tiistai 25. huhtikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 8: Journalismin sukupuoli

Kahdeksantena jouluisessa kirjapinossa oli Iiris Ruohon ja Sinikka Torkkolan Journalismin sukupuoli (2010). Sen nimi kertoo olennaisen. Teos käsittelee monipuolisesti sukupuolta journalismin osana. Kahden kanteen painetun tekijän lisäksi Tarja Savolainen on kirjoittanut yhden luvun.

Toimittajat pitävät journalismia sukupuolineutraalina, joten on kysyttävä, millä tavalla journalistiset käytännöt ovat sukupuolittuneita. Jo termin ”naistoimittaja” yleisyys kertoo, että toimittajan prototyyppi on mies. Ala on kuitenkin muuttumassa. Suomen journalistiliitossa naisten osuus on yli 50 prosenttia ja osuus on kasvussa. Opiskelijajäsenistä peräti 70 prosenttia on naisia. Trendi on sama länsimaissa yleisemminkin.

Journalisteista puolet on naisia, mutta päällikkötehtävissä naisia on vähemmän. Miehiä on 59 prosenttia, naisia 41 prosenttia. Tilanne voi muuttua ajan kanssa, mutta toisaalta miesten urat etenevät rivakammin.

Journalismi sukupuoli esittelee ja erittelee kootusti tietoa aiheestaan ja tuo oman aineiston mukaan. Oma aineisto koostuu toimituksellisten päälliköiden haastatteluista. Haastateltuja oli yhteensä 43 henkilöä. Tekijät korostavat, että haastattelut eivät ole toden kuvauksia, vaan tapoja ymmärtää journalismi instituutiona ja käytäntönä. Osittain nämä näkökulmat sekoittuvat.

Tekijät käyttävät naistapaisuuden ja miestapaisuuden käsitteitä korostaessaan sukupuolta tekemisenä. Ne ovat sukupuolittuneita kehyksiä, jotka eivät muutu yksinkertaisesti vaihtamalla miestoimittaja naiseen (tai toisin päin).

Hyvänä esimerkkinä tästä on juttutyyppien ja lähestymistapojen sukupuolittaminen. Naistapaista on ihmisläheiset ja perhekeskeiset jutut, joissa käsitellään tunteita ymmärtävään sävyyn; miestapaista on valtaeliittiä ja yhteiskunnallisia rakenteita käsittelevät faktauutiset, jossa lähestymistapa on etäisempi ja kriittisempi. Samaan liittyy puhe journalismin femininisoitumisesta, kun tarkoitetaan yleisökeskeisempää, ihmisläheisempää ja viihteellisempää otetta.

Jako näkyy myös johtajuuskäsityksissä: naistapaista on keskusteleva ja yhteistyökykyinen johtaminen, miestapaista määrätietoinen ja suurpiirteinen. Edelliselle on tyypillistä oman osaamisen vähättely, jälkimmäiselle itsevarmuus.

Teoksessa käsitellään samassa asiayhteydessä juttutyyppien ja johtajuustyyppien sukupuolittamista sekä päällikkötason toimijoiden puhetta naisista. En ole varma, miten nämä sopivat yhteen.  Edellisessä juttu- ja johtajuustyypit sukupuolittuvat, jälkimmäisessä naiset kertovat, miten miestoimittajat ovat joskus muistutelleet kielteiseen sävyyn ”tytönheilakoista”. Ongelmia molemmat, mutta hyvin erilaisia.

Muutamissa kohdissa olisin kaivannut tarkempia perusteluita tulkinnoille ja referoitujen tutkijoiden näkemyksille. Paikoitellen jäi lukijan tehtäväksi päätellä, miksi jokin tietty sukupuolittunut asia on ongelma vai onko se ongelma laisinkaan. Vain harvoin tekijät ehdottavat, mikä olisi ideaalitilanne. Varmasti kirjoittajat haluaisivat, että oppikirjoissa olisi sukupuolesta oma luku ja että toimittajakoulutuksessa olisi sukupuoleen keskittyviä kursseja, mutta pitäisikö myös journalismin historiasta kirjoittaa oppikirjoissa niin, että vähennettäisiin keskittymistä uutisiin ja kirjoitettaisiin ”naistapaisista” aiheista?

Muutamissa kohdissa aineistolainausten tulkinnassa nähdään vain sukupuoli, vaikka muut saattavat olla yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä tekijöitä. Yksi esimerkki riittänee tässä. Tekijöiden mukaan seuraava on osoitus siitä, että johtajuus nähdään miesten luonnollisena ominaisuutena, kun taas naisille päällikköasema on yllätys:

”Olin itsekin kyllä yllättynyt, kun he pyysivät minua siihen. Olin silloin 32-vuotias […] ja niillä kaikilla oli pääsääntöisesti yli 50-vuotiaita miehiä osastojen päällikköinä. Muutama nainen siellä oli, mutta hekin olivat jo sitten huomattavasti vanhempia kuin minä. Minä olin kyllä vähän kummajainen siinä porukassa.” (Nainen 50v, sivu 85.)

Tekijät eivät tulkinnassaan mainitse sanallakaan sitä, että naisen yllättyneisyys voisi perustua vähintään yhtä paljon ikään kuin sukupuoleen. Päättele itse, mitä mieltä olet lainauksesta.

Vaikka kadotin punaisen langan muutamaan otteeseen matkan varrella ja jäin kaipaamaan vankempaa perustelua muutamille esitetyille väitteille, teoksen vahvuus on siinä, että se muistuttaa, miten sukupuolittuneisuus on syytä oppia tunnistamaan journalismin(kin) maailmassa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Miten taloustoimittaja rakentaa totuuden?

Tilasin Turun Sanomat kuudeksi viikoksi, kun sen maksaa paikallinen Citymarket. Hyvä diili. Ensimmäinen lukemani juttu oli oppikirjaankin sopiva esimerkki siitä, miten oikeistolaisesta poliittisesta näkemyksestä rakennetaan totuus asioiden tilasta.

Lännen median leivissä työskentelevä taloustoimittaja ja taloustoimittajien yhdistyksen uusi puheenjohtaja Kirsi Turkki kirjoittaa Turun Sanomissa (21.4.2017, s. 14) Suomen taloudesta otsikolla ”Asiantuntijat varoittavat hallitusta löysäämästä”.

Jutussa kuullaan kolmea ”asiantuntijaa”. Ne ovat työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto, Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA:n toimitusjohtaja Vesa Vihriälä ja OP-ryhmän pääekonomisti Reijo Heiskanen. Kun kuunnellaan niitä, joiden intresseissä on ajaa yrittäjien etuja ja suosia leikkauksia, voidaan luoda mielikuva konsensuksesta. Jutun ingressissä lukee: ”Kolme talouden asiantuntijaa ovat yksimielisiä”.

Ensinnäkin voidaan kysyä, miksi tutkijat eivät käy asiantuntijoista.

Toiseksi toisilla valinnoilla asiantuntijoista olisi tullut erimielinen kuva. Vielä erilaisilla valinnoilla olisi saatu kuva yksimielisistä, toisenlaista talouspolitiikkaa (siis elvytystä) puoltavista asiantuntijoista. Ei ole sattumaa, että juttu on rakennettu valitsemalla juuri kolme talouskuria puoltavaa ääntä. Kyse ei ole satunnaisotoksesta eikä totuudesta, vaan Kirsi Turkin  päätöksestä rakentaa tietynlainen totuus asiasta, jonka lehti siunaa julkaisemalla jutun.

Turkki kirjoittaa kommentissa omaan näennäisobjektiiviseen juttuunsa, että ”Suomen talouden asiantuntijoiden viesti on selvä”. Se on selvä vain, jos kuuntelee poliittisesti samanmielisiä ja sulkee silmänsä ja korvansa muilta ääniltä.

Jutussa mainitaan, että vaikka pieniä talouden valopilkkuja on näkyvissä, sen ei saa muuttaa oikeistolaista talouskuria. Risto Murto toteaa: ”Nyt pitää säästää, kun ajat ovat paremmat, ei huonoina aikoina. Elvytykselle ei ole mitään tarvetta.” Tässä vaiheessa tunnen itseni vanhaksi.

Sama oikeistolainen fraasi oli esillä jo 1990-luvun alun talouskriisissä. Tämä tulee hyvin ilmi Anu Kantolan väitöskirjasta Markkinakuri ja managerivalta (2002), jonka aineistona on päättäjien ja asiantuntijoiden haastatteluja.

Huonoina aikoina on leikattava, kun ei ole vaihtoehtoja. Myös hyvinä aikoina on leikattava, koska on varauduttava taantumaan. Tämä kuvio esitetään taloudellisena muodollisuutena; sen poliittisuus on häivytetty. Täsmälleen sama pätee Kirsi Turkin Turun Sanomista lukemaani juttuun.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 7: Mediayhteiskunta

Jouluna kokoamani pino suomalaista mediatutkimusta alkaa pienentyä. Seitsemäs luettu teos on Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen Mediayhteiskunta (2013). Se ei mene kovin syvälle esimerkiksi suomalaisen journalismin murroksiin, kuten Journalismi murroksessa (2011), tai journalismin toimintaperiaatteisiin, kuten Journalistin vapaus (2014) – molemmat samasta pinosta. Sen sijaan teos painottuu nimensä mukaisesta mediaan osana yhteiskuntaa, jossa medioiden rooli on kasvanut.

Teoksen lähtökohtana on, että mediateoria ja yhteiskuntateoria tarvitsevat toisiaan. Siksi teoksessa on jonkin verran yhteiskuntateoreettista keskustelua esimerkiksi  modernisaatiosta, globalisaatiosta ja yksilöllistymisestä.

Tekijät painottavat mielestäni aiheellisesti mediakonvergenssin ajatusta. Perinteisistä kuluttajista on tullut myös sisällöntuottajia ja yhteyksien luojia (linkkien jakajia). He myös käyttävät eri laitteita samanaikaisesti ja yksi sisältö voidaan tavoittaa useasta eri laitteesta. Seppänen ja Väliverronen myös muistuttavat, ettei sosiaalinen media ole tarkoittanut perinteisten tuottajien kuolemaa; suurin osa suositusta somekamasta on peräisin suurista sylttytehtaista, ei vallankumouksellisilta kuluttajilta.

Siinä missä journalismia käsittelevät viimeaikaiset teokset painottuvat edelleen sanomalehtiin kirjoittavan toimittajan työhön ja sen muuttuviin olosuhteisiin, Mediayhteiskunta hakee esimerkkinsä useasti Facebookista, YouTubesta ja muusta sosiaalisesta mediasta. Se ei kuitenkaan unohda perinteistä joukkoviestintää.

Toisin kuin useimmissa vastaavissa teoksissa, tässä painotetaan vahvasti media-alan työ- ja palkkatilannetta. Enemmistölle kyse on epävarmasta, pätkätöistä koostuvasta matalapalkka-alasta, jonka hyvänä puolena on suhteellinen vapaus.

Teoksessa on paljon onnistuneita tiivistyksiä alan teoreettisista käsitteistä ja oivalluksista. Siksi se sopii tällaiselle toisen tieteenalan ihmiselle, joka haluaa pysyä kärryillä keskeisistä klassikkotutkimuksista ja vähän tuoreemmistakin näkökulmista.

Lukemiseen vaikuttaa aina ne asiat, joita itse miettii samanaikaisesti. Olen kirjoittamassa lukion oppikirjaan osuutta uskonnoista mediassa. Tähän työhön Mediayhteiskunta ei tarjonnut suoria esimerkkejä, mutta teoksessa esitetyt näkemykset ja jäsennykset pyörivät aktiivisesti mielessäni, kun mietin, mitä lyhyeen esitykseen uskonnoista mediassa tarvitaan median toiminnasta ja yhteiskunnallisesta asemasta.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Zygmunt Bauman (1925–2017)

”Kuluvan vuoden tammikuussa 91-vuotiaana kuollut Zygmunt Bauman oli yksi maailman tunnetuimmista sosiologeista. 


Poikkeuksellisen aktiivisella julkaisutoiminnallaan hämmästyttänyt ajattelija löysi lukijoita laajasti yli tieteenalarajojen ja akateemisen maailman ulkopuolelta. Hän oli yksi terävänäköisimmistä aikamme ilmiöiden ja tendenssien analysoijista, joka esitti omintakeisia tulkintoja monista yhteiskunnallisista teemoista, kuten modernisaatiosta, kulutuskulttuurista, kapitalismista, globalisaatiosta, identiteetistä, nationalismista, yksilöllistymistä painottavasta kulttuurista, intellektuellien aseman muuttumisesta ja oikeudenmukaisuudesta. Työssään hän hyödynsi laajasti esimerkiksi filosofien, antropologien, kulttuurintutkijoiden, politiikan tutkijoiden ja kaunokirjailijoiden näkemyksiä, mutta piti sosiologiaa institutionaalisena kotinaan.”

Näin aloitan Niin & näin -lehdessä (1/2017) julkaistun nekrologin. Kirjoitukseni löytyy vain painetusta lehdestä, joten teen tähän lyhennelmän tekstistäni. Niille, jotka saattaisivat kiinnostua Baumanin lukemisesta, suosittelen painettua versiota. Se on pidempi ja perusteellisempi. Siinä käydään yksityiskohtaisemmin läpi Baumanin elämää, tuotantoa ja häneen vaikuttaneita ajattelijoita.

Bauman syntyi vuonna 1925 Poznanissa ja päätyi vuonna 1971 Englantiin. Hän työskenteli sosiologian professorina Leedsissä parikymmentä vuotta, eläkkeelle jäämiseensä saakka (1971–1990). Hän myös kuoli samassa kaupungissa. Bauman julkaisi uransa aikana yli 50 englanninkielistä teosta. Se on aikamoinen saavutus, sillä ensimmäinen niistä ilmestyi vasta vuonna 1972 Baumanin ollessa 47-vuotias. Niiden lisäksi Wikipedia listaa 14 puolankielistä teosta vuosilta 1957–1966. Tuotannossa näkyy vahvasti esimerkiksi sosialismi, juutalaisuus ja muukalaisuus.

1960- ja 1970-lukujen englanninkielinen tuotanto on yksinkertaistetusti ilmaistuna marxilaisen perinteen modernisointia. Tätä kautta luonnehtii kapitalismin ja sosialismin dualismi, jossa Bauman oli jälkimmäisten leirissä.

Maailmanmaineeseen Bauman nousi kirjoillaan modernista ja postmodernista. Ne muodostavat yhden murroksen hänen ajattelussaan: sosialismin ja kapitalismin dualismi jää taka-alalle, sillä ne molemmat jäsentyvät osaksi kriisiytynyttä modernisaatiota. Tämä ”kultakausi” alkaa vuoden 1987 teoksesta Legislators and Interpreters, jossa jäsennettiin länsimaisen intellektuellikäsityksen muutosta ”lainsäätäjistä” ja massojen johtajista yhteiskunnan tulkeiksi. Tämä myös aloitti modernin epäonnistumista käsittelevän trilogian. Varsinainen läpimurto oli Modernity and the Holocaust (1989). Baumanin mukaan juutalaisten joukkotuhoa ei mahdollistanut niinkään natsien pahuus vaan modernisaatiolle ominainen tehokkuus, byrokraattisuus ja järjestelmällinen suunnittelu. Moraaliset kysymykset oli ”ulkoistettu” käskyjen antajille ja yksilön tehtäväksi jäi ohjeiden pilkuntarkka noudattaminen.

Heti perään ilmestyi trilogian päättävä Modernity and Ambivalence (1991), joka laajentaa modernin kriittistä analyysiä yleisemmälle tasolle. Moderni oli puhtauteen pyrkivä projekti, joka kuitenkin tuottaa väistämättä ambivalenssia, lokeroihin sopimattomia tuotoksia, jotka moderni yhteiskunta pyrki eliminoimaan tai ottamaan kontrolliinsa.

Sosiologisesti tärkeä oli vuoden 1992 Intimations of Postmodernity, jossa Bauman kertoi kirjoittavansa ”sosiologiaa postmodernisuudesta” sen sijaan, että tekisi postmodernia sosiologiaa. Bauman ei niinkään nähnyt, että yhteiskunta-analyysia tulisi tehdä ja kirjoittaa radikaalisti uudella tavalla, kuten esimerkiksi Jean Baudrillardin tulkittiin tekevän. Sitä vastoin hän pyrki havaitsemaan ja tulkitsemaan orastavia yhteiskunnallisia kehityskulkuja ohjenuoranaan se, että postmoderni on illuusioistaan luopunut moderni. Keskeisin näistä illuusioista oli ajatus, jonka mukaan ihanneyhteiskunta saavutettaisiin entistä rationaalisemmalla suunnittelulla ja entistä tehokkaammalla teknologialla. Tilalle tuli postmodernien elämänprojektien epävarmuus, joka vaatii kontingenssin sietämistä.

2000-luvulle tultaessa Bauman hylkäsi postmodernin käsitteen ja kehitti uuden metaforan. Hän alkoi kirjoittaa notkeasta modernista kontrastina kiinteälle modernille. Kiinteä moderni viittasi projektiin, jossa perinteinen jo rapautuva elämänmuoto (”traditio”) altistettiin ajalliselle prosessille, jonka tarkoituksena oli saavuttaa entistä kestävämpi ja pysyvämpi yhteiskunta tulevaisuudessa. Marxin metaforan mukaan ”kaikki kiinteä haihtui savuna ilmaan”, mutta vain väliaikaisesti, sillä rationaalisen suunnittelun avulla saavutettavan uuden järjestyksen oli tarkoitus olla entistä vakaampi. Notkea moderni viittaa tilanteeseen, jossa tämä projekti on tullut epäuskottavaksi. Uudet ja vaihtoehtoiset perinteet eivät kiinteydy vaan jäävät ikään kuin vaihtoehdoiksi muiden rinnalla.

Notkean vaiheen keskeisteos on Liquid Modernity (2000). Pian sen jälkeen ilmestyi sarja teoksia, joissa notkistuivat vuoroin rakkaus, elämä ja pelko. Myöhemmin sarja jatkui vielä kulttuurilla, tarkkailulla ja pahuudella. Koska Bauman totesi, että olisi naurettavaa kirjoittaa notkeasta uskonnosta, annoin yhdelle omalle teokselleni nimeksi Notkea uskonto (2006). Sen tausta-ajatuksena oli pohtia, mitä Baumanin analyysi, mikäli se pitää paikkansa, tarkoittaa uskonnon kannalta. Bauman tunnisti tämänkaltaisen ajattelun kommentoidessaan Ulrich Beckin teosta A God of One’s Own (2010) päivätyistä merkinnöistä koostuvassa julkaisussaan This is Not a Diary (2012) mutta ei seurannut sitä pidemmälle edes uskontoteemaan keskittyvässä keskustelukirjassa Of God and Man (2015).

Jyrkän arvioni mukaan Bauman ei kirjoittanut erityisen merkittäviä teoksia vuoden 2001 jälkeen. Monissa sähköpostikeskusteluihin perustuvissa haastattelukirjoissa on runsaasti oivaltavia näkemyksiä, mutta yksikään teos ei ole noussut klassikon asemaan. Osittain arvioni on seurausta pitkäaikaisesta Baumanin lukemisesta: vain harvat 2000-luvun kirjat tarjosivat uusia suuria oivalluksia, mutta 1990-luvun tuotantoa tuntemattomille lukijoille vanhan osittainen kierrätys uusissa kansissa avaa yhtä lailla Baumanin ajattelutapaa. Sen sijaan ajankohtaisten ilmiöiden kommentaattorina Bauman oli aktiivinen loppuun saakka. Yksi viimeisimmistä, Strangers at Our Door (2016), käsitteli kansainvälistä pakolaiskriisiä.

Baumanin kuuluisuuteen nousun jälkeen moni sosiologi on esittänyt kritiikkiä, jonka mukaan Bauman ei tee oikeaa tutkimusta. Hänellä ei ole selkeästi rajattuja aineistoja, jotka analysoitaisiin valitun menetelmän perusteella ja tulkittaisiin tietyn teoreettisen viitekehyksen mukaisesti. Jonkinlainen rooli hänelle on kuitenkin annettu. Esimerkiksi Arto Noro on hahmotellut jäsennyksen aikalaisdiagnoosista kolmantena sosiologian lajityyppinä, jossa varsinaista tutkimusta on yleinen yhteiskuntateoria ja empiiriseen aineistoon sovellettavan tutkimusteorian mukainen tutkimus. Bauman ei ollut systemaattisen yhteiskuntateorian rakentaja eikä tavanomaisten empiiristen tutkimustehtävien ratkaisija, joten hänet voitiin laittaa aikalaisdiagnostikon lokeroon.

Ylipäätään Baumanin lokerointi on ollut vaikeaa, sillä hänelle sosiologian rajojen äärimmäinen huokoisuus oli sen vahvuus. Bauman ei rakentanut yleistä yhteiskuntateoriaa tai menetelmää, joka siirtyisi opetuksessa siististi paketoituna seuraaville sukupolville, mutta hän tarjoaa ajattelun tyylin tai tutkimuksellisen orientaation tarkasteltaviin ilmiöihin. Hän kirjoitti tavalliselle lukijalle, mutta ei yksinkertaisesti. Hän ei piiloutunut tutkijan oletetun neutraaliuden taakse, mutta hän ei myöskään esittänyt yhteiskunta-analyysista irrallisia moraalisaarnoja. Hän ei väittänyt tietävänsä totuutta, mutta piti tutkijan vastuuna käsitellä vaikeita asioita, jotta maailma muuttuisi parempaan suuntaan.

Itse en koskaan keskustellut Baumanin kanssa. Näin hänet kerran Leedsin yliopiston kampuksella vuonna 2010, kun kävelin lounaalta takaisin työhuoneeseeni. Hiljensin vauhtia ja mietin, kävisinkö tervehtimässä penkillä yksin istuvaa professoria, jolla on ollut kiistaton vaikutus omaan ajatteluuni. Hetken mietittyäni jatkoin kävelyäni pysähtymättä.

Pidempi versio kirjoituksesta on julkaistu Niin & näin -lehdessä 1/2017.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 6: Journalistin etiikka

Viime vuoden marraskuussa ostin nipun mediaa käsitteleviä alennuskirjoja. Niiden joukossa oli Jorma Mäntylän Journalistin etiikka (2008). Se kuului joulun alla kasaamaani lukupinoon, mutta lukeminen myöhästyi muutamalla kuukaudella. Nyt luin sen nopeasti ja nautin kovasti.

Teoksen alussa pohditaan, miksi ylipäätään journalismiin tarvitaan eettisiä ohjeita. Yksi merkittävä syy on se, että itsesääntelyllä pyritään välttämään kalliit ja raskaat oikeusjutut.

Toisessa ja kolmannessa luvussa käydään läpi journalistietiikan historiaa ja filosofiaa. Samalla vertaillaan Suomen tilannetta muihin maihin. Näissä ison roolin saa brittifilosofi, liberaalin lehdistöteorian kehittelijä John Stuart Mill (1807–1873), josta Mäntylä teki väitöskirjan vuonna 2007.

Neljäs luku, ”Journalistin ohjeet”, on teoksen pisin. Siinä käydään läpi suuri määrä esimerkkejä julkisen sanan neuvoston, eli journalismin keskeisimmän itsesääntelyelimen toiminnasta. Tämä on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Siinä myös pohditaan, miten JSN:n päätösten perustana olevan journalistin ohjeiden muuttuminen on vaikuttanut siihen, mitä pidetään ”hyvänä lehtimiestapana”, kuten ennen oli tapana sanoa. Pohdinta jatkuu luvussa viisi, johon teos päättyy. Viides luku, ”Muuttuvat ohjeet ja etiikka”, ei kanna pitkän ja onnistuneen edeltävän luvun jälkeen. Tuntuu, että ohjeista oppi riittävästi tapausesimerkkien kautta.

Tapausesimerkkejä runsaasti esittelevä luku neljä on erittäin suositeltavaa yleissivistävää luettavaa. Vaikka julkisen sanan neuvoston päätöksiä voi kuka tahansa lukea verkosta, tässä tarjotaan tulkintavälineitä päätösten ymmärtämiseen. Samalla huomataan, että osa päätöksistä ei välttämättä vastaa omaa ymmärrystä siitä, mikä on hyvää journalismia. En ryhdy tässä referoimaan kirjan sivuilla esiteltyjä esimerkkejä – kiinnostuneet löytävät teoksen käsiinsä helposti.

Lukuprosessin aikana kävin läpi julkisen sanan neuvostoon päätyneitä uskontoaiheisia tapauksia. Niitä ei ole monta eikä niiden päätökset poikkeava merkittävästi langettavien ja vapauttavien päätösten kokonaisprosenteista. Kiinnostavaa on, ettei tapauksissa yleensä ole kyse valtakirkosta, vaan islamista ja kristillisistä vähemmistöistä.

Samalla tutustuin Mainonnan eettisen neuvoston (MEN) uskontoaiheisiin käsittelyihin. Löysin vain vapauttavia päätöksiä, oli kyse sitten luterilaisesta kirkosta, vapaa-ajattelijoista, muslimeista tai helluntailaisista. Yksittäiset uskonnot voidaan esittää mainonnassa kielteisessä valossa, kunhan a) ei anneta ymmärtää, että kaikki ryhmän jäsenet ovat vain ja ainoastaan tällaisia tai b) ei nimetä ketään tiettyä ryhmän edustajaa.
 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Richard Rorty – amerikkalaisen filosofian paha poika

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen lukenut vuonna 2007 kuolleen Richard Rortyn tekstejä (tai häntä käsitteleviä tekstejä) ehkä enemmän kuin kenenkään muun yksittäisen ajattelijan. Sanottu voi olla liioittelua, koska en pidä kirjaa luetuista sivuista. Voi olla, että olen lukenut enemmän Gilles Deleuzea, Zygmunt Baumania, Slavoj Žižekiä tai valikoituja uskontotieteilijöitä, mutta yli 10 Rortyn kirjaa tai häntä käsittelevää kirjaa on tullut kahlattua läpi.

Ainakin voidaan sanoa, etten ole innostunut viimeisen kymmenen vuoden aikana yhtä paljon kenestäkään itselleni entuudestaan vain pinnallisesti tutusta ajattelijasta. Tämä ei tarkoita, että olisin samaa mieltä kaikesta, mutta hänen näkemyksensä ja laajaan lukeneisuuteen perustuva lähestymistapansa ovat ruokaa ajattelulle. Myös hänen tyylinsä on viehättävä. Siinä on rennon asenteen vastalääkettä niille, jotka kauhistelevat, mikäli tiedolle ja moraalille ei ole historian ylittävää varmuutta. Rorty on myös poikkeuksellisen selkeä ajattelija, jota lukiessa ei kaipaa selventävää kommentaaria vierelleen. Tällä en tarkoita, ettei kommentaarit olisi avuksi, vaan että Rorty osaa (toisin kuin moni mannermainen ajattelija) kertoa selkeästi, mitä hän ajattelee käsiteltävänä olevista asioista.

Aloitin yksityiskohtaisen Rortyn lukemisen Leedsissä syksyllä 2007. Sitä ennen olin lukenut jonkin verran hänestä ja joitakin hänen artikkeleitaan. Lokakuussa 2016 selailin Lontoossa Ronald A. Kuipersin vuonna 2013 kirjoitettu yleisesitystä Rortysta. Nyt sain vihdoin luettua teoksen. Ostin sen ensisijaisesti siksi, että muissa johdannoissa uskontoa ei ole käsitelty yhtä laajasti. Tässä en ensisijaisesti esittele Rortyn ajattelua, vaan Kuipersin teosta. Kuipers jakaa teoksensa viiteen pääteemaan, henkilöhistoriaan, filosofiaan, politiikkaan, uskontoon ja totuuteen.

Henkilöhistoriassa Kuipers nojaa vahvasti Neil Grossin vuonna 2008 ilmestyneeseen teokseen Richard Rorty: The Making of an American Philosopher, mutta Rorty kirjoitti itsekin lyhyen omaelämäkerrallisen tekstin ”Trotsky and Wild Orchids”, joka on painettu aloittelijoille suositeltavaan teokseen Philosophy and Social Hope (1999). Kuipers kertoo, miten nuoresta Rortysta, teknisesti orientoituneesta analyyttisesta filosofista, tuli pragmatisti, joka oli liberaali amerikkalainen patriootti ja vasemmistolainen reformisti muttei vallankumouksellinen kommunisti. Hän myös kertoo melko paljon Rortyn vanhemmista ja heidän vaikutuksestaan poikansa ajatteluun.

Filosofialuvun ytimessä on Rortyn maailmanmaineeseen nostanut Philosophy and the Mirror of Nature (1979), jonka sisältö loi tekijästään käsityksen filosofian pahana poikana. Siinä hyökätään länsimaiselle filosofialle ominaista representationaalista ajattelua vastaan. Siinä hylätään totuuden korrespondenssiteoria ja ajatus siitä, että tieto perustuisi tosiin uskomuksiin. Rorty on antirepresentationalisti, eli kieli ei kuvaa maailmaa vaan on aina maailmassa eräänlainen työkalu, jolla operoidaan saadakseen haluttuja asioita. Rortyn mukaan totuudesta ei kannata rakentaa filosofista teoriaa; tietoa oikeutetaan todellisuuden vastaavuuden sijaan intersubjektiivisesti hyvien perusteluilla uskomuksilla. Rorty haluaa vapauttaa filosofian mielen ja maailman välisen suhteen, todellisuuden oikean rakenteen ja todellisuutta vastaavan tiedon mahdollisuuden pohdiskelusta. Hän haluaa antaa filosofialle uuden tehtävän sivistävänä – ja maailmaa muuttavana – keskusteluna. Ikuisuuden ajattelun sijaan Rortyn ajattelu on läpeensä historiallista, jossa tärkeää on ymmärtää oman ajattelun sosiaalisuus ja kontingenssi sekä pitää uudenlaisen ajattelun ja uudenlaisten kuvausten mahdollisuuksia avoimena. Kuipers onnistuu hyvin kuvaamaan Rortyn filosofisen läpimurron ajatteluketjun.

Politiikkaa käsittelevä luku keskittyy yllättävänkin paljon artikkelikokoelmaan Contingency, Irony and Solidarity (1989). Kyse on yhdestä parhaista Rortyn teoksista, mutta Kuipers olisi voinut kirjoittaa paljon laajemmin Rortyn konkreettisista poliittisista näkemyksistä, joissa jatkuvasti painotetaan reformistista asennetta vallankumouksellisen ajattelun sijaan. Kuipersin ratkaisuna on eritellä yksityiskohtaisesti kolme käsitettä – kontingenssi, ironia ja solidaarisuus – jotka yhdessä kuvaavat Rortyn poliittista positiota ”liberaalina ironistina”. Termi tarkoittaa kantaa, jossa julmuus toisia kohtaan on kamalinta mitä voi olla (liberaaliuden laaja määritelmä) ja jossa ymmärretään oman käsitteistön historiallisuus (ironisti). Näissä yhdistyy myöskin julkinen ja yksityinen: julkisessa elämässä liberaalius on tärkeää ja sitä vaalitaan laajentamalla solidaarisuutta toisia kohtaan; yksityisessä elämässä Rorty kannustaa kokeilemaan uusilla sanastoilla ja itsensä uudelleen keksimisen tavoilla, vaikka niillä ei olisikaan solidaarisuutta rakentavaa voimaa. Näin Rortyssa yhdistyy Habermas (solidaarisuus) ja Nietzsche / Heidegger / Derrida  (ironismi Rortyn tarkoittamassa merkityksessä). Rortyn mukaan on turhaa yrittää sitoa molempia yhteen teoreettiseen, ristiriidattomaan viitekehykseen. Tätä hän perustelee omaelämäkerrallisella esimerkillä – hän salli itselleen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän toiminnan (trotskilaisuus) ja yksityiset harrastukset (villiorkideat), eikä niitä voinut nivoa yhteen viitekehykseen. Se, miten hyvin Rortyn erottelu julkisen ja yksityisen välillä pitää, on toisen keskustelun aihe.

Kaksi viimeistä lukua ovat Kuipersin omintakeinen kontribuutio Rortysta käytävään keskusteluun, ainakin jos vertaillaan Rortyn ajatteluun johdattelevia teoksia. Niistä ensimmäinen käsittelee uskontoa – aihe, jota ei ole juurikaan käsitelty vastaavissa teoksissa. Kuipers ymmärtää, ettei jumalauskolle ole Rortyn omassa elämässä mitään asemaa. Silti hän kaivelee niin pitkään, että jonkinlainen ”jäänteenomainen teologia” voisi löytyä Rortyn ajattelusta. Se on sosiaalisen toivon teema – en tosin tiedä, mikä tässä on teologiaa tai onko erityisen hyödyllistä kutsua sitä teologiaksi, sillä Rorty hylkää teistiset käsitejärjestelmät, koska ne siirtävät ihmisten omiin kykyihin luottamisen transsendenssille. Kuipers ymmärtää myös sen, ettei Rortyn ajatteluun sovi ateismin julistaminen, koska hän ei pyri kertomaan, millainen todellisuus lopulta on. Siksi jäljelle jää pragmatistinen kysymys siitä, onko uskonnollinen käsitteistö hyödyksi vai haitaksi elämälle. Tätä Kuipers käsittelee pintapuolisesti, eikä hän viittaa Rortyn omaan, teoksessa Philosophy as Cultural Politics (2007) esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan ei välttämättä ole mielekästä kietoa moraalista harkintaa ja toivoa koskevat kysymykset kristillisen tai minkään muunkaan teistisen, vakiintuneen käsitteistön perinteen varaan.

Toinen uskontoluvun juonne on uskonnollisten argumenttien asema julkisessa demokraattisessa keskustelussa. Käsittelyn lähtökohtana on Rortyn teksti ”Religion as conversation-stopper” (löytyy teoksesta Philosophy and Social Hope) ja sen kommentaarit. Tekstissä Rorty erottelee selkeästi julkisen ja yksityisen, jonne uskonnollinen argumentointi kuuluu, koska uskonnolliset kannat eivät pluralistisessa yhteiskunnassa ole argumentteja, joiden lähtökohdat olisivat jaettuja. Kommentaarien jälkeen hän tulee lähemmäksi näkemystä, jonka mukaan ei ehkä olekaan väliä, perustuuko keskustelu uskonnollisiin kantoihin vai ei. Mikä tahansa argumenttia vailla oleva kanta on ongelmallinen, joskaan niitä ei ole välttämätöntä sulkea pois. Tämä ei ole aivan tarkkaan ottaen Rortyn kanta, mutta hän vie ajatteluaan tähän suuntaan. Minusta Rortyn teksti ja siihen kohdentuneet kriittiset kommentaarit ovat kiinnostavampia kuin esimerkiksi Jürgen Habermasin samasta aiheesta esittämät näkemykset. Habermasia lukee nykyään joka toinen uskontososiologi, Rortya ei juuri kukaan.

Viimeinen pääluku keskittyy Rortyn myöhäisiin näkemyksiin totuuden ja objektiivisuuden käsitteistä. Niillä ei ollut mitään merkitystä Rortylle, mutta keskustelut sympaattisten Rortyn lukijoiden kanssa saivat hänet toteamaan, että vaikka hän on edelleen sitä mieltä, ettei totuutta kannata yrittää määrittää todellisuuden sisäisen rakenteen täsmällisenä representaationa, voidaan puhua siitä, miten todet lausumat ”get things right”. Nämä näkemykset löytyvät teoksesta Rorty and His Critics (2002), mutta Kuipers käy läpi keskustelujen pääpiirteet. Vaikka Rorty muuttaa elämänsä loppupuolella totuutta koskevaa ajatteluaan hieman, hän toteaa silti pysyvänsä pragmatistina: pragmatistille totuus on sitä, että puheesi ei riipu siitä, mikä on todellista, vaan siitä, mitä hyötyä on puhua tietyllä tavalla. Realistille totta on se, että saat oikein (”get right”) suurimman osan siitä, mitä puhut.

Kuipers enemmänkin eksplikoi Rortyn ajatuksia kuin asemoi häntä filosofian kentälle. Rorty oli kuitenkin hyvin erikoinen sillanrakentaja analyyttisen ja mannermaisen filosofian välille. Hänen sankarinsa oli John Dewey – näkemys, jota useimmat Rortyn aikalaisista piti pölhönä ajatuksena. Rortya inspiroineisiin filosofeihin kuuluu yhtä lailla obskuureina pidetyt Heidegger ja Derrida kuin analyyttisen puolen Wittgenstein, Sellars, Quine ja Davidson. Kuipers tuo ansiokkaasti esiin Rortyn velkaa Deweylle ja analyyttisille filosofeille, mutta jostain syystä Kuipers käsittelee hyvin vähän esimerkiksi Heideggeria ja Derridaa. Jokainen Rortyn lukija tietää, miten tärkeitä he olivat hänelle: Rorty ei ollut samaa mieltä kaikesta, vaan muotoili oman kantansa suosimalla sekä Heideggerilta että Derridalta vain tietyn aikakauden näkemyksiä.

Kuipers tiivistää lopussa, että Rorty oli erityisesti toivon ajattelija. Rortylle oli tärkeää, ettei nykyisyyden kontingentti diskurssi näytä ikuiselta, koska meillä on mahdollisuuksia aina enemmän kuin ensiksi ajattelemme. Tässä hän on sukua Gilles Deleuzelle.

En ole löytänyt Rortylta yhtään myönteistä viitettä Deleuzeen. Muutamista viitteistä käy myös ilmi, ettei Rorty lukenut Deleuzea laajasti, vaikka kirjoitti nuivan arvion Deleuzen teoksesta Nietzsche ja filosofia. Deleuze ja Guattari kirjoittavat Rortysta kielteisesti yhdessä kohdassa teoksessa Mitä filosofia on? Onneksi sentään Deleuzen seminaareissa opiskellut Paul Patton on kirjoittanut Deleuzen ja Rortyn filosofioiden selvistä ja merkittävistä yhtäläisyyksistä artikkelissaan ”Redescriptive Philosophy: Deleuze and Rorty”, joka löytyy Pattonin teoksesta Deleuzian Concepts (2010).

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Studioalbumit osa 74: Butthole Surfers

San Antoniossa, Texasissa vuonna 1981 perustettu Butthole Surfers kuuluu yhtyeisiin, joita olen aina arvostanut. Se ei kuitenkaan aina käänny aktiiviseksi kuunteluksi. Teininä, kun etsin omaperäistä musiikkia, innostuin yhtyeestä jonkin verran. Sekavan kuuloiset levyt pitivät sisällään huikeita hetkiä, mutta myös kaikkialle leviävää sekoilua. Grunge, industrial ja MTV nostivat yhtyettä esiin, varsinkin kun he siistivät aktiaan. Sen ajan levyjä ostin hyllyyn. Varhaisempia nauhoittelin satunnaisesti c-kaseteille, mutta niitä ei jaksa kuunnella huonon laadun vuoksi. Sen sijaan päätin kuunnella systemaattisesti kaikki studiolevyt läpi.

Psychic… Powerless… Another Man’s Sac (1984) avaa pelin täydellisesti. Kahden ja puolen minuutin ”Concubine” on sellaista korvia raastavaa ulinaa, että se karsii suurimman osan kuulijoista heti. Jäljelle jäävät nauravat ja haluavat lisää. Levyllä sekoitetaan jatsia, post-punkia, psykedeliaa, rokkenrollia, hardcorea, huumoria ja muutakin. Välillä lainataan Black Sabbathin rumpukomppia (”Dum dum”) ja välillä räkäisy on rytmisoitin (”Lady Sniff”). Levyn loppupuolen ”Mexican caravan” lienee suorin ja helpoin, mutta sekin on kaikkea muuta kuin tavallinen ralli. Levy on laillansa upea, kokeileva paketti, joka ei tule koskaan kääntymään valtavirran suosioon. Ne, jotka pitävät teosta sekoiluna ovat oikeassa, mutta harva yhtye sekoilee näin omintakeisesti. En usko, että kukaan jaksaa kuunnella tätä päivittäin, mutta on hienoa, että se on olemassa. Jo tässä vaiheessa bändin faneihin lukeutuivat Sonic Youth ja Soundgardenin kitaristi Kim Thayil.

Rembrandt Pussyhorse (1986) on albumi, jota on kuvattu kokeellisen yhtyeen kokeellisimmaksi levyksi. Avausraita ”Creep in the cellar” on viuluineen lupaava. Itse asiassa bändi vain jätti ostamansa 16-raiturin yhdelle raidalle siellä olleen kantribändin viuluosuuden. Sitä seuraa levoton, onnistuneen sopivasti sekoileva ”Sea ferring”. Kolmantena on erittäin kokeellinen Guess Who -laina ”American woman”. Alkuperäistä ei ole helppo tunnistaa. Tällä linjalla levy jatkuu hamaan tappiin asti. Se on toimiva paketti, mutta aika raskasta kuunneltavaa. Cd:n bonuksena on Cream Corn from the Socket of Davis -ep (1985), jonka mainio avausraita ”Moving to Florida” on yksinkertainen kertojaäänen narina yhdistettynä lyhyisiin toistuviin riffeihin ja muutamiin kummallisiin musiikkiosuuksiin. Ep:ltä nostan myös esiin kappaleen ”To Parter”, jossa parin minuutin Sonic Youth -häröilyn jälkeen bändi löytää hienon melodian ja jamitteluvaihteen – niin tyypillistä yhtyeelle. Iso osa ep:stä kuului bändin keikkasettiin.

Locust Abortion Technician (1987) on monien mielestä bändin mestariteos ja grungen edeltäjä. Se kuului myös Kurt Cobainin 50 parhaan albumin listalle. Sen intro on mainio keskustelu isän ja lapsen välillä, joka päättyy isän kolminkertaiseen huutoon Satan! Siitä lähtee Sabbath-riffi, ja biisin nimi ei ole ”Sweet leaf” vaan ”Sweet loaf”. Biisiä ovat sämplänneet Orbital ja Kid Rock. Tällä levyllä ja äsken mainitulla biisillä surfferit käyttivät vokaaleja muuntavaa laitetta, jota he kutsuivat laulaja Gibby Haynesia mukaillen Gibbytronixiksi, joskin se introdusoitiin jo yllä mainitulla ep:llä. Samaa vempelettä käytetään levyn kohokohtiin kuuluvalla a-puolen päättävällä suoralla tykityksellä ”Human cannonball”. Näiden mainittujen biisien välissä on neljän raidan verran enemmän ja vähemmän biisimäistä häröilyä. B-puoli on pääosin kokeilua ja äänimaisemaa, jossa perinteiset biisirakenteet loistavat poissaolollaan. Oma suosikkini b-puolelta on levyn päättävä, soitosta ja puheosuuksista koostuva ”22 going on 23”, joka muistuttaa, mistä kovasti diggailemani Alice Donut haki inspiraatiotaan. Levyä on kuvattu painajaismaiseksi happomatkaksi. En edes yritä keksiä nasevampaa luonnehdintaa.

Hairway to Steven (1988) muistuttaa, että Apulanta on hyvä kopioimaan ideoita. Tämä kuuluu albumeihin, joka julkaistiin ilman biisien nimiä. Jokaista biisiä kuvasi piirros pepusta, ulostamisesta tai muusta sellaisesta, joka sopisi myös Apulannan nimeen muttei imagoon. Myöhemmin biiseille on annettu yleisesti vakiintuneet nimet. Levyn nimi on tietenkin vähän stilisoitu munansaannos Zeppelinin hitistä. Ehkä suurin muutos bändin työskentelytavoissa oli se, että studioon mentiin biisien kanssa, kun taas aikaisemmin bändi oli mennyt studioon kokeilemaan, mitä voisi laittaa nauhalle. Yli 12 minuuttia kestävä avausraita ”Jimi” on kuin 33 rpm soiva 45, joten kovin kaupallisilla linjoilla ei mennä. Albumilla on helpompiakin raitoja, kuten bändin huumoriin sopivasti nimetty ”I Saw an ex-ray of a girl passing gas”. Siinä ja muutamissa muissakin levyn biiseissä pistää esiin akustisen kitaran aktiivinen käyttö. ”John Smoke” ja ”Julio Iglesias” ovat kallellaan amerikkalaiseen ja meksikolaiseenkin perinne- ja juurimusiikkiin (tai jälkimmäinen on oikeastaan silkkaa rockabillya), samalle purkille, josta Tav Falco ammentaa.

Piouhgd (1991) on tunnettu lähinnä siitä, että sieltä löytyy (Suomen television eräässä mainoksessakin soinut) onnistunut versio Donovanin kappaleesta ”Hurdy gurdy man”. Levyä on parjattu, mutta en ymmärrä miksi. Tai ymmärrän sen, että kyse ei ole aivan niin sekavasta tuotoksesta kuin yhtyeeltä on totuttu saamaan. Aikamoinen sillisalaatti se silti on. Alun kaksiosainen ”Revolution part 1” ja ”Revolution part 2” toimii erinomaisesti (varsinkin jälkimmäinen). Sitä seuraa kantrikaksikko ”Lonesome bulldog I” ja ”Lonesome bulldog II”. Levyn jälkipuolisko on rytinää, joskin bändin omalla asteikolla ote on jopa seesteinen. Sieltä toki löytyy taas pakollinen Sabbath-viite kappaleessa ”No, I’m iron man” ja Jesus & Mary Chainia täydellisesti imitoiva tai parodioiva ”Something”. Cd-version bonuksena on neljän biisin Widowermaker -ep (1989), joka löytyy hyllystäni kymppituumaisena. Siellä on yksi myöhäisteini-iän suosikeistani, riipivä mestariteos ”Bon song” (tai ”Bong song”) ja riemuralli ”Booze, tobacco, dope, pussy, cars”. Näihin aikoihin Kurt Cobain ja Courtney Love tapasivat – missäpä muualla kuin Butthole Surfersin konsertissa (soitti siellä myös L7). Ennen seuraavan levyn ilmestymistä laulaja Gibby Haynes oli myös vieraillut vokaaleissa Ministryn hitillä ”Jesus built my hot rod”, jonka syntyvaiheista – ja Gibbyn roolista – Ministryn Al Jourgensen tarjoaa herkullisen kuvauksen kirjassaan Kolmesti kuollut.

Independent Worm Saloon (1993) on itselleni albumi, jolla hyppäsin kunnolla yhtyeen kyytiin, vaikka en aivan tuoreelta sitä ostanut. Levyltä lohkaistu loistava videoraita ”Who was in my room last night?” pyöri MTV:llä ainakin sen verran, että joku kavereista ehti nauhoittaa sen videolle. Toinen suosikkiraitani on ”Goofy’s concern”, jota vertailin mielessäni aikansa grunge-artisteihin, anaalisurffareittein eduksi. Myös sitä edeltävä ”Chewin’ George Lucas Chocolate” on hauska alku”soitto” sitä seuraavalle jytisevälle rokille. Teoksen 17 raitaan mahtuu taas monenlaista tyyliä, joten ei ihme, ettei jokainen raita ole timanttia. Sen tuottajana oli Led Zeppelinin basisti John Paul Jones, joka halusi yhtyeeltä hieman suorempaa tyyliä ja laajempaan yleisöön vetoavaa musiikkia Sitä hän sai, vaikka ihan jokaiselle BS ei tässäkään muodossa ole tarkoitettu. Levyllä on koukeroisia ja moniosaisia sävellyksiä, joilla ei monimiljoonaiseksi kasvanutta grungesta ja industrialista innostuvaa yleisöä kosiskeltu, vaikka hengenheimolaiseksi BS määrittyi. ”Alcohol” kierrättää yhtyeen vanhaa tyyliä sopivan lähestyttävään riffittelyyn, ”Strawberry” on yhtyeen helposti lähestyttävämpää – ja sellaisenaan onnistunutta – materiaalia ja ”Dancing fool” taas rytisee ja vinkuu niin, että tulee nuoruus mieleen. Kuriositeettina mainittakoon ”Some dispute over t-shirt sales”, jossa laulussa on lainaa Haynesin laulamalta Ministryn ”Jesus…”-hitistä, mutta ilmeisesti BS soitti biisiä jo ennen Ministryn biisin tekemistä. Ehkä Haynes lainasi itseltään, kun kehitteli kamoissa vokaaliosuuttaan Ministrylle. Muutenkin levy muistuttaa etäisesti Ministryä, mutta silti BS menee huumorissaan, kansitaiteessaan ja räävittömyydessään ihan omalla tasolla. Ennen seuraavaa levyä yhtye teki mainion Underdog-teemalaulun kokoelmalle Saturday Morning: Cartoon’s Greatest Hits (1995), josta löytyy muitakin helmiversioita sarjakuvatunnareista (Ramones, Helmet, Reverend Horton Heat, Violent Femmes ja The Murmursin höpsö ”H.R. Pufnstuf”).

Electriclarryland (1996) on kultalevyyn yltänyt kaupallinen menestys. Hieman totuttua seesteisempi meininki näkyi suosion saaneella top 40-raidalla ”Pepper”, joka muistuttaa Beckiä, mutta ihan tavalliselle musiikinkuluttajalle levy on aivan liian vaikea ja omaperäinen. Myös ”Cough syrup” on melkein poppia, mutta se ei tee yhtyeestä minun arvioinnissani yhtään huonompaa. Ostin levyn pian ilmestymisen jälkeen ja olen aina pitänyt siitä. Suorat ja rankat raidat iskevät edelleen yhtä hyvin kuin kevyet. Esimerkiksi ”Ulcer breakout” on taattua laatua ja esimerkki siitä, että bändi osasi suorien ja simppeleiden kitararokkien säveltämisen. Sen bändi soitti myös eräässä television puheohjelmassa pistäen symbaalin tuleen. Kokonaisuutena levy on ehkä helpoiten lähestyttävä bändin tuotannossa, mutta se ei ole ainakaan minun kirjoissani kiusallinen myönnytys kaupallisuudelle.

Weird Revolution (2001) meni ohi ilmestyessään. En tiedä, miten se on mahdollista. Levyn kaksi raitaa päätyivät jopa leffoihin (”The shame of life” Phone Boothissa sekä Massive Attackilta ja hitiltä kuulostava ”They came in” elokuvassa Mission: Impossible II). Kuunnellaanpa teos sitten 16 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Tosin eka luetaan aina oikeassa olevan Pitchforkin arvio, jossa levy saa 0.4/10 ja kriitikko toteaa heti näin: ”They've never made a good record. Ever.” Siinäpä onkin hyvä lähtökohta yhtyeen kahdeksannen studioalbumin arvion kirjoittamiseen. Jatko on yhtä ylistystä: ”Weird Revolution exists only because the Butthole Surfers have mouths to feed, mortgages, and no other option in life.” Yhtye on tehnyt paljon kiinnostavaa musiikkia, mutta tämä levy ei sisällä sitä, ainakaan paljon. Samaa linjaa ei haluttu jatkaa, joten vauhtia on haettu valkoisten poikien amerikkalaisesta college rokista ja vähän hiphopista. Materiaali on kuunneltavaa, mutta ei oivaltavaa, yllättävää eikä häiritsevän hyökkäävää. Rummut on korvattu konerytmeillä ja lopputulos on (enimmäkseen) radioystävällistä. Sillä sanalla ei voi luonnehtia bändin aikaisempia tuotoksia. Oikeastaan ”Get down” ja ”Jet fighter” ovat aika innostavia, kunhan on sulatellut alkujärkytystä puolen albumin verran. Ja Gibbyn ääntä kuuntelee mielellään. Automatkoille levy voisi sopia ihan hyvin.

Vaikka bändi ei ole tehnyt uutta albumia yli viiteentoista vuoteen eikä keikkaillut aktiivisesti viime vuosina, se ei ole virallisesti hajonnut. On toki vaikea kuvitella, että eläkeikää lähestyvät jäsenet syksyllä 60-vuotta täyttävän Gibby Haynesin johdolla tekisivät ihan samaa kuin alle 30-vuotiaina, mutta jotenkin sitä toivoisi bändin saavan ansaitsemansa tunnustuksen. Suuri osa bändin tuotoksista on nerokasta, mutta samalla varsin raskasta kuunneltavaa.

Tässä en ole kirjoittanut kovin paljon kansitaiteesta, mutta siinä kontekstissa Butthole Surfers on klassikko. Moni kansi on häiritsevä, mikä vain korostaa kansitaiteen ja musiikin läheistä suhdetta.

Olen tovin kehitellyt ajatusta kahden rumpalin bändien hienoudesta, varsinkin jos puhutaan vaihtoehtoisesta musiikista. Esimerkiksi The Fall, Nomeansno, Thee Oh Sees, Radiohead, Arcade Fire, Bon Iver, Feelies, Ministry, Modest Mouse ja Pavement menevät tähän kategoriaan jossain vaiheessa uraansa (vakiona, keikoilla tai levyllä). Butthole Surfers hyödynsi kahta rumpalia neljällä ensimmäisellä albumillaan. Se vain vahvistaa käsitystäni kahden rumpalin toimivuudesta.