tiistai 21. lokakuuta 2014

Uskonto ja materiaaliset käytännöt

Jos käy uskontotieteen kansainvälisissä konferensseissa, on vaikea välttyä tutustumasta Graham Harveyn semieksentriseen ja ystävälliseen persoonaan. Ison-Britannian Open Universityssä työskentelevä Harvey tunnetaan alan järjestöllisten aktiviteettiensa lisäksi erityisesti pakanuuden ja animismin tutkijana. Hänen tuorein monografiansa ilmestyi vuonna 2013. Sen nimi on Food, Sex and Strangers: Understanding Religion as Everyday Life (Acumen 2013).

Kirjan idean voisi tiivistää seuraavasti: Se pyrkii osoittamaan, ettei uskonto ole (ainakaan ensisijaisesti) uskomusten asia, vaan kyse on materiaalisista ja relationaalisista käytännöistä. Näin se haastaa perityt länsimaiset ja protestanttiset kategoriat ja erottelut, joiden avulla olemme tottuneet jäsentämään uskontoa. 

Toistaiseksi kaikki hyvin. Erittäin hyvin.

Teoksessa onkin paljon sellaista, johon suhtaudun erittäin myötämielisesti. Harvey muistuttaa toistuvasti, ettei uskomuksiin ja pyhiin teksteihin keskittyvä tutkimus kerro riittävästi siitä, miten ihmiset harjoittavan uskontoaan arkisissa käytännöissä. Lisäksi hän osoittaa, miten joustavia erilaiset rajat ja identiteetit ovat verrattuna oppikirjamaisiin ja myös julkisessa keskustelussa esiintyviin käsityksiin. Ateistijuutalaiset osallistuvat ultraortodoksien pyhiinvaellusjuhlaan. Ihmiset identifioivat itsensä kveekaripakanoiksi ja buddhalaisiksi kristityiksi. Ja niin edelleen.

Jossain mennään kuitenkin oudoille vesille.

Harveyn tehtävänä on osoittaa, ettei uskonto ole uskomusten asia, vaan sitä mitä ihmiset tekevät. Tätä hän perustelee tarkastelemalla ilmiöitä ja perinteitä, joita antropologisessa katsannossa tavataan nimittää uskonnollisiksi tai uskonnoiksi. Mielestäni hän ei onnistu uskonnon käsitettä koskevan keskustelun jäsentäjänä. Hän kirjoittaa jatkuvasti uskonnosta ikään kuin se olisi jokin olemassa oleva asia, jota voidaan haistaa ja tuntea. Mutta mitä teemme väitteellä ”uskonto ei ole ensisijaisesti uskomuksia”, jos ei samalla tarjota edes alustavaa määritelmää siitä, miten uskonto lähtökohtaisesti tunnistetaan? Miten voimme ilman määritelmää tietää, onko tunkion haistaminen jotenkin enemmän uskontoa kuin temppelin suitsukkeen?

Harvey kirjoittaa: ”I will argue that Paganism is more deserving of the label ’religion’ than Christianity-as-beleif-system is.” (s. 171.) Ensimmäinen kysymys, joka tulee mieleen on se, mihin uskonnon määritelmään näitä verrataan. Kun tähän ei anneta vastausta, jää väite ilmaan.  Ratkaisuna olisi kenties aloittaminen perheyhtäläisyyden kautta määrittelystä, mutta tällaista ehdotusta tai eksplisiittistä pohdintaa määritelmien tavoista ja merkityksistä ei löydy.

Samasta syystä ajatus ”What I do in this book is to work towards a definition of ’religion’ that better fits what the majority of people who do religion do when they do religion” (s. 19) on sekava: voimme määritellä paremmin vasta kun on jo alustava määritelmä, jonka avulla tunnistamme etsimämme (lainauksessa toisena tuleva religion). Jos lukijalle ei kerrota, mikä tämä määritelmä on, teoksen perustukset ovat jääneet muuraamatta.

Viimeisillä sivuilla tullaan kohti jonkinlaisia määritelmiä. Uskonto on lajien kunnioituksen performanssi, etiketti (käytöstapa) tai kurinalaista elämistä (”disciplined living”). Mutta kun pitäisi pohtia, mitä se tarkoittaisi, jos kaikkia kunnioituksenosoituksia tai käytöstapoja nimitettäisiin uskonnoiksi, miksi niitä pitäisi kutsua toisella nimellä (uskonto) ja mitä jää tällöin uskonnon ulkopuolelle, siirrytään taas johonkin toiseen asiaan.

Toisaalta tähän Harvey päätyy – uskonto ei ole rajattu tutkimusalue. Samoin kuin sukupuolen tai etnisyyden tutkijat voivat käsitellä mitä tahansa ilmiötä, myös uskonnontutkija Harveyn mukaan voi. Niin kai, mutta silloin täytyisi aloittaa siitä, mitä uskonnontutkija tutkii missä tahansa ilmiössä (vrt. sukupuolijärjestelmä) eikä uskonnoiksi kutsuttujen ilmiöiden tai perinteiden tarkastelusta. Nämä tulisi pitää analyyttisesti erillään. Eihän sukupuolijärjestelmän tutkijakaan pohdi, ansaitseeko X sukupuolijärjestelmän leiman vai ei (vrt. Harvey pakanuuden ja kristinuskon vertailusta). Lisäksi, kun sukupuolijärjestelmän tutkija lähestyy mitä tahansa ilmiötä sen mukaan, millaisia sukupuolittuneita käytäntöjä siinä on, hänellä on oltava mielessään määritelmä siitä, miten sukupuolittunut käytäntö määritellään ja tunnistetaan.

Toinen heikko kohta on Harveyn ”materialismi”. Se on ensisijaisesti aistien ja esineiden keskeisyyden korostamista sekä luonnon ja kulttuurin välisen eron kyseenlaistamista Bruno Latourin hengessä (”Emme ole koskaan olleet moderneja” eli kyenneet pitämään luontoa ja kulttuuria erillään). Materiaalisuus on sen muistuttamista, että elämme suhteissa. Tässä ei ole huomautettavaa, mutta lopultakin Harveyn materialismi on, paradoksaalisesti, vailla materiaalisia olosuhteita. Hän ei esimerkissään selitä ”uskonnollisia” käytäntöjä materiaalisilla olosuhteilla tai edes pohdi, mikä on kahden hyvin erilaisen materialismin suhde. Siksi ei ole ihme, ettei kirjasta löydy viitteitä esimerkiksi kulttuurimaterialisti Marvin Harrisin analyyseihin, vaikka Harvey käsittelee muutamia hyvin samanlaisia tapauksia (esimerkiksi tabuja ja ruokakieltoja).

Kolmas heikko kohta on yleisempi. Käsittelyä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa systemaattiseksi. Tekijä poukkoilee aiheesta toiseen ja lukijan ei ole helppo ennakoida, mihin seuraavaksi siirrytään ja miksi. Samoin Harveyn luoma kuva ”vihollisista” on paikoin ylimalkainen. Vain harvoin annetaan konkreettisia esimerkkejä ja nimetään tutkija, jonka näkemystä vastustetaan.

Lisäksi teoksen ongelmana on Harveyn halu jakaa ympäristötietoisuuttaan. Sen paikka olisi muualla, sillä tässä se vain haittaa hänen suosimansa uskontotieteellisen käsitteistön puolesta argumentointia. Mutta näitä hän ei erota, vaan luo melko romanttisen kuvan ihmisistä, jotka elävät merkityksellisessä suhteessa luontoon. Tämän vastakohta on paha, paha moderniteetti, modernismi, most-moderni (ei post, vaan most) – termit, joita ei selitetä kunnolla eikä niiden välille tehdä mitään erottelua.

Harvey kysyy, miksi uskonnontutkija ei voisi promotoida tutkimiensa uskontojen näkemyksiä samaan tapaan kuin Shakespearen tutkija pitää teoksia korkeakirjallisuutena, jota muidenkin pitäisi lukea. Itse kääntäisin asetelman toisin: Miksi toiset ovat niin haluttomia kysymään tiettyjä kysymyksiä tutkimuskohteiltaan? Siksi, että he ovat niin kiireisiä promotoimaan kohteidensa käsityksiä.

Kuten tästä käy ilmi, lukukokemukseni herätti ajatuksia ja tunteita kahteen äärilaitaan: ärsyyntyminen puutteista ja haltioituminen vahvuuksista. Harveylla on paljon hyviä esimerkkejä, jotka haastavat käsityksiä, jotka usein liitämme uskontoon pitämällä kristinuskoa mittatikkuna ja esimerkkinä siitä, mikä on yleistä. Sikäli teoksessa on ruokaa ajattelulle. Systemaattinen teoreetikko Harvey ei kuitenkaan tämän teoksen perusteella ole.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Futis on parasta paikan päällä

Suomi tasasi eilen EM-karsinnassa pisteet Kreikan kanssa. 1-1 oli odotettu ja lopultakin oikeutettu tulos. Pitkästä aikaa pääsin katsomaan Suomen peliä stadionilla. Edellinen kerta taisi olla Hollantia vastaan. Taas se tuli todistettua: futis on parasta paikan päällä.

Nautin futiksesta myös televisiosta katsottuna. Kesän MM-kisoja seurasin aktiivisesti päivästä toiseen. Sohvalla oli miellyttävää loikoilla, eikä baarissa kankaalta katsominen tuoppi kädessä ollut sekään hullumpaa. Merkittävin ero on siinä, että paikan päällä näkee, miten joukkue liikkuu, sen, mitä tapahtuu niissä kentän osissa, joihin kamera ei zoomaa. Kamera seuraa palloa, luonnollisesti.

Ensimmäinen puoliaika oli Suomelta todella tahmeaa peliä. Alakerta ja Sparv eivät saaneet avattua peliä ylöspäin. Kreikka puolusti kurinalaisesti. Istumapaikkani oli siinä Hurmeen yläpuolella, joten pääsin seuraamaan alkuminuuteista asti sitä pientä epävarmuutta, joka hänen otteissaan näkyi. Kreikka tuli useimmiten samalta laidalta. Pienestä peittovirheestä syntyi sen verran tilaa, että taitava laukaus meni maaliin.

Mietin ratkaisuja. Ajattelin, että Eremenko on laitettava alemmaksi ja Sparv lähtee vaihtoon. En pohtinut sen kummemmin, kuka tulee tilalle. Ehkä Hämäläinen. Samalla mietin, että tiistain Romania-pelin jälkeen voidaan ehkä jo todeta, ettei Mixun valmentajakausi ollut menestys.

Toinen puoliaika alkoi. Hetemaj oli vaihdettu pois. Hämäläinen tuli tilalle. Eremenko siirtyi alemmas rakentamaan peliä. Sparv nousi korkeammalle. Olin iloinen – tämä oli samansuuntainen vaihto kuin olin toivonut, mutta vielä paljon parempi. Hetemaj ei voi olla tyytyväinen omaan suoritukseensa.

Peli muuttui välittömästi. Ensimmäisellä puoliajalla pitkät avaukset menivät järjestäen kreikkalaisille. Nyt Hämäläinen haki niitä jatkuvasti, onnistuneesti. Eremenko rakensi peliä ja tilaa alkoi löytyä. Samoin Eremenko ohjasi käsillään muiden syöttölinjoja. Ilman häntä Suomen joukkue on tällä hetkellä niukasti yli ei mitään. Hän on ainoa todellinen kansainvälisen tason pelaaja.

Suomi sai pallon maaliin ja tilanne oli tasan. Tämän jälkeenkin Suomi oli vaarallinen, mutta paikat jäivät vähiin. Teemu Pukin tilalle tullut Joel Pohjanpalo teki yhden suuren virheen, kun häneen iski ujous. Oman ratkaisun sijaan hän antoi ylivoimahyökkäyksessä epäonnistuneen syötön. Lopussa Kreikka sai taas otteen peliin ja tasapeli alkoi tuntua hyvältä tulokselta.

Puoliajan reagoinnin vuoksi annoin Mixulle kaiken kunnian. Siitä karisi puolet pois, kun hän totesi vaihdon syntyneen pitkälti siksi, että pelkäsi Hetemaj’n ottavan toisen varoituksen. Kommentti on hölmöläisen puhetta. Vain typerys ei olisi reagoinut Suomen saamattomuuteen taktisesti siirtämällä Eremenkon alemmaksi. Sitä en osannut ennakoida, että Hämäläisen tuominen peliin oli myös erittäin tärkeä ja onnistunut ratkaisu, joilla pitkät avaukset saatiin omalle pelaajalle.

Edellisen kerran näin Suomen kohtaavan Kreikan olympiastadionilla syksyllä 2001. Silloin Suomi voitti lukemin 5-1.


tiistai 7. lokakuuta 2014

Derrida ja uskonnontutkimus

Kymmenen vuotta sitten kuollut ranskalaisfilosofi Jacques Derridan tuotanto ei kuulunut opetusohjelmaan opiskellessani uskontotiedettä 1990-luvulla. Hänen valikoidut ajatuksensa tulivat tutuiksi muilla luennoilla ja vielä enemmän kirjoista.

Suomalaisessa uskontotieteessä Derridan tuotanto on jäänyt vähälle käsittelylle. Yksi mieleen tulevista teksteistä on Kimmo Ketolan ”Derrida ja samarialainen kaivolla” (1997), jossa lyhyen johdannon lisäksi annettaan esimerkki dekonstruktiivisesta raamatuntulkinnasta, erityisesti Stephen Mooren avulla.

Derrida käsitteli uskontoa eksplisiittisesti myöhäistuotannossaan, mutta yhtä lailla hänen varhaisempia kirjoituksia voidaan pitää relevantteina uskontotieteelle, ainakin teoriakeskusteluille. Empiiriseen uskontotieteeseen Derridan vaikutus on ollut vähäistä.

Dawne McCancen lyhyt johdantoteos Derrida on Religion: Thinker of Differance (Equinox 2009) lojui hyllyssäni muutamia vuosia ennen kuin päätin lukea sen. Se esittelee Derridan elämänkulkua, valikoituja kirjoituksia ja käsitteitä sekä uskontokirjoituksia erityisesti.

Valitettavasti teos ei ole paras mahdollinen johdanto. Sen asenne on aivan liian palvova. Derridasta ei löydetä mitään kriittistä sanottavaa. Kritiikin esittely olisi kuitenkin välttämätöntä hyvässä johdannossa. Siinä myös seurataan liiaksi Derridaa, joka kiisti itseensä asetetut nimikkeet ja leimat. Kun Derrida esimerkiksi sanoi, ettei ole jälkistrukturalisti, hyvä kirjoittaja kertoisi vähintään parilla lauseella, miksi häntä kutsutaan sillä nimellä ja miksi hän ei istu siihen leimaan. Tällaista teoksessa ei ole.

Tästä seuraa se, että Derridasta tulee puoliksi kaikesta irrallaan oleva ajattelija, vaikka teos alkaa Derridan omalla selvityksellä siitä, miten olemme kaikki perineet tietyn ajattelun, jonka suhteen itse ajattelemme. McCance selvittää Hegelin, Husserlin ja Heideggerin merkitystä, mutta aikalaisiinsa Derridalla ei tämän teoksen perusteella luoda harkittua ja erittelevää suhdetta.

Teoksessa esitetään useaan otteeseen, että Derridan antia uskontotieteelle on mahdoton kiistää. Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta tässä yhteydessä uskontotiede tarkoittaa tekijälle uskonnonfilosofiaa ja teologiaa. Hän ei tuo esiin empiirisen uskontotieteen tutkimuksia, joihin Derridan ajattelulla tai käsitteillä olisi ollut merkittävä vaikutus. Sen sijaan Derridan suuri vaikutus uskonnonfilosofiaan ja teologiaan erityisesti Yhdysvalloissa selvitetään bibliografisen esseen tavoin.

Tekijä tuntee Derridan tuotannon perusteellisesti, mutta tämän teoksen perusteella jää epäselväksi, kuinka hyvin hän tuntee muita ajattelijoita, joiden avulla Derridan ajattelua olisi voinut avata ja joihin Derridaa olisi voinut suhteuttaa. Hän tuo esiin vaikkapa Derridan debatit Habermasin ja Gadamerin kanssa, mutta ei kerro kuin pintapuolisesti, mistä niissä oikein oli kyse. Näistä mainituista syistä teos ei ole pedagogisesti täysin onnistunut. Sitä on helpompi ajatella käsikirjana, josta katsotaan, mikä Derridan teos on sopiva kuhunkin tarkoitukseen.

McCancen avulla saa johdantoteoksen kannalta riittävän selvyyden Derridan elämästä tuotannon massiivisuudesta sekä siitä, miten suuri osa tuotannosta on relevanttia uskontoaiheen kannalta (lähinnä teorian, uskonnonfilosofian ja teologian osalta). Elämänvaiheisiin ja tuotannon massiivisuuteen tuo hyvin selvyyttä myös Jason Powellin Jacques Derrida: A Biography (Continuum 2006), joka on näiltä osin perusteellisempi.

Keskiviikkona 8. lokakuuta on kulunut 10 vuotta Derridan kuolemasta.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Studioalbumit osa 41: Slowdive

Musiikillisena genrenä kenkientuijottelu eli shoegazing kehitettiin Briteissä – ja erityisesti eteläisessä Englannissa – 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Nimi tuli siitä, että tietyillä bändeillä tyyliin kuului introspektiivisyys ja etääntyneisyys. Pysyttiin paikoillaan ja vältettiin aktiivista katsekontaktia yleisöön. Ne siis tuijottelivat kenkiinsä.

Musiikillisesti bändit koostuivat kitaravetoisista äänivalleista, keskitempoisista (tai hitaammista), yleensä melodisista kappaleista, joiden lauluraidat sekoittuivat muihin instrumentteihin. Sanoista ei yleensä saanut selvää. Tyypillisiä shoegaze-bändejä olivat My Bloody Valentine, Ride ja Slowdive.

Shoegazen kulta-aika tuli minulle pari vuotta liian aikaisin. Tutustuin useimpiin bändeihin vasta niiden noustua pinnalle. Suurin osa ostoksistani tapahtui alennusmyyntien tai käytettyjen levyjen myyjien kautta. 1990-luvun puoliväliin mennessä olin hyvin selvillä, mitä ovat yllä mainitut bändit tai Lush, The Jesus & Mary Chain, Chapterhouse, Swervedriver ja Catherine Wheel, jonka sisällyttämistä genreen en ymmärrä. Näistä rakkain oli The Jesus and Mary Chain, joka on paljon enemmän kuin shoegaze-yhtye. Slowdivea nauhoitin c-kasetille, mutta se jäi kuriositeetiksi.

Kun Slowdive koottiin uudelleen ja näin yhtyeen Barcelonassa keikalla, olin myönteisesti yllättynyt. Oliko yhtye oikeasti näin mainio. Keikalla se kuulosti paremmalta kuin genren kuningas My Bloody Valentine. Tosin näin Slowdivesta vain osan, kun katsoin ensiksi hetken Sharon van Ettenia ja jännitin Slowdivea seuranneen Pixiesin näkemistä. Nyt tuli aika testata, millaiselta Slowdiven albumit kuulostavat vuonna 2014.
 
Just for a Day (1991) palauttaa välittömästi mieleen, miten teininä olin piirun verran liian levoton nauttiakseni tällaisesta musiikista niin paljon, että olisin sännännyt kauppaan ostoksille ja pakottanut tuttuja kuuntelemaan sitä. Eteeristä, kuulasta, etäistä ja kaunista, mutta jokin koukku, joka olisi pannut levottoman nuoren paikoilleen, tästä edelleen puuttuu. Samoin mieleen palautuu heti Primaveran keikka, Barcelonan pimenevä kesäilta suurella lavalla. Sinne tällainen musiikki sopii täydellisesti. Yksittäisistä biiseistä on vaikea kirjoittaa, mutta ”Catch the breeze” voisi olla aloittelijan valinta. Ja muidenkin. Itse albumi sai verrattain nuivan vastaanoton ilmestyessään. Fanit olivat sitä mieltä, ettei se noussut aikaisemmin julkaistujen ep-levyjen tasolle (ne ovat tässä bonuksena toisella cd:llä). Rokkipoliisit yhtye sai raivoihinsa. Bändi ei oikein ymmärtänyt, miksi he saivat jopa tappouhkauksia. Vaikka tajuan, mitä joskus tästä jäi puuttumaan, olen ehkä muuttunut vähän teiniajoista, koska albumi ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä.

Bonus-cd:n ep:t ja kolmen biisin Peel-sessio ovat yhtä lailla hienoa kuunneltavaa.

Souvlaki (1993) on hieman ”kaupallisempi”, jos termiä voi tässä yhteydessä käyttää. No, ehkä se on hieman helpompi tuotannollisesti ja sanoista saa selvän. Kakkosraita ”Machine gun” on yhtyeen linjassa selvä hitti, ”Souvlaki space stationilla” on mukana vankka dub-elementti, joka sopii oudon hyvin bändin tyyliin, ja ”When the sun hits” on suoranaista brittipoppia. Albumilla Brian Eno kävi vähän nauhoittamassa ja soittamassa koskettimia. Tai oikeammin sanottuna bändi teki session Enon kanssa ja siitä päätyi pari biisiä levylle. Mutta mistä tulee albumin nimi? Miksi nimetä eteerinen poplevy kreikkalaisen lammasruuan mukaan? Se selviää nykyisen cd-painoksen vihkosesta. Tarinan toistaminen veisi liikaa tilaa, joten en toista sitä tässä, mutta se pohjautuu amerikkalaisen komediaparin vitsiin, jonka tässä typerältä kuulostavassa punchlinessa on ilmaisu ”She’ll suck your cock like Souvlaki”. Albumi jäi brittipopin varhaisbuumin, erityisesti Sueden ensialbumin ja Auteursin New Waven jalkoihin, mutta kulttiklassikko siitä tuli. Jos ei muuten, niin Pitchforkin 93/100 antaa osviittaa, että kunnon hipsteri ei Slowdivea dissaa.

Bonus cd:llä on ep:itä ja b-puolia, esimerkiksi Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran ”Some velvet morning”, jonka myös Primal Scream levytti myöhemmin. Debyytin mukana tullut cd on yhtyeen keskeistä tuotantoa, mutta tämän repaleisen, toisen albumin uuden painoksen kylkiäisen voi jättää pölyttymään hyllyyn.

Pygmalion (1995) on selkeä askel pois edellisten levyjen linjasta. Sitä ei enää tunnista shoegaze-genreksi, vaan se on jotain kokeilevaa, edelleen eteeristä äänimaisemaa, josta puuttuvat melodiset popkoukut ja kitarasurina. Levyn tempo on edellisiä hitaampi. Se on jopa unettava. Voin kuvitella, että tällekin löytyy puolustajansa, mutta minun Slowdive se ei ole.

Jostain syystä en ole pahemmin ajatellut sellaista ilmiselvää asiaa, että nykypäivän post-rock-yhtyeet ovat Slowdivelle ja muille kenkiintuijottelijoille velkaa lähes kaiken. Osa on vain lisännyt mahtipontisuutta, draamaa, metallisuutta, tempoa ja biisien kestoa.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Tutkijat ja tutkijuus julkisuudessa

Ylen verkkosivuilla tuli vastaan samana päivänä kaksi uutisjuttua, jotka molemmat kertovat jotain tutkijoista ja tutkijuudesta julkisessa keskustelussa ja mediassa.

Ensimmäinen tapaus: pääministeri Alexander Stubb kertoo jälleen kerran Nato-kannastaan jutussa, jossa hän toteaa seuraavasti: ”Itse kuuntelen huomattavasti mieluummin ulkoministeriön diplomaattia kuin jotain päivystävää dosenttia.”

”Päivystävä dosentti” on eräänlainen yleinen vitsi, mutta se kertoo myös jotain Stubbista, siitä, mitä ääniä hän arvostaa ja haluaa kuunnella. Tutkittua tietoa – ei kiitos.

Toinen tapaus: Yle Satakunnan toimittaja Päivi Meritähti tekee jutun siitä, miten kuukierto saattaa vaikuttaa viljelyyn. ”Kainalojutussa” todetaan, ettei kuun vaikutuksille ole tieteellisiä todisteita, mutta ingressissä todetaan, että ”Vanhan perinteen noudattajia löytyy useita ja he ovat löytäneet nousevan kuun vaikutukselle jopa tieteellisiä perusteluja. Niiden mukaan juuri tällä hetkellä on paras aika laittaa kasvit kasvamaan.”

Mielestäni on ihan kiinnostavaa tehdä juttuja uskomuksista, joihin jotkut kertomansa mukaan perustavat toimintansa. Tällaisen henkilön sanomisten pukeminen kvasitieteelliseen kaapuun on kuitenkin osoitus huonosta työstä. Kaikkein pahinta jutussa on, että kuun kierrosta innostunutta Anne Pöyhöstä kutsutaan ”kansanperinteen tutkijaksi”, joka kuitenkin puhuu jutussa luonnontieteen kaltaista kieltä magneettikentistä.

Ei ole ihme, jos tutkijoiden ja tutkijuuden maine kärsii, jos toimittajat käyttävät kenestä tahansa tutkijan nimikettä. Onneksi nämä tapaukset eivät ole aivan kaikkien poliitikkojen ja toimittajien käsityksiä.



Tervemenoa ”kansanperinteen tutkijan” kuusivustolle: http://www.ylakuu.com/suomi/

maanantai 22. syyskuuta 2014

Studioalbumit osa 40: Rush

Kun pienenä kuunneltiin heviä ja luettiin musiikkilehtiä, Rush tuli tutuksi nimenä. Joku c-kasetti löysi tiensä talouteen. Se kuului veljelleni ja taisi olla Power Windows (1985). Kanadalaisen yhtyeen suosio ei tuttavapiirissä huimannut.

Kului vuosia ja itseäni alkoi kiinnostaa YUP-niminen yhtye. Elettiin varmaan vuotta 1993, aikaa ennen yhtyeen siirtymistä suurelle levy-yhtiölle. Jotenkin Rush esiintyi YUP:n yhteydessä, viimeistään armeijassa, jossa kajaanilainen tupakaveri muisteli yhteisiä aikojaan YUP:n Martikaisen kanssa. Jos en väärin muista, Rush oli kertoman mukaan Martikaiselle ensin inhokkiesimerkki siitä, ettei luoteta suoran ja yksinkertaisen soiton voimaan, myöhemmin yksi vaikutin YUP:n musiikkiin.

Mikään edellä kuvatusta ei saanut syttymään Rushiin. Vasta pari vuotta sitten aloin kiinnostua hieman enemmän, mutta syytä en tiedä. Ostin Lontoosta pari levyä (2112 ja Moving Pictures) ja lainailin kirjastosta muutaman muun. Tajusin, että bändissä on jotain hienoa, mutta siitä tuskin tulisi suosikkiani. Opin tietämään, että bändillä on vannoutuneita faneja myös Suomessa. Katsoin jonkun dokkarin. Halusin kuunnella enemmän, mutta en vaivautunut. Asia unohtui vuodeksi. Sitten se palautui taas mieleen, joten ryhdyin tuumasta toimeen.

Rush (1974) on debyytti, joka ilmestyi kuusi vuotta bändin perustamisen jälkeen. Se on hyvin perinteistä ja ajalleen tyypillistä hard rockia. Soitosta ja sävellyksistä puuttuvat elementit, joista Rush tuli myöhemmin tunnetuksi. Edes molemmat puoliskot päättävissä seitsenminuuttisissa ei ole useita osia, vaan lähinnä pitkiä sooloja. Geddy Leen laulu tosin jää mieleen välittömästi. Aikalaisarviot olivat kelvollisia, mutta yhtyeen myöhempien läpimurtojen jälkeen ensilevy on jäänyt unholaan. Syystä vai ei? Syystä siksi, että se ei ole sitä, mitä ihmiset pitävät Rushina. Syyttä siksi, että se on muisto 70-luvun bluesvetoisesta hard rockista, jossa ei vielä haettu vetoapua paholaisesta eikä meikkipöydän tuotteista.

Fly by Night (1975) on toista maata. Rumpuihin tuli Neal Peart, joka osallistui biisien tekoon tekstittäjänä. Heti alkutahtien iskut ovat varoitus siitä, mitä on tulossa: mahtipontisempaa, jykevämpää ja kunnianhimoisempaa. En tiedä, olivatko ensialbumin biisit tehty jo vuosia aikaisemmin, mutta julkaisuajankohtia tarkastelemalla voi sanoa, että muutos vuodesta -74 vuoteen -75 on huikea. Debyytistä muistuttaa paitsi Leen ääni, myös molemmat puoliskot päättävien raitojen pitkä kesto (7-8 min). Muut biisit ovat sovinnaisessa mitassa, kolmesta neljään minuuttiin. Tunnetuin kappale on singlenäkin julkaistu nimikkobiisi, mutta minusta se on hieman imelä.

Caress of Steel (1975) on edeltäjäänsäkin selvempi siirtymä progressiivisen hard rockin alueelle. Albumilla on viisi raitaa, joista kolme ovat normaalimitoissa, mutta kaksi viimeistä ovat jotain muuta: kolmesta osasta koostuva tolkienistien märkä uni ”The Necromancer” kestää yli 12 minuuttia ja koko b-puolen kattava kuusiosainen ”The Fountain of Lamneth” päättyy vasta liki 20 minuutin odottelun jälkeen. Vastaanotto oli vaisumpaa kuin Fly by Nightilla. Kolme ensimmäistä raitaa ovat standardirokkia. Ensisijaisesti niistä tulee mieleen köyhän miehen Led Zeppelin. Progehirviöistä paremmin toimii suurempi monsteri.

2112 (1976) on Rushin mestariteos. Yhtyeellä oli painetta tehdä jotain muuta kuin konseptialbumeita edellisen kehnon kaupallisen menestyksen vuoksi. Mutta mitä vielä – bändi teki dystooppisen puolikonseptialbumin, jonka ensimmäinen puolisko koostuu seitsenosaisesta, yli 20 minuuttia kestävästä nimikkobiisistä. Toinen puoli pitää sisällään erillisraitoja. Musiikillisesti tämä on kiinnostavinta Rushia, mutta pieni huolenaihe on rumpali-tekstittäjä Neil Peartin syvä kiinnostus Ayn Randiin, joka toimi nimiraidan tarinan inspiraationa.

A Farewell to Kings (1977) myi hyvin, mikä ei ole yllätys bändin nosteen vuoksi. Siinä vuorottelevat normikestoiset ja pitkät raidat, suhteessa 4 ja 2. Sen erottaa edellisistä rumpali Neil Peartin lisääntyneet fillit ja syntetisaattoreiden läsnäolo. Sen tunnetuin biisi lienee ”Closer to the heart”, joka löytyi c-kasettilaatikostani teininä, joltain kokoelmalevyltä. Se on myös suora ja tiivis, radioystävällinen kipale, mutta ei kunnianhimoisinta Rushia. Muuten levy on laatua omalla sarallaan, joskin yksi täytepala, ”Madrigal”, kuuden raidan albumissa on iso prosentuaalinen osa.

Hemispheres (1978) jatkaa entistä itsevarmemmin ja puhtaammin progen suuntaan. Albumilla on vähän lyhyitä raitoja ja syntetisaattorit ovat ottaneet entistä suuremman roolin. Biiseissä on useita osia, kuten proge-estetiikkaan sopii. Heti alkuun on laitettu yli 18 minuuttia kestävä teos. Onhan tämä tavallaan aika raskasta kuunneltavaa, mutta samalla on sanottava, että kyseessä on koherentti kokonaisuus – ei välttämättä yhtyeen paras albumi, mutta tähänastisista tasapainoisin.

Permanent Waves (1980) alkaa yhdellä Rushin tunnetuimmista ja popeimmista biiseistä, ”The Spirit of the radio”. Muutenkin koko levy on siirtymä suorempaan ja irtonaisempaan otteeseen edellisen tyylipuhtaan proge-albumin jälkeen. Kaupallisesti se oli kannattava veto. Levy meni jenkkien top vitoseen. Toki teoksella on raitoja, jotka hemmottelevat pidempien ja monimutkaisempien biisien ystäviä, esimerkiksi onnistunut ”Jacob’s ladder”.

Moving Pictures (1981) on yhtä lailla tarttuvia kappaleita sisältävä levy. Sen avaa yksi tunnetuimmista, ”Tom Sawyer”, mutta myös ”Red barchetta” ja ”Limelight” kuuluvat yhtyeen melodisemman ja tarttuvan tuotannon kärkikastiin. Tosin näissäkään biiseissä ei ole unohdettu mutkikkaita bassokuvioita ja tasaiseen tahtiin toistuvia rumpufillejä, mutta myös 11 minuuttia kestävä ”The camera eye” on melodinen ja pophenkinen. Tämän sanottua on hyvä todeta, että mielestäni levyn paras biisi on sen päättävä ”Vital signs”, joka tuo mieleen post-punk-yhtyeet (esim. XTC). Konsepti oli kaupallisesti toimiva, sillä albumi menestyi listoilla vielä paremmin kuin edeltäjänsä. Jos Hemispheres oli kypsää progea, Moving Pictures on yksinkertaisesti kypsää Rushia. Tämä pätee myös levyn kansitaiteeseen ja nimileikkiin: etukannessa miehet kantavat tauluja, takakannessa on etukantta kuvannut filmiryhmä ja etukannessa on myös ihmisiä, jotka ovat liikuttuneita tauluista.

Signals (1982) on askel kohti kasarisoundeja. Syntikat ulvovat vuosikymmenelle ominaiseen tyyliin. Mutta ei hätää. Biisimateriaali on tunnistettavaa Rushia, joskin jälleen on menty askel popimpaan suuntaan. Tältä albumilta ei löydy yhtään pitkää biisiä (pisin on vähän yli kuusi minuuttia).

Grace Under Pressure (1984) ei ole suuri irtiotto edeltäjästään, mutta ainakin se on kunnianhimoisempi ja vähemmän popin kaupallisuutta kosiskeleva teos. Silti se on erittäin helposti lähestyttävä. Bändi teki oikean ratkaisun antaessaan kenkää Signalsin tuottajalle ja etsimällä uudenlaista soundia. Levyltä puuttuvat selkeät hitit tai konseptialbumien mahtipontisuus, mutta tämä on yksi tasapainoisimpia yhtyeen albumeita, joskin vähemmän tyylipuhdasta progea kuin niin ikään tasapainoiseksi tituleeraamani Hemispheres.

Power Windows (1985) saattoi hyvinkin olla ensimmäinen kuulemani Rush-albumi. Kansikin on tuttu varhaispuberteettiselta ajalta, jolloin kaikki hevilehdissä käsitellyt bändit olivat vähintään etäisesti kiinnostavia. Sisällöstä ei ollut muistikuvia. Siksi onkin järkytys, miten levyn ensitahdit kuulostavat Miami Vicen soundtrackilta. Albumin wikipediasivusto kertoo paljon, koska se luokittelee teoksen ensiksi hard rockiksi ja vasta kolmanneksi progeksi. Välissä on synthrock. Biisimateriaalissa ei ole vikaa, mutta soundeista ja tietyistä 80-luvusta muistuttavista sovituksellisista detaljeista en erityisesti pidä. 80-lukuun sopivasti Rush on Power Windowsilla kenties enemmän kuin koskaan ennen stadionluokan bändi. Yllättävää kyllä, pidän eniten aikansa valtavirran popilta kuulostavasta biisistä ”Emotion detector”.

Hold Your Fire (1987) jatkaa vuosikymmenensä tyypillisillä poppisoundeilla. Se ei tuo uutta bändin kehityskulkuun ja henkilökohtaisesti en jaksa syttyä levylle. Jos kuuntelen kasaripoppia, haen melodisia hittejä. Jos haluan kuunnella Rushia, kuuntelen muita albumeita.

Presto (1989) lähestyy 80-luvun loppua muuttamalla soundia ja vähentämällä syntetisaattoreita. Erityiskiitoksen saa basso. Mahtipontisuudesta on siirrytty piirun verran nöyrempään ilmaisuun. ”Chain lightning” lukeutuu omiin suosikkeihini, mutta kokonaisuus ei ole yhtyeen parhaimpia. Kisaväsymys iski, mutta jatketaan sinnikkäästi eteenpäin.

Roll the Bones (1991) oli menestys erityisesti Yhdysvalloissa. Eikä ihme, sisältö on keskitien rokkia, joka ei harmita ketään. Tämän kuuntelu palauttaa mieleen, miksi Pixies, Nirvana, My Bloody Valentine, Primal Scream, Mudhoney, Massive Attack, Teenage Fanclub, Dinosaur Jr., Violent Femmes, Smashing Pumpkins, Slowdive ja monet muut samana vuonna albumin julkaisseet yhtyeet olivat – ja ovat edelleen – niin paljon kiinnostavampia. Huvittava yksityiskohta on kömpelöhkö rap-osa kappaleessa ”Roll the bones”, joka siitä huolimatta kuuluu levyn parhaimmistoon.

Counterparts (1993) oli myös menestys, joka jatkoi pääosin edeltäjänsä linjoilla. Sen yleissoundi on hieman tymäkämpi. Kyse on tasavahvasta albumista, jolle ei ole eksynyt mitään kuolemattomia sävellyksiä.

Test for Echo (1996) kiinnittää ensihuomion kannellaan. Siinä on kanadalaista inuiittitaidetta, lumessa seisova kaksijalkainen kivirakennelma. Musiikillisesti ollaan geneeristä Rushia, bändin omia äärilaitoja välttäen. Soitto on virtuoosimaista ja biisit kelvollisia, mutta sohvalta teos ei saa nousemaan. Koko kuuntelurupeama alkaa muuttua kummalliseksi, kun levy toisensa perään tuntuu ihan kivalta mutta vähän tylsältä. Ei mitään suuria tunteita suuntaan tai toiseen.

Vapor Trails (2002) ilmestyi kuuden vuoden tauon jälkeen. Tässä välissä rumpali Neil Peartilla oli rankkaa. Ainoa tytär kuoli auto-onnettomuudessa ja pian perään vaimo kuoli syöpään. Rush kuitenkin jatkoi ja hylkäsi syntetisaattorit ensimmäistä kertaa sitten Caress of Steelin. Kuin alleviivatakseen tätä, albumi käynnistyy poikkeuksellisen jytäkällä biisillä ”One little victory”. Pian levyn soundit alkavat ärsyttää. Se on esimerkki siitä, miten teos miksataan kauttaaltaan kovavolyymiseksi, jolloin dynamiikka kärsii. Sellaista jaksaa kuunnella biisin verran, mutta ei juuri enempää. Tämä pilaa biisimateriaaliltaan erittäin kelvollisen levyn.

Feedback (2004) on välityö, koverlevy, jossa kohteina on brittiläisiä ja amerikkalaisia populaarimusiikin kaanoniin kuuluvia artisteja ja bändejä, mm. Buffalo Springfield, Love, Yardbirds, Who ja Eddie Cochran. Cochranin ”Summertime blues” muistuttaa enemmän Blue Cheerin versiota kuin alkuperäistä, ”Heart full of soul” jäljittelee Yardbirdsiä, ”For what it’s worth” ei tuo uutta Buffalo Sprigfieldin biisiin. En tiedä, voiko tylsempää koverlevyä tehdä. Hyvistä biiseistä mielikuvituksettomia versioita, mutta ei kai kukaan odotakaan Rushin vahvuuksien olevan tällä saralla.

Snakes & Arrows (2007) palasi ruotuun. Äänimaailma on kohdillaan ja biisimateriaali asiallista, mutta valitettavan vähän tästä innostuu. Vastaanotto vaihteli: yhdet kehuivat, toiset jäivät kylmäksi. Itse jään siihen välimaastoon, lähemmäksi kylmää laitaa. Kannessa on kuva lautapelistä Snakes and ladders, joka oli yksi albumin nimeä inspiroinut lähde. Jotenkin kuvaava on Rolling Stonen kolmen tähden arvio, joka alkoi seuraavasti: jos olet Rush-fani, lisää kaksi tähteä. Jos et ole, vähennä kaksi. Samoin osuva on Sputnikmusicin kommenti: kohtaa uusi Rush, joka on vanha Rush. Toisin sanoen yhtye palasi ruotuun heikompien vuosien jälkeen.

Clockwork Angels (2012) on toistaiseksi viimeisin Rushin studioalbumi. Se otettiin vastaan myönteisesti. Jos edellisen oletettiin saarnaavan kääntyneille, tämän ajateltiin toimivan agnostikoille uskon hyppynä kohti Rushia. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Albumi on tasaisen vahva esitys ja yllättävän hyvä ollakseen yli 40 vuotta bändin perustamisen jälkeen tehty työ. Jo tästä saavutuksesta on nostettava hattua, mutta en silti aio kuunnella tätä kovin usein.

Kokonaisuutena Rushin studiolevyjen kuunteleminen on aika rankka tehtävä. Siellä on helmiä, joita on mukava kuunnella ja omistaa, mutta useiden levyjen kohdalla pohdin, miksi edes ryhdyin kuuntelemaan bändiä, jolla on paljon kovin keskinkertaisia levyjä. En myöskään ole koskaan kiinnostunut Rushin maailmasta, joka sopii parhaiten Tolkienin, fantasian, scifin ja kenties Potterinkin faneille. Larppaajaa minusta ei tule, joten Rush ei nouse koskaan tärkeimmäksi yhtyeeksi. Minulle riittää neljästä viiteen albumia, joilla bändi osoittaa, miksi sillä on paikka progehevin yhtenä tähtenä ”classic rockin” kaanonissa.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Studioalbumit osa 39: The Streets

Aloitetaan oman maun kuvauksella: en ole koskaan ollut suuri 1950-luvun jälkeen tehdyn mustan musiikin fani. Todellinen innostuneisuuteni päättyy mustaan bluesiin ja rock’n’rolliin. Soul on hyvää silloin kun siinä on bluesista muistuttavaa rosoa tai loistavia melodioita, funkissa olen valikoiva, disko menee joskus huumorilla, hip hop ja rap ovat aina olleet parin artistin varassa ja sitä MTV:n r&b:ksi kutsumaa kutuhöttöä en ole ymmärtänyt koskaan.

Edellisen vuoksi onkin ihan luontevaa, että olen suhtautunut jotenkin myönteisesti The Streetsiin, valkoisen birminghamilaisen Mike Skinnerin projektiin, joka ammentaa surutta Amerikan mustasta musiikista, mutta kääntää sen niin musiikillisesti kuin lyriikoiltaan brittiyhteiskuntaan sopivaksi paketiksi. UK Garageksi sitä kutsutaan, mutta minulle se on vain yhdistelmä elektronista musiikkia ja hip hopille ominaista puhelaulua.

The Streetsin kuuntelu on ollut valikoivaa. Ostelin kolme albumia asuessani Leedsissä. Syitä oli kaksi: erittäin alhaiset hinnat ja sopeutuminen uuteen asuinmaahan. Edellinen selittää itse itsensä, mutta jälkimmäinen vaatii kommentin. Yritän usein aistia uutta ympäristöä lisäämällä siihen musiikkia, jonka ajatellaan heijastavan aikansa yhteiskuntaa. Vaikka en tuolloin tiennyt The Streetsin lyriikoista juuri mitään, olin kuullut artistia kehuttavan juuri brittiläisen ajankuvan luomisesta. Tähän päivään mennessä en tosin ole sen syvemmällä lyriikoissa enkä ole kuullut kuin ostamani kolme albumia viidestä tai kuudesta (laskutavasta riippuen).

Original Pirate Material (2002) myi hyvin, mutta kriitikot rakastivat vielä enemmän. Ilmestyessään levyssä oli jotain uutta ja yllättävää. Ehkä eniten siinä ihastuttavat tekstit, joissa ei ole pätkääkään rapakon toisen puolen räpäyttäjien uhoa ja blingiä, vaan aivan jotain muuta. Tekstit ovat pullollaan ruohoa, teetä, juopottelua, jalkapalloa ja takeawaytä, mutta koko ajan arkielämän urbaanissa brittiympäristössä. Usein toistuva sana on ”geezer”, jonka voisi suomentaa ”jantteriksi” tai ”jampaksi”. Tekstit vievät huomion biiseiltä, vaikka mukana on hienojakin esityksiä. Oma suosikkini levyltä on ehdottomasti ”Too much brandy”, mutta myös päätösraita ”Stay positive” on biisinä keskitasoa iskevämpi.

A Grand Don’t Come for Free (2004) on konseptialbumi jampasta, jonka kämpiltä on kadonnut tonni. Levyn aloitusraita on heti riemukas tarina, jossa lähdetään palauttamaan DVD:tä mutta epäonnistutaan kaikessa. Säkeistöjen välissä on toteamus ”Today I've achieved absolutely nought”. Fyrkkaa hommataan takaisin lyömällä vetoa futiksesta. Välissä hengaillaan naisen kanssa ja käytetään päihteitä. Ihmissuhde alkaa hallita koko tarinaa, ja lopussa annetaan kaksi vaihtoehtoa: onnellisessa versiossa fyrkat löytyvät kämpiltä ja toisessa päädytään kinastelemaan tv-korjaajan kanssa. Parhaiten biiseinä toimivat ne, joissa on Skinnerin loppumattoman selityksen lomassa jokin melodinen laulunpätkä. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on ”Blinded by the lights”, jonka levotonta baarikokemusta kuvaava teksti on erinomainen. Heikoimmin iskevät levyn keskiosan kutusoul (”Wouldn’t have it any other way”) ja lähinnä M.I.A-tyylistä muistuttava ”Get out of my house”. Yksi parhaista on listaykkösenäkin käynyt ”Dry your eyes”, jossa toivutaan erosta. Ostava yleisö tykkäsi ja kriitikot rakastivat albumia debyyttiäkin enemmän.

The Hardest Way to Make an Easy Living (2006) on kolmas albumi, jonka kuulin nyt ensimmäisen kerran. Ilmestyessään sen vastaanotto oli edellisten teosten suitsutusten jälkeen maltillisempaa, joskin myönteistä. Tämä vastaa myös omaa kokemusta. Tekee mieli kysyä, mikä tässä olikaan pointtina. Mihin tästä nyt mennään? Tosin nimibiisi nousee heti pakasta edukseen. Myös toisena singlenä julkaistu ”Never went to church”, kunnianosoitus artistin kuolleelle isälle on kaunis, koskettava ja taitava teksti. Itse biisissä on lainattu ”Let it betä”.

Everything is Borrowed (2008) on yleisilmeeltään huomattavasti edeltäjäänsä rennompi. Artistia vaivannut takakireys on poissa heti alkutahdeista lähtien. Teoksen avaavassa nimibiisissä ollaan kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä, kun ymmärretään, että maailmaan tullaan ilman mitään ja poistutaan hyvillä mielin. Albumin vastaanotto oli pääosin myönteistä, mutta kaukana parin ensimmäisen hehkutuksesta. Erityisesti varhaisia teoksia ylistänyt Pitchfork päätyi lukemaan 48/100. Hipsterien kuherruskuukausi oli päättynyt. Ehkä levy on liian iloinen. Ehkä juuri siksi se on helppoa kuunneltavaa. Lisäksi vaikkapa ”I love you more”,  ”The way of the dodo” ja ”The Escapist” ovat tarttuvia biisejä, eikä koko setissä ole juurikaan täytepaloja. Siitä syystä pidän albumista paljon. Skinner ei luonut mainettaan tällä levyllä, mutta tätä näistä kuuntelen mieluiten. Alle neljän punnan hinnalla ostettu albumi on hyvä bargain.

Cyberspace and Reds (2011) on teos, joka julkaistiin ladattavaksi ja joka on eräänlainen mixtape. En kelpuuta sitä studioalbumiksi enkä ole kuullut sitä.

Computers and Blues (2011) julkaistiin samana vuonna ja se on viimeinen The Streetsin studioalbumi. Kun tiedetään, että artisti aikoi pistää pillit pussiin levyn jälkeen, ei voinut odottaa huikeita arvioita. Myötämielisiä niistä pääosin tuli, mutta ei taaskaan varhaistuotannon kehuja. Nimen Blues on jalkapallojoukkue Birmingham Cityn lempinimi, joka muistuttaa, mistä kaupungista Skinner tulee. Kun siinä on vielä viite jalkapalloon, tietokoneen kanssa ne paaluttavat maaston, joka luonnehtii koko The Streetsin tuotantoa.  Biisit eivät ole huonoja tälläkään levyllä, esimerkiksi ”Going through hell” ja ”Trying to kill M.E.” toimivat hyvin, mutta näyttämisen halua siltä on vaikea löytää.

Nyt kun The Streetsin studioalbumit tuli kuunneltua putkeen, täytyy ottaa hieman takaisin Skinnerin velkaa mustalle musiikille. Sitä on laulussa, mutta ei aivan niin paljon musiikissa kuin kuvittelin. Joka tapauksessa The Streetsillä on kourallinen hyviä sävellyksiä ja albumit henkivät aikansa urbaania brittielämää, jossa kukaan ei ole sankari – tai korkeintaan arjen sankari tahkotessaan siinä eteenpäin.