Studioalbumit osa 16: Dave Edmunds

Stray Cats oli jo teininä kova juttu. Sitä kautta tutuksi tuli myös Dave Edmunds, joskin pinnallisesti. Hän tuotti Stray Catsin levyjä, ja soittikin yhdessä kissojen kanssa ainakin singlellä ”The race is on”. Daven omien levyjen kuuntelu jäi vähemmälle.

Ostin 1990 samana vuonna ilmestyneen albumin Closer to the Flame Anttilan alennuksesta, koska siinä vieraili pari Stray Catsin soittajaa. Tosin sitä ennen olin arvostanut Edmundsin musiikillista kontribuutiota elokuvaan Porkyn kosto (Porky’s Revenge), joka oli teinikomediatrilogian päättänyt osa. Myöhemmin myös ostin alennuksesta elokuvan soundtrackin, koska siinä oli Edmundsin popveto ”High school nights”. Lisäksi miehen tunnettu kitaraluritus ”Sabre dance” oli tullut tutuksi. Sitten oli pitkä tauko.

Muutama vuosi sitten ostin levymessuilta kaksi Edmundsin sooloa parilla eurolla. Kun kuulin pian 70-vuotta täyttävän Daven tulevan keikalle Turkuun alkukeväällä 2013, päätin ostaa lipun ja kuunnella kaikki levyt. Lisäksi ostin Rockpile-nimellä levytetyn albumin Seconds of Pleasure käytettynä vinyylinä. 

Itse keikka ei ollut maailman merkittävin tapahtuma. Paikoitellen tuli mieleen ruotsinlaivalla jammaileva tribuuttibändi, joka soittaa mieluummin Chuck Berryä kuin omia juttujaan. Keikalla tulikin kolme Berry-lainaa. Kohokohta itselleni oli Rockpilen ”Fine, fine, fine” ja olihan se sapelitanssikin kiva kuulla. Edmundsin sooloihin verrattuna biisien keskitempo oli varsin hidas. Mutta se keikasta, siirrytään levyjen pariin.

Edmundsin ensimmäinen levyttänyt yhtye oli nimeltään Love Sculpture. Se teki kaksi levyä.

Blues Helping (1968) on hyvin tavanomaista, hieman tylsääkin bluesrokkia, jossa kitaraa tosin kuritetaan välillä rajusti. Genrelle tuttuun tapaan albumilta löytyy kovereita, joista tunnetuimpina esimerkiksi ”Summertime” ja ”On the road again”. Slim Harpon ”Shake your hipsiä” edes Love Sculpture ei onnistu pilaamaan, vaikka kyse taitaa olla valjuimmasta kuulemastani versiosta.

Love Sculpturen toiselta albumilta Forms and Feelings (1970) löytyy yli 11-minuuttinen ”Sabre dance”, jossa Edmunds esittelee taitojaan kitaransoittajana. Se ei ole ainoa levyltä löytyvä, populaarimusiikin ulkopuolelta esiin kaivettu sävellys. Mukana on myös ”Farandole”. Albumin avausraitana on hieno ”In the land of the few”, joka tekee radikaalin eron edeltävän albumin blueskovereihin. Heti perään tulee ”Seagull”, joka asemoi yhtyeen lähemmäksi brittiprogea kuin bluesia. Toisten sävellyksiäkin löytyy, ja niitä saa edustaa esimerkiksi Chuck Berryn ”You can’t catch me”, jossa kitaraa taas kuritetaan. Levy on melkoinen sillisalaatti, mutta samalla kunnianhimoinen ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Omalla nimellä levytetty Rockpile (1972) on jäänyt osittain kuuntelematta. En omista levyä eikä sitä ole Spotifyssä, mutta siellä on brittilistan ykköseksi noussut ”I hear you knocking” ja ”Lover not a fighter”, jotka Edmunds soitti keikalla.

Edmunds oli mukana myös Brewers Droop -nimellä levyttäneessä yhtyeessä. Tosin pitkäsoitto The Booze Brothers, joka levytettiin 1973, julkaistiin vasta 1989. Tässä oli mukana myös Mark Knopfler. Maailman musiikillinen aarrearkku ei olisi juurikaan arvottomampi, vaikka tätä ei olisi koskaan julkaistu.

Subtle as a Flying Mallet (1975) sisältää pääasiassa kovereita. Kantria, bluesia, rokkenrollia ja erityisesti Spectoria (”Baby I love you” ja ”Da doo ron ron”).

Get It (1977) onkin tuttu albumi, koska omistan sen vinyylinä. Siinäkin on paljon kovereita, mutta tyylivaihtelu on karsittu minimiin: nyt mennään rokilla suoraan ja tehokkaasti, melodioita ja duurivoittoista leppoisuutta unohtamatta. Mukana on myös Nick Lowe, basistina ja säveltäjänä. Moni biisi itse asiassa kuulostaa Nick Lowelta ilman sitä herkkyyttä ja koskettavuutta, jonka hän parhaimmillaan vangitsi. Levy on ehdottomasti Edmundsin parhaimmistoa.

Tracks on Wax 4 (1978) jatkaa samaan malliin. Albumin täyttää sopiva sekoitus omia sävellyksiä ja rokkikovereita. Viimeisenä kuullaan tässä vaiheessa jo Nick Lowen singlenä julkaisema klassikko ”Heart of the city”. Levyllä tosin laulajana on itse herra Edmunds.

Repeat When Necessary (1979) menee askeleen popin suuntaan, mutta se ei tarkoita huonompaa kokonaisuutta. Levyllä on versio Cliff Richardin biisistä ”Dynamite”, Elvis Costellon ”Girls talk” ja yksi Edmundsin tunnetuimmista, ”Queen of hearts”, joka on soinut myös leffoissa ja videopeleissä. Niille, jotka kuvittelevat Huey Lewis and the Newsin keulahahmon olevan vain puhtoisen kasaripopin ja juppiajan kyllästämä paise populaarimusiikin orvaskedessä, ilmoitetaan, että levyn päättää Lewisin säveltämä bluesrypistys ”Bad is bad”. Itse hän soittaa biisillä huuliharppua.

Rockpile-nimellä levytetty Seconds of Pleasure (1980) tuli hankittua Uppsalasta. Se on tasapainoinen ja laadukas tuotos, yksi parhaimmista kokonaisuuksista Edmundsin uralla. Siinä on hyviä biisejä, ja tyylillisesti siinä ei hakeuduta ääripäihin melodisen popin ja runttaavan rock’n’rollin sekoituksessa.

Twangin… (1981) on aavistuksen synkempi kuin vaikkapa Repeat…, mutta se on myös kompakti kokonaisuus. Taas valtaosa on toisten tekemiä kappaleita. Niistä oikein onnistuneita on esimerkiksi ”Three time loser”. Levyn ehkä merkittävin raita on kuitenkin kantrihenkinen ”The race is on”, sillä tuotantotyön lisäksi se yhdistää Edmundsin Stray Catsiin.

D. E 7th (1982) tuli ostettua vinyylihyllyyn samalla kertaa kuin Get It. Levy-yhtiö on vaihtunut, ja toinen muutos on se, ettei Nick Lowe ole enää remmissä mukana. Tuttu piirre on Chuck Berry-koveri (”Dear dad”). Outo piirre on se, ettei levyllä ole yhtään Edmundsin omaa kappaletta. Sisältö on reipastempoista ja keskilaatuista, konstailematonta poprokkia, ja esimerkiksi pari ensimmäistä raitaa, ”From small things big things come” ja ”Me and the boys” osoittavat, etteivät muutokset suistaneet Edmundsin tuttua linjaa raiteiltaan.

Information (1983) on suoraa ja tehokasta feelgood-poppia, jossa on tehty hieman myönnytyksiä 80-luvun ääniteknisille ratkaisuille. Toki pinnan alla kuplii vähän väliä 50-luvun rock, mutta se tarjoillaan muodossa, jossa se voisi upota suureen kasariyleisöön. Albumilla on läsnä muun muassa ELO:sta tuttu Jeff Lynne, joka tuottamisen lisäksi myös sävelsi yhden kappaleen albumille. Ei tämä ole Daven paras soolo, mutta onhan tälläkin pari hienoa hetkeä.

Riff Raff (1984) jää pääosin kuuntelematta, kun sitä ei löydy Spotifystä eikä omasta hyllystä. Sen verran selvitin, että Lynne jatkoi tuottajana, ja ainakin levyn avaus- ja videoraita ”Something about you” vie albumia entistä enemmän kammottavan kasarisoundin suuntaan. Sama jatkuu toisella raidalla. Kaikki tämä on toki nähtävissä jo levyn kannesta. On vähän kuin kuuntelisi suoraa Daven peruspoppia, johon on tuupattu sekaan koko Jan Hammerin tuotanto.

Closer to the Flame (1990) löytyi aikanaan hyllystä. Se lähti eräässä vinyylivaihtokaupassa, enkä ole sen kummemmin albumia kaivannut. ”Every time I see her” on hieno kasarihenkinen popralli, joka tuo mieleen – kääk – Meatloafin. ”King of love” oli se syy, miksi torttupäät ostivat levyä. Sillä vierailee pari kujakissaa, ja se on ihan vetävää rockabillyä. Ehkä levy on vähän parempi kuin miltä se tuntui silloin 90-luvun alussa. Vaikkapa avausraita ”Closer to the flame” on varsin toimivaa keskitien aikuisrokkia, jota niin moni teki tuolloin (Bruce, Mellencamp, George Harrison). Ei siitä klassikkoa kuitenkaan saa edes hyvällä tahdolla tai vääntämällä.

Plugged In (1994) on levy, jolla Daven oma sävellyskynä on taas kerran jäänyt kotiin, poikkeuksena ”I love music”, josta ei onneksi tule ikivihreää. Se on täynnä toisten tekeleitä ja mukana on myös uusinta ”Sabre dancesta”. Kuten kaikilla muillakin pitkän linjan artisteilla, 90-luvulla siirrytään yleissoundiin, pois 80-lukua leimaavista ratkaisuista. Tempo on hidastunut ja popmelodioiden tilalle on noussut jopa ZZ Topista muistuttava laahaava boogie. Siinä missä se sopii partaveikoille, tämä ei ole se Edmunds, joka saa minut viihtymään. Vertaus ei ehkä ole sattumaa, sillä edellisen luonnehdinnan jälkeen huomasin, että ”One step backin” on kirjoittanut Billy Gibbons. Levy on suoraan sanottuna aika joutava, vaikka ”Sabre dancen” uusi versio jytää.

Hand Picked: Musical Fantasies (2000) ei välttämättä ole sen kummallisempi levy, mutta siihen on helpompi suhtautua myönteisesti. Se on pääosin leppoisaa, kiivastempoiseen kantriin ja bluegrassiin nojaavaa amerikanjammailua, jota voisi kuunnella hyvillä mielin autoreissulla, jos sellaisia sattuisi tekemään. Yllä mainittuun kuvioon sopii vielä hyvin Elvarin ”Return to sender”, mutta Mozartin soittelu kesken kaiken tekee levystä lopultakin sillisalaatin. Niin, onhan siellä taas versio ”Sabre dancesta”.

Edmundsin urassa on mielenkiintoista, että erittäin kunnianhimoisen Love Sculpturen albumin Forms and Feelings jälkeen hän on tavallaan degeneroitunut walesilaiseksi amerikkalaisen juurimusiikin jammailijaksi. Toisaalta se on hänen mukavuusalueensa, jossa saa olla kitaraa ankarasti kurittava poppaileva punaniska, vailla tarvetta uusiutua tai luoda jotain poikkeuksellista. Jos se on Daven tietoinen valinta, hyväksyn sen ja tyydyn kuuntelemaan Edmundsin leppoisia levyjä silloin tällöin.

Mitä iloa Twitteristä? Uusi yritys

Kesällä 2009 pohdiskelin blogissa, mihin Twitteriä tarvitaan ja mihin sitä itse voisin käyttää. Tuolloin seurasin sivuston avulla lähinnä muutamia ateismiaiheisia uutisia. Pitkään en käyttänyt sitä laisinkaan, mutta sitten aktivoiduin uudelleen vuoden 2012 huhtikuussa. Nyt – yli vuoden myöhemmin – käytän Twitteriä lähes päivittäin, pääosin kasvattaakseni käsitystä ajankohtaisista uskontokeskusteluista.

Kun välillä suomalaisessa mediassa tulee vastaan tekstejä, joissa on pohdittu, mitä Twitterillä tekee, yhdistettynä siihen tosiasiaan, ettei se ole lyönyt itseään läpi Suomessa, selvitän nyt, miksi ja miten itse käytän sivustoa.

Kaikkein olennaisinta itselleni on uskontoaiheisten uutissivustojen, instituutioiden ja uskonnosta kirjoittavien toimittajien seuraaminen. Myös jotkut agendasivustot, jotka pyrkivät edesauttamaan vaikkapa ateistien asemaa Yhdysvalloissa tai muslimien asemaa Briteissä, ovat paikoitellen kiinnostavia, mikäli haluaa pysyä kärryillä siitä, miten uskonto on osa yhteiskunnallista keskustelua ja kansalaisjärjestöjen toimia.

Esimerkkejä edellä mainituista voi katsoa Twitter-tililtäni.

Tutkijat, filosofit, ajatushautomot ja kirjakustantajat muodostavat yhden ammatillisen kehittämisen kannalta merkittävän ryhmän. Tutkijat jakavat tietoa tekemisistään ja kommentoivat kohtaamiaan kiinnostavia aiheita. Kirjakustantajat promotoivat teoksiaan, mutta samalla auttavat muita pysymään kärryillä julkaistavasta kirjallisuudesta ja niihin liittyvistä tapahtumista. Joskus myös yksittäisistä tapahtumista lähetetyt twiitit tarjoavat katsauksen konferenssissa esitettyihin aiheisiin.

Yksi Twitterin salaisuuksista on, että tunnetut huippututkijat eivät ole aktiivisimpia käyttäjiä. Usein vaikkapa tuore tohtoriopiskelija, joka seurailee kapeaa aihepiiriä, voi olla huomattavasti hedelmällisempi seurattava.

Toki käyttäjissä on myös kavereita, joita tulee seurattua. Siihen tarkoitukseen Facebook on kuitenkin parempi, koska siellä keskustelu on helpompaa – olettaen, että keskusteleminen on todennäköisempää ja luontevampaa kavereiden kuin tuntemattomien kanssa.

Jonkin verran seurailen tilejä, jotka tavalla tai toisella voivat kontribuoida siihen, että tiedän, ”missä mennään”. Näitä ovat esimerkiksi mediakritiittiset sivustot ja valikoidut suomalaiset mediatoimijat. Poliitikkoja en ole toistaiseksi katsonut tarpeelliseksi seurata.

Olen ollut varsin laiska seuraamaan musiikkiaiheisia tilejä: suomalaisista Rumba ja Nuorgam, ulkomaisista Pitchfork ja Uncut. Lisäksi muutamat muusikot ovat listallani. Luke Haines, Mark E. Smith ja Black Francis ovat riittäneet hyvin pitkälle. Tätä puolta voisi laajentaa tulevaisuudessa.

Pidemmät vierailut Suomen ulkopuolella on saaneet aikaan sen, että olen seurannut joitain Leedsin ja Edinburghin paikallisista tapahtumista kertovia tilejä.

Urheilukiinnostukseni on valikoivaa, mutta Twitteristä on iloa, jos on esimerkiksi suosikkijoukkue. Itse olen saanut jotain irti Manchester Cityn Twitter-tilistä. Sitä kautta kuulen uutisista, ja pelitilanteissa siellä on liveseurantaa. Yksittäisistä pelaajista seuraan muutamia: joskus on kiva lukea heidän kommentteja peleistä tai urheilun ulkopuolisesta elämästä.

Muiden käyttäjien kommenttien lukeminen ja linkkien aukominen on itselleni keskeisintä, mutta eihän Twitterissä mitään tapahdu, jos kaikki vain seurailevat. Pitää olla myös twiittaajia. Omat twiittini ovat lähes sataprosenttisesti englanniksi ja työasioihin läheisesti tai hyvin läheisesti liittyviä.

Vältän muista aiheista twiittailua erityisesti siksi, että twiittaajat, jotka kertovat kaikesta koko ajan, ovat mielestäni epäkiinnostavia. Pidän enemmän ajatuksesta, että tililtä X tuleva viesti olisi aina potentiaalisesti kiinnostava. Samasta syystä twiittailuni profiloituu ammatillisesti. Lisäksi avoin tili, jota kuka tahansa voi seurata, rajoittaa aiheita ja sisältöä. Muista asioista voin kertoa aivan riittävästi muualla. Tapaan myös ajatella, että löydän jonkin linkin helpommin, jos en täytä omaa sivustoani liian monilla twiiteillä.

Omat twiittini ovat toisinaan puhdasta mainostamista, jos esimerkiksi olen julkaissut artikkelin. Valtaosa on kuitenkin itseäni ammatillisessa mielessä kiinnostavien uutisten levittämistä.

Keskimäärin olen twiitannut hieman yli kerran päivää kohti. En siis ole hyperaktiivinen, mutta on tuo selvästi enemmän kuin pelkkää uutisvirran seurailua. Sen sijaan keskusteluihin ryhdyn hyvin harvoin. Jos joku kommentoi, niin pyrin vastaamaan, mutta en yleensä aloita keskusteluja – siihen mikroblogin merkkimäärä on kovin rajallinen, ja se tekee väärinkäsityksistä tarpeettoman todennäköisiä.

Toisin kuin kesällä 2009, suosittelen räätälöimään itselle sopivan tavan käyttää Twitteriä. Ammatillisessa mielessä sen tarjoamat ilot ovat sitä luokkaa, että välillä jopa ihmetyttää, miksi kaikki kollegat eivät käytä sivustoa. Ainakin itse koen, että olen huomattavasti paremmin perillä monista uskontoaiheisista (ja ateismiin liittyvistä) keskustelunaiheista.

 

Studioalbumit osa 15: Roxy Music

Suhdettani yhtyeeseen kuvaa parhaiten vanha Olvin oluen mainoslause: ”kiireettä kypsynyt”.

Luultavasti ensimmäinen kosketukseni Roxy Musiciin on liittynyt johonkin televisio-ohjelmaan, josta en muista enää mitään. Toinen kosketus on luultavasti ollut levykaupoissa näkynyt Country Life -albumin kansi, jossa näkyy poikkeuksellisen paljon paljasta pintaa.

Varsinainen tietoisuus yhtyeestä syntyi, kun ymmärsin yläasteella 1980-luvun lopussa, että psychobillyä ja neorockabillyä soittanut brittiläinen Frenzy esitti Roxy Musicin kappaleen ”Love is the Drug” albumillaan Clockwork Toy (1982). Tämä ei vielä saanut minua tutustumaan yhtyeeseen, mutta nyt tiesin, että tällainenkin orkesteri on levyttänyt mahdollisesti kiinnostavaa musiikkia.

Koska Roxy Music ei tyylillisesti vedonnut indierokkia, garagea ja punkkia kuuntelevaan nuoreen aikuiseen, tarvittiin toinen sysäys. Se olikin siinä, kun huomasin idolini Frank Blackin laittaneen ”Men in black”-singlen cd-versiolle lisukkeeksi versionsa Roxy Musicin kappaleesta ”Re-make/Re-model”. Elettiin 1990-luvun jälkipuoliskoa.

Kolmannesta sysäyksestä käy kiittäminen vuoden 2008 finanssikriisiä. Britteihin iski lama ja musiikkia myyvät ketjut lopettivat toimintansa. Jäämistöistä kannoin kotiin tolkuttoman määrän pilkkahintaisia albumeita. Niiden mukana oli kahdella punnalla ostettu Flesh and Blood (1980).

Neljättä odotettiin vuoteen 2011 asti. Lainasin kirjastosta yhtyeen tarinan kertovan dvd:n. Edelleenkään minulla ei ollut kiire tutustua yhtyeeseen syvemmin, mutta jotenkin vuosina 2011 ja 2012 päädyin ostamaan yhtyeen kaikki studioalbumit.

Roxy Music (1972) alkaa jo mainitulla raidalla ”Re-make/Re-model”. Sitä seuraa ”Ladytron”, joka ei jätä epäselväksi, mistä eräs yhtye otti nimensä. ”Virginia plain” on suorahko, suorastaan aseistariisuva powerpop, mutta iso osa albumista on saxofonivetoista maalailevampaa tuotantoa. Eponyymi debyytti on relevantti ja myönteisessä mielessä amorfinen artistinen statement.

For Your Pleasure (1973) seurasi seuraavana vuonna ja ”Do the strand” on sen vahva aloitusraita. Kokonaisuus on monipuolisessa kokeilussaan ja paikoittaisessa synkkyydessäänkin kunnianhimoinen. Onhan itse Morrissey todennut, että hänen mielestään on olemassa vain yksi todella mahtava brittiläinen albumi, For Your Pleasure.

Kolmas albumi Stranded (1973) alkaa edellisen tapaan. ”Street life” on ”Do the strandin” toisinto – erittäin toimiva, joskaan ei mielestäni yhtä onnistunut. Sama pätee periaatteessa koko teokseen: ei huono, mutta askeleen jäljessä edeltäjästään. Albumin kohokohta on kuitenkin mahtipontinen ja kohtalokas taidepläjäys ”A Song for Europe”. Tässä vaiheessa Brian Eno oli lähtenyt lätkimään yhtyeestä.

Country Life (1974) on edeltäjiään yksiselitteisempi, suorempi, kevyempi, ilmavampi ja kabareemaisempi poplevy, josta puuttuu taiteilijan luomisen tuska ja ahdistus. En tarkoita, että näitä tulisi pitää arvottavina termeinä, mutta omassa asteikossani Country Life ei yllä For Your Pleasuren tasolle. Se on kuitenkin tasapainoinen ja ainakin hieman erilainen kuin yhtyeen aikaisemmat tuotokset. Huono levy se ei missään tapauksessa ole. Tämä koskee erityisesti A-puolta. B-puolella on hieman enemmän taiteilua, vaihtelevalla mutta keskimäärin melko korkealla tasolla. Hyvä levy.

Siren (1975) alkaa sillä teininä tutuksi tulleella helmellä ”Love is the drug”. Se on kuulostanut hienolta aina, eikä vain Frenzyn versiona. Myös muu albumin sisältö on edelleen tasokasta Roxyä, sisältäen nyppivää funk-bassoa, saksofonia ja välillä suorempaan laukkaan intoutuvaa poppia (”Whirlwind”).

Manifesto (1979) taisi olla viimeisin ostos. Se näytti joltain kolmen punnan kokoelmalta, joten ostin sen vasta varmistuttuani, että kyseessä on todella kolmen punnan studioalbumi. Jostain syystä ennakkoluuloni osui sikäli oikeaan, että kyse on yhtyeen heikoimmasta albumista. Aikanaan se kävi kyllä listoilla, mutta omassa rankingissani se jää reilusti jälkeen aikaisemmista (ja myös myöhemmin ilmestyneistä). Manifesto ei ole kammottava, mutta se on jokseenkin yhdentekevä.

Flesh and Blood (1980) oli ensimmäinen ostamani Roxy-albumi, eikä se itsessään välttämättä kannusta palaamaan kauppaan, jos on taipuvainen pitämään erityisesti punkista ja indiepainotteisesta kitararokista. Se sisältää kummallisia kovereita Wilson Pickettin ”In the midnight hourista” Byrdsin ”Eight miles highin”. Molemmat ovat klassikkobiisejä, mutta eivät ne mielestäni Roxyn tarinaa kuljeta mihinkään suuntaan. Ei ne huonoja kovereita ole, mutta jos ensin mainittu on levyn avausraita, eivät odotukset ole korkealla. Levy kuitenkin nousi ilmestyessään brittien listaykköseksi, joten kansa tiesi. No, toisaalta kakkosraita ”Oh Yeah!” on komeaa pehmopoppia, ja oikeastaan saman voi sanoa koko albumista. Tässä vaiheessa yhtye kuulostikin tasapainoiselta ja erittäin tyylikkäältä popilta, josta tosin puuttuvat kokeilut ja särmät, jotka tekevät uran alkuvaiheesta kiinnostavan.

Avalon (1982) on pehmoilua. Heti alkuun kuullaan ”More than this”, joka on tosipehmoilua, mutta sellaiseksi kyllä onnistunut raita. Eikä levy siitä paljon muuksi muutu. Albumi on äänimaisemaltaan koherentti, mutta aika kauaksi yhtye on matkannut tyylillisesti. Kokeiluja on vähemmän, eikä yksikään kappale kestä edes viittä minuuttia – varhaisilla albumeilla on kuitenkin tavallisesti enemmän kuin yksi pidempi kappale. Itselleni Avalon ei ole yhtyeen tärkein, mutta kriitikot pitivät ja kuluttajat ostivat. Ymmärrän heitä hyvin.

Kokonaisuutena suhtautumiseni yhtyeeseen on kaksijakoinen. Yhtäältä Roxy Music on populaarimusiikin historiassa merkittävä ja myös kunnianhimoista musiikkia tehnyt orkesteri. Toisaalta en osaa kuvitella, että se koskaan muuttaisi maailmani, tai että minusta tulisi kulmakunnan kovin fani, joka pakottaisi muita kuuntelemaan yhtyettä. Selvää kuitenkin on, etten ole luopumassa ostetuista studioalbumeista. En myöskään aio jättää niitä hyllyyn pölyttymään. Pikemminkin oletan, että bändin levyt löytävät tiensä soittimeeni entistä useammin.

Tämä juttu on kirjoitettu ennen kuin Nuorgam julkaisi jutun samasta aiheesta. Koska he ehtivät ensin, lisään loppuun pienen vertailun. Siellä on pidetty enemmän kolmannesta ja neljännestä albumista, minun korostaessa kahta ensimmäistä. Molemmat pitävät Sirenistä ja Manifesto jää molempien kirjanpidossa pohjalle.

http://www.nrgm.fi/kritiikit/roxy-music-sinun-nautintosi-vuoksi/

20 vuotta Wacon piirityksestä

Huhtikuun 19. tuli kuluneeksi 20 vuotta Yhdysvalloissa tapahtuneen pisimmän piirityksen päättymisestä. Helmikuun 28. vuonna 1993 viranomaiset pyrkivät Daavidin oksana tunnetun yhteisön tiloihin, koska he epäilivät tiloissa olevan laittomia aseita ja räjähteitä. Piiritys Mount Carmelissa, Wacon lähellä Texasissa päättyi väkivaltaisesti melkein kaksi kuukautta myöhemmin.

Daavidin oksan jäsenistä kuoli yli kahdeksankymmentä. Niiden mukana oli ryhmän johtaja, 33-vuotias David Koresh. Koresh, aikaisemmalta nimeltään Vernon Howell, oli karismaattinen johtaja, joka haki inspiraationsa ilmestyskirjasta. Hänen ryhmänsä oli erkaantunut adventisteista erilliseksi yksiköksi.

Muistan seuranneeni etäisesti tapahtumaa parikymmentä vuotta sitten, joskin silloin taisi olla muita prioriteetteja. Nyt päätin katsoa uudelleen aihetta käsittelevän dokumentin Inside Waco ja tutustua aihetta käsittelevään kirjaan Why Waco? Cults and the Battle for Religious Freedom in America vuodelta 1995 (kirjoittajina James D. Tabor ja Eugene V. Gallagher).

Jos tragediasta jäi jotain opittavaa, se lienee seuraava: tilanteen eskaloitumiseen vaikutti molempien osapuolten toiminta. Koresh ei päästänyt viranomaisia tiloihin eikä myöhemmin pitänyt lupauksiaan neuvottelutilanteessa. Viranomaiset puolestaan eivät ymmärtäneet Koreshin Raamattu-puheesta juuri mitään.

Jos Koreshin toimintaa yritetään ymmärtää, on tiedettävä, että hän oletti maailmanlopun saapuvan. Hän piti itseään Jeesuksen toisena tulemisena, ja lopun taistelussa ympäröivä yhteiskunta, Yhdysvallat, oli pahan ruumiillistuma. Automaattiaseiden hallussapidon ja niiden käytön harjoittelun taustalla oli tämä visio. Hän oli vakuuttunut, että ryhmä tulee kuolemaan Raamatullisen profetian mukaisesti.

Parempaakaan selitystä ei ole tarjottu niissä lähteissä, joihin olen tutustunut.

Viranomaisilta voi kysyä, miksi Koreshia ei voitu pidättää yhteisön rakennuksen ulkopuolella. Lisäksi, heidän olisi kannattanut vetäytyä miettimään siinä vaiheessa, kun yllätysisku yhteisön tiloihin paljastui ennen aikojaan (ja sai aikaan piiritystilanteen, joka ei ollut viranomaisten suunnitelmissa). Piiritystilanteen jatkuessa heidän olisi kannattanut pitää yllä neuvotteluvaihetta ja lykätä voimatoimiin siirtymistä. Samoin heiltä voi edelleen kysyä, eivätkö he ymmärtäneet Koreshin teologista visiota. Yksi omituisimmista yksityiskohdista on se, että viranomaiset pitivät piiritystä aluksi panttivankitapauksena. Tämä tapahtui siitäkin huolimatta, ettei Koresh missään vaiheessa uhkaillut eikä esittänyt vaatimuksia tai deadlineja. Viranomaiset eivät ilmeisesti ymmärtäneet, että yhteisön jäsenet olivat siellä vapaaehtoisesti.

Myös media olisi voinut toimia toisin. Se kuitenkin demonisoi yhteisön ”kultiksi”, jota johtaa ”syntinen messias”. Eihän media voi vastustaa, jos yhteisössä on valtakulttuurista poikkeavat seksuaaliset säädökset.

Yhdysvalloissa tapaus on toisinaan nostettu perusteluksi sille, että uskonnolliselle lukutaidolle on yhteiskunnassa kysyntää. Vaikka viranomaisilla olisi ollut käytettävissä uskonnon asiantuntijoita, ei konfliktilta olisi vältytty. Sen sijaan olisi voitu säästää ihmishenkiä konfliktin ratkaisemisessa.

Dokumentti Inside Waco (ensimmäinen osa): http://www.youtube.com/watch?v=t0jTEzyf1yc

Toinen osa: http://www.youtube.com/watch?v=qYtYbNtPFtQ

Studioalbumit osa 14: Buzzcocks

Kaikille punkista tietäville Buzzcocks sanoo jotain. Mutta kuinka moni edes suurista punkin diggareista tietää, montako albumia yhtye on tehnyt? Kuka on kuullut edes puolet niistä?

Omat vastaukseni olivat en tiedä ja en ole kuullut. Tein asialle jotain. Nyt vastaukseni ovat tässä: kahdeksan ja olen kuullut ne kaikki vähintään kerran.

Jo nuorena ihastuin yhtyeeseen, kun se esitti hittinsä ”Ever fallen in love” ja ”What do I get” televisiosta tulleella punk-dokumentilla. Dokumenttia katseltiin yhä uudelleen VHS-tallenteelta. Myöhemmin diggailin myös Hybrid Childrenin seiskatuumaiselta löytyneeltä ”Orgasm addict” -lainasta. Vuoden 1993 Trade Test Transmission tarttui mukaan Anttilan alelaarista hintaan 9.90mk. Kyse oli yhtyeen paluulevystä 14 vuoden tauon jälkeen.

Muutamaa vuotta myöhemmin ostin kokoelman Singles Going Steady. Olin vakuuttunut, että sillä on kuitattu kaikki se, mitä yhtyeestä tarvitsee tietää. Paljon myöhemmin, vuonna 2006, Uncut-lehden kokoelmalla oli yksi Buzzcokcsin uusi biisi, ja se muistutti, että bändi oli edelleen aktiivinen.

Vuonna 2008 ryhmä kävi esiintymässä Ilosaarirokissa. Paikalle en päässyt, mutta katsoin keikan suorana Areenasta. Vasta vuonna 2012 pääsin todistamaan bändin elävänä Edinburghissa. Nautin näkemästäni, mutta päällimmäisenä mieleeni tuli kysymys: oliko Buzzcocks missään vaiheessa todella hyvä yhtye vai oliko sillä vain muutama hitti? Keikalla tuli nimittäin sellainen olo, ettei niitä parhaita ralleja ollutkaan kuin muutama.

Tässä vaiheessa kiinnostukseni olisi kaiken järjen mukaan pitänyt lopahtaa. Mitä vielä. Epäilyni piti testata, joten ostin viidellä eurolla cd-paketin, jossa on yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia.

Another Music in a Different Kitchen (1978) sisältää railakasta ja paikoitellen myös kotikutoista melodista punkkia. Omana aikanaan levy oli raikasta vettä edistyksellisestä musiikista tukahtuneille eliöille. Siinä on edelleen vetäviä kitararalleja, kuten ”I don’t mind”, mutta albumin on täytynyt olla jonkinasteinen pettymys. Buzzcocks oli nimittäin tuohon aikaan jo julkaissut singleinä kuolemattomat, uskomattoman hienot punkpop-kappaleet ”Orgasm addict” ja ”What do I get”. Vuonna 1977 ilmestyneellä Spiral Scratch -omakustanne-ep:llä puolestaan oli ”Breakdown”, josta kotimainen Ratsia teki iskevän version nimellä ”Ihohygieniaa”.

Ei ole ihme, ettei yhtye tehnyt albumillista aivan samantasoista musiikkia. Huono levy Another Music… ei kuitenkaan ollut. Ei se ole huono tänä päivänäkään, mutta se ei enää tunnu niin relevantilta kuin sen on täytynyt tuntua vuonna 1978. Onneksi omalla cd-painoksellani on lisukkeena pari taivaallista singlebiisiä.

Toinen albumi Love Bites (1978) ilmestyi samana vuonna. Sieltä löytyy tuo rakastamani ”Ever fallen in love”. Muu tuotanto on tasapaksumpaa. Tilanne on sama kuin ensialbumin kohdalla: ei edelleenkään missään tapauksessa huono levy, mutta sillä on liian vähän klassikon asemaan nousseita kappaleita. Jos mukana on yksi täydellinen kappale, moni keskitasoa parempi, esimerkiksi ”Sixteen again”, vajoaa keskinkertaisuuden massaan.

A Different Kind of Tension (1979) julkaistiin seuraavana vuonna. Yhtäkkiä yhtye kuulostaakin viattomuutensa menettäneeltä, kypsältä ja vähemmän suoralta. Nimikappale on jopa kokeileva, tällä kerralla erittäin myönteisessä merkityksessä. Levy on varmasti karkottanut aikaisempia faneja mutta tuonut samalla uusia. Jo albumin biisien nimet kertovat muutoksesta. Toki sieltä löytyy yksinkertainen toteamus ”You say you don’t love me”, mutta siellä on myös ”Hollow inside” ja ”I don’t know what to do with my life”. Ja se onttouden syy ei ole toisen viilentyneet tunteet, vaan tuntematon. Yhtye siis heittäytyi eksistentialistiseksi. Ei ihme, että seuraavaa levyä pitikin odottaa 14 vuotta. En ole tosin varma, kuinka paljon innokkaita odottajia oli.

Trade Test Transmission (1993) oli paluulevy, joka – kiitos Anttilan hintapolitiikan – tuli tutuksi jo parikymmentä vuotta sitten. Se ei koskaan säväyttänyt, vaikka pyöräytinkin sitä soittimessa kerran suunnilleen joka kolmas vuosi. Nyt kuunneltuna on sanottava, ettei se ole koskaan kuulostanut paremmalta. Siinä on muutamia hyviä ja runsaasti kelvollisia biisejä. Kuunnelkaa vaikka ”Isolation”. Mutta toisaalta se on samalla jokseenkin irrelevantti: kukaan tuskin parin kaljan jälkeen hehkuttaa, miten Buzzcocksin TTT muutti elämän. Tai jos tällaisia on, haluaisin kuulla tarinan.

All Set (1996) on yhtyeen viides albumi, josta on yhtä paljon kirjoitettavaa kuin keskimääräisestä punk-bändin viidennestä albumista. Ihan kivaa edelleen, mutta mikä on kohderyhmä? Alkuperäiset fanit? Bändi ei pyri uudistumaan, eikä tee parasta jälkeä siinä perinteisessä kaavassaan, joten innostuminen on aika vaikeaa. Hetkinen, onhan siellä ”Point of no return” – oikeasti hieno biisi – ja Steve Digglen sävellys ”What am I supposed to do”.

Modern (1999) ei ole tarjolla Spotifyssa, eikä sitä löydy hyllystäni, joten tein pari hakua YouTubesta. Levyn avaava ”Soul on a rock” on iskevä, samoin videobiisi ”Thunder of hearts” on albumin parhaimmistoa, mutta ei tästä klassikkoa muodostu, edes bändin omassa diskografiassa.

Neljän vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Buzzcocks (2003) jatkaa tutulla linjalla. Kun aloitan kuuntelun, kirjoitan parin ensimmäisen biisin aikana seuraavasti: ”Samaa voi sanoa levyn tasosta. Maailma ei tuntuisi tyhjältä ilman sitä, mutta ei sillä myöskään täytetä tärkeän musiikin kokoista koloa. Levy on tasapainoista ja vähän tasapaksua punkpoppia.” Olen näpytellyt sanoja ruudulle ennen aikojaan. Saavun seitsemänteen raitaan ”Sick City Sometimes” ja pysähdyn. Tämähän on todella upea kappale, kypsän Buzzcocksin klassikko. Tämä ei ole Shelleyn vaan Digglen sävellys. Myös levyn päättävä ”Useless” oikeuttaa julkaisun olemassaolon.

Flat-Pack Philosophy (2006) oli tuttu entuudestaan sen verran, että asiallisesti rullaava nimibiisi oli julkaistu Uncut-lehden kokoelmalla. Muutoin levy oli tuntematon. Joskus se voisi iskeä ihan hyvin, mutta Buzzcocks-putkessa se tuntuu tasaiselta. Siltä puuttuvat alkuaikojen täysosumat mutta myös edellisen albumin parhaiden kaltaiset valopilkut. En tätäkään sanoisi huonoksi levyksi, mutta vielä vaikeampaa olisi väittää sitä kumoukselliseksi.

Vastaus Edinburghin keikalla itselleni esittämääni kysymykseen on valitettavasti varovaisen myönteinen. Buzzcocksilla ei ole tunnetuimpien biisien ulkopuolella puolisalaista samanlaisten pophelmien varastoa. Silti yhtyeellä on nippu kelvollisia biisejä. Ja mikäli yhtyettä kuuntelee historiallisesti kontekstualisoivalla korvalla, on se edelleen yksi alkuaikansa vallankumouksellisista. Keikalla kuitenkin kysyin, miltähän tuntuisi soittaa tukevassa keski-iässä teini-ikäisenä säveltämiä biisejä, jotka ovat kaikkien mielestä parempia kuin mikään myöhemmin tehty. Säveltäjä-laulaja-kitaristi Pete Shelleyn pulleanturpean olemuksen apaattisuus antoi yhden vastauksen. Vähemmän bändissä säveltäneen Steve Digglen innostunut kitarointi ja karismaattiset show-elkeet antoivat täysin toisenlaisen vastauksen.

Haastattelu uskonnosta mediassa

Maanantaina 8.4.2013 uutisoitiin Thatcherin kuolemasta. Yllättäen aivan saman kastin uutiseksi ei noussut samana päivänä julkaistu haastatteluni uskonnosta mediassa. Siksi mainostan netissä kuunneltavissa olevaa podcastia lyhyesti.

Edinburghin yliopiston jatko-opiskelijoiden luotsaama ja esimerkiksi Brittien uskontotieteen järjestön taloudellisesti tukema verkkosivusto Religious Studies Project sisältää haastatteluja monilta uskontotieteilijöiltä ja myös muilta uskonnontutkijoilta. Mukana on akateemisia supertähtiä, kuten Bruno Latour, uskonnontutkimuksen merkittäviä professoreja ja myös uransa alkutaipaleella olevia tutkijoita. Aiheet vaihtelevat laidasta toiseen, kunhan ne jotenkin liittyvät uskonnontutkimukseen. Lienee sanomattakin selvää, että jotkut haastattelut ovat erittäin antoisia, kun taas toiset ovat vähemmän kiinnostavia.

Itse olen osallistunut aikaisemmin kahteen ryhmähaastatteluun: niistä ensimmäinen käsitteli uskonnottomuuden tutkimusta uskontotieteen viitekehyksessä ja toisessa pohdittiin Brittien väestökyselyn (Census 2011) tuloksia erityisesti uskonnon osalta. Nämä ilmestyivät vuoden 2012 lopulla.

Noin 40 minuuttia kestävä haastattelu uskonnosta mediassa tehtiin vuonna 2012, jolloin olin vierailevana tutkijana Edinburghissa. Siinä käsittelen lyhyesti monia yksittäisiä kysymyksiä, mutta yleisesti ilmaistuna haastattelussa pohditaan, mikä on uskontotieteen kontribuutio tieteidenvälisen aiheen tutkimiseen ja mitä kiinnostavaa aihealue tuo tai voisi tuoda uskontotieteeseen. Lisäksi haastattelussa tarkastellaan lyhyesti esimerkiksi toimittajien asennoitumista uskontoon, uskontojournalismin sisältöä ja median roolia kollektiivisten identiteettien rakentajana uskontodiskurssin kautta.

Haastatteluissa, varsinkin sellaisissa joissa ei puhuta omaa äidinkieltä, on omat ongelmansa, vaikka olisikin tehnyt muistiinpanoja ja miettinyt etukäteen, mitä haluaa sanoa. En ole kuitenkaan kiinnostunut tässä vaiheessa käymään läpi, mitä olisi voinut sanoa toisin ja mitä olisi pitänyt selventää yksityiskohtaisemmin. Haastattelu tarjoaa kyllä mielestäni relevanttia informaatiota ja näkemystä sekä riittävästi vihjeitä ja huomioita niille, jotka ovat kiinnostuneita etsimään lisätietoa.

Linkki haastatteluun:

http://www.religiousstudiesproject.com/2013/04/08/podcast-teemu-taira-on-religion-and-the-media/

 

Studioalbumit osa 13: Tyrannosaurux Rex / T. Rex

Kaikkihan Marc Bolanin ja T.Rexin kosmisen rokin tuntevat. Vai tuntevatko sittenkään? Vuosikausia olin tyytyväinen Anttilasta ostettuun kokoelmaan, jolta löytyy suurin osa hiteistä. Hyvin koottu paketti siirsi kiinnostusta kuunnella yksittäisiä albumeita. Sitten kuitenkin ymmärsin, etten oikeastaan tiedä, mikä on T.Rexiä ja mikä sitä edeltänyttä Tyrannosaurus Rexiä. Tuli aika ottaa selvää.

Ennen kuuntelurupeamaa katsoin dokumentin Marc Bolanin lyhyeksi jääneestä elämästä. Lisäksi ostin ensimmäisen T.Rex-nimellä levytetyn erikseen nimeämättömän albumin ja sitä seuranneen Electric Warriorsin. Loput etsin Spotifyn kautta. Minulle ensi tutustuminen moniin T.Rexin biiseihin tapahtui kuitenkin psychobilly- ja rockabilly-yhtyeiden kautta teinivuosina.

Tyrannosaurus Rexin studioalbumien lista alkoi nimihirviöllä. My People Were fair and Has Sky in Their Hair… but Now They’re Content to Wear Stars on Their Brows (1968). Teos on tyylillisesti psykedeelistä folkkia, pienimuotoista jamittelua, josta kyllä tunnistaa myöhempien aikojen T. Rexin. Samoin siitä kuulee ilmeisen velan 1950-luvun rockabillylle, joka on läsnä oikeastaan kaikissa Bolanin albumeissa. Jo avausraidan nimi, ”Hot rod mama” viittaa johonkin muuhun kuin tyypilliseen psykedeliaan tai folkkiin. Kuitenkin levyn päättävä ”Frowning atahuallpa” sisältää Hare Krishna -mantraa, joka paljastaa monipuolisia vaikutteita sisältävän, joskin yhtenäisen kuuloisen albumin yhden ulottuvuuden.

Toinen albumi, myös hieman pulmallisesti nimetty Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages (1968), julkaistiin samana vuonna. Edeltäjänsä tapaan teos on Marc Bolanin ja Steve Peregrin Tookin muodostaman duon musisointia, ja tyylillisesti mennään samalla linjalla.

Kolmatta albumia, Unicorn (1969), ei löydy Spotifysta. Olen kuullut sitä jonkin verran, ja tiedän, ettei se ole merkittävästi erilainen verrattuna yhtyeen siihenastiseen tuotantoon. Esimerkiksi ”The seal of seasons” on hieno folk-ralli, joka muistuttaa, mistä Devendra Banhart on saanut vaikutteita.

A Beard of Stars (1970) on periaatteessa samaa tavaraa, mutta tässä vaiheessa Took oli potkittu pois, koska Bolan ei suostunut laittamaan hänen biisejään levylle. ”Woodland bop” on taas nimensä veroisesti fiftarimausteinen pala, duolle ominaisessa riisutussa muotissa. Muutoin albumi on tasaista, jo tutuksi tullutta Rexiä. Helposti tulee mieleen kysymys, montako näinkin samankaltaisia, sinänsä hienoja levyjä tarvitaan. Toisaalta en koskaan vakavasti ole esittänyt samaa kysymystä Ramonesille. Enkä myöskään aloittaisi karsimista tästä levystä, sillä se sisältää riittävissä määrin vahvaa materiaalia.

Rexin tuottajana toimineella Tony Viscontilla oli omien sanojensa mukaan tapana lyhentää yhtyeen nimi muotoon T. Rex, koska Tyrannosaurus oli vaikea ja liian pitkä nimi nauhojen koteloihin. Bolan ei kuulemma tykännyt aluksi tästä käytännöstä ja toisteli Viscontille, että hei, se Tyrannosaurus Rex, ei T. Rex. Myöhemmin Bolan keksi kuulemma ihan itse, että yhtyeen nimi voitaisiin lyhentää.

T. Rex (1970) on ensimmäinen lyhennetyllä nimellä ilmestynyt albumi. Se on tyylillisesti kuitenkin lähempänä duovetoista ja minimalistisempaa Tyrannosaurus Rexiä kuin sitä, mikä tultiin myöhemmin nimeämään kosmiseksi rokiksi ja mikä tultiin tuntemaan brittiläisen glamrokin yhtenä kärkinimenä. Kaikki sävellykselliset elementit ovat kuitenkin kohdillaan tälläkin albumilla, napakymppejä lukuun ottamatta.

Electric Warrior (1971) on sitten sitä kosmista glamia. Siltä löytyy esimerkiksi ”Jeepster”, joka itselleni tuli alun perin tutuksi Polecatsin esittämänä. Myöhemmin kävi ilmi, että torttupäisen billyorkesterin laulaja Tim Worman piti David Bowieta rock’n’rollin kuninkaana – eikä Elvistä. Polecats myös levytti hitiksi asti tulevan Bowie-lainan ”John I’m only dancing”. Yhtyeen kitaristi, myöhemmin Morrisseyn kitaristina ja biisintekijänä sekä Adam Antin ja muutamien muiden artistien tuottajana tunnetuksi tullut Boz Boorer puolestaan vannoin Marc Bolanin nimeen.

Albumilla on myös ”Get it on”, ”Life’s a gas” ja lisäksi tukku keskitasoa vetävämpiä biisejä, joten teos on klassikko. Onko se yhtyeen paras, siitä voidaan olla ainakin kahta mieltä.

Seuraavana vuonna julkaistu Slider (1972) alkaa täydellisellä hitillä ”Metal guru”. Vaikka levyllä ei muuta olisikaan, yksikin tuon tasoinen biisi nostaa albumin pienimuotoiseksi merkkiteokseksi. Kun B1 on toinen napakymppi ”Telegram Sam”, puhutaan jo klassikosta. ”Telegram Samin” on levyttänyt moni muukin yhtye, esimerkiksi brittiläinen goottiyhtye Bauhaus. Versionsa teki myös italialainen psychobilly-yhtye Cyclone, jonka esittämänä kyseinen kappale tuli minulle tutuksi ennen alkuperäistä.

Muu albumi sisältää vankkaa materiaalia mutta myös höttöä, josta voi päivän fiiliksen mukaan joko diggailla rennosti tai pitää tyhjänpäiväisenä, intohimottomana ja laiskanpulskeana jamitteluna. Tällaisesta raidasta käy ”Rock on”. Toisaalta pidän kovasti ihan samaan kategoriaan menevästä kappaleesta ”Baby boomerang”, ehkä siksi, että tutustuin siihen teininä Boz Boorerin sooloprojektin Boz & the Bozmenin esittämänä.

Tanx (1973) ei yllä kovin lähelle kahta edeltäjäänsä, vaikka kyse ei olekaan huonosta kokonaisuudesta. Se on tummempi, vähemmän ilmeisen melodinen albumi, jolta puuttuvat täysosumat. Tästä tummasta linjasta poiketen ”Born to boogie” on taas sitä neroutta lähenevää hömppää, jota myös edellinen levy sisälsi. Albumin yleisilmeestä tulee mieleen väkisinkin Bowie.

Vuoden 2007 editiosta löytyy nippu bonusraitoja, joiden mukana on albumin kappaleisiin nähden ylivertaisia yksittäisiä biisejä. Niiden mukana on ”Solid gold easy action”, joka oli yksi suosikkikappaleistani joskus 14-vuotiaana, mutta tuolloin psychobillyä soittaneen brittiläisen Krewmenin tulkintana. ”20th century boy” oli jonkinlainen singlehitti omana aikanaan, mutta bonuksissa on myös yhtyeen mahdollisesti paras biisi ”Children of the revolution”.

Zinc Alloy and the Hidden Riders of Tomorrow – A Creamed Cake in August (1974) on todellinen nimihirviö, joka on ilmeinen väännös Bowien albumista Ziggy Stardust and the Spiders from Mars, mutta albumin sisältö on tuttua, melko yllätyksetöntä ja tasaisen korkealaatuista heti avausraidasta (”Venus loon”) alkaen. Itselleni tunnetuin biisi on ”Teenage dream”, jossa ruumiillistuu Bolanin taito tehdä melko mahtipontisia, glamhenkisiä balladeja ja yhdistää nostalginen katse menetettyyn viattomuuden aikaan.

Bolan’s Zip Gun (1975) alkaa komealla kappaleella ”Light of love”. Muu materiaali on keskinkertaista, ja mukana on jonkin verran myös avaruustematiikasta innostunutta Bolania. Viimeistään tässä vaiheessa yhtyeen kehitys polkee paikallaan, eikä sitä pelasta edes höpsösti ja nokkelasti nimetty raita ”Think Zinc”. En sanoisi tätäkään albumia kelvottomaksi, mutta se on kaukana yhtyeen parhaista kokonaisuuksista. Jotenkin kuvaavaa on, että periaatteessa toimiva kappale ”Zip gun boogie” kuulostaa lopultakin enemmän T. Rex-pastissilta kuin bändin tavaramerkiksi muodostuneelta kosmiselta rokilta.

Futuristic Dragon (1976) oli seuraava levy, ja tutulla tavalla mennään. ”Chrome sitar” on melko komeaa, laiskatempoista Bolania. ”New York city” oli aikanaan hitti, eikä täysin syyttä. Kokonaisuutena albumi jättää kohtalaisen haalean maun, jos on tottunut odottamaan yhtyeeltä 1970-luvun alun tasoa. Albumi ei tosin kalpene parin edeltäjänsä rinnalla. Bonusraidoilla höystetyn version päättää onneksi hieno ”Life’s an elevator”

Dandy in the Underworld (1977) julkaistiin aikana, jolloin ovella kolkutti punk. Ovella kolkutti myös teddy-boy revival ja siihen suuntaan tunnelman virittelee ”I love to boogie”, joka on niin typerä rallatus, että lähenee nerokkuutta. Tosin se on vain kimallettu versio siitä, mitä rockabillyn suuruudet tekivät jatkuvasti 50-luvulla.

Toinen ehdoton kohokohta on avausraita ”Dandy in the underworld”, joka on sitä tuttua melodista, hidasta, mahtipontista kimallerokkia. ”Crimson moon” kuulosti jotenkin tutulta ja pienen miettimistauon jälkeen muistin, että hollantilainen neorockabillyä edelleen aktiivisesti soittava Bang Bang Bazooka versioi kappaleen vuonna 1991 ilmestyneellä toisella albumillaan True Rebel. Vaikka muu materiaali onkin sitten keskinkertaisempaa, nousee yhtyeen viimeiseksi jäänyt levy omalla asteikollani muutamaa edellistä korkeammalla.

Puoli vuotta myöhemmin Marc Bolan kuoli auto-onnettomuudessa. Muistoksi jäi nippu hienoja albumeita ja suurempi kasa yksittäisiä todella hienoja biisejä.

Kuuntelurupeamaan kuului myös keskinkertaista materiaalia. Studioalbumeihin tutustuminen kuitenkin avasi minulle, miten pinnallisesti yksitotisen kimalleimagon alla on toimiva sekoitus eri tyylilajeja folkista glamiin, suorasta rokista billypoljentoon, punkista brittipoppiin ja psykedeliaan. Nyt myös ymmärrän paremmin, miksi niin moni neorockabillyä tai psychobillyä soittanut yhtye päätti lainata kappaleita T. Rexiltä. Enää en ihmettele, miksi Morrisseyn kanssa tehdyn työn ulkopuolella lähinnä rockabillyä levyttänyt Boz Boorer ihailee Marc Bolania.