltalainen kitaravetoista indietä soittava Modest Mouse (”modest, mouse-coloured people”) oli pitkään itselleni tuntematon. Kirjasto tarttui lainaan, muistaakseni ystävän suosituksesta, bändin neljäs, vuonna 2004 ilmestynyt albumi. Se tuli kopioitua kotikuunteluun.

Jo sitä ennen Last fm -sivusto tuuppasi yhtyettä soittoon vähän väliä. Spotifyn aikaan kuuntelin yhtyettä satunnaisesti, pieninä palasina. Taas myöhemmin, kun pelailin Sporcle-sivuston musavisoja, ihmettelin, miten taajaan Modest Mouse on esillä. Tajusin, että yhtye on paljon mielikuvaani suurempi Pohjois-Amerikassa.

Keväällä 2015 kävin Kanadassa. Siellä poimin eräästä levykaupasta musiikkiin keskittyvän ilmaislehden. Siellä oli pitkä juttu Modest Mousesta. Luin sen hotellihuoneessa. Siinä vaiheessa tein muistikirjaani merkinnän: yhtyeen albumit voisi kuunnella läpi.

This is a Long Drive for Someone with Nothing to Think About (1996) lähtee käyntiin aivan timanttisesti. Ensimmäisen reaktio on, että tässä on sitä parasta Amerikan indietä Built to Spillin ja Neutral Milk Hotelin hengessä. Toinen reaktio on harmi siitä, että olen elänyt kaikki nämä vuodet kuuntelematta levyä. Kolmas reaktio on albumin nimen ihastelu. Neljäs rektio on maltillisempi: Albumi kuulostaa kaikesta huolimatta pitkältä luonnokselta, ikään kuin silausta vaille valmiilta mestariteokselta, joka vyöryy yhtenä nautinnollisena mattona kuulijan päälle. Kuriositeettina mainittakoon, että tuottajana ja äänittäjänä hääri Steve Wold eli bluesmies Seasick Steve. Eräässä mielessä kyse on kuitenkin jo toisesta albumista, sillä debyytiksi tarkoitettu Sad Sappy Sucker jäi tuolloin julkaisematta. Se ilmestyi 2001.

The Lonesome Crowded West (1997) ilmestyi nopeasti debyytin jälkeen. Sen pituus on venytetty lähestymään cd-formaatin maksimilukemia. Mainitun ilmaislehden jutussa korostettiin The Lonesome Crowded Westin merkitystä. Se nostettiin yhdeksi tärkeimmistä 1990-luvun indie-albumeista. Samaa väittää Wikipedia. Indiefriikkien Koraani Pitchfork antoi sille täydet pisteet 10/10. Laitoin sen soimaan hotellihuoneessani, koska en ollut aikaisemmin kuullut teosta. Myöhemmin kuuntelin sen pariin otteeseen kotioloissa. Kyse on mainiosta teoksesta, mutta omaan makuuni se lienee liian pitkä ollakseen täydellisen jäntevä kokonaisuus. Todelliset kitaravetoisen indien klassikot ovat yleensä maksimissaan kolme varttia. Yksi suosikeistani on alkupuolen ”Convenient parking”. Hieno levy.

The Moon & Antarctica (2000) merkitsi yhtyeen siirtymistä suurelle yhtiölle. Se ei haitannut. Popnörttien Raamattu Pitchfork antoi levylle huikeat 9.8/10. Samaa mieltä olivat monet muutkin kriitikot, paitsi Q-lehden arvostelija, jonka mukaan ”kirjalliselle post-grunge -popille” riitti kolme tähteä viidestä. Vielä tyytymättömämpi oli Spinin kriitikko, joka tarjosi kolme kymmenestä ja totesi, että bändi muuttuu huonompaan suuntaan. Levyn yleisilme on vähemmän hysteerinen ja vähemmän taiteellisesti itseensä käpertynyt kuin edeltäjänsä, mutta se on osaltaan melankolinen. Siltä löytyy myös Nissanin mainokseen tiensä löytänyt ”Gravity rides everything”. Kyse on tavallaan konseptialbumista, joka käsittelee avaruutta ja kuolemanjälkeistä. Levyä ajattelee mieluiten kokonaisuutena, sillä siitä ei nouse yksittäisiä hittejä. Pikemminkin se luo oman avaran tunnelmasfäärinsä, jossa viihtyy mainiosti. Levyn nimi otettiin Blade Runnerista, jossa päähenkilön lukemassa sanomalehdessä on otsikko ”Farming the Oceans, the Moon and Antarctica”.

Good News for People Who Love Bad News (2004) on bändiltä se albumi, jota olen kuunnellut eniten. Tavallaan se myös määrittää, mitä Modest Mouse minulle on – loistava kitaravetoinen indiebändi, jolla on tajua melodioille ja vaihtuville tunnelmille. Tässä vaiheessa rumpali Jeremiah Green sai hermoromahduksen ja poistui hetkeksi bändistä. Siltä löytyvät ilmeiset hitit ”Float on” sekä ”Ocean breathes salty”. Pidän myös paljon rokkaavammista ja räyhäkkäämmistä ralleista ”Bury me with it” ja ”Dance hall”. Niitä seuraa yksi monista helmistä, ”Bukowski”. Albumi keräsi Grammy-ehdokkuuksia, mutta muutamat kriitikot olivat aikaisempaa vähemmän innostuneita. Minusta kyse on kuitenkin loistavasta albumista, jonka arvioita lukiessa voi vain miettiä, miten sekaisin osa teosta moittineista kriitikoista on ollut. Samaa mieltä kanssani levyn ansioista oli osa kriitikoista ja ostava yleisö: se myi yksin Yhdysvalloissa yli puolitoista miljoonaa. Eräs arvio tiivisti hienosti, että levyllä nokkamies Isaac Brock on oppinut tanssimaan ja sallii itsensä hymyillä. Kyse on edeltäjäänsä monipuolisemmasta albumista.

We Were Dead Before the Ship Even Sank (2007) täräytti Billboardin ykköseksi ensimmäisellä viikolla. Tässä vaiheessa The Smithsistä tutuksi tullut kitaristi Johnny Marr oli liittynyt bändiin. Levyllä on vesistöllinen teema ja alkujaan suunnitelmana oli julkaista teos, jonka jokaisessa biisissä kuolee veneen miehistö. Musiikillisesti se on yhtyeen ”helpoin”. Albumin suurin hitti on tanssipopin suuntaan menevä ”Dashboard”. Sen b-puolena julkaistiin albumilta puuttuva ”King rat”, josta olen pitänyt erityisen paljon. No, pidän minä tästä levystäkin, mutta en aivan yhtä paljon kuin vaikkapa edeltäjästään. Yksi suosikeistani on kahdeksan ja puoli minuuttia kestävä ”Spitting venom”.

Strangers to Ourselves (2015) ilmestyi peräti kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Toisena raitana on ”Lampshades on fire”, joka on ilmeinen hitti yhtyeelle tuttuun tyyliin. Myös kolmas biisi, ”Shit it your cut” toimii nyt välittömästi. Kun kuuntelin albumia Kanadassa, en päässyt siihen kunnolla kiinni. Toisaalta sellaisia Modest Mousen levyt ovat. Tälläkin levyllä pitkä raita, yli kuusiminuuttinen ”The Ground walks, with time in a box” kasvaa esiin sinänsä laadukkaasta massasta. Sitä seuraa kauniin rauhallinen ”Coyotes”. Ei ne hienoudet tähän lopu, vaan niitä riittää pitkin levyä, esimerkkinä yksi suosikeistani ”The Tortoise and the tourist” tai vaikkapa letkeästi keinuva ”Sugar boats”.

Bändiltä on saatavissa muutakin tuotantoa, esimerkiksi yllä mainittu debyytiksi alkujaan tarkoitettu Sad Sappy Sucker. En kuitenkaan kirjoita niistä tässä, koska ne eivät ole virallisia studioalbumeita. Sen perusteella mitä olen itse kuunnellut, myös niihin kannattaa tutustua.

Jos olet ysäri-indiessä marinoitunut musadiggari, mutta et ole tutustunut Modest Mousen tuotantoon, en voi kuin suositella pitämään kiirettä. Modest Mousella ei ole huonoja levyjä, on vain hyviä ja vielä parempia. Ne avautuvat hitaasti mutta kestävät kuuntelua.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kielenkäyttö sosiaalisena toimintana

Olen opettanut vuosien varrella diskurssintutkimuksen eri versioita useissa oppiaineissa ja opintokokonaisuuksissa englanniksi ja suomeksi. Olen tavallisesti päättänyt käsittelyn kirja-esittelyyn. Siinä olen käynyt läpi keskeisiä ja toimivia oppikirjoja, joiden avulla kiinnostuneet pääsevät etenemään. Suomalaisten teosten esittelyssä olen maininnut Sari Pietikäisen ja Anne Mäntysen teoksen Kurssi kohti diskurssia (2009), mutta vasta nyt sain luettua sen kannesta kanteen.

Teos täydentää suomalaisia painopisteitä. Jo vuosia käytössä olleet 1990-luvulla ilmestyneet Diskurssianalyysin aakkoset ja Diskurssianalyysi liikkeessä esittelivät diskurssianalyysia laajasti, mutta keskittyivät ensisijaisesti sosiaalipsykologian kysymyksiin. Kurssi kohti diskurssia käy läpi aihetta melko laajasti ja toimii monin paikoin yleisenä menetelmäkompassina laadulliseen tutkimukseen, mutta sen selkeä ankkuri on kielentutkimus. Ehkä voidaan sanoa, että se on kielentutkimusta kulttuurintutkimuksena, mutta yhteiskunta jää taustalle. Silti teoksen ydinajatus – se, että diskurssit ovat osa sosiaalisia ja yhteiskunnallisia käytänteitä – on tärkeä.

Kirjassa selvitetään diskurssintutkimuksen lähtökohtia sosiaalisesta konstruktionismista funktionaaliseen kielikäsitykseen. Ison osan teoksesta täyttävät tavanomaiset pohdinnat genreistä ja narratiiveista. Muitakin yleisiä tekstitutkimuksen käsitteitä esitellään, kuten intertekstuaalisuus ja hermeneuttinen kehä. Siksi teos ei ole pelkästään diskurssianalyysin esittelyä ja erittelyä, vaan aika yleisiin tekstitutkimuksen käsitteisiin ja menetelmiin johdatteleva teos.

Tekijät painottavat läpi teoksen mikro- ja makrotasojen jatkumoa, mikä on tärkeää, mutta silti makrotaso jää ohkaiseksi. Toisin sanoen konteksti käsitteellistetään enimmäkseen kapeasti tilannekontekstina vaikkapa esimerkeissä, siitä huolimatta, että tekijät erittelevät erilaisia konteksteja. Toinen onnistunut jäsennys on kirjoittaa samanaikaisesti diskurssien järjestäytyneisyydestä (säännönmukaisuudesta) ja sekoittumisesta, muuntumisesta, vuotamisesta.

Yksi jaottelu, jolla lähestyn diskurssintutkimuksen erilaisia versioita on se, kumpaa ne painottavat: strukturalistista ”Kieli puhuu meidät” -ajatusta vai toimijalähtöistä ajastusta ”Me puhumme kieltä”? Tämä teos on jälkimmäisessä leirissä. Näin voidaan sanoa, vaikka käytännössä lähes kaikissa teoksissa on myönnytyksiä toisen leirin suuntaan.

Menetelmäteokset ovat keskimääräistä toimivampia, jos esimerkit ovat onnistuneita. Tämän teoksen kohdalla en ole täysin vakuuttunut. Osa toimii hienosti, mutta muutamat ovat kömpelöitä (mikä ihmeen cosplay-yhteisö? – okei, googlasin, mutta onko se todellakin paras mahdollinen esimerkki verkossa toimivasta rajatusta yhteisöstä?). On myös luontevaa, että esimerkkejä haetaan omalta asiantuntijuusalueelta, mutta saamelaisuuden tutkimus on yliedustettuna. Samalla tavalla monikielisyys toistuu esimerkeissä.

Loppulukuna oleva analyysiprosessia käsittelevä luku käy johdannosta laadullisen tutkimuksen tutkimusprosessiin. Siinä tiivistyy koko teosta kuvaava sujuva yksinkertaisuus, selkeys ja avoimuus erilaisille ihmistieteille ominaisille luoville ratkaisuille.

Jostain syystä teos vaikenee vaikeista kysymyksistä ja diskurssintutkimuksen sisäisistä kiistoista. Varmaan se toimii joillekin johdantoteoksissa, mutta itse haluaisin noviisinakin tietää enemmän minkä tahansa aiheen teoreettisista ja menetelmällisistä jakolinjoista.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

24 kertaa Provinssi(rock)

Keskiviikkona lähtee käyntiin nelipäiväinen Provinssi. Tapahtuman nimestä on pudotettu pois rock, mikä on vain luontevaa, koska siellä on ihan järjetön määrä EDM-artisteja (Electronic Dance Music), joista suurinta osaa kukaan ei muista ensi vuonna. Mukaan on saatu muutakin, sillä festivaalilla on korkea profiili: viime vuonna tehtiin pienimuotoisesti ja tyydyttiin pieneen kävijämäärään, nyt on pakko tulla vähintään tuplat per päivä. Muuten se saattaa olla goodbye.

Junassa raapustelin pikaisesti listaa kaikista Provinsseista, joissa olen ollut mukana. Niitä on yhteensä 23. Muutaman päivän päästä niitä on yksi enemmän. Tässä keskityn enemmän ulkomaisiin nimiin, mutta on muistutettava (itselleni), että minulle Provinssi on aina ollut myös mahdollisuus nähdä kotimaisia artisteja, joiden omille keikoille en syystä tai toisesta ole mennyt.

1987: Menin vain sunnuntaina, kun sain rannekkeen. Iggy Pop tuli katsottua televisiosta edellisenä iltana ja Hüsker Düsta en tuolloin vielä tiennyt mitään. Ja olisi siellä ollut Elvis Costellokin. Sen sijaan näin Eppu Normaalin ja Bob Geldofin. Eppujen aikana otettiin huikat tuntemattoman pullosta ja Geldofin rumpali heitti kapulan suoraan vieressä seisseen naapurin pojan naamaan.

1988: Ensimmäinen täysi provinssi ja siellä – hitto vieköön – Ramones (kuvassa) ja katastrofaalinen The Jesus and Mary Chain. Red Hot Chili Peppersin sukat munissa meiningin kävin myös todistamassa. Myös Melrose saarilavalla ja Hearthill (muistaakseni päälavalla) vakuuttivat.

1989: Lou Reed, REM, Suzanne Vega ja Sugarcubes – kaikki tuli nähtyä etäältä, mutta mistään en tuolloin tajunnut paljoakaan. Sen sijaan Transvision Vamp ja Ruotsin ylpeys Sator vakuuttivat, edellinen parilla pophitillä ja Wendy Jamesin ulkoasulla, jälkimmäinen suoraviivaisella rokillaan.

1990: The Cramps ja The Stone Roses lauantaina. Olihan siellä myös mainio Nomeansno ja keskinkertaisen humalainen The Mission. Kotimaisista keskeinen oli Motelli Skronkle performansseineen. Jo perjantaina menin työntekijärannekkeella alueelle kuuntelemaan The Crampsin ja The Stone Rosesin soundchekit. Harvoin olen kokenut olevani niin etuoikeutettu, sillä The Cramps oli tuolloin ehdoton suosikkiyhtyeeni. Myös keikka oli hemmetin hieno.

1991: EMF biletti, minä kuuntelin ja myin samalla kebabia. James oli hieno nähdä, vaikka en tuolloin siitä mitään tiennytkään. Sama juttu House of Loven kanssa. Tänä vuonna moni yhtye perui keikkansa Persianlahden sodan vuoksi. Minulle tärkeitä olivat ns. indie-provinssin esiintyjät eli pienet kotimaiset kitaravetoiset vaihtoehtobändit.

1992: David Byrne ja PIL olivat jo tuolloin  hyviä, vaikka en aivan tajunnutkaan heidän suuruuttaan. Public Enemyä katsoin pari biisiä, kun joku niistä moikkaili kävellessäni työntekijärannekkeella alueella ennen festaria. The Levellers nousi myönteisesti tietoisuuteeni keikan myötä, DAD oli odotetun toimiva ja Die Toten Hosen iski punk-kovereillaan täysillä. Primal Screamin öiset tanssibileet katsoin uteliaana, ja vieressäni seisoi A. W. Yrjänä, jonka CMX oli juuri soittanut mahtavat keikan teltassa. Lauantain aloitti saarilavalla Juliet Jonesin sydän, jonka aikana yksi tuttu alkoi olla sammumispisteessä.

1994: Lamavuosi ilman päälavaa sisälsi mukavia ystäviä NOFX:n, Ozzysta vajaan Black Sabbathin, Therapyn ja keskinkertaisen Terrorvisionin. Taisin myös diggailla CMX:n keikasta ja Absoluuttisesta nollapisteestä.

1995: Humalatila ajoittui täydellisesti Bad Religioniin, kun taas Faith No Moren aikana alkoi jo vähän väsyttää. Suede oli vedossa ja Danzigia piti mennä hetkeksi katsomaan mahdollisimman eteen, jotta näkisi Glenin hauikset. Moby oli tuolloin vielä tanssijuttu, joskin sellaisena ihan viihdyttävä. Sheryl Crow’n näin, mutta en lämmennyt. Hauska vuosi ja kohtuullisen tasokkaita keikkoja.

1996: Curen ja Iggy Popin näkeminen olivat selkeitä kohokohtia. Rollins Band ja Ash täydensivät tarjontaa. Muita ikimuistoisia esiintyjiä ei tuona vuonna ollut tarjolla.

1997: Festarit alkoivat silloin vielä melko tuntemattomalla Placebolla ja jatkuivat Suedella ja huipulla olleella Prodigylla. Biohazardia katsoin, mutta päälavan Helmet oli paljon parempi. Millencolinin skeittipunk jätti vähän kylmäksi.

1998: Vuosi tarjosi mahdollisuuden nähdä Primus toista kertaa. Tällä kerralla yleisöstä otettiin basisti yhteen biisin soittamaan. Garbage oli lauantain asiallinen pääesiintyjä, sunnuntaina esiintyi Black Sabbath, tällä kerralla Ozzyn kera. Misfits ja Dimmu Borgir tuli nähtyä myös. Olikohan tämä se vuosi, kun näin mainion Stereo Totalin kaksi kertaa samana päivänä?

1999: Vuodesta on hyviä muistoja, sekä keikoista että yleisöstä. Manicsit, Suede, Blur ja Joe Strummer. Say no more. Tai sanotaan kuitenkin. Electric Frankenstein oli vain keskinkertainen. Ne luumäet teki yhden tsiljoonista paluukeikoistaan. Bloodhound Gang huvitti tietenkin, vai oliko se vasta seuraavana vuonna?

2000: Rage Against the Machine ja Queens of the Stone Age vastasivat tasavahvoista isojen nimien keikoista. Itselleni upposi Travis. Bloodhound Gang huvitti tietenkin, vai oliko se edellisenä vuonna? Kelis ja Asian Dub Foundation tuli katsottua, mutta ei niitä tarvitse muistella sen enempää. Zen Cafen setistä saarilavalla taisin olla innoissani.

2001: Vuosi alkoi Weezerillä, joka soitti tasapaksun setin. Tool, Manicsit ja TSOOL viihdyttivät. Siinä sivussa tuli katsottu päälavan Offspring ja Limp Bizkit. Kivaa oli, ja Weezerin näkeminen oli tuolloin kova juttu, mutta lievä pettymyksen maku festareista jäi. Siis esiintyjistä. Muuten oli hauskaa.

2002: Festivaalilla oli tällöin hemmetin hauskaa, mutta se selittyy enemmän possella kuin esiintyjillä. Super Furry Animals viihdytti, Röyksopp tanssitti, Bob Log III jumitti, Faithless tylsistytti, Rammstein nauratti, Slayer puudutti mukavasti, Hellacopters soitti kovan keikan keskellä sunnuntaista auringonpaistetta.

2003: Massive Attack oli pääesiintyjä varmoin ottein. Queens of the Stone Age soitti yhtä lailla vakuuttavasti. Myös Audioslaven kaltaista osaajaa katsoo mielellään. Kent otti päälavan suuren yleisön haltuun. Suurin yllättäjä oli Dave Gahan, Depeche Moden laulaja, jolla erään tuttavan sanoin näytti olevan ”lupa viihtyä”. The Dandy Warhols oli tasapaksu, mutta ensimmäinen The Raveonettes-keikka taisi olla itselleni festarin tärkein.

2004: David Bowie teki loistokkaan keikan. Se on yksi parhaista provinssivedoista ja parempi kuin kaksi muuta näkemääni Bowie-esiintymistä. Hives, Roots ja Air miellyttivät omilla tavoillaan. Magyar Posse soitti viimeisenä teltassa ja väsymyksen sijaan mieli oli poikkeuksellisen virkeä. Taisin myös nähdä Testamentin ja Exoduksen.

2005: Tuona vuonna kaikki oli vähän laimeaa. Nine Inch Nailsin keikkaa ei jaksanut katsoa kokonaan teltassa, joten osan seurasin auringonpaisteessa kankaalta. Marilyn Mansonia tuli lievästä innostuksesta huolimatta katsottua vain osa keikasta, kun ystävät päättivät keskittyä kaljan juomiseen. Mars Voltan progeilu väsytti nopeasti, The Donnas oli tylsää tyttöenergiaa ja The Bravery kuulosti siltä, että se unohdetaan pian (niin mikä The Bravery?). Slipknot viihdytti aikansa ja Jason and the Scorchersin Jason eli Ringenberg soitti miellyttävän akustisen setin pienimmällä lavalla. Tears ja Mew olivat hyviä molemmat. Ei voi valittaa kattauksesta, vaikka täydellistä keikkaa ei tuona vuonna ollutkaan.

2006: Mitättömästä vuodesta on vain vähän keikkamuistoja, mutta John Cale oli ehdoton kohokohta. Myös Gnarls Barkley innosti. Muutoin ulkomaisten osalta mentiin raskaammalla setillä. Riston näin monien muiden tavoin ensimmäisen kerran – monille se oli festareiden pienimmästä stagesta huolimatta paras keikka.

2007: Isän piekseminen tennispelissä oli niin kova rääkki, että sitä seurasi vatsatauti. Tästä syystä esimerkiksi Tori Amos jäi näkemättä. Toisena päivänä jaksoin Go!Teamista Patti Smithin tasavarman keikan loppuun asti. Siinä välissä katsoin Ristoa, mutta hetken piti istua. Sunnuntain pääesiintyjänä oli puolivillainen bilehupsuttelu Scissor Sisters. Kotimaisista lämmitti nähdä Grand Slam pitkästä aikaa, vaikka Juice onkin ollut jo pitkään vainaa.

2009: Nick Cave & the Bad Seeds heitti rokkaavan – ja jälleen kerran hienon – keikan. Manowar nauratti ja viihdyttikin parin biisin ajan. Katsoin toki Supergrassin, Editorsin ja The Ting Tingsin, mutta eniten näistä Caven varjoon jääneistä miellytti kahden miehen livekokoonpanossa esiintynyt bluesartisti Seasick Steve.

2013: Vuoden ylivoimaisesti parasta antia oli kevyessä sateessa hittiputken soittanut Blur. Kuuntelin Bad Religionia, Kvelertakia, Danzigia, Witchcraftia, Solstafiria, White Liesia ja kotimaisista pikkunimiä, kuten Terveet kädet, Kivesveto Go-Go ja Nyrkkitappelu. Glasvegas esiintyi hienosti isossa teltassa noin sadalle hengelle.

2014: Vuosi oli esiintyjiltään aika vaisu. En tosin edes katsonut Prodigya. Jake Bugg oli kiva, joskin väärän kokoisella lavalla. M.I.A on kotikuuntelussa parempi, vaikka se nosti kokonaistarjonnan kiinnostavuutta. Dropkick Murphysin rillumarei-punk sopii keikoille, mutta en saa siitä massiivisia kicksejä. North Mississippi Allstars ja Bob Wayne toivat hienosti juurihoitoa Provinssiin, mutta eivät ne voi olla huippufestarin kohokohtia. Mikko Joensuu veti tapahtuman eteerisimmäin ja käpertyneimmän setin. Knife Partyn ajan join kaljaa, mutta bajamaja tärisi siististi bassojen voimasta.

2015: Vuorossa neljä päivää. Odotukset eivät ole aivan huipussaan, mutta joka päivälle riittää jotain. Esimerkiksi Woods, The Gaslight Anthem, Refused, First Aid Kit, Young Fathers ja isommista nimistä Faith No More on kotimaisten lisäksi katsottavien listalla.

Nyt lähden jännittämään, miten tapahtuma onnistuu. Alueella on myös maailmanpyörä ja kaikenlaista oheistoimintaa. Tässä mielessä se alkaa ennakon perusteella muistuttaa saksalaisia ja brittiläisiä festareita. Saksalaiselta vaikuttaa myös esiintyjien painotus: mukana on EDM-artisteja ja emopunkkia. Katsotaan, miten maksavat asiakkaat suhtautuvat tähän profiiliin.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Ateististen identiteettien kansalliset kontekstit

Viime vuosina räjähdysmäisesti kasvanut ateismin ja uskonnottomuuden tutkimus alkaa vähitellen saada erilaisia ja eriytyviä linjoja. Yksi näistä on ateistisen identiteetin tarkastelu.

Lori Beamanin ja Steven Tomlinsin toimittama Atheist Identities: Spaces and Social Contexts (2015) kokoaa yhteen aihetta käsittelevää tutkimusta Kanadan, Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian osalta. Se vahventaa käsitystä siitä, että ateistinen identiteetti saa erilaisia muotoja kansallisista konteksteista riippuen. Jopa pitkän maantieteellisen rajan jakavissa Pohjois-Amerikan maissa erot ovat huikeita. Ei ole liioiteltua esittää, että kanadalaisten ateistiset identiteetit ovat muodollisesti lähempänä brittiläisiä kuin yhdysvaltalaisia, koska uskonnon yhteiskunnallinen asema on niissä lähempänä toisiaan.

Kun puhutaan identiteeteistä, ei voida tyytyä yksinkertaiseen analyyttiseen määritelmään. Sen sijaan on tarkasteltava sitä, miten ihmiset identifioivat itseään ateisteiksi tai esimerkiksi uskonnottomiksi, millaisia sisältöjä ja nyansseja niihin liitetään sekä millaisiin käytäntöihin identiteetti kytkeytyy. Teoksen lähtökohtana onkin huomio siitä, että ihmisten käyttämät käsitteet ovat monimerkityksisiä ja niitä on tutkittava sellaisina.

Ateistisia identiteettejä tarkastellaan kolmella tasolla: sosiaaliset identiteetit, ryhmäidentiteetit ja yksilöiden identiteetit. Ensimmäinen viittaa siihen, miten ateismi jäsentyy osana julkista sfääriä; toinen kohdentuu ateistisiin, humanistisiin, rationalistisiin ja vapaa-ajattelullisiin organisaatioihin ja yhdistyksiin; kolmas keskittyy yksilöihin. Jäsennys on toimiva. Kansallisten kontekstien merkitys ateismin jäsentymisessä näkyy kaikilla tasoilla.

Teoksessa on 11 lukua ja toimittajien johdanto. Kirjoittajien kirjo vaihtelee väitöskirjantekijästä emeritusprofessoriin. Sisällysluettelo löytyy täältä: http://www.springer.com/us/book/9783319096018#aboutBook

Kirja on varsin kallis, joten siitä kiinnostuneiden kannattaa kääntyä kirjastojen puoleen. Itse selailin sitä Ottawassa tutkijatapaamisessa ja sain arvostelukappaleen. Molemmat toimittajat ovat tuttuja, samoin kuin lähes kaikki muut kirjoittajat ja julkaisusarjan toimittajat. Kirjoista, joiden tekijäkunnasta tuntee lähes kaikki, ei ole helppo kirjoittaa kriittistä arvioita. Onneksi teos on sen verran toimiva ja tärkeä paketti ateismia tutkiville ja siitä kiinnostuneille, että myöhemmin englanniksi julkaistavasta arviosta ei tarvitse tehdä kielteistä.

Lieneekö turhamaisuuttani vai ei, olisin toki toivonut, että teoksessa oltaisiin viitattu toimittamaani Approaching Religion (1/2012) -lehden teemanumeroon The New Visibility of Atheism in Europe, jossa käsitellään samankaltaisia asioita Euroopan kontekstissa. Numero oli saatavilla avoimesti verkossa jo puoli vuotta ennen työpajaa, jonka perusteella tätä kirjaa on lähdetty työstämään. Näin vertailua oltaisiin voitu syventää – teemanumerossa käsitellään Isoa-Britanniaa kolmessa tai neljässä artikkelissa ja yhdessä pohditaan Yhdysvaltojen ja pohjoismaiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Vertailua olisi voitu myös laajentaa, sillä teemanumerosta löytyy yksittäisiin Euroopan maihin keskittyviä artikkeleita (Suomi, Ruotsi, Saksa, Venäjä). Tai no joo, teoksesta löytyy yksi viite teemanumeroon, mutta mahdollisuutta vertailuun ei ole hyödynnetty. Teemanumero löytyy täältä:


tiistai 2. kesäkuuta 2015

Studioalbumit osa 53: Pariisin kevät

Jossain vaiheessa tajusin, että olen pudonnut kelkasta. Sen on täytynyt olla aikana, jolloin asuin Englannissa. En enää tajunnut, mitä suomirokissa tapahtuu. Olen seurannut sitä pikkulapsesta asti. Tunnen sen dinosaurukset, vaikka en kaikesta pidäkään. Laulan tarvittaessa ulkomuistista Juliet Jonesin sydäntä, Eppuja, Popedaa, Juicea, Röyhkää, Siekkareita ja Miljoonasadetta. Olen nähnyt Tehosekoittimen, Apulannan, Don Huonot ja PMMP:n riittävän monta kertaa. Sitten pinnalla olikin joku Haloo Helsinki. Ja Pariisin kevät.

Luultavasti Arto Tuunelan projektina alkunsa saanut Pariisin kevät on kerännyt suurehkoja yleisöjä festareilla, joilla olen katsonut sen ajan jotain muuta, joko tuoppia tai toista artistia. Pari vuotta sitten lainasin kirjastosta yhden levyn, josta innostuin vähän. Hetki sitten huomasin, että yhtyeeltä on tullut uusi levy. Halusin kuunnella sen. Se oli menoa. Tajusin, että yhtyeestä on salakavalasti tullut guilty pleasure. Pidän siitä aikaisemmasta etäisyydestä huolimatta. Edes tarkoituksellisen etäiset ja lihattomat runopoikalyriikat eivät muuta uutta, myönteistä suhtautumistani.

Meteoriitti (2008) palauttaa muistiini sen mielikuvan, joka minulla oli Pariisin keväästä. Vaikka yhtye ei kuulosta Muselta, se tuo mieleen Musen pinnallisen angstin ja tunnevuodatuksen, joka jättää kelvollisista biiseistään huolimatta emotionaalisesti kylmäksi. PK on muodollisesti pätevä, kuin ulkonäöltään kaunis ihminen, johon ei saa tunnepuolella kunnon kosketusta. Meteoriitti ei siis ole napakymppi, mutta tällaisen debyytin kuullessa ei tarvitse olla suuri profeetta tajutakseen, että yhtyeestä on tulossa yksi Suomen suurimmista bändeistä.

Astronautti (2010) on pieni askel eteenpäin. Se on hallittu, tasapainoinen ja jopa kliininen kokonaisuus pehmeänmelodisen indie-estetiikan ja valtavirran popin välimaastossa. Sillä on hitit ”Tämän kylän poikii” ja ”Painovoimaa”, jotka eivät sytytä minua. Tämäkin levy jättää kylmäksi. Siitä puuttuu tarttumapinta. Tässä vaiheessa ymmärrän itseäni. En ihmettele yhtään miettineeni, että mikä he****in Pariisin kevät – eteerisen kiiltokuvamaista vailla sisältöä. Nyt suhtaudun albumiin piirun verran suopeammin, mutta ei tästä ole edelleenkään kotikuunteluuni.

Kaikki on satua (2012) ei ole tyylillisesti erilainen albumi, mutta sävellykset ovat hieman miellyttävämpiä. Tämän kannoin joskus kirjastosta kotiin ja kuuntelin monta kertaa vain siksi, että jokaisen kuuntelukerran jälkeen olin unohtanut, mitä levyllä on. En osannut päättää, oliko se hyvä vai ei, enkä osaa vieläkään sijoittamatta sitä bändin studiolevyjen ketjuun. Tähän kaikkeen on kaksi poikkeusta. ”On aika juosta” on upea, glasvegasmainen indiepopralli, singlevalintoja huomattavasti parempi kappale. Myös loppupuolelta löytyvä ”Kevät” nousee tasavahvan massan yli, mutta tämä ei ole se toinen. Se on vihoviimeisenä raitana oleva upea ”Häikäisee”, joka pysäytti jo kirjastolainaa kuunnellessa.

Jossain on tie ulos (2013) on tasavahva levy, jolla ei mielestäni ole samanlaisia täysosumia kuin edeltäjällään. Toki sillä on vahvoja radioystävällisiä ja melodisen kuulaita biisejä. Osa niistä on hyviä, esimerkiksi ”Odotus”. Menee lisäkuunteluun.

Musta laatikko (2015) on aivan tuttua tavaraa, mutta sen vahvuutena on toisistaan erottuvat biisit. Avausraita ”Vapaus saa odottaa” on ilmiselvä radioystävällinen hitti ja sellaisena oikein hieno. Saman voi sanoa sitä seuraavasta, Vampire Weekendistä hyppysellisen inspiraatiota hakeneesta ”Outoja aikeita”. Samaan sarjaan kuuluu ”Hän saapuu luokseni pimeydessä” ja ”Voimakivet”, ”Yölento” ja ”Jokin työntää kohti reunaa”. Ensimmäisenä singlenä julkaistu, mutta levyn kahdeksanneksi raidaksi piilotettu ”Haamupuhelu” nousee nopeasti muiden yli. Eikä ihme. Sointukuluissa on yhdessä kohdassa jotain samaa kuin Bon Jovin ”Runawayssa”. Ihme sen sijaan on, jos levy ei ole erittäin korkealla, kun listataan vuoden parhaita kotimaisia albumeita.

Yhtyeen alkuvaihe tuo mieleeni iltapäivän parinkymmenen vuoden takaa, kun istuin Ilkka Koposen kanssa Imamin keinutuolissa, Turun Hämeenkadulla. Hänen vieressään istui Tuli ja savu -lehteen runojansa tarjoava Hare Krishnan seuraaja, joka kertoi vakavalla naamalla parisataa vuotta luolassa asuneesta intialaisesta gurusta. Koponen oli lehden päätoimittajan ominaisuudessa lupautunut kommentoimaan runoja, jotka olivat lähinnä huonosti verhottua henkisen sanoman levittämistä. Ilkka kysyi kohteliaan kriittisesti: voisiko näissä runoissa olla vähän lihaa?

Yhtyeen myöhemmät tuotokset ovat kuitenkin loksauttaneet palasia kohdalleen. Edelleen Pariisin kevät on täynnä pakenevan eteeristä runopoikalyriikkaa kiedottuna turvallisen pehmeisiin sävelkulkuihin. Mutta. Se on alkanut toimia juuri sellaisenaan. Olen aidosti innostunut yhtyeestä ja vaikka en ehkä edelleenkään lähde katsomaan sitä klubikeikalle, haluaisin löytää itseni sen festarikeikalta. Kenties siihen tulee mahdollisuus tulevan kesän Provinssissa.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Kirjamainostusta kesän kynnyksellä

Viikko sitten vietettiin pienimuotoinen tilaisuus, jossa julkaistiin tuorein kirjani Pehmeitä kumouksia: Uskonto, media, nykyaika (Eetos 2015). Sitä saa ostaa hintaan 20 €. Kustantajana toimineen Eetoksen jäsenille hinta on 15 €. Kolmen euron postituskulut lisätään tilaukseen. Kirjaa voi tilata seuraavasta osoitteesta: eetos-til@lists.utu.fi

Kirjoitin tässä blogissa kirjasta jo helmikuussa, joten liitän tähän vain julkaisutiedotteen ja teoksen sisällysluettelon.

*

Uskonto ja sen tutkimus ovat jatkuvassa murroksessa. Yksittäisten uskonnollisten perinteiden ja ryhmien tutkimuksen rinnalle on muodostunut uusia tutkimuskohteita ja näkökulmia. Media, populaarikulttuuri ja nykyajan yhteiskunnallisesti keskeiset kysymykset kiinnostavat entistä enemmän.

Pehmeitä kumouksia: Uskonto, media, nykyaika käsittelee uskontoa ja sen tutkimista nykyajan mediavetoisessa kulttuurissa. Teoksessa analysoidaan media- ja populaarikulttuurin uskonnollisuutta ja siihen vaikuttavia laajempia yhteiskunnallisia prosesseja sekä pohditaan, millaisia uusia menetelmällisiä ratkaisuja uskonnontutkimus voisi hyödyntää vastatakseen nykypäivän tarpeisiin. Teos hahmottaa kriittisiä kulttuurintutkimuksellisia ja uskontososiologisia lähestymistapoja yhdistellen ”pehmeitä kumouksia” uskontotieteen tutkimusperinteisiin ja -kohteisiin. Sen mukaan uskontotiede on kiinnostunut enenevässä määrin nykypäivän mediakulttuurista, mikä vaatii uutta tieteidenvälistä ja kriittistä pohdintaa siitä, millainen asema uskonnolla on yhteiskunnassa.

Teemoja kohdennetaan yksittäisissä luvuissa eri tavoin. Niissä pohditaan uskontotieteen menetelmällisiä mahdollisuuksia, tutkijoiden yhteiskunnallista roolia ja selvitetään, millainen ymmärrys uskonnosta vallitsee maallistumista koskevan ajatuksen kulta-ajan jälkeen. Uskontoa koskevissa mediakeskustelujen analyyseissa kerrotaan, miten media käsittelee islamia ja miksi uskontouutisointi herättää kritiikkiä kaikissa osapuolissa. Mediavetoista populaarikulttuuria tarkastelevissa luvuissa kysytään, mitä yhteistä on faniudella ja uskonnolla sekä paljastetaan, miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä. Yhdessä ne tarjoavat monipuolisen ja näkemyksellisen analyysin uskonnosta ja sen käsitteellistämisestä nykypäivän tarpeisiin. Teos sopii yliopistolliseksi kurssikirjaksi ja lukemistoksi kaikille nykyajan uskonnollisuudesta ja sen tutkimuksesta kiinnostuneille.

Pehmeitä kumouksia kokoaa yhteen Turun yliopiston uskontotieteen dosentti Teemu Tairan kirjoituksia kymmenen vuoden ajalta. Yhdeksän luvun lisäksi teoksessa on pitkä johdanto, joka kartoittaa uskontotieteen muutoksia 1990-luvun alusta nykypäivään.

Sisällys
Johdanto: Pehmeitä kumouksia
1. Uskonnolliset käytännöt ja kulttuuriset kontekstit
2. Retoriset dikotomiat ja keskustelu uskonnontutkijan intellektuaalisista rooleista
3. Maallistumisparadigma murroksessa
4. Uskonto nykykulttuurissa: avainsanoja ja näkökulmia
5. Suomalais-luterilainen modernisaatio 
hautaamiskeskusteluissa
6. Islamin muuttuva julkisuuskuva
7. Uutinen uskonnosta: tyytymättömyyden tae?
8. Fanius ja uskonto
9. Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?
Viitteet
Kirjallisuus
Hakemisto

perjantai 15. toukokuuta 2015

Studioalbumit osa 52: Venom

Kun hyppään auton kyytiin yhdistetyn punttisalin ja uintireissun jälkeen, radiosta tulee metalliseen musiikkiin erikoistunut ohjelma. Muutamalla kerralla radiossa soinut black metal on tuntunut urheilusuoritusten ja saunan jälkeen niin rentouttavalta, että taidan pitää örinämetallista enemmän kuin olin kuvitellut. Näillä höyryillä pohdin, minkä yhtyeen albumit kuuntelisin. Arpa osui tietenkin ”ensimmäiseen black metal -yhtyeeseen”, joka tunnetaan nimellä Venom.

Venom tuli tutuksi lapsena. At War with Satan ja Black Metal nauhoitettiin c-kaseteille, vaikka ei niitä kovin aktiivisesti jaksanut kuunnella. Sen sijaan pyöritin usein mainion seiskatuumaisen Warhead/Lady Lust, jonka omistan edelleen. Venomin livevideo oli huvittava. Hurja se ei ollut. Viimeinenkin rajuus yhtyeestä katosi, kun laulaja-basisti Cronos poseerasi samassa kuvassa Cliff Richardin kanssa. Tähän kuvaan sopii hyvin se, että Cronoksen kaikkien aikojen suosikkiyhtye on Jethro Tull.

Welcome to Hell (1981) on joidenkin arvioiden mukaan ensimmäinen black metal -albumi. Ja jos yritetään mennä takaisin vuoteen 1981, Newcastlesta tulevan trion on täytynyt kuulostaa uudelta, omituiselta ja melko rajulta, vaikka sitä on vaikea kuvitella ilman Black Sabbathin ja Motörheadin olemassaoloa. Samalla se kuulostaa tukkoiselta ja tuhnuiselta. Ilmeisesti sen selittää nopeasti ja halvalla tehty levytys. Mutta loppu on historiaa. Mayhem otti nimensä biisistä ”Mayhem with mercy” ja koveroi ”Witching hourin”, joka on mielestäni levyn ehdotonta parhaimmistoa. Albumin biisejä ovat levyttäneet muutkin klassikot Sodomista Voivodiin.

Black Metal (1982) alkaa samannimisellä biisillä. Yhdessä ne antoivat nimen genrelle. Tämäkin tuli nauhoitettua c-kasetille lapsena. Sitä tuli jopa kuunneltua satunnaisesti. Soittotaito ei ole koskaan häikäissyt, mutta tässä rytistään kovaa ja vauhdilla. Avausraita ottaa heti luulot pois yksinkertaisella tehokkuudellaan. Toinen suosikkini on ”Teacher’s pet” – vauhtiraita, jonka keskellä tulee aivan puskista perusbluesia. Muutenkin albumi on jämäkämpi kuin debyytti, vaikka kokonaisuutena se on ainakin kahdessa merkityksessä raskasta kuunneltavaa. Huvittava yksityiskohta on se, että a-puoli on nimeltään ”black” ja b-puoli ”metal”.

At War with Satan (1983) alkaa nerokkaasti parikymmentäminuuttisella nimiraidalla, joka täyttää a-puolen. Idea on napattu Rushin albumista 2112. Lapsena se kuulosti c-kasetilta sietämättömän pitkältä ja tylsältä, mutta nyt yli 25 vuotta myöhemmin se on yllättävän toimiva teos. Muutenkin albumi on huomattavasti parempi kuin muistikuvani kertovat. Kannen risti väärinpäin oli aikanaan hurja. Sen ja epäkristillisen sisältönsä vuoksi levy poistettiin HMV-ketjun hyllyistä. Uudelleenjulkaisulla on bonuksia. Niiden joukossa omasta hyllystäni löytyvä seiskatuumainen Warhead/Lady Lust ja muutenkin oikeastaan parasta Venomia, kuten ”Seven gates of hell”, ”Manitou” jne.

Possessed (1985) jäi viimeiseksi klassisen kokoonpanon – Cronos, Mantas, Abaddon – albumiksi. Muistan sen lapsuudesta, mutta en koskaan kuullut sitä kokonaan. Sen yleisote on edellisiä löysempi. En tarkoita vastakohtaa rankkuudella, vaan jämäkkyydelle. Kyse ei ole huonosta levystä, mutta se on osoitus tylsemmästä ja paikalleen pysähtyneestä Venomista. Bonusraidoilla täytetyn version pelastaa juuri ylimääräiset raidat, joissa on esimerkiksi videobiisi ”Nightmare”, ”Warhead” (taas, joskin toisena versiona) ja liveveto ”Witching hourista”.

Calm Before the Storm (1987) laajensi yhtyeen triosta neljän soittajan kokoonpanoksi. Albumilla korostuu ensimmäiseksi soundit. Ne ovat kaukana aikaisemmasta Venomista. Ennen rujosta äänimaailmasta ja heiluvasta soitosta muokkautui siistimpi, tarkempi ja hemmetisti tylsempi tuote. Musiikki ei enää kuulosta rankalta, kiinnostavalta tai vaaralliselta, vaan keskitien metallirokilta. Ei taaskaan suoranaisesti huono levy, mutta se ei kilpaile samassa kategoriassa yhtyeen kolmen ensimmäisen kanssa.

Prime Evil (1989) on Venomin ensimmäinen albumi ilman laulaja-basisti Cronosta. Hän lähti soolouralle, kitaristi Mantas tuli takaisin ja mukaan hyppäsi toinen kitaristi sekä basisti-laulaja Tony Dolan. Eihän tätä samaksi bändiksi tunnista. Levy on perusmetallia, kuriositeettina Black Sabbathilta lainattu ”Megalomania”. Vaikka tämä ei ole sitä Venomia, johon olen tottunut, levyllä on yksittäisiä tehokkaita biisejä, kuten ”Carnivorous”, ”Skeletal dance” ja ”Harder than ever”. Vanhaa laulajaa tulee ikävä, sillä Dolan kuulostaa välillä hiuslakkaa tukkahevibändien tapaan käyttäneeltä AC/DC:n Brian Johnsonilta.

Temples of Ice (1991) jatkaa samalla vokalistilla, mutta albumilla on edeltäjäänsä vähemmän kerralla tarttuvia biisejä. Tällä kerralla ei koveroida Sabbathia vaan Deep Purplen ”Speedking”, josta ei ole mitään erityistä kerrottavaa. Venomin diskografiassa teos kuuluu osastoon ”Unohda tämä levy”.

The Waste Lands (1992) on viimeinen Dolanin vokalisoima Venom-albumi. Onneksi. Tästäkään levystä ei riitä kertomista tuleville sukupolville. Kyse on keskinkertaisuuden ylistyksestä, ideattomasta hevirullasta, joka ei ärsytä eikä innosta. Tietenkin Youtuben kommentoijista löytyy joku, joka pitää levyä suunnilleen mestariteoksena, mutta en ymmärrä, mistä he kirjoittavat.

Cast in Stone (1997) ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen. Se on paluu alkuperäiseen kokoonpanoon ja samalla askel kohti parempaa ja raskaampaa. Minulle kuvio on selkeä: ei Venomia ilman Cronosta. On kuitenkin myönnettävä, että ei tämä nouse lähellekään yhtyeen klassikoita, vaikka soitto on vähemmän huojuvaa. Jotenkin on vaikea hahmottaa Venomia näinkin modernin kuuloisena.

Resurrection (2000) on Venomin ensimmäinen albumi ilman rumpali Abaddonia. Hänen tilalleen tuli Cronosin veli Antton. Levystä on vaikea sanoa mitään täsmällisen kielteistä tai myönteistä. Tasapaksu ja hieman tylsä ei ole sama kuin huono, mutta mitäs siitä kirjoitat? Toteat, että ”Vengeance” on ihan kiva ralli? Tähän aikaan moni muu bändi oli tehnyt saman paremmin ja skene oli siirtynyt toisenlaiseen, äärimmäisempään ilmaisuun. Sen rinnalla Venom, tuo vanhempi valtiomies, kuulostaa kiltiltä ja perinteiseltä heviltä, vaikka tasapuolisuuden nimissä on todettava, ettei Venom tällä levyllä edes pyri olemaan rankin ja äärimmäisin.

Metal Black (2006) leikkii tietenkin yhtyeen toisen albumin nimellä. Edellisestä vierähti kuusi vuotta ja siinä välissä kitaristi Mantas lähti kävelemään. Näin päästään tilanteeseen, että yksikään sama henkilö ei soita kaikilla Venomin levyillä: Cronos oli välillä poissa, mutta nyt hän on ainoa alkuperäisjäsen. Sisällöllisesti levy, kuten oikeastaan muutamat aikaisemmatkin, on riffimetallia, josta puuttuvat alkuaikojen tilutukset. Sanoituksellisesti surffataan varhaisten levyjen saatanallisilla aalloilla.

Hell (2008) on edelleen Cronoksen ja hänen veljensä Anttonin levy. Kitaristi on taas vaihtunut. Sitä soittaa tietojen mukaan La Rage (Stuart Dixon), mutta ilmeisesti oikeasti kepin varressa studiossa oli rumpali Antton. Kyllä tämäkin albumi rytisee oikein napakasti, mutta en tiedä, miksi tätä kuuntelisi mieluummin kuin bändin kolmea ensimmäistä. Ehkä siksi, että soitto on tarkempaa ja biisit pysyvät kasassa. Tosin se tekee albumista standardimetallia. Suosikkini on nimibiisi ”Hell”. Jokseenkin koomiseksi meno yltyy niin soitannollisesti kuin tekstillisesti kappaleessa ”USA for Satan”.

Fallen Angels (2011) on suomalaisen Spinefarmin julkaisu. Rumpali Antton lähti bändistä ja alkoi keskittyä omaan DEF CON ONE -bändiinsä. Eipä tämäkään hassummalta kuulosta. Avausraita ”Hammerhead” on takuuvarmaa keskitempoista jyrinää ja sitä seuraava ”Nemesis” tuo mieleen vanhan ajan Venomin. Kolmannen biisin (”Pedal to the metal”) kohdalla olen jo vakuuttunut, että tämä on bändin parasta tuotantoa vuosikausiin. Albumin loppuosa ei muuta käsitystäni. Huvittavaa on, että sieltä löytyy raita nimeltä ”Punk’s not dead”.

From the Very Depths (2015) jatkaa samalla kokoonpanolla ja levy-yhtiöllä. Meno on aivan yhtä kovaa heti nimibiisillä. Jos edellisellä laulettiin punkin elinvoimaisuudesta, niin tällä mennään rokin kuolemalla (”The death of rock’n’roll”) ja lauletaan ”Y’all watch out, we’re the long haired punks, yeah!” kappaleessa ”Long haired punks”. Ja on siellä muutakin, vaikkapa mainiot ”Evil law” ja ”Grinding teeth”. From the Very Depths on yllättävän kova albumi, 34 vuotta debyytti Welcome to Hellin jälkeen.

Toisin kuin myöhemmät black metal -bändit, Venom ei ole koskaan ollut virtuooseista koostuva kokoonpano. Paradoksaalisesti osa sen viehätyksestä perustuu kömpelyyteen. Se sai monet tuntemaan, että minäkin voin tehdä noin. Jokainen sellainen bändi on väistämättä inspiraatio tuleville artisteille. Niin on ollut bluesissa, punkissa, räpissa, elektronisessa musiikissa ja myös rankimmissa metallin alagenreissä.