Muulin matkassa

Punta on hyvä hinta. Nimittäin musiikkikirjoista. Ostin yhdeksän. Jokaista en taida lukea. Selailen kyllä. Yhden jo luin. Oli ihan kiva. Melkein neljäsataasivua. Tom Waitsin haastatteluja.

Mac Montandonin toimittama ”Innocent When You Dream – Tom Waits: The Collected Interviews” sisältää nelisenkymmentä Waitsin haastattelua. Suurin osa on Bone Machinen ja Mule Variationsin ajoilta, mutta kirjasta saa käsityksen koko urasta.

Haastatteluja ei ole pilkottu tai toimitettu uudelleen. Näin on sekä puuduttavaa että omituisen mielenkiintoista seurata vastauksia samoihin kysymyksiin, kuten miten työskentelette Kathleenin (Tomin vaimo) kanssa. On myös mielenkiintoista huomata Waitsin toistelevan samoja one-linereita ja läppiä vuodesta toiseen.

Miten työskentelette? Minä tiskaan, sinä kuivaat junou. Tai mihin tahansa kysymykseen: Mä olen just sellainen tyyppi, että kun pallo lyödään meidän pihamaalle, sitä ei saa koskaan takaisin.

Niin Waitsin puheessa kuin toimittajien kehystyksissä rakentuu selkeä konsensus: Ura alkoi pianoballadeilla, jolloin brändi tai viski ja suussa käryävä Viceroy olivat imagollisesti välttämättömiä. Sitten mentiin naimisiin Kathleen Brennanin kanssa vuonna 1980, seurauksena seesteistä perhe-elämää ja vaimon suosittelema kokeellisempi ote musiikkiin. Brennan, joka nimitti aviomiestään muuliksi (itsepäinen, työteliäs), välttelee julkisuutta, mutta on osallistunut jatkuvasti musiikin tekemiseen. Suhteen alkuvaiheen tuloksena oli mestarillinen trilogia Swordfishtrombones, Rain Dogs ja Frank’s Wild Years. Sillä musiikillisella linjalla on jatkettu, vaikka muu elämä on muuttunut: muutto maalle, kolme lasta, röökit tumpattu, vuoden 1993 jälkeen ei drinkkiä ja Bone Machinen jälkeen kuusi vuotta taukoa levytyksistä.

Waits on itsensä tarkkaan rakentanut Amerikka-mytologian satuhahmo. Kuitenkin kokonaisvaikutelmaksi jää, että Waits on oikeastaan tylsähkö tyyppi, hahmo, jolla on vain muoto ja jonka levyt kertovat kaiken mitä tarvitsee tietää. Hänellä ei ole erityisen kiinnostavia näkemyksiä tai sisällöllistä sanottavaa juuri mistään asiasta, vaikka osaakin upeasti kiteyttää musiikissaan tunnelmia ja tilannekuvauksia. Toisaalta tämäkin saattaa olla harkittua. Waits ymmärtää arvoituksellisuuden arvon. Tämän sanottua olisi tosin kiinnostavaa lukea Barney Hoskynsin tuore ”Lowside of the Road”, jossa ilmeisesti kyseenalaistetaan Waits-mytologisointia, joten ehkä siinä voisi olla muutakin yllättävää. Onko kukaan lukenut?

Yksittäisissä jutuissa, tilannetajussaan ja one-linereissa Waits on todella hyvä. Samoin tekstittäjänä. Puhumattakaan sävellyksistä ja niiden esittämisestä.

Haastattelujen hienouksista pari esimerkkiä: Q: On what occasions do you lie? A: Who needs an occasion?, Q: How would you like to die? A: I don’t think I would like that very much at all.

Ja teksteistä: ”She’s a diamond that wants to stay coal (Black Market Baby), ”I don’t have a drinking problem, ‘cept when I can’t get a drink (Bad Liver and a Broken Heart), ”Come down off the cross, we can use the wood” (Gospel-henkisessä kappaleessa Come on up to the House)

Usein musiikkikirjojen parasta antia on kipinä kuunnella artistin tuotantoa. Viime päivinä on tullut kerrattua Tom Waitsin levyjä ahkerasti. Bone Machine oli ilmestyessään (1992) lukion samanmielisten soittolistalla ja Yrjänäkin totesi, että järki lähtee. Mutta edelleen likipitäen koko tuotanto kuulostaa vankalta.

Musiikkibisneksen ja yleisen ilmapiirin muutoksista voisi kertoa se, että Waitsin jyrkän kielteinen suhde musiikkinsa mainoskäyttöön tuntuu jotenkin vanhalta. No toisaalta, vielä vuonna 1970 Isle of Wightin viisipäiväisen festivaalin kolmen punnan pääsymaksua pidettiin kapitalistisena ahneutena ja vastakulttuurin hengen vesittämisenä.

Mitä iloa Twitteristä?

Näinä ”sosiaalisten medioiden” aikoina päätin tutustua Twitteriin. Facebookin käyttömahdollisuudet ja -tarkoitukset on helppo ymmärtää, vaikka suunnittelussa ja toteutuksessa onkin kaikenlaisia hienosäätöongelmia. MySpacen pointti on enemmän mahdollisuudessa kuunnella artisteja ja hankkia infoa – ja kaiken tämän voi tehdä ilman omaa sivustoa. Mutta tuo Twitter on jäänyt arvoitukseksi.

Tunnustan, että olen tiennyt Twitteristä vain kaksi asiaa. Ensiksi sen, että se on mikroblogi, jonne voi laittaa lyhyen viestin ja jossa voi seurata toisten viestejä. Toiseksi sen, että joidenkin mielestä Twitter on kova juttu. En kuitenkaan ollut koskaan nähnyt, miten kyseinen sivusto toimii. Päätin kokeilla.

Eniten mietitytti koko homman rationaalisuus. Toki joku seuraajia etsivä voi käyttää sitä kertoakseen tekemisistään, kun kuulemma nykymaailmassa ”pitää olla kiinnostava”: huomiotalouden kurimuksessa itse tuote ei riitä, jos mitään tuotetta koskaan valmistuukaan. Omasta näkökulmasta sivusto kuitenkin tuntui laulun ikiliikkujalta, josta ei ole muuta hyötyä kuin että sillä voi keittää puuroa. Mihin sitä Twitteriä voi käyttää? Tarvitsin kolme askelta löytääkseni jotain mielekästä.

Ensimmäinen askel: ystävien etsiminen. Löysin vain muutamia sivustolle kirjautuneita tuttuja. Ystävien menemisistä ja tekemisistä pysyy aivan yhtä hyvin perillä toisin keinoin. Twitterissä ei tämän mukaan olisi mitään lisäarvoa; se vain ajaisi saman asian kuin muut vaihtoehdot. Joku saattaisi ehkä laittaa jonkun kiinnostavan linkin.

Toinen askel: tutkijoiden etsiminen. Löysin muutamia, mutta en ollut vakuuttunut heidän seuraamisen tarpeellisuudesta. Ja kenties oman alani tutkijat eivät ole ensimmäisinä testaamassa jokaista nettiin liittyvää hypeä.

Kolmas askel: agendasivustot. Nyt tärppäsi. Selailin käyttäjiä, jotka ajavat jotain asiaa organisaatioiden, verkostojen tai instituutioiden nimissä. Selailin erityisesti ateismisivuja, joista löytyi paljon linkkejä aihetta käsitteleviin uutisiin.

Ergo: minulle Twitter voisi toimia keinona pysyä perillä jostain tarkkaan rajatusta aiheesta tai ilmiöstä, esimerkiksi ateistien kampanjoista ja tempauksista. Toisin sanoen, Twitter auttaisi tutkimusmateriaalin keräämisessä, ja siinä se toimii kenties paremmin kuin muut yksittäiset sivustot. Se olisi vähän kuin kokoelma linkkejä, joita voisi seurata tarvitsematta itse etsiä kaikkia sivuja erikseen. Toisille sivusto tarjonnee muuta iloa. En vain oikein tiedä, mitä se on.

Yksi esimerkki: Englannissa ja Suomessa humanistiyhdistykset ja ateistit ovat rahoittaneet bussimainoksia. Tätä on ollut helppo seurata esimerkiksi sanomalehdistä. Twitterin avulla opin, että Yhdysvalloissa on käynnissä vastaava kampanja. Koska maan asukit ovat enimmäkseen vannoutuneita yksityisautoilijoita eikä joukkoliikenteessä ole kehumista, mainoksen paikka on toinen. Bussien sijaan viestiä välitetään tienvarsimainoksissa. Toistaiseksi kampanjassa on käytetty ainakin kahta iskulausetta. ”Want a Better World? Prayer Not Required.” ja ”Don’t Believe in God? You’re Not Alone.” Tosin jälkimmäinen oli aseteltu siten, että highwaylla kurvailevat jenkit tuppasivat lukemaan sen toisin: ”Et ole yksin… Jumala.”

Vasemmiston tulevaisuus

Vasemmistoliiton uudeksi puheenjohtajaksi valittiin odotetusti Paavo Arhinmäki. Nuori ”punavihreä” poliitikko herättää niin kunnioitusta kuin närää sekä vasemmiston kannattajissa että muissa poliittisissa leireissä. Kuvassa on tosin ”punainen Danny”, Daniel Cohn-Bendit, joka tuli tunnetuksi Pariisin punaisena johtajana vuonna 1968 ja josta sittemmin tuli Saksan vihreiden kantava voima. Historiallinen punavihreä, siis. On vähintään mielenkiintoista nähdä, millaiseksi ”uuden” vasemmistoliiton kannatus muodostuu muutaman tulevan vuoden aikana.

Äänestyskäyttäytymiseen vaikuttaa moni asia, mutta minkä tahansa puolueen ehdottomia vahvuuksia on ihmisten arjen ymmärtäminen – taitava vetoaminen arjen huoliin ja ongelmiin sekä suhteellisen jaetut arvot äänestäjien ja käytännön puoluepolitiikan kesken – sekä vankka yhteiskunta-analyysi.

Perussuomalaiset ovat kenties parhaita ihmisten arjen ymmärtämisessä ja arkeen liittyvien huolien ja ennakkoluulojen hyväksikäyttäjiä. Keskustassa ymmärretään maajussien huolia, demareissa (ainoastaan) vakituisessa työsuhteissa olevien etuja. Näillä puolueilla ei kuitenkaan ole vankkaa yhteiskunta-analyysia tukenaan.

Yhteiskunta-analyysissa itse asiassa kokoomus, vihreät ja vasemmistoliiton nuorempi (punavihreä) väki jakaa hyvin pitkälti yleisen käsityksen siitä, miten yhteiskunta toimii tällä hetkellä ja minne se mahdollisesti on menossa. Merkittävä ero on ennemminkin arvoissa ja ihanteissa kuin yhteiskunta-analyysissa.

Vanhassa vasemmistoliitossa jurppi eniten kyvyttömyys ymmärtää yhteiskunnallisia muutoksia ja sitä seurannut menneiden aikojen nostaminen nykyajan riistokapitalismin vaihtoehdoksi. Tässä asiassa vasemmistoliitto ei juurikaan poikennut demareista. Yhtenä esimerkkinä olkoon perustulon periaatteellinen vastustaminen (”ei siitä mitään tule, jos ei töitä tee, prkl!” ) ja toisena työpaikkojen suojeleminen (työpaikkojen sijaan pitäisi suojella ja tukea ihmisiä/työläisiä).

Arhinmäki edustaa nuorta ja punavihreää vasemmistoliiton siipeä, juuri sitä, jolla on mielestäni muita siipiä parempi käsitys yhteiskunnallisesta muutoksesta. Suurin haaste on onnistua artikuloimaan se ihmisten arkeen. Nuorten kohdalla siinä ei ole vaikeuksia, mistä todisteena on vasemmistoliiton voimistunut kannatus nuorten parissa. Miten ”uudistuva” vasemmistoliitto puhuttelee Arhinmäen johdolla vanhempaa väkeä, onkin puolueen lähitulevaisuuden haaste. Punaisten ja vihreiden välillä keikkuvat nuoret voivat nyt helpommin kallistua vasemmistoliiton suuntaan, mutta samalla pitäisi varmistaa, etteivät muut puoluetta perinteisesti äänestäneet siirry perussuomalaisten ja demareiden kannattajiksi.

*

Suomessa vain harvat tietävät, miten mutkikasta ulkomailla asuvan äänestäminen on. Kuntavaaleissa äänestäminen olisi vaatinut matkustamista Lontooseen. Europarlamenttivaaleissa olisi riittänyt matka Manchesteriin, jossa oli mahdollisuus äänestää ennakkoon täsmälleen yhtenä päivänä viiden tunnin ajan. Kun äänioikeus on niitä harvoja ulkomailla asuvan oikeuksia Suomessa, sekin on pitänyt tehdä käytännössä vaikeaksi. Ammattiyhdistystähän ei kiinnosta pätkääkään ulkomailla työskentelevän tilanteen tukeminen – ei edes Suomeen palatessa. Suomalaisen terveydenhuollon ulkopuolelle ulkomailla työskentelevä siirtyy melkein automaattisesti. Kelalla oli jopa otsaa pyytää palauttamaan eurooppalainen terveydenhuoltokortti. Eivät kai he tosissaan luule, että alan maksaa postikuluja siitä hyvästä.

Kesäuutinen

Helsingin Sanomat uutisoi verkkosivullaan juhannuksen aikaan, että ”Ateismin suosio kasvaa Yhdysvalloissa”. Ateisteja on kuulemma 15 prosenttia väestöstä. Lähteenä on käytetty Connecticutin Trinity Collegen tutkimusta American Religious Identification Survey 2008. Siitä voi lukea enemmän seuraavasta osoitteesta: http://www.americanreligionsurvey-aris.org/

Kesän uutisköyhyydestä kertoo se, että tulokset ovat olleet tiedossa jo useita kuukausia. Toimittajan lomameiningistäkö kertoo sitten uutisen epätarkkuus? Otsikko pitää paikkansa, mutta prosentit eivät. Nimensä mukaisesti tutkimus keskittyi uskonnolliseen identifioitumiseen. Tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa noin 15 prosenttia vastaa kysyttäessä uskontoa ”ei uskontoa”. Ateisteja, niitä jotka identifioivat itsensä ateisteiksi, heistä on vain 1.6 miljoonaa, mikä tekee noin 0.7–0.8 prosenttia väestöstä, riippuen siitä, oletetaanko väkiluvuksi 207 vai 228 miljoonaa.

Jos tarkastellaan uskomuksia eikä identifioitumista, niin ateistien ja agnostikkojen yhteenlaskettu prosentuaalinen osuus on kyseisen tutkimuksen mukaan 12.

Uutisen väite, jonka mukaan ”Ateistien ja muiden ei-uskovaisten amerikkalaisten määrä on lähes kaksinkertaistunut vuoden 1990 jälkeen”, puolestaan toistaa kohdallisesti sen, mitä tutkimuksessa sanotaan.

Julkinen keskustelu ateismista on usein epätarkkaa, ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, vain harvoin täsmennetään, mikä on ateismin mittari: uskomukset, jäsenyys, asenteet, osallistumisaktiivisuus vai identifioituminen. Toiseksi, aina ei erotella ateisteja agnostikoista ja uskonnottomista. Tämä on tärkeää erityisesti silloin kun tarkastellaan identifioitumista. Kolmanneksi, väitteiden esittäjillä on usein omat toiveensa ateismin voimistumisesta tai heikentymisestä. Hesarin uutisessa toteutuu varmasti kaksi ensimmäistä. Kolmannesta en tiedä: voi olla, että tulkintaan vaikutti halu saa aikaan ”uutinen”, joka kertoo tarinan uskonnollisuuden merkittävästä heikentymisestä Yhdysvalloissa. Liioitteluksi meni.

Miten ironiasta tuli niin tylsää?

Provinssirokin päälavalla pauhasi lauantain viimeisenä esiintyjänä Manowar. Helsingin Sanomien arviossa yhtyettä moitittiin seksistiseksi (terveisiä Mikko!). Verkon keskustelupalstalla fanit esittivät sen olevan ironinen ja itseironinen.

Metallimusiikista käytävä keskustelu – ja jopa akateeminen tutkimus – jumiutuu usein tähän. Ironialla ja itseironialla viitataan hevikeskustelussa suunnilleen siihen, etteivät esiintyjät tai yleisö välttämättä ajattele kotioloissa siten kuin lavalla, lyriikoissa ja konsertin kuulijoina. Hevihemmot ovat usein kilttejä perheenisiä, kunnes sitten leikkivät sopivina annoksina seksistisillä tai saatanallisilla elementeillä.

Mutta jos tässä kuvattu hevimeininki on ironiaa ensinkään, muutoin kuin ”teeskentelyn” merkityksessä, miten ironiasta on tullut niin saamarin tylsää? Mitä ironista on siinä, että lavalla esitetään soturia, jota stripparit hiplaavat ja palvovat? Kuinka viihdyttävä ironian muoto on se, että hevihemmot tervehtivät nostamalla etu- ja pikkusormen ylös?

Usein ironiaan vetoamisella puolustetaan omaa soturimeininkiä syyttelijöitä kohtaan. Se toimii ikään kuin älyllistäen parjauksen kohteena olevat hevihemmot. Ironiapuhe näyttäisi olevan pikemminkin epäkorrektiuden oikeuttava retorinen väistöliike kuin varsinainen positiivinen sisältö. Siksi hevikeskustelun uudistamiseksi ehdotan uutta siirtoa: ironiakieltoa.

Ironiakielto tarkoittaisi, että esimerkiksi Manowarin meiningistä innostuvat sanoisivat suoraselkäisesti olevansa vakavamielisiä seksistejä. Yhteiskunta vain on sellainen, ettei sen toteuttaminen ole helppoa. Sen yrittäminen ei maksa vaivaa eikä siitä välttämättä seuraisi onnellisempaa elämää. Soturinakin voisi olla raskasta tarpoa, kun siihen liittyisi myös velvollisuuksia. Tärkeämpää on saada fantisoida samanmielisten kanssa rajatussa tilassa, tietäen kuitenkin, ettei fantasiasta koskaan tule arkea.

Helsingin Sanomien keikka-arvio rakentui sille idealle, että hevistä kirjoittaa pop/rock-kriitikko, joka ei ole koskaan kuunnellut yhtyettä. Minä olen kuunnellut ja olen myös nähnyt keikalla kerran aikaisemmin. Siitä mielenkiinnosta halusin kuunnella, miten ukot lurittavat muutamat pätevät rallit. Noin seitsemän kappaleen jälkeen totesin, etteivät ole soittaneet mielestäni yhtään hyvää hevirytkytystä, mutta luettelevat suomenkielisiä kirosanoja vähäpukeisen naisen tuoman lapparitölkin sisältöä rinnuksilleen kaataen. Se oli niin (itse)ironista, että kävelin pois.

Ehkä Deleuze oli oikeassa asettaessaan ironian ja huumorin vastakkain (useinhan ironiaa pidetään huumorin alalajina). Ironia on sidoksissa representaatioon, huumori tapahtumaan; ironia on isäntien omaisuutta, huumori vetoaa vähemmistöksi-tulemiseen.

*

Erikoinen piirre on myös se, miten julkisuudessa ajateltiin lauantain tyydyttävän yleisömäärän olevan yhtyeen ansiota. Näin saadaan aikaiseksi ajatus, jonka mukaan maailma on yllätyksiä täynnä: indieimagoisen provinssin pelasti katastrofilta Manowar, kun ihmiset eivät tulleet katsomaan niitä provinssimaisempia bändejä sunnuntaina (Nick Cave, Editors jne.). Ensinnäkin, provinssissa on ollut vuosikausia useita heviakteja. Toiseksi, vaikka Manowar veti fanejaan festivaaleille, niin provinssirokissa 21 kertaa olleena voi todeta, ettei lauantai-illan pääesiintyjän aikana ole lavan edessä ollut vuosikausiin niin väljää kuin nyt. Kolme riviä pisti kädet soturitervehdykseen ja loput virnuilivat. Muut vetäytyivät kaukaisimmille kalja-alueille.

Käyttökelpoinen uskonto

Uskontososiologit ja myös muut uskonnontutkijat ovat pohtineet erilaisia prosessitermejä ja sloganeja, joilla pyrkivät kuvaamaan uskonnollisuuden uusimpia trendejä. Tällaisia ovat maallistuminen, sakralisaatio, globalisaatio, diasporisuus, kansalaisuskonnollisuus, privatisaatio, deprivatisaatio, näkymätön uskonnollisuus ja niin edelleen. Onnistuneimmasta termistä käytävä keskustelu on vaikeaa, koska kaikilla on oma soveltuvuusalueensa. Tai ehkä pitäisi ajatella, että termit ovat sopivia juuri silloin kun niiden soveltuvuusalue määritellään riittävän tarkasti.

Muun muassa uskontoa vankiloissa tutkinut James Beckford on näitä termejä pohdiskellessaan todennut, että uskonnosta on tullut ”expedient”, käyttökelpoinen. Eräs englanninkielinen määritelmä termille on seuraava: suitable for achieving a particular end in a given circumstance. Uskonto on siis tarkoituksenmukainen tai käyttökelpoinen keino ja apuneuvo jonkin asian saavuttamiseksi. (Beckfordin näkemykset ovat hyvin lähellä sitä, mitä olen kutsunut notkeaksi uskonnoksi, joskin hänen mielestään notkistumisen metaforan ongelmana on se, että nesteet liikkuvat kohti maata painovoimalain mukaisesti.)

Usein uskonto on käyttökelpoinen, kun puhutaan laista. Esimerkiksi Georgiassa Yhdysvalloissa vankilassa perustettu The New Church of Song vaati, että heidän uskontoonsa kuuluu Harvey’s Bristol Cream Cherry ja pihvi joka perjantai kello viisi. Kuulostaa vitsiltä, mutta vuonna 1974 Yhdysvaltain korkein oikeus antoi ryhmälle täyden uskonnon statuksen.

Vuonna 2006 Englannissa käytiin oikeusjuttu ”Regina (Countryside Alliance and others) v Attorney General and another”, joka jatkoi ketunmetsästykseen liittyviä oikeudenkäyntejä. Vuonna 2004 kiellettiin ketunmetsästys ja sitä seurasi oikeusjuttu, jossa vaadittiin toiminnan jatkumista uskonnollisin perustein. Ketunmetsästyksen kerrottiin olevan uskonnolliseen käyttäytymiseen verrattavissa olevaa elämäntavan kannalta tärkeää toimintaa. Metsästyksen väitettiin olevan myös ihmiskunnan psyykeeseen kuuluvaa toimintaa. Oikeus päätti toisin, mutta uskonnon ”käyttökelpoistumiseen” kuuluu, etteivät pyrkimykset aina onnistu.

Uskonto ei kuitenkaan ole aina käyttökelpoinen suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Uskonnon suosituksilla, ohjeilla ja käskyillä voidaan tiivistää ryhmän rivejä, mutta myös tehdä elämästä monimutkaisempaa. Usein tällaisissa yhteyksissä päädytään jonkinlaiseen kekseliääseen kompromissiin. Esimerkiksi amishien modernisaatio- ja teknologiakriittiseen elämäntapaan kuuluvan käsityksen mukaan puhelimien yksityisomistus on kiellettyä. Sen sijaan julkisia puhelimia voi käyttää. Harmi vain, että pääosin maaseuduilla asuville amisheille julkiset puhelimet voivat olla kovin kaukana. Mutta hätä keinot keksii: amishit ovat pystyttäneet ”julkisia” puhelinkoppeja kotitalon aidan ulkopuolelle. Kaksi metriä toiseen suuntaan ja puhelin olisi ”yksityinen”, aidan väärällä puolella.

Esimerkki amisheista kohdentuu heidän omiin säädöksiinsä. Esimerkki Ranskan hautausmaista puolestaan käsittelee uskontojen ja muun yhteiskunnan suhdetta. Julkisilla alueilla ei saa lain mukaan olla uskonnollisia symboleja. Hautausmaat ovat julkisessa omistuksessa. No miten voisi laittaa ristin tai muun symbolin haudalle? Siten, että myydään pieni osa haudasta yksityiselle, vaikka hautausmaa muuten on julkisessa omistuksessa. Jos risti sattuisi kaatumaan, se koskettaisi julkista aluetta, jolloin kyse olisi lain rikkomisesta. Kekseliäs kompromissi tämäkin.

Turkissakin ollaan kekseliäitä hieman toisella tavalla. Kun kouluissa on kiellettyä pitää uskonnollisia symboleita, esimerkiksi huntua, täytyy huntu ottaa koulun portilla pois. Tai sitten ollaan nokkelia: moni nuori nainen menee kauppaan ja ostaa peruukin. Peruukki puetaan hunnun päälle, jolloin huntu ei ole näkyvissä. Peruukit ovat joskus tarkoituksellisen rumia ja epämuodikkaita. Se viestii, että käyttäjä haluaisi pukeutua näkyvään huntuun. Muodikas ja aidonnäköinen peruukki saattaisi hämätä muut luulemaan, ettei käyttäjällä olekaan huntua. (Kuvassa turkkilainen malli, jolla on huntu-peruukki -yhdistelmä)

Beckfordin ajatus käyttökelpoisuudesta tuntuu olevan kuten muutkin keskeiskäsitteet: se sopii joihinkin yhteyksiin hyvin, toisiin huonommin. Se on myös ajateltavissa yhdeksi osaksi laajempaa kamppailua maallisen ja uskonnollisen rajojen (myös julkisen ja yksityisen) määrittämisestä nykyisissä yhteiskunnissa. Se on mielestäni yksi kiinnostavimmista näkökulmista erityisesti uskontoa koskevaan keskusteluun. Silloin polttopisteessä ovat uskonnon ja maallisen käsitteet, joiden rajaamisella on käytännöllisiä seurauksia.

Suunnittelun vastaisku

Kreationismin eri versioiden ja evoluutioteorian kamppailu on vellonut erityisesti Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolelta nykypäivään. Eri vaiheita on yhdistänyt muun muassa huoli ”kristillisen Amerikan” tulevaisuudesta. Kamppailu on kohdentunut pääosin kouluopetukseen ja kiistat on ratkaistu oikeussaleissa.

Älykkään suunnittelun kannalta tärkein oikeudenkäynti, Kitzmiller vastaan Dover Area School District, pidettiin vuonna 2005 Doverin alueella Pennsylvaniassa, jossa kouluopetuksen haluttiin kyseenalaistavan Darwinin oppi.

Koulussa ei pyritty poistamaan evoluutioteoria opetusta. Siellä haluttiin lukea evoluution opetuksen yhteydessä noin minuutin mittainen lausuma, jossa todettiin, että evoluutioteoriassa on aukkoja ja että kyse on teoriasta eikä faktasta. Lausumassa myös mainittiin, että on olemassa vaihtoehtoinen kirja, Of Pandas and People, johon oppilaat voivat halutessaan tutustua.

Laiskoille lukijoille aiheesta on tarjolla mielenkiintoisia dokumentteja, esimerkiksi Judgement Day: Intelligent Design on Trial ja A War on Science.

Älykkään suunnittelun (oikeudenkäynnissä koululautakunnan) tappio ei silti tarkoittanut liikkeen tai aatteen katoamista. Uusia oikeudenkäyntejä ei ole ilmaantunut lähinnä siitä syystä, että Yhdysvalloissa häviäjä maksaa molempien osapuolien kulut. Doverin tapauksessa koululautakunta meni konkurssiin. Riskit ovat liian suuret. Tällä on vaikutuksensa myös strategioiden muuttumiseen. Jos älykäs suunnittelu ei ole katoamassa, mitä tapahtuu seuraavaksi?

Koulukontekstin umpikujasta on siirrytty mielikuviin ja mediavaikuttamiseen. Tämä viimeisin vaihe kiteytyy Nathan Frankowskin ohjaamassa ja Ben Steinin isännöimässä, älykkään suunnittelun kannattajien näkökulmaan sitoutuneessa dokumenttielokuvassa Expelled: No Intelligence Allowed (2008).

Lähestymistavaltaan Expelled noudattaa Michael Moore -tyylistä propagandistista dokumenttielokuvaa. Mooren tapaan Ben Stein on kuvassa, kun hän haastattelee ja haastaa evoluutioteorian kannattajia. Molemmat käyttävät samaa tekniikkaa. He kysyvät suunnilleen saman kysymyksen useaan kertaan siinä toivossa, että haastateltavalta saataisiin lypsettyä haluttu vastaus. Tämä ei yleensä näy itse elokuvassa, mutta ideologisesti väärällä puolelle olevat ovat valittaneet tästä käytännöstä.

Dokumenttielokuvan mukaan evoluutioteorian kannattajat noudattavat likaisia menettelytapoja ja muodostavat melkeinpä salaliiton toisinajattelijoita vastaan. Siinä kerrotaan tutkijoista, joiden työsuhteita ei jatkettu tai uusittu, sillä heidät yhdistettiin älykkääseen suunnitteluun. Sen mukaan suunnitteluun myönteisesti suhtautuvien tieteellinen ura vaarantuu merkittävästi riippumatta siitä, onko älykkään suunnittelun idealla mitään vaikutusta tutkijoiden työhön. Tätä ongelmaa kehystettäessä darwinistit rinnastetaan natseihin, jotka pyrkivät kitkemään Yhdysvaltojen perusarvon, vapauden. Berliinin muurin murtumisesta tulee näin vertauskuva toiveelle vapauden diskurssin voitosta.

Sanomaltaan Expelled ei kuitenkaan jää tähän. Muutamissa kohdissa palataan kahteen uskonnollisten piirien pitkäkestoiseen huoleen. Ensimmäinen näistä on huoli uskonnon heikentymisestä evoluutioteorian vaikutuksesta. Tätä todistellaan Richard Dawkinsin lausumalla siitä, miten tiede (evoluutioteoria) sai hänet epäilemään uskoa ja teki hänestä ateistin. Toinen huoli koskee moraalia: mitä tapahtuu moraalille ilman uskontoa? Tämä on ollut kreationismille ominainen kysymys, ja se toistuu usein myös niillä kristityillä, jotka pitävät uskontoa ja evoluutioteoriaa yhteen sopivina. Nämä seikat paljastavat, ettei ongelmana ole niinkään tieteen vapaus, vaan pelko ”kristillisen Amerikan” katoamisesta.

Myös dokumenttielokuvan markkinointi paljastaa, miten huoli kasvatuksesta on edelleen älykkään suunnittelun ytimessä. Kouluja kehotettiin tuomaan luokat katsomaan elokuvaa ja kouluille tarjottiin rahaa jokaisesta katsojasta. Toinen markkinointistrategia kohdentui kristillisiin ryhmiin. Niille järjestettiin kilpailu siitä, mikä organisaatio saa rekrytoitua eniten katsojia. Palkintona viidelle suurimman joukon keränneelle annettiin tuhat dollaria.

Jos koulun opetussisältöä ei voida muuttaa, täytyy muuttaa oppilaat mielikuvien ja median avulla.

Asiaan kuuluu, että verkosta löytyy myös vastineita dokumentin väittämille, esimerkiksi Flunked: No Intelligence Applied ja katso myös expelledexposed.com.