tiistai 16. joulukuuta 2014

Studioalbumit osa 45: Grand Funk Railroad

Bändit, joiden nimessä on funk, menevät minulta sekaisin. En ole koskaan ollut suuri funkin ystävä, joten en ole aktiivisesti kuunnellut sellaista soittavia bändejä. Siksi en oikein ole tiennyt, mitä eroa on Funkadelicilla ja Grand Funk Railroadilla. Oikeampi kysymys olisi, mitä yhteistä niillä on.

Jossain vaiheessa tietämättömyys alkoi häiritä. Pelaillessani erästä nettivisailua huomasin, etten tiedä, kuka tai mikä on ”We’re American band” -kappaleen esittäjä. No sehän on Grand Funk Railroad. Siinä ei soita mustia rytmimusiikin taidokkaita erikoismiehiä. Siinä soittaa ihan vitivalkoisia karvapäitä Flintistä, Michiganista. Heidän genrensä on bluesin ja hard rockin sekoitus. Funkadelicia parempi vertailukohta on vaikkapa punkin bluesiin vaihtanut MC5.

Katsoin YouTubesta klipin, jossa edellä mainittu kappale soitetaan keikalla. Sitten kuuntelin pätkän yhtyeen kokoelmalevyä. Totesin pian, että otetaanpa yhtyeen tuotanto haltuun vähän tarkemmin. 13 studioalbumia vaikutti toki raskaalta urakalta. Paljon oli kuunneltavaa, yllättävän vähän sanottavaa mihinkään äärilaitaan.

On Time (1969) lähtee liikkeelle tiukalla bluespohjaisella rokilla. Ajalleen ominainen mahtipontisuus puskee esiin viidennellä raidalla ”T.N.U.C.”, joka sisältää perinteisten soolojen lisäksi melkein viisiminuuttisen rumpusoolon. Levy on kokonaisuutena hajanainen, mutta se sisältää paljon hyviä elementtejä classic rockin ystäville. Siitä kuulee, että myöhemmät hevibändit nappasivat yhtyeeltä jotain. ”Heartbreaker” on oikeastaan ainoa jotenkin tuttu biisi. Albumi ei menestynyt kaksisesti heti ilmestyessään, mutta myi kultaa sen jälkeen, kun bändin suosio kasvoi seuraavana vuonna.

Grand Funk (1969) tunnetaan myös nimellä Red Album kannen taustavärin vuoksi. Täytyy sanoa, että levy on kyllä just sellaista tosi kivaa vääntöboogieta, josta ei ole mitään erityistä kirjoitettavaa. Huonoa siitä ei saa millään, mutta ei myöskään sellaista, mikä nostaisi sen ylittämättömien rokkiklassikoiden joukkoon.

Closer to Home (1970) on yhtyeen kolmas albumi ja samalla kolmas kultaa myynyt teos. Sen avaa Zeppeliniä ja Sabbathia muistuttava ”Sin’s a good man’s brother”, jonka myös stoner-klassikko Monster Magnet on levyttänyt. Oikeastaan koko levy on hienoa perusrytinää, joka on täydellistä taustamusiikkia. Ei tästä revi mitään otsikoita, mutta kuuntelen nykyään yhä useammin tällaista. Yhtye näyttää saavan saman paikan kuin Little Feat, jota kuuntelen silloin, kun en halua kuunnella mitään liian koskettavaa. Albumi pääsee suunnilleen samalle tasolle kuin edeltäjänsä.

Survival (1971) on neljäs albumi, josta ensimmäisenä jää mieleen typerä kansi. Siinä bändit jäsenet on lavastettu alkukantaisiksi luolamiehiksi (Survival – tajutaan vähemmästäkin). Toisena tulee vastaan Rolling Stonesin mestariteos ”Gimme shelter”, josta Grand Funk tekee oikein kelvollisen tulkinnan (mieluummin valitsen silti Sisters of Mercyn version). Kolmantena ihmetyttää rumpusoundi, joka aikaisemmilla levyillä on ollut hyvin tunnistettava. Pieni selvitys osoittaa, että rumpali Don Brewer ei ollut tyytyväinen, koska hänen käskettiin tehdä kuin Beatlesin Ringo, joka oli laittanut teemyssyt rumpujen päälle Let it Be -dokkarissa. Tämäkin on hyvä yleislevy, joka seikkailee purplemaisista tunnelmista luontevasti hippimäiseen vapauslauluun. Mukana on myös Trafficin ”Feelin’ alright”, joten alkuperäiselle julkaisulle riitti vain viisi omaa sävellystä.

E Pluribus Funk (1971) on ihan yhtä hyvä tai huono kuin aikaisemmatkin. Tätä on helppo diggailla, vaikka välillä tekisi mieli vähän suitsia sisäistä hippiboogiehanaa. Kirjoittamisen taustalla tämä menee heti kaksi kertaa putkeen läpi ja kolmas kerta täytyy säästää keskittyneemmälle kuuntelulle. Muuten meno on entisenlaista, mutta albumin päättävällä kappaleella ”Loneliness” vierailee sinfoniaorkesteri. En yhtään ihmettele, että levystä on sanottu sen olevan matkamuisto, jonka voi ostaa keikalta muistoksi. GFR kuulostaa koko ajan siltä, että se on ensisijaisesti livebändi.

Phoenix (1972) sisältää kymmenen omaa biisiä eikä poikkea sisällöllisesti aikaisemmista ainakaan merkittävästi. Silti tässä vaiheessa bändin sointi alkaa tuntua juustoiselta. Samaa rytinää, vähän kesymmin, turvallisemmin ja standardoidummin, ja niin se alkaa kuulostaa tylsältä. Vaikka bändi ei koskaan ollut punk, niin villiltä se kuulosti. Tässä vaiheessa bändi ehkä osasi hyödyntää laajempaa skaalaa niin soitto- kuin tunnepuolella, mutta samalla se alkoi kuulostaa kastroidulta kombolta. Ei albumi niin heikko ole, miltä se kuvauksessani saattaa vaikuttaa, mutta pieni askel heikompaan kuitenkin.

We’re American Band (1973) lähtee käyntiin nimikappaleella, joka lienee bändin tunnetuin. Se onkin tiivistymä kaikesta hyvästä ja puuduttavasta, jota koko classic rock kantaa sisällään. Vetävä ja groovaava biisi, jonka diggailu julkisella paikalla saattaisi nolostuttaa ainakin niitä, jotka kasvoivat Sonic Youthin, Pixiesin ja monien muiden anti-rockin varjossa. Levy myi saman tien kultaa, mikä ei ollut ihme. Tällä levyllä rumpali Don Brewer alkoi laulaa enemmän, ilmeisesti tuottajaksi tulleen Todd Rundgrenin vaikutuksesta. Tämä kuuluu jo nimikappaleella ja muutenkin levy on toistaiseksi yhtyeen paras. Jos edellinen oli täysin väärin nimetty floppi, on hienoa, miten GF (”Railroad” oli pudotettu kokonaan pois) palasi Phoenixia edeltävien tasolle ja meni vähän ylikin. Tämä täytynee ostaa omaan hyllyyn.
                         
Shinin’ On (1974) julkaistiin seuraavana vuonna ja siihen asennoiduin heti tappiomielialan valtaamana: eihän edellisestä tulla kuin alaspäin. Levyllä on esimerkiksi ”Loco-motion”, joka meni listaykköseksi jo vuonna 1962 Little Evan esittämänä. Grand Funk ei jäänyt huonommaksi. Biisi meni ykköseksi taas. Kylie Minoguen versio ylsi vain kolmanneksi vuonna 1988. Nimikappaletta luukutettiin myös Simpsoneissa. ”Carry me through” nousee heti ensikuuntelulla parhaimpaan kolmannekseen. Kokonaisuudessaan Shinin’ On on tasaisen hyvä levy, joskaan se ei yllä edeltäjänsä tasolle.

All the Girls in the World Beware!!! (1974) ilmestyi vielä joulukuussa. Albumin nimi, yhdistettynä kannen bodareihin ei ainakaan helpota levyn ottamista vakavasti. Heti ensimmäinen raita ”Responsibility” kuulostaa viihteelliseltä keskitien perusrokilta, josta pysyy mieluusti enimmäkseen etäällä. Ei tästä kokonaisuudesta paljon irtoa. Pisin raita, ”Good & evil” (7 ja puoli minuuttia), nousee myönteisesti esiin, mutta ei siitäkään klassikkoa saa, vaikka kuinka vääntelisi. Mutta sitten tulee muutos. Stop the press! Albumin toiseksi viimeiseksi on piilotettu upea ”Bad time”, josta Jayhawks teki niin ikään upean versionsa vuoden 1995 levylle Tomorrow the Green Grass. Viimeisenä on sitten paluu arkeen: vetinen versio Soul Brothers Sixin soul-klassikosta ”Some kind of wonderful” (joskaan ei aivan niin jäyhä kuin Huey Lewis and the Newsin näkemys 80-luvulla).

Born to Die (1976) julkaisun nimeen otettiin takaisin Railroad. Tässä vaiheessa kuunteluun tuli mojova paussi, sillä sain roudattua kotiini 34 albumia viikon aikana. Päätin kuunnella ne. Sitten kun vihdoin palaan Grand Funk Railroadin pariin, vastassa on maailman teflonein levy. Kuuntelin sen kolme kertaa. Se on täydellistä taustamusiikkia. Ei harmita, ei häiritse, mitään ei jää mieleen ja työt sujuvat. Bändin historiassa se on yllättävän rauhallinen, vetäytyvä ja nöyrä levy, jolla ei ole rokkikukkoja pörhistelemässä. En keksi siitä muuta sanottavaa kuin että se on ihan kiva, sillai myönteisessä mielessä.

Good Singin’ Good Playin’ (1976) on Zappan tuottama levy. Hän sai jo hajonneen bändin tekemään levyä. Rokuasenteen sijaan tilalla on melodisempaa ja popimpaa otetta. Kokonaisuus ei ole hassumpi ja yksittäisistä biiseistä vaikkapa ”Crossfire” nousee esiin heti ensi kuulemalta. Aika eri bändiltä GFR tosin vaikuttaa yhdennellätoista levyllään.

Grand Funk Lives (1981) on jonkin sortin paluulevy viiden vuoden tauon jälkeen. Se on yksiselitteistä hard rockia, sisältäen myös Animals-koverin ”We gotta get out of this place”. Levyyn pätee sama kuin bändiin yleisesti. Taas kuullaan harmitonta, varsin kelvollista ja miellyttävää musiikkia, joka tuskin tulee koskaan nousemaan klassikon asemaan.

What’s Funk (1983) on yhtyeen viimeisin albumi, joka sisältää keskitien rokkia. Wikipedia luokittelee sen hard rockiksi ja blues rockiksi, mutta minusta levystä puuttuvat molemmat. Tai molempien parhaat puolet, vaikka vähän huuliharppua välillä vilautetaankin ja vaikka ”El Salvador” täyttää hienosti rokkiurpoilun kliseet. Taustalla kurkkivat kuitenkin tavanomaiset kasarisoundit, jotka vain harvoin ovat tehneet kunniaa 60- ja 70-luvuilla rokanneille ja groovanneille bändeille. Mukana on myös bändille huonosti sopivia kovereita, kuten ”Nowhere to run” ja ”It’s a man’s world”. Parhaimmaksi nousee aidosti kasarin hard rock -maailmaan sopiva ”Still waitin”.

Kuuntelurupeamassa tuli mieleen seuraavaa: jos voit kuunnella vain yhtä bändiä maailmassa, kannattaa valita Grand Funk Railroad. Näin siksi, että siinä saa monta classic rock -elementtiä samassa paketissa. Jos taas voi valita, mitä kuuntelet, ei välttämättä ole järkevää valita Grand Funk Railroadia kovin usein. Näin siksi, koska muut ovat tehneet täydellisempiä taideteoksia niistä yksittäisistä elementeistä, joita GFR on sovittanut tuotantoonsa.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Uskonto sanomalehdissä tavallisena päivänä

Avoimesti verkossa saatavilla olevassa Uskonnontutkijassa, vuoden toisessa numerossa, ilmestyi tuore artikkelini ”Uskonto suomalaisissa sanomalehdissä tavallisena päivänä”.

Artikkelissa tarkastellaan nimensä mukaisesti, miten uskontoa käsitellään kolmessa suomalaisessa sanomalehdessä viiden ”tavallisen” päivän aikana. En kertaa tässä yksityiskohtaisia löydöksiä, mutta perustava havainto on, että erityisesti valtavirran luterilaisuus on arkisina uutispäivinä esillä sanomalehdissä jokseenkin myönteisesti.

Suomalainen sanomalehdistö ei tämän otoksen perusteella ole radikaalisti uskonnonvastainen, vaikka erilaisten konfliktien yhteydessä käsittely on jokseenkin kriittistä. Tämä tulos on vastakkainen yleisille mielikuville, mutta pääosin yhdenmukainen muiden viimeaikaisten tutkimusten kanssa. Lisäksi nostan esiin, miten sanomalehdistössä, erityisesti Ilta-Sanomissa, käsitellään yllättävänkin paljon ns. kansanomaisia ja epävirallisia, heikosti institutionalisoituja teemoja, joissa viittaillaan yliluonnollisiin voimiin.

Artikkelin lopussa pohdin, missä määrin Stig Hjarvardin kirjoitukset uskonnon mediatisoitumisesta sopivat tällaisen aineiston tulkintaan ja missä  määrin löydökset tukevat ja haastavatkin Hjarvardin näkemyksiä.

Kyse on pienestä testistä. Viisi päivää tarjoaa mahdollisuuden kokeiluun ja ideoiden kehittelyyn sekä löydösten vertailuun suhteessa aikaisempaan tutkimukseen. Sellaisena sitä tuleekin pitää: materiaalina tuleviin keskusteluihin pikemminkin kuin lopullisena sanana aiheesta.

Tekstiin on vaikuttanut paljon opiskelijat, jotka osallistuivat vetämääni Uskonto mediassa -seminaariin vuoden 2014 alussa. He tekivät harjoitustöitä samoista aineistoista, joten pääsin myös keskustelemaan heidän kanssaan tekstien tulkinnoista.

Tekstillä on kaksi selkeää kansainvälistä kytköstä. Ensiksi, siinä hyödynnetään sitä työtä, jota tein Leedsissä muutama vuosi sitten (ks. Knott, Poole ja Taira, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred, Ashgate 2013). Lisäksi tällä hetkellä on menossa eräänlainen kokeilu, jossa tarkastellaan uskontoa tavallisena päivänä neljän eri maan osalta. Toistaiseksi kokeilu on edennyt hitaasti työpajoissa. Olemme koonneet materiaalia yhdeltä päivältä syyskuussa kahtena eri vuonna. Vähitellen näistä pitäisi kehkeytyä jonkinlainen julkaisu. Seuraavan kerran aihetta puidaan ensi keväänä Ottawassa. Molemmat kytkökset ovat vaikuttaneet tekstin syntyyn ja teksti tulee puolestaan vaikuttamaan neljä maata kattavaan kokeiluun.

Uskonnontutkija-lehti on ilmestynyt vuodesta 2006 alkaen. Tosin siinä oli useamman vuoden tauko, joten nykyinen vuosikerta on vasta viides. Se on kaksikielinen (suomi ja ruotsi) ja sitä julkaisee Suomen Uskontotieteellinen Seura.

Uusimmassa numerossa on myös arvio kirjastani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014). Lisäksi siellä on arvio toimitetusta teoksesta Islam, hallinta ja turvallisuus (2013, toim. Martikainen & Tiilikainen), johon olen kirjoittanut yhden artikkelin. Koko paketti löytyy alla olevasta linkistä.




keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Studioalbumit osa 44: Love and Rockets

Tässä sarjassa olen kuunnellut brittiläisen goottigenren legendan Bauhausin tuotannon (osa 7). Love and Rockets syntyi Bauhausista, kun otetaan pois jälkimmäisen laulaja Peter Murphy. Yhtyeen nimi, joka otettiin sarjakuvasta, on ollut tuttu pitkään, mutta sen musiikki ei. Olen kuullut satunnaisia kappaleita, mutta en ole perehtynyt yhtyeeseen edes alkeiden verran.

Sitten tein heräteostoksen. Levykaupasta tarttui mukaan yhtyeen kokoelma Sorted!. Kuuntelin sen muutaman kerran ja totesin, että nyt on vihdoin aika tutustua myös studioalbumeihin.

Seventh Dream of Teenage Heaven (1985) sisältää vain seitsemän kappaletta, mutta niiden keskimitta on reippaasti yli viisi minuuttia. Musiikillisesti siitä tunnistaa Bauhausin, mutta ajalleen ominaisesti siihen sekoitettiin pehmeitä popsävyjä. Se on kuin The Jesus and Mary Chainin hidastempoinen tuotanto ilman särökitaraa (á la Darklands). Levyltä puuttuvat yksittäiset mestariteokset, mutta tasaisen kova taso säilyy läpi teoksen. Mukana on myös Temptations-laina ”Ball of confusion”.

Express (1986) sisältää biisin ”Kundalini express”, joka myös aloittaa yllä mainitsemani kokoelmalevyn. Mukana on suoraa ja kontekstiinsa nähden iloista popmusiikkia, kuten ”All in my mind”, josta löytyy myös akustinen versio. Ensilevystä tunnisti vielä Bauhausin, mutta tästä sitä ei ihan suoraan tule mieleen. Todella erikoinen seikka on, ettei bändin kenties parasta biisiä, ”Holiday on the moon”, löydy alkuperäiseltä vinyylijulkaisulta, vaan se jäi singlen b-puoleksi. Hieman päälle kuusiminuuttinen goottipopin taidonnäyte otettiin mukaan vain cd:lle. Joku muukin ihastui kappaleeseen, koska mm. Tool-yhtyeestä tuttu James Maynard Keenan koveroi sen Puscifer-projektissaan. Remasteroidun uusintapainoksen bonuksissa on myös Pink Floyd -laina ”Lucifer Sam”.

Earth, Sun, Moon (1987) -levyn ilmeinen hitti oli ”No new tale to tell”, vaikka itse pidän vielä enemmän sitä seuraavasta matalamman profiilin tyylinäytteestä ”Here on earth”. Avausraita ”Mirror people” on turvallisen laadukasta poppia goottitwistillä ja hidastempoinen ”Everybody wants to go to heaven” kuuluu kasaripopin tyylikkääseen laitaan. Muutamia täytepaloja sisältävä albumi ei ole klassikko, mutta täysin kelvollinen teos.

Love and Rockets (1989) sisältää bändin suurimman hitin. ”So alive” julkaistiin singlenä ja se meni Billboardin Hot 100 -listan kolmanneksi. Se onkin hienon pidättyväinen poplaulu. ”No big deal” on puolestaan rutisevaa jumitusta, mutta yhtä lailla onnistunut raita, kuten kirskuvasti rokkaava ”Motorcycle”. Lopusta nousee myönteisesti esiin vielä hupsusti nimetty ”Rock and Roll Babylon”. Albumin soundi on sähköisempi kuin edeltäjällään, joka oli popimpaa ja folkimpaa.

Hot Trip to Heaven (1994) ilmestyi vasta viisi vuotta edeltäjänsä jälkeen. Tässä välissä bändin biisintekijät Daniel Ash ja David J päättivät tehdä soololevyjä, juuri kun oltiin päästy menestyksen makuun. Se ei ollut ainoa kaupallista itsemurhaa tavoitteleva ele. Levyn äänimaisemasta tulee etäisesti mieleen ambient-musiikki, yleissävy on elektronisempi ja alkuun on lykätty yli 14 minuuttia kestävä raita. Se, mikä myöhemmin toimi kohtuullisesti Stone Rosesilla, ei toiminut Love and Rocketsilla. Itse musiikki ei kuitenkaan ole läpeensä huonoa, esimerkiksi ”Be the revolution” on mainio, ja se kai on pääasia, ainakin kaksikymmentä vuotta albumin ilmestymisen jälkeen. Yhtyeen parhaimmistoon se ei henkilökohtaisessa listauksessani kuulu. Kuvaavaa on, ettei levyn raidoista yksikään päätynyt alussa mainitulle kokoelmalle.

Sweet F.A. (1996) oli paluu hieman suorempaan ja popimpaan ilmaisuun. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen köyhän miehen The Jesus and Mary Chain, lopuksi vähän väljähtänyt kokonaiskuva. Kappaleen ”Natacha” sävelsi belgialainen arabilaulaja Natacha Atlas, jonka oma materiaali on suositeltavaa kuunneltavaa. Love and Rocketsilla on parempaakin materiaalia kuin tämä albumi.

Lift (1998) on viimeisin Love and Rocketsin levy. Sitä ei löydy Spotifysta, mutta se on kokonaan YouTubessa. Yleissoundi lähenee valtavirtaa futupop-mausteilla, mutta mukana on pehmoilun lisäksi myös elektronista säksätystä. Paljon. Eikä se ole hassumpaa, mutta en ymmärrä, miksi bändi lähti tähän suuntaan. Pakasta nousee myönteisesti esiin ”Ghosts of the multiple feature”, josta tulee etäisesti mieleen Bristolin trip hop -skene. Sorted!-kokoelmalle on valittu ”Holy fool”, joka on asiallista poppia, mutta ei sykähdyttävää.

Näin on kahlattu läpi taas yhden ennestään vähälle kuuntelulle jääneen yhtyeen levyt. Kokoelman ostaminen ei kaduta yhtään. Se on ansiokas paketti, joka näyttäisi riittävän pidemmäksi aikaa. Siksi tasapaksulta Love and Rocketsin studioalbumit kuulostavat. Yhtyeen huippuhetket ovat 1980-luvulla, jolloin se julkaisi neljä asiallista albumia. Se yritti uusiutua kerta toisensa jälkeen unohtamatta bändin lähtökohtia. Ne eivät kuitenkaan tuottaneet merkittäviä onnistumisia 1990-luvulla. Yhtyeen tarinaa sävyttävät niin levy-yhtiön konkurssi kuin potkut, joiden jälkeen sävellettiin d-mollissa (”Shelf life”). Silti bändi jätti riittävästi materiaalia, jonka vuoksi tekijät voivat olla ylpeitä sen saavutuksista.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Yksilöllinen uskonto – porvariston opiaatti?

Vain pieni osa uskontotieteilijöistä on kirjoittanut kapitalismista. Tuore lisä tähän joukkoon on Craig Martinin kirja Capitalizing Religion: Ideology and the Opiate of the Bourgeoisie (Bloomsbury 2014).

Teoksen perusidea on, että tietynlainen uskonto (ja henkisyys) on liberaalin, konsumeristisen keskiluokan näköistä ja siten yleisemmin kapitalismin palveluksessa. Tällaiselle porvariston opiaatille ei sovi yhteiskuntakritiikki. Sille sopii erojen korostaminen, mutta vain niin, etteivät erot ole ristiriidassa kapitalistisen kulutuskulttuurin kanssa.

Martinin lähtökohtana on Durkheimin yhteiskuntateorian suodattaminen siihen malliin, jossa yhteiskunta määrää yksilön valinnoista. Tästä hän pääsee kritisoimaan uskontososiologeja, jotka pitävät yksilöllistynyttä uskontoa ja valinnan vapautta nykypäivän uskonnollisuutta ja henkisyyttä kuvaavana käsityksenä. Näihin käsityksiin sisältyy yleensä jaottelu, jonka mukaan yksilöllinen henkisyys tai uskonto on hyvä asia ja institutionaalinen uskonto on paha asia. Tämän jaottelun taustalla on Martinin mukaan vaikutusvaltaisen William Jamesin uskontoa koskevat käsitykset. Martin jopa kutsuu Jamesin uskontoteoriaa ”kenties keinotekoisimmaksi mahdolliseksi uskontoteoriaksi”.

Empiirisenä aineistona on populaarit teokset, jotka käsittelevät uskontoa ja henkisyyttä sekä tarjoavat lukijoille elämänhallinnallisia ohjeita. Näitä ovat esimerkiksi Echart Tollen The Power of Now, joka lienee tunnetuin. Martin esittää esimerkkiteosten avulla, että niiden ideologinen viesti korostaa mukautumista vallitseviin olosuhteisiin, vetäytymistä yhteiskuntakritiikistä ja kulutuskulttuurin edistämistä.

Periaatteessa suhtaudun erittäin myönteisesti Martinin työhön. Tästä teoksesta voi sanoa jotain kriittistäkin – ja suurimmasta osasta olen keskustellut itse tekijän kanssa jo ennen kirjan ilmestymistä, kun tapasin hänet Uppsalassa viime keväänä.

Ensinnäkin, näkökulma on ehkä turhankin lähellä Jeremy Carretten ja Richard Kingin vuonna 2005 julkaistua teosta Selling Spirituality. Martin myöntää tämän avoimesti, mutta ei käsittele Carretten ja Kingin teokseen kohdennettua kritiikkiä, joka olisi voinut pakottaa myös Martinin pohtimaan joitakin asioita perusteellisemmin.

Toiseksi, Martin kertoo vain vähän siitä, miten analysoidut teokset on valittu. Hän toteaa, että ne on saatavilla peruskaupoista, esimerkiksi Barnes & Noblesista. (Tämä ei kerro paljoakaan eurooppalaisille lukijoille, ja toimii siten esimerkkinä Martinin vaikeuksista astua amerikkalaisen lukijahorisontin ulkopuolelle – asia, joka on selvä myös hänen edellisessä teoksessaan.) Mutta miten teokset ovat löytyneet ja valikoituneet, miten suosittuja ne ovat, miten ne on otettu vastaan – näistä ei lukijalle kerrota juuri mitään.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, Martin tyytyy analysoimaan tekstiä ikään kuin relevantit ideologiset vaikutukset ja kytkökset löytyisivät riittävästi siitä. Tätä ongelmaa kutsutaan lähestymistavaksi, jossa luetaan ideologia ”off the surface”. Tällä lähestymistavalla on selvät rajoitteensa, mutta Martin ei luo rajoja oman analyysinsa kattavuudelle.

Neljänneksi, teoksessa viljellään ideologian ja ideologiakritiikin käsitteitä. Tämä ei ole itsessään ongelma, mutta käsitevalikoimalle voidaan esittää kriittisiä kysymyksiä. Vaikka Martin tietää ideologian käsitteen ongelmista, hän käyttää käsitettä. Hänen perustelunsa eivät ole täysin vakuuttavia siksi, että hän voisi yhtä hyvin käyttää diskurssin käsitettä. Juttelin tästä hänen kanssaan, mutta hän totesi, että haluaa korostaa ideologian käsitteellä lähinnä sitä, että tietyt yhteiskunnalliset suhteet tulevat mystifioiduiksi ja naturalisoiduiksi.

Viidenneksi, itse en ole täysin vakuuttunut siitä, onko kapitalismi tosiaan tällainen toimija, joka determinoi sitä, mitä kutsutaan yksilölliseksi uskonnoksi ja henkisyydeksi. Yhdessä kohdassa Martin toteaa väljemmin, ettei kapitalismi ehkä ole determinoiva, mutta kuitenkin tällaisen uskonnollisuuden tai henkisyyden mahdollisuusehto. Tähän liittyen olisin kaivannut kapitalismin historiallistamista. Onko se aina ollut sellaista, mikä hyödyntää teoksessa analysoituja diskursseja samalla tavalla?

Kuudenneksi, olisin kaivannut yksityiskohtaisempaa yhteiskunnallista kontekstualisointia – esimerkiksi perusteellista selvitystä siitä, miten Martinin kirjoista löytämä ”uusi protestanttinen työetiikka” on jo teoretisoitu ilmiö, joka läpäisee yhteiskunnan eikä rajoitu teoksessa käsiteltyyn kirjagenreen. Teoksen argumentti ei vaadi tätä, mutta tämän käsittelyllä se olisi saanut lisää vakuuttavuutta.

Seitsemänneksi, kun korostetaan, miten uskonnollisuus tai henkisyys on kapitalismin ideologinen tuki, olisi kiinnostavaa tietää, onko tekijän mielestä mikään uskonnollisuuden tai henkisyyden muoto antikapitalistista ja jos on, millä tavalla ja millä ehdoilla. Esimerkiksi Paul Heelas on korostanut, että henkisyyden harjoittajat ovat arvoiltaan kevyesti vasemmalla, Gordon Lynch on kirjoittanut progressiivisesta henkisyydestä ja myös Carrette & King korostavat, että heidän analysoimansa kapitalistinen henkisyys on vain yksi ulottuvuus laajemmalla henkisyyden kentällä.

Näistä kommenteista huolimatta pidän teosta erittäin tärkeänä kriittisenä analyysina. Listasta tuli pitkä, mutta ne ovat vain pieniä pohdintoja siitä, miten teoksesta olisi saanut vielä paremman. Se tosin olisi tarkoittanut lisäsivuja. Nyt se on varsin kompakti, juuri alle 180-sivuinen paketti.

Teoksessa on tekijälleen myös lukijaa koskettava henkilökohtainen tarina. Martinin edesmennyt isä oli ihminen, joka luotti elämänhallinnallisten kirjojen sanomaan ja sisäisti yksilökeskeisen ”porvariston opiaatin”, jossa yksilön valinnat selittävät niin menestyksen kuin epäonnistumiset. Pojan viesti on, että isän sosiaalisen liikkuvuuden ylös ja myöhemmin alas aiheuttivat rakenteelliset muutokset.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Studioalbumit osa 43: Metronomy

Luultavasti ensikosketus englantilaiseen elektronista indiepoppia (tai ”indietronicaa”) tekevään Metronomyyn on tapahtunut Uncut-lehden kautta. Tämä on ollut joskus vuoden 2010 tai 2011 paikkeilla. Tuo kosketus oli kevyt, mutta sen jälkeen on tapahtunut muutamia merkittäviä asioita, jotka saivat kuuntelemaan yhtyeen kaikki neljä albumia.

Musavisassa tuli näyte yhtyeeltä. En tunnistanut esittäjää, mutta biisi kuulosti todella tutulta. Ärsytti. Ei edes auttanut, että tiesin esittäjän alkavan m-kirjaimella. Se oli osa muutoin mieleen jäänyttä kysymystä visafinaalissa, jossa tunnistin Mogwain, Mad Sinin, Manu Chaon ja My Bloody Valentinen. Biisi oli yhtyeen hitti ”The Bay”. Myöhemmin huomasin, että se löytyi levyhyllystäni, yhdeltä Uncutin mukana tulleelta cd:ltä.

Myöhemmin musavisassa yhtyeeltä tuli videonäyte uusimmalta albumilta. Tiimin jäsen tunnisti sen välittömästi. Itse en tuossa vaiheessa ollut kuunnellut levyä, mutta pian sen jälkeen kuuntelin pari biisiä keskittymättä sen tarkemmin.

Keväällä 2014 Barcelonan Primaverassa yhtye esiintyi keskellä yötä. Keikka alkoi joskus kolmen jälkeen. Pitkän päivän lopussa oli jo väsy. Sen yhdistyessä kylmään merituuleen olosuhteet eivät olleet otolliset. Silti pidin keikasta paljon. Jopa niin paljon, että katselin pieniä palasia siitä myöhemmin YouTubesta.

Loppukesästä 2014 ostin Lontoosta niiden tuoreimman albumin. Kuuntelin sen yhtenä iltana sängyssä muutaman kerran putkeen. Suhteeni yhtyeeseen on siten kasvanut vähän kerrallaan. Oli aika käydä läpi kaikki neljä studioalbumia.

Pip Payne (Pay the £5000 You Owe) (2006) on lähes täysin instrumentaalielektroa (poikkeuksena ”Trick or treatz”, jossa lauletaan). Suurin osa sen raidoista voisi olla kotonaan tietokonepelissä. Vaikka en juurikaan kuuntele tällaista musiikkia, albumi erottuu massasta melodisten ja rytmillisten koukkujensa vuoksi. Se voi tuoda mieleen välillä adhd:sta kärsivän Kraftwerkin. Siitä tunnistaa hyvin jatkumon myöhempään tuotantoon. Tuoreimpien teosten valossa debyytti kuulostaa vain ”lupaavalta demolta”, mutta itsenäisenä elektroalbumina se on viehättävä. Vielä tähän aikaan ei kuitenkaan voi puhua yhtyeestä. Osan keikoista keulahahmo Joseph Mount hoiti läppärin avulla. Vuoden 2009 uusintajulkaisulla on bonuksia. Niistä erityisesti ”Hear to wear” on hieno.

Nights Out (2008) jatkaa samaa linjaa, mutta taas on menty askel toimivammin leikkisämpään suuntaan. Paikoitellen tulee mieleen kotimainen Aavikko ilman suurta karnevaalihenkeä. Esimerkiksi kakkosraita ”The end of you too” on hauska ja koskettava samanaikaisesti. ”On the motorway” on yksi suosikeistani. Laulua kuullaan kappaleissa ”A thing for me” ja ”Back on the motorway”. Albumi sai erinomaisia arvioita, mutta arvatenkin toisia tällainen tietokonepeleistä muistuttava kilkutus saattaa pidemmän päälle ärsyttää. Hienoja popmelodioita levyllä on moninkertaisesti verrattuna keskimääräisiin elektroalbumeihin.  Tässä vaiheessa Metronomy alkoi olla Mountin sooloprojektia suurempi kokonaisuus.

The English Riviera (2011) on ensimmäinen Metronomyn albumi, jolla lauletaan jatkuvasti. Musiikillisesti ote on suoraviivaistunut ja rauhoittunut. Usein tämä on huono asia, mutta nyt tuntuu kuin villeistä kokeiluista olisi hiottu jäljelle se olennainen. Tyyli on ainakin kohdillaan, juuri sopivan nyrjähtäneesti, sillä kyse on Englannin ”rivierasta”, joka voi tarkoittaa vain jotain vaillinaista ja kokemusta tavoittamattomasta. Itselleni ”The Bay” on ehdoton kohokohta upeine bassokuvioineen. ”The Look” on toinen vahva raita syntikoineen, samoin kuin yksinkertainen popkappale ja ensimmäinen singlelohkaisu ”She wants”. Loppupuolen ”Corinne” on tyylipuhdas pophitti, mutta myös kokonaisuus on vahva. Tämäkin sai hyvät arviot, mutta ei välttämättä parempia kuin edeltäjänsä, joskin brittiläiset musiikkilehdet noteerasivat albumin huipulle vuosiäänestyksissään. Tässä vaiheessa bändiin tullut basisti ja rumpali ovat edelleen mukana. Keikalla tyylikkään basistin touhuja oli ilo seurata. Rumpalin taidoista en osaa sanoa, koska nainen soittaa huojuvasti mutta näyttävästi.

Love Letters (2014) on jollain tavalla yhtyeen vilpittömin levy, joka on riisuttu taiteellisuuden verhosta, joka aikaisemmin piilotti tunteet. Se ei ole samalla tavalla riemukas ja leikkisä kuin pari ensimmäistä eikä se ole aurinkolaseihin kätkeytyvä ultra-cool. Sillä on ilmeisiä hittejä, kuten ”I’m Aquarius”, oma suosikkini ”Reservoir” ja nimibiisi ”Love letters”. ”Month of Sundays” on melkein Pixiesiä ja ”The Most immaculate haircut” on sävellyksellisesti 90-luvun brittipoppia, joten viimeistään tässä vaiheessa alkaa kuulua mielipiteitä, joiden mukaan bändi on ajautunut liian kauaksi juuriltaan. Olkoon niin, mutta minä pidän enemmän tästä Metronomysta, vaikka en moiti varhaista.

Helsinkiin Metronomy on tulossa keväällä 2015. Vielä ehtii ostaa lipun. Itse teen ratkaisuni myöhemmin.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Uskonto, media ja yhteiskunnallinen muutos

Uskonnon ja median tutkimuksessa on ollut sosiologian mentävä aukko. Vastaavasti uskontososiologiassa on kiinnostuttu vain vähän mediasta ja populaarikulttuurista. Tästä havainnosta lähtee liikkeelle artikkelikokoelma Religion, Media, and Social Change (Routledge 2015). On varmasti liioiteltua väittää, että yksi teos paikkaisi aukon, mutta ainakin se pyrkii tarjoamaan aineksia eteenpäin.

Kirjassa on toimittajien johdannon lisäksi 10 tutkimusartikkelia. Ne käsittelevät aihepiiriä laajasti. Artikkeleissa tutkitaan perinteistä massamediaa, populaarielokuvia ja uusmediaa. Niissä viljellään esimerkkejä useista maista, mutta painopiste on niin sanotuissa länsimaissa. Artikkelit eivät (onneksi) rajoitu yhteen uskontoperinteeseen eivätkä niin sanottuihin maailmanuskontoihin. Teoksen sisällöllinen viesti on, että mediaympäristöllä on entistä suurempi vaikutus uskonnollisten ideoiden, identiteettien ja katsomusten rakentumiseen, mutta se ei väitä, että vaikutus olisi yksisuuntaista.

Oma tekstini käsittelee uskonnottomuutta ja sen käsittelyä mediassa. Jaoin tarkastelun kolmeen tavanomaiseen osa-alueeseen, mediatuotantoon, kulutukseen ja sisältöön.

Mediatuotannon osalta tarkastelen, miten uskonnollisia tai uskonnottomia media-alan ammattilaiset ovat. Keskeinen havainto on, että vaikka mediatyöläiset ovat tilastojen mukaan useissa maissa vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin, uskonnollisista aiheista kirjoittavat ovat selvästi uskonnollisempia ja uskontoon myönteisemmin suhtautuvia kuin muut media-ammattilaiset. Tästä voidaan päätellä, ettei media ei lähtökohtaisesti uskonnonvastainen siinä, miten uskontoa käsitteleviä aiheita lähdetään työstämään. Tietenkin on olemassa monia tuotannollisia tekijöitä, jotka tekevät käsittelystä ongelmallista (rahan puute, myyntitavoitteet, osaamisvaje, aikapula, uutisarvo), mutta joidenkin mielikuvien vastaisesti media ei ole ateistien tyyssija.

Mediakäytön osalta keskityn korostamaan, miten uusmedia on luonut nostetta ateistien ja uskontokritiikin näkyvyydelle. Uusmedia mahdollistaa yhteydenpidon ateistien välillä (”bonding”), mutta satunnaisesti se auttaa myös tuomaan aihioita valtavirran mediaan (”bridging”). 

Mediasisältöjen osalta tarkastelen lähinnä sanomalehtiä, televisiota ja dokumenttielokuvia. Tarkastelun johtopäätös on se, ettei valtamedia suhtaudu uskontokritiikkiin myönteisesti. Se kuitenkin tarjoaa uskontokritiikille kanavan: otetaan aiheita ja kuunnellaan, mutta sen jälkeen kritisoidaan. Toinen viime vuosina suosiota saanut väline on dokumenttielokuva, josta yhtenä esimerkkinä analysoin Bill Maherin isännöimään huumoridokumenttielokuvaa Religulous.

Ylipäätään uskonnottomuus ruumiillistuu mediassa uskontokriittisiin aktivisti-ateisteihin, jotka ovat yleensä luonnontiedettä puolustavia valkoisia miehiä. Ne, jotka mieltävät itsensä uskonnottomiksi mutta suhtautuvat uskontoon jokseenkin välinpitämättömästi tai jopa myönteisesti, eivät näy mediassa. Media on aktiivisessa roolissa määrittämässä sitä, millainen uskonnottomuus ja ateismi saa näkyvyyttä.

Kirja on ilmestynyt vain kovakantisena. Sen hinta ei ehkä houkuttele yksityisasiakkaita, mutta kiinnostuneet ottanevat yhteyttä kirjastoihin.

http://www.routledge.com/books/details/9780415742825/

tiistai 11. marraskuuta 2014

Studioalbumit osa 42: Queen

Queen on yksi kaikkien aikojen suurista bändeistä. Minulle se ei ole koskaan merkinnyt juuri mitään. Olen pitänyt sen musiikkia pöhöttyneenä ja jopa tyhjänpäiväisenä. Samalla olen tietänyt, että siinä on paljon elementtejä, joita on vaikea olla arvostamatta.

Bändi tuli tutuksi VHS-kaseteille nauhoitetuista hevivideokokoelmista, jonne oli mahtunut sekaan pari biisiä Queeniä. ”I Want to break free” ja ”Breakthru” olivat kummajaisia hiuslakalle tuoksuvan kevythevin joukossa. Myös ”Bohemian rhapsody” tuli biisinä tutuksi, mutta sitä en osaa sijoittaa mihinkään tapahtumaan. Myöhemmin, noin 17-vuotiaana, oli mahdoton välttyä biisiltä ”Show must go on”, joka Freddie Mercuryn sairastuttua ja kuoltua aidsiin soi koko ajan ja joka paikassa.

En ole koskaan omistanut yhtään Queenin albumia enkä omista vieläkään. Kun olen katsonut yhtyeen uraa käsittelevän dokumentin, olen alkanut arvostaa yhtyettä enemmän ja suhtautumaan myös henkilökohtaisella tasolla suopeammin. Puhutteleva se ei edelleenkään ole. Koska tässä sarjassa olen kuunnellut muitakin dinosauruksia, jättiläisiä ja ehkä hirviöitäkin Rollareista Rushiin, ei Queeniin tarttuminen vaadi sen syvempiä perusteluita. Antaa mennä vaan. Pyydetään kuitenkin faneilta anteeksi etukäteen.

Queen (1973) lähtee liikkeelle singlenäkin julkaistulla ”Keep yourself running” -kappaleella. Siinä on vahvaa riffittelyä, joka laittaa bändin alkutaipaleen brittiläisen hard rockin, glamin ja ehkä progenkin risteykseen. Mercuryn teatraalinen ääni on niin tunnistettava, että se vie huomion. Albumi on raakile, jos sitä vertaa siihen Queeniin, josta tuli yksi suurista stadionbändeistä. Se on ehkä lupaava, mutta valitettavan tylsä, jos ei oteta lukuun kiekumista ja tempovaihdoksia kappaleessa ”My fairy king” (pesin biisin tahdissa astioita, fairylla tietenkin).

Queen II (1974) ilmestyi seuraavana vuonna. Se sai myönteisen vastaanoton ilmestyessään ja muodostui klassikoksi viimeistään hevipettereiden ja indiejamppojen hehkutusten seurauksena. Esimerkiksi Axl Rose, Steve Vai ja Billy Corgan ovat kukin tahoillaan ylistäneet albumia tai vähintään noteeranneet sen merkityksen omalle kehitykselleen. Eikä ihme, albumi on huima harppaus eteenpäin. Se ei tosin tarkoita, että saisin henkilökohtaisesti siitä mitään merkittävää irti. Se on tuotetumpi, mahtipontisempi ja tasapainoisempi, mutta en keksi montaa syytä kuunnella tätä kotioloissa. Tai onhan siellä taas tasaisen flow’n katkaisevaa kiekumista b-puolen aloittavassa kappaleessa ”Ogre battle”. Samoin ”The march of the black queen” on aika timmiä kailotusta.

Sheer Heart Attack (1974) alkaa ”Brighton Rockilla” sen verran suoran mahtipontisesti, että siitä tulee mieleen seksi ilman esileikkiä. Tai tilanne, jossa tavoittamaton unelmien kohde sanoisi yllättäen, että tässä nyt olen nakuna, eiköhän ryhdytä toimeen. Siihen tietysti vastataan, että ei nyt ihan tällä tavalla… Biisin kitarasoolo on jonkinlainen klassikko. Ihan holtitonta perusrokkiahan tämä on. Sen jälkeen Beatlesista muistuttava ”Killer queen” – albumin tunnetuin kappale – tuntuu hyvin kontrolloidulta ja harkitulta. Erittäin onnistunut biisi, jos Beatlesista tykkää. Kolmas raita, ”Tenement funster” on toimiva synteesi kahden ensimmäisen vahvuuksista. Sitten alkaa tasainen setti, jonka rikkoo paikoitellen Mercuryn kiekuminen. Luen samalla vanhasta Soundista Jarvis Cockerin haastattelua Pulpin mestariteoksen This is Hardcoren ajalta ja mieleni tekee vaihtaa levyä. Sitten tulee ”Stone cold crazy”, jossa tulee taas hard rockia päin pläsiä. Alan miettiä, onko yhtyeellä mitään herkkyyttä. Ei ainakaan tällä levyllä. Queenin kolmatta albumia pidetään tuotoksena, jolla yhtye hitsautui siihen muottiin, josta se tultiin myöhemmin muistamaan.

A Night at the Opera (1975) on se ”Bohemian rhapsodyn” koti. Biisi on taitava ja kokeellinen, mutta lopulta kohtuullisen luotaantyöntävä klassikko. Levy on kokonaisuutena tasapainoinen ja hallittu yhdistelmä hupsuttelevaa ja mahtipontista rokkia, jossa mausteena on myös Kinks-henkistä peribrittiläistä poppia. Se on vähemmän hengästyttävä kuin edeltäjänsä, mutta en voi sanoa pitäväni tästäkään erityisen paljon. Knoppitiedon ystävien on muistettava, että albumi oli aikanaan kallein levytys. Yhtyeen myöhemmän historian valossa huvittava yksityiskohta on se, että albumiin on painettu teksti ”No synthesizers!”

A Day at the Races (1976) on edeltäjänsä siivittämä myyntimenestys. Alkuun vähän blues-pohjaista tylsää perusrokkia ja sitten perään vaivaannuttavaa Mercuryn kiekumista, joka vaihtuu tylsäksi pianoballadiksi. Ei ole kovin lupaava alku. Seuraava ”Long away” on Mayn laulamaa sixties-tyylistä poppia ja askel parempaan. Ei nuolaista vielä. ”The millionaire waltz” on moniosainen hupsuttelu, joka on lähinnä kiusallinen ”Bohemian rhapsodyn” onnistumisen jälkeen. Alkaa tuntua, että eniten ärsyttää Mercuryn ääni. Ymmärrän, ettei tämä ole hyvä lähtökohta Queenin kuuntelemiseen. Mutta sitten ”You and I” onkin toimiva, simppeli poplaulu. Huh, se oli vasta ensimmäinen puolisko. Toinen onkin sitten vähemmän tunteita herättävää, tasapaksua Queenia. Ei ärsytä, ei saa innostumaan. Ihan kivaa. 

News of the World (1977) siirsi bändin hieman suoremman ilmaisun pariin. Levyn aloittaa ”We will rock you” ja heti perään tulee ”We are the champions” – veisut, joille on paikkansa urheilutilaisuuksissa, mutta joita oletukseni mukaan ei kukaan täysjärkinen kuuntele kotistereoissa. Sitten tyyli vaihtuu täysin, kun kuullaan vauhtirokki ”Sheer heart attack” ja perään siedettävä pianoballadi. Sen jälkeen on vuorossa tylsää perusrokkia, kunnes seksuaalinen viisu ”Get down, make love” tekee särön. Vaikka en biisistä suoranaisesti pidäkään, on mainittava, että sen on levyttänyt myös Nine Inch Nails, jolle biisi on kuin tehty. Sen perään tulee bluesia hieman ZZ Topin hengessä, joskin aivan järkyttävän paljon tylsempänä. Seuraavaksi onkin kornia espanjankitaraa mitäänsanomattoman sävellyksen kera. Albumi on myyntimenestys. Onnea ostajille.

Jazz (1978) ja hieno levynkansi. Kerrankin tällä yhtyeellä. Sisältö alkaa ”Mustaphalla”, joka saattaa olla poliittisesti epäkorrekti samaan tapaan kuin PP:n ja Aaken nunnukanunnukat. Tosin se on ihan viihdyttävä höpsöttely, jolla Mercury avaa äänensä. Levyn tunnetuimpiin kuuluu ”Fat bottom girls”, joka ei ole kammottava raita, ja saattaa se olla jonkun mielestä jopa hauska. ”Bicycle race” on se toimiva ja taitava huumoritsibale, jonka videolla alastomat naiset pyöräilevät. En kyllä ymmärrä, miten tällaisten sekaan sopivat umpipateettiset pianoballadit. Ehkä ne tuovat vaihtelua. Tässä kuitenkin kiteytyy Queen: täyttä huumorimusiikkia tai sitten totaalista patetiaa. Mitään siltä väliltä yhtye ei tunne. Ei herkkyyttä, ei nyansseja, paitsi aivan poikkeuksellisina hetkinä. Levyn loppupuolelta löytyvä ”Don’t stop me now” on melko hieno. Siinä on tarttuva tunnelma, melodia ja taitoa ilman, että osaamista osoitetaan sormella.

The Game (1980) sisältää taas tuttuun tapaan monenlaista musiikkia. Klassikoista siellä on ”Another one bites the dust”, jonka bassokuviosta ei voi olla pitämättä edes kaltaiseni valittaja (okei, muuten se on aika tylsä biisi), ja rockabillyyn kiilaava ”Crazy little thing called love”, josta myös neorockabillya soittava brittiläinen The Nitros teki versionsa yli kaksikymmentä vuotta sitten (ja kaiketi moni muukin, esimerkiksi kantriartisti Dwight Yoakam). Avauskappale ”Play the game” on ihan hieno, yhtyeelle tyypillinen mahtipontinen viisu ja Guns’n’Rosesin livenä esittämä ”Sail away sweet sister” on levyn parhaimmassa kolmanneksessa. Muita en pidä maininnan arvoisina. The Game on ainoa Queenin levy, joka nousi Yhdysvalloissa listaykköseksi. Vuoden 1975 julistus ”No synthesizers!” oli bändiltä unohtunut.

Flash Gordon (1980) on soundtrack, mutta se listataan normaalisti yhtyeen studioalbumeihin. Teos on yhtä turha kuin soundtrackit keskimäärin. On vaikea kuvitella, että kovin moni kuuntelisi tätä huvikseen kotona. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kolmannen kerran eri raidassa tulee jo ensisekunneilla kuultu ”Flash – kiekumista-a-a”, niin alkaa kiitos riittää. Hyvä puoli on se, ettei teos kestä kuin viisi minuuttia yli puolen tunnin. Seuraava.

Hot Space (1982) on Queenin kokeilu discofunkin alalla. Kun bändi on tarpeeksi taitava, se pystyy muuntautumaan eri genreihin kuulostaen kuitenkin enimmäkseen itseltään. Toisaalta tämä aluevaltaus alleviivaa bändin luomisen pastissimaisuutta. Jostain syystä mukaan on ängetty myös Lennon-pastissi ”Life is real (song for Lennon)”, joka on ihan kiva raita väärässä paikassa. Levyn päättävä ”Under pressure” on yksi yhtyeen kohokohdista, joten onnistunut yhteistyö David Bowien kanssa perustelee julkaisun tarpeellisuuden. Silti en tätäkään albumia kuuntele kotioloissa. Enkä tuota mainittua biisiä lukuun ottamatta kovin mielelläni edes kodin ulkopuolella. Yhtyeelle tärkeämpää oli toki se, että Michael Jackson tykkäsi.

The Works (1984) on tyylillinen synteesi parista aikaisemmasta vaiheesta. Edelleen mennään vahvasti elektronisissa sfääreissä, mutta biiseissä on rokkivivahdetta vanhaan tapaan. Ja niitä pakollisia pianoballadeita. Tutuimmat itselleni ovat ”Radio ga ga” ja ”I want to break free”. En muista, olisiko voinut jo tässä vaiheessa tai pian sen jälkeen tutustua näihin kappaleisiin. Luin ainakin Suosikkia, josta ”Radio ga ga” on jäänyt nimenä mieleen.

A Kind of Magic (1986) oli viimeinen Queen-levy, jonka julkaisuun liittyi kiertue. Sen jälkeen Mercuryn sairaus teki intensiivisestä keikkailusta mahdotonta. Albumilla on kaksi klassikkoa, ”Friends will be friends” ja ”Who wants to live forever”. Tuota suuremmaksi ei musiikki paisu. Kokonaisuus on monipuolinen tai joidenkin mielestä hajanainen. Yksikään biisi ei kosketa minua henkilökohtaisesti, mutta pari viimeistä raitaa, ”Don’t lose your head” ja ”Princess of the universe”, ovat toimivaa viihdettä.

The Miracle (1989) myi kultaa Suomessakin. Ilmestymisajalta muistuu heti mieleen vauhtiralli ”Breakthru” ja stadionviisu ”I want it all”. Tällöin Queen olikin taas enimmäkseen hard rockia, joskin popahtavalla otteella. Mukana on toki totaalisen juustoista kasarihöttöä, kuten ”My baby does me”. Vaikka ei mieli tekisi, on myönnettävä, että ”I want it all” on mainio.

Innuendo (1991) – sen ajan muistan hyvin. ”Show must go on” tuli Levyraadissa ja jengi oli innoissaan. ”I’m going slightly mad” taisi olla Hittimittarissa, mutta joka tapauksessa sekin tuli tutuksi tv:stä. Edellinen kuulosti koskettavalta, joskin vähän pateettiselta, mutta sen sai anteeksi, kun tieto Mercuryn kuoleman lähestymisestä oli julkista. Jälkimmäinen oli hyvällä tavalla teatraalinen. Veli osti cd:n, mutta en sitä pahemmin jaksanut kuunnella. Suomessa se myi kultaa ja maailmalla yli 11 miljoonaa. En ole katsonut tarpeelliseksi palata siihen ennen tätä. Nyt se on tehty, katsotaan taas parinkymmenen vuoden päästä uudestaan.

Made in Heaven (1995) ilmestyi neljä vuotta Mercuryn kuoleman jälkeen. Ennen hänen kuolemaansa nauhoitettuihin lauluihin tehtiin uudet taustat ja siinä se oli: 20 miljoonaa myytyä levyä. Itse tosin en edes huomannut tällaisen levyn ilmestymistä, mikä kertoo jotain oman musatutkani suunnasta. Ilmeinen hitti ”I was born to love you” tuli toki kuulluksi. Albumi sai melko myönteisiä arvioita, mutta luulen, että se selittyy osin odotusarvolla. Kriitikot luulivat saavansa täydellisen rahastuksen, mutta painosta pullahti ihan kelvollinen ja edelleen stadioninkokoinen Queen.

Queen oli yksi maailman suurimmista ainakin tyylillisesti. Se oli mahtipontinen, sävellyksissään ja sovituksissaan äärimmäisen härski, toisille koskettava, mutta itselleni leikkisä pastissi.

Tämä saattoi olla kaikkein raskain rupeama koko sarjassa. Pystyin kuuntelemaan maksimissaan kaksi Queenin albumia päivässä. Parin jälkeen piti laittaa stereoihin Ministryä, Hank Williamsia tai jotain muuta rentouttavaa. En osannut arvata, että en vain saa paljoakaan irti Queenista ja että yhtye alkaa jopa ärsyttää. Tietysti tajuan sen hienouden, kun oikein rautalangasta väännetään, mutta en edelleenkään ymmärrä, miksi kuuntelisin itse yhtyettä kotona vapaaehtoisesti. Katsotaan, muuttuuko käsitys myöhemmin.