sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Sekulaarin elämän käyttöohje

Vuonna 1978 julkaistiin Georges Perecin teos Elämä käyttöohje. En ole lukenut sitä, vaikka monesti olen sitä hypistellyt alelaarilla. Sen sijaan luin yhdenlaisen sekulaarin elämän käyttöohjeen. Siinä kerrotaan, miten uskonnottomat ihmiset jäsentävät elämän suuria ja pieniäkin kysymyksiä aina moraalista kuolemanpelkoon ja lasten kasvattamiseen Sen on kirjoittanut yhdysvaltalainen sosiologi Phil Zuckerman.

Olen kirjoittanut tällä foorumilla parista Zuckermanin aikaisemmasta akateemisesta teoksesta. Living the Secular Life: New Answers to Old Questions (2014) poikkeaa niistä kolmella merkittävällä tavalla. Vaikka aikaisemmatkin teokset ovat helppolukuisia, tämä on kirjoitettu laajalle yleisölle. Vaikka Zuckerman ei ole piilotellut aikaisemmissakaan teoksissa pro-sekulaaria kantaansa, tässä se on mukana eksplisiittisesti. Lisäksi Zuckerman kirjoittaa itsestään ja perheestään, heidän sekulaariudestaan tai uskonnottomuudestaan erittäin paljon enemmän kuin missään aikaisemmassa teoksessaan.

Teos ei ole uskonnonvastainen mutta se väittää, että uskonnoton, sekulaari elämä on paitsi mahdollinen myös monin osin parempi kuin uskonnollinen. Silti kyse ei ole provokatiivisesta pamfletista vaan monitahoisesti argumentoidusta populaaritieteellisestä teoksesta, joka syntetisoi erinomaisesti erityisesti yhdysvaltaista ateismia koskevan tutkimustiedon yksiin kansiin. Sen normatiivisen puolen oivallus on siinä, ettei uskontoa vastaan tarvitse argumentoida sen kummemmin, kun on mahdollista vyöryttää todistusaineistoa siitä, että ilman uskontoa pärjäilee elämässä hyvin – on kyse sitten moraalista, merkityksestä, yhteisöllisyydestä, koettelemuksista, kuolemanpelosta tai lasten kasvatuksesta.

Sekulaarin elämän kuvaus perustuu kahdenlaiseen aineistoon. Zuckerman on haastatellut uskonnottomia, joiden tarinat ja ratkaisut erilaisiin asioihin kerrotaan kirjassa. Tätä täydentää suuri määrä tilastotietoa, erityisesti yhdysvalloista. Edelliset toimivat hyvin, jos sietää Zuckermanin kirjoitustyyliä. Jälkimmäiset tarjoavat selkeän paketin siitä, mitä uskonnottomuudesta tiedetään sosiologisesti. Ilman niitä teos jäisi yksilöiden tarinoiden ja anekdoottien varaan. Nyt kokonaisuus on tasapainoinen. Välillä tosin harmittaa populaaritieteellisille teoksille tyypillinen kitsaus yksityiskohdissa: tilastoiden nyanssit pitää kaivaa esiin alkuperäislähteistä.

Zuckerman ei ole mikään korkealentoinen teoreetikko. Sen sijaan hän luottaa tilastollisiin korrelaatioihin. Riittää, että tilastot osoittavat sekulaarien ihmisten ja verrattain uskonnottomien yhteiskuntien pärjäilevän hyvin, lukuun ottamatta kahta seikkaa: uskonnottomat ihmiset ovat passiivisempia hyväntekeväisyyteen lahjoittamisessa; verrattain uskonnottomissa yhteiskunnissa on itsemurhat ovat yleisempiä. Kaikilla muilla yleisillä hyvinvoinnin mittareilla uskonnottomat menestyvät hyvin.

Silti Zuckerman ottaa kantaa muutamiinkin teoreettisempiin keskusteluihin. Hän esimerkiksi korostaa, että uskonnon myönteisten mielenterveysvaikutusten merkitys katoaa, kun uskonnollisesti aktiiviset ovat sekulaarissa elinpiirissä. Toisin sanoen ihmiset voivat paremmin silloin kun he toimivat ja ajattelevat samoin kuin muut ihmiset. 

Lisäksi Zuckerman kritisoi mielestäni oikeutetusti niitä tutkijoita, joiden mukaan uskonto (tai teismi) on jotenkin luonnollisempaa kuin uskonnottomuus (tai ateismi). Hän toteaa Geertziä ja Markússonia seuraten, että uskonto ja uskonnottomuus ovat luonnollisia. Ateismissa täytyy ehkä estää taipumustamme intuitionvastaiseen ajatteluun ja teismissä samaa taipumusta täytyy työstää pidemmälle, mutta tämä ei tee kummastakaan ”luonnotonta”.

Oikeastaan suurin vastalauseeni Zuckermanin teokseen on siinä, että hän nimittää  ohimennen Ayaan Hirsi Alin yhdeksi sekulaareista sankareistaan kuvatessaan, miten sekulaarius on hänen identiteetilleen tärkeä asia (useimmille uskonnottomuus on heidän identiteettinsä kannalta sivuseikka). Itse pidän Ayaan Hirsi Alia konservatiivisena oikeistopopulistina ja karkeana uskontokriitikkona – juuri sellaisena, jota vastaan Zuckerman itse kirjoittaa.

Zuckerman on minulle tuttu muutenkin kuin kirjoista. Hän vieraili vuonna 2012 Turussa Donner Instituutin avustuksella järjestämässäni ateismia käsittelevässä tapahtumassa. Hänen Suomen visiittinsä mainitaan yhdellä lauseella kirjassa, osana osiota, jossa hän käsittelee kuolemanpelkoa.

Tutkimusta Zuckerman on tehnyt myös Tanskassa ja Ruotsissa, mutta Living the Secular Life on kohdennettu ensisijaisesti amerikkalaiselle lukijalle. Muutkin saavat siitä paljon irti, vähintään vetäviä yksilötarinoita ja käsityksen siitä, mitä uskonnottomista tiedetään tilastojen avulla.

Mainostetaan vielä tuoretta Jyväskylän ylioppilaslehden ateismia ja uskonnottomuutta käsittelevää juttua, johon minua haastateltiin. Se löytyy täältä:

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Studioalbumit osa 67: Dead Boys

Jos pitää listata 1970-luvun amerikkalaisen punkin keskeisiä nimiä, niin melko nopeasti niiden kaikkein tunnetuimpien jälkeen tulee Dead Boys. Jostain syystä bändin kuuntelu on kuitenkin jäänyt vähäiseksi. Miten sen sitten voisi laittaa tärkeiden joukkoon? Ehkä kyse on enemmän maineesta ja kytköksistä muihin, itselleni tutumpiin yhtyeisiin.

Bändin jäsenten curriculum vitaesta löytyvät esimerkiksi loistavat Lords of the New Church (laulaja Stiv Bators), Pere Ubu ja Rocket from the Tombs (kitaristi Cheetah Chrome ja rumpali Johnny Blitz) – kaikki kovin erilaisia yhtyeitä kuin Dead Boys, mutta itselleni läheisiä. Tarkoitukseni olikin kirjoittaa Dead Boysista jo aikaisemmin, mutta kun totesin, ettei se tehneet kuin kaksi studioalbumia, pistin projektin jäihin. Nyt tulin toisiin ajatuksiin.

Young, Loud and Snotty (1977) on yhtyeen upea debyytti, jonka hankin muutama vuosi sitten viidellä eurolla. Sen aloittaa bändin  kenties tunnetuimmat – ja parhaimmistoon kuuluvat – biisit, useasti koveroidut ”Sonic reducer” ja ”All this and more”. Niistä ensimmäisenä mainitun alkusekunteja käytettiin myös pienenä osana Miettisen radio-ohjelman Räkärodeon tunnusmusiikissa, joten kuulin sen alun teininä joka keskiviikko. Jälkimmäinen puolestaan on yksi parhaista rock-biiseistä ikinä. Kun neljäntenä raitana on upea ”Not anymore”, niin kahden osuman välissä mukiinmenevä ”What love is” jää vaille erityishuomiota. Sitten tulee pari perusrytkettä, kunnes on vuorossa ”Hey little girl”, koveri, jonka teki tunnetuksi vuonna 1966 Syndicate of Sound (löytyy Nuggets-boksilta). Sitä ovat esittäneet myös Residents, Divinyls ja R.E.M. ”I need lunch” on toimivaa katurokkia, samoin kuin kohtalokkaasti tunnelmoiva ”High tension wire”. ”Down in flames” on rempseää punkkia, jota seuraa levyn päättävä ”Not anymore/Ain’t nothing to do” medley.

We Have Come for Your Children (1978) on itselleni tuntemattomampi albumi. Se aukeaa biisillä ”3rd generation nation”, joka on vähemmän rosoista kuin debyytin yleisilme. Kyse on hienosta glamrockista. Sitä kuunnellessa tietää, millaista musiikkia Michael Monroe, joka oli aikanaan Batorsin kämppis, on halunnut tehdä vuosikausia. Biisin on koveroinut ainakin Electric Frankenstein. ”I won’t look back” jatkaa samaa linjaa. Perusrokki ”(I don’t wanna be no) Catholic boy” sisältää Dee Dee ja Joey Ramonen taustalaulua. Tämän albumin reipashenkisenä koverina on Rolling Stonesin ”Tell me” vuodelta 1964. Levyn päättää sarkastisella tekstillä varustettu mestariteos ”Ain’t it fun”, jonka jo Rocket from the Tombs nauhoitti vuonna 1975. Tämä on kuitenkin ensimmäisenä julkaistu. Myöhemmin biisiä ovat tehneet tunnetuksi Guns’n’Roses, Rollins Band ja Losin garage-retrobändi The Lords of Altamont. Tämä on albumin ehdoton helmi ja kenties paras Dead Boysin biisi. Tosin taidan pitää vielä enemmän Rocket from the Tombsin versiosta. Kokonaisuus on kuitenkin valitettavan sliipattu. Tästä voinee syyttää tuottaja Felix Pappalardia. Mutta kyse on silti hyvästä levystä.

Yhtyeen juuret olivat Rocket from the Tombsin ja Pere Ubun tapaan Clevelandissa, Ohiossa. Silti Dead Boys on musiikillisesti yhtä lailla New Yorkin bändi. Sinne he muuttivatkin vuonna 1976, esiintyivät CBGB-klubilla useasti ja saivat mainetta rajoja rikkovista esiintymisistään. Dead Boys hajosi vuonna 1979. He palasivat hetkeksi yhteen vuonna 1986 ja uudelleen ilman vuonna 1990 kuollutta Batorsia vuosina 2004 ja 2005.

Vaikka Dead Boys yleensä nimetään punk-yhtyeeksi, sen musiikissa kuuluu yhtä lailla amerikkalainen glamrock ja katurock. Siinä kuuluu selkeästi se, mitä myöhemmin Hanoi Rocks, Backyard Babies, Guns’n’Roses ja monet muut ovat tehneet. Lähes kaikki edellä mainittujen kaltaiset rokkibändit, jotka painottuvat punkkiin (esim. Backyard Babies) tai vaikkapa tukkaheviin (Gunnarit) kertovat esikuvakseen New York Dollsin, mutta vain osa mainitsee Dead Boysin.

Dead Boys oli upea yhtye, mutta jos se tuntuu omaan makuusi liian suoralta katurockilta, niin suosittelen tutustumaan rajuihin mutta monimutkaisiin Rocket from the Tombsiin ja Pere Ubuun. Tai suosittelen joka tapauksessa. Silloitellumman musiikin ystäville sopii loistavan Lords of the New Churchin pari ensimmäistä levyä, joissa kuulee laulajan lisäksi ihan musiikissakin Dead Boysin perinnön, yhdistettynä kosketinvetoisiin ja gootahtaviin sävellyksiin.

Ps. YouTubesta löytyy bändin live-esiintymisiä 1970-luvulta. Äänenlaadussa on toivomisen varaa, mutta keikkatunnelmat niistä välittyy hyvin.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Uskontotieteen affektiivinen käänne?

Kuten kaikilla muilla tieteenaloilla, myös uskontotieteessä kamppaillaan intellektuaalisista asemista lanseeraamalla ”käänteitä”. 1990-luvulla puhuttiin kognitiivisesta käänteestä, kun markkinoitiin tuolloin tuoretta kognitiivista uskontotiedettä, jossa pyritään selittämään uskonnollisten ajatusten toistuvuutta ihmismielen ominaisuuksien kautta. Viime vuosina on puhuttu diskursiivisesta käänteestä, kun on korostettu tarvetta tutkia uskonnoksi luokittelun mielivaltaisuutta ja luokittelun vaikutuksia. Materiaalisesta käänteestä on puhuttu, kun on haluttu tutkia esineiden roolia uskonnollisten ajatusten välittäjänä tai korostettu ruumiillisuuden merkitystä.

Jos katsotaan viimeaikaisia kansainvälisiä julkaisujani, niin olen ymmärrettävästi muiden silmissä insider juuri diskursiivisessa tutkimuksessa. Samalla kun olen hieman kummastellen seurannut, miten diskursiivinen tutkimus on joillekin uutuus, olen odottanut, milloin monilla muilla aloilla paljon puhuttu affektiivinen käänne tavoittaa uskontotieteen. Ja vielä kiinnostuneempana olen odottanut, missä muodossa affektiivinen käänne implementoidaan uskontotieteeseen.

Vähitellen odotuksiin on vastattu. Manuel Vasquezin More Than Belief: A Materialist Theory of Religion (2011) oli yksi yritys luoda materialistinen synteesi uskontotieteeseen. Se on lähellä affektiteoreettista näkökulmaa, vaikka siinä ei affekteista kirjoitetakaan. Tuoreempi teos, jossa puhutaan eksplisiittisesti affektiivisesta käänteestä on Donovan E. Schaeferin Religious Affects: Animality, Evolution, and Power (2015). Ei ole sattumaa, että Vasquez on kirjoittanut siihen suosituksen.

Schaefer tekee omassa affektikeskustelussaan pesäeroa niin sanottuun lingvistisen käänteen mukaiseen sosio-retoriseen tutkimukseen ja myös marxilais-sävytteiseen ideologiakriittiseen tutkimukseen. Siinä missä olen affektiteoriaan myönteisesti suhtautuva, en ole vakuuttunut Schaeferin tavasta introdusoida tätä käännettä uskontotieteeseen.

Schaefer rakentaa kahden kärjen taktiikkaa. Yhtäältä hän haluaa sanoa, että affekti on tärkeä teoreettinen työkalu ja toisaalta hän haluaa sanoa, että eläintutkimus on uskontotieteelle relevanttia. Tietenkin hän sanoo nämä kaksi yhdessä. Minusta edellinen on kiinnostava ja jälkimmäisen merkitys jokseenkin epäselvä. Näitä ei tarvitse välttämättä ajatella samassa paketissa, mutta Schaeferin ratkaisu ajaa hänet sivuuttamaan joitakin affektiteoretisoinnin juonteita ja tekemään pesäeron ns. lingvistisen käänteen ja ideologiakriittisen tutkimuksen edustajiin turhan jyrkästi.

Schaefer jakaa affektiteoriat deleuzelaisiin ja fenomenologisiin variantteihin. Hän asettuu kannattamaan jälkimmäistä, vaikka hyödyntää edellistä. Tässä kohdin on painotettava, että hänen kritiikin kohteessa on kyse ”deleuzelaisesta” affektiteoriasta (erityisesti Brian Massumi), ei Deleuzesta. Schaefer ei ole Deleuzen lukija, vaikka teoksessa onkin muutamia suoria viitteitä häneen. Pikemminkin tässä nojaudutaan mielestäni liikaa Deleuzesta inspiroituneisiin tutkijoihin, jotka muodostavat aika lailla omannäköisen luennan Deleuzesta.

Ei ehkä olekaan ihme, ettei Schaefer mainitse laisinkaan Lawrence Grossbergin kirjoituksia affekteista, koska se haastaisi jaottelun. Deleuzesta inspiroitunut Grossberg on nimittäin jokseenkin eri linjoilla ”deleuzelaisen” affektiteoretisoinnin kanssa. Tätä hän on puinut monissa yhteyksissä, mutta erityisesti teoksessaan Cultural Studies in Future Tense (2010). Itse pidän Grossbergin kirjoituksia affekteista merkittävinä kulttuurintutkimuksellisina puheenvuoroina, joissa affekti nähdään keskeisenä työkaluna sosiokulttuuristen muodostumien tutkimuksessa: se ei konjunktuurien tutkimuksessa ole villinä laukkaavaa vallankumouksellista energiaa (kuten deleuzelaisessa tutkimuksessa on painotettu), vaikka ontologisesti näin voidaankin ajatella. Grossbergin teoretisoinnissa se ei ole myöskään suunnilleen sama kuin sosiaalisesti koodattu emootio (kuten fenomenologisemmassa affektitutkimuksessa on painotettu).

Schaefer kirjoittaa affekteista fenomenologisen teoretisoinnin avulla, mutta yhdistää siihen ajatuksen melko pysyvistä (ei-kulttuurisista) perustunteista. En ruodi tätä enempää, sillä minulle riittää tässä se, että Schaeferille affektiivinen käänne on varsin kaukana siitä, mitä olen henkilökohtaisesti pitänyt kiinnostavimpana affektin käsitteen soveltamisena omiin kiinnostuksen kohteisiini (eli kulttuurintutkimukselliseen konjunktuurianalyysiin).

Affektikeskustelun lisäksi itseäni vaivaa Schaeferin heilunta niin sanottujen sosio-retoristen  (mm. Jonathan Z. Smith) lähestymistapojen arvioinnissa. Yhdellä sivulla kehutaan niitä ja heti seuraavalla kritisoidaan. Hän myös sekoittaa kielellisyyden merkitystä korostavat sosio-retoriset mallit ja uskomuksiin keskittyvät idealistiset lähestymistavat. Ne eivät ole sama asia, sillä edelliset ovat kritisoineet jälkimmäistä.

Lisäksi väite ”uskontoa ei voida redusoida kielellisiin malleihin” muuttuu käytännössä muotoon ”uskontoa ei voida redusoida kielellisiin malleihin, joten en analysoi kielellistä enkä diskursiivista ulottuvuutta”.

Kenties kaikkein suurin heikkous on se, ettei tekijä tarjoa omia vakuuttavia esimerkkianalyyseja. Hän kertoo, ei näytä.

Eikä siinä vielä kaikki. Schaefer mielestäni epäonnistuu aloittaessaan kirjan apinoiden uskonnollisuudesta. Siitä seuraa liuta kysymysmerkkejä marginaalin. Mitä tarkoittaa apinoiden uskonto? Jos apinat tanssivat, niin se voi olla kulttuuria, mutta mikä siinä on uskontoa? On helppo hyväksyä ajatus, että tietyillä eläimillä on ”kulttuuria” tai jopa ”taidetta” eli Deleuzen termein orgaanisen ja ”alloplastisen” raja ei ole sama kuin eläimen ja ihmisen, mutta miksi ”alloplastinen” olisi uskontoa? Mitä uskonto tässä yhteydessä tarkoittaa? Ehkä apinoilla on uskonto vasta silloin kun tutkija päättää nimetä jonkin havaittavan seikan sellaiseksi.

Schaefer kirjoittaa uskonnosta, uskonnollisista kehoista, uskonnollisista affekteista, mutta ei kerro eksplisiittisesti, mitä uskonnolla tarkoittaa. Tämä on katastrofi, jos omaa kantaa rakennetaan kriittisessä suhteessa Jonathan Z. Smithiin, joka totesi, että tutkijoiden on oltava äärettömän itsetietoisia siitä, miten uskonnon käsitettä käytetään.

Schaefer kuitenkin hahmottelee uskontoa tanssinkaltaisena animaalisena ja ruumiillisena toimintana, mikä on kiinnostava kontrasti näkemyksiin, jotka korostavat uskomuksia ja pyhiä tekstejä uskonnon teoretisoinnin ytimenä. Mutta jos kirjassa ei problematisoida uskonnon käsitettä, ei se voi tarjota uskottavaa vaihtoehtoa niille näkemyksille, joissa uskonnon käsitteen käyttöä tarkastellaan empiirisenä tutkimuskohteena.

Ihan viimeisillä sivuilla tekijä esittää lopulta kysymyksen siitä, miksi jokin nimetään uskonnoksi. Hän linkittää työnsä Ann Tavesiin esittämällä, että affektiteoria tuo lisävaloa kokemuksiin, jotka nimetään uskonnollisiksi. Mutta sitten hän kysyy ”Miksi joitakin tansseja nimetään uskonnollisiksi ja joitakin ei?” ja vastaa itse: ”The animal religion approach does not answer this question.”

Vaikka affektiteoreettinen ajattelu on tärkeää, kirjan nimi on epäonnistunut. Puhe ”uskonnollisista affekteista” on tarpeetonta, koska sellaisia ei ole olemassa. Voidaan tarkastella sitä, onko uskonnoiksi nimetyissä ilmiöissä affektiivisuutta runsaasti vai niukasti ja millaisiin sosiaalisiin muodostelmiin affektiivisuus niveltyy, mutta en ymmärrä, mihin uskonnolliset affektit viittaavat.

Vaikka minulla ei ole suurta intohimoa eläintutkimukseen, ihmettelen sitä painoarvoa, jonka Schaefer antaa Derridan teokselle The Animal That Therefore I Am (2008) suhteessa siihen, miten vähän hän hyödyntää tässä yhteydessä Deleuzea ja Guattaria, joiden kirjoituksista erityisesti A Thousand Plateaus vuodelta 1980 tarjoaa huomattavasti varhaisemman mannermaisen lähtökohdan ihmisen ja eläimen välisen rajan plastisuuden tarkasteluun. Kyse lienee siitä, että hänen amerikkalaiset opettajansa ovat tunteneet paremmin Derridan kuin Deleuzen ja Guattarin. Yhdysvalloissa Derridan teoksella onkin ollut suuri merkitys eläintutkimukseen. Yhtä kaikki, eläinten uskonnollisuudesta kirjoittaminen selventämättä uskonnon käsitettä ei ole kaikkein onnistunein tapa introdusoida affektiteoreettista ajattelua uskontotieteeseen.

Itse pohdin affektiivisuutta lyhyesti ja verrattain pintapuolisesti jo vuonna 2003 ilmestyneessä artikkelissani, jota muokkasin myös osaksi vuoden 2006 teosta Notkea uskonto. Esitin lähinnä Grossbergin ajattelua soveltaen, että affektiivisuudella – energeettisillä voimilla, hyviä fiiliksiä, toivoa ja toimintakykyisyyttä tuottavilla rakenteilla – on keskeinen rooli ilmiöissä, joita on nimetty uskonnoiksi. Yksittäisten liikkeiden suosio ei siis perustu yksin viestiin, oppiin, uskomuksiin tai ideologiaan. Affektiivisuus ei kuitenkaan ole sama kuin karismaattisuus ja ylitsepursuava tunnekylläisyys, vaan pikemminkin esimerkiksi kuulumisen tunnetta luova energeettinen voima, joka ylläpitää käsitystä siitä, että tällä elämänmuodolla ja yhteisöllä on väliä, että ”tässä on hyvä olla, oli opit mitä hyvänsä”. Tällaisessa lähestymistavassa kritisoidaan Schaeferin tavoin uskomuksiin ja oppeihin rajoittuvia näkökulmia, mutta ei hylätä sosiokulttuuristen rakenteiden ja diskurssien ohjaavan voiman tarkastelua. 

Schaeferin esittämässä muodossa en pidä affektiivista käännettä kovin merkittävänä. Siitä huolimatta pidän affektin käsitettä käyttökelpoisena. En kuitenkaan ajattele, että sen omaksuminen analyyttiseksi työkaluksi tekee perinteisistä teoreettisista käsitteistä tarpeettomia. Keskustelu affektin käsitteen soveltamisesta uskontotieteeseen on toki vielä alkutekijöissä. Schaeferin teos on toistaiseksi perusteellisin avaus, mutta se saattaisi olla vakuuttavampi, jos se olisi vähemmän provokatiivinen. Koska kyse on tekijänsä ensimmäisestä teoksesta, on tekijältä lupa odottaa näkemysten hiomista ja kehittelyä. Siinä mielessä odotan mielenkiinnolla tulevia Schaeferin julkaisuja.
 

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Suomirockin joutavat jorinat

Divarikierrokselta tarttui matkaan nippu kirjoja. Käytettyjen joukossa oli melko tuore teos Kun Suomi-rock puri ja löi (2015), tekijöinään Mato Valtonen, Moog Konttinen ja Kjell Starck. Aloin lukea sitä junassa. Totesin nopeasti, että tämä pitää päästä loppuun nopeasti, jotta kirjan voi unohtaa hyllyyn.

Kirjan tekijöillä on pitkä kokemus suomalaisesta musaelämästä. Mato Valtonen tunnetaan monista kuvioista, mutta minulle hän on ikuisesti Sleepy Sleepers -mies. Myös Moog Konttinen tunnetaan kulttuurin sekatyömiehenä, mutta musahommissa hänet tiedetään ehkä parhaiten Kontran riveistä (myös Moogetmoogs, Kontravirtanen ja niin edelleen). Kjell Starck muun muassa keikkamyyjä, mutta itselleni hän on tuiki tuntematon hahmo.

Kirjassa ei ole päätä eikä häntää. Siinä käsitellään nimellisesti 1970-luvun Suomen ahdasmielisyyttä rock-työläisten näkökulmasta. Siinä kuitenkin husitaan joka suuntaan ilman selkeää kohdennusta. Se on kirjallinen versio pitkitetystä baarien miehen jorinasta. Sellainen viihdyttää paikoitellen, mutta jossain vaiheessa alkaa vituttaa, että tyyppi istui väkisin samaan pöytään. Turinoinnissa huhupuheet muuttuvat todeksi. Aivan tarkkaan ei muisteta, miten asiat menivät. Perusteellista selvitystyötä ei ole jaksanut tehdä, kun kärsivällisyys ja keskittymiskyky ei riitä pikkuseikkoihin. Tärkeintä on korostaa, miten häntä on kohdeltu huonosti ja miten absurdi koko systeemi on.

Luin kirjan selvin päin kotona, mutta mieluummin kuuntelisin parhaat palat juodessani olutta baarissa.

Jos kirjassa on jokin juoni, se on sensuurin ja ahdasmielisyyden ajan kuvaaminen ja pyrkimys puhaltaa rajoja rikkovaa, anarkistista ulottuvuutta uudelleen henkiin soittolistojen, tähdenmetsästysohjelmien ja autotunen maailmaan. Kunhan samalla vain muistetaan toistella, että verotus ja säädökset ovat kamalinta maailmassa.

Tekijät haluavat myös sanoa, että punk ei ollut kovin merkittävä murros. Sitä tärkeämpää oli suomenkielisen rock-lyriikan kehittyminen. Totta kai Juicen, Kontran, Virtasen, Sliippareiden ja muiden suomeksi tehdyt jutut olivat merkittäviä, hauskoja, räävittömiä, nokkelia ja inspiroivia. Ilman niitä myös punk olisi ollut Suomessa hieman toisenlainen ilmiö. En kuitenkaan jaa tekijöiden käsitystä siitä, että tämä puoli olisi jotenkin unohdettu suomirockin historiankirjoituksesta.

Heillä on ansionsa myös rajojen rikkomisessa, mutta kun toistamiseen päivitellään Samantha Foxin esiintyneen täysin playbackina, niin kirjasta leimahtaa ummehtunut tuoksu. Rajoja pojat osasivat rikkoa, mutta nykypäivän yhteiskuntakriitikoiksi heistä ei ole. En ole vakuuttunut, että he olivat sitä edes 1970-luvulla. Sen sijaan he olivat nokkelia touhuajia, joiden tekemisistä riitti huvia ja inspiraatiota monille.

Lisäksi tekijät unohtavat mainita, etteivät he ole tuoneet paljoakaan musiikillisesti kiinnostavaa tai oivaltavaa lisää suomalaiseen populaarimusiikkiin. Musiikillisesti Kontra oli vitsi, jonka teho oli hyvissä lyriikoissa ja hyvin valituissa toisten tekemissä biiseissä. Sleepy Sleepersin asenne oli alkuaikoina rajoja rikkova myös musiikillisesti ”antaa mennä vaan” -hengessä, mutta ei yhtyettä tulla muistamaan musiikillisista ansioistaan. Tämän he tietävät itsekin. Siksi omaa erinomaisuutta voi korostaa vain tekemällä kirjan rajojen rikkomisesta ja vaikenemalla musiikista.

Tämän sanottua haluan korostaa, että lapsuuteni meni Sliippareita kuunnellen, ja pidän yhtyeestä vieläkin. Lapsena kuulin Kontraa vain satunnaisesti (tietenkin Jerry Cotton ja Aja hiljaa isi), mutta myöhemmin ostin yhtyeen koko Love-tuotannon sisältävän cd:n (Suurimmat iskut).

Kirjalla ei ole järkevää rakennetta, vaan se on koostettu sekalaisista muisteluista yhdistettynä tekijöiden paikoin pikkusieluiseen itsetehostukseen. En tiedä, miksi mukana on vaikkapa arvostelua siitä, mikä artisti on autenttinen bändi ja mikä kaupallinen brändi. Sleepy Sleepers on bändi ja Baccara on brändi. Tekisi mieli kysyä, mitä sitten on Valtosen Leningrad Cowboys. Vastaus: musiikillisesti täysin yhdentekevä, mutta kaupallisesti taitavasti toteutettu vitsi.

Muutamat anekdootit ovat painopaperin arvoisia ja jos oikein tsemppaa, niin jutustelun kautta pääsee hahmottelemaan 1970-luvun ilmapiiriä. Selvää on, että kirjoittajat ovat olleet pitkään aitiopaikalla näkemässä, kokemassa ja tekemässä suomalaisen populaarimusiikin kannalta kiinnostavia ja tärkeitä asioita. Harmi vain, ettei kavereilla ole ollut kärsivällisyyttä hioa käsikirjoitusta.

Lukisin paljon mieluummin huolellisesti tehdyn kirjan Sleepy Sleepersistä tai Moog Konttisen urasta. Se kuitenkin vaatisi kirjoittajan, joka koostaisi näistä repaleista koherentin kokonaisuuden, heittäisi harhailevat maan ja taivaan välillä liikkuvat jorinat pois ja antaisi tekijöistään moniulotteisen kuvan. Tämä on valitettavan hätäisesti  ja huolimattomasti kyhätty teos.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Postmoderni historiateoria

Keith Jenkins tunnetaan – jos ylipäätään tunnetaan – brittiläisenä postmodernin historiateorian edustajana. Jenkins kuuluu niihin, jotka saavat inspiraationsa sellaisilta filosofeilta kuin Jacques Derrida ja Richard Rorty. Historianteoreetikoista Jenkins tunnustaa velkansa erityisesti Hayden Whitelle ja Frank Ankersmithille. Jenkinsin suuri ajatus, jota hän on puolustanut kirjoituksissaan, koskee objektiivisen, menneisyyden omin ehdoin tehtävän historiantutkimuksen mahdottomuutta.

Hyllyyni on kertynyt vähitellen hänen teoksiaan. Vuoden 1991 Re-Thinking History oli lyhyt ja tiivis pohdinta historiantutkimuksen tietoteoreettisista ongelmista. Vuoden 1995 On ”What is History?” argumentoi, että olisi parempi siirtyä modernistisista historiateoreetikoista (Edward Carr ja Geoffrey Elton) postmodernisteihin (Richard Rorty, Hayden White). Jostain tarttui matkaan vuoden 2003 Refiguring History: New thoughts on an old discipline. Se on niukasti yli 70-sivuinen pamfletti postmodernin historiateorian puolesta, ja sellaisenaan jatkoa vuoden 1991 teokselle.

Jenkinsin mukaan on päästävä eroon modernistisesta historian ymmärryksestä. Tätä ymmärrystä luonnehtii ajatus siitä, että meillä on mahdollisuus tutkia menneisyyttä sen omin ehdoin, sen itsensä vuoksi ilman meidän subjektiivista osuutta siinä, miltä menneisyys näyttää.

Tästä ei kuitenkaan seuraa kaikenkattavaa relativismia, nihilismiä tai sitä, että lähteistä voisi lukea esiin mitä tahansa mieleen juolahtaa. Erilaiset tulkinnat saavat tulkitsijastaan riippuen argumentatiivista tukea enemmän tai vähemmän.  Näin on aina ollut. Meillä ei siis Jenkinsin mukaan ole vaihtoehtoa valita modernistista versiota. Joko olemme postmodernisteja tietoisesti tai tiedostamatta.

Historiantutkimuksella olisi näin ajateltuna esteettinen ja poliittinen arvo. Ei olekaan yllättävää, että Jenkins nivoo käsityksensä Derridan ajatuksiin avoimuudesta ja sulkeumien välttämisestä sekä Ernesto Laclaun teoretisointiin radikaalidemokratiasta.

Jenkins toistaa Whiten käsityksen historiasta. Sen mukaan historia on narratiivinen diskurssi, jonka sisältö on yhtä lailla kuviteltua kuin löydettyä. Tätä selventää viittaus Ankersmithiin, joka korostaa, että historiantutkijalla on ylenpalttisesti faktoja (”löydettyä”), joiden valikointi, arviointi, juonellistaminen ja merkityksellistäminen on välttämätöntä (”kuviteltua”).

Kolmeen päälukuun jakautuva lyhyt pamfletti on vahvimmillaan kahdessa ensimmäisessä, johdatellessaan Derridan ja Whiten antiin historiateoreettiseen keskusteluun. Heikoimmillaan se on viimeisessä, jossa pohditaan modernistisen historiakäsityksen jälkeisen historiankirjoituksen mahdollisuuksia erityisesti Jean Baudrillardin ja Elizabeth Ermarthin avulla.

En ole seurannut yksityiskohtaisesti historiateoreetikkojen keskustelua Jenkinsistä, mutta sen verran osaan sanoa, että halukkaat voivat tutkailla esimerkiksi Rethinking History: The Journal of Theory and Practice -lehden Jenkins-teemanumeroa 2/2013.

Itselleni Jenkins on ollut poikkeuksetta inspiroivaa iltalukemista, ei enempää eikä vähempää. Hän haastaa tavanomaisia ajatuksia siitä, mitä historiantutkimus ja tutkimus ylipäätään on, mutta hän myös pyrkii vastaamaan tyypillisiin paniikkireaktioihin, joissa kysytään, mitä arvoa tai merkitystä tutkimuksella on, mikäli tietoteoreettinen perusta ei olekaan niin vakaa kuin sen haluttaisiin olevan.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Kovin valkoinen rokkipianisti

Pienen työn palkkioon kuului Rick Braggin kirja Jerry Lee Lewis: Omin sanoin (2015) – yli viisisataasivuinen mötkäle, jossa käydään läpi vuonna 1935 syntyneen Lewisin elämää alusta nykypäivään.

Lukiossa luin miehen uraa käsittelevän Nick Toschesin teoksen Helvetin tuli: Jerry Lee Lewisin tarina. En muista siitä paljoakaan, joten vertailua on turha odottaa. Sen verran voi sanoa, että Toschesin kirja on lyhyempi, Braggin teos on tarpeettoman pitkä. Täytyy lukea melkein sata sivua ennen kuin Jerry esiintyy ensimmäistä kertaa kirkossa. Siihen mennessä isä on ollut pariin otteeseen vankilassa ja isoveli on kuollut.

Jos haluaa fiilistellä rauhassa ja pitkään, ei kirjan pituudessa ole mitään ongelmaa. Jos pöytien ja lattioiden lukupinot kasvavat kasvamistaan, toivoisi hieman kompaktimpaa käsittelyä.

Braggin ote on tarinallinen ja kaunokirjallinen. Itse olisin toivonut enemmän tutkivaa ja kulttuurihistoriallista otetta, vaikka sitä onkin mukana jonkin verran. Silti on annettava tunnustus tekijälle. Bragg on tehnyt suuren työn, jossa yhdistyvät Jerry Leen omat muistelut ja muut lähteet.

Suuria vaikuttajia Lewisin musiikkiin ovat esimerkiksi Jimmie Rodgers, Hank Williams ja Moon Mullican. Ylipäätään etelän musiikkiperinteet ja kirkoissa laulettu musiikki loivat edellytykset Lewisin tyylille, jossa pianolla pistettiin perinteisiin vauhtia ja boogiewoogieta.

Lewis soitti jo teininä klubeilla ja ilotaloissa, joissa 50-luvulla oli yleensä elävää musiikkia. Kun näistä vaiheista päästään yli, kirja lähtee käyntiin. Lewis käy koesoitossa Sun-yhtiölle, mutta pomo Sam Phillips ei ole paikalla. Phillips kuitenkin kiinnostuu Lewisista ja pian ”Crazy arms” soi juuri oikeassa radio-ohjelmassa. Lewis soittaa vastahakoisesti Carl Perkinsin kappaleella ”Matchbox”, tapaa Elviksen ja jammailee kimpassa näiden ja Johnny Cashin kanssa. Tästä jamista tuli Million Dollar Quartet.

Teoksessa käydään läpi enemmän ja vähemmän tutut käännökset, skandaalit ja tempaukset. Useimpiin niistä teos ei tuo kovin paljon uutta. Esimerkiksi siihen, kun Lewis laittaa pianon palamaan, jotta Chuck Berryn olisi pääesiintyjänä tajunnut Jerryn olevan rokin kuningas. Omien sanojensa mukaan Jerry kommentoi lavalta poistuessaan Berrylle: ”Teehän perässä, Chuck”, mutta legendan mukaan se kuului näin: ”Teehän perässä, nekru.”

Kirja myös kertoo, mistä Lewis sai lisänimensä Killer. Se ei kuulemma tullut hurjasta lavashowsta, vaan siitä, että koulussa hän melkein tappoi opettajan käsirysyssä. Itseni kaltaiselle amatöörille uutta oli Lewisin sekoilu Gracelandin porteilla hieman ennen Elviksen kuolemaa.

Jerryn uskonnollisuuden käsittely kulkee läpi tarinan. Karismaattisen kristillisyyden henkilökohtaista uskon kokemusta korostavassa ympäristössä kasvanut Lewis on kamppaillut uskonsa kanssa läpi elämänsä. Kun soittaa paholaisen musiikkia, ei voi tietää taivaspaikastaan. Jos on vähintään musta lammas tai pahimmassa tapauksessa paholaisen sanansaattaja, kristillisen kosmologian sisäistänyt ajaa itsensä ristiriitojen pariin. Tätä ristiriitaa Lewis ei ole koskaan ratkaissut. Hän odottaa rankaisevan Jumalan ratkaisua.

Lisäksi kirjassa käsitellään yllättävänkin paljon Jerry Leen serkkua, helluntailaissaarnaaja (ja televisiosaarnaaja) Jimmy Swaggartia, joka on tavallaan Lewisin peilikuva: jos Jerry Lee on paha poika, jonka julkisivu kätkee vakaumuksellisen kristityn, Jimmy on uransa puolesta kristitty, joka tykkää peuhata prostituoitujen kanssa.

Yksi kirjan ongelmista on se, ettei Lewis ole legendan statuksestaan ja vivahteikkaasta elämästään huolimatta kovin kiinnostava henkilö. Ei edes silloin kun hän alkoi uransa huipulla seurustella 13-vuotiaan sukulaisensa kanssa. Briteissä lehdistö teki tapauksesta skandaalin ja se alkoi vaikuttaa Lewiksen uraan myös Yhdysvalloissa, jossa asiasta ei ollut aikaisemmin noussut sen suurempaa haloota. Hänen elämänkulussaan on jonkin verran kiinnostavia aineksia (päihteet, aseet, seitsemän avioliittoa, kuolleita lapsia, verovälttely, satunnainen väkivaltaisuus jne.), mutta hänellä ei ole paljoakaan kiinnostavaa sanottavaa mistään muusta kuin itsestään (jos siitäkään).

Kiinnostavinta on oikeastaan lukea 50-luvun rokkitähtien keskinäisistä suhteista ja sen aikaisesta yhteiskunnasta tästä perspektiivistä. Kiinnostavaa on myös se, miten nopeasti Jerry Leen ura nuupahti. Muutamien hittien jälkeen levy-yhtiö Sun ei panostanut erityisen voimakkaasti artistiin, radiokanavat eivät pyöritelleet maestron ralleja eivätkä lauluntekijät tarjonneet sävelmiään artistille entiseen malliin (Otis Blackwell oli muutamien Lewis-hittien takana). Lisäksi rokkareiden tilalle alkoi tulla 1960-luvun alkaessa nöösimpiä poppareita ja surf-musiikkia esittäviä yhtyeitä.

Lewis toki jatkoi soittamista ja keräsi yleisöä. Ajan myötä hänestä tuli legenda, mutta uran alkuajan veroisia hittejä hänelle ei enää tullut. Poikkeuksena hänen versionsa Big Bopperin vuoden 1958 kappaleesta ”Chantilly lace”, joka julkaistiin Lewisin versiona vuonna 1972. Lähinnä mies seilasi pillereiden ja halvan viskin voimalla läpi showbisneksen ja jatkuvan keikkailun. Naisia kaatui ja vaimot vaihtuivat. Jerry Lee on menneen ajan mies, joka rakastaa äitiään, ei osaa elää ilman vaimoa, mutta ei myöskään osaa arvostaa kumppaneitaan.

Teoksessa piirtyy kuva artistista, jolle tien päällä oleminen on lähes pakonomaista. Itseään voisi säästää, ottaa rennommin ja tienata vähintään yhtä paljon. Sen sijaan Jerry Lee kiersi kiertämistään niin areenoilla kuin räkäisissä kaljakuppiloissa ikään kuin pysähtyminen olisi vaarallista. Rahaa tuli välillä paljon, mutta elämäntyyli oli tuhlaileva. Miehen sekoiluja kirjataan ylös toisensa jälkeen, ja lukija miettii, missä määrin kyse oli amfetamiinista ja alkoholista. Vai onko niin, että Lewis on niin monen muun tähden tavoin luonteeltaan lyhytpinnainen typerys?

Vaikka Lewis saa kertoa kirjassa omat versionsa tapahtuneista, hänestä ei silti muodostu mitenkään miellyttävää kuvaa. Oikeastaan sitä Jerry Lee ei edes tavoittele. Ilman musiikkiaan, soitto- ja esiintymistaitoaan hän olisi ehkä päätynyt vankilaan tai kuollut nuorena.

Tähän liittyy myös pienimuotoinen ammatillinen huomio. Jos eräät kognitiivisen uskontotieteen edustajat ovat esittäneet, että kaikkitietävän ja kaikkialle näkevän olion ajatteleminen voi motivoida ihmisiä toimimaan moraalisesti verrattuna siihen, ettei usko kenenkään olevan näkemässä, Jerry Lee tarjoaa vasta-argumentin. Lewis nimittäin korostaa, ettei kadu juuri mitään, mitä on ihmisille tehnyt, sillä kyse on loppujen lopuksi hänen ja Jumalan välisestä asiasta. Kaikkivaltias on siis oikeutus sille, ettei moraalista (toisia ihmisiä kohtaan) tarvitse välittää.

Loppujen lopuksi Lewisilla on melko vähän suuria biisejä. ”Whole lotta shakin going on”, ”Great Balls of Fire”, ”Breathless”, ”High school confidential”, ”It’ll be me” ja ”Crazy arms”. Siinä niistä on suurin osa. Tosin kaiken maailman keskinkertaiset koverit muuttuivat Jerry Leen käsittelyssä omintakeiseksi pianoboogieksi, jota voin kuunnella pitkään kyllästymättä. Kirjassa muuten kerrataan jo Toschesin teoksessa kerrottu tarina ”It’ll be me”-kappaleen tekstin synnystä. Se on hauska vessajuttu, jota en toista tässä.

Lewisin nimittäminen kovimmaksi valkoiseksi rokkipianistiksi ei liene kovin kontroversiaalista. Ainakin se jättää avoimeksi ajatuksen siitä, että Little Richard saattaisi olla kaikkein kovin rokkipianisti jollakin kriteerillä, vaikka teknisesti ja oman soittotyylin luojana Lewis taitaa olla parempi.
 

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Studioalbumit osa 66 (2/2): Sonic Youth (1992–2009)

Ensimmäinen osa Sonic Youthin levystä päättyi vuonna 1992 julkaistun Dirtyn menestykseen. Bändin levytysura jatkui kuitenkin seuraavat 17 vuotta. Tässä on toinen osa.

Experimental Jet Set, Trash and No Star (1994) tuntui heti ilmestyessään Dirtyn menestyksen jälkeiseltä krapulalevyltä, mutta olen aina pitänyt siitä. Se on askel kohti marginaalia kaikin tavoin: lähestyttävyydeltään, tyyliltään, hiomattomuudeltaan, soundeiltaan. Se on myös ainoa SY-levy, jonka olen ostanut välittömästi ilmestymisen jälkeen vinyylinä – ja vieläpä sinisenä vinyylinä formaatin kuolemaa julistaneena aikana. ”Bull in the heather” oli varautunut, joskin hieno ensisingle, mutta kaksi suurinta suosikkiani ovat ”Starfield road” ja sekavasti rynnivä ”Bone”, jonka lauluosuus on Kimin kuiskailua. Muita muistamisen arvoisia on ainakin ”Screaming skull”, ”Self-obsessed and sexee” ja ”Tokyo eye” enkä tällä valikoinnilla halua dissata muita raitoja. Ai niin, ja ”In the mind of the bourgeois reader” meinasi unohtua. Lyriikoissa on vahva Gordonin feministinen vire. Butch Vig jatkoi tuottajana. Arvioissa oli paljon myönteistä, mutta moni olisi halunnut bändin menevän valtavirrassa omille epämukavuusalueilleen. Sen sijaan yhtye vetäytyi kuoreensa. Tämä hämmensi minuakin vuonna 1994. Yhtä kaikki lopputulos on onnistunut. Se on listasijoituksia tarkastelemalla yhtyeen menestynein albumi, mutta uskon sen olevan vain seurausta edellisen levyn herättämästä kiinnostuksesta. Tässä kohdin syntyi Kimin ja Thurstonin ainoa lapsi Coco.

Washing Machine (1995) oli haastava heti ilmestyessään. Bändi harkitsi vakavasti nimensä muuttamista Pesukoneeksi, mutta päätti jättää sen vain levyn nimeksi. Albumilla on pitkiä jamitteluja, jotka kuulostavat bändiltä itseltään, mutta nopeammat melodiahitit ja klaustrofobiset kitaravallit puuttuvat, vaikka teoksella ei ole pahemmin bassoa, koska Gordon päätti soittaa enimmäkseen kitaraa. Levyn yleisilmeestä kertovat lohkaistut singlet. Toinen singleraita ”Little trouble girl” on tempoltaan hidas, se sisältää puhelaulua ja melodiset osuudet laulaa (Gordonin heikon laulutaidon vuoksi) Pixiesistä ja Breedersistä tuttu Kim Deal. Albumin päättää yhtyeen pisin biisi, noin 20-minuuttinen ”The Diamond sea”, joka oli ensimmäinen single, joka tosin oli vähän yli viisiminuuttinen otos pidemmästä levyraidasta. Levy-yhtiön toiveesta avausraita ”Becuz” pilkottiin pituutensa vuoksi kahtia, jolloin toinen osa ”Becuz coda” siirtyi levyn jälkipuoliskolle. Yksi suosikeistani, ”Junkie’s promise”, pääsee loppuunsa sentään neljän minuutin kohdalla. Levyn parhaita on ”No queen blues”, joka sopii täydellisesti levyn jammailevaan tunnelmaan, mutta yhdistelee sopivasti bändin aikaisempia, myönteisessä mielessä tukahduttavia ja kaoottisia hyveitä. Teos sai kiittäviä arvioita. Itselleni se ei ollut jostain syystä kuin ihan kiva, mutta nyt kuunneltuna se on oikein toimivaa, letkeää jammailua. Parempi kuin muistinkaan. Levyn ilmestyttyä pyysin tuttua levykauppiasta soittamaan sitä. Hän totesi, että se on se bändi, jonka kitarat ovat epävireessä.

A Thousand Leaves (1998) sisältää täsmälleen yhden helpon raidan. Se on ”Sunday”, jonka videolla heiluu Macaulay Culkin. Biisiin liittyi myös ensimmäisen SY-keikkani muistaakseni ainoa repliikki: ”Nyt on maanantai, seuraava kappale on sunnuntai.” Muuten keikka Tukholman vesifestivaaleilla oli aikamoinen taidepläjäys. Lopuksi tuli kohokohta ”Death valley 69”. Tämä levy jatkaa karkeasti ottaen edellisen linjaa. Siinä on pitkiä, jammailevia, rakenteellisesti keskimääräistä haastavampia, improvisaatiohakuisia melko hitaita biisejä. Siitä puuttuu äsken mainittua lukuun ottamatta helpot ja iskevät raidat, joita Pesukoneella vielä oli. En ole koskaan pitänyt tätä yhtyeen merkittävimpiin kuuluvana levynä, eikä se sinne nouse nytkään. Huono se ei ole. Siitä vain puuttuu tunne siitä, että jotain kiinnostavaa on tapahtumassa. Tätä mielikuvaa vahvistavat bändin jäsenten kommentit siitä, että levytyksessä ei ollut erityistä ideaa tai tuntua siitä, että nyt ollaan tekemässä jotain merkittävää. Kunhan soiteltiin. Kritiikki oli vaihtelevaa, mutta pääosin varsin myönteistä.

NYC Ghosts and Flowers (2000) liittyy siihen vaiheeseen elämästäni, kun kuljin vähän väliä Pietarissa. Siksi myös tämä albumi tuli ostettua sieltä. Jos yhtye oli vapauttanut itsensä ulkoisista odotuksista vähitellen Experimentalista alkaen, minä olin vapauttanut itseni yhtyeeseen kohdistetuista odotuksista vasta tässä vaiheessa. Ehkä siksi levy on aina kuulostanut niin vapautuneelta ja vapauttavalta. Tyylillisesti se ei tee muutosta edelliseen. Se koostuu verrattain pitkistä, keskitempoisista, rennon jammailevista raidoista. Seitsemän ja puoli minuuttia kestävä avausbiisi ”Free city rhymes” kertoo kaiken oleellisen. Sitä seuraava ”Renegade princess” on rajumpi mutta silti letkeä. ”Nevermind (what was it anyway)” on Kimin laulama helpohko raita, joka joko kertoo tai ei kerro Nirvanasta (ei kerro). Sen jälkeen levy laajenee tasaisen ylväänä mattona, josta ponkaisee esiin suriseva ”StreamXsonik subway”, joka saa seuraansa onnistuneen albumin tyylikkään nimiraidan. No, tämä on minun arvioni. Oikeasti bändin kitaralaitteet pöllittiin ja jäsenet kaivoivat vanhat kamansa naftaliinista sekä preparoivat kitaransa parille raidalle alkuaikojen tapaan. Kriitikoiden kanta oli vaihteleva: moni kolme viidestä -tyyppinen arvio sai rinnalleen kehuja yhtyeen hovikriitikoilta. Merkittävä tapaus lienee kuitenkin Pitchforkin 0.0/10. Tosin sama skribentti kirjoitti kymmenisen vuotta myöhemmin rakastavansa albumia. Hänen arvionsa on kuulemma muistutus siitä, että tulee suhtautua epäilevästi juuri kollegesta päässeen lapsen mielipiteisiin.

Murray Street (2002) tuli edellisen tapaan ostettua Pietarista. Kuuntelin sitä viettäessäni kuukauden kaupungissa. Siksi levy liittyy edelleen vahvasti aikaan ja paikkaan. Se on hieman helpommin lähestyttävä muutaman haastavan jälkeen. Paikkaan se sijoittuu tekijöidensäkin maailmassa. Murray Street on nimittäin katu, jolla bändin studio sijaitsi. Aikaisemmillakin albumeilla vieraillut kitaristi Jim O’Rourke nimitettiin viralliseksi jäseneksi. Kansikuvaan käytettiin lapsityövoimaa: siinä poseeraavat mansikankeruussa Gordonin ja Mooren tytär Coco kaverinsa kanssa. Se sai edeltäjäänsä paremmat arviot ja sitä kiitettiin tasapainosta melodioiden ja kakofonian välillä.

Sonic Nurse (2004) ilmestyi aikana, jolloin kiinnostukseni yhtyeeseen oli laantunut. Levy kuulosti vanhan toistolta. Siis vanhan hyvän toistolta, mutta vähän tylsältä ja turvalliselta. Päädyin kuitenkin tähän aikaan keikalle Tukholman Acceleratoriin (2005). Tälläkään kerralla ei kuultu hittejä, jos ”Bull in the heatheria” ei sellaiseksi lasketa. Bändi soitti lähinnä uutta levyä ja muutaman vanhan (ei tunnetuimpia). Ote oli kokeileva ja kaoottinen. Nurse sai enimmäkseen varsin myönteisiä arvioita, mutta osassa oltiin minun kanssani samaa mieltä: nuoret yrittäjät ajavat ohi bändistä, joka tekee levyjä velvollisuudesta ja vanhasta muistista. Nyt kuunneltuna on todettava, että tämä on oikein hyvä albumi, josta puuttuu jotain. Siinä on lähestyttäviä biisejä ja yksittäisiä kohokohtia (esim. ”Stones” ja ”Kim Gordon and the Arthur Doyle hand”), mutta sillä ei ole samanlaista vahvaa ominaisluonnetta kuin monilla muilla yhtyeen albumeilla.

Rather Ripped (2006) on levy, jota odotin aivan yhtä vähän kuin edeltäjäänsä. Siitä on myös yhtä valju, tai pikemminkin turvallista keskinkertaisuutta huokuva mielikuva. Kriitikot olivat tällä kerralla sitä mieltä, että yhtyeen kypsyminen ja lähestyttävyys ei ole eltaantumista tai vesittymistä vaan ansio. Levy siis sai varsin myönteisen vastaanoton kriitikoilta. Kielteisemmät arviot perustuivat toiveeseen kuulla kompleksista Sonic Youthia eli niissäkin jaettiin käsitys levyn poikkeuksellisen ”biisimäisistä” sävellyksistä. Oma kantani on, että tämä on yhtyeen pop-albumi. Sillä on hyviä biisejä, vaikkapa ilmeinen poppishitti ”Incinerate”, mutta kokonaisuudesta puuttuu tuntu, että albumi olisi tärkeintä, mitä nyt tapahtuu. Se on pikemminkin rennosti ottava keski-ikäinen, joka näyttää puolihuolimattomasti nuorille, miten asiat tehdään. Pavementista tuttu Mark Ibold tuli soittamaan bassoa levyn kiertueelle, mutta ilmeisesti ei osallistunut levytykseen.

The Eternal (2009) jäi yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi. Mark Ibold on virallisesti mukana siinä. Levy on tavallista myöhäisen ajan Sonic Youthia. Se on harkittu, melko suoraviivainen ja jotenkin turhankin tyytyväinen omaan tilaansa. Ensimmäisenä pakasta nousee Ranaldon laulama ”What we know”, koska se on vähän rokkaavampaa kuin muu materiaali. Levyn päättää lähes kymmenminuuttinen Kimin kuiskailu ”Massage the history”. Kriitikot tykkäsivät enimmäkseen, mutta itse asetun lievästi nuivien äänien joukkoon, jotka myöntävät, että kyse on hyvästä levystä mutta ei Sonic Youthin mestariteoksesta.

Extrat:

Sonic Youth (1982) on bändin eponyymi debyytti-ep, joka koostuu viidestä studiobiisistä. Myöhemmillä versioilla on mukana liveraitoja. Siinä on selviä post-punk -vaikutteita (”Burning spear”), helposti lähestyttävää materiaalia (”I dreamed a dream”) ja no waveen kallistunutta surinaa.

Ciccone Youth: The Whitey Album (1989). Kyse on yhtyeen projektista, jota ei haluttu julkaista emobändin nimellä. Ideana oli tehdä kitaraindietä hiphopin tavoin – laittaa looppi rullaamaan ja rakennella siitä eteenpäin. Albumin tunnetuin raita on Madonna-laina ”Into the groovey”, joka oli julkaistu kolme vuotta aikaisemmin singlenä. Siellä on myös Minutemenistä ja muista yhteyksistä tutun Mike Wattin demoversio Madonnan biisistä ”Burning up”, joka on yksi levyn hyvistä hetkistä. Tyypit ihailivat Madonnaa eli mistään vitsistä ei ole kyse. Sen sijaan Robert Palmerin ”Addicted to loven” versiointi on vittuilua. Levyllä vierailee Dinosaur Jr:stä tuttu J Mascis. Projektin nimeen jätettiin emobändin Youth, mutta mukaan otettiin Madonnan sukunimi Ciccone. Omistan levyn, jolla on hetkensä, mutta on onni, että jäsenet ymmärsivät kuopata sivuprojektin ja keskittyä emobändiin.

Lost Tracks: Single B-Sides and Non-Album Tracks (1994). Tukholmasta tarttui vuonna 2007 matkaan levy, jossa on Sonic Youthin harvinaisempia vetoja. Tämä on omalla tavallaan taivaallisen hyvä paketti. Levyllä on hienoja raitoja, muun muassa kovereita: Mudhoneyn ”Touch me I’m sick”, Plastic Bertrandin ”Ca plane pour moi”, New York Dollsin ”Personality Crisis, Beach Boysin ”I know there’s an answer”, Captain Beefheartin ”Electricity” ja poikkeuksellisen erinomainen versio Neil Youngin kappaleesta ”Computer age”. Ramonesin ”Beat on the bratiin” bändi ei saa puhallettua mitään erityistä, mutta eipä ole muutkaan. (Bändi on toki soittanut muitakin Ramonesin biisejä, ks. esim. vuonna 1987 äänitetty livealbumi Hold that Tiger, jolla encore koostuu neljästä ramokoverista.) Saattaa kuitenkin olla niin, että levyltä puuttuu yhtyeen paras kover. Siellä ei nimittäin ole bändin tulkintaa Carpenters-tribuutilla If I Were a Carpenter ilmestyneestä raidasta ”Superstar”. Joka tapauksessa Lost Tracks muistuttaa, että Sonic Youthilla on mainio musiikkimaku, ja he osaavat tehdä hienoja versioita. En ole varma, mitkä kaikki ovat omia vetoja, mutta ehdottoman hienosta kokonaisuudesta on kyse.

The Destroyed Room: B-Sides and Rarities (2006) on sisällöltään hyvin toisenlainen kuin Lost Tracks. Tämä pitää sisällään enimmäkseen hidasta, kirskuvaa, surisevaa ja jammailevaa Sonic Youthia. Ajallisesti raidat sijoittuvat vuodesta 1991 vuoteen 2004 ainakin tuplavinyylillä, jolla on enemmän biisejä kuin cd:llä. Tämä ei ole aloittelijan paketti.

Sonic Youth hajosi vuonna 2011 Thurstonin ja Kimin avioliiton päättymiseen. Yhtye soitti viimeisen keikkansa Brasiliassa. Sen tunnelmien kuvauksella alkaa Kim Gordonin kirja. Yhtyettä ei enää ole. On kuitenkin ihmiset, jotka tekevät musiikkia erikseen.

Gordonin ja Bill Nacen Body/Head on taideprojekti, jonka suuntaan en varmaan korvaa lotkauttaisi, jos sitä pyörittäisi täysin tuntematon henkilö. Thurston Mooren soololevyissä on onnistumisia ja keskinkertaisuuksia, mutta ei napakymppejä. Trees Outside the Academy (2007) soi melko paljon ostaessani toisenlaisiin kansiin pakatun promoversion Englannissa asuessani, mutta erolevy Demolished Thoughts (2011) ja toistaiseksi viimeisin Best Day (2014) eivät ole nostattaneet suuria riemunkiljahduksia. Chelsea Light Moving on kaikin puolin asiallista musiikkia, mutta sen eponyymia albumia (2013) kuunnellessa tulee hieman ikävä Sonic Youthia.

Parhaiten on onnistunut Lee Ranaldo, jonka kaksi SY:n hajoamisen jälkeistä soololevyä ovat hienoja teoksia, erityisesti vuoden 2012 Between the Times and the Tides.  Tätä kirjoittaessa on tullut tieto, että Ranaldo esiintyy kesäkuussa Helsingissä. Pari vuotta sitten en päässyt katsomaan häntä Primaverassa päällekkäisyyksien vuoksi (olin Pixiesin keikalla toisella puolella festivaalialuetta).

Gordonin muistelmateos on asiallista luettavaa. Tosin olisin halunnut sen sisältävän enemmän bändistä, jossa hänestä tuli tunnettu ja rakastettu. Ehkä haavat ovat vielä auki, sillä vaikka Kim kirjoittaa levyistä, hän tyytyy lähinnä kommentoimaan omaa osuuttaan sävellystyössä ja laulamisessa, sitäkin melko kitsaasti.

Sonic Youth ei ole mielestäni maailman paras bändi. Se on kuitenkin yksi ehdottomimmista. Se on aina muistuttanut, että asioita voi tehdä omalla tavallaan, vaikka kaupalliset paineet puskisivat toisaalle ja vaikka heistä inspiroituneet pikkuveljet ja -siskot alkaisivat kääriä dollareita vesitetyillä versioillaan. Sonic Youth on tehnyt muutamia loistavia levyjä, useita erittäin hyviä ja heikoimmillaankin se pesee suurimman osan muista.

Loppuun vielä sälää knoppitiedosta kiinnostuneille: Sonic Youthin varhaisempia nimiä olivat Male Bonding, Red Milk ja The Arcadians. Bändin nimi tuli kahdesta inspiraation lähteestä: MC5:n Fred ”Sonic” Smithistä ja reggea-akti Big Youthista.