lauantai 6. lokakuuta 2018

Uskonnottomuudentutkijat Oslossa

Jostain syystä kaksi kesän matkoista suuntautui Osloon. Elokuun alussa kaupungissa järjestettiin pohjoismainen tapahtuma, joka kokosi yhteen uskontososiologeja. Vähän yli kuukautta myöhemmin pidettiin hyvin pienen porukan konferenssi Formatting Nonreligion.

Kun paikalla on alle 40 ihmistä, välttyy tunteelta siitä, että on hukkunut johonkin massaan, jossa ei ehdi näkemään ja tapaamaan ketään. Nyt vietimme pari päivää yhdessä rakennuksessa kuunnellen esitelmiä ja keskustellen. Vanhojen tuttujen ja uusien ihmisten tapaamisen lisäksi tapahtumassa oli itselleni kolme erityisen antoisaa asiaa.

Ensiksi esitelmien kirjo kattoi useita eri maita. Näin oli mahdollista kuulla alustuksia, jotka kohdentuivat esimerkiksi Kreikkaan, Belgiaan, Unkariin, Viroon, Slovakiaan, Englantiin, Skotlantiin, Norjaan, Romaniaan, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Italiaan ja Portugaliin. Lyhyistä esitelmistä ei ehkä muodostunut yhtä selkeää linjaa, koska lainsäädäntö, käytännöt ja perinteet vaihtelevat maasta toiseen. Selväksi kuitenkin tuli taas se, että esimerkiksi Euroopan tilanteiden ymmärtämiseksi on välttämätöntä tutustua alueellisiin ja valtiollisiin historioihin. Yleinen puhe ”eurooppalaisesta modernisaatiosta” kätkee väistämättä merkittävät alueelliset erot.

Toinen antoisa asia oli oma Suomea käsittelevä esitelmä. Löydösten esittely ja näkemysten testailu ei ainakaan herättänyt vastalauseita, vaan vahvisti sitä, että artikkelisuunnitelmassa ollaan oikeilla linjoilla.

Kolmas kohokohta oli pieni osa kanadalaisen Lori Beamanin esitelmästä. Lori käsitteli nipun tapauksia, joissa tiettyä symbolia tai käytäntöä on neuvoteltu ”uskonnollisesta” ”kulttuuriseksi”. Meillä näistä tunnetuin taitaa olla ”Lautsi case”, Italian krusifiksitapaus, jossa suomalaisen Soile Lautsin kanteen vuoksi kouluista piti poistaa krusifiksit ennen kuin päätös pyörrettiin korkeammalla taholla. Beaman käsitteli myös samankaltaista tuoreempaa tapausta Mouvement laïque québécois v Saguenay (City), josta voi lukea lisää vaikka Wikipediasta tai Beamanin artikkelista “The Inclusion of Nonreligion in Religion and Human Rights” (Beaman, Steele & Pringnitz, lehdessä Social Compass 1/2018). Suomessa Suvivirsi toimisi riittävän samankaltaisena esimerkkinä.

Beamanin vahvuus oli siinä, että hän esitti tapausten toistuvat piirteet: kristillinen konteksti, valittajat ovat tyypillisesti ateisteja (harvoissa tapauksissa juutalaisia), valittajat ignoroidaan aluksi, myöhemmin julkinen keskustelu räjähtää käsiin, siinä valittajat leimataan ylireagoijiksi tai mielenterveydeltään häilyviksi, päätökset ovat usein myönteisiä symbolin tai käytännön jatkumiselle, korostetaan ettei ketään pakoteta osallistumaan.

Neuvotteluissa useimpien uskonnollisena pitämä symboli tai käytäntö määrittyy ”kulttuuriperinnöksi”, ”perinteeksi”, ”perustaksi, johon ei voida koskea”, ”universaaliksi arvoksi”. On huomattavaa, että tulos voi olla samanaikaisesti jotain, mikä on puolustajien mielestä universaalia, kaikkien hyväksymää (risti edustaa universaaleja arvoja) sekä oleellinen osa juuri meidän paikallista kulttuuriperintöä.

Siinä missä esimerkiksi sosiologi Christian Joppke on pitänyt kristinuskon ”kulttuuristumista” esimerkkinä sekularismin voittokulusta, Beamanin kanssa olemme sillä kannalla, että kyse on tavasta, jolla kristillinen valtakulttuuri pitää kiinni hegemonisesta asemastaan. Siksi Beaman käsittelee näitä tapauksia usein uskonnonvapauden kehyksessä nimenomaan uskonnottomien oikeuksien kannalta.

Esitelmän kuuntelu ja keskustelu Beamanin kanssa inspiroi palaamaan muutama vuosi sitten kirjoitettuun suomalaista suvivirsikeskustelua käsittelevään artikkeliluonnokseen. Ehkä kuulette siitä joskus enemmän.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Läjä Äijälä 60-vuotta

Veli-Matti ”Läjä” Äijälä syntyi syyskuun 29. vuonna 1958. Päivälleen 60-vuotta myöhemmin hänen syntymäpäiviään juhlittiin Helsingin Kalliossa, Lepakkomiehessä. 

Tapahtumassa julkistettiin päivänsankarin uraa ja elämää käsittelevä kirja. Siellä esiintyi virallisesti kolme Läjän yhtyettä, The Kolmas, The Sultans ja Lapin helvetti, mutta epävirallisesti nähtiin ja kuultiin muutakin.

Illan aloitti The Kolmas, joka on kokeilevaa koneellista puksutusta yhdistettynä puheisiin ja huutoihin. Sitten oli kirjakustantajan puffi, jossa haastateltiin sekä vuosisadan lappilaiseksi viime vuonna valittua juhlakalua että kirjan kirjoittajaa Katariina Vuorta. Pian lavalla nousi The Sultans, jossa rummut, huuliharppu ja saksofoni kohtaavat instrumentaalisävelmissä Läjän bluesia ja rockabillyä näppäilevät kitaran. Olen nähnyt The Sultansin ennenkin, enkä ole ollut aivan vakuuttunut siitä, mutta muutan mieleni.

Lopuksi esiintyi Lapin helvetti, joka on 70 prosenttia metallia ja 30 prosenttia hardcorea. Sen jälkeen alkoi epävirallinen osuus.

Illan kuluessa puolituttuni kysyi, mikä on suhteeni Läjä Äijälään. Mietin hetken, miten tuohon vastaisi. Kertoisinko, etten palvo miehen tekemisiä samalla tavalla kuin moni muu vai kertoisinko kaikista tietämistäni hienoista projekteista, joissa Läjä on vaikuttanut? Päätin vastata näin:

”Terveet kädet on minulle vasta kolmanneksi tärkein Läjän tekemisistä.” Tämä herätti mielenkiinnon ja ”Oho”-reaktion. Jatkoin selittämällä, että tietenkin useimmilla mittareilla TK on merkittävin juttu, mutta sitä jaksaa kuunnella kotioloissa vain pieninä annoksina. Parhaimmillaan parasta, mutta TK:n metallisemmat ja englanninkieliset jutut eivät ole innostaneet.

Toiseksi tärkeimmäksi tällä hyvin henkilökohtaisella ja subjektiivisella skaalalla nostin Death Tripin. Yhtye teki kolme seiskatuumaista junnaavia ja pitkiä mutta äänekkäästi rokkaavia biisejä vuosien 1988 ja 1994 välisenä aikana. Myöhemmin ne koottiin samaan pakettiin vinyylille ja perään laitettiin pari demoa.

Tärkeimmäksi nostin The Leo Bugarilovesin. Trio on esittänyt suomeksi laulettua, Suicide-henkistä puksuttelua monella eri vuosikymmenellä. Se on hauskaa, oivaltavaa ja melko helppoa kuunneltavaa.

The Leo Bugarilovesia ei illan aikana kuultu. Itse olen nähnyt sen kerran Turussa, joskus vuosituhannen taitteessa. Sen sijaan muuta kiinnostavaa tuli epävirallisessa osuudessa. Lapin helvetin oman setin jälkeen (”Lapin helvetti ei kovereita soita!” kuultiin yhden jampan suusta useampaankin otteeseen) epämääräinen revohka esitti Terveiden käsien biisejä. Tornion kevättä ja sen sellaista. Sehän oli hienoa, mutta illalla oli yllätyksellinen päätös.

TK:n noin kuuden rallin jälkeen miehistöä vähän justeerattiin ja sen jälkeen kuultiin vielä kaksi Death Tripin biisiä. Niistä muodostuivat illan kohokohdat, sillä telakalle laitettu TK on tullut nähtyä moneen kertaan, Death Trip puolestaan ei ole osunut lankulle koskaan. 

Tuo vähän yli 10 minuuttia erikoisen junnaavaa rokkia Läjän huudahduksilla toi mieleen elävästi, miten 1990-luvun alkupuolella nuorena kloppina etsi ja löysi niin monta muutakin erikoista mutta vetoavaa musiikkia soittavaa suomalaista yhtyettä, joita ymmärsi vain pari sivullista koko kotikaupungissani, jossa kuunneltiin lähinnä Kolmatta naista ja Mikko Kuustosta. En osannut odottaa, että tätä projektia olisi tarpeen esitellä, varsinkaan TK:n biisien jälkeen. Onneksi olin väärässä.

Vireitä ja tuotteliaita vuosia!

maanantai 27. elokuuta 2018

Studioalbumit osa 92: Black Flag

Siinä vaiheessa kun ryhdyin kuuntelemaan aktiivisesti punkkia puberteetti-iässä, kattauksen ytimeen kuuluivat Ramones, Clash, Dead Kennedys ja J.M.K.E. Laajempaan kaareen mahtuivat tietenkin suomalaiset yrittäjät sekä Briteistä Damned, Buzzcocks ja muutamia muita – jopa The Exploited. Yllä mainituista Ramones ja DK olivat Yhdysvalloista. Lukiossa kuuntelulistalle kuuluivat myös Bad Religion ja Hüsker Dü, mutta varhaisen, 80-luvun alun amerikkalaisen punkin osalta minulla on ollut varsinkin teininä jonkin sortin aukko sivistyksessä.

Sitä aukkoa on paikattu kuuntelemalla aikuisiällä Germsiä, Fearia, Minor Threatia, Descendentsia ja sen sellaista. Amerikkalaisen punkin klassikko Black Flag on yksi näistä aukoista, joita olen vähän yrittänyt paikata. Se tuli tietoisuuteen vasta lukiossa kuuntelemani Rollins Bandin kautta – Henry Rollins lauloi Black Flagissa – ja silloinkin on jääty jonnekin ”Rise aboven” tasolle. Laitetaan siis Black Flagit kuunteluun.

Damaged (1981) ilmestyi viisi vuotta sen jälkeen, kun yhtye oli perustettu Kaliforniassa. Albumin aloittaa bändin kenties tunnetuin biisi ”Rise above”, joka on punk-klassikko. Siinä kiteytyy yhtyeelle ominainen rajuus, jonka vuoksi yhtyettä pidetään yhtenä ensimmäisistä hardcore-bändeistä, mutta myös perinteisempi rokkimeno ja melodiataju (vaikkei se mitään punkpoppia ole). ”Six pack” on myös hieno ja sen muuten kirjoitti alkuperäinen laulaja Keith Morris. ”TV Party” ei ole uhkaava, vaan juuri oikealla tavalla hauska punkralli. ”Gimmie gimmie gimmie” on oikealla tavalla ärsyttävä raita. B-puolen alku – ”Depression” ja ”Room 13” – on hienoa tykitystä ja sen jälkeen meno jatkuu tasavahvana. Eihän levy mitään suurta reaktiota saanut aikaan ilmestyessään, mutta myöhemmin siitä on tullut vakiovieras kaikenlaisilla top-listoilla – sitä korkeammalla, mitä selvemmin lista käsittelee 80-luvun punkkia. Levyn arvostus on ihan ansaittua, mutta ei tämä nouse lähellekään DK:n, Clashin tai Ramonesin debyyttejä.

My War (1984) on tyyliltään kaksijakoinen levy: a-puoli on punkkia ja b-puoli on hidasta, Black Sabbathia muistuttavaa vääntöä, jota kai nykyään kutsuttaisiin sludge metalliksi. Joten siihenkin suuntaan Black Flag on ollut innoittaja – ja samalla grungeen ja matikkarokkiin. Kriitikot ja osa vanhoista faneista vihasivat b-puolta. Varsinkin kun tyypit olivat kasvattaneet pitkän tukan, mikä ei ollut muodissa punk-skenessä. Poikkeuksena standardireaktioon olivat ne Mark Armin kaltaiset juipit, jotka myöhemmin ryhtyivät sekoittamaan punkkia ja Sabbathia ja soittamaan grungea, esimerkiksi Mudhoneyssa. Oma kantani on varsin selkeä. A-puolen punkit eivät tuo mitään uutta debyyttiin, jolla on paremmat biisit. Sen sijaan b-puolella on uudistunut, rohkea yhtye, joka uskaltaa mennä odotustenvastaiseen suuntaan. Eri asia sitten on, pitääkö muutoksen pohjalta syntyneestä musiikista. Minusta Henry Rollins jalosti sen muutama vuosi myöhemmin yhteen hyvin uppoavaan suuntaan Rollins Bandissa ja tässä kontekstissa b-puoli on selkeästi a-puolta parempi. Kolmen vuoden tauko Black Flagin levytyksissä selittyy oikeusjutulla, joka esti bändiä käyttämästä nimeään.

Family Man (1984) julkaistiin puoli vuotta myöhemmin. Siinä uutena innovaationa on spoken word punk/altsu-kontekstissa. Muut ovat jatsahtavia instrumentaaleja, paitsi a-puolen päättävä ”Armageddon man”, joka on komea 9-minuuttinen yhdistelmä puhelaulua ja vasemmalle viistosti jatsahtavaa menoa yhdistettynä protosludgeen tai -grungeen. Valitettavasti itse en jaksa panostaa Henkan höpötyksiin. Joskus olen kuunnellut pätkän Jello Biafran spoken word -levyjä, mutta en ole aivan vakuuttunut, että niihinkään tarvitsisi tuhlata luonnonvaroja. Spoken word -keikat ovat asia erikseen ja Alice Donutin satunnaisesti harrastamat puheripulit, joissa kuitenkin on kunnon musat mukana – aivan kuten ”Armageddon manissa”. B-puolen instrumentaalit ovat asiallisia, varsinkin etäisesti Nomeansno-yhtyeen mieleen tuova, teoksen päättävä ”The Pups are doggin’ it”, mutta ei niillä kokonaisuutta pelasteta. Jos tämän julkaisisi 12” singlenä, a-puolella yhtyeen mestariteos ”Armageddon man” ja b-puolella ”The Pups…” +1 instrumentaali, niin kyse olisi loistavasta paketista, ilman ilmaa.

Slip It In (1984) ilmestyi vain kolme kuukautta myöhemmin, lisäten samana vuonna julkaistujen studioalbumien kokonaismäärän kolmeen. Se on tyylillisesti kirjava sekoitus, mutta ennen kaikkea se on paluuta punkkiin. Se on hyvällä tavalla tasavahva kokonaisuus, josta puuttuvat yksittäiset mestariteokset. Oikeastaan vain b-puolen avaava ”Obliteration” on raita, jonka tehtävää en ymmärrä. Tämä on rankka ja jokseenkin totisempi albumi kuin esimerkiksi debyytti, jossa on myös huumoria. Levyä kuvaa mielestäni parhaiten onnistunut ”The Bars”.

Loose Nut (1985) on viimeistään osoitus siitä, että Black Flag pystyi tasalaatuisuuteen ilman pyrkimystä jatkuviin mullistuksiin. Tämä on asiallinen yhdeksän biisin ja vähän yli puolen tunnin rykäisy, joka ei ole vallankumouksellinen mutta jota ei voi pitää välityönä eikä floppina. Mukana on suoraa punkkia ja koukeroisempaa, kuten yhtyeellä oli tapana. Hyvä levy, josta voi poimia parilla kuuntelulla yksittäisiä onnistumisia: rytinärokki ”Loose nut”, hidastempoisempi ”Sinking” ja tempovaihteluilla maustettu passiivis-aggresiivinen päätösraita ”Now she’s black”.

In My Head (1985) tuli taas sopivan kuuden kuukauden paussin jälkeen. Siitä piti tulla pääasiallisen biisintekijän Greg Ginnin soololevy; siitä tuli viimeinen Black Flagin levy ennen hajoamista. Usein tällaiset levyt ovat heikkoja, mutta tämänpä jotkut fanit ovat nostaneet yhdeksi yhtyeen parhaista, mikäli mitään yhtyeen faneista ymmärrän. Ja asiallinen sisältö siinä onkin. Ei se erityisesti riemastuta viiden levyn jälkeen, mutta ei voi valittaakaan.

What the… (2013) on paluulevy 28 vuotta edellisen jälkeen. Siinä ei laula Rollinsin Henkka, vaan Ron Reyes, joka käväisi yhtyeen vokalistina 1979–1980, Keith Morrisin jälkeen ja ennen 1981 aloittanutta Rollinsia. Reyes myös suunnitteli kannen, joka on huono jäljitelmä Raymond Pettibonin kuvitusta käyttäneistä aikaisemmista kansista. Lähtökohtaisesti suhtaudun epäillen tämän bändin tuotokseen, jossa on 22 biisiä ja kestoa kolme varttia. Se vaatisi tosi kovia biisejä ja riittävästi vaihtelua. Yksi hienous yhtyeen levyissä on ollut tällaiseen musiikkiin sopiva maltillinen kesto. No tarkkaan ottaen edeltäjä on pari minuuttia pidempi, mutta siinä on vähemmän biisejä. Levy sai muikean vastaanoton ja siihen on kaksi syytä: biisit ovat keskinkertaisia ja Reyes ei ole kaksinen laulaja.

Amerikkalaisesta punkista jotain mielestään tietävät hankkivat ehdottomasti Black Flagin debyytin. Jos oikein innostuu, niin sitten voi hyvin mielin hankkia muutaman muunkin. Grungen ja sludgen juuria ruotivat hankkivat vähintään kakkoslevyn. Uutukaisen ostavat ne, jotka säälistä tai nostalgiasyistä haluavat tukea vanhusten toimeentuloa.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Uskonto, politiikka ja rajat: uskontososiologit Oslossa

Pohjoismaiset uskonto-sosiologit ovat kokoontuneet omaan konferenssiinsa jo 24 kertaa. Tapahtuma järjestetään joka toinen vuosi paikan vaihdellessa maasta toiseen. Itse olen ollut mukana muistaakseni vain parissa aikaisemmassa – 2008 Turussa, kun olin yksi järjestäjistä, ja 2014 Kööpenhaminassa. Vuonna 2006 jouduin perumaan osallistumiseni viime hetkellä ja useina vuosina muut konferenssit tai oleilut ulkomailla ovat osuneet liian lähelle tätä. Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin Oslossa.

Mukana on käytännössä aina tutkijoita muualtakin kuin Pohjoismaista, mutta tapahtumassa on mahdollista saada hyvä läpileikkaus siitä, mitä kaikkea alalla tutkitaan täälläpäin maailmaa. Lisäksi keynote-puhujat kertovat konferenssin erityisteemaan liittyvistä aiheista.

Tällä kerralla keynote-sessioita oli neljä. Ensimmäisessä esittäytyi NOREL-tutkimushanke, jonka lopputuotos on vihdoin julkaistu: Inger Fursethin toimittama Religious Complexity in the Public Sphere: Comparing Nordic Countries (Palgrave 2017). Hanke keskittyi kaikkien Pohjoismaiden uskontotilanteeseen erityisesti suhteessa julkisuuteen. Sessiossa käytiin läpi tiivistetysti teoksen kaikki pääosat yleisestä uskontotilanteesta valtion ja uskonnon, politiikan ja uskonnon sekä median ja uskonnon suhteisiin ja vuorovaikutuksiin. En lähde tässä toistamaan teoksen keskeisiä löydöksiä. Suosittelen tutustumaan tärkeään kirjaan, johon tullaan viittaamaan useita vuosia, kun puhutaan uskonnosta Pohjoismaiden julkisuudessa. Tosin vain harvojen lompakko kestää sen hinnan.

Toisessa keynote-sessiossa alusti maailmankuulu uskonnon ja väkivallan tutkija Mark Juergensmeyer. Tämä taisi olla kolmas kerta vähän yli 10 vuoden aikana, kun kuulen Markin alustavan. Hänen tapansa pitää puheita on kuin jotkut Tarantinon elokuvat: jos alun ja lopun liimaa yhteen, niin kelan voi leikata mistä kohdasta tahansa, pistää pyörimään, eikä tilanne juuri muutu. Hän ei rakenna argumenttia systemaattisesti, kerro aikaisemmasta tutkimuksesta eikä viivy pitkään yhdessäkään tapauksessa. Hän jutustelee omista kokemuksistaan, siitä, mitä hän sai irti haastatellessaan sitä tai tätä terroristia. Näistä anekdooteista saa paljon irti ja lennokasta jutustelua on mukava kuunnella, mutta ote on ehkä turhan journalistinen. Toki hän kertoi hyvin selkeästi, miten ISISin kehittyminen selittyy osaltaan Yhdysvaltojen poliittisilla ratkaisuilla Irakin jälleenrakennuksen aikana. Hän myös totesi, etteivät asetelmat shiiojen ja sunnien välillä ole muuttuneet, vaikka ISISin valta onkin murentunut. Juergensmeyer nostaa toistuvasti esiin sen, miten uskonnolliset terroristit ympäri maailman ja yli uskontorajojen puhuvat käynnissä olevasta globaalista kosmisesta sodasta, johon erityisesti Yhdysvallat ovat vastanneet myöntävästi.

Kolmas pääpuhuja oli Line Nyhagen, joka keskittyi enimmäkseen normatiiviseen viestiinsä, siihen, että feminismin tulisi olla uskontomyönteisempää. Hän puolusti pehmeää sekularismia uskontokielteistä kovan linjan sekularismia vastaan. Esitelmässä ei ollut paljoakaan uutta, sillä hyvinkin kiinnostavat tapausesimerkit feministisistä järjestöistä ja niiden kannanotoista uskontoaiheisiin jouduttiin menemään läpi pikakelauksella.

Viimeinen pääpuhuja oli kanadalainen Lorne Dawson, joka on siirtynyt uusien uskonnollisten liikkeiden tutkimuksesta radikalisoitumisen tutkijaksi. Siinä välissä hän on tutkinut myös uskontoa internetissä. Dawsonin alustus oli oppinut esitys radikalisoitumistutkimuksen erilaisista väittämistä. Hän hyödynsi vierastaistelijoiden haastattelumateriaalia, jonka hän on kerännyt Amarnath Amarasingamin kanssa (joka sattuu olemaan minulle tuttu ateismin tutkimuskentältä – Amar keksi itsensä uudelleen, kun hänelle olikin enemmän käyttöä radikalisoitumisen tutkijana). Heillä on ainutlaatuista materiaalia, sillä vierastaistelijoita on hankala haastatella ja moni haastatelluista on sittemmin kuollut.

Dawson korosti, että uskonnolla ja ideologialla on merkitystä, eikä niitä pidä vähätellä. Konflikteilla on taloudellisia, sosiaalisia, ympäristöllisiä syitä, mutta ne eivät yksin riitä selittämään uskonnollista terrorismia. Samalla hän korosti, ettei kyse ole koskaan vain uskonnosta. Oikeastaan kiinnostavin kohta esityksessä oli se, kun hän kritisoi lyhyesti ranskalaisen Olivier Royn teosta Jihad and Death (josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin).

Olen Dawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että Royn soundbite ”radikalisoitumisen islamisoitumisesta” (ei siis islamin radikalisoitumisesta) on karkea yksinkertaistus ja osin harhaanjohtava. Kun kysyin Dawsonilta, voisiko hän sanoa myös jotain siitä, mistä hän on samaa mieltä Royn kanssa – ja viittasin empiirisiin vierastaistelijoita koskeviin löydöksiin, joita Roy esittelee belgialaisen ja ranskalaisen materiaalin avulla – hän totesi, ettei pidä Royn empiiristä aineistoa vahvana. On kuitenkin huomattava, että Dawsonin esittämä lista omista löydöksistään sisältää useita samoja löydöksiä kuin Royn teos. Itselleni jäi olo, että Dawson nostaa omaa oletettua ainutlaatuisuuttaan sivuuttamalla nämä yhtäläisyydet. Muuten pidin Dawsonin otetta vakuuttavana.

Muissa esitelmäsessioissa vietin suurimman osan ajasta uskonnon kategoriaa ja valtion kontrollia pohtivien esitelmien parissa. Yhteensä 12 tutkijaa (minut mukaan lukien) alusti aiheen tiimoilta, suurimman osan keskittyessä Pohjoismaihin. Näin sai erittäin hyvän katsauksen siihen, miten uskonnon kategoriasta neuvotellaan esimerkiksi rekisteröimisprosesseissa tai työvoimatoimistossa.

Ehdin myös käydä kuuntelemassa uskontoa ja medioituneita konflikteja käsittelevän Pohjoismaisen hankkeen löydöksistä. Knut Lundbyn toimittama teos Contesting Religion (De Gruyter 2018) on ladattavissa ilmaiseksi kustantajan sivuilta.

Seuraavan kerran tapahtuma järjestetään Ruotsissa vuonna 2020. Oma osallistumiseni riippuu melko suoraan siitä, lähdenkö uskontotieteen maailmanjärjestön (IAHR) konferenssiin Uuteen-Seelantiin. Tapahtumat järjestetään ajallisesti niin lähellä toisiaan, ettei molempiin ole mahdollista venyä.

maanantai 6. elokuuta 2018

Studioalbumit osa 91: Led Zeppelin

Kaikkihan Led Zeppelinin tuntevat. Niin minäkin, tavallaan. Koskaan en ole kuitenkaan kuunnellut yhtyeen kaikkia levyjä, joten voi hyvin olla, että sivistyksessä on aukkoja. Teininä kaverit kuunteluttivat yhtyettä. Sen verran sain siitä kiinni, että nauhoitin VHS-kasetille jonkun keikkataltioinnin ja ostin bändin neljännen älppärin. Vanhempani toivat ehkä Bangkokista piraattikasetin, johon oli koottu Zeppelinin parhaita. Näillä mentiin aikuiseksi asti. Muita yhtyeen levyjä tuli hyllyyn vasta siinä vaiheessa, kun halvalla sai ja kipinä Robert Plantin soolotuotantoon oli syttynyt.

Led Zeppelin on virallisesti perustettu Lontoossa vuonna 1968, mutta itselleni se mieltyy enemmän Plantin kotiseudun mukaan midlands-bändiksi. Samapa tuo. Kuunnellaan levyjä.

Led Zeppelin I (1969) on rockin klassikko, mutta ilmestyessään kriitikot eivät olleet erityisen innostuneita. Yhtyettä pidettiin poseeraajina, jotka eivät tule täyttämään Creamin tai Jeff Beck Groupin bluesahtavia saappaita. Ehkä sitä ei osattu ajatella hard rock -bändinä, jonka vankkana perustana on blues. Kansa kyllä tiesi. Ja osti. Myöhemmin kriitikotkin tiesivät, sillä se nostettiin sijalle 29 Rolling Stonen top 500 albumit -listauksessa. Ajalleen ominaisesti levyllä on pari blues-koveria, molemmat Willie Dixonin repertuaarista. Levy kuitenkin muistetaan omista tekeleistä, kuten ”Good times bad times”, ”Babe, I’m gonna leave you” (joka ei nyt ihan täysin ollut oma, vaan muokattu vanhasta), ”Dazed and confused” ja ”Communication breakdown”. Hauska sattuma on, että levyn päättävä ”How many more times” ammentaa Howlin Wolfin biisistä ”How many more years”, jonka kuuntelin juuri ennen tätä. Henkilökohtaisesti Zeppelinin debyytti on lähes yhdentekevää bluespohjaista rokkailua, jos ei lasketa ”Babe…” ja ”Dazed…”, joista pidän oikeasti. Mutta ymmärrän hyvin sen aseman populaarimusiikin historiassa, siinä taitekohdassa, jossa rootsista alkoi kehittyä jotain muuta.

Led Zeppelin II (1969) lävähti tiskiin samana vuonna. Albumi oli massiivinen menestys kaupallisesti, mutta taas kriitikot nupisivat. Tällä kerralla ongelma oli siinä, että levy kuulosti valkoisen miehen heavy-bluesilta ja samalta alusta loppuun. Myöhemmin se sai arvonsa, kuten hyvin tiedetään. Tällä levyllä yhtye saa kirkastettua oman juttunsa. Enää Led Zeppelin ei ole napanuoralla kiinni bluesissa, vaikka jälkeläisyyttä alleviivataankin ylpeänä. Avausraitana on klassikko ”Whole lotta love”, joka toimii. Sen jälkeen onkin aika yksitotista ja puuduttavaa, joskin taiten tehtyä ränttäystä. Edes rokkiklassikko ”Living loving maid” ei sytytä, ja ”Moby Dickin” rumpusoolo muistuttaa, miksi en omista albumia. Levyn päättävä ”Bring it on home” on taas Dixonilta lainattua, joskin sen ensimmäinen levytys on Sonny Boy Williamsonin.

Led Zeppelin III (1970) on yhdenlainen suunnanmuutos: jos edellinen oli äänimaailmaltaan hyvin koherentti, niin tässä mennään laidasta laitaan. Avaajana on yksi yhtyeen parhaista, ”Immigrant song”, mutta sitten levyä alkaa vähitellen hallita akustisvoittoinen jamittelu. Tämän mainitsivat kriitikotkin. Ja vaikka Jimmy Page väitti vastaan, että akustisia paloja oli ollut aikaisemmillakin levyillä, tätä ne alkoivat hallita – piti siitä tai ei. Toki mukana on muutakin, vaikkapa slovariblues ”Since I’ve been loving you” ja perusrokki ”Out on the tiles” a-puolen lopulla. B-puoli on akustisempi. Onhan Plantin ääni hieno, mutta en minä tästä suuremmin välitä, vaikka se kotihyllystä löytyykin. Levyn päättää ”Hats off to (Roy) Harper”, mutta mieluummin kuuntelen folkia, joka koskettaa. Esimerkiksi Roy Harperia.

Led Zeppelin IV (1971) oli oikeastaan ensimmäinen Zeppelinin albumi, jossa yhdistyi välitön kriitikoiden ylistys ja kaupallinen menestys. Itselleni se on siinä mielessä tärkeä, että kannoin vinyylin kotiin joskus teininä, kun kaverit niin kovasti siitä intoilivat. Kyllä minäkin pidin, mutta nyt kuunneltuna on kiinnostavaa huomata, että levyn ehdoton kohokohta on sen päättävä ”When the levee breaks”, johon on sekoitettu vanhaa bluesia. Ennen vannoin ”Stairway to heavenin” nimeen, ja on se edelleenkin hieno teos. ”Black dog” ja ”Rock’n’roll” ovat rokkiklassikoita ja esimerkiksi ”Going to California” on toimiva akustisempi teos. Jos turhia raitoja pitää kaivaa, niin sellainen voisi olla ”Four sticks”. Albumi on korkealla kaiken maailman listauksissa ja tavallaan ansaitusti, koska se on ”genrensä mestariteos”, kuten Robert Christgau kirjoitti. Mutta ei tämä minun listoilleni mahtuisi, ainakaan aivan terävimpään kärkeen, vaikka pidänkin sitä ehkä parhaana Zeppelinin levynä ja hyvänä muutenkin. Enkä tiedä, mihin genreen se pitäisi sijoittaa. Bluespohjaiseen hard rockiin, jota ryhdyttiin kutsumaan jonkinlaisten transformaatioiden jälkeen heavy metalliksi?

Houses of the Holy (1973) ei saanut aivan yhtä ylistäviä arvioita kuin edeltäjänsä, mutta ajan myötä siitä tuli myyntimenestys ja se saavutti paikkansa rockin kaanonissa. Itseltäni se löytyy cd-formaatissa ja nyt pari kertaa kuunneltuna olen sitä mieltä, ettei se ole maineensa veroinen. Avausraita ”The song remains the same” on tyhjänpulskeaa jamittelua, samoin kuin ”Over the hills and far away”, ”The Crunge” ja ”The Ocean”. Jos joku pitää ”Rain songia” mestariteoksena, niin siitä vaan – minulle se on aika yhdentekevä raita. Vasta kolmanneksi viimeinen raita, reggaevetoinen ”D’yer Mak’er”, tekee levystä merkittävän. Se on mestariteos. Muuten levy on merkittävä pudotus edellisestä. Toiseksi parasta levyssä on ehkä progemainen ”No quarter” ja kansi. ”Dancing days” on enemmän kuin laiskaa jamittelua, joten se nostaa kokonaistasoa. Tällä levyllä ei ole yhtään lainaraitaa. Se ei ole huono, mutta kun Zeppelin rokkaa, se tekee sen paremmin muilla levyillä.

Physical Graffiti (1975) on jostain syystä jäänyt olemattomalle kuuntelulle. Se on tupla-albumi, jonka raidat on äänitetty muutamassa osassa vuosien 1971 ja 1974 välillä. Kakkosraita ”The Rover” on vakuuttava ja itselleni lähestulkoon tuntematon. Sen sijaan ”Kashmir” on koko albumin tunnetuin, ja ehkä syystäkin. Vaikka yhtyeellä on monenlaisia hyviä biisejä, tämä muistuttaa riittävästi muita sen klassikoita (iskevä riffi ja Plantin onnistunut laulu) ja poikkeaa niistä flirttailulla ”itämaisten” vaikutteidensa kanssa. Välistä löytyy esimerkiksi yli 11-minuuttinen bluesgroove ”In the time of dying”. Kokonaisuus ottaa tunnin ja 20 minuuttia, joten on aikamoinen suoritus kuunnella teos putkeen. Lp-versio on asia erikseen, koska puolet on käännettävä. Biisejä voi lähteä luokittelemaan genrensä mukaan kantrista bluesin ja rokkenrollin kautta hard rockiin ja jopa progen (”In the light”) suuntaan, joten eivät raidat toistensa kopioita ole. Erityisesti kolmannessa puoliskossa (raidat 7–10) genre vaihtuu biisistä toiseen. Harvoinpa muutaman levytyssession jämäraitojen pohjalle rakentuu näin toimivia levyjä. Se oli kaupallinen menestys ja kriitikot pitivät. Kai tämä pitää hankkia jossain vaiheessa.

Presence (1976) syntyi nopeasti vaikeassa tilanteessa, kun Plant toipui auto-onnettomuudesta. Se myi bändin statukseen nähden hitaasti ja sai vaihtelevia arvioita, mutta ajan kanssa siitäkin on tullut arvostettu rokkiklassikko. Tai no, sitä tilattiin Briteissä ennakkoon kultalevyn verran eikä se ole noussut aivan bändin suurimpien levyjen tasolle rokkikaanonissa, joten näitä asetelmia nyt voi käännellä miten päin haluaa. Itse teos aukeaa hienosti yli 10-minuuttisella teoksella ”Achilles last stand”, jota dominoivat laukkakomppi ja Pagen riffit. Siitä siirrytään perinteisempään Zeppeliiniin useamman biisin ajaksi. Laatu on tasavahvaa, mutta ei ilmiömäistä. Oikeastaan vasta albumin päättävä ”Tea for one” innostaa kaikessa bluesvaikutteisuudessaan, ja alun ja lopun väliin jää tasaisen hyvä levy, mutta ei mestariteos. Kenties tähän voisi palata myöhemmin.

In Through the Out Door (1979) on otteeltaan viihteellisempi ja kevyempi kuin aikaisemmat levyt. Sitä dominoivat Plant ja Jones, kun Page keskittyi heroiiniin ja Bonham alkoholiin (Bonham kuoli seuraavana vuonna). Levy myi kuin häkä, mutta kriitikot olivat varautuneempia. Suurin ero aikaisempaan on se, että soundit ovat kaupallisemmat ja syntikat ovat esillä. Ei tämä silti aivan eri bändi ole, mutta ei samakaan. Mutta kun punk oli valloittanut nuorison, niin ei kai tällaista musaa voitu arvostaa taiteellisena suuntana? Onhan tässä sellainen viihteellisyyden sävy eikä yhtyeellä tunnu olevan mitään tarvetta enää mullistaa (musiikki)maailmaa. Tämän perusteella on hyvä, ettemme koskaan päässeet kuulemaan, mitä yhtye olisi tehnyt 80-luvun studiovelhojen kanssa. Hyvä puoli on se, että siinä kuuluu Plantin musadiggailu, johon kuuluu vanha rokkenroll ja ”maailmanmusiikki”. Ei siis läpeensä huono, mutta perinteisemmän Zeppelinin faneille haastava levy.

Coda (1982) tuli ostettua finanssikriisin jälkeen, kun ketjukaupat olivat vaikeuksissa. Levyn biisilista kertoo lähinnä muistoja lapsuudesta: ”Poor Tom” oli myös jossain lapsuuden bändikatselmuksessa viihdyttäneen ilmajokisen yhtyeen nimi. Levy ilmestyi pari vuotta yhtyeen hajoamisen jälkeen ja sen sisältö koostuu pitkin 1970-lukua nauhoitetuista ylijäämäraidoista. Siksi kyse ei ole ihan tavallisesta studiolevystä, mutta kyllä se studiolevyjen joukkoon listataan, ainakin Wikipediassa. Musiikki itsessään on kelvollista Zeppeliniä, joka rokkaa, bluussaa, groovaa ja popittaakin parilla raidalla, mutta ei siitä varsinaiseksi klassikoksi ole. Yksittäisistä biiseistä ei oikein muodostu kokonaisuutta, mikä ei ole yllättävää, koska ei tätä koskaan kokonaisuudeksi suunniteltukaan. Kovereina on Willie Dixonia ja Ben E. Kingiä, mutta suurin osa on omia sävellyksiä.

Ehkä suurin yllätys tässä touhussa on se, etten olekaan suuri Led Zeppelinin fani. Olihan se hieno bändi, joka teki paljon hyviä biisejä ja muutaman koherentin levynkin. Silti yllätti, miten suuri osa on tarpeetonta rokkijamittelua tai ei aivan lähtevää akustista tunnelmointia. Olenko sittenkin enemmän Plantin soolotuotannon ystävä, ainakin jos puhutaan ajasta vuodesta 2005 eteenpäin? Kyllä Led Zeppelin sinne rokin kaanoniin kuuluu, siitä ei ole epäilystäkään. Se saattaa kuulua myös kaanonin kärkipäähän. Sen sijaan olen epävarma, tarvitseeko minun kuunnella yhtyettä kovinkaan usein. Mieluummin kuuntelen bluesia kuin Zeppelinin versioita. Mieluummin kuuntelen folkia kuin Zeppelinin versioita. Mieluummin kuuntelen boogierunttausta kuin Zeppelinin hard rockia. Vain silloin kun kyse on yhtyeen parhaista crossover-vedoista tai parhaista rokkipaloista (tyyliin ”Immigrant song”), kuuntelen mieluusti Zeppeliniä ja Plantin upeaa ääntä.
 

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Kesän lukemistot: 22 kirjaa

Toistaiseksi olen käyttänyt suuren osan kesästäni lukemiseen. Okei, olen ehtinyt saunoa, uida, tavata sukulaisia, nukkua, syödä uusia perunoita, katsoa jalkapalloa livenä ja televisiosta, käydä festareilla, osallistua konferensseihin, istua autossa ja terassilla, vastailla sähköposteihin, tappaa kärpäsiä ja käydä taidenäyttelyssä. Muun ajan olen lukenut. Kesä- ja heinäkuun aikana olen saanut päätökseen 22 kirjaa.

Olen ahminut, enkä aio kirjoittaa jokaisesta perusteellisesti. Mutta aion listata kirjat tähän. Lista sisältää myös kirjoja, jotka olen aloittanut paljon aikaisemmin. Osa on vain jäänyt roikkumaan. Listaan sisältyy kaikenlaista, epäsystemaattisesti valikoitua materiaalia. En ryhmittele niitä, vaan kommentoin lukujärjestyksessä, mikä vain korostaa satunnaisuutta. Tämä oli minun lukulomani, kesä jatkuu kirjoittamisella.

Phil Zuckermanin ja kumppaneiden The Nonreligious (2016) tuli ostettua ja selailtua heti ilmestymisensä jälkeen. Vasta nyt luin sen kokonaan. Esimerkit on otettu enimmäkseen Yhdysvalloista, mutta toisaalta sieltä niitä löytyy enemmän kuin muualta, tutkimushistoriallisista syistä. Tämä on aihepiirinsä – ateismin ja uskonnottomuuden tutkimuksen – ehdotonta peruslukemistoa.

Peter Guralnickin Sweet Soul Music (2006) oli pitkään yölukemisena, mutta amerikkalaisen soulin vaiheita sekavahkosti joskin monipuolisesti käsittelevä teos on vihdoin selätetty. Se on enemmän kirja aikansa musiikkibisneksestä kuin musiikista. Sellaisenaan siinä on paljon kiinnostavaa, mutta lukukokemus oli raskas yksityiskohtaisuutensa vuoksi.

Jaakko Hintikan ja Lauri Routilan toimittama Filosofian tila ja tulevaisuus (1970) ei ehkä vastaa otsikkoaan, mutta sisältää muutamia mielenkiintoisia ajankuvia 1960-luvun filosofian trendeistä analyyttisesta mannermaiseen. Tuossa vaiheessa vielä Derridat ja Foucault’t eivät olleet saavuttaneet teoksen kirjoittajia, mutta muuta melko kiinnostavaa Heideggerista Wittgensteinin kautta analyyttisen filosofian tilanteeseen teos sisältää. Jostain tällainenkin oli hyllyyni tullut. En tiedä mistä.

Futiksen arvokisojen aikaan on syytä lukea yksi pallokirja. Nyt sellaiseksi valikoitui Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittama Kuningaspelin kentät (2007). Kirjassa käsitellään aika lavealla pensselillä pallopelin ja -kulttuurin eri aspekteja ja se sisältää myös maakohtaisia artikkeleita. Tästä innostuneena bloggasin jo kesän alussa lyhyesti, joten eiköhän se riitä.         

Sosiologi Rogers Brubakeria on tullut luettua ennenkin (esim. melko tuore Trans), mutta ainoa suomennettu teos Etnisyys ilman ryhmiä (2013) odotti lukupinossa pitkään. Siinä on muutama hyvä luku, joissa pohditaan, miten voisimme välttää analyyseissa identiteetin käsitettä ja ryhmä-ajattelua (eli välttää ryhmällä selittämistä, kun pitäisi selittää ryhmien muodostuminen). Tämä sopii erityisesti niille, jotka ovat marinoituneet 90-luvun kulttuurintutkimuksessa.

Who-yhtyeen kitaristi Pete Townshendin muistelmat Kuka olen (2013) odotti pari vuotta hyllyssä, mutta nyt sekin tuli luettua. Paksu teos on välillä piinallisen henkilökohtainen ja se menee varsin syvälle miehen hankkeisiin ja bipolaarisuuden aiheuttamiin elämänvaiheisiin, mutta se on hyvä vastapaino niille puolivillaisille musakirjoille, joiden ainoa tavoite on artistin maineen kiillotus. Kylkiäisenä tuli katsottu dokumentti yhtyeen managereista. Se täydensi hyvin kokonaiskuvaa tarjoamatta mitään tämän kirjan suhteen ristiriitaista informaatioita.

Russell T. McCutcheonin A Modest Proposal on Method (2015) on kokoelma pääosin aikaisemmin julkaistuja tekstejä, joihin on kirjoitettu alkuihin kommentit. Erikoinen rakenne on tavallaan toimiva ja vaikka tekstien teemat vaihtuvat, niissä havainnollistuvat hyvin McCutcheonin näkemykset siitä, mitä uskontotiede voisi olla.

Mikko Lehtosen Maa-ilma: Materialistisen kulttuuriteorian lähtökohtia (2014) käsittelee kaikkea maan ja ilman väliltä. Teemojen käsittely on osaavaa, mutta niistä ei muodostu kovin jäsentynyttä synteesiä siitä, miten kulttuuriteoreettista tutkimusta tehdään. Suosittelen tätä erityisesti abeille tai aloitteleville yliopisto-opiskelijoille, heti sen jälkeen kun ovat lukeneet Zygmunt Baumanin teoksen Sosiologinen ajattelu.

Aaron W. Hughesin Comparison (2017) pohtii, mitä vertaileva uskontotiede voisi tarkoittaa nykypäivänä eli miten vertailu voitaisiin toteuttaa paremmin kuin ennen. Hughes haluaa lopullisesti eroon Eliaden ja Campbellin ei minnekään kohdentuvista maailmanselityksistä ja korostaa kontekstuaalista ja historiallista vertailua, Jonathan Z. Smith esikuvanaan. Ohut kirja on erittäin käyttökelpoinen, vaikka hänen käsittelytapansa on minun makuuni paikoin mustavalkoista, esimerkiksi hänen kritisoidessaan kognitiivista uskontotiedettä.           

Stephen Armstrongin The New Poverty (2017) osoittaa tilastojen ja yksilöiden elämäntarinoiden avulla, miten köyhyys – ja erityisesti työssäkäyvien köyhyys – on lisääntynyt Iso-Britanniassa, lähinnä oikeistolaisen politiikan vuoksi, ja kuvaa, millaista se on. Teos muistuttaa, miten tavalliset ihmiset ovat vain parin askeleen päässä kodittomuudesta (jos siis yksi tai kaksi asiaa menee pieleen elämässä). Yksi hurjimmista esimerkeistä on omatoimisen hammashoidon yleistyminen. Suositellaan Susanna Koskelle ja Kokoomuksen äänestäjille.

Viljami Puustisen kokoaman haastattelukirja This is USA: Hellsinki Rock’n’Roll Underground (2000) käsittelee 90-luvun marginaalista rokkiskeneä, jonka edustajia itse kuuntelin aktiivisesti (ja kuuntelen vieläkin). Kirja tuli luettua heti ilmestyttyä, mutta nyt luin sen uudestaan. Haastattelut on vain hyvin kevyesti editoituja, mutta parasta kirjassa on mahdollisuus hahmottaa kiinnostavien bändien kuvioita, meininkiä ja kytköksiä. Se, että oma elämä sivuaa tapahtumia, tietenkin nostaa kirjan arvoa itselleni.

Runoilija Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (2014) anti on siinä, että päähenkilön kautta valottuu kiinnostavasti 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Joensuun musiikki- ja erityisesti punk-skene. Muuten ohut ja nopealukuinen teos on tyyliltään nuorisoromaani, vaikka se taitaakin sopia parhaiten keski-ikäisille punkkareille nostalgianälkään.

Kriitikko Putte Wilhelmssonin osin aikaisemmin julkaistuista teksteistä koostuva Turmio ja perikato (2009) sisältää muutaman briljantin tekstin ja monissa on yksittäisiä pisteliäitä huomioita. Osa teksteistä tosin on ikään kuin kirja-arvioita, joiden seuraamiseen olisi pitänyt lukea itse kirja ja rakentaa mielessään samanlainen ”biiffi” kirjoittajaa vastaan kuin kriitikolla. Tyypillinen maneeri on ottaa kirjoittajalta jokin keskeinen väite, osoittaa se vääräksi ja tehdä kirjoittaja näin naurunalaiseksi. Välillä se on hauskaa, välillä siitä jää omahyväinen fiilis. Jutut käsittelevät enimmäkseen taidetta ja kulttuuria isolla K:lla, mutta myös islam-keskustelua ja kriitikon toimeentuloa.

Kirjailija Hannu Raittila on osittain tuttu ja esseisti Raittila myös. Liikkumaton liikuttaja (2004) on jälkimmäistä. Pidin enemmän varhaisemmasta Rahat tai kolmipyörä -teoksesta kuin tästä, joka käsittelee kirjoittamista, politiikkaa ja kapitalismia. Raittilaa lukee mielellään, vaikka en tee sitä usein. Lasken hänet edelleen kiinnostavien suomalaisten esseistikoiden joukkoon Salménin, Nevanlinnan ja kumppaneiden kanssa.

Juice Leskisen lyhyttä, tuotteliasta ja päihderiippuvaista elämää käsittelee Antti Heikkisen piinallisenkin yksityiskohtainen Risainen elämä (2014). Juicen elämästä on oikein kiinnostavaa lukea ja tuotannosta myös, mutta tiukempi editointi olisi parantanut teosta. Pitkään lukulistalla oleva kirja löytyi vitosella kirjapörssistä, joten se meni mökkilukemistoksi varatun pinon päälle.

Byung-Chul Hanin pamfletti Psychopolitics: Neoliberalism and the New Technologies of Power (2017) päivittää Gilles Deleuzen visionääristä, vuonna 1990 julkaistua lyhyttä kirjoitusta ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” nykypäivään. Psykopolitiikka on uusliberaalia valtaa, joka vaikuttaa mieleen ja sanoo kyllä sen sijaan että rajoittaisi kielloin ja kohdistuisi ruumiisiin. Kirja sisältää hienoja muotoiluja ja näkemyksiä, mutta kaksi asiaa haraa vastaan: kirjoittaja näkee paljon vähemmän mahdollisuuksia vastarintaan kuin Deleuze tai Foucault ja kirjoittaja on kovin kykenemätön antamaan konkreettisia esimerkkejä psykopoliittisen vallan operaatioista (Facebookin tykkäysnappi ei ihan riitä, kun kirjoittaja ei selitä, miten valta operoi). Silti tämä oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Kantrilaulajien aateliin kuuluvan Willie Nelsonin elämäkerta Pitkä tie (2016) on mukavaa luettavaa myös sellaiselle, joka ei tunne läpikotaisin miehen tuotantoa. Teos valottaa henkilöä mutta myös musiikkibisnestä. Ehkä tämä ei nouse musiikkikirjojen ehdottomiin klassikoihin, mutta aika tämän kanssa kului oikein mukavasti. Nelsonista saa aika sympaattisen kuvan, vaikka hänen tapansa hoidella ihmissuhteita ei ole esimerkillinen enkä innostu juuri mistään hänelle tärkeästä ulkomusiikillisesta asiasta.
                                                                
Robert Verkaikin Jihadi John (2017) käsittelee ISISin teloitusvideoista tunnetuksi tulleen henkilön radikalisoitumista. Tämä on tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Ja vaikka Verkaikin kertaalleen tapaamasta Jihadi Johnista tiedetään rajallisesti, koska hän kuoli ennen kuin jäi kiinni, teos valottaa melko hienosti islamvetoista radikalisoitumiskysymystä laajemmin. 

Stefan Collinin Speaking of Universities (2017) on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen What Are Universities For? Tämä on kooste pääosin aikaisemmin julkaistuista teksteistä, jotka käsittelevät yliopiston ideaa, tulevia suuntia ja käytäntöjä. Yliopiston ideasta ja yliopistopolitiikasta kiinnostuneille tässä on paljon asia ja ajateltavaa, joskin yksityiskohtien ymmärtämiseksi on tunnettava jonkin verran brittisysteemiä. Vaikka teos keskittyy britteihin, sillä on annettavaa myös suomalaiseen keskusteluun.                         

Edward O. Wilsonin Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee? (2016) käsittelee kaikkea muuta kuin otsikon lupaamaa asiaa. Teos on sekalainen kooste Wilsonin evoluutioteoreettisia tekstejä. Niissä popularisoidaan tiedettä vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka Wilson korostaa ihmistieteiden merkitystä muutamassakin tekstissä, ei hänellä ole niistä mitään substantiaalista sanottavaa. Oikeastaan kiinnostavinta antia on aitososiaalisia lajeja käsittelevät osiot, jotka auttavat hahmottamaan myös ihmistä biologisena olentona.                    

Asad Haiderin Mistaken Identity: Race and Class in the Age of Trump (2018) on lyhyt ja pääosin vakuuttava rotuun keskittyvän identiteettipolitiikan ongelmakohtien analyysi. Lääkkeeksi tarjotaan luokan ja rodun yhteisanalyysia (ei luokkareduktiota tai luokan ensisijaistamista, kuten moni marxisti ehdottaa). Teoreettisen diskurssin lisäksi siinä on kiinnostavia omakohtaisia esimerkkejä siitä, miten politiikka menee pieleen, jos rotu ja rasismi nostetaan erillisteemaksi, jota voi ajaa vain sillä ihonvärillä, mitä kulloinenkin kamppailu koskee. Trumpin aikakaudesta siinä ei ole kuin pintasilaus, joten alaotsikko on hämäävä. Kirjoittaja itse on ”ruskea”, mikäli se on tärkeä tieto. Suositellaan piikiksi niille, joita kiinnostaa antirasismi tai feminismi ilman laajempaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden analyysia.

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus: Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) ei muodosta kovin tarkkarajaista ja jäntevää kokonaisuutta, mutta esseistisessä tietokirjassa on herkullisia osioita ja yksityiskohtia yhteiskunnalliseen tietämättömyyteen liittyen. Moni pointti ei ole vanhentunut yhtään, mutta muutamat suomalaista politiikkaa käsittelevät näkemykset ovat (mm. perussuomalaisten nousu tapahtui pian kirjan ilmestymisen jälkeen, ja mikäli se olisi ollut tiedossa, muutamat kohdat olisi muotoiltu toisin). Myös kirjoittajan into selvittää välejä edellisen teoksen kriitikoiden kanssa tuntuu turhalta sivupolulta. Suositellaan niille, joiden mielestä kansa tietää.

Tällaista tuli luettua. Se oli hyvin käytettyä aikaa.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Studioalbumit osa 90: The Sound

Lontoolaista The Sound-yhtyettä ei tule sekoittaa ruotsalaiseen poppibändi The Soundsiin eikä suomalaiseen rautalankaa lurittaneeseen yhtyeeseen The Sounds. Jonkinlaista post-punkia vuosien 1979 ja 1988 välillä esittänyt The Sound oli pitkään itselleni tuntematon yhtye.

Vuosia sitten Uncut-lehden mukana tulleessa protestilauluja sisältäneessä levyssä oli yhtyeeltä ”Missiles”. Diggasin siitä kovasti. Se herätti kiinnostusta, mutta en tuolloin oikein löytänyt lisätietoa.  Vihdoin vuonna 2018 ostin debyytin vinyylinä ja päätin, että pitää kuunnella muutkin levyt.

Jeopardy (1980) oli kriitikkomenestys heti ilmestyessään. Se sai täydet viisi tähteä kolmessa Brittien keskeisessä lehdessä: NME:ssä, Soundsissa ja Melody Makerissa. Siinä kuulee alusta pitäen Velvet Undergroundin ja Joy Divisionin. Laulaja Adrian Borland kuulostaa etäisesti Bonolta, mikä ehkä antaa vihjettä siitä, miltä U2 voisi kuulostaa ilman stadionpöhöä, punkkialtaassa uitettuna. Levyn sisältö on melodista, hyvässä mielessä hätääntyneen kuuloista postpunkahtavaa poprokkia. ”Missiles”-klassikon lisäksi esimerkiksi ”Heartland”, ”I Can’t escape myself” ja nimibiisi ”Jeopardy” ovat parhaimmistoa. Mutta tässä voisi listata melkein minkä tahansa 11 biisistä. Klassikko.

From the Lions Mouth (1981) jatkaa vahvalla linjalla. Sitä on vaikea kuunnella ilman, että mieleen juolahtaisi Joy Division. Toki From… on pehmeämpi, popimpi, melodisempi, energisempi ja vähän vauhdikkaampi. Se on oikein hyvä levy, jolta ehkä kuitenkin puuttuvat täydelliset yksittäiset hittibiisit. Kenties siksi myyntiluvut eivät huimanneet levyn ilmestymisaikoihin. Tai tarkemmin ajatellen, onhan siellä loistava ”Fire”, josta myös kotimaamme Kuudes Silmä teki onnistuneen versionsa, ja levyn väkevästi päättävä ”New dark age”, mutta ei niitä ehkä hiteiksi kutsuta. Borland itse kuvasi jälkeenpäin levyä yhtyeen kaupallisimmaksi albumiksi. Kriitikot ovat ilmestymisaikana ja myöhemminkin kehuneet levyä kovasti. Omassa rankingissa tämä ei mene debyytin edelle, mutta siinä kiteytyy 80-luvun post-punkille ominainen piirre: kitara on vain yksi soitin muiden joukossa. Basso ja koskettimet ovat merkittävässä roolissa. Ei ole väärin kutsua klassikoksi tätäkään, mutta ehkä pitää lisätä jotain epiteettejä, kuten ”kultti-” tai ”underground-”.

All Fall Down (1982) oli yhtyeen reaktio levy-yhtiöönsä, joka toivoi kaupallisempia lauluja. Saivat päinvastaista. Ja kriitikotkaan eivät pitäneet. Näin kertoo esimerkiksi Wikipedia, joten sen perusteella voisi odottaa kovin synkkää menoa. Tosin melodinen kakkosraita ”Party of the mind” sopisi Wolf Paraden settiin, kun lisäisi hitusen nykivyyttä ja hermostuneisuutta. Sen jälkeen yleisilme muuttuu hitusen ponnettomaksi, jos vertaa kahteen aikaisempaan. Sinänsä tämä ei ole huono levy, mutta vaikea sitä on olla vertaamatta edellisiin. Valtavirtaisempaa, seestyneempää ja vähän tasapaksua mutta enemmän kuin kelvollista. Uskoisin palaavani tähän levyyn myöhemmin, sillä se saattaa kasvaa kuuntelukertojen myötä.

Heads and Hearts (1985) sai vaihtelevan vastaanoton. Toiset pitivät, mutta esimerkiksi bändin rumpali esitti vähemmän imartelevia lausuntoja levystä. Sisältö on matkan päässä yhtyeen parhaista, mutta tuollainen aikansa viisto pop-levy se on. Aika tuttua kasarisoundia levyllä, joka ei kuitenkaan ole täysin antautunut (huonossa mielessä) aikansa vietäväksi. Psychedelic Furs lienee hyvä vertailukohta. Tuskin tästä suosikkilevyäni tulee, mutta ensivaikutelma on sama kuin edellisessä: enemmän kuin kelvollista, mutta ei se levy, josta yhtye pitäisi muistaa. Tässä vaiheessa Borlandilla alkoi ilmetä mielenterveydellisiä ongelmia.

Thunder Up (1987) on siitä erikoinen albumi, että bändin jäsenet kehuivat sitä kuin yhdestä suusta. Se alkaa menevällä popilla ”Acceleration group”, josta puuttuu uhkaavuus ja intohimo, mutta tilalla on reippaasti etenevä poljento. Sen jälkeen löysätään tahtia muttei tingitä popista. Sellaisena Thunder onkin hyvä levy. Esimerkiksi ”Kinetic” on mainio raita. En kuitenkaan keksi tästä paljoakaan kirjoitettavaa. Borlandin mielenterveys heikkeni ja hän sai jonkin sortin hermoromahduksen näihin aikoihin. Bändi hajosi seuraavana vuonna ja sitä seuraavana vuonna, 1999, Borland heittäytyi junan alle.

Propaganda (1999) on epävirallinen studioalbumi, sillä se koostuu jo vuonna 1979 nauhoitetusta materiaalista. Sanotaan siitä kuitenkin sen verran, että bändi oli jo tässä vaiheessa erittäin hyvässä kuosissa. Aivan kahden ensimmäisen virallisen albumin tasolle ei päästä, vaikka sieltä löytyy todella hyviä biisejä, kuten Iggy Popilta kuulostava ”One more escape” ja ”Physical world”. Hutejakin on, esimerkiksi ”Music business”. Levyn päättää debyytiltä tuttu klassikko ”Missiles”, hieman erilaisena versiona. Ja on siellä muutama muukin ensilevylle päätynyt raita, kuten ”Night vs. day” ja hieno ”Words fail me”.

The Sound kuuluu niihin yhtyeisiin, jotka eivät koskaan tulleet erityisen suosituksi mutta joita kriitikot ja musiikin suurkuluttajat rakastavat. Yhtye ei ole kokenut todellista arvonnousua. Toistaiseksi.