lauantai 25. kesäkuuta 2016

Amerikan indiekulttuurin evoluutio

Kerran Twitterissä törmäsin Kaya Oakesiin. Huomasin hänen kirjoittaneen teoksen nimeltä Slanted and Enchanted: The Evolution of Indie Culture (2009). Kun teoksen nimi on lainattu itselleni rakkaan yhtyeen Pavementin debyyttilevystä ja kun kirjan sai kotiin käytännössä postikulujen hinnalla, tuli ostopäätöksestä helppo. Meni kuitenkin pitkään ennen kuin ehdin lukemaan sen.

Oakesin teos koostuu johdannosta ja kymmenestä luvusta, joista suurin osa keskittyy pariin bändiin, alueeseen tai ilmiöön. Osansa saavat fanzinet, sarjakuvat (erityisesti Robert Crumb), design ja lehdet (esimerkiksi Kitchen Sink, jonka perustajiin Oakes itse kuului).

Myös bändeihin ja artisteihin keskittyvissä luvuissa havainnollistetaan jotain ulottuvuutta. Minutemeniin – ja sen basisti Mike Wattiin – sekä Mission of Burmaan painottuvassa luvussa korostetaan omaehtoista ja jatkuvaa kiertämistä ja keikkailua. Operation Ivyä ja Green Daytä käsittelevä luku hahmottelee paikallisuuden merkitystä. Tässä tapauksessa Californian Bay-alue on keskiössä. Olympiaan ja Seattleen keskittyvä luku nostaa esiin edellisen osalta Beat Happeningin ja riot grrrls -ilmiön (Bikini Kill, Kathleen Hanna) ja jälkimmäisestä tietysti grungen sekä samalla K recordsin ja Sub Popin tässä järjestyksessä.

Kun grunge teki indiestä valtavirtaa 1990-luvun alussa, indien piti luoda nahkansa. Sitä edustaa kirjan nimeenkin viittaava Pavement, matalan profiilin sisäänpäin kääntynyt hidastempoinen kitaroihin katoava ja lyyrisesti kiemurainen hiomaton timantti.

Pavement, samoin kuin Silver Jews (alussa lähes sama bändi eri nokkamiehellä), edusti keskiluokkaista kulttuuria, jossa haluttiin opiskella. Vaikutteita imettiin opiskelukaupunkien kirjakaupoista, kahviloista ja kollegeradioista. Lavalla ei rokattu eikä poseerattu. Siellä soitettiin perusvaatteet päällä, joskus tylsistyneen näköisenä ja jopa istualtaan. Poliittisuuden tilalla oli epäsuora ilmaisu, runous, metaforiikka ja sanaleikit. Pavementin Stephen Malkmus laulaa kappaleessa ”In the mouth a desert”: ”And Id is all we have, so wait to hear my words, and they’re diamond sharp.” Jos jokin on ”diamond sharp”, niin ymmärrätte, ettei kyse ole aivan suorasta ilmaisusta. Ja välillä vitsailtiin kaupallistuneille sukulaissieluille, kuten Smashing Pumpkinsille ja Stone Temple Pilotsille (kappaleessa ”Range life”).

Mainittakoon sekin, että Silver Jewsin lyriikat ovat huomattavasti maanläheisempiä, koskettavampia ja vähemmän kikkailevia. Ja se, että Oakesin pointti Pavementin osalta ei ole vain heidän musiikkinsa, vaan sen ajan levy-yhtiöt, jotka tekivät välittömästi jakelusopimukset suurten yhtiöiden kanssa. Jos 80-luvun indieyhtiöt olivat antiteesi suurten teesille, 90-luvulla syntyi synteesi – ei sulautuminen vaan jakelusopimuksiin perustuva molempia hyödyttävä rinnakkaiselo.

Oakes on pitänyt indiekulttuuria käsitteleviä kursseja. Hän havainnollistaa hyvin, miten asiat ovat erilaisia hänen ja opiskelijoiden näkökulmasta. Tietyt ajatukset, toimintatavat ja artistit ovat opiskelijoille tuntemattomia. Ensimmäisenä sanasta ”indie” opiskelijoille tulee mieleen ”skinny jeans”. Ja perusteellisemmin opiskelijan suusta: ”Indie’s really just hipsters in skinny jeans. That’s all it is anymore.”

Slanted and Enchanted sisältää mainioita palasia, mutta lopultakin se jää kauaksi musiikkikirjojen aatelista. Musiikkia siinä käsitellään nimittäin aivan liian vähän. Muiden aspektien käsittely ei lähde lentoon aivan toivotulla tavalla. Esimerkiksi viimeisen luvun teema – indiebändien brändäys – on äärimmäisen kiinnostava, mutta Oakes tarjoaa vain lyhyitä esimerkkejä (Shins, Death Cab for Cutie, Radiohead) sen sijaan että kävisi edes yhden tapauksen perusteellisesti läpi. Lisäksi olisin kaivannut analyyttisempaa, kulttuurihistoriallisesti ja sosiologisesti vankempaa otetta.

Musiikkimaailman nopean muutoksen huomaa siitä, että vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassa kirjoitetaan monissa kohdin MySpace-sivustosta.

Indie on erikoinen termi, sillä se viittaa vakiintuneista musiikkimarkkinoiden toimijoista riippumattomaan toimintaan mutta myös musiikkityyliin. Indie on levyttämistä suurten yhtiöiden ulkopuolisille merkeille, tuotosten levittämistä omien kanavien kautta, keikkojen organisoimista vakiintuneiden rakenteiden ulkopuolella. Vaikka erilaisia riippumattomia toimintatapoja on ollut aikaisemminkin, musiikkimaailmassa indie viittaa ensisijaisesti 80-lukuun. 90-luvulla moni ”indie”bändi hyppäsi suurten kelkkaan. Indie on myös vaikeasti lokeroitava musiikkityyli. Sen määrittämisessä ei toimi tiukat rajat, vaan prototyyppinen ajattelu. Itselleni Yo la tengo on musiikillisesti indien prototyyppi. Kaikki sitä lähellä oleva on tyylillisesti jossain määrin indietä.

Muistan vielä kun Provinssirock pyhitti yhden lavoista suomalaisille indiebändeille vuonna 1991. Se tarkoitti käytännössä pienlevy-yhtiöiden bändejä, joista osa soitti punkkia, osa kitararokkia, osa helkkypoppia, osa goottivaikutteista kitaramusiikkia. Kaupallisesti se tuskin kannatti, mutta ei festivaalin budjetti voinut siihen kaatuakaan. Minusta se oli taiteellisesti yksi hienoimmista teoista festivaalin historiassa. Sitä varten painatettu erillinen vihko bändikuvineen ja discografioineen oli Seinäjoella kasvaneelle teinille yhdenlainen kulttiesine, jota selailtiin oman huoneen pöydän ääressä usein.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Mitä yliopistolaiset tekevät kesällä?

Alexander Stubb kommentoi, että aikoinaan professorilla oli kolme syytä olla professori – kesäkuu, heinäkuu ja elokuu. Lausahduksessa ”aikoinaan” tarkoitti ”tähän päivään asti”. Jos unohdetaan hetkeksi lausahdukseen sisältyvä halventava oletus, että professorit eivät tekisi työtään sen itsensä vuoksi vaan oletetun kolmen kuukauden kesäloman vuoksi, niin selvennetään vähän, mitä ihan tavallinen yliopistonlehtori tekee kesällä.

Kesäkuussa lähdin viikoksi Espanjaan. Tätä voi kutsua lomamatkaksi, mutta siellä ollessa hoitelin työasioita. Vastailin verrattain kiireellisiin sähköposteihin, jotka liittyivät heti juhannuksen jälkeen järjestettävään konferenssiin.

Sen jälkeen kävin läpi yhden gradukäsikirjoituksen ja kommentoin sen. Samalla olen organisoinut kirjakustantajien kanssa heidän aikataulujansa konferenssiin liittyen. Olen osallistunut tulevaa konferenssia koskevaan kokoukseen ja tulevaa tutkintouudistusta järjestelevään kokoukseen. Olen kirjoittanut kollegoiden kanssa ehdotuksen yhden tieteellisen aikakauslehden teemanumeroksi. Lisäksi olen vihdoin päässyt kirjoittamaan tutkimusta, johon ei opetusviikkoina ole juurikaan aikaa, lukemaan tutkimuksen etenemiseen tarvittavia tekstejä ja editoimaan omia tekstejäni. Ja vielä, olen valmistellut yhden konferenssiesitelmän.

Olen ehtinyt myös katsomaan jalkapallon EM-kisoja.

Juhannuksen jälkeen alkaa Helsingissä Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi. Sinne osallistuu noin 500 ihmistä. Aktiivinen järjestelytoimikunta koostuu erityisesti Helsingin mutta myös muiden yliopistojen uskontotieteen henkilökunnasta ja muista tutkijoista. Heille kesäkuu ei ole lomakuukausi. Kaukana siitä. Kirjoitan tätä matkalla Helsinkiin, jossa järjestelemme asioita valmiiksi ensi viikkoa varten. Ensi viikolla vietän konferenssiasioissa maanantaista lauantaihin, aamusta iltaan. Se on työtä, vaikka se tulee olemaan myös kivaa, kun näkee kollegoja eri puolilta maailmaa.

Konferenssin jälkeen on lomankaltaista aikaa. Tarkoitukseni on mennä viikoksi mökille. Sinne otan mukaan yhden työn. Olen lupautunut toimimaan yhden väitöskirjan esitarkastajana. Lausunto pitäisi saada tehtyä elokuun aikana. Koska en välttämättä ehdi paneutumaan siihen elokuussa, teen työn lomalla. Tästä huolimatta aion myös rentoutua mökillä.

Heinäkuussa on ainakin kaksi muuta työtä. Ensinnäkin pyrin viemään tutkimustani eteenpäin. En aio tappaa itseäni työllä, mutta haluan, että tutkimus etenisi jonkin verran heinäkuussa, sillä en voi olettaa sen etenevän merkittävästi tulevan syksyn aikana. Toiseksi on valmisteltava yksi konferenssiesitelmä. Lähden nimittäin konferenssimatkalle Souliin heinäkuun lopussa. Konferenssi ja sinne tehtävän esitelmän valmistelu on työtä, vaikka Etelä-Koreassa aion katsoa ympärilleni hetkisen myös lomalaisen näkökulmasta.

Siinä se loma varsinaisesti oli. Elokuussa on jo kiire valmistella syksyn opetusta. Osin hallituksen leikkausten ja osin yliopistokohtaisten päätösten vuoksi opetusvelvollisuuteni kasvaa roimasti. Viime vuoteen verrattuna – jolloin opetusmäärä vastasi muiden yliopistojen kollegoiden tuntimääriä – tulee niin paljon kasvua, että valmisteltavana on neljä uutta kurssia ja tuplatunnit kahteen aikaisemmin pitämääni kurssiin. Näitä ei ole mahdollista viedä läpi lyhyellä valmistelulla. Elokuussa aion tehdä kurssit suunnilleen valmiiksi, mutta se on mahdollista vain siksi, että olen oikeasti aloittanut suunnittelun jo helmikuussa.

Ai niin, melkein jo unohdin, että olen tiedekunnan edustajana yhden väitöskirjan arviointilautakunnassa elokuussa. Sitä varten on luettava väitöskirja, osallistuttava väitöstilaisuuteen ja arvioitava vastaväittäjän kanssa työn laatu. Tämä kaikki tapahtuu elokuussa.

Lupauduin eilen kommentoimaan yhden oppikirjan käsikirjoitusta. Elokuussa.

Kuvittelen myös tekeväni tutkimusta elokuussa.

Elokuun jälkipuoliskolla alkavat kokoukset, elo-syyskuun taitteessa on jo uusien opiskelijoiden vastaanottamista ja syyskuun toisella viikolla alkaa opetus. Sitä seuraava loma on jouluna.

Varmasti yliopistoon mahtuu monenlaisia kesäkuukausia. En kuitenkaan usko, että oma kesäni – melko paljon töitä ja välillä kevyttä lomailua – on erityisen poikkeuksellinen. Siksi ei ole ihme, että moni piti Stubbin kommenttia loukkaavana ja tietämättömänä.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Primavera 2016, kolmas päivä

Kolmantena päivänä piti luoda strategia heti aamulla.

Yksi vaihtoehto olisi lähteä liikkeelle aikaisin ja mennä jonottamaan lippua Hüsker Düsta,  Sugarista ja miksei soolotuotannostaankin tutun Bob Mouldin rajatulle keikalle. Samalla tulisi mentyä katsomaan auditorioon Baby Dee. Toinen vaihtoehto olisi lykätä festivaalialueelle menoa ja käydä keskustassa kuuntelemassa Go-Betweensistä tutun Robert Forsterin keikka. Valinta kohdistui jälkimmäiseen strategiaan, koska se mahdollisti myös rauhallisen ruokailun Forsterin keikkapaikan kulman takana sijaitsevassa Teresa Carlesin kasviksia ja kalaa tarjoavassa mainiossa Flax & Kale -ravintolassa.

Robert Forsterilla oli aikaa puoli tuntia. Itse ehdin näkemään siitä 20 minuuttia. Tuona aikana Forster soitti rauhallisia ja kauniita biisejä, jotka soivat soundien kannalta haastavassa ympäristössä miellyttävästi. En tunnistanut yhtään biisiä, vaikka ne yhtä lukuun ottamatta olivatkin Go-Betweensiä. Ainoa yhtyeeltä omistamani levy on Before Hollywood, ja siltä ei kuultu mitään. Minulle olisi yhtä hyvin käynyt miehen laadukas soolotuotanto. Miellyttävä aloitus päivälle, joka jatkui loistavalla terveysbrunssilla Flax & Kalessa.

Kun vihdoin pääsimme alueelle, alkoi Brian Wilsonin odotus. Siinä välissä ehti käydä kuuntelemassa kaksi biisiä New Wave of British Heavy Metallin heikosti tunnettua Angel Witchiä, joka oli Primaveran todellinen outolintu. Syy selvisi: Current 93 -yhtyeestä tuttu David Tibet kuratoi auditorion viimeisen festivaalipäivän ohjelman. Varhaisen brittihevin unohdettu ”suuruus” Angel Witch oli hänen valintansa. Näin lyhyen tuntuman perusteella on turha sanoa mitään perusteellista, mutta olisin kuunnellut mielelläni pidempäänkin nelikon perinteistä heviä. Siihen ei ollut aikaa. Lisäksi auditorio oli väärä paikka tällaiselle musiikille.

Suunta jatkui auditoriosta pikaisen paitaostoksen (Dead Moon)  ja olutostoksen (Heineken) jälkeen Brian Wilsonin keikalle. Brian Wilson soitti läpi Pet Soundsin albumin määräämässä järjestyksessä. ”Wouldn’t it be nice”, ”Sloop John B” ja ”I know there’s an answer” taitavat olla suosikkejani. Wilsonilla oli iso bändi, joka hoiti suuren osan soittamisesta ja myös laulamisesta. Wilson oli kuin orkesterinjohtaja, joka lähinnä roikottaa käsiään istuessaan soittimensa takana. Satunnaisen laulamisen ja soittamisen lisäksi hän spiikkasi kehumalla kaikki esitetyt biisit ja hoiti karismaattisesti osansa. Pet Soundsin jälkeen tuli sekalainen kimara Beach Boysin hittejä ja pari muutakin rallia (mm. ”Monster mash”). Tässä vaiheessa olin jo tankannut itseni valmiiksi Deerhunterin paraatipaikoille.

Deerhunter on itselleni vaikea bändi. Kuuntelen sitä mielelläni, mutta en ole innostunut kovin monista yksittäisistä biiseistä. Ne eivät jää soimaan päähän, vaikka kuulostavatkin hyvältä. Aikaisempi keikka noin kuusi vuotta sitten Leedsissä ei jättänyt syvää muistijälkeä, mutta nyt muutamat biisit syöpyivät muistiin: Monomanian ”Dream captain”, hittihakuinen Microcastlen avausraita ”Agoraphobia” ja hitaampi, Halcyon Digestiltä löytyvä ”Helicopter”. Oma suosikkini, niin ikään Halcyon Digestin ”Basement scene” ei kuulunut keikkasettiin, mikä ei ollut yllätys. Tykkään kyllä bändistä, mutta ison osan huomiosta vie marfanin oireyhtymästä kärsivän laulaja Bradford Coxin ulkomuoto: hoikalla kaverilla on erittäin pitkät raajat.

Varoitus: seuraava kappale sisältää spoilereita niille, jotka haluavat säästää jännitystä PJ Harveyn Sideways-keikaan.

Deerhunterin edestä tuli lähtö tankkaamaan. Alkoi siirtymä PJ Harveyn palkoon. Siihen ei oikein kuullut Deerhunterin loppua, mutta screeniltä näki. Pian alkoi PJ:n keikka, joka oli hallittu kokonaisuus. Alkuosassa tuli kahden uusimman, tunnelmaltaan samankaltaisen levyn raitoja. Let England Shakelta tuli kolme ja uudelta enemmän. Seassa tuli White Chalkilta ”When under ether”. Viimeisen parinkymmenen minuutin aikana kuultiin vanhempia raitoja: ”50 foot queenie”, ”To bring you my love” ja ”Down by the water”. Setin päätti ainoa oikea valinta, ”River Anacostia”. Keikka oli tyylikäs, harkittu kokonaisuus, festivaalin parhaita. Ja jos joku fani valittaa uuden levyn biiseistä vielä keikan nähtyään, niin sitten on asenne pielessä. Bändissä oli mukana myös Mick Harvey ja John Parish. Ja paljon puhaltimia.

Heti PJ:n perään aloitti Sigur Ros vastapäisellä lavalla. Alku tuli katsottua vippialueelta tuoppi kädessä. Sitten tuli lähtö palkoon. Vippilipun etuna on se, ettei tarvitse heti kiiruhtaa huippupaikoille, vaan voi tehdä päätöksen kesken keikan. Sigur Ros kuulosti ylväältä. Siinä oli enemmän dynamiikkaa kuin odotin. Rumpuja käytettiin ihan reippaasti, ja jostain syystä screenille otettiin lähikuvaa basarinpolkemisesta, jolloin näkyi rumpalin mustavalkoraitaiset housut ja mustavalkoiset tennarit. Varsinainen kasarihenkinen muotinäytös. Tämäkin oli hieno keikka, mutta hieman ennen loppua oli koukattava ruokapisteen kautta ja jatkettava kohti Ray-ban -lavan Julia Holteria. Holterin keikasta tuli nähtyä valitettavasti vain loppuosa. Hyvältä se kuulosti, mutta edelleen se sopisi paremmin auditorioon, jossa Holter esiintyi kaksi vuotta sitten. Holteriin verrattuna Sigur Ros rokkaa.

Holterin jälkeen Primavera-lavalla aloitti Ty Segall & the Muggers. Kaksi vuotta sitten katsoin Segallin kaksi kertaa, joten en oikein tiennyt, miten pitäisi suhtautua, kun ne olivat jääneet mieleen yllättävinä ja upeina. Alle kolmikymppinen Ty Segall on erittäin tuottelias muusikko, jonka tämänkertainen keikka keskittyi uuteen Emotional Mugger -levyyn. Koska levyt ovat keskenään niin erilaisia, myös keikoista on vaikea sanoa etukäteen, mitä tuleman pitää. Tällä kerralla ei kuultu garagepunkkia, vaan rytmikkäämpää rytinärokkia. Pidin tästäkin kovasti. Kirsikkana kakussa oli yksi festivaalin hauskimmista hetkistä, kun yleisössä mikrofonia pitänyt ja siihen huutanut fani otettiin lavalle. Segall itse meni hänen paikalle yleisöön ja fani jatkoi esiintymistä, bändi soittamista siirtymällä Manipulator-levyn kappaleeseen ”Feel”. Osa tästä on nähtävissä YouTubessa, kun haet vaikkapa sanoilla ”Ty Segall primavera 2016”. 

Lauantain missauksiin kuuluivat mainittujen Bob Mouldin ja Baby Deen lisäksi esimerkiksi Wild Nothing, Drive Like Jehu, Orchestra Baobab, Parquet Courts. Näiden kanssa voi elää. Current 93 soitti samaan aikaan Wilsonin ja Deerhunterin kanssa. Myös Richard Hawley piti jättää väliin Wilsonin vuoksi. Venomin olisin halunnut nähdä. Päällekkäisyys PJ Harveyn kanssa ja täysin alueen toisessa päässä oleva lava teki näkemisestä ja myös osittaisesta sukkuloinnista mahdotonta.

*

Sunnuntaina festivaalit olivat virallisesti päättyneet, mutta keikat eivät olleet. Keskustassa oli vielä ilmaiskonsertteja. Niitä ennen tuli käytyä Barcelonan rannalla ihmettelemässä hiekkaa ja aurinkoa. Aikataulu venyi. Ravalin konserttialueelle saavuttaessa siellä soitti Deerhunterin Bradford Cox vielä 15 minuuttia. Siitä ei jäänyt paljon muisteltavaa, kun emoyhtye tuli nähtyä edellisenä iltana. Samat soittajat nähtiin lavalla molemmilla keikoilla.

Mudhoneyn aloitellessa tuntui viisaammalta lähteä kävelemään kaupungille. Jotenkin bändi tuntui ennalta-arvattavalta ja rutiinimaiselta. Viitisen biisin aikana ehdin kuulla "The Giftin", mutta en muita suosikkejani.

Takaisin tullessa Black Lips oli jo aloittanut. Ensimmäisenä korvissani soi ”Family tree”, joka on yksi bändin parhaista. Soundit olivat poikkeuksellisen tunkkaiset, kunnes tuli siirryttyä toiseen kohtaan kuuntelemaan. Muutos oli merkittävä. Bändin show sisälsi wc-paperin heittelyä, yhden kosinnan, kuperkeikkaa kitaran kanssa ja sylkytemppuja. Kolmesta näkemästäni keikasta tämä oli kuitenkin heikoin, ehkä osittain omasta väsymyksestä johtuen, joten kolmen vartin jälkeen suunta jatkui kohti mojitobaaria.

*

Primavera 2016 sisälsi kolmisenkymmentä keikkaa, joista osa oli loistavia. Tänä vuonna ei tullut juostua lavalta toisella aivan yhtä paljon kuin edellisellä kerralla, vaikka nämä raportit todistavat myös juoksemisesta. Lisäksi tuli säästeltyä voimia jättämällä varhaisen iltapäivän keikat väliin (lukuun ottamatta ensimmäistä päivää ja Robert Forsterin kaupunkikeikkaa lauantaina). Kuten aina Primaverassa, aikataulujen vuoksi näkemättä jääneiden bändien lista on niin mittava, että niistä saisi koottua erinomaisen festivaalin. Mutta mittava on myös nähtyjen bändien ja muuten koettujen hienojen festarihetkien lista.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Primavera 2016, toinen päivä

Toinen festivaalipäivä lähti käyntiin hitaasti. Hidas aamu ja ruokailu keskustassa tarkoitti myöhästymistä Dungenin keikalta.

Päivän ensimmäisenä nähty yhtye oli Titus Andronicus, joka soitti toisella päälavalla suoraa kitaravetoista indierokkia. Näin bändin kuusi vuotta sitten Leedsissä eikä livemeininki ollut sinä aikana muuttunut merkittävästi. Pidän bändistä, mutta siitä puuttuu jokin, joka nostaisi sen suurten suosikkien joukkoon. Kun koverina lävähti soimaan Ramonesin ”Blitzkrieg bop” oli aika lähteä seuraavalle keikalle.

Tajusin vasta festivaalin aikana, että Primaverassa esiintyy kulttiyhtye Royal Truxin toisena henkilönä tunnettu Neil Michael Hagerty. Odotukset olivat matalalla, mutta en halunnut jättää tätä väliin. En ole kuunnellut miehen tuotantoa Truxin ulkopuolelta. Tämä keikka vaikutti siltä, että kaveri ei ole kovin kiinnostunut mistään – sen verran välinpitämättömän oloista rokkia trio paukutteli. Bändi myös lopetti 20 minuuttia ennen soittoajan täyttymistä, mikä on hyvin poikkeuksellista Primaveran kireässä aikataulussa. No, tulipa nähtyä ja kuultua. Pieni tyyppaus levyltä näyttää, että on siellä ideoita, mutta tärkeä artisti Hagerty ei ole kuin Royal Truxin osana. Toisaalta, jos välinpitämättömyydestä ja pyrkimyksestä olla epärelevantti ja kaikkea muuta kuin urgentti saa taidetta – ja se on mielestäni mahdollista – niin siinä perspektiivissä Hagerty onnistuu.

Hagertyn lopetettua etuajassa jäi aikaa pieneen kävelyyn. Rajoitetulla salakeikalla soitti Lush, jonne en omistanut lippua. Pienellä jonotuksella olisi päässyt katsomaan arviolta noin 15 minuuttia keikan lopusta. Nopea päätös – ei jonotusta – tarkoitti seisoskelun sijaan kävelyä kohti päälavaa, jossa aloitti Savages. Rokkaavien naisten bändi on täysin kelvollinen. Heillä on kova meno, asenne ja jopa hyviä biisejä – jälkimmäinen tällaisilta bändeiltä usein puuttuu. Yleisö oli mukana ja laulaja Jehnny Beth vietti runsaasti aikaa yleisön käsien päällä. Interpolin ja Yeah Yeah Yeahsin sekoituksen mieleen jäävimmät biisit, ”The Answer” ja ”Husbands”, jäivät taas mieleen. Savagesin anti ei missään tapauksessa typisty näihin biiseihin, sillä kyse on vahvasta kokonaisuudesta, vaikka ei henkilökohtaisesti erityisen tärkeästä bändistä.

Beirut aloitti välittömästi vastakkaisella päälavalla. Sitä tuli katsottua edestä parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen siirryin vip-alueelle tankkaamaan ja jatkamaan kuuntelua. Minulle Beirut on parhaimmillaan silloin, kun mukana on selkeät Balkan-vaikutteet. Uusi levy ei ole innostanut. Tästä syystä myös keikkakokemus oli kaksijakoinen. Vanhat biisit miellyttivät enemmän. Yleisön reaktioista päätellen en ole mielipiteeni kanssa yksin.

Sitten tuli festivaalin suurimman valinnan paikka: katsoako Radiohead läheltä vippipalkosta kokonaan vai katsoako osa Dinosaur jr:n keikasta ja siirtyä siitä ihmettelemään Radioheadia vähän kauempaa? Valinta kohdistui jälkimmäiseen ratkaisuun. Dinosaur jr soitti tavoilleen kovaäänisesti. Kun katsoin seitsemän biisiä, se tarkoitti puolet keikasta. Tähän alkusettiin osui ”Start choppin”, ”Feel the pain”, ”Little fury things” ja yksi suosikeistani ”Out there”. Pieni selvitys osoittaa, että kuulin myös uuden, verrattain keskinkertaisen biisin ”Going down”.

Tästä siirtymä päälavalle, jossa Radioheadin keikalla oli menossa 23 biisin setin yhdeksäs, ”No surprises”. Siitä eteenpäin keikka oli yhtä hittiputkea. Bändi ei jostain käsittämättömästä syystä anna käyttää screenejä henkilökuvaukseen, joten screenit olivat joko yhtä bändimosaiikkia tai taustakankaan visualisointeja toistavaa. Suuri osa yleisöstä ei siis näe bändiä, mikä on mielestäni tyhmää. Bändi tosin soi hienosti ja Yorkesta on tullut jokseenkin karismaattinen esiintyjä (sen verran vippialueelta toki näki). ”Idiotequessa” Yorke tanssi vimmatusti, mutta ei hän mikään välispiikkailija ole. Keikalla kuultiin hittejä, kuten ”Karma police”, ”Street spirit”, ”Paranoid android” ja toisen encoren ainoa biisi ”Creep”. Itselleni taisi toimia parhaiten jo mainitun Idioteekin lisäksi ”2+2=5”. Radiohead on todella rakastettu ja taiteellisesti ehdoton yhtye. Se ansaitsee suosionsa, mutta itselleni se ei ole enää aikoihin ollut tärkeimpiin kuuluvia bändejä. Oli kuitenkin hienoa nähdä se kolmannen kerran.

Keikan aikana kummastutti, kun juuri toisella lavalla ollut Dinosaur jr:n J Mascis seisoi edessäni. Hän oli tullut vip-alueelle poikansa ja vaimonsa kanssa katsomaan Radioheadin keikan lopun. Siinä piti ottaa kaverikuva yhden nuoruuteni idolin kanssa.

Radioheadin lopetettua pääsi taas kävelemään. Matka jatkui Ray-ban lavalle, jossa aloitti Animal Collective. Suurikokoinen yleisö viihtyi hyvin, mutta bändi esitti haastavan keikan. Merriweather Post Pavillionilta tuli yksi biisi, ”Daily routine”, joka ei ole ainakaan levyn hitti. Feelsiltä tuli yksi himmailuraita ”Loch raven” ja loput uudelta. Keikan päättänyt hupsutteluhumppa ”FloriDada” huipensi bileet. Keikka oli sinänsä oikein hyvä, mutta olisin toivonut vähän enemmän ”hittejä” ja omia suosikkibiisejä.

Päälavalla kello kahdelta yöllä aloitti Beach House, vieläpä 20 minuuttia myöhässä (eli 02:20). Bändi oli oma valloittava itsensä. Suuri lava ei ole mikään ongelma bändille, jonka kolmas näkemäni keikka oli aivan yhtä hyvä kuin aikaisemmat, vaikka tärkeimmät suosikkibiisini jäivät kuulematta. Settilista keskittyi kolmeen levyyn (Depression Cherry, Bloom ja Teen Dream). Jotain bändin omasta suhtautumisesta levyihinsä kertoo se, että viimeisimmältä levyltä Thank You Lucky Stars kuultiin vain yksi kappale ”Elegy to the void”. Tässä tuli hyödynnettyä vippietua, jonka turvin sai edelliseltä keikalta siirtyessä käydä rauhassa vessassa ja juomatiskillä ennen siirtymistä lavan edustan vip-palkoon. Lopputuloksena oli yksi festivaalin parhaista keikkakokemuksista.

Keikan jälkeen oli aika lähteä nukkumaan. Siinä kävellessä kuuli hitusen Avalanchesin keikkaa, joka oli käytännössä dj-setti. Se ei tuntunut alkuunkaan tarpeelliselta siihen hetkeen.

Päivän missauksiin lukeutui jo mainittujen Dungenin ja Lushin lisäksi The Last Shadow Puppets ja Tortoise. Myös White Fencen, Holly Herndonin ja Cabaret Voltairen olisin halunnut kuulla. Robert Forster soitti auditoriossa samaan aikaan Beirutin kanssa, mutta Forsterin näin seuraavana päivänä keskustan ilmaiskeikalla. Siitä ja muista kolmannen festivaalipäivän tapahtumista kirjoitan vähän myöhemmin.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Primavera 2016, ensimmäinen päivä

Nenä vei taas Barcelonaan Primavera-festivaalille. 

Edellisen kerran kävin siellä vuonna 2014, jolloin tapahtumassa oli upea kattaus. Lupaavalta vaikutti tämänkin vuosi.

Ennen varsinaista festaria alueella oli ilmaiskonsertti. Alueelle saavuttaessa ruotsalainen Goat oli juuri aloittanut. Yhtye toimii livenä yhtä hienosti kuin levyltä, joskin livenä bonuksena on esiintyjien maskit ja tanssi. Tunnetuin raita ”Run to your mama” jäi mieleen yksittäisistä biiseistä, mutta pidin keikasta kovasti. Mainio aloitus.

Pian lavalle asteli Suede. Bändi soitti 17 biisin hittikimaran, josta puuttui ainakin ”Saturday night”. Soundeissa oli hieman toivomisen varaa, mutta Anderson antoi lavalla kaikkensa ja bändi esitti hienojen hittiraitojen lisäksi maistiaisia uusimmalta Night Thoughts -levyltä (esim. hieno ”Outsiders”) ja harvinaisuuksia (esim. singlen b-puoli ”Killing of a flashboy”). Yksi hienoimmista hetkistä oli ”Animal nitrate”. Onhan Suedessa osittain kyse nostalgiasta, mutta näin vangitsevan viihdyttäviä pop-yhtyeitä ei ole maailmassa liikaa.

Ilmaiskonsertti päättyi Sueden esiintymiseen, jonka jälkeen tuli syötyä ja etsittyä taksia takaisin keskustaan. Yöklubien esiintyjät jäi väliin, kun voimien säästely tuntui relevantilta vaihtoehdolta.

Varsinainen ensimmäinen festivaalipäivä alkoi jonottamisella. Hidden Stagen liput tulivat jakoon kello 16, joten paikalla piti olla ajoissa varmistamassa pääsy Lee Ranaldon ja Peachesin keikoille. Tämä projekti onnistui, joten porttien avaamisen ja Ranaldon välissä ehti istahtaa oluelle ja tutustua myyntikojuihin. Aurinko porotti.

Lee Ranaldo soitti ensimmäisen keikkansa uuden bändinsä kanssa. Trio esitteli tulevan levynsä biisejä. Itse olisin halunnut kuulla mieluummin Ranaldon onnistuneita viimeaikaisia soololevyjä, joiden soundi on hyvin sonicyouthmainen, toisin kuin tämä keikka. Yksi biisi kuulosti hienolta, mutta itselleni keikka oli lievä pettymys. Ranaldo on kuitenkin suuresti diggaamani muusikko, jolta on lupa odottaa paljon.

Tapahtui ennenaikainen siirtymä Cass McCombsin keikalle, jota tosin tuli katsottua vain muutaman biisin verran. Bändi kuulosti pehmeältä, ehkä liiankin. Tuli tarve siirtyä kesken keikan suuremmille lavoille kuulemaan bilemusiikkia.

Päälavalla aloitteli festivaalin ainoa juurimusiikkia soittava yhtye, The James Hunter Six. Soulahtavaa rock’n’rollia soittava bändi olisi kuin kotonaan Pori Jazzeilla, mutta sopi erinomaisesti myös Primaveraan. Itse pidän bändistä melko paljon, vaikka en tuotantoa läpikotaisin tunnekaan. James jutteli paljon ja viihdyttävästi (kuulosti korvaani jostain syystä Lemmyltä). Oli hienoa kuulla osa keikasta ja maltillisen kokoisella yleisöllä näytti olevan kivaa. Kokonaan en ehtinyt, kun Primavera-lavalla aloitti Beak.

Portisheadista paremmin tunnetun Geoff Barrow’n luotsaama trio Beak soitti hienon setin toistoon perustuvaa jurnutusta. Bändin välispiikit olivat huvittavan lakonisia ja jopa tylyjä. Levyllä Beak on jättänyt lievästi kylmäksi, mutta kuten usein tällaisessa musassa käy, elävänä se toimi oikein mainiosti. Yksittäisten biisien nimeäminen on tämän yhtyeen kohdalla jotenkin turhaa, mutta ainakin ”Yatton” ja ”Wulfstan II” kuultiin.

Välittömästi Beakin keikan jälkeen aloitti Peaches. Lippu rajatun pääsyn stagelle oli kovaa valuuttaa, sillä liputta jääneiden jono oli erittäin pitkä. Kanadalainen Peaches laittoi koneet pyörimään ja lauloi roiseja biisejään. Mieleen jäivät ainakin ”Fuck the pain away” ja ”Rub”. Seksuaalisia tekstejä alleviivasi kaksi tanssijaa, yksi mies ja yksi nainen. Keikka oli ihan mieluinen, mutta samalla ajattelin, ettei maailmaan montaa samanlaista artistia mahdu. Kyse on show’sta ja taiteellisesta konseptista, ei lopultakaan kovin kiinnostavista biiseistä.
 
Takaisin Primavera-lavalle, jossa soitti niin ikään kanadalainen Suuns. Yhtyettä kuvataan termeillä krautrock, taidepunk, neo-psykedelia ja elektroninen rock. Mikään näistä ei riitä yksistään, mutta yhdessä ne kertovat suunnilleen, mistä on kyse. Yhtyeen laulaja tuo mieleen Clinicin laulajan ja yhtyeen sointi tuo jokseenkin mieleen hipsterimarinoidun Clinicin. Bändi soi hienosti elävänä ja yllätti Beakin tavoin erittäin myönteisesti. Kohokohtana oli odotetusti muutaman vuoden takainen ”2020”.

Suunsilta kävely alueen toiseen päähän, jossa aloitti Explosions in the Sky. Sen katsoin vippialueelta, joskin osan seisoin ruokajonossa. Bändi kuulostaa uljaalta post-rokilta. Yksittäisiä biisejä en lähde erittelemään, sillä minulle yhtye toimii albumi- ja keikkakokonaisuuksina. Taustakangas tuki musiikkia, kuten tällaisilla bändeillä on tapana. Vaikka pidin keikasta, se jäi hieman tankkauksen jalkoihin sekä edeltävien ja tulevien keikkojen väliin. Olisin halunnut keskittyä siihen enemmän, sillä kotioloissa kuuntelen tätä mieluummin kuin hengenheimolaisia (Godspeed You Black Emperor, Sigur Ros jne.).

Välittömästi Explosionsin jälkeen aloitti vastakkaisella lavalla yksi illan kohokohdista, Tame Impala. Bändi on kulkenut indierunttauksesta koneellisempaan suuntaan, mutta molemmat sopivat hyvin samaan keikkaan. Vippipalkosta sai hyvät paikat ja bändi soi hienosti. Uuden levyn avausraita ”Let it happen” tuli heti toisena ja edellisen tunnetuin ”Elephant” puolivälissä. ”Eventually” kuultiin kahdessa osassa, kun tekniset vaikeudet katkaisivat keikan noin 10 minuutiksi. Ongelman korjauduttua kuultiin vielä muutama kappale. Tame Impalan nokkahahmo, kolmikymppinen Kevin Parker ei ole supliikkimies, mutta bändi soi hienosti.

Sitten tuli tehtyä valinta. Sen sijaan että olisi kiiruhtanut vippipalkoon LCD Soundsystemin paraatipaikoille, matka suuntautui Ray-ban -lavalle, jossa aloitti kongolainen Mbongwana Star. Soittopaikalle saavuttaessa lavalla oli hurja meininki. Bändissä on kaksi rullatuolissa olevaa iäkästä laulajaa, joista toinen jammaa ja toinen keskittyy istumiseen, sekä nuoremmista koostuva rytmiryhmä. Pidän tällaisesta afrikkalaisesta rytmimusiikista paljon ja livenä Mbongwana Star on erinomainen, osittain jo siksi, että musiikki tulee niin kovaa ja hyvillä soundeilla.

Kongolaisten keikalta ehti vielä hyvin kuuntelemaan LCD Soundsystemia. Ensiksi tuli käveltyä lavan reunan kautta kohtuullisen eteen, jossa olin parin biisin verran. Kesken keikan ei enää päässyt palkoon, joten sitä ajautui ahtaaseen paikkaan keskelle bileitä. Totesin, että minulle yhtye toimii paremmin vippialueelta, jossa voin kuunnella rauhassa tuoppi kädessä. Itselleni keskeisistä biiseistä jäi kuulematta vain ”Daft Punk is playing at my house”, joka tuli jo toisena. Mieleen jäi ”Losing my edge”, ”New York I love you but you’re bringing me down” ja viimeisenä kuultu ”All my friends”.

Tässä vaiheessa energia oli vähissä. Battles aloitti keikkansa, mutta katsoimme porukalla paremmaksi lähteä etsimään taksia. Kävely lavan ohi sai hetkeksi epäröimään, olisiko sittenkin parempi jäädä. Suuntasimme festivaalin porttien ulkopuolelle.

Päivän merkittävimpiin missauksiin kuuluivat John Carpenter ja Air. Myös Andy Shaufin, AR Kanen, Thee Oh Seesin, Kamasi Washingtonin, Daughterin ja Destroyerin olisin katsonut mielelläni. Suede esitti auditoriossa uuden levynsä Night Thoughts. Se ei tuntunut välttämättömältä, kun bändin hittikimaran oli nähnyt edellisenä iltana.

Siinä oli ensimmäinen setti. Kirjoitetaan pian toisesta päivästä. Eilen reissusta palannutta väsyttää.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Foucault itseään vastaan

Montrealissa McGillin yliopiston kirjakaupassa tuli vastaan François Callatin kokoama teos Foucault Against Himself (2015). Se perustuu ranskalaiseen dokumenttiin, mutta se toimii luettuna erinomaisesti.

Englanninkieliseen teokseen on lisätty Paul Rabinowin esipuhe. Muuten se koostuu Caillatin johdannosta ja neljästä haastattelusta. Neljää haastateltavaa yhdistää se, että he tunsivat Michel Foucault’n henkilökohtaisesti. Haastatteluissa yhdistyy mainiosti Foucault ihmisenä ja ajattelijana.

Arlette Farge teki Foucault’n kanssa teoksen Le Désordre des familles, lettres de cachet des Archives de la Bastille (1982), jossa yhdistyy Foucault’n kiinnostus historiaan, arkistotyöhön, tavallisiin ihmisiin ja valtaan. Teoksessa analysoidaan tavallisten ihmisten kuninkaalle lähettämiä pyyntökirjeitä tuomita naapureita, sukulaisia tai jopa perheenjäseniä. Haastattelussa käsitellään esimerkiksi Foucault’n käsitystä spesifistä intellektuellista, hänen aktivismiaan ja pettymystään historiantutkijoiden kielteiseen vastaanottoon.

Professori Leo Bersani kutsui Foucault’n Californiaan Berkeleyn yliopistoon, jonne Foucault matkasi vuosina 1975 ja 1981. Hän kertoo, mitä Foucault touhusi siellä ja miten hän suhtautui Californiaan ja Pariisiin. Suurin osa haastattelusta käsittelee homoseksuaalisuutta ja seksuaalisuutta ylipäätään. Bersani korostaa, miten Foucault’n kiinnostus sadomasokismiin ei ollut genitaalialueisiin keskittyvää, vaan pyrkimystä löytää koko ruumiiseen kohdistuvia mielihyvän muotoja. Bersani toteaa, että vaikka Foucault puolusti seksuaalista vapautta, hän vastusti seksuaalisuuteen perustuvia identiteettejä. Tämä on kiinnostava muistutus, jos ajatellaan, miten merkittävän aseman Foucault on saanut esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen identiteettipolitiikassa.

Ranskalainen filosofi ja taidehistorioitsija Georges Didi-Huberman tutustui Foucault’n kanssa vuonna 1981, kun hän lähetti psykoanalyyttisesti virittyneen teoksensa Foucault’lle. Foucault otti yhteyttä ja siitä alkoi yhteistyö – molempia kiinnosti ranskalaisen neurologin Jean-Martin Charcot’n työ. Foucault oli tutkinut sivuavia teemoja Klinikan synnyssä, mutta Didi-Huberman lisäsi diskurssien ja käytäntöjen tarkasteluun kuvatutkimuksen, sillä valokuvaaminen oli keskeinen osa Charcot’n menetelmää. Didi-Huberman puhuu paljon ja ylistävästi Foucault’n kirjoitustyylistä. Itseäni tässä viehätti erityisesti se, miten Didi-Huberman puhuu editoinnista – haastattelun otsikko on ”Knowing when to cut” – tarkoittaen teoreettisesti motivoituja valintoja. Tieto ei tarkoita kaikkien yksityiskohtien tietämistä tai esille panoa, vaan ”leikkaus” (siis valikointi) on tiedontuotannon perustava teko.

Filosofi Geoffrey de Lagasnerie puhuu jonkin verran Foucault’n varhaistuotannosta, mutta painavampaa sanottavaa hänellä on vallasta ja tieto/valta -konstellaatioista. Lagasnerie puolustaa Foucault’n huonosti ymmärrettyä ajatusta siitä, että voi olla pätevää tietoa, joka on silti kytköksissä valtasuhteisiin. Tieteenalat tuottavat tietoa, mutta ne syntyvät niille ulkoisten intressien ja valtasuhteiden menetelmien ja kontrollimekanismien kautta. Minusta tämä kääntyy ymmärrettäväksi joskin yksinkertaistavaksi, jos ajatellaan sellaista oppialaa, joka tuottaa päteviä tuloksia, mutta kysyy kysymyksiä tavalla, joka suosii tiettyjä eturyhmiä, yhteisöjä ja instituutioita. Osa teologisesta – ja myös uskontotieteellisestä – on leimallisesti tällaista. Tai kyllä muutkin alat toimivat esimerkkinä, mutta sattuneesta syystä tunnen parhaiten ammattiani lähellä olevat alat. Lagasnerie puhuu myös vastarinnasta, vapaudesta ja Foucault’n käsityksestä siitä, että vaihtoehtoisten tulevaisuuksien puolesta voi toimia parhaiten olemalla vallan ytimessä. Tämä haastattelu on sisällöllisesti painavin.

Teoksen nimi ei tarkoita sitä, että Foucault olisi jotenkin läpeensä ristiriitainen ajattelija, joka puhui itsensä pussiin (Žižekistä tällaisia esimerkkejä on esitetty, mikä ei silti tarkoita, että esimerkkien esittäjien mielestä kyseistä herraa ei kannattaisi lukea). Nimi viittaa siihen, että Foucault ei pysynyt paikoillaan ajatuksissaan, vaan halusi aina haastaa itsensä, tulla joksikin toiseksi ajattelun kautta. Tätä havainnollistetaan toistuvasti Foucault’n valtakäsityksen muutoksella ulossulkevasta (Hulluuden historia) sisäänottavaan (Tiedontahto).

torstai 26. toukokuuta 2016

Lacan uskonnosta ja uskontohistoriasta

Vieraillessani Montrealissa McGillin yliopiston kirjakaupassa hyllyssä tuli vastaa pari vuotta sitten ilmestynyt Jacques Lacanin The Triumph of Religion (2014, ranskaksi 2005). Kun jatkoin matkaa mainioon Cheap Thrills levy- ja kirjakauppaan, siellä vastaava teos oli käytettyjen hyllyssä noin viiden euron hintaan. Tein kaupat.

Kyse on alle satasivuisesta kirjasesta, johon on koottu Lacanin puheita. Ensimmäinen osa, ”Discourse to Catholics” on vuodelta 1960. ”The Triumph of Religion” on puolestaan Roomassa pidetty lehdistötilaisuus vuodelta 1974. Uskontoteema yhdistää näitä väljästi.

Ensimmäisessä osassa ranskalainen psykoanalyytikko kertoo kahdessa Brysselissä pidetyssä yleisöluennossa Freudin merkityksestä. Erityisesti pohditaan etiikan roolia ja merkitystä Freudilla. Jos toivoo, että tässä tiivistyisi jotain Lacanin uskontokäsityksistä, niin pettyy. Lähinnä opitaan, että Lacanin mukaan Freud oli lähempänä ”rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi” -tyyppistä ajattelua kuin antoi ymmärtää. Lisäksi voidaan lukea pienestä piikittelystä kristillisiä piirejä kohtaan, sillä niissä Jung on otettu vastaan huomattavasti Freudia myönteisemmin. Lacan vierastaa Jungilta löytyvää gnostilaista ja pakanallista virettä.

Kahdesta puheesta ei irtoa paljoakaan muille kuin Lacan-tutkijoille.

Toinen osa on oikeastaan aika viihdyttävä. Siinä verrataan uskontoa ja psykoanalyysia. Lähtökohtana on Lacanin toteamus, että jos uskonto kukoistaa, psykoanalyysi on epäonnistunut.

Lacanin mukaan tunnustuskäytännöt eivät yhdistä uskontoa ja psykoanalyysia. Jälkimmäisessä ei tunnusteta, vaan puhutaan mitä tahansa. Tavallaan näin, mutta en silti pidä tätä teoreettista nyanssieroa riittävänä kumoamaan yhteneväisyyttä asiakkaan/kuluttajan näkökulmasta. Lisäksi se ei poista ajatuksellista jatkumoa katolisten tunnustuskäytäntöjen ja psykoanalyysin väliltä (vaikka osoittaakin eron). Tämä ei kuitenkaan ole asian ydin, sillä uskonto ei Lacanin mukaan kukoista tunnustuskäytäntöjen vuoksi. Uskonto kukoistaa siksi, että se kykenee merkityksellistämään sen mitä tiede meille tarjoaa. Uskonto merkityksellistää kaiken luonnollisen.

Psykoanalyysin ja uskonnon erona on, että psykoanalyysi kehittyy tieteellisen diskurssin yhteydessä tiettynä historiallisena ajankohtana. Lacan näyttää ajattelevan niin, että psykoanalyysi parantaa, mutta uskonto parantaa niin, etteivät ihmiset hahmota, mikä menee huonosti. Psykoanalyysi parantaa oireen (tai auttaa käsittelemään sitä, elämään sen kanssa), mutta uskonto auttaa repressoimaan oireen.

Kun Lacanilta kysytään, mitä hän tarkoittaa termillä ”tosi uskonto”, hän vastaa epäröimättä viittaavansa katolisuuteen. Muut ovat valheellisia. Näiden termien syvempää sisältöä ei kuitenkaan selitetä. Tässä yhteydessä hän myös toteaa uskontotieteestä (uskontohistoriasta), että uskontojen laittaminen yhteen nippuun on todella kammottavaa. Tavallaan jaan Lacanin käsityksen siitä, että uskontohistorian perinteessä on paljon vialla. Ongelmana ei kuitenkaan ole se, että katolisuudesta tulee yksi muiden joukossa.

Lehdistötilaisuudessa on myös hauska sananvaihto liittyen Lacanin Écritsiin [Kirjoitukset]. Sitä pidetään vaikeasti ymmärrettävänä. Tähän Lacan vastaa, että ”En kirjoittanut niitä siksi, että ihmiset ymmärtäisivät. Kirjoitin ne siksi että ihmiset lukisivat niitä.” Hän täsmentää, että vaikka ihmiset eivät ymmärtäisikään, ainakaan aluksi, lukeminen saa jotakin aikaan ihmisissä.

Teoksen parissa viihtyi hyvin, mutta ei sitä voi suositella kuin Lacan-faneille. Lacaniin sopii hyvin ajatus, jota olen soveltanut moniin ajattelijoihin: hänen ajatuksensa ovat kaikkein relevanteimpia uskonnontutkimukselle silloin kun hän ei kirjoita uskonnosta.