lauantai 13. toukokuuta 2017

Studioalbumit osa 76: The Dictators

New Yorkissa vuonna 1973 perustettu The Dictators kuuluu niihin protopunkin klassikoihin, joihin tutustuminen jäi myöhäiselle iälle. Osa yhtyeen tuotannosta oli tullut tutuksi muiden esittämänä, mutta debyyttialbumin kuuntelu tapahtui tällä vuosituhannella. Jokin aika sitten ostin 2005 ilmestyneen livelevyn Viva Dictators, jolla bändi lämmittelee vanhoja hittejään. Nyt tuli aika kuunnella neljä studioalbumia läpi ja jättää yhtyeen livelevyt syrjään.

Go Girl Crazy! (1975) on sentään ennen tätä kuuntelua tuttu levy. Sen tunteminen kuuluu populaarimusiikilliseen yleissivistykseen, jos punkin esihistoria yhtään kiinnostaa. Se on edelleen mainio levy. Se poikkeaa verrokeistaan ainakin humoristisella otteellaan, vaikka kyse ei olekaan huumorimusiikista sanan totutussa merkityksessä. Avausraita ”Next big thing” on voimakas ja mahtipontinen tykitys, joka on yksi yhtyeen parhaista biiseistä. Sitä seuraa Sonny & Cherin hitti ”I got you babe”. Albumin toinen koveri on The Rivierasin ”California sun”, josta Ramones teki vielä hienomman version. ”Back to Africa” ja ”Teengenerate” ovat menevää punk-poppia ennen punkkia. Välissä on pari keskinkertaista ja sitten toiseksi viimeisenä on iskevä ”Weekend”. Avausraidan lisäksi suosikkeihini kuuluu päätösraita ”(I live for) Cars and girls”, joka tuli teininä tutuksi yhdysvaltalaisen garage-surffia soittavan Untamed Youthin esittämänä. Kaikkiaan tämä on mainio levy, jossa sekoittuvat punk, surf ja aikansa perusrokki. Ehkä se ansaitsee viisi tähteä, mutta se ei ole täydellinen.

Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että basisti-kosketinsoittaja Andy Shernoff teki melkein kaikki bändin biisit, ei yhtyeen keulahahmo Handsome Dick Manitoba. Kitaristi Ross the Boss Friedman tuli tunnetuksi Manowarista, jonka kuudella levyllä hän soittaa.

Manifest Destiny (1977) on selvä pettymys, jos sitä lähtee vertaamaan debyyttiin. Allmusicin arvion mukaan se on mahtavan bändin huonoin levy. Sävellyksissä on paljon keskinkertaisuutta, joka ei jaksa kiinnostaa täysillä, vaikka ei biisejä huonoina pitäisikään. Avausraita ”Exposed” on alakuloisuudellaan viehättävä, mutta vasta neljäs raita, ”Disease”, sytyttää tai pikemminkin yllättää. Se on bändin mittakaavassa synkkä ja pitkä – kuusi ja puoli minuuttia – mutta onnistunut. ”Hey boys” on surullisine melodioineen yhteislauluun sopivaa, ”Steppin out” on käypää poppia ja albumin päättää Iggy & the Stooges -laina ”Search & destroy” (live), mutta nekään eivät poista sitä, että teos kalpenee debyytin rinnalla. Ilman tätä taustaa kyse olisi erittäin lupaavasta tulokkaasta eikä lievästä pettymyksestä. Tässä vaiheessa basistiksi tuli Mark Mendoza, jonka moni tuntee Twisted Sisteristä. Mies pysyi messissä pari vuotta, eroten ennen seuraavan albumin nauhoituksia.

Bloodbrothers (1978) avautuu knoppitietäjiä kiinnostavalla faktalla. Bruce Springsteen laskee avausraidan ”Faster and louder” alun 1-2-3-4. Itse biisi tosin sopisi 80-luvun hard rockareille tai lakkatukille. Sitä seuraa Dictatorsin debyytin tunnelmia koskettava ”Baby, let’s twist”, jota pidän tämän albumin ylivoimaisesti parhaana biisinä. Se ei kalpenisi edes debyytillä. ”The Minnesota trip” on oikein kelvollinen biisi, mutta sen kuuntelukokemusta sekoittaa heviriffi, joka tuo mieleen monta bändiä, mutta en tiedä minkä erityisesti. Hieno popralli ”Stay with me” kuuluu yhtyeen suosituimpiin biiseihin.

D.F.F.D (2001) on neljäs studioalbumi, joka ilmestyi 23 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Ross the Boss oli saanut kenkää Manowarista jo aikoja sitten vietettyään 80-luvun metallin parissa, joten hän oli taas kitarassa. Avausraita ”Who will save rock’n’roll” on erittäin hieno punk/rock-anthem, joka mahtuisi ehdottomasti yhtyeen parhaat-kokoelmalle. Sitä seuraava ”I am right” on lievästi urpoileva mutta toimiva rokkistyge ja kolmas raita, ”Pussy and money” on keskitasoa parempaa melodista punkpoppia. Jälkipuoliskon ”What’s up with that?” ja ”Savage beat” nousevat muiden yli simppelien ja riittävän tarttuvien melodioidensa vuoksi. Osa biiseistä tuo mieleen melodiat, joita hyödynnettiin kovasti 80-luvun hard rockissa, joten pelkkää punk-nostalgiaa tämä ei ole. Debyytin veroiseksi klassikoksi tästä ei ole, mutta paljon, paljon huonompiakin paluulevyjä on kuultu.

Little Steven on oikeassa pitäessään The Dictatorsia puuttuvana linkkinä punk-vallankumouksen ja sitä edeltäneiden, punkkiin vaikuttaneiden nimien (MC5, Stooges, New York Dolls) välillä. Lisäisin tuohon, että punkin lisäksi yhtyeestä vei toinen melkein yhtä selvä tie 80-luvun heavyyn. Jos bändiä kuuntelee tällä korvalla, niin alkaa tuntua ihan ymmärrettävältä, että miehistössä on Twisted Sisterissä ja Manowarissa soittaneita äijiä. Ja voisin hyvin kuvitella Kissin tyyppien olevan kateellisia ”The Next big thingin” kaltaisista sävellyksistä. Debyytti kuuluu ehdottomasti levyhyllyyn, mutta jos sopuhintaan teen tilaa myös muille, vähän heikommillekin The Dictatorsin studioalbumeille.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Studioalbumit osa 75: Van der Graaf Generator

Brittiläinen Van der Graaf Generator on itselleni melko tuntematon suuruus. Käsitykseni yhtyeestä perustui pitkään hyvin hatariin mielikuviin. Kun luin yhden progemusiikkia esittelevän teoksen muutamia vuosia sitten, ymmärsin, että bändi kuuluu genreen ja sen nokkamies on Peter Hammill, josta brittiläinen indienörtti Luke Haineskin laulaa.

Muutamia vuosia sitten ostin alennuksesta yhtyeen neljännen albumin Godbluff, joka on edelleen ainoa kokonaan kuulemani VdGG:n levy. En oikein tiedä miksi, mutta jotenkin alkoi tuntua, että bändin tuotannon voisi kuunnella läpi, jos albumeita ei ole kovin paljon. No olihan niitä 13. Kun Uncut-lehti esitteli osan bändin levyistä tuoreessa numerossaan ja painoi siistejä kuvia kahta saksofonia samaan aikaan kantavasta David Jacksonista, joka tuli mukaan debyyttialbumin jälkeen, ajattelin suostuvani kolmeentoista levyyn Van der Graaf Generatoria.

The Aerosol Grey Machine (1969) on bändin debyytti ja käytännössä Peter Hammillin soololevy, joka sopimusteknisistä syistä julkaistiin yhtyeen nimellä. Levyä on luonnehdittu yhtyeen myöhempiä saavutuksia peilaten ”lupaavaksi”, mutta kuunnellaan nyt ilman myöhempien aikojen taakkaa. Ensiksi pitää tarkistaa, onko laulaja nainen, mutta ilmeisesti äänessä on Peter Hammill, joka tuo etäisesti mieleen Grace Slickin ja Nicon. Muutenkin yhtye kuulostaa kontemploivalta Jefferson Airplanelta. Sehän tarkoittaa jotain myönteistä. Tosin levystä puuttuu se, mikä nostaisi sen keskitasoisen kivasta huipuksi.

The Least We Can Do Is Wave to Each Other (1970) on yhtyeen ainoa Briteissä top 50 -listalle kivunnut albumi. VdGG ei ole profeetta omalla maallaan. Mutta tästä aikalaiskriitikotkin pitivät. Eikä maine ole harmaantunut. Se saavutti sijan 15 listalla, jonka aihe oli 40 Cosmic Rock Albums. Siitä kirjoitetaan usein yhtyeen debyyttinä, koska se ymmärtääkseni julkaistiin Briteissä hieman ennen aikaisemmin levytettyä Aerosolia. Jos Aerosol kuulostaa aikansa psykedeliarokilta, The Least on huomattavasti lähempänä progea. Mutta kyse on vahvasta teoksesta. Tunnelma ja tyyli vaihtuu nopeasti seesteisestä ja eteerisestä (”Refugees”) in-your-face -tyyppiseen saksofonitööttäykseen (”White hammer” – tosin vasta biisin lopussa). Yksi kohokohta on päätösraita ”After the flood”, joka toistaa levyn kaavaa: aluksi lähdetään liikkeelle rauhallisesti ja sitten edetään jytisevään saksofonitööttäykseen. Aika kova progelevy.

H to He, Who Am the Only One (1970) alkaa yhdellä bändin suosituimmista kappaleista ”Killer”. Levy-yhtiö halusi julkaista sen singlenä, mutta bändi kieltäytyi, vedoten siihen, että yhtyettä luultaisiin hard rockiksi. No en tiedä, onko biisi edustava otos hard rockista, mutta aivan hieno jytätuuttaus se on. Se kertoo tappajahaista, josta tulee yksinäinen tapettuaan kaikki. Sitä seuraava ”House with no door” rauhoittaa tunnelman huilumelodialla. King Crimsonin Robert Fripp vierailee kitaristina moniosaisella ja varsin toimivalla kappaleella ”The Emperor in his war room”. Knoppitietoa: se on ensimmäinen Frippin vierailu sessiomuusikkona. Päätösraidalla ”Pioneers of C” on taas siistiä tööttäystä yhdistettynä keskinkertaisiin melodisiin osiin. Levyllä on yhteensä viisi kappaletta, joiden kestot alkavat olla progemitoissa kuudesta ja puolesta yli kahteentoista minuuttiin. Levyn yleisilme on aika totinen ja huumoriton, mutta jos patetia ei häiritse, siinä on hienoja hetkiä. Yhtyeen tavaramerkiksi alkaa muodostua urkuvalli, yhdistettynä puhaltimiin (lähinnä saksofoniin). Aikalaiskriitikot eivät pelkästään hurranneet teokselle, mutta myöhemmin sitä on ruvettu pitämään yhtenä progeklassikkona. Ansaitusti.

Pawn Hearts (1971) teki yhtyeestä suositun Italiassa. Big in Italy! Bändi lähti tekemään tuplalevyä, mutta julkaisija torppasi idean. Alkuperäisellä julkaisulla oli vain kolme raitaa, pari kymmenminuuttista ja yksi 23-minuuttinen. Aika siistiä, että tällainen teos päätyy listaykköseksi, vaikka sitten Italiassa. Pohjois-Amerikan painoksiin lisättiin yksi lyhyt biisi, aika hieno George Martinin sävellys ”Theme one”, jolla tavattiin päättää BBC Radio 1:n ilta (John Peel vaihtoi alkuperäisen Van Der Graaf Generatorin versioon). Jos edellisen levyn haiteksti nauratti, niin tämän B-puolella on ”A Plague of lighthouse keepers”. Siinä majakanpitäjä masentuu, kun ei voi auttaa merellä uppoavia laivoja. Musiikillisesti levy jatkaa totista ja moniosaista linjaa. Saksofonitöötit ovat erittäin nautinnollisia ja muutenkin kyse on onnistuneesta progelevystä, vaikka yhtye ei ole melodioiden mestari. Arviot vaihtelivat, mutta myöhemmin tämä on nostettu progelevyjen kaanoniin. Kaksi kuriositeettia: Fripp vierailee tälläkin levyllä. Albumin nimen taustalla on sananmuunnos. Puhallinosaston taitaja David Jackson sanoi menevänsä tekemään vielä vähän ”porn harts” (”horn parts”). Siitä vääntyi Pawn Hearts.

Godbluff (1975) on paluulevy muutaman vuoden telakoitumisen jälkeen. Jo edeltävää kehunut Julian Cope on todennut Godbluffin kohdalla, että Van der Graaf Generatorin paluu on paras paluu ikinä. Itse ostin sen käytettynä cd-levynä muutamia vuosia sitten. Se onkin ainoa yhtyeen teos hyllyssäni. Yhtyeen studioalbumien sarjassa kuunneltuna Godbluff on suorempi, konstailemattomampi ja vähemmän pateettinen teos kuin yhtyeen albumit keskimäärin. Se ei kuitenkaan ole raju irtiotto vanhasta, vaan rennompi ja ehkä hieman tavanomaisemmin rokkaava progelevy, jossa edelleen säilyvät tunnistettava David Jacksonin saksofoni- ja huilutyöskentely. Toistaiseksi läpikäydyistä Godbluff on helpointa kuunneltavaa. Tämä on tarkoitettu myönteiseksi arvioksi. Tällä kerralla levylle mahtui jopa neljä raitaa, pitkiä tietenkin.

Still Life (1976) on kuudes albumi ja sillä on peräti viisi raitaa. Avausbiisi ”Pilgrims” muistuttaa, ettei yhtyeen musiikki ole iloisten huumoriveikkojen tuotantoa. Se on vakavamielistä, ehkä jopa ongelmiaan liioittelevaa, mutta siksi myös jossain määrin vetoavaa.  Godbluffin rentoudesta ei ole tietoakaan. Tämä on yllättävää sen tiedon valossa, että kaksi raidoista nauhoitettiin samoissa sessioissa Godbluffin kanssa. Albumi on tunnelmaltaan melko koherentti ja siitä on annettava tunnustus. Voisin ostaa, jos hinta on edullinen. Pidän myös Hammillin äänestä tällä levyllä erityisesti.

World Record (1976) on tehty yhtyeen ”klassisella” kokoonpanolla ennen organisti Hugh Bantonin ja puhaltimista vastaavan David Jacksonin poistumista bändistä. Bändi yritti kaupallistaa ilmaisuaan, mutta lopputulos kuulostaa vähemmän intohimoiselta ja kunnianhimoiselta kuin aikaisemmat teokset. Ehkä tämä on Van der Graaf Generatorin mittakaavassa helppoa kuunneltavaa, mutta siinä saisi olla enemmän kipinää. Aloittelijalle se sopinee hyvin, mutta kun kuuntelee peräkkäin bändin tuotantoa, World Record on aikaisempiin verrattuna hitusen vähäverinen joskin mukiinmenevä teos. Ei tosin voi sanoa kaupalliseksi ratkaisuksi teosta, jossa on yli 20-minuuttinen, moniosainen ”Meurglys III”, joka on levyn parhaimmistoa.

The Quiet Zone / The Pleasure Dome (1977) tehtiin osittain uudella miehistöllä. Se kuuluu lopputuloksessa. Viulisti Graham Smithin läsnäolo on hallitseva, kun ennen hallitsi saksofoni. Muutenkin tyylissä on jotain uuden aallon elementtejä. Kaiken lisäksi levyn kannessa ei ole sanaa Generator. Yhden kuuntelun perusteella tämä on melko mainio teos. Ei niin vakavaa kuin bändin aikaisemmat keskimäärin, mutta ei myöskään täydellistä antautumista aikansa markkinavoimille.

Present (2005) ilmestyi todella pitkän tauon jälkeen. Siinä soittaa klassinen kokoonpano, eli Banton ja Jackson ovat mukana. Kokonaisuudessa on kaksi osaa, ensimmäinen koostuu kuudesta sävellyksestä ja toinen osa kymmenestä studioimprovisaatiosta. Levyllä on joitain hienoja hetkiä, esimerkiksi ”Nutter alert” toimii heti ensimmäisellä kuuntelulla. Ilmeisesti bändikin piti kappaleesta, koska se nousi yhtenä harvoista levyn raidoista tuon ajan keikkasettiin. En nosta teosta ostoslistan kärkeen, mutta on nostettava hattua, että bändi sai kasaan näinkin laadukkaan setin 28 vuotta edeltäjänsä ja 36 vuotta debyyttinsä (tai 35 laskutavasta riippuen) jälkeen. Ei voi ainakaan sanoa, että yhtye olisi kesyyntynyt ajan myötä esimerkiksi Pink Floydin lailla. Improvisaatio-osa on oikeastaan menevää jatsia. En valita siitäkään.

Trisector (2008) tarkoitti tööttääjä Jacksonin lähtöä bändistä, joten albumi on ensimmäinen triona levytetty VdGG-tuotos. Yleisilmettä hallitsevat Bantonin koskettimet. Biiseistä ”Interference patterns” on oikein onnistunut – selvästi paras raita. Toinen laadun vuoksi maininnan arvoinen on päätösraita ”(We are) Not here”. Avausraita ”The Hurlyburly” kuulostaa 80-luvun mukiinmenevältä instrumentaalimusalta. ”Drop dead” on purplevaikutteista hard rockia. Moni biisi on pehmeämpää kuin mihin yhtyeeltä on totuttu. Levyn tunnelma vaihtelee raidasta toiseen. Siellä on heikkoja, keskinkertaisia ja hienoja hetkiä sekä tyylillistä vaihtelua. Välillä meno on jopa pitkäveteistä, jos odottaa yhtyeelle tyypillistä moniosaisuutta ja tööttäilyä. Kokonaisuus jättää siksi ristiriitaisen fiiliksen. Läpeensä huono teos Trisector ei ole, mutta klassikoksi se ei yllä millään.

A Grounding in Numbers (2011) jatkaa yhtyeen taivalta triona. Tässä vaiheessa bändistä on tullut tavallinen kuolevainen. Ote on rauhallinen ja vähemmän kunnianhimoinen. Tyyli ei vaihtele biisien välillä edeltäjänsä tavoin; ehkä siksikin lopputulos on tasapaksu. Siitä ei löydy yksittäisiä riemunaiheita, mutta ei myöskään ärsyttäviä yksityiskohtia. Ei tämäkään ole kammottava tekele, mutta siitä ei välity mitään syvyyttä. Varmaan tosifanit löytävät albumista ilon aiheita, mutta bändiin vasta tutustuvalle sitä ei voi suositella.

Alt (2012) koostuu pelkästään instrumentaaleista. Sillä soittaa sama trio kuin parilla edellisellä. Teoksessa ei ole oikeastaan mitään uutta. Siitä voi sanoa samat asiat kuin edeltäjästään. Tässä vaiheessa alan jo toivoa, että kuuntelurupeama olisi ohitse ja voisin palata yhtyeen alkuajan tuotoksiin.

Do Not Disturb (2016) on toistaiseksi tuorein eikä sitä voi lähestyä korkein odotuksin. Heti alkuun tulee mieleen Pink Floyd pastoraalisissa tunnelmissaan. Sitähän VdGG:n pari edeltävää levyä on ollut. Voi olla epäreilua kuunnella tätä suhteessa yhtyeen klassikoihin, sillä siinä vertailussa ei voi kuin hävitä. Tyhjältä pohjalta kuunneltuna mahdollisesti viimeiseksi jäävä VdGG-levyn on kelvollinen teos.

Siinä se oli. Kahlattuna on kaikki Van der Graaf Generatorin studioalbumit. Lopussa alkoi kyllästyttää, mutta on sanottava, että sopivalla hinnalla jos tarjotaan, niin ostan mielelläni hyllyyn mitä tahansa yhtyeen 1960- ja 1970-lukujen tuotantoa Godbluffin viereen. Ilman Peter Hammillia bändiä ei voisi olla olemassa, mutta nostan suosikikseni David Jacksonin puhallintyöskentelyn. Näillä eväillä – väheksymättä muiden panosta – syntyi aivan komeita progelevyjä, joissa on myös jatsahtavia hetkiä. Lisäksi yhtyeen varhaisten tuotosten kansitaide ansaitsee erityismaininnan, mutta kansiin panostaminen oli tavallista muillekin keskeisille progebändeille.


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Luterilaisuus on edelleen normi Suomessa

Uskontososiologi Linda Woodhead on esittänyt, että uskonnottomuudesta on tullut Briteissä ”uusi normaali”. Se tarkoittaa, että lähtökohtainen oletus ihmisen katsomukselle on uskonnottomuus. Muita täytyy selittää enemmän tai vähemmän.

Suomessa suunta on sama. Silti olemme ainakin osittain erilaisessa tilanteessa. Ateismin julistamista karsastetaan, mutta uskonnottomuutta ei kummastella.  Julkisessa keskustelussa lähdetään siitä, että Suomi on katsomuksellisesti moninainen maa. Silti kristinuskolla ja ennen kaikkea luterilaisuudella on edelleen vahva ote.

Siitä tuli kutkuttava esimerkki populaarimusiikin maailmasta. Kuulin jutun Samuli Suonpäältä, kun odottelimme myöhässä ollutta äänimiestä Pasilan mediatalon käytävillä. Nyt luin jutun viikkohesarista.

Artisti Robin esittää Jussi Hakulisen kynäilemän ja Yö-yhtyeen esittämän kappaleen ”Rakkaus on lumivalkoinen” ilman viimeistä säkeistöä. Siinä lauletaan ”Pihamaalla katson miten kaunis voikaan olla maa / vaikkei ole Jumalaa”. Robin tulee esittämään kappaleen ilman tuota tekstiä.

Eikä siinä vielä kaikki.

Hakulinen kuulemma pyysi 10000 euroa laulun käytöstä, mutta halusi 15000, jos ”vaikkei ole Jumalaa” jätetään pois. Ylimääräinen viisi tonnia maksettiin mukisematta. Muuten Robinin imago kärsisi ja teineille olisi vaikeampaa myydä hänen puhtoista täydellisyyttään.

Toki on eri asia olla uskonnoton kuin sanoa, ettei ole Jumalaa. Mutta eihän tässä ole kyse kuin laulun teksteistä. Lisäksi kyse on kaikkien tuntemasta laulusta, jonka sanomaa kukaan tuskin sekoittaa Robinin persoonaan.

Se, joka väittää uskonnottomuuden olevan ”uusi normaali” Suomessa, voi miettiä viittä tuhatta euroa.

Luterilaisuus on edelleen normi Suomessa, vaikka tiettyihin normipoikkeamiin suhtaudutaankin olankohautuksella.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 8: Journalismin sukupuoli

Kahdeksantena jouluisessa kirjapinossa oli Iiris Ruohon ja Sinikka Torkkolan Journalismin sukupuoli (2010). Sen nimi kertoo olennaisen. Teos käsittelee monipuolisesti sukupuolta journalismin osana. Kahden kanteen painetun tekijän lisäksi Tarja Savolainen on kirjoittanut yhden luvun.

Toimittajat pitävät journalismia sukupuolineutraalina, joten on kysyttävä, millä tavalla journalistiset käytännöt ovat sukupuolittuneita. Jo termin ”naistoimittaja” yleisyys kertoo, että toimittajan prototyyppi on mies. Ala on kuitenkin muuttumassa. Suomen journalistiliitossa naisten osuus on yli 50 prosenttia ja osuus on kasvussa. Opiskelijajäsenistä peräti 70 prosenttia on naisia. Trendi on sama länsimaissa yleisemminkin.

Journalisteista puolet on naisia, mutta päällikkötehtävissä naisia on vähemmän. Miehiä on 59 prosenttia, naisia 41 prosenttia. Tilanne voi muuttua ajan kanssa, mutta toisaalta miesten urat etenevät rivakammin.

Journalismi sukupuoli esittelee ja erittelee kootusti tietoa aiheestaan ja tuo oman aineiston mukaan. Oma aineisto koostuu toimituksellisten päälliköiden haastatteluista. Haastateltuja oli yhteensä 43 henkilöä. Tekijät korostavat, että haastattelut eivät ole toden kuvauksia, vaan tapoja ymmärtää journalismi instituutiona ja käytäntönä. Osittain nämä näkökulmat sekoittuvat.

Tekijät käyttävät naistapaisuuden ja miestapaisuuden käsitteitä korostaessaan sukupuolta tekemisenä. Ne ovat sukupuolittuneita kehyksiä, jotka eivät muutu yksinkertaisesti vaihtamalla miestoimittaja naiseen (tai toisin päin).

Hyvänä esimerkkinä tästä on juttutyyppien ja lähestymistapojen sukupuolittaminen. Naistapaista on ihmisläheiset ja perhekeskeiset jutut, joissa käsitellään tunteita ymmärtävään sävyyn; miestapaista on valtaeliittiä ja yhteiskunnallisia rakenteita käsittelevät faktauutiset, jossa lähestymistapa on etäisempi ja kriittisempi. Samaan liittyy puhe journalismin femininisoitumisesta, kun tarkoitetaan yleisökeskeisempää, ihmisläheisempää ja viihteellisempää otetta.

Jako näkyy myös johtajuuskäsityksissä: naistapaista on keskusteleva ja yhteistyökykyinen johtaminen, miestapaista määrätietoinen ja suurpiirteinen. Edelliselle on tyypillistä oman osaamisen vähättely, jälkimmäiselle itsevarmuus.

Teoksessa käsitellään samassa asiayhteydessä juttutyyppien ja johtajuustyyppien sukupuolittamista sekä päällikkötason toimijoiden puhetta naisista. En ole varma, miten nämä sopivat yhteen.  Edellisessä juttu- ja johtajuustyypit sukupuolittuvat, jälkimmäisessä naiset kertovat, miten miestoimittajat ovat joskus muistutelleet kielteiseen sävyyn ”tytönheilakoista”. Ongelmia molemmat, mutta hyvin erilaisia.

Muutamissa kohdissa olisin kaivannut tarkempia perusteluita tulkinnoille ja referoitujen tutkijoiden näkemyksille. Paikoitellen jäi lukijan tehtäväksi päätellä, miksi jokin tietty sukupuolittunut asia on ongelma vai onko se ongelma laisinkaan. Vain harvoin tekijät ehdottavat, mikä olisi ideaalitilanne. Varmasti kirjoittajat haluaisivat, että oppikirjoissa olisi sukupuolesta oma luku ja että toimittajakoulutuksessa olisi sukupuoleen keskittyviä kursseja, mutta pitäisikö myös journalismin historiasta kirjoittaa oppikirjoissa niin, että vähennettäisiin keskittymistä uutisiin ja kirjoitettaisiin ”naistapaisista” aiheista?

Muutamissa kohdissa aineistolainausten tulkinnassa nähdään vain sukupuoli, vaikka muut saattavat olla yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä tekijöitä. Yksi esimerkki riittänee tässä. Tekijöiden mukaan seuraava on osoitus siitä, että johtajuus nähdään miesten luonnollisena ominaisuutena, kun taas naisille päällikköasema on yllätys:

”Olin itsekin kyllä yllättynyt, kun he pyysivät minua siihen. Olin silloin 32-vuotias […] ja niillä kaikilla oli pääsääntöisesti yli 50-vuotiaita miehiä osastojen päällikköinä. Muutama nainen siellä oli, mutta hekin olivat jo sitten huomattavasti vanhempia kuin minä. Minä olin kyllä vähän kummajainen siinä porukassa.” (Nainen 50v, sivu 85.)

Tekijät eivät tulkinnassaan mainitse sanallakaan sitä, että naisen yllättyneisyys voisi perustua vähintään yhtä paljon ikään kuin sukupuoleen. Päättele itse, mitä mieltä olet lainauksesta.

Vaikka kadotin punaisen langan muutamaan otteeseen matkan varrella ja jäin kaipaamaan vankempaa perustelua muutamille esitetyille väitteille, teoksen vahvuus on siinä, että se muistuttaa, miten sukupuolittuneisuus on syytä oppia tunnistamaan journalismin(kin) maailmassa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Miten taloustoimittaja rakentaa totuuden?

Tilasin Turun Sanomat kuudeksi viikoksi, kun sen maksaa paikallinen Citymarket. Hyvä diili. Ensimmäinen lukemani juttu oli oppikirjaankin sopiva esimerkki siitä, miten oikeistolaisesta poliittisesta näkemyksestä rakennetaan totuus asioiden tilasta.

Lännen median leivissä työskentelevä taloustoimittaja ja taloustoimittajien yhdistyksen uusi puheenjohtaja Kirsi Turkki kirjoittaa Turun Sanomissa (21.4.2017, s. 14) Suomen taloudesta otsikolla ”Asiantuntijat varoittavat hallitusta löysäämästä”.

Jutussa kuullaan kolmea ”asiantuntijaa”. Ne ovat työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto, Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA:n toimitusjohtaja Vesa Vihriälä ja OP-ryhmän pääekonomisti Reijo Heiskanen. Kun kuunnellaan niitä, joiden intresseissä on ajaa yrittäjien etuja ja suosia leikkauksia, voidaan luoda mielikuva konsensuksesta. Jutun ingressissä lukee: ”Kolme talouden asiantuntijaa ovat yksimielisiä”.

Ensinnäkin voidaan kysyä, miksi tutkijat eivät käy asiantuntijoista.

Toiseksi toisilla valinnoilla asiantuntijoista olisi tullut erimielinen kuva. Vielä erilaisilla valinnoilla olisi saatu kuva yksimielisistä, toisenlaista talouspolitiikkaa (siis elvytystä) puoltavista asiantuntijoista. Ei ole sattumaa, että juttu on rakennettu valitsemalla juuri kolme talouskuria puoltavaa ääntä. Kyse ei ole satunnaisotoksesta eikä totuudesta, vaan Kirsi Turkin  päätöksestä rakentaa tietynlainen totuus asiasta, jonka lehti siunaa julkaisemalla jutun.

Turkki kirjoittaa kommentissa omaan näennäisobjektiiviseen juttuunsa, että ”Suomen talouden asiantuntijoiden viesti on selvä”. Se on selvä vain, jos kuuntelee poliittisesti samanmielisiä ja sulkee silmänsä ja korvansa muilta ääniltä.

Jutussa mainitaan, että vaikka pieniä talouden valopilkkuja on näkyvissä, sen ei saa muuttaa oikeistolaista talouskuria. Risto Murto toteaa: ”Nyt pitää säästää, kun ajat ovat paremmat, ei huonoina aikoina. Elvytykselle ei ole mitään tarvetta.” Tässä vaiheessa tunnen itseni vanhaksi.

Sama oikeistolainen fraasi oli esillä jo 1990-luvun alun talouskriisissä. Tämä tulee hyvin ilmi Anu Kantolan väitöskirjasta Markkinakuri ja managerivalta (2002), jonka aineistona on päättäjien ja asiantuntijoiden haastatteluja.

Huonoina aikoina on leikattava, kun ei ole vaihtoehtoja. Myös hyvinä aikoina on leikattava, koska on varauduttava taantumaan. Tämä kuvio esitetään taloudellisena muodollisuutena; sen poliittisuus on häivytetty. Täsmälleen sama pätee Kirsi Turkin Turun Sanomista lukemaani juttuun.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 7: Mediayhteiskunta

Jouluna kokoamani pino suomalaista mediatutkimusta alkaa pienentyä. Seitsemäs luettu teos on Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen Mediayhteiskunta (2013). Se ei mene kovin syvälle esimerkiksi suomalaisen journalismin murroksiin, kuten Journalismi murroksessa (2011), tai journalismin toimintaperiaatteisiin, kuten Journalistin vapaus (2014) – molemmat samasta pinosta. Sen sijaan teos painottuu nimensä mukaisesta mediaan osana yhteiskuntaa, jossa medioiden rooli on kasvanut.

Teoksen lähtökohtana on, että mediateoria ja yhteiskuntateoria tarvitsevat toisiaan. Siksi teoksessa on jonkin verran yhteiskuntateoreettista keskustelua esimerkiksi  modernisaatiosta, globalisaatiosta ja yksilöllistymisestä.

Tekijät painottavat mielestäni aiheellisesti mediakonvergenssin ajatusta. Perinteisistä kuluttajista on tullut myös sisällöntuottajia ja yhteyksien luojia (linkkien jakajia). He myös käyttävät eri laitteita samanaikaisesti ja yksi sisältö voidaan tavoittaa useasta eri laitteesta. Seppänen ja Väliverronen myös muistuttavat, ettei sosiaalinen media ole tarkoittanut perinteisten tuottajien kuolemaa; suurin osa suositusta somekamasta on peräisin suurista sylttytehtaista, ei vallankumouksellisilta kuluttajilta.

Siinä missä journalismia käsittelevät viimeaikaiset teokset painottuvat edelleen sanomalehtiin kirjoittavan toimittajan työhön ja sen muuttuviin olosuhteisiin, Mediayhteiskunta hakee esimerkkinsä useasti Facebookista, YouTubesta ja muusta sosiaalisesta mediasta. Se ei kuitenkaan unohda perinteistä joukkoviestintää.

Toisin kuin useimmissa vastaavissa teoksissa, tässä painotetaan vahvasti media-alan työ- ja palkkatilannetta. Enemmistölle kyse on epävarmasta, pätkätöistä koostuvasta matalapalkka-alasta, jonka hyvänä puolena on suhteellinen vapaus.

Teoksessa on paljon onnistuneita tiivistyksiä alan teoreettisista käsitteistä ja oivalluksista. Siksi se sopii tällaiselle toisen tieteenalan ihmiselle, joka haluaa pysyä kärryillä keskeisistä klassikkotutkimuksista ja vähän tuoreemmistakin näkökulmista.

Lukemiseen vaikuttaa aina ne asiat, joita itse miettii samanaikaisesti. Olen kirjoittamassa lukion oppikirjaan osuutta uskonnoista mediassa. Tähän työhön Mediayhteiskunta ei tarjonnut suoria esimerkkejä, mutta teoksessa esitetyt näkemykset ja jäsennykset pyörivät aktiivisesti mielessäni, kun mietin, mitä lyhyeen esitykseen uskonnoista mediassa tarvitaan median toiminnasta ja yhteiskunnallisesta asemasta.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Zygmunt Bauman (1925–2017)

”Kuluvan vuoden tammikuussa 91-vuotiaana kuollut Zygmunt Bauman oli yksi maailman tunnetuimmista sosiologeista. 


Poikkeuksellisen aktiivisella julkaisutoiminnallaan hämmästyttänyt ajattelija löysi lukijoita laajasti yli tieteenalarajojen ja akateemisen maailman ulkopuolelta. Hän oli yksi terävänäköisimmistä aikamme ilmiöiden ja tendenssien analysoijista, joka esitti omintakeisia tulkintoja monista yhteiskunnallisista teemoista, kuten modernisaatiosta, kulutuskulttuurista, kapitalismista, globalisaatiosta, identiteetistä, nationalismista, yksilöllistymistä painottavasta kulttuurista, intellektuellien aseman muuttumisesta ja oikeudenmukaisuudesta. Työssään hän hyödynsi laajasti esimerkiksi filosofien, antropologien, kulttuurintutkijoiden, politiikan tutkijoiden ja kaunokirjailijoiden näkemyksiä, mutta piti sosiologiaa institutionaalisena kotinaan.”

Näin aloitan Niin & näin -lehdessä (1/2017) julkaistun nekrologin. Kirjoitukseni löytyy vain painetusta lehdestä, joten teen tähän lyhennelmän tekstistäni. Niille, jotka saattaisivat kiinnostua Baumanin lukemisesta, suosittelen painettua versiota. Se on pidempi ja perusteellisempi. Siinä käydään yksityiskohtaisemmin läpi Baumanin elämää, tuotantoa ja häneen vaikuttaneita ajattelijoita.

Bauman syntyi vuonna 1925 Poznanissa ja päätyi vuonna 1971 Englantiin. Hän työskenteli sosiologian professorina Leedsissä parikymmentä vuotta, eläkkeelle jäämiseensä saakka (1971–1990). Hän myös kuoli samassa kaupungissa. Bauman julkaisi uransa aikana yli 50 englanninkielistä teosta. Se on aikamoinen saavutus, sillä ensimmäinen niistä ilmestyi vasta vuonna 1972 Baumanin ollessa 47-vuotias. Niiden lisäksi Wikipedia listaa 14 puolankielistä teosta vuosilta 1957–1966. Tuotannossa näkyy vahvasti esimerkiksi sosialismi, juutalaisuus ja muukalaisuus.

1960- ja 1970-lukujen englanninkielinen tuotanto on yksinkertaistetusti ilmaistuna marxilaisen perinteen modernisointia. Tätä kautta luonnehtii kapitalismin ja sosialismin dualismi, jossa Bauman oli jälkimmäisten leirissä.

Maailmanmaineeseen Bauman nousi kirjoillaan modernista ja postmodernista. Ne muodostavat yhden murroksen hänen ajattelussaan: sosialismin ja kapitalismin dualismi jää taka-alalle, sillä ne molemmat jäsentyvät osaksi kriisiytynyttä modernisaatiota. Tämä ”kultakausi” alkaa vuoden 1987 teoksesta Legislators and Interpreters, jossa jäsennettiin länsimaisen intellektuellikäsityksen muutosta ”lainsäätäjistä” ja massojen johtajista yhteiskunnan tulkeiksi. Tämä myös aloitti modernin epäonnistumista käsittelevän trilogian. Varsinainen läpimurto oli Modernity and the Holocaust (1989). Baumanin mukaan juutalaisten joukkotuhoa ei mahdollistanut niinkään natsien pahuus vaan modernisaatiolle ominainen tehokkuus, byrokraattisuus ja järjestelmällinen suunnittelu. Moraaliset kysymykset oli ”ulkoistettu” käskyjen antajille ja yksilön tehtäväksi jäi ohjeiden pilkuntarkka noudattaminen.

Heti perään ilmestyi trilogian päättävä Modernity and Ambivalence (1991), joka laajentaa modernin kriittistä analyysiä yleisemmälle tasolle. Moderni oli puhtauteen pyrkivä projekti, joka kuitenkin tuottaa väistämättä ambivalenssia, lokeroihin sopimattomia tuotoksia, jotka moderni yhteiskunta pyrki eliminoimaan tai ottamaan kontrolliinsa.

Sosiologisesti tärkeä oli vuoden 1992 Intimations of Postmodernity, jossa Bauman kertoi kirjoittavansa ”sosiologiaa postmodernisuudesta” sen sijaan, että tekisi postmodernia sosiologiaa. Bauman ei niinkään nähnyt, että yhteiskunta-analyysia tulisi tehdä ja kirjoittaa radikaalisti uudella tavalla, kuten esimerkiksi Jean Baudrillardin tulkittiin tekevän. Sitä vastoin hän pyrki havaitsemaan ja tulkitsemaan orastavia yhteiskunnallisia kehityskulkuja ohjenuoranaan se, että postmoderni on illuusioistaan luopunut moderni. Keskeisin näistä illuusioista oli ajatus, jonka mukaan ihanneyhteiskunta saavutettaisiin entistä rationaalisemmalla suunnittelulla ja entistä tehokkaammalla teknologialla. Tilalle tuli postmodernien elämänprojektien epävarmuus, joka vaatii kontingenssin sietämistä.

2000-luvulle tultaessa Bauman hylkäsi postmodernin käsitteen ja kehitti uuden metaforan. Hän alkoi kirjoittaa notkeasta modernista kontrastina kiinteälle modernille. Kiinteä moderni viittasi projektiin, jossa perinteinen jo rapautuva elämänmuoto (”traditio”) altistettiin ajalliselle prosessille, jonka tarkoituksena oli saavuttaa entistä kestävämpi ja pysyvämpi yhteiskunta tulevaisuudessa. Marxin metaforan mukaan ”kaikki kiinteä haihtui savuna ilmaan”, mutta vain väliaikaisesti, sillä rationaalisen suunnittelun avulla saavutettavan uuden järjestyksen oli tarkoitus olla entistä vakaampi. Notkea moderni viittaa tilanteeseen, jossa tämä projekti on tullut epäuskottavaksi. Uudet ja vaihtoehtoiset perinteet eivät kiinteydy vaan jäävät ikään kuin vaihtoehdoiksi muiden rinnalla.

Notkean vaiheen keskeisteos on Liquid Modernity (2000). Pian sen jälkeen ilmestyi sarja teoksia, joissa notkistuivat vuoroin rakkaus, elämä ja pelko. Myöhemmin sarja jatkui vielä kulttuurilla, tarkkailulla ja pahuudella. Koska Bauman totesi, että olisi naurettavaa kirjoittaa notkeasta uskonnosta, annoin yhdelle omalle teokselleni nimeksi Notkea uskonto (2006). Sen tausta-ajatuksena oli pohtia, mitä Baumanin analyysi, mikäli se pitää paikkansa, tarkoittaa uskonnon kannalta. Bauman tunnisti tämänkaltaisen ajattelun kommentoidessaan Ulrich Beckin teosta A God of One’s Own (2010) päivätyistä merkinnöistä koostuvassa julkaisussaan This is Not a Diary (2012) mutta ei seurannut sitä pidemmälle edes uskontoteemaan keskittyvässä keskustelukirjassa Of God and Man (2015).

Jyrkän arvioni mukaan Bauman ei kirjoittanut erityisen merkittäviä teoksia vuoden 2001 jälkeen. Monissa sähköpostikeskusteluihin perustuvissa haastattelukirjoissa on runsaasti oivaltavia näkemyksiä, mutta yksikään teos ei ole noussut klassikon asemaan. Osittain arvioni on seurausta pitkäaikaisesta Baumanin lukemisesta: vain harvat 2000-luvun kirjat tarjosivat uusia suuria oivalluksia, mutta 1990-luvun tuotantoa tuntemattomille lukijoille vanhan osittainen kierrätys uusissa kansissa avaa yhtä lailla Baumanin ajattelutapaa. Sen sijaan ajankohtaisten ilmiöiden kommentaattorina Bauman oli aktiivinen loppuun saakka. Yksi viimeisimmistä, Strangers at Our Door (2016), käsitteli kansainvälistä pakolaiskriisiä.

Baumanin kuuluisuuteen nousun jälkeen moni sosiologi on esittänyt kritiikkiä, jonka mukaan Bauman ei tee oikeaa tutkimusta. Hänellä ei ole selkeästi rajattuja aineistoja, jotka analysoitaisiin valitun menetelmän perusteella ja tulkittaisiin tietyn teoreettisen viitekehyksen mukaisesti. Jonkinlainen rooli hänelle on kuitenkin annettu. Esimerkiksi Arto Noro on hahmotellut jäsennyksen aikalaisdiagnoosista kolmantena sosiologian lajityyppinä, jossa varsinaista tutkimusta on yleinen yhteiskuntateoria ja empiiriseen aineistoon sovellettavan tutkimusteorian mukainen tutkimus. Bauman ei ollut systemaattisen yhteiskuntateorian rakentaja eikä tavanomaisten empiiristen tutkimustehtävien ratkaisija, joten hänet voitiin laittaa aikalaisdiagnostikon lokeroon.

Ylipäätään Baumanin lokerointi on ollut vaikeaa, sillä hänelle sosiologian rajojen äärimmäinen huokoisuus oli sen vahvuus. Bauman ei rakentanut yleistä yhteiskuntateoriaa tai menetelmää, joka siirtyisi opetuksessa siististi paketoituna seuraaville sukupolville, mutta hän tarjoaa ajattelun tyylin tai tutkimuksellisen orientaation tarkasteltaviin ilmiöihin. Hän kirjoitti tavalliselle lukijalle, mutta ei yksinkertaisesti. Hän ei piiloutunut tutkijan oletetun neutraaliuden taakse, mutta hän ei myöskään esittänyt yhteiskunta-analyysista irrallisia moraalisaarnoja. Hän ei väittänyt tietävänsä totuutta, mutta piti tutkijan vastuuna käsitellä vaikeita asioita, jotta maailma muuttuisi parempaan suuntaan.

Itse en koskaan keskustellut Baumanin kanssa. Näin hänet kerran Leedsin yliopiston kampuksella vuonna 2010, kun kävelin lounaalta takaisin työhuoneeseeni. Hiljensin vauhtia ja mietin, kävisinkö tervehtimässä penkillä yksin istuvaa professoria, jolla on ollut kiistaton vaikutus omaan ajatteluuni. Hetken mietittyäni jatkoin kävelyäni pysähtymättä.

Pidempi versio kirjoituksesta on julkaistu Niin & näin -lehdessä 1/2017.