sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Amerikkalaiset keksivät ranskalaisen teorian

Yhtenä iltana lueskelin sängyssä myöhään, kun tuli vastaan viite François Cusset’n teokseen French Theory: How Foucault, Derrida, Deleuze & Co. Transformed the Intellectual Life of the United States (2008, alkuteos 2003). Nousin sängystä ja laitoin kirjan tilaukseen. Eikä maksanut paljon.

Cusset’n teoksessa ”ranskalainen teoria” ei tarkoita mitään yhtenäistä ajattelutapaa, vaan se on amerikkalainen keksintö. Se on termi, jota alettiin käyttää aktiivisesti Yhdysvalloissa. Sillä viitataan erilaisiin ajattelijoihin. Kirjan nimessä mainittujen lisäksi erityisesti Baudrillardia ja Lyotardia käsitellään laajahkosti. Amerikkalainen keksintö tarkoittaa myös sitä, että ranskalaiset teoreetikot valjastettiin vastaamaan leimallisesti yhdysvaltalaisiin kysymyksiin 1980- ja 1990-luvuilla – aikana, jolloin kyseiset ajattelijat menettivät merkitystään ja suosiotaan Ranskassa.

Lisäksi amerikkalainen keksintö tarkoittaa Cusset’n mukaan sitä, että kysymys kirjoittamisesta vaihtui kysymykseen lukemisesta. Kysymys kapitalismista vaihtui kysymykseen kulttuuri-identiteetistä. Kysymys mikropolitiikasta muuttui kysymykseksi symbolien konflikteista.

Ilmiön alkupisteenä – jos sellaista voi edes määrittää – pidettäneen vuonna 1966 Johns Hopkins yliopistossa järjestettyä konferenssia, johon osallistuivat muiden muassa Barthes, Derrida ja Lacan. Deleuze ei tullut paikalle, mutta hänen paperinsa luettiin in absentia. Pian jo perustettiin uusia lehtiä, kuten Diacritics, SubStance, Glyph, Semiotext(e) ja Social Text, joka julkaisi Sokalin huijaustekstin vuonna 1996.

Cusset dokumentoi erittäin yksityiskohtaisesti, miten ranskalainen teoria ei ollut vain akateeminen ilmiö, vaan se kytkeytyi vastakulttuuriseen ilmapiiriin niin politiikan kuin taiteen tasoilla. Siksi se on akateemisille lukijoille varsinainen kuriositeettien aarrearkku, jossa kerrotaan vaikkapa siitä, kun Deleuze ja Guattari tapasivat Bob Dylanin ja siitä, miten Baudrillard romutti oman kulttisuosionsa hyökkäämällä sanallisesti New Yorkin taidepiirejä vastaan. Samasta syystä teos on kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Se kuitenkin käy läpi ranskalaisten ajatusten vastaanottoa ja muovaantumista niin yksityiskohtaisesti, että lukijalta vaaditaan aitoa kiinnostusta jälkistrukturalismiin, filosofiaan sekä kirjallisuus- ja kulttuuriteoriaan.

Teos osoittaa, miten merkittävästi Baudrillardin ja Derridan reissailu Yhdysvaltoihin kasvatti heidän suosiotaan verrattuna esimerkiksi jo vuonna 1984 kuolleeseen Foucault’hon ja vain kerran jenkkilässä käyneeseen Deleuzeen. Se näyttää, miten erityisesti Derridasta ja Foucault’sta tuli tekstitulkinnan eksperttejä – aivan muuta, mitä he olivat Ranskassa. Se kertoo, miten Spivakin käännöstyö nosti Derridan dekonstruktion parrasvaloihin, miten ”Yalen koulukunta” muokkasi Derridansa sopivaksi omaan epäpoliittiseen ja kulttuurikonservatiiviseen muottiin ja miten queer-teoria ja postkolonialismi toivat esiin toisenlaisen Derridan.

Yksi keskeinen osa teosta on amerikkalaisen kulttuurintutkimuksen kiertyminen vähemmistöjen  identiteettipolitiikan ympärille. Tässä ranskalaista teoriaa keksittiin uudelleen, mutta siitä tuli myös alusta, jolla se kukoisti. Tätä käsitellään parin luvun verran. Sen jälkeen esitellään amerikkalaisia superstaroja (Butler, Fish, Jameson, Rorty, Said, Spivak), jotka hyödynsivät ja hyödyntävät omassa työssään ranskalaista teoriaa. Mutta jälleen teos ulottuu laajemmalle pohtiessaan, miten dj:t innostuivat aiheesta ja miten elokuvantekijät ammensivat Baudrillardilta ja kumppaneilta.

Lopputulema Cusset’n käsityksessä on, että vaikka ranskalainen teoria on teoksessa käsitellyssä muodossa amerikkalainen keksintö, se muutti rajusti yhdysvaltalaista intellektuaalista ilmapiiriä monissa konteksteissa. Sen uutuusviehätys hiipui, mutta se ei tarkoittanut tappiota: se rutinoitui ja normalisoitui. Tämän jälkeen tekijä pohtii vähemmän yksityiskohtaisesti, miten ranskalaista teoriaa on keksitty muualla maailmassa sekä luo katsauksen nykytilaan Ranskassa.

French Theory on opettavainen teos, jossa yhdistyy teoreettinen keskustelu ja kulttuurihistoriallinen ote. Sen lukeminen antoi myös mahdollisuuden peilata muistikuvia ja kokemuksia, joita itsellä oli näistä ajatusvirtauksista, kun niihin 1990-luvulla opiskelujen tuoksinassa ensimmäisen kerran tutustui.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Pehmeitä kumouksia

Viime viikot ovat kuluneet viimeistellessä vielä tämän kevään aikana ilmestyvää uutta kirjaani. Sen nimi on Pehmeitä kumouksia: Uskonto, media, nykyaika (Eetos 2015). Sisältö koostuu yhdeksästä aikaisemmin julkaistusta mutta tätä kokonaisuutta varten päivitetystä artikkelista ja uudesta, lähes 40-sivuisesta johdannosta. Johdannossa pyritään luomaan tarina, jossa risteävät uskontotieteen yleiset pitkäkestoiset muutokset ja omat kokemukseni 20 vuoden ajalta tieteenalan parissa.

Tiedän, että ihmiset suhtautuvat tällaisiin teoksiin ainakin kahdella eri tavalla. Yhdet pohtivat, onko mielekästä laittaa kansiin pintapuolisesti remontoituja versioita jo aikaisemmin julkaistuista, eri aikoina kirjoitetuista teksteistä. Toiset taas haluavat lukea eri paikoissa julkaistuja tekstejä yksissä kansissa. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Tälle on muutamia syitä.

Pidän siitä, ettei yhden tutkijan artikkeleita tarvitse etsiä useista eri paikoista, vaan ne on mahdollista saada yksien kansien välistä. Lisäksi tekstit asettuvat uuteen kontekstiin, luettavaksi toisenlaisten tekstien viereen. Myös tutkijoiden tapa kirjoittaa johdantoja tällaisiin teoksiin kontekstualisoi tekstit uudella tavalla. Lopulta näin mahdollistuu myös erilaisten kehityskaarien jäljittäminen varhaisemmista teksteistä myöhempiin.

*

Nimi Pehmeitä kumouksia on lainattu Félix Guattarilta, sillä häneltä on julkaistu teos nimeltä Soft Subversions. Englannin kielen sanan ”subversion” (lat. subvertere) lähimmät suomenkieliset vastineet ovat ”kumous” tai ”mullistus”. Sanakirjamäärittelyissä ”subversion” viittaa tyypillisesti sosiaalisen järjestyksen valtarakenteiden kumoamiseen ja erityistapauksissa jopa valtiovallan väkivaltaiseen kukistamiseen. Kriittisessä kulttuuriteoriassa termiä on käytetty viittaamaan kulttuurin muutokseen ja muuttamiseen, joka voi tapahtua esimerkiksi haastettaessa hegemonisia merkitysrakenteita.

Guattarin ilmaisussa on kuitenkin mukana määre ”pehmeä”, joka vihjaa, ettei kumouksen kohteena ole välttämättä jokin suuri kokonaisuus, kuten valtio, talous tai kansakunta, vaan kyse on yhtä lailla vähittäisestä vaikuttamisesta niihin tekijöihin, joista suuret kokonaisuudet rakentuvat. Guattari peräänkuulutti omintakeiseen tyyliinsä analyysia, joka johtaa vähitellen maailmaa muuttaviin pehmeisiin kumouksiin ja huomaamattomiin vallankumouksiin. Tosin usein tällaisen puheen ensisijaisena kohteena on akateeminen maailma ja tavat tutkia asioita. Niin myös tulevassa teoksessani.

Ajatus pehmeistä kumouksista luonnehtiikin teostani kuudella eri tavalla: (i) se kehittelee uskontotieteelle uusia tieteidenvälisiä muodostelmia hylkäämättä vanhaa; (ii) se laajentaa perinteisiä ja tyypillisiä aineistoja ja tutkimuskohteita tuomalla vaihtoehtoja osaksi nykypäivän uskontotiedettä; (iii) se hahmottelee kontekstisidonnaista teoretisointia perinteisten universaaliteorioiden rinnalle – ja joissain tapauksissa haastajaksi; (iv) se korostaa kriittisen uskontotieteen tärkeyttä ymmärtävän ja selittävän tiedonintressin täydentäjänä ja pohtii, mitä ”kriittisyys” voisi tarkoittaa ja olla käytännössä; (v) se ehdottaa, että yhteiskunnalliset muutokset ja sen myötä kiinnostus ajankohtaisiin aiheisiin muokkaavat uskontotieteen perinnettä ja kysymyksenasetteluja; (vi) se esittää, että medialla on entistä merkittävämpi rooli uskontotieteessä siten, että se ei ole pelkästään vaihtoehtoinen tutkimuksellisen erikoistumisen kohde, vaan olennainen osa minkä tahansa uskonnon toimintaympäristöä.

*

Joskus vuoden 2008 lopussa tai 2009 alussa olin Harrogatessa eräässä early career -tapahtumassa, jossa konkarit tarjosivat tukea nuoremmille tutkijoille, joilla ei ollut vakituista työtä yliopistossa. Eräs Leedsin yliopiston professori pyysi meitä kuvittelemaan, missä olemme 10 vuoden kuluttua, mitä olemme saaneet aikaan tästä päivästä vuoden 2019 alkuun. Kun tehtävää purettiin ja tuli vuoroni nostaa esiin joku asia paperistani, sanoin, että kymmenen vuoden päästä olen kirjoittanut entisten lisäksi neljä uutta kirjaa. Professori naurahti epäuskoisena, todeten, että arvio on aika optimistinen – yhteen kirjaan menee niin ja niin paljon aikaa, jos kirjoittaa aivan uudesta aiheesta ja tutustuu uusiin aineistoihin.

En jäänyt jankuttamaan aiheesta, mutta tiesin, ettei arvioni ollut täysin epärealistinen. Olin kuitenkin jo julkaissut kaksi monografiaa ja kolme toimitettua kirjaa, joten neljä uutta kirjaa kymmenessä vuodessa ei kuulostanut mahdottomalta. En edes laskenut arviooni toimitettuja teoksia.

Harrogaten tapaamisen jälkeinen kirjani ilmestyi vuonna 2013. Se oli yhteiskirjoitettu muiden Leedsissä työskennelleiden kanssa. Seuraava kirja ilmestyi 2014. Nyt on ilmestymässä kolmas ja ollaan vuodessa 2015. Minulla on vielä hyvin aikaa saada se neljäs – eli koko tuotantoni kuudes – tehtyä ennen vuotta 2019.

Kuvassa on Leedsin pohjoispuolella sijaitsevan kylpyläkaupunki Harrogaten ylpeys, Bettys Café Tea Room.

torstai 19. helmikuuta 2015

Studioalbumit osa 49: Van Halen

Kuulun siihen ikäpolveen ja sukupuoleen, joka ei voinut välttyä Van Halenin videoilta vuonna 1984 ja sitä seuraavana vuonna. ”Jump”, ”Panama” ja ”Hot for Teacher” kuuluivat 10-vuotiaiden poikien yleissivistykseen. Pian lumo kuitenkin karisi. Hyllystä ei enää löytynyt mitään yhtyeen tuotannosta. Bändi jatkoi tekemisiään, minä omiani.

Kolmisen vuotta sitten hankin pari Van Halenin albumia vinyylinä. Ja myöhemmin vielä yhden. Joko olin onnistunut valikoimaan parhaat levyt tai sitten olin jotenkin unohtanut yhtyeen ansiot. Päätin kuunnella studioalbumit.

Van Halen I (1978) kuuluu mielestäni yhtyeen parhaimmistoon. En omistanut sitä lapsena, mutta ostin sen Uppsalan komennukseltani käytettynä vinyylinä pilkkahintaan (tämä oli se kolmas ostos). Ei ole tarvinnut katua. Sen kohokohta on ”Ain’t talking about love”, jota Apollo 440 sämpläsi parikymmentä vuotta myöhemmin. Muita tunnettuja on ”Running with the devil”, ”Jamie’s crying”, Kinks-laina ”You really got me” ja Eddie Van Halenin kitarataitoja esittelevä ”Eruption”. Teoksella ja bändillä ylipäätään oli valtava vaikutus myöhempään kevytheviin. Tukkahevi on hiuslakkoineen, spandekseineen ja seksibilejee-lyriikoineen velkaa tälle teokselle, eikä ole varmaan väärin sanoa, että moni hevimaailman kitarasankari otti vaikutteita ”Eruptionista”. En tiedä, arvostaako kukaan David Lee Rothin laulutekniikkaa, mutta äänessä ja olemuksessa on karismaa, joka korvaa muut puutteet.

Van Halen II (1979) on hyvänmielen bile-albumi, jota edustaa onnistuneesti sen ehkä tunnetuin raita ”Dance the night away”. Varsinkaan nykyään ei ole tavallista aloittaa levyä koverilla, mutta ehkä pari kertaa aikaisemmin listoille noussut ”You’re no good” oli varman päälle pelaamista. Kitarataitoja esitellään biisissä ”Spanish fly” vähän ”Eruptionia” tylsemmin (pointtina onkin taitojen esittely ja joidenkin mukaan tämä on vaikeampi). Massan yli nousee omassa rankingissani ”Light up the sky”, mutta ei sekään ole klassikko. Päätösraita ”Beautiful girls” on bändille ominainen toimivahko perushöpsö naistennauratuslaulu. Minusta levy on kokonaisuutena tasapaksu ja jokseenkin väkinäinen puserrus, joka on tasoltaan etäällä debyytin hetkittäisestä riemusta.

Women and Children First (1980) nostettiin Kerrang-lehdessä sadan parhaan hevilevyn listalla sijalle 30. Se on piirun verran totisempi kuin edeltäjänsä, mutta Eddien soolot keventävät yleistunnelmaa. Eikä timantti-Davea voi kovin vakavasti ottaa missään tapauksessa. Ja onhan siellä bilerallatusta, kuten ”Everybody wants some!!”. Ja rokkaava ”Romeo delight”. Ja alle minuutin  kestävä Black Sabbathista muistuttava ”Tora! Tora!”. Ja Peer Güntiltä paikoitellen kuulostava, kokeilussaan onnistunut ”Loss of control”. Levyn kuriositeetti on se, että täyteraidasta käyvä ”Could it be magic” sisältää naisen laulua. Se on tälle yhtyeelle täysin poikkeuksellista. Huolimatta historiastani bändin kanssa, tätä albumia en kuullut lapsena.

Fair Warning (1981) on entuudestaan minulle tuntematon levy. Se oli myynnillinen pettymys verrattuna edellisten menestyksiin. Mutta mitä se pitää sisällään? Levy on rajumpaa, tasapaksumpaa ja musiikillisesti totisempaa Van Halenia. Mukana ei ole selkeitä hittejä. Eddien kitara tuo taas keveyttä, mutta kun en itse ole hänen soittotyylin suuri fani, ei siitä ole teoksen pelastajaksi. Edes kenties tunnetuin raita ”Unchained” ei iske samalla tavalla kuin yhtyeen parhaat, vaikka kelvollisesta rokkirallista onkin kyse.

Diver Down (1982) on välityö: viisi lainakappaletta, kolme instrumentaalia ja neljä omaa laulettua biisiä. Levyä tuli kuunneltua jo lapsena, mutta se jäi oudoksi kuriositeetiksi. Se tuntui pelkältä vitsiltä, joka ei edes ollut heviä. Tosin Roy Orbisonin ”(Oh) Pretty woman” kuulosti myös Van Halenin käsittelyssä hienolta, samoin kuin The Kinksin ”Where have all the good times gone”. ”Dancing in the streets” on epäonnistunut tulkinta klassikosta. Lapsena tuli ihmeteltyä kappaleita ”Happy Trails” ja ”Big Bad Bill” (jossa Van Halenin veljesten isä Jan vierailee klarinettinsa kanssa), mutta nyt ne muistuttavat enemmän siitä, että Diver Down on tunnelmaltaan enemmän Lee Rothin kuin Eddien liidaama levy, jossa on viihdettä, kabareeta ja karaokea. Bändin omissa kappaleissa on toki tuttu soundimaailma.

1984 (1984) on yhtyeen menestynein levy ja se oli myös albumi, jolla yhtye murtautui pohjalaisten lasten tietoisuuteen. Videoita tapitettiin kerta toisensa jälkeen. ”Jump” oli iso hitti, ”Panama” albumin paras biisi ja ”Hot for Teacher” oli levottomuudessaan täydellinen. Olihan siellä muutakin. Albumin avaava instrumentaali ”1984” oli jännittävä, ”Top Jimmy” rokkaa ja rauhallisempi, syntikkavetoinen, ”Jumpin” jälkeen toisena singlenä julkaistu ”I’ll wait” on asiallinen biisi. Lienee tosin yleisöpohjan maksimointiin tähtäävää laskelmointia, että albumin syntikkavetoisimmat biisit julkaistiin kahtena ensimmäisenä singlenä. Mutta se kannatti. Myöhemmin sitä ajatteli, että kun kannessa enkelipoika vetää röökiä, sen on täytynyt olla hurjaa. Vähän sitä sensuroitiin ainakin Britanniassa. Meille se ei ollut. En muista kenenkään kommentoineen kantta juuri mitenkään. Paljon hurjempaa oli Iron Maidenin, Acceptin ja Judas Priestin kansitaide. Hankin vihdoin vinyylin hyllyyni kolme vuotta sitten.

5150 (1986) esitteli yhtyeen uuden vokalistin. Vanha sotaratsu Sammy Hagar tuli bändistä lähteneen David Lee Rothin tilalle. Vähän sitä nikoteltiin, mutta kun ”Why can’t this be love” tuli kuunteluun, ei voinut valittaa. Kyse oli onnistuneesta hitistä ja koko albumi meni Billboardin ykköseksi. Bändin aikaisempi menestys yhdessä yhden hitin kanssa riitti kantamaan tämänkin myyntilukuja, mutta yksi hitti ei riitä arvostamaan levyä yhtyeen parhaimmistoon lähes 30 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Onhan siellä 80-luvun aor-tyyliä mukaileva ”Dreams” ja ehkä vielä limaisempi ”Love walks in” – molemmat omalla tavallaan toimivia. Veljelleni lapsuudessa jäänyt vinyyli siirtyi pari vuotta sitten hyllyyni, jossa se majailee edelleen. Kovin usein se ei löydä tietään levylautaselle.

OU 812 (1988) jäi väliin lapsena ja teininä. Olin 14-vuotias sen ilmestyessä, mutta olin jo jättänyt hevin ja hard rockin taakseni. Täysin varmasti en muista, olenko joskus kuullut albumin, mutta aivan tuntemattomalta se nyt vaikuttaa. Toinen Hagarin vokalisoima Van Halen -albumi on melodista valtavirran rokkia maustettuna bändille ominaisine soundeineen. Omaleimaisen siitä tekee lähinnä Alex Van Halenin tunnistettava rumpusoundi. Vaikka en koskaan kuulunut Hagarin dissaajiin, hänen laulunsa tuo bändiin kireyttä ja väkinäisyyttä verrattuna Lee Rothin puolihuolimattomaan artikulaatioon. Jos Hagar huutaa laulaessaan, Lee Roth puhuu. Ei tähän albumiin saa mitään kiinnostavaa näkökulmaa: jos on tylsä, niin sitten on.

For Unlawful Carnal Knowledge (1991) eli F.U.C.K. on aika tukkoinen ja ummettava levy. Se on täynnä tavaraa, joka ei oikein löydä omaa paikkaansa. Sillä ei ole raikkaasti rullaavia rokkihittejä, jotka ovat nostaneet bändin muuksi kuin soittotaitojansa esittelevien jätkien yhdistelmäksi. Jos levyä yrittää lähestyä vähän suopeammin, niin sieltä alkaa löytyä kohtuullisia biisejä, kuten ”Judgement day”, ”Spanked” ja Hagarin tekstittämä ”Right now”, joka on vakava vaihtoehto yhtyeelle tyypillisille pikkutuhmille lyriikoille.

Balance (1995) ilmestyi neljän vuoden tauon jälkeen ja kiirehti suoraan jenkkien Billboardin ykköspaikalle. Lieneekö syynä kakkosraita ”Can’t stop loving you”, joka on ilmeinen pophitti. Se jää melko kauaksi yhtyeen parhaimmista hiteistä, mutta se on edistystä verrattuna pariin edelliseen levyyn, joilta hitit loistivat poissaolollaan. Sen jälkeen mennään tasalaatuisella ja geneerisellä rokilla tappiin asti. Balance jäi viimeiseksi Hagarin vokalisoimaksi Van Halen -albumiksi.

Van Halen III (1998) sai laulajakseen Extremestä tutun Gary Cheronen, joka kuulostaa Hagarilta ja hetkittäin myös Lee Rothilta. Albumin sisältö on kovin yhdentekevää hard rockia. Siksi ei ollut yllätys, ettei yhtäkään sen biiseistä kelpuutettu kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneelle kokoelmalle Best of Both Worlds. Kuten niin usein ennenkin, kun kuuntelee keskinkertaista, niin seasta nousee lopulta yksi yli muiden. Tällä kerralla se on albumin kahdeksas raita ”Josephina”. Albumin jälkeen Michael Anthony otti hatkat bändistä. Hänen mukaansa Eddie Van Halen saneli, miten tällä levyllä soitetaan bassoa.

A Different Kind of Truth (2012) on Lee Rothin paluu. Ja bassonvarteen tuli Eddien poika Wolfgang. Albumi oli kaupallinen menestys ja kriitikotkin pitivät. Se lähtee liikkeelle raikkaasti heti ensisekunneilla (”Tattoo”, joka julkaistiin myös ensimmäisenä singlenä) ja jatkuu vahvalla keskitasolla läpi teoksen. Tämä on niin tyypillistä pitkään tarponeille yhtyeille: ensin on huipun saavuttaminen, sitten tullaan ryminällä alas ja sitten yli 30 vuoden uran jälkeen tehdään yllättävän hyvä levy, joka jää kuitenkin kauaksi parhaista hetkistä.

Kokonaisuutena olin lievästi pettynyt tähän rupeamaan. Olisin toivonut, että minusta olisi kuoriutunut suurempi Van Halenin diggari. Kävi kuitenkin niin, että siitä tuli ihan kuolevainen, joskin hyvin ansiokkaan uran läpikäynyt bändi. Ostoksillekaan ei ole kiire, sillä debyytti ja 1984 riittävät kotikuunteluun. Pahan päivän varalle on vielä 5150. Jos jotain, niin Women and Children First voisi löytää paikkansa hyllystäni. Sitä hypistelin levykaupassa viimeksi tätä kirjoittaessa, mutta päädyin ostamaan pari varhaista Kinksiä ja Pat Benatarin kokoelman.
 

maanantai 2. helmikuuta 2015

Teologisesti epäkorrektia?

Miksi uskonnolliset ihmiset uskovat asioita, joita heidän ei tulisi uskoa? Siis: miksi he uskovat asioita, joita heidän ei tulisi uskoa, jos oletetaan, että ihmiset uskovat juuri niin kuin uskonnossa opetetaan? Tätä kysymystä selvittää D. Jason Slone jo kymmenisen vuotta sitten ilmestyneessä teoksessa Theological Incorrectness: Why Religious People Believe What They Shouldn’t (2004)

Selailen joskus suosimani kirjakaupan hakusivustoa siten, että otan sopivan hakusanan ja pyydän tulokset halvimmasta kalleimpaan. Näin löytyy toisinaan kiinnostavia teoksia, jotka ovat lähes ilmaisia (plus postikulut). Slonen kirja tuli vastaan juuri tällä menetelmällä. Olin tietoinen sen ilmestymisestä jo kymmenen vuotta sitten, mutta en katsonut sen olevan itselleni niin relevantti, että ehtisin lukea sen. Nyt sitten ostin ja luin.

Justin L. Barrett kehitti termin teologinen korrektius. Sillä hän tarkoittaa ihmisten kykyä antaa teologisesti päteviä vastauksia uskonnollisiin kysymyksiin, kunhan he saavat reflektoida vastausta. Spontaanissa ja reaaliaikaisessa ajattelussa he kuitenkin antavat hieman erilaisia vastauksia. Tämä kertoo siitä, että tietyt teologiset ajatukset ovat niin monimutkaisia ja ”luonnottomia”, että ne säilyvät ja siirtyvät pitkällisen opettelun seurauksena. Lisäksi niiden siirtyminen vaatii yleensä kirjallista muotoa. Toiset uskonnolliset ajatukset ovat niin ”luonnollisia”, että ne säilyvät helposti, koska ihmismieli tuottaa niitä automaattisesti normaalien ajatusprosessien tuloksena.

D. Jason Slonen lähtökohta on suunnilleen sama, mutta hän kääntää kiinnostuksensa teologiseen epäkorrektiuteen – siihen, että ihmiset uskovat asioita, jotka eivät ole teologisesti hyväksyttyjä. Tarkemmin sanottuna inhimillinen kognitio on sellainen, että se tuottaa luonnollisesti ajatuksia, jotka ovat uskonnollisia, mutta teologisesti epäkorrekteja.

Slonen lähtökohta ei ole täysin omaperäinen. Se on suoraa jatkoa Barrettin väittämälle, eikä Slonella ole varsinaisesti omaa, uutta kontribuutiota aiheeseen. Mitä sitten jää jäljelle?

Teoksessa on luku, joka toimii kohtuullisen hyvänä johdantona valikoituihin kognitiivisen uskontotieteen näkökulmiin (erityisesti Barrett, Boyer, Guthrie, Lawson & McCauley, Whitehouse). Samoin siinä on kiinnostava tuuria kognitiivisesta näkökulmasta käsittelevä luku.

Kirjassa on myös ongelmia. 

Ensinnäkin, jos on tottunut ajattelemaan, että ihmiset eivät ajattele juuri niin kuin teologia opettaa, ei Slonella ole mitään uutista sinulle. Oletus, että ihmiset oppisivat teologian, ja tästä tulisi heidän uskontonsa sisältö, on lähtökohtaisesti outo. Oma hatara muistoni teologisista opetuksista vaikkapa seurakunnan pyhäkoulusta, uskonnontunneilta tai rippikoulusta – juuri muualla opetuksia ei minulle ole välitetty – on se, ettei teologiaa silloinkaan opetettu siinä muodossa kuin se on opillisissa esityksissä hiottu.

Toiseksi, Slone ei problematisoi uskonnon kategoriaa. Uskonto on yksinkertaisesti yliluonnollisia toimijoita koskevia uskomuksia. Vaikka moni muu hyödyntää samanlaista käsitystä, tutkijat yleensä pohtivat, miksi tämä määritelmä täytyisi säilyttää kritiikistä ja laajasta keskustelusta huolimatta.

Kolmanneksi, teos on kielteinen malliesimerkki retorisesta hyberbolasta. Ehkä tyyli kertoo ajasta, jolloin toisten mielestä oli vielä välttämätöntä levittää kognitiivisen uskonnontutkimuksen ilosanomaa rakentamalla yksilöimättömiä olkiukkoja muista näkökulmista. Slonen olkiukot ovat paikoitellen niin naurettavia, että ihmettelen, jos joku ottaa ne tosissaan. ”Lykkyyn uskominen ei ole länsimainen keksintö, vaikka jotkut kulttuurirelativistit niin saattavat väittää.” Voi kun tietäisi ketkä. ”Uskonnolliset ihmiset eivät käyttäydy kuten sosiologit ja antropologit luulevat. Ihmiset eivät opi, mitä ajatella, oppimalla teologian.” Jahas. Tämäkö onkin uskontososiologien ja -antropologien sanoma? ”[Postmodernismin mukaan] se, mikä on totta, on se, mikä on kulloinkin muodikasta.” Vai niin.

Slone toistaa kaavaa, jossa ensiksi kerrotaan, ettei sosiokulttuuriset selitykset ole kuin pseudoselityksiä ja sitten kerrotaan, että kognitiivinen näkökulma tarjoaa parhaan selityksen. Itse toivoisi kirjoittajalta nöyryyttä ja malttia erityisesti niissä esimerkeissä, joissa ”kognitiivinen selitys” ontuu. Buddhalaisuudessa ei ole naispuolisia munkkeja. Miksi? Siksikö, että kulttuuri on yleisemminkin seksistinen. Tällöin Slonen mukaan pitäisi kysyä, miksi buddhalaiset kulttuurit ovat seksistisiä. Kognitiivinen selitys on Slonen mukaan se, että buddhalaiset noudattavat Buddhan esittämää lakia (rituaalijärjestystä, jossa yliluonnollinen toimija – Buddha – on keskeisessä roolissa). En ymmärrä, miten tämä on sen perusteellisempi selitys.

Jos kognitiivinen uskontotiede kiinnostaa, Slonen teos tarjoaa yksinkertaisesti ja helppotajuisesti esitettynä peruspalikoita. En voi kuitenkaan suositella teosta moittimatta samalla sitä sen ylimielisen ja omahyväisen tyylin – ja siitä seuraavien virheiden ja haitallisten yksinkertaistusten – vuoksi.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Studioalbumit osa 48: Popeda

POPEDA – JESSSS!!!! Nonniin. Tässä sitä ollaan. Aikomukseni oli säästää herkkupala osaan 50, mutta kun ei millään malta. Popeda ei ole tuntematon bändi, vaikka toki tuoreemmassa tuotannossa on kuuntelematonta materiaalia. Se oli lapsena yksi suosikeistani, siinä missä Eput ja Juice. Manserock. Popedaa käytiin katsomassa keikalla useaan kertaan. Siksi tämä rupeama on ainakin alkupuoliskoltaan enemmän muistelua ja katsomista taakse päin kuin uuteen tutustumista.

Popeda (1978) lähtee liikkeelle yllättäen akustisesti (”Rock and roll”), mutta sitä seuraa keikkaklassikko ”Mauno soittaa stereoo”. Bändin soitto on aika löysää ja musiikki on yksinkertaista perusrokkia. Punkista bändissä ei varsinaisesti ollut kyse, vaikka Wikipedia niin väittääkin. Paitsi jos luokittelu tehdään parin punkahtavan rallin perusteella (esim. ”Tarkkailuneliö”). Hyvä vertailukohta bändin luokittelun hankaluudesta onkin Tom Robinson Band, jonka ”2-4-6-8 Motorwayn” Popeda vääntää ”Oodiksi Tom Robinsonille”. Oliko TRB punkkia? Oliko Popeda? Tässä vaiheessa basisti Ilpo Ainialan rooli oli biisinteossa merkittävä. Myös kitaristi Arwo Mikkonen rustasi levylle pari rallia. 37 vuotta ilmestymisensä jälkeen kuunneltuna yhtyeen ensialbumi on korkeintaan lupaava demo, jos verrataan aikansa parhaimpiin (vaikkapa Ratsiaan) tai bändin kultakauteen. Ei tappohittejä, keskinkertaisia sävellyksiä. Sanoituksissa ei ole viljalti nerokkuuksia, jos ei lasketa biisiä ”Pisteritsat”.

Raswaa koneeseen! (1980) on toista maata. Se taisi olla veljelläni vinyylinä ja muistan kuulleeni useitakin biisejä livenä jo pienenä. ”Da da” on hieno alku. Levy jatkuu nimibiisillä, joka on vintage-Popedaa. Tästä tunnistaa bändin eli ilmaisussa on menty kohti omaleimaisuutta. Liekö syynä se, että kaikissa vähintään osasäveltäjänä on Arwo Mikkonen, vai se, että tuottajana on Pantse Syrjä. Popedamaisuus on läsnä myös kiusallisella tavalla, esimerkiksi kappaleessa ”Silmiklasikyy”, joka on musiikillisesti yksi maailman tylsimmistä kappaleista. Toisaalta esimerkiksi ”Luvattu maa”, ”Palkkasoturiksi Nubiaan” ja ”Nukke” ovat oikeasti aika hienoja biisejä.

Hullut koirat (1981) jäi jostain syystä paitsioon silloin kun bändistä lapsena diggailtiin. En edes muista, löytyikö se nauhoitetulta c-kasetilta, mutta ainakaan sitä ei ollut omassa eikä tuttavien hyllyssä vinyylinä. Nyt kuunneltuna on todettava, etten tunne kappaleita ennestään, paitsi asiallisen ”Vankilalaulun”. Yleissoundi on kevyempi ja popimpi kuin suoraan jytisevällä edeltäjällään. Bändi oli pettynyt ja suurin odotuksin valmistautunut levy-yhtiö pienensi markkinointibudjetin kuullessaan teoksen. Kokonaisuus on näin vuoden 2015 näkökulmasta heikko.

Mustat enkelit (1982) on käännös rokkaavaan suuntaan. Se alkaa tymäkällä rallilla ”Kuulat sekaisin”. Toinen sen tunnettu biisi on heviballadia lähenevä ”Yö”. Mukana on myös bändille ominaista huumorirokkia, kuten ”ABCD-Rock” ja ”Hormoonihuulet”. Vinyyli löytyi joskus hyllystäni, mutta en enää muista, mitä sille tapahtui. Levy on ensimmäinen Popedan teos, jolla on mukana Costello Hautamäki. Sillä on korkeintaan kaksi klassikkoa, jotka löytäisivät tiensä yhtyeen kokoelmalle, mikäli minä valikoisin kappaleet: avausraita, räyhärokki ”Kuulat sekaisin” olisi mukana ehdottomasti ja sinne saattaisi mahtua myös lapsuusvuosien Popeda-keikoillakin kuultu, rauhallinen ”Mä unta näin”.

Kaasua (1983) tuli tunnetuksi jo lapsena. Tosin ostin sen vasta viime vuonna Anttilan alennuksesta parilla eurolla. Siltä löytyy muutamia onnistumisia. Oikeastaan koko a-puoli: nimiraita ”Kaasua, komisaario Peppone”, suora rokki ”Kiinni jäin”, maltillisemmat ”Soittomatkalla”, ”Armahdus” ja ”Viimeinen mohikaani”. B-puolella on perushölmö ”Silirimpsis hei” ja vauhtirokki ”Liian myöhään”. Tällä levyllä viimeistään Popeda runttasi itsensä suomalaisten suosioon. Ymmärrettävästi.

Harasoo (1984) tuli ostettua lapsena, mutta se meni jossain vaihdossa veljelleni. Se on läpikotaisin tuttu levy. Sillä on kaksi massiivista hittiä, ”Sukset” ja ”Matkalla Alabamaan”, mutta olen aina pitänyt parista muustakin (esim. ”Aamulla” ja melko absurdi ”Pullaristo ihmemaassa”). Ehkä syy on lapsuuden kokemuksissa, mutta Popedan huippukohta osuu ajalle 1983–1987, vaikka sitä ennenkin on onnistuneita hetkiä.

Pohjantähden alla (1985) on albumi, jolla Costellon kiinnostus hard rockiin ja kitaratilutuksiin tulee esiin selvemmin kuin koskaan aikaisemmin Popedan levyillä. Costello myös sävelsi 10 kahdestatoista. Tätä kuunneltiin lapsena. ”John Holmes” oli jo silloin härski, ”Kuuma kesä” oli kova juttu ja ”Tää on se yö” -kappaleeseen tehtiin video kesäleirillä. ”Keskiyön blues”, ”Christina” ja nimibiisi ovat tasavahvaa tavaraa, jota tarvitaan pitämään tasoa yllä. Kuten muillakin albumeilla, myös tässä on täytettä: Rollareiden ”Laitimmainen kerta” ja ”Mahdollisesti” ovat levyn loppupään tarpeettomia minuutteja. Kansi on edelleen kammottava, mutta Popeda-asteikolla tämä on hyvä levy Costellon obsessioista huolimatta.

Tässä välissä tuli kokoelma 15gt golden turpo (1986), jolla on muutama studioalbumeille päätymätön raita. ”Kellot lyö” iski kovaa pienenä, samoin kuin seiskatuumaiselta kuultu ”Eläinten vallankumous”

Ei oo valoo (1987) kuuluu vielä aikaan, jolloin kävin katsomassa Popedan omalla keikalla. Kitaristi Arwo Mikkosen kuoleman jälkeen remmiin tuli Timo ”Törrö” Tapaninen ja koskettimiin Jukkis Järvinen. Muistan vielä, että vietimme kavereiden kanssa pitkään uusien jäsenten ja rumpali Kari Holmin kanssa ennen keikkaa, turisten niitä näitä ja potkien futista. Pate oli kovassa kännissä ennen ja jälkeen keikan, mutta hoiti työnsä kunniakkaasti. Itse albumi oli asiallinen. Siltä puuttuvat edellisten massiiviset hitit, mutta se on pullollaan perus-Popedaa. ”Apen ja Riitan surullinen tarina” on ehkä kaikkein onnistunein raita, ”Bandiittipolkka” ja ”Ranttalitytön tärinät” ovat bändille niin tutun hölmöä rokkia, ”Hullu tarttui kirveeseen” on laukkakompilla varustettua hard rockia, ”Masuunimestarin musta maanantai on onnistunut teksti yhdistettynä big band rock’n’rolliin ja ”Maailmankaikkeuden suvijenkka” on yritys potkivaksi hittiralliksi.

Hallelujaa (1988) ilmestyi vain vuosi edellisestä, mutta minulle ero on valovuosi. Muistaakseni nauhoitin levyn kasetille, mutta se ei tuntunut miltään. Ilmeisesti murrosikä oli tullut. Tai sitten olin löytänyt kiinnostavampaa musiikkia. Edelleen olen sitä mieltä, että Costellon sävelkynä on tyrehtynyt. Sävellykset ovat jopa Popeda-asteikolla luvattoman heikkoja. Edes Martti Syrjän tekstit eivät pelasta, koska niistä kuultaa liikaa yritys olla popedamaisen rivo. Jopa biisien nimistä kuultaa kyllästyneisyys.

Kans’an popeda (1990) oli jo auttamattoman kaukana kiinnostuksistani. Popedasta oli tullut lähinnä vitsi. Biisilistaa katsoessani en tunnista ensimmäistäkään. Ei se mitään, sisältöhän on seestyneen turvallista koko kansan Popedaa ainakin alkumetreillä (”Jäin täryjyrän alle Pispalassa”, ”Lilli Kuponen”). Tosin meno lässähtää aika nopeasti ja kokonaisvaikutelma jää laimeaksi.

Svoboda (1992) ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 18-vuotiaana Popeda oli suuri vitsi. ”Kersantti Karoliina” soi kaikkialla paitsi siellä missä itse sai valita Pixiesin, Nick Caven, Crampsin, Sonic Youthin, Dead Kennedysin tai Nirvanan. Levyllä oli muitakin isoja biisejä, esimerkiksi tylsähkö ihmissuhteessa pettyneen itsesäälinen ryyppylaulu ”Punaista ja makeaa”, melkoisen toimiva Springsteen-pastissi ”Repe ja Lissu” ja Sensational Alex Harvey Band -koveri Tomahawk Kidistä ”Mää ja tapparan mies”. Jos Popedan alatyyliset tekstit ovat olleet bändin tavaramerkkinä jo ennen tätä, viimeistään tässä vaiheessa pakko laulaa palleista ja pilluista vähintään joka toisessa biisissä alkaa tuntua rasitteelta ja itsensä parodioinnilta. Levy myi platinaa.

H.Ö.N.Ö (1994) on jo sitä aikaa, etten ole koskaan kuullut albumia kokonaan. Totta kai oli vaikea välttyä kuulemasta basisti Markku Petanderin säveltämää ja Pauli Hanhiniemen sanoittamaa hittiä ”Tahdotko mut tosiaan”. Muistan nähneeni Popedan myös livenä pari vuotta tämän jälkeen ilmaiskeikalla Turussa. Kyseisen biisin aikana seurailin niitä yleisön pareja, jotka tosissaan laulelivat sitä toisilleen. Onhan siinä hyvä avauslaini markka-ajan setelit muistaville: ”Lompakossa Väinö Linna yksinäinen on”. Levyn avaa toimiva joskin tyhjäpäinen ”hyvän meiningin” menohitti ”Rokkikone”. Muutenkin sisältöä hallitsevat menorokit, joissa lyriikat ovat yhtyeen omalla asteikolla piirun verran siivompia. Tämän tulkinnan tosin kumoaa päätösraita ”Erotomania”.

500cc (1997) näki päivänvalon kolmen vuoden tauon jälkeen. Siinä välissä ilmestyi livelevy. Tätäkään en ole aikaisemmin kuullut enkä tunnista biisien nimistä kuin lätkäkisojen rallatuksen ”Mannaa mammonaa”. ”Mustameri ja mies” on kuultu aikaisemmin. Se edustaa levyä hyvin: tuttua Popedaa, mutta ei nouse bändin kuolemattomien joukkoon. Levyn outolintu on Klamydiasta tutun Vesku Jokisen tekemä ”Minä, sinä ja Mannerheim”, sillä Vesku myös laulaa biisin. Toinen vastaava on korkeushyppääjä Matti Viitalan tekemä ”Liian kiltti mies”, jonka teksti eittämättä puhuttelee äijiä.

Vieraissa (1999) on nimensä mukaisesti toisten tunnetuksi tekemistä kappaleista koostuva teos. Kuten arvata saattaa, versiot ulkomaisista 60- ja 70-lukujen rokkistandardeista ja muutamasta kotimaisesta ovat järjestäen melko turhia. Mutta koska viina naurattaa, on neljästä ryyppylaulusta koostuva ”Alkomedley” luonnollisesti levyn parhaimmistoa. On jännää, miten  suuri kuilu on näiden puolivillaisten esitysten ja oikeasti toimivan ”Synnyimme lähtemään” välillä on. Juicen sanoittama versio Springsteenin ”Born to Runista” on kuulunut vuosia keikkasettiin, mutta se julkaistiin Paten soolosinglellä vuonna 1986. Myös Paten ja Sielun Veljien yhteissingle ”Meidän äiti imppaa” (Rollareiden ”Mothers little helper”) on huomattavasti parempi kuin yksikään koverlevyn virityksistä.

Just! (2001) on entuudestaan täysin tuntematon teos. Sitä ei ole Spotifyssa, joten en lähde selvittämään sen kummemmin, mitä levy sisältää. Joka tapauksessa seuraavana vuonna Popeda sai yhden suurimmista hiteistä, ”Kakskytä centtiä”, jonka on säveltänyt Olli Lindholm ja sanoittanut Pauli Hanhiniemi. Se julkaistiin singlenä ja tuupattiin myöhemmin kaikille kokoelmalevyille. Tavallaan ympyrä sulkeutui tämän biisin myötä: jos lapsena vanhemmat saivat nolostua, kun lapset lauloivat Popedan rivouksia ääneen, tässä vaiheessa äiti huvitti tai nolostutti lastaan laulelemalla Popedan hittiä.

Häkää! (2005) alkaa äänittäjänä kunnostautuneen Jani Viitasen tekemällä kappaleella ”Katsastuslaulu”. Olen kuunnellut huvittuneena sitä aikaisemminkin kotioloissa ja kertonut muille, miten nerokkaasta laulusta on kyse. Sävel ja sanat sopivat yhteen poikkeuksellisen onnistuneesti. Sen ainoa ongelma on, että se on parodia yhtyeestä itsestään. Samaa on oikeastaan koko levy, vain epäonnistuneempaa sellaista. Poikkeuksena on ”SA Int”, joka ei ole parodiaa, vaan totinen Suomen armeijan ylistyslaulu Costellon säälittävällä tekstillä. Avausraitaa lukuun ottamatta Häkää! on väsyttävä ja huonotasoinen levy, jossa ”pistoolit paukkuu ja meno on hurjaa”.

Täydelliset miehet (2008) myi kultaa, mutta en tiedä miksi. Ehkä Jonne Aaronin fanit ostivat sen, koska albumin avaa hänen tekemänsä ”Elän itselleni”. Se sisältää Junnu Vainion sanoittaman italoiskelmän ”Piango con me”, ”Onhan päivä vielä huomennakin”. Sitä ei edes Popeda onnistu täysin tärvelemään. Suosittelen myös muiden versioita, esim. The Rokes, The Grass Roots, Corizonas ja minulle tärkein The Lords of the New Church. ”Rio de Janeiro” on tunnelmointi Brasiliasta, jossa loppusointua haetaan paikallisista juomista: koskaan / caipiroskaa ja trallalallalaa / lisää lumumbaa.

Voitto (2011) on toistaiseksi viimeisin Popedan studioalbumi. Kuten niin monet yli 30 vuotta ensilevyn jälkeen tehdyt teokset, myös Voitto on keskinkertaisuuden ja turvallisuuden ylistys. Se ei sisällä pahoja ylilyöntejä eikä keskitason puurtamisesta itsensä ylös kiskovia onnistumisia.

Levyjen kuuntelu oli aikamoinen survaisu, mutta se oli helpompaa kuin oletin. Niissä on nostalgiaa enemmän kuin muistinkaan. Myöhäistuotannossaan yhtye on muuttunut parodiaksi itsestään. Sävellykset ja tekstit ovat kuin tehty miettien, millainen on stereotyyppinen Popedan kappale. Tällöin bändi voi mennä vain huonoon suuntaan. Siitä on tullut sammaloitunut kivi.

Parhaat hetket ovat edelleen riemastuttavia, mutta myöhäistuotantoa kuunnellessa on hyvin lähellä yliannos tyhjänpulskeaa, hielle ja väljähtäneelle keskikaljalle tuoksahtavaa maanpuolustusintoa ja yleistä, lopultakin verrattain surullista äijäkonservatiivisuutta.

Toistaiseksi viimeiset näkemäni keikat ovat olleet Ruisrockissa (ehkä) 2008, jolloin hittien kuuntelu helteessä hymyilytti. Vuoden 2013 Provinssirockissa bändin meno oli sen verran väsynyttä, ettei enää välttämättä tule vääntäydyttyä paikalle edes festivaaleilla, mikäli tarjolla on edes kohtuullisen mielekästä muuta tekemistä.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Kriittisen teorian kartoitus

Kapeassa merkityksessä kriittisellä teorialla viitataan 1930-luvulla alkunsa saaneeseen Frankfurtin koulukuntaan, jonka ajatuksena oli kritisoida ja muuttaa yhteiskuntaa kokonaisuutena. Laveammassa merkityksessä termi kattaa kulttuuri-, yhteiskunta- ja talousteoriat, joiden lähtökohtana on pohtia ja avata toisenlaisen todellisuuden mahdollisuuksia analysoimalla nykyisiä valtasuhteita. Ranskalainen Razmig Keucheyan tarjoaa yhdenlaisen kartan kriittisen teorian nykytilaan teoksessaan The Left Hemisphere: Mapping Critical Theory Today (Verso 2014).

Ostin kirjan sisällysluettelon perusteella. Päätökseen vaikutti myös hinta, sillä Verso myi kirjojaan puoleen hintaan viime vuoden lopussa. Teos on lukemisen arvoinen.

Kriittisiä lähestymistapoja esittelevät teokset ovat ennestään tuttuja. Niitä on kirjoitettu paljon ja usein kirjoittajina ovat olleet brittiläiset ja yhdysvaltalaiset tutkijat. Se, että tässä kirjoittajana on ranskalainen, on etu. Teos ei rajoitu perinteisten kriittisten koulukuntien ja ismien esittelyyn angloamerikkalaisten linssien läpi. Siinä on huomattavasti globaalimpi ote. Eikä se rajoitu lyhyisiin esittelyihin; se rakentaa sosiaalista ja historiallista kontekstia vasemmistolaisen teorian ympärille.

Teoksen lähtökohta on suunnilleen se, että kriittinen teoria laveastikin ymmärrettynä tarkoittaa marxilaisuutta ja kapitalismikriittisyyttä. Nykyinen kriittinen teoria on sosialismin ja marxilaisuuden tappion jälkeistä teoretisointia. Vaikka teoksessa sivutaan kysymyksiä moninaisista alistusmuodoista, joista vain osassa talous on keskiössä, tekijän kiinnostus on kapitalismissa ja taloudessa.

Käsiteltävien teoreetikkojen juuret ovat 1960- ja 1970-lukujen poliittisissa koordinaateissa – työväenliikkeen kriisissä ja kulttuurisessa murroksessa. Suurimmalla osalla on varhaiseen marxilaisuuteen ja sosialismiin verrattuna vain vähän kytköksiä konkreettisiin poliittisiin prosesseihin. Lisäksi tekijä ehdottaa, että kriittisen teorian maantieteellinen painopiste on siirtynyt osin pois Euroopasta ja myös Yhdysvalloista, korostaen näin ”kolmannen maailman” merkitystä nykyisen kriittisen teorian tuottajana.

Keucheyan käsittelee ilmeisiä valintoja, kuten Zizek, Badiou, Ranciere, Agamben, Negri, Laclau, Jameson, Butler, Spivak ja Haraway. Hänellä on myös vähemmän tunnettuja valintoja, kuten ”kolmannen maailman” Wang Hui, Álvaro Linera ja Achille Mbembe. Myönteisesti yllättää myös se, että mukana on nykyistä kapitalismianalyysia kulttuuriteorian ulkopuolelta tarkastelevia teorianikkareita (esim. Robert Brenner, Giovanni Arrighi ja ekologisia aspekteja mukaan tuova Elmar Altvater).

Pidin erityisesti siitä, että tekijä kirjoittaa melko pitkästi ja ymmärrettävästi italialaisesta Operaismosta, jonka tunteminen on välttämätöntä, jos haluaa tajuta esimerkiksi Hardtin ja Negrin kirjoituksia imperiumista (empire) ja väestä (multitude). Lisäksi tekijän kiinnostus ajattelijoihin, jotka ovat marxilaisuuden keskiössä, tulee hienosti näkyviin. David Harvey saa keskeisen osan – häntä Keucheyan pitää suuressa arvossa. Andersonin veljesten – Benedictin ja Perryn – näkemykset tulevat hyvin esitellyiksi.

Kuten kaikissa kartoituksissa, yksinkertaistaminen on välttämätöntä. Yleisesti arvioiden sitä ei ole liikaa. Teoksessa on myös haastetta, mutta joissain tapauksissa tila ei riitä ajatusten perusteelliseen esittelyyn. Tekijä jättää oman arvionsa monien kohdalla esittämättä. Yhtäältä se luo onnistuneesti mielikuvan siitä, että nyt vain yritetään artikuloida selkeästi ajattelijan perusideat. Toisaalta sitä kaipaisi selkeämpää omien korttien paljastamista. Tämä on kartoittajien ikuinen ongelma, mutta Keucheyan onnistuu hyvin erittäin haastavassa tehtävässä.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Studioalbumit osa 47: Japan

Brittiläinen uuden aallon Japan on jäänyt jostain syystä katvealueeseen. Muistan bändi nimen jo ajoilta, jolloin olin ehkä kymmenen, kun yhtyeestä kirjoitettiin Suosikissa kuvan kera. Tuolloin en kuullut musiikista pihaustakaan. Sen jälkeen tilanne ei ole radikaalisti muuttunut. Ei, vaikka olen kuullut jonkun basisti Mick Karnin soololevyn ja laulaja-kitaristi David Sylvian on täysin tuttu nimi.

Aivan näin yksinkertainen tilanne ei ole voinut olla. Olen kuullut Japania jossain, ehkä lainannut kirjastostakin, mutta muistikuvat ovat hatarat. Aina se on ollut liian lepsua post-punkiksi, liian etäistä ja sisäänpäin kääntynyttä sisältääkseen timanttisia hittejä.

Adolescent Sex (1978) sisältää elementtejä hienoilta artisteilta ja -bändeiltä. Siellä kuulee esimerkiksi Bowieta, Bolania, Roxy Musicia, New York Dollsia, 70-luvun funkkibassodiskoa, punkkia ja post-punkkia. Jotenkin levy kuitenkin asettuu kaikkien väliin olematta oikein mitään. Albumin nimibiisi oli jonkin sortin hitti. Siinä on tarttuvuutta enemmän kuin muissa raidoissa, mutta en nosta sitäkään aivan massiiviseksi onnistumiseksi.

Obscure Alternatives (1978) ilmestyi vain puoli vuotta debyytin jälkeen. Siinä ajassa tuntuu kuin into ladella vaikutteita samaan pataan olisi kadonnut. Tilalle on tullut seesteinen ja keskitempoinen jumitus, jossa on vielä vähemmän oivaltavia biisejä tai niiden aihioita kuin debyytillä. Siksi ensimmäinen adjektiivi, joka tulee mieleen, on ”tylsä”. Toinen on ”melodiaköyhä”. Mutta ehkä tuomio on liian jyrkkä. Uuden aallon romantikoille ja post-punkeille on yhteistä siirtymä pois punkin melodisuudesta. Ei tämä kuitenkaan nouse yhtä nykiväksi, uhkaavaksi ja groovaavaksi kuin esimerkiksi Gang of Four tai Pop Group eikä tämän ilmeinen taiteellinen coolius kykene korvaamaan biisimateriaalin puutteita.

Quiet Life (1979) on selkeä irtiotto aikaisemmasta linjasta. Nyt äänimaailma on tyylipuhdasta uuden aallon taidepoppia, josta ei rokkia eikä punkkia löydä. Sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä uusromantiikan teoksista, mutta itse bändi ei nimityksestä pahemmin innostunut. Syntikat hallitsevat entistä enemmän ja Sylvian laulaa hieman eri tavalla kuin aikaisemmin. Levyn ehdoton kuriositeetti on Velvet Underground -koveri ”All tomorrow’s parties”, mutta sellaiseksi se myös jää.
 
Gentlemen Take Polaroids (1980) on yleissävyltään synkempi albumi, jota kuvaava vuorokaudenaika on yö. Se on tasapainoinen, tyylikäs, etäinen, varauksellinen ja tähän mennessä yhtyeen eittämättä paras kokonaisuus. Sen huippuhetki on liki seitsenminuuttinen meditaatio ”Nightporter”. Yellow Magic Orchestran Ryuichi Sakamoto vierailee säveltäjänä albumin päättävällä kappaleella ”Taking islands in Africa”.

Tin Drum (1981) oli myyntimenestys ja siltä löytyvä ”Ghosts” oli yhtyeen suurin hitti kotimaassaan. Albumi on rytmisempi ja radikaalisti ekstrovertimpi kuin edeltäjänsä, mutta samalla yhtyeen varhaistuotannosta poiketen tyylillisesti konsistentti. Musiikillisesti siitä tulee mieleen myöhemmin suureen suosioon noussut Duran Duran, joka mahdollisesti imi vaikutteita Japanilta. Tosin Japan on järjestelmällisesti astetta kompleksisempi, kuten Talking Headsin suuntaan kumarteleva ”Talking drum” osoittaa. Levy on kokonaisuutena epätasainen. Esimerkiksi peräkkäiset raidat vaihtelevat tahattoman koomisesta (”Canton”) onnistuneeseen (”Still life in mobile homes”), vaikka molemmissa on japanilaisia sävyjä. Japanilaisia elementtejä on myös levyn päättävässä biisissä ”Cantonese boy”, joka on parempaa keskitasoa. Kokonaisuutena tämä ei ole minulle se klassikko, joka se joillekin toisille on. Ihan hyvä levy, mutta minun rankingissa vähän heikompi kuin edeltäjänsä.

Rain Tree Crow (1991) ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin. Bändi oli hajonnut pian Tin Drumin jälkeen. Paluulevy sai kohtalaiset arviot ja myyntiluvutkin olivat siedettävät. Musiikki oli haastavaa: etäistä ja onttoa kolinaa. Kuten niin usein paluulevyjen kohdalla, myös tämä jättää kylmähköksi huolimatta siitä, ettei teos ole huono. Bändi hajosi uudelleen pian sen jälkeen.

Mitä tästä jäi käteen? Japan jää edelleen varsin etäiseksi yhtyeeksi, koska siltä puuttuvat tarttuvat melodiat. Jos ei ole melodioita, rytmi tai groove voivat pelastaa. Myös näiltä osin Japan jää keskinkertaiseksi. Huumori pelastaa, mutta sitä ei ole hitustakaan. Jäljelle jää vahvat tunnelmia luovat äänimaisemat. Niissä Japan on parhaimmillaan. En missään nimessä jää käsitykseen, jonka mukaan Japan olisi huono yhtye. Se vaan ei iske riittävän vahvasti. Mieluiten kuuntelen Gentlemen Take Polaroids -albumia ja satunnaisesti alkupään levyjä, jotka muistuttavat monista paremmista artisteista. Japan ei ole genreä, joka olisi itselleni kaikkein tärkein ja vaikuttavin. Omassa lajityypissään yhtye on kuitenkin enemmän kuin kuriositeetti, osittain toki siksi, että se oli edelläkävijä ja suunnannäyttäjä.