maanantai 20. helmikuuta 2017

Amerikkalaiset ateistit

Jos ajatellaan ateismia ja uskonnottomia koskevaa tutkimusta, niin kaikkein eniten huomiota ovat saaneet amerikkalaiset. Suuri osa siitä, mitä ateisteista ja uskonnottomista tiedetään, perustuu amerikkalaisiin tai tarkkaan ottaen yhdysvaltalaisiin.

Amerikkalaista ateismia luonnehtii erityisesti se, että ateistit ovat halveksittu vähemmistö kulttuurissa, jossa uskonnollisuus on oletusarvo. Siksi ei ole yllättävää, että ateistien omakohtaisia kuvauksia kokoava Melanie E. Brewsterin toimittama Atheists in America (2014) sisältää paljon esimerkkejä ongelmista ja vaikeuksista, mutta myös vahvoista identiteetin ilmauksista.

Teoksessa on 27 ateistien kirjoittamaa kuvausta omasta elämästä. Ne on jaettu temaattisesti osioihin, kuten uskonnon jättäminen, ateismi ja ikääntyminen, ateismi työpaikoilla, perhe-elämä ja parisuhde. Ateismia tutkinut psykologian professori Brewster luo lyhyet katsaukset kaikkiin teemoihin. Lisäksi teoksessa on johdanto, jossa tarjotaan yleiskatsaus yhdysvaltalaiseen ateismiin ja ateisteihin.

Ateistien kertomuksia voi lukea monesta eri näkökulmasta. Jos lukee yleisen kiinnostuksen vuoksi, teos tarjoaa paljon sisältöä aihepiiristä kiinnostuneille. Jos lukee kohdennetummin, anti riippuu näkökulmasta. Itse pidin silmällä erityisesti kahta teemaa.

Ensiksi yritin hahmottaa, onko medialla mitään asemaa ateistien kertomuksissa. Oletin, että teema voi tulla esiin satunnaisesti, sillä median roolin pohdinta ei tavallisesti kuulu kääntymiskertomuksiin. Näin kävikin. Ihmiset kyllä toivat esiin, miten merkittävä rooli erilaisilla nettisivuilla, blogeilla ja kirjoilla oli heille. Se ei ole ateistiksi tulemisen syy, mutta mediasisällöt tukevat prosessia. Silti useimmat tarvitsevat tuttujen tukea tai ylipäätään kasvotusten tapahtuvia kohtaamisia.

Toiseksi pyrin selvittämään, millaisia ateismin muotoja ja inspiraation lähteitä teksteistä löytyy. Halusin tietää, kuinka suuressa roolissa ns. uusateistit ovat ja miten teksteissä kommentoidaan niitä. Lisäksi minua kiinnosti, mainitaanko muita historian tuntemia ateisteja. Muutamille kirjoittajille Richard Dawkins ja Sam Harris ovat olleet tärkeitä. Vastaavasti teoksessa on esimerkki, joka kontrastoi Dawkinsin marxilaisittain orientoituneeseen sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavaan ateismiin, ja asettuu kannattamaan jälkimmäistä. Tällaiset löydökset heijastelevat sitä kuvaa, joka on syntynyt muun kirjallisuuden perusteella: yksi keskeisistä jakolinjoista amerikkalaisessa ateismissa on siinä, onko ateismi vain jumalauskon puutetta ja uskontokritiikkiä vai pitäisikö ateismin kulkea käsi kädessä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen kanssa.

Näiden linssien ulkopuolelta teoksesta jäi mieleen kaksi koskettavaa piirrettä. Ensinnäkin vanhusten kirjoittamat tekstit. Jos ikäihmisten sosiaaliset piirit ovat niin vahvasti kytkeytyneet seurakuntien toimintaan, mitä tekee yksinäisyyttä välttämään pyrkivä ihminen, joka kuitenkin haluaisi tavata samanikäisiä neutraalimmassa kontekstissa? Toiseksi erityisesti yksi teksti näyttää, miten hankalaa lasten kasvattamisesta voi tulla, jos (edelleen yhdessä olevista) vanhemmista toinen on vakaumuksellinen ateisti ja toinen aktiivisesti uskontoaan harjoittava mormoni.

Olisi kiinnostavaa lukea vastaavia tekstejä suomalaisilta ateisteilta ja uskonnottomilta. Näin voitaisiin vertailla kontekstien erilaisuutta. Toki oletan, että tällaisia tekstejä kirjoitetaan myös strategisesti. Kirjoittajat haluavat korostaa, miten marginalisoidussa ja paikon syrjityssä asemassa he ovat. Tämä on keskeinen osa mitä tahansa identiteettipolitiikkaa.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Studioalbumit osa 73 (osa 1/2): Judas Priest (1974–1984)

Black Sabbathin ja monien muiden varhaisten heviaktien kotikaupungista Birminghamista ponnistava Judas Priest kuului lapsuuden suosikkeihini. Lopetin käytännössä sen kuuntelun vuosiksi teininä, mutta viime aikoina olen vähitellen innostunut muistelemaan yhtyettä. En hankkiutunut lapsena ostetuista levyistä eroon, ja hankin pari lisää hyllyyn. Silti tietämykseni bändin levyistä päättyy 1980-luvun loppuun. Sen vuoksi tein päätöksen kuunnella kaikki 17 studioalbumia, kahdessa osassa.

Rocka Rolla (1974) on debyyttialbumi, jonka nimibiisi on ehdoton klassikko. Koko albumi on kuitenkin aina kuulostanut kehitysvaiheessa olevan yhtyeen tuotokselta. Ja niin nytkin. Lapsena se ei ollut tarpeeksi heviä, nyt se ei ole tarpeeksi innovatiivinen. Se on vähän mitäänsanomatonta bluesrokkia, jossa on hevirokin ituja. Pisteet yhtye saa omatoimisuudestaan – debyytillä ei ole yhtään koveria. Ilmestyessään levystä ei pahemmin pöhisty ja se suisti aloittelevan yhtyeen taloudelliseen ahdinkoon. Erittäin onnistuneen nimibiisin lisäksi pisteitä saa alkuperäinen kansi, jossa pullon kruunukorkissa lukee kokis-fontilla albumin nimi. Myöhempiin painoksiin on laitettu piirretty örkki.

Sad Wings of Destiny (1976) on ollut hyllyssäni ties kuinka monta vuotta. Lapsena se oli outolintu, koska se oli niin kaukana 80-luvun Priestistä. Paljon myöhemmin luin CMX:n haastattelusta, miten bändin jätkät olivat uutta levyä tehdessään kuunnelleen paljon Sad Wingsiä. Tämä herätti uudelleen mielenkiinnon. Vähitellen opin ymmärtämään, miten hienosta teoksesta on kyse. Toinen albumi on hurja hyppy debyytin keskinkertaisuudesta jonkinlaiseksi klassikoksi. Se on nykyään yksi yhtyeen suosikeistani. Levyn aloittava lähes 8-minuuttinen ”Victim of changes” varoittaa, että kovaa kamaa on tulossa. Se päättyy Halfordin kiekumiseen, joka on riipaisevan kaunista ja huvittavaakin verrattuna Freddie Mercuryn kermaiseen vinkumiseen. Kiekumisella alkaa myös upea ”The Ripper”. Sitä seuraa onnistunut parivaljakko ”Dreamer deceiver” ja ”Deceiver”, joista ensimmäinen on hidas ja pitkä, toinen rokkaava ja lyhyt. Mainiota a-puolta seuraa hieman tylsempi b-puoli. ”Tyrant” on tehokas rokkiveto, mutta kokeilevammat raidat eivät ole yhtä onnistuneita kuin a-puolen vastaavat. Levy jäi orastavan punk-buumin jalkoihin. Se sai myönteisiä arvioita, mutta myyntiluvut eivät huimanneet. Itse suhtaudun teokseen lämpimin ajatuksin.

Sin After Sin (1977) oli yhdenlainen käänne yhtyeen uralla. Sen julkaisi iso yhtiö (CBS) ja tuottajaksi tuli Deep Purplen basisti Roger Glover. Albumi löysi tiensä hyllyyni jo lapsena, kun Anttila kauppasi levyä edullisesti. En pahemmin innostunut siitä silloin. Oikeastaan vasta 2000-luvulla aloin kuunnella sitä uudestaan ja uudestaan. Tavallaan vanhat tutut biisit avautuivat huomattavasti myönteisemmässä valossa. Levyn avaa hauskan monipuolinen ”Sinner”, jossa Halford esittelee äänijänteitään. Sitä seuraa poikkeuksellisen onnistunut Joan Baez -kover ”Diamonds and rust”, joka on minulle levyn kohokohta – ja oikeastaan yksi koko bändin uran kohokohta. Myös ”Starbreaker” puolustaa paikkaansa jytisevänä rokkina, jos Halfordin värisevä ujellus ei käy ärsyttämään tai naurattamaan. B-puoli alkaa komeasti kahden biisin kokonaisuudella ”Let us prey/Call of the priest”, edellisen ollessa alkusoitto suoralle menorokille. Tätä seuraa koukeroisempi boogie ”Raw deal”. ”Here come the tearsissa” ja ”Dissident aggressorissa” päästään taas kuulemaan, kun Halford venyttää äänijänteitään. Sin on viimeinen studiolevy, jolla bändi käytti alkuperäistä fonttiaan logossa. Se on noussut omassa asteikossani Anttilan alelaarista yhdeksi yhtyeen parhaista.

Stained Class (1978) on itselleni varhaisista Priesteistä kaikkein tuntemattomin. Monille se on kuitenkin yhtyeen tärkein albumi. Siinä on vauhtia ja komppia, joka vaikutti merkittävästi myöhempään speed metallin kehittymiseen. Siitä puuttuvat ne ”progressiiviset” elementit, jotka pienenä hämmensivät mutta jotka ovat sittemmin muodostuneet viehättäviksi yhtyeen varhaislevyillä. Teoksen tunnetuin biisi on surullisenkuuluisa Spooky Tooth -laina ”Better by you, better than me”, sillä siitä bändi oli Yhdysvalloissa oikeudessa vuonna 1990, kun teini oli kuullut siinä itsemurhaan kehottavan viestin (”do it”). Kun syytteet raukesivat, Priest aloitti seuraavan keikkansa kyseisellä biisillä. Se on hieno biisi, mutta ei edusta levyn aikaista uutta ilmettä. Kokonaisuutena levy ei nouse omien suosikkieni joukkoon. Se on poikkeuksellisen totinen teos. Se on kyllä koherentimpi ja ehkä harkitumpi kuin edeltäjänsä, mutta nämä eivät tee siitä parempaa. On jopa hieman yllättävää, että rumpaliksi tulleen Les Binks yhdessä Halfordin kanssa tekemä ”Beyond the realms of death” on yksi kohokohdista (myös pisin, lähes 7 minuuttia).

Killing Machine (1978) ilmestyi samana vuonna. Näihin aikoihin yhtye alkoi verhota itsensä nahkaan ja niitteihin. Tämä oli myös toinen ja viimeinen levy, jolla rummuissa oli Les Binks. Minulle levy ei ole tärkeintä Priestiä, mutta kyllä se on kuunneltu jo teininä. Osa levystä on turhan vakavissaan suurelle yleisölle tehtyä rokkia (”Rock forever”, ”Evening star”). Siellä on myös yhteislaulua (jotenkin viehättävä ”Take on the world”, joka jäljittelee Queeniä mutta sopii minulle paremmin), nahkahauskaa (”Hell bent for leather”) ja balladia (kohtuullisen onnistunut ”Before the dawn”), mutta levy ei silti tunnu hajanaiselta. Melko hyvä kokonaisuus.

British Steel (1980) yhdistää hyvällä tavalla tinkimättömän musiikillisen asenteen ja halun menestyä kaupallisesti. Sen ehdoton kohokohta on yhtyeen tunnetuin kappale ”Breaking the law”. Siellä on myös itseäni puistattava ”Living after midnight”, joka on toki kaupallisuuden kannalta onnistunut. Yhteislaulua edustaa tällä levyllä ”United”, joka toimii ihan hyvin, jos ei ajattele sitä yrityksenä toistaa edellisen levyn vastaavaa (”Take on the world”). Avausraita ”Rapid fire” ilmoittaa tehokkaalla riffillään, ettei rankkuudesta ole luovuttu. Levy tuli kuunneltua jo lapsena ja ostettua vähän aikaa sitten cd-muotissa. Nyt kuunneltuna levyyn ei saa mitään uutta otetta. Se on yhtyeen klassikko, syystäkin, mutta oikein tiukkapipoisesti tulkittuna vain ”Breaking the law” pääsisi minun parhaat-kokoelmalle. Ehkä sinne menisi myös ”Rapid fire”. Tälle levylle rumpupallille istui Dave Holland, joten yhtyeen paras ja tunnetuin kokoonpano oli valmis.

Point of Entry (1981) tuli ostettua jo lapsena amerikkalaisen painoksen vaihtoehtoisella kannella. Bändin jäsenet eivät pitäneet tästä kannesta, mutta minusta se on viehättävä sen aikaisine matriisitulostimen printtipapereineen (etsikää kuva, jos kiinnostaa). Pari kaveriani piti sitä bändin parhaana levynä noin vuonna 1986. Itselleni se jäi aina omien suosikkieni varjoon. Levy on otteeltaan askel kevyempään suuntaan, kenties menestyksen toivossa. Se ei ole Priest-kaanonin huipulla, mutta se myi kultaa Yhdysvalloissa. ”Heading out to the highway” on edelleen hieno, melodisesti rokkaava aloitus. Saman voi sanoa kappaleista ”Don’t go” ja ”All the way”. Mukana on kuitenkin kovin tylsiä vetoja, kuten ”Hot rockin”, joka kuulostaa halvalta parodialta. Kokonaisuus jää valjuksi.

Screaming for Vengeance (1982) oli kaupallinen menestys yleisesti ja läpimurto Yhdysvalloissa. Se on myös sisällöllisesti onnistunut. Se alkaa upealla introlla (”The Hellion”) ja jatkuu hienolla biisillä ”Electric eye”. Valinta singleksi oli onnistunut ”You’ve got another thing coming”, joka tehtiin viime hetkillä ja päätettiin pikaisen harkinnan jälkeen lisätä albumille. Nimibiisi on yksi parhaista ja täytebiisejä on hyvin vähän. Jopa Bob Halligan Juniorin säveltämä 80-luvun pop-melodialla varustettu ”(Take these) Chains” uppoaa. Lapsena kuuntelin tätä c-kasetilta, mutta pari vuotta sitten hankin sen edullisesti vinyylinä. Albumi kuuluu Priestin huippuihin.

Defenders of the Faith (1984) oli lapsuuteni suosikkilevyjä. Tapailin sanoja levyn sisäpussissa ja testasin, taipuuko kieli avausraita ”Freewheel burningin” kovatempoiseen tahtiin. Se on muistojen levy, ja siksi on lähes mahdotonta saada siihen etäisyyttä. Edelleen avausraidan lisäksi niin moni biisi kuulostaa mainiolta: ”Eat me alive”, ”Love bites”, jopa tekstiltään typerä ”Rock hard, ride free”, puhumattakaan loistavista ”The Sentinel”, ”Jawbreaker” ja ”Some heads are gonna roll”, joka oli toinen Robert Halligan jr:n sävellys Priestille. Yhdysvalloissa levy myi platinaa ja muuallakin mukavasti. Se on edelleen 80-luvun hevin rakkaimpia levyjä.

Siinä oli pikakelauksella Judas Priestin 10 ensimmäistä vuotta ja yhdeksän studioalbumia. Edelleen Sad Wings ja Sin ovat hienoja genresekoituksia yhtyeeltä, joka hakee omaa ilmaisuaan. Priestin kasariheviä karttaville ne voivat olla parasta, mitä yhtyeellä on tarjota. Niitin ja nahkan nimeen vannovana aikana bändi teki tiukkoja levyjä, joista parhaiten rokkikaanoniin syöpyy British Steel. Itselleni kuitenkin Screaming ja varsinkin Defenders ovat tärkeitä. Kuten varmasti kävi ilmi, minulla on ollut läheinen suhde yhtyeeseen. Hylkäsin sen teini-iässä vuosiksi, mutta siitä kirjoitan seuraavassa osassa.


lauantai 11. helmikuuta 2017

Tiede kutsumuksena (Weber)

Ihmis- ja yhteiskuntatieteiden klassikko Max Weber julkaisi vuotta ennen kuolemaansa esseen tieteestä kutsumuksena. Weber korostaa vuonna 1919, miten tiede on kutsumus ja riski. Hän nimittää tieteelliselle uralla antautuvia uhkarohkeiksi, koska he eivät tiedä, onko heillä muutamia vuosia alalla jatkettuaan mitään mahdollisuuksia saada toimeentuloaan tieteen parissa.

Hyvillä ja ahkerillakin kyse on usein sattumasta. Milloin sattuu olemaan paikkoja vapaana, milloin sattuu olemaan oikeassa vaiheessa uraa, milloin sattuu olemaan myötämielisiä arvioitsijoita. Toimeentulonsa saavatkin saattavat traumatisoitua. Weber kirjoittaa, että ”kukaan yliopistonopettaja ei mielellään muistele valintakeskusteluja, sillä ne ovat harvoin miellyttäviä.” Ja jos ei traumatisoidu, saattaa vähintään katkeroitua: ”uskotteko katkeroitumatta ja turmeltumatta kestävänne sitä, että vuodesta toiseen keskinkertaisuus toisensa jälkeen kohoaa yläpuolellenne?”

Seisooko lopulta sitten kiitos elämäntyöstä, kun aika on jättänyt. Ei sentään. Weberin mukaan tieteeseen on sisäänrakennettu toisenlainen logiikka: yksittäisen tieteellisen oivalluksen täyttymyksenä ja päämääränä on se, että se tulee ylitetyksi, ja siinä mielessä vanhentuu.

Vaikka Weber kirjoittaa asiaa, itseäni on pitkään kiusannut ”kutsumuksen” käsitteen funktio nykymaailmassa. Vaikka tiede – kuten moni muukin työ – on monille kutsumus siinä merkityksessä, että se on erityisen merkittävää sen harjoittajan elämässä, se myös on oikeuttamassa poikkeuksellisen korkeasti koulutettujen ihmisten paikoin huonoja työolosuhteita (epävarmuus, koulutukseen nähden alhainen palkka jne.). Kun minusta tehtiin kerran juttu, jossa käsiteltiin tutkijuutta urana, toimittaja kirjoitti kutsumuksesta. Itse en sanaa käyttänyt ja pyysin häntä ottamaan sen pois lopullisesta versiosta.

Esseen perustavin sanoma koskee tieteen erillisyyttä arvoarvostelmista. Weber erottelee opettajan ja johtajan/profeetan/demagogin ideaalityypit ja korostaa, että vaikka opiskelijat usein haluavat johtajan, akateemisen maailman on tarjottava vain opettaja. Weber korostaa, että ”politiikka ei kuulu luentosaliin” ja että ”aito opettaja varoo visusti tyrkyttämästä korokkeeltaan minkäänlaista kannanottoa.”

Weber perustelee, miksi tällainen työ, joka tarjoaa ajattelun menetelmiä ja välineitä sekä tietoa, on arvokasta juuri sellaisenaan, ilman kannanottoja. Hän kirjoittaa, että ”jos ymmärrämme asiamme […] voimme siis pakottaa yksilön selvittämään itselleen hänen oman toimintansa perimmäisen mielen tai ainakin auttaa häntä siinä. Se ei minusta näytä olevan kovin vähän, ei henkilökohtaisenkaan elämän kannalta.”

Weberin käsityksiä on kontekstualisoitu omaan aikaansa. Weber puhui tieteeseen nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä tieteen puolesta juuri erottamalla sen arvoarvostelmista. Harvemmin kuitenkin mainitaan, että Weberin kanta olettaa, että vain opettaja on äänessä – kuten karkeimmillaan perinteinen luennointi meneekin. Weber kirjoittaa: ”Luentosalissa, jossa opettaja istuu kuuntelijoitaan vastapäätä, on kuuntelijoiden vaiettava ja opettajan puhuttava. Minusta on vastuutonta käyttää hyväksi sitä tilannetta, että opiskelijan on edistyäkseen käytävä opettajan luennoilla ja että paikalla ei ole ketään, joka voisi arvostella opettajaa.”

Ensinnäkin voidaan kysyä, miten asetelma muuttuu tilanteessa, jossa yksinpuhelun tilalla on keskustelu, kuten nykyään on tapana (toki opettajan johdolla). Ainakin yhdeltä Weberin perustelulta putoaa pohja, mutta ei välttämättä hänen näkemykseltään. Toiseksi voidaan kysyä, miksi opettajan yksinpuhelulla ja arvostelijoiden puutteella olisi vaikutuksensa vain arvoarvostelmien esittämiseen eikä myös tieteellisten teorioiden ja tulkintojen esittämiseen.

Nykyajattelijoista Stanley Fish on kenties kaikkein äänekkäimmin puolustanut Weberin kantaa (esimerkiksi teoksissa Save the World on Your Own Time ja Think Again). Moni kuitenkin on pohtinut, että aktivisti-opettajalla voi olla merkittävä pedagoginen arvo erityisesti keskustelevassa opetustilanteessa.

Pidän Fishin kantaa tarpeettoman jyrkkänä, mutta arvostan suuresti hänen tapaansa muistuttaa, että akateemisessa maailmassa keskeisintä on ”akatemisointi” (siis ilmiöiden lähestyminen akateemisten työkalujen avulla, ei arvoarvostelmat). Opettajan arvot ilman ”akatemisointia” eivät ole kiinnostavia eivätkä ne kuulu luokkaan. Sen sijaan akateeminen analyysi voi hyvin tuoda esiin halun alkaa pohtia omia arvojaan.

Yksi minuun vaikuttaneista ajattelijoista on äskettäin kuollut Zygmunt Bauman. Hän hylkäsi Weberin kannan ja piti arvokeskustelua keskeisenä osana modernisaation analyysia. Itselleni Baumanissa on tärkeää yhteiskunta-analyysi, joka pakottaa arvojen pohdintaan. Bauman ei kuitenkaan esittänyt, että nämä ovat tärkeitä arvoja, jotka sinunkin kannattaisi omaksua. Toinen itselleni tärkeä ajattelija on Lawrence Grossberg, joka saarnamiehen tyylillään hylkää Weberin kannan mutta kritisoi myös tutkimusta, joka arvojensa vuoksi tietää vastaukset etukäteen. Kolmas tässä suhteessa kiinnostava ajattelija on Michel Foucault, jota moni syytti nihilistiksi ja relativistiksi, jolla ei ole mitään annettavaa arvokeskusteluun. Itse olen saanut Foucault’lta aineksia omien arvojen pohdintaan paljon enemmän kuin huolestuneilta moralisteilta.

Weberin essee on tänä päiväkin kiinnostavaa luettavaa. Yllä on mainittu muutamia syitä tarttua siihen lähes sata vuotta julkaisun jälkeen. Sen kysymys opettajan roolista ja arvojen asemasta tieteessä on edelleen ajankohtainen. Se löytyy teoksesta Tiede ja politiikka. Kutsumus ja ammatti (Vastapaino 2009), jossa nimensä mukaisesti on tiede-esseen lisäksi politiikkaa käsittelevä kirjoitus.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 5: Kelluva kiinnostavuus

Mediatutkimuksellisten teosten pinossa ei näy lattia vieläkään. Vuorossa oli tällä kerralla Kelluva kiinnostavuus. Journalismin merkitys ihmisten sosiaalisissa verkostoissa (2012), kirjoittajina Heikki Heikkilä, Laura Ahva, Jaana Siljamäki ja Sanna Valtonen. Se lähtee liikkeelle olettamuksesta, että journalismissa uutiskriteeriä tärkeämmäksi on noussut kiinnostavuus. Se tarkastelee, mikä journalismissa ja mediassa ihmisiä kiinnostaa.

Teos ottaa tiukan otteen yleisötutkimukseen. Se kiistää perinteisen olettamuksen yleisöstä sosiaalisena oliona, eli rajattuna ihmisryhmänä, ja tutkii yleisöä diskursiivisena toimintana. Näin ajateltuna ei selvitetä mediaa käyttäviä ihmisryhmiä ja niiden luonnetta, vaan tilanteita, käytäntöjä ja tapoja, joita ihmiset omaksuvat mediakäytössään.

Alaotsikon mukaisesti tutkimus olettaa, että journalismin kiinnostavuus on sidoksissa ihmisten sosiaalisiin verkostoihin, siihen, mitä niissä tehdään ja mitä niissä puhutaan. Aineistoa on laajasti: yksilö- ja ryhmähaastatteluja, mediakäyttöä käsitteleviä päiväkirjoja, yhdeksän yleisöryhmää – jotka ovat esimerkkejä sosiaalisista verkostoista, jotka edustavat työpaikan, vapaa-ajan ja intressien mukaan muodostuneita verkostoja – sekä ryhmien ja toimittajien tapaamisista saatua aineistoa.

Kiinnostavuus on uusi tärkeä. Näin voi kiteyttää teoksen olettamuksen, jota perustellaan toimittajien käsityksillä. Mutta miten kiinnostavuus tavoitetaan? Tutkimus väittää varsin uskottavasti, etteivät toimitusten keinot selvittää kiinnostavuutta välttämättä tuota parasta mahdollista lopputulosta. Parhaalla tarkoitan tässä yleisöä kiinnostavaa mediaa, joka voi olla myös häpeämättä työtään. Esimerkiksi verkkodiagnostinen lähestymistapa, jossa esimerkiksi  lasketaan klikattujen juttujen määrää, johtaa helposti niukemmin käyttäjiä houkuttelevien – mutta sisällöllisesti olennaisten ja ehkä myös median imagon kannalta tärkeiden – uutisaiheiden arvostuksen laskuun.

Teoksessa on teräviä huomioita yleisötutkimuksen historiaan ja versioihin liittyen. Lisäksi tutkimusasetelma on kompleksinen ja kunnianhimoinen, mutta välillä tuntuu, että empiiristen tapausten anti ei yllä odotusten tasolle. Esimerkiksi toimittajien ja yleisön tapaamisista saadaan aika vähän irti (tai ainakaan en itse saa tiivistettyä siitä mitään erityistä tähän).

Itselleni mielenkiintoisin empiirinen osio oli luku, jossa sovellettiin David Morleyltä tuttua kaavaa mediatekstien vastaanottajien tulkintojen tarkasteluun. Otetaan yksi lehtijuttu ja kuunnellaan valikoitujen ryhmien keskustelua siitä. Sitten jaetaan ryhmien tulkinnat hallitseviin, vastustaviin ja neuvotteleviin suhteessa oletettuun sisäänkoodaukseen. Lainaukset havainnollistavat hyvin, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat uutisia erilaisten poliittisten ulottuvuuksien mukaan, mutta myös sen, etteivät tulkinnat ole aivan villisti erilaisia.

Mitä teos lopulta ehdottaa kiinnostusta koskevaan ongelmakenttään? Se väittää, että yleisöroolin hyödyntämisen journalismin kiinnostavuuden kehittämisessä on oltava jotain muuta kuin kysymistä suoraan yleisöltä. Suorat kysymykset tuottavat tässä tapauksessa latteita vastauksia. Sen sijaan mediakäytön ja sosiaalisten verkostojen tarkastelu tarjoaa joitakin väyliä. Tosin vastaukset jäävät aika kelluviksi tyyliin ”ihmisiä kiinnostavat isot ja abstraktit kysymykset ja […] [ihmiset] haluavat pohtia niitä toistensa kanssa”. Tämä poikkeaa median vallitsevista yleisökäsityksistä, mutta ei vielä itsessään tarjoa kovin merkittävää käytännön panosta journalismin kiinnostavuuteen.

*

Kirjassa on myös itseäni kiinnostavia median ja yleisön suhteisiin liittyviä yksittäisiä huomioita. Käy ilmi, etteivät toimittajat ole kovin aktiivisia lukijapalautteen seuraajia. Tai he eivät ainakaan osallistu keskusteluun eivätkä pohdi syvällisesti, miten palautteen ottaisi systemaattisesti huomioon työssä. Käyttäjien puolelta kiinnostavaa on, että suuri osa uutisten  seurannasta on pintapuolista. Lehdet selataan, televisiouutisten aikana tehdään samanaikaisesti monia muitakin asioita. Kuunnellaan toisella korvalla. Mikä merkitys näillä on esimerkiksi uskontojournalismiin, on kysymys, jota kiinnostaa pohtia enemmän tulevaisuudessa.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 4: Journalistin vapaus

Neljäntenä jouluna kootussa pinossa oli Heikki Luostarisen ja Pentti Raittilan toimittama Journalistin vapaus (2014). Viidestä artikkelista, esipuheesta ja epilogista koostuva lyhyehkö teos on kunnianosoitus vuonna 2012 kuolleen Pertti Hemánuksen vuonna 1983 ilmestyneelle tutkimukselle Journalistinen vapaus.

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi on tavallisesti sananvapauden ja lehdistönvapauden ykkönen. Silti tarkemmassa syynissä journalistin tai journalistisen vapauden kysymys on polttava. Hemánus tarkoitti sillä ensisijaisesti ”muiden kuin päätoimittajien vapautta tehdä journalistista työtään oikeiksi katsomiensa päämäärien hyväksi” toimituksen tai mediainstituution esteiden sitä rajoittamatta. Viimeaikainen keskustelu Yleisradiosta ja pääministeri Sipilästä on erinomainen esimerkki journalistisen vapauden rajoittamisesta: esimies esti rivitoimittajien työskentelyn.

Se, miksi journalistin vapaus on tärkeää perustuu ajatukseen siitä, että journalistit toteuttavat yhteiskunnallista tehtävää välittäessään informaatiota ja ylläpitäessään vuorovaikutusta eri tahojen välillä. Tätä vasten on kuitenkin huomattava, että journalismi on kuin pienteollisuutta, jossa aikapaineet asettavat rajoitteita idealismille. Tämä vaikuttaisi olevan pysyvä tekijä. Poliittiset tekijät olivat merkittävässä asemassa ennen 1980-lukua – ja yksittäisille toimittajille poliittisesta sitoutuneisuudesta saattoi olla jopa etua, sillä se saattoi tarjota pääsyn tiettyyn työhön tai informaatioon – mutta sittemmin suuremman paineen on asettanut voitontavoittelu.

Yksi historiallinen muutos koskee journalismin henkilöitymistä. Vuosikymmeniä sitten uutisjutuissa oli harvoin toimittajan nimi, mutta nimen – ja kasvon – merkitys, voima ja taloudellinen arvo alkoivat selvitä televisiokulttuurin kaiken henkilöivän eetoksen myötä.

Jos vapautta on, niin miten se on nykytoimittajien mielestä onnistuneesti käytetty? Haastattelujen perusteella silloin kun on keksitty itse uutisaihe. Vielä paremmin menee, jos tuo aihe paljastaa jotain, jota päättäjät eivät haluaisi julkistaa. Jos se herättää keskustelua netissä ja kahvipöydissä, ollaan lähellä suomalaisten toimittajien käsitystä onnistumisesta. Toki näiden lisäksi on tärkeää, että juttu kestää kriittisen tarkastelun eikä sisällä virheitä.

Käytännössä ihanteille ei aina ole puitteita. Jos tärkeän aiheen totuudellisuuden varmistaminen vie aikaa ja on työlästä, aiheeseen ei välttämättä tartuta.

Jos aivan ihannetilanteeseen ei päästä, niin ainakin halutaan herättää keskustelua (muttei välttämättä kohua) ja tarjota jokin uusi näkökulma aiheeseen.

Kantaakin voidaan ottaa, kunhan se ei lokeroi toimittajaa. Helpointa tämä on yksittäisissä kysymyksissä (homoliitot, turkistarhaus). Puoluepoliittista sitoutumista kartetaan osittain juuri siksi, että sen avulla toimittaja leimautuu muiden silmissä lähes kaikissa kysymyksissä.

Journalistin vapauteen vaikuttaa myös koettu työympäristön muutos. Sen tarkastelussa käy ilmi, että muutoksiin sopeudutaan, vaikka yksilötoimittajista olisikin tullut ylhäältä johdettuja ja kvartaalitalouden toiveisiin vastaavia avokonttorin tiimissä brainstormaavia ja moniosaajia. Kenties muutokset on sisäistettävä hyveiksi, jotta työssä koetaan vapautta. Tämän yleisimmän puhetavan lisäksi löytyi kriittisempiä ääniä – joko vanhakantaisessa toimituksessa työskentelevältä uudet hyveet sisäistäneeltä toimittajalta tai notkeassa toimituksessa työskentelevältä vanhoista hyveistä kiinni pitävältä toimittajalta.

Journalistin vapautta rajoittaa työvoiman ylitarjonta. Se ei kuitenkaan näytä vähentävän journalistin työn houkuttavuutta. Jos ajatellaan, että journalismi on asenne, jossa on tavoitteena kerätä ja jakaa yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa, eikä työsuhde mediaan, monen journalistin vapautta rajoittaa pakko käyttää aikansa tulonhankintaan journalistisen palkanmaksun ulkopuolella. Toisille se sopii paremmin kuin toisille. Tyypillisesti nuoret sietävät pätkittäisyyttä ja epävarmuutta paremmin, koska ajattelevat tai toivovat sen olevan väliaikaista. Koko työuran tilanteena se voi olla elämäntapavalinta, jonka mukana tulee merkittäviä rajoitteita (esimerkiksi asuntolainan ottaminen voi olla suuri riski, jos sitä ylipäätään annetaan).

Vaikka en tässä pyrikään luomaan kriittistä arviota teoksen yksittäisiin teksteihin, vaikka kirjoittaa voisi teoreettisuuden verrattaisesta ohuudesta ja metodologisten pohdintojen vähäisyydestä, en malta olla kommentoimatta yhtä asiaa. Esa Reunasen tekstissä toimittajan poliittisesta identiteetistä on käsitelty kiinnostavasti toimittajien käsityksiä onnistumisesta. Haastatteluihin ja kyselyyn perustuvassa aineistonkäsittelyssä kuitenkin päädytään pohtimaan poliittista identiteettiä. Sen sijaan että oltaisiin rakennettu aiheeseen huonosti sopiva (olkiukkomainen) vastakkainasettelu Jürgen Habermasin rationalistisen ja Chantal Mouffen antagonistisen politiikkakäsityksen välille, kysyn, oltaisiinko voitu vaikkapa kysyä toimittajien puoluekantaa aivan tavallisilla kysymyksillä, kuten ”Mitä puoluetta äänestit viime vaaleissa?” ja ”Jos nyt olisi vaalit, mitä puoluetta äänestäisit?”. Vastaukset näihin olisivat yksistään tuottaneet vähintään yhtä paljon kiinnostavaa tietoa toimittajien poliittisesta identiteetistä kuin artikkeliin päätyneet pohdinnat.

Opiskellessani sivuaineena tiedotusoppia pääsin osallistumaan Hemánuksen luentosarjalle. Tuolloin – vuonna 1995 – hän oli jo eleiltään vanha mies, vaikka olikin 61-vuotias. Hän ei jaksanut luennoida seisaaltaan, mutta sujui se istualtaankin. Miehen pää oli sentään kunnossa. Luentosarjalla käytiin läpi nippu tuoreita suomalaisia tiedotusopillisia teoksia, joita Hemánus kommentoi. Olin vaikuttunut hänen arvioistaan ja kyvystään tuoda ilmi näkökulmia, joilla haastaa teosten sisältöjä.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Studioalbumit osa 72: Free

Brittiläinen Free kuuluu yhtyeisiin, joista tiedän suunnilleen kaksi asiaa. Niillä on puuduttava renkutus ”All right now”, josta en ole koskaan pitänyt. Ne hajosivat 1973 ja yhtyeen laulaja ja rumpali jatkoivat parin muun kaverin kanssa nimellä Bad Company. Näistä tiedoista on vaikea löytää perustetta tunteelle siitä, että saattaisin pitää yhtyeestä, jos vain vaivautuisin tutustumaan. Jostain tällainen tunne kuitenkin tuli. Päätin selvittää, miltä yhtye kuulostaa kuudella studioalbumillaan.

Tons of Sobs (1969) liitetään osaksi brittibluesin nousua. Sen soittajat olivat vasta teini-ikäisiä. Korvaani se kuulostaa kehityskelpoisen yhtyeen rujosoundiselta levyltä, jossa ei kuitenkaan ole tarpeeksi boogieta, rokkia eikä syvää bluesia. Se tavallaan jää eri genrejen väliin. Se oli suositumpi Yhdysvalloissa kuin kotimaassaan. Nuorisoa voi onnitella, että tuon ajan tyylin vastaisesti vain kaksi kymmenestä on kovereita – amerikkalaisilta bluesmiehiltä, tietenkin.

Free (1969) ilmestyi heti debyytin perään. Se sisältää yhdeksän omaa raitaa, ei yhtään koveria. Soundillisesti levy on hiotumpi, vähemmän rujo. Musiikkityyliltään siinä on vähän vähemmän bluesia ja hieman enemmän keskitien rokkia ja folkahtavia hetkiä. Albumi floppasi jenkeissä. Briteissä se nousi listalle, mutta suosio oli vaatimatonta. Muistettavin osa levyssä on kansi (kuvassa), mutta tällä en tarkoita, että sisältö olisi kuuntelukelvotonta. Ei suinkaan, mutta ollaan kuitenkin etäällä siitä, että teos sytyttäisi kunnolla. Omaa ilmettä on silti roimasti enemmän kuin debyytillä. ”Trouble on double time” sopisi hyvin autoilun taustamusiikiksi.

Fire and Water (1970) räjäytti potin. Ilman sitä emme välttämättä muistaisi bändiä laisinkaan. Se menestyi sekä Briteissä että Yhdysvalloissa. Se sisältää jo mainitun renkutuksen ”All right now”. Levy alkaa kuitenkin nimikkobiisillä, jonka ovat koveroineet esimerkiksi Wilson Pickett ja Ace Frehley. Se onkin jonkinlaista hard rockia, muttei kuitenkaan heviä. B-puolen aloittaa ”Mr. Big”, hiljalleen kasvava rokkipönötys, josta samanniminen yhdysvaltalainen 90-luvun hard rock -yhtye otti nimensä (ja koveroi kappaleen vuonna 1993). Kenties albumi on ollut aikanaan suunnannäyttäjä. Sen vaikutus kuuluu myöhemmässä, erityisesti amerikkalaisessa hard rockissa, mutta valitettavasti korvissani teos on tyhjänpulskeaa patsastelua, josta puuttuvat hyvät sävellykset. Moni on varmasti eri mieltä, mutta tähänastisista Freen albumeista tämä on vähiten miellyttävä. Ymmärrän teoksen merkityksen populaarimusiikin historiassa. Ehkä minulle kiinnostavinta on se, että edelleen kyse oli teinibändistä.

Highway (1970) levytettiin heti edellisen perään, kun yhtye oli esiintynyt menestyksekkäästi Isle of Wightin festivaaleilla. Tyylillisesti se on kovin erilainen kuin suosion avannut albumi. Se on maltillisempi, vetäytyvämpi ja tutkiskelevampi. Se ei ole seuraavaa hittiä pakonomaisesti etsivän yhtyeen levy, vaikka 20-vuotias kitaristi Paul Kossoff alkoi kokea paineen niskassaan. Se ei rokkaa penis avoimesta sepaluksesta roikkuen. Ei ehkä ole yllätys, että albumi on kaupallinen pettymys, mutta miten pihalla on täytynyt olla, jos on muuta kuvitellut? Onko se sitten huono levy? Ei ole. Onko se hyvä levy? Ei ole sitäkään. Se on keskinkertainen, hyvässä ja pahassa. Ainakin sisältö voittaa epäonnistuneen kansitaiteen. Sen lisäksi on sanottava, että kuuntelen tätä mieluummin kuin edellistä menestystä. ”Ride on a pony” ja ”The Stealers” nousevat massasta (edellinen oli levy-yhtiön toive singleksi ja jälkimmäinen, bändin toive, julkaistiin), vaikka eniten viehättää hidas ja tunnelmaltaan mietiskelevä päätösraita ”Soon I will be gone”. Levyä on kuvattu vastineeksi The Bandin Music from the Big Pinkille. Tässä sinänsä erittäin havainnollistavassa vertailussa Highway häviää Frederikin sanoin nolla kuus’.

Free at Last (1972) ilmestyi pienen tauon jälkeen. Yhtye oli käytännössä hetken hajonnut, mutta päätti jatkaa toimintaansa. ”Paluulevy” on jonkinlainen synteesi aikaisemmista vaiheista. Siinä vuorottelevat ja osin yhdistyvätkin blues, sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu ja rokkaus. Yksittäisistä biiseistä mainittakoon CCR:stä muistuttava ”Travelling man”. B-puolen aloittava, popin ja rollareiden välimaastoon sijoittuva ”Little bit of love” julkaistiin singlenä. Kunnianhimoisin biisi on ”Child”. En tiedä sillä olevan mitään statusta yhtyeen uralla, mutta toistaiseksi kuulluista se on yksi parhaista. Eipä tämäkään teos saa lähtemään levykauppaan, varsinkin kun vieressä on vuotta aikaisemmin julkaistu, juuri vinyylinä ostamani Captain Beefheartin Mirror Man. Sen sijaan taustamusiikkina se toimii moitteettomasti. Free at Last myi ilmestyessään kohtuullisesti, mutta sitä seurannut kiertue oli katastrofi. Kitaristi Kossoff oli niin pahassa huumekoukussa, ettei pystynyt hoitamaan kiertuetta loppuun. Basisti Andy Fraser jätti bändin.

Heartbreaker (1973) jäi yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi. Klassinen kokoonpano oli hajonnut ja tilalle tuli uusia miehiä, joskin Kossoff on mukana muutamilla raidoilla. Pääasiallinen sävellysvastuu jäi nyt laulaja Paul Rodgersille, kun aikaisemmin ytimenä oli yhteistyö basisti Andy Fraserin kanssa. Tämä olisi voinut päätyä katastrofiin, mutta mitä vielä – Heartbreaker on yhtyeen paras albumi. Se on ainoa kuudesta, jonka halusin kuunnella välittömästi uudelleen. Levy alkaa yhdellä yhtyeen suosituimmista raidoista, ”Wishing well”, joka on hyvällä hittihakuisella melodialla varustettu biisi. Muut A-puolen kolme biisiä ovat yhtä lailla onnistuneita, mutta se mikä tekee puoliskosta hienon, on koko ajan vaihtuva tyyli – americanaa, kantria, bluesrokkia sopivasti peräkkäin, mutta ei liiaksi irrallaan. B-puolikin on melko vahva, tyylillisesti tarkemmin americanan suunnalla pysyttelevä osio. Arviot vaihtelivat, koska joidenkin mielestä eri sessioista koottu levy kadotti yhtyeen yhteisöllisen viban. Taidan olla mielipiteeni kanssa vähemmistössä. Albumi menestyi melko hyvin sekä Briteissä että Yhdysvalloissa, mutta yhtyeen tarina oli tullut päätökseen.

Lopultakaan Free ei osoittautunut yhtyeeksi, jota minun tarvitsisi kuunnella kovin aktiivisesti jatkossa. Lähtökohtainen tunne oli osittain väärä, sillä mitään suurta innostusta ei syntynyt. Pelkästään musiikillisen sivistyksen kasvattamiseen yhtyeen kuunteluun käytetty aika ei kuitenkaan mennyt, sillä voisin hyvin ajatella hankkivani Heartbreakerin hyllyyni, ainakin jos hinta on sopiva. Saatan kuunnella muitakin levyjä satunnaisesti, varsinkin mainitsemiani yksittäisiä kappaleita. Brittiläisen bluesrockin ystäville voi varovasti suositella yhtyeen alkupään tuotantoa, hard Rockin ystäville Fire and Wateria ja americanan ystäville yhtyeen myöhäistuotantoa.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 3: Media markkinoilla

Kolmantena joulupinoon oli päässyt Hannu Niemisen ja Mervi Pantin kirjoittama Media markkinoilla. Johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen (2004). Kotiini se löysi tiensä, kun koukkasin yli vuosi sitten Rosebudin myymälän kautta. Viiden euron teos oli lukupinossa pitkään, mutta aina joku muu kirja singautti itsensä käsiini ennen tätä. Nyt vihdoin löysin aikaa lukea sen läpi.

Nyt jo yli kymmenen vuotta vanha johdantoteos lähtee liikkeelle siitä suositeltavasta ajatuksesta, että mediakulttuurin tarkastelussa täytyy pohtia myös taloudellisia ja poliittisia tekijöitä. Toinen niin ikään ymmärrettävä lähtökohta on ajatus median kulttuurisen ja yhteiskunnallisen merkityksen kasvusta viime vuosikymmeninä. Toisin sanoen medialla on merkittävä rooli siinä, miten ihmiset merkityksellistävät todellisuutta, suuntaavat toimintaansa ja jäsentävät arvojansa. Kolmas tärkeä lähtökohta on ajatus uusliberaalin ideologian ohjaamasta markkinoitumisesta. Median kontekstissa sillä tarkoitetaan 1990-luvulle paikannettavaa siirtymää julkisen palvelun ideaaliin perustuvasta mediakulttuurista taloudellis-kaupallisten periaatteiden ohjaamaan mediaan. Tätä havainnollistetaan monin esimerkein teoksen alkupuolella.

Johdannon jälkeen teos jakautuu osiin, joissa käsitellään median ja yhteiskunnan suhteita, mediataloutta ja -tuotantoa, mediaesityksiä, yleisöjä ja lopuksi viimeaikaista mediamurrosta.

Median ja yhteiskunnan suhteita ruotivassa luvussa käsitellään laajasti mediasääntelyä ja sen purkamista ollakseen johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen. Tämä on kuitenkin mielenkiintoista. Kohdennus on Suomessa ja siihen vaikuttavissa kansainvälisissä direktiiveissä.

Erilaisia normatiivisia näkemyksiä mediaan ja sääntelyyn hahmotetaan kolmen katsontatavan kautta: liberalistinen kilpailu- ja markkina-ajattelu, moniäänisyyteen tähtäävä ja julkisuutta intressien sovittelun areenana pitävä pluralistinen näkemys sekä kriittinen kansalaisten sivistämiseen ja tiedollisten valmiuksien kasvattamiseen tähtäävä käsitys. Tekijöiden sympatiat kasvavat liberalistisesta pluralistiseen ja edelleen pluralistisesta kriittiseen.

Mediataloutta ja -tuotantoa esittelevä osio alkaa väitteellä, jonka mukaan omistajuussuhteet vaikuttavat mediaesitysten sisältöihin. Tämä on tärkeää, koska mediaesitykset osallistuvat aktiivisesti kamppailuun hegemonian saavuttamisesta yhteiskunnassa. Mikäli mediaesitykset ovat omistavan luokan mukaisia, keskustelukehykset ja sisällöt tuppaavat määrittymään niille suotuisiksi.

Tosin on epäselvää, millä tavalla omistajuus määrittää mediaesityksiä konkreettisissa tapauksissa. On helppo ottaa esimerkkejä vaikkapa Rupert Murdochin lehdistä Britanniassa, kun Sun ja Times siirtyivät kannattamaan konservatiiveja työväenpuolueen sijaan saatuaan tarpeeksi New Labourista 2000-luvulla tai puolsivat Brexitiä 2016. Silti esimerkiksi Nick Davies korostaa kirjassaan Flat Earth News (2008), että omistajuuden vaikutus on muuttunut radikaalisti. Jos ennen omistajat olivat patruunoita, jotka sanelivat melko suoraan lehden kannan useisiin asioihin, nyt kaupallisten etujen takaaminen (eivät vahvat poliittiset mielipiteet) muodostaa omistajalle lähes ainoan perusteen puuttua sisältöön. Daviesin esimerkkinä on juuri Murdoch.

Mediatalous ja -tuotanto on toki laajempi aihepiiri. Siihen kuuluvat esimerkiksi keskustelut omistajuuksien keskittymisestä (monomediakeskittyminen ja monimediakeskittyminen) ja toimituskäytännöistä (esimeriksi uutiskriteereistä).

Mediaesityksiä koskeva osio esittelee peruskäsitteitä representaatiosta stereotyyppiin ja genreen. Asetelmaa jäsennetään kulttuuriteollisuutta koskevan teoretisoinnin (Adorno ja Horkheimer) ja kulttuurintutkimuksellisen lähestymistavan eroilla. Edellisessä mediaesitykset standardoituvat kaupallisten menestysreseptien mukaisesti näin passivoiden yleisöjä; jälkimmäisessä tekstit nähdään lähtökohtaisesti niin monimerkityksellisiksi, että tilaa jää myös luoville tulkinnoille. Yllättävänkin suuren osa tästä osiosta vievät pohdinnat siitä, miten arvioida esitysten laatua.

Mediayleisöjen tarkastelussa lähtökohtana on ajatus viestinnästä vuorovaikutuksena, ei vain viestin siirtona tai yhteisöllisyyden tuottamisena. Siksi kysytään, miten yleisöt tulkitsevat ja käyttävät mediaa sekä miten yleisöihin pyritään vaikuttamaan (myös: miten yleisöjä pyritään kontrolloimaan).

Tutkimusperinne jaetaan neljään osaan: 1) vaikutustutkimuksiin, joissa median on katsottu välittävän vaikutuksen passiiviselle yleisölle (samaan lokeroon menevät agendatutkimukset, joiden mukaan media luo pikemminkin keskustelunaiheet kuin näkökannat), 2) käyttötarkoitustutkimuksiin, joissa on keskitytty aktiivisen yleisön tapoihin käyttää mediaa motiiviensa ohjaamana, 3) vastaanottotutkimuksiin, joissa aktiivinen yleisö voi uloskoodata sisäänkoodatun viestin tai esityksen monin eri tavoin ja 4) mediaetnografiaan, jossa on painottunut yksittäisten teosten tarkastelun sijaan arjen mediakäyttö esimerkiksi kodissa. 

Median murrosta käsittelevä loppuluku on kaikkein vanhentunein. Teoksen julkaisuajankohdan jälkeen on tapahtunut niin paljon, että tuolloin ajankohtainen puhe siirtymisestä digibokseihin ja netin laajakaistan kalleudesta on historiaa. Tosin siinäkin osiossa olennaista on muistutus siirtymästä viestinnän käsitteestä mediaan. Muutos tarkoittaa, että faktapainotteisen informaatiosiirron välineiden tutkimisesta on siirrytty kokonaisvaltaisempaan viestimien roolien tarkasteluun yhteiskunnassa ja ihmisten arjessa. Tämä sisältää myös viihteellisemmän mediakulttuurin.

Teoksesta on ilmestynyt kolmas uudistettu painos vuonna 2012. Itse en ole siihen tutustunut, mutta se on varmasti tarpeellinen. Suurin osa vuoden 2004 painoksesta kuitenkin toimii, sillä teoriat ja kentän historialliset kehityskulut eivät tarvitse päivitystä yhtä usein kuin viime vuosien vempaimista ja niiden implementoinnista kertovat osiot.