maanantai 21. toukokuuta 2018

Opetus loppui ja loma alkoi (ei tod.)

Opiskelijan mielikuva yliopiston henkilökunnasta saattaa olla tämä: opetus loppui ja loma alkoi. Tähän käytännössä jokaisen vastaus on ”Ei tod.” Mitä yliopistolaiset siis tekevät, kun opetus päättyy?

Opetukseni painottui päättyvänä lukuvuonna syksyyn. Keväällekin sitä oli riittämiin. Graduseminaari jatkui syksystä, proseminaari jatkui ja tutkijaseminaari jatkui. Niiden lisäksi oli kaikenlaisia vierailuja muiden pitämille kursseille. Viimeinen varsinainen luento oli 25.4, samana päivänä kun Suomen Akatemialla oli deadline eräälle hakuprosessille, joten toukokuusta tulisi leppoisa, eikö niin?

Toukokuun alussa vielä kommentoin muutamia kanditöitä, koska opiskelijat jättivät ne kuun ensimmäisen viikon päätteeksi. Maisteriopiskelijoista  yksi lähetti gradukäsikirjoituksensa ja kirjoitti haluavansa kommentteja. Gradun palautukseen oli aikaa viikko. Samalla viikolla pohdittiin kansainvälisten maisteriohjelmien markkinointia työpajassa. Sitten oli toukokuun kalenterissa opetuskokousta, uskontotieteellisen seuran kokousta, kahden maisteriohjelman kokoukset ja kotimaisen konferenssin suunnittelua.

Sitten toimittiin kustoksena (eli puheenjohtajana) väitöstilaisuudessa. Vähän piti varmistella etukäteen, että vastaväittäjällä ja väittelijällä on hyvät oltavat. Samalla toki tuli lukea väitöskirja läpi. Toinen väitöskirjan käsikirjoitus oli juuri saatu luettua ja kommentoitua, jotta se lähtisi esitarkastukseen. Kolmas koko käsikirjoitus tuli sitten heti perään, ja taas erittäin tiukalla aikataululla. Ja sitten vielä piti ehtiä kommentoimaan kahta lukua yhden väitöskirjaohjattavan käsikirjoituksesta. 

Toukokuun alussa oli myös jatko-opiskelijoiden haku. Sitä varten tuli kommentoida suunnitelmia ja kirjoittaa lausuntoa hakemuksen tueksi. Samaan aikaan pyöri normaalit apurahojen hakemusrumbat, joihin kirjoiteltiin väitöskirjantekijöille suosituksia.

Graduja jätettiin aikamoinen nippu. Niistä minun kontolleni tuli peräti seitsemän gradun arviointi. Aikaa muutama viikko. Yhden olin lukenut etukäteen käsikirjoitusvaiheessa, muutama viikko sitten. Eikä siinä kaikki. Valmiita kanditöitä tuli arvioitavaksi noin kymmenen. Deadline arvioinneille kuun loppu.

Myös graduntekijät heräsivät. Tekstejä kommentoitiin ja tekijöitä ohjailtiin mitä ehdittiin. Siinä sivussa annettiin kokonaismerkintöjä syventävistä opinnoista (Tarkista lomakkeet! Allekirjoita! Skannaa! Lähetä rekisteröitäväksi!), luettiin kevääksi valmistuneita esseitä ja tarkistettiin kirjatentti. Pitipä vielä tutustua uuteen järjestelmään, johon syötetään työtunnit seuraavalle lukuvuodelle. Systeemistä oli tehty entistä monimutkaisempi, mutta jonnekin ne tunnit sijoitettiin. Yhtään työtuntia ei taaskaan allokoitu työtuntien syöttämiselle.

Soittivat radiostakin kesken oppiainekokouksen, että tulisinko seuraavana aamuna höpisemään. Lupasin ja menin. Puhuin muutaman minuutin, mutta järjestelyihin meni melkein puoli päivää.

Sitten muistin, että Temenos-lehden kirja-arviot pitää saada kielentarkistukseen. Check! Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi on kesäkuussa ja johtoryhmän jäsenenä pitäisi valmistella muutama asia konferenssiin. Ne ehtii hoitaa loppukuusta (ja oma esitelmä tehdään vasta kesäkuussa). Ja elokuun Oslon konferenssiin piti hoitaa matkajärjestelyt: hotelli, konferenssimaksu, lennot, matkapyyntö – asia kunnossa. Esitelmä kirjoitetaan lomalla.

Ja tovi meni myös siihen, että saatiin rahaa tiedekunnalta kutsua syksyllä yksi ulkomainen tutkija vieraaksemme. Nyt alkaa käytännön järjestely. Ohjeissa sanottiin, että ne voi tehdä esimerkiksi tutkimusavustaja. No eipä ole sellaisia näkynyt.

Juuri painosta ulos saatu Uskontososiologia-teos näytti hyvältä. Mutta piti kirjoittaa myös tiedote ja miettiä kustantajan kanssa, mihin sitä tiedotetta tuuppaisi.

Olin suunnitellut kirjoittavani yhden kansainvälisen tutkimusartikkelin toukokuussa. Deadline oli puolivälissä. Samana päivänä olin kokouksessa tulevan teoksen toisen toimittajan kanssa. Kokouksen päätteeksi sanoin, etten lähetä tekstiä tänään. Siitä on yli puolet kirjoitettu, mutta vielä tarvitaan aikaa tekstin viimeistelyyn.

Tässä vaiheessa ajattelin, että blogiakin pitäisi päivittää välillä jollain muulla kuin musiikkiaiheisella jutulla.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Studioalbumit osa 89: The Breeders

Viime aikoina olen yrittänyt ehtiä kuuntelemaan Primaveraan saapuvia artisteja. Yksi niistä on pitkäkestoinen suosikkini The Breeders, joka tunnetaan ensisijaisesti Pixies-basisti Kim Dealin bändinä. Kaikki yhtyeen levyt löytyvät omasta hyllystä, joten kovin kauas ei tarvinnut lähteä tämän rupeaman vuoksi. 

Pod (1990) on enimmäkseen Pixiesissä liian vähän vastuuta saaneen Kim Dealin sävellyksistä koostuva teos. Toki myös Bellystä ja Throwing Musesista tuttu Tanya Donelly ja basisti Josephine Wiggs laittoivat sormensa peliin. Albumi ilmestyi Pixiesin ollessa vielä aktiivinen. Ostin levyn ollessani vielä lukiossa ja ihmettelin hetken, miten se jotenkin kuvainnollisesti valuu sormien läpi. Pakotin itseni kuuntelemaan lisää ja pian se oli yksi suosikkilevyistäni. Edelleen sitä kuunnellessa on helppo tajuta, mitä tuolloin tapahtui. Nyt ajattelen, että levyllä on 12 melko vahvaa raitaa. Kaikki vain eivät avautuneet nopeasti. Avausbiisi ”Glorious” on keskinkertainen, mutta sitten päästää vauhtiin. Omia suosikkejani on esimerkiksi ”Doe”, ”Iris”, ”Opened” ja ”Only in 3’s”, mutta pidän tästä kokonaisuutena, joten on vaikea nostaa yksittäisiä raitoja ja keskittää huomiota niihin. Albumin taika on demomaisuudessa, karkeudessa ja verkkaudessa sekä erityisesti niihin yhdistyvässä tilan tunnussa. Osansa tekee Kim Deal, jonka ääni hallitsee biisejä. Ilmeisesti tuottaja oli ehdottanut lauluharmonioiden vähentämistä. Dealin ääntä tällä levyllä onkin kuvattu myyttiseksi seireeniksi ja nuoreksi naiseksi, joka piilottelee asetta. Erikoista kyllä, levyn tunnelmassa on molemmat. Tiesitkö, että tämäkin on Steve Albinin tuottama levy? Tiesitkö, että levyn ainoa kover on Beatlesin ”Happiness is a warm gun”, komeana versiona? Tiesitkö, että Kurt Cobain listasi levyn kolmen oman suosikkinsa joukkoon. Tiesitkö, että yhtyeen nimi tulee homojen käyttämästä heteroja tarkoittavasta slangi-ilmaisusta? 10/10

Last Splash (1993) tuli hyllyyni välittömästi. Se ilmestyi aikana, jolloin oli selvää, ettei Pixies jatka senhetkisessä muodossaan toimintaansa. Tässä vaiheessa mukaan tuli Kimin kaksoissisko Kelley kitaraan. Levy tunnetaan megahitistä ”Cannonball”. Onhan se hieno raita, mutta vain moukat pitävät sitä ainoana levyn tärkeänä biisinä. Teoksessa on hyvin erikoisia tunnelmapaloja (”Roi”, ”Mad Lucas”, ”S.O.S”), ikään kuin taukoja vahvojen yksittäisten biisien välissä. Jälkimmäisiin kuuluu kanuunankuulan lisäksi ”Invisible man”, oma suosikkini ”No aloha”, toinen singlelohkaisu ”Do you love me now”, ”I just wanna get along”, kolmas singlelohkaisu ”Divine hammer” ja ”Drivin’ on 9”. Tässä rytmityksessä on levyn vahvuus ja jatkuva kiehtovuus. Vaikka ”Cannonball” tuntuu ysärimatskulta, levy on kestänyt aikaa loistavasti. Tiesitkö, että Prodigy on sämplännyt peräti kahta levyn raitaa omiin biiseihinsä? Tiesitkö, että ”Cannonball” cd-ep:llä bändi koveroi Aerosmithiä (”Lord of the thigs”) ja ”Divine hammer”-ep:llä Hank Williamsia (”I can’t help it”)? 10/10

Title TK (2002) on vaikeampi pala yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Tuota aikaa leimaa myös Kim Dealin huumeongelma. Itse en tiennyt, onko yhtye kasassa. Jopa Dealin sisarusten The Ampsin Pacer-levystä oli kulunut seitsemän vuotta. Muistan kuulleeni ja nähneeni ”Huffer”-videon ja diggailleeni kovasti. Jotain oli tekeillä. Jostain syystä ostopäätös venyi sen verran, että en maksanut täyttä hintaa. Sisältö on ehtaa The Breedersiä ja äänimaailma myös – olihan tuottajan rooliin palannut Steve Albini. ”Hufferin” lisäksi yksittäisistä biiseistä nostan esiin kauniin singleraidan ”Off you”. ”Full on idle” on uusinta The Ampsin levyltä. Tämäkin on hyvä levy, mutta siitä puuttuu aikaisempien levyjen taika. Se ehkä kompastuu kryptisyyteensä niin tekstien kuin biisirakenteidensa kohdalla. Tilan tuntu ja kiireettömyys on edelleen tallessa. 8/10

Mountain Battles (2008) oli työn alla samalla kun Kim teki reunion-kiertueita Pixiesin kanssa. Siskonsa Kelley matkasi mukana. Kiertueiden jälkeen työ jatkui. Vihdoin vuonna 2008 – ”vain” kuusi vuotta edeltäjänsä jälkeen ilmestyi uusi teos, joka ei aivan ensi kuulemalta vakuuttanut. Ostin sen vasta 2010, kun hinta ei huimannut (3£). Kun tähän uppoutuu, sieltä löytyy hienoja hetkiä ja miellyttävä, vähän alakuloinen ja rauhallinen kokonaisuus. Siitä toki puuttuvat räävittömän hauskat jutut, joita parilta ekalta löytyi runsaasti ja vähän kolmanneltakin, ellei sellaiseksi lasketa saksaksi laulettua kappaletta ”German studies” tai levyn ilopilleriä, Motownin tyttöpopin ja kotikutoisen garagen risteyttävä ”It’s the love”. 8/10

All Nerve (2018) julkaistiin pari kuukautta sitten. Sitä mainostettiin ”paluulevynä” ikään kuin Last Splash olisi ollut yhtyeen viimeisin. Ehkä moni luulikin niin. Sen verran totuuden siementä mainoksessa oli, että tällä soittaa sama porukka. Marssin vinyyliostoksille saman tien levyn ilmestyttyä, sillä maistiaisina soineet ”Wait in the car” ja ”Nervous Mary” olivat mieluisia: huumoria, rosoa ja vapautuneisuutta. Minä olen odottanut The Breedersin uudestisyntymistä. Olin jo menettänyt toivoni, vaikka Title TK ja Mountain Battles näin jälkeenpäin kuunneltuna ovat hyviä levyjä ja saivathan ne paljon parempia arvioita ilmestymisaikanaan kuin muistinkaan. Eihän All Nerve ole Pod eikä Last Splash, mutta tervetuloa levysoittimeen. Tiesitkö, että sympaattinen indierokkari Courtney Barnett laulaa taustat biisissä ”Howl at the summit”? Tiesitkö, että levyn ainoa kover on saksalaisen kraut/happobändi Amon Düül II:n vuonna 1970 tekemä ”Archangel’s thunderbird”? 9/10

Ostin aikanaan myös joitakin yhtyeen ep-julkaisuja. Niissä on osumia ja huteja, mutta jotenkin neljän biisin setti, jos se sisältää yhden selkeän hittisinglen ja kolme kokeilua, on aina ollut hyvä formaatti The Breedersin kuunteluun. Erityisesti suosittelen kuunteleman ”Safari”-ep:n nimibiisin, koska sitä ei löydy studioalbumeilta. Suosittelen myös kolmen cd:n Last Splash LSXX -painosta, jossa on alkuperäisen levyn lisäksi sen ajan ep-julkaisujen biisit, demoja sekä live Tukholmasta.

Primaveran lisäksi The Breeders esiintyy myös Tavastialla heti Juhannuksen jälkeen. Se ei ole loppuunmyyty, vaikka liput ovat naurettavan edulliset verrattuna nykyisiin ylihinnoiteltuihin klubikeikkoihin. Ehkä olen vanha käpy, kun en tajua, miksi ihmiset maksavat enemmän kaikenlaisista keskinkertaisuuksista, mutta eivät osta välittömästi lippua The Breedersin keikalle. No, onpahan minulle tilaa siellä enemmän. En nimittäin usko, että yksi Primaveran The Breeders-keikka riittää minulle.

Yhtyeen levyt julkaistaan vinyylinä uusintapainoksina. Siinä formaatissa myös silmiinpistävä kansitaide pääsee oikeuksiinsa.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Studioalbumit osa 88: Watain

Kun Barcelonan Primavera Sound julkisti vuoden 2018 esiintyjänsä, aloin tutkailla tarkemmin itselleni tuntemattomia esiintyjiä. Niiden joukossa oli Pekka Töpöhännän kotikulmilta Uppsalasta tuleva Watain, joka paljastui Ruotsin black metal -suuruudeksi. Pikainen tutustuminen yhtyeen uusimpaan levyyn herätti kiinnostuksen. Onko tässä Primaveran tämän vuoden kiintiömetalli? Siellä on nimittäin indiekaman joukossa yleensä ainakin yksi rankempi metalliakti. Aikaisempina vuosina esimerkiksi Venom ja Kvelertak ovat olleet näitä kiintiöesiintyjiä.

Pian huomasin marssivani levykauppaan ja ostavani elämäni ensimmäisen bläkkisvinyylin. Se oli Watainin tuorein levy. Pitää siis kuunnella muutkin.

Rabid Death’s Curse (2000) on jostain käppämetallin ja loppuun saakka rahalla hiotun ilmaisun välimaastosta. Sen äänimaailma ei ole täysin suttuinen, mutta se on kaukana esimerkiksi uusimman albumin puhdassoundisesta rytinästä. Jos monilla bläkkisbändeillä suttuisuus on se juttu, Watain on toista maata, kuten myöhemmin tultiin todistamaan. Jo tässä vaiheessa yhtyettä verrattiin Bathoryyn ja Mayhemiin, muttei pelkästään myönteisessä mielessä. Watainia pidettiin keskinkertaisena imitoijana, joka ei nouse esikuviensa yli. Tässä vaiheessa myös kävi selväksi, että aatemaailmaa hallitsee paholaisen palvonta. Bändiä pidetään teistisen satanismin edustajana. Debyytti on tehokas ja aika viihdyttävä paketti alle 40 minuutissa, mutta ei tärkein genrensä levy.

Casus Luciferi (2003) on asiansa tuntevien kriitikoiden mukaan levy, jolla Watain vaihtoi norjalaiset esikuvansa kotimaansa klassikoihin. Ihan niin sisällä en ole skenessä, että pystyisin arvioimaan tulkintaa, mutta erilainen painotus tässä on. Ehkä olen ummikko myös toisessa mielessä: en osaa suhteuttaa Watainia vertaisiinsa, mutta paljon parempaa alan kamaa en muista kuulleeni. Joka tapauksessa soundimaailma on debyyttiä puhtaampi. Avausraita ”Devil’s blood” iskee heti täysillä eikä meno radikaalisti muutu. Dimmuborgirmaista sinfoniaa yhtye ei onneksi tarjoile, vaikka biisit ovat moniosaisia. Musa potkii kunnolla ja soitto kulkee. Kova levy. Esimerkiksi voisi ottaa melkein minkä tahansa, muta mainitaan nyt vaikka ”From the pulpits of abomination”. Tekstejä katsoin sen verran, että Leo Mellerillä olisi paljon kauhisteltavaa, jos Watainiin tutustuisi. Maa on pelkkää saastaa ja Saatanan mahti on suurin kirkkaus. Ei mitään immanentin elämän ylistystä, vaan teististä menoa. Bonusraitana on amerikkalaisen Von-yhtyeen biisi ”Watain”. Ei tule yllätyksenä, mistä hurrit ottivat nimensä.

Sworn to the Dark (2007) ja sitten mennään. Avausraita ”Legions of black light” on omistettu ruotsalaisen esikuvan Dissectionin kuolleelle laulajalle Jon Nödtveidtille. Se antaa suunnan: rankkaa ja melodistakin, mutta ei mitään sukkahousumetallia. Sitä jatkaa vahvasti ”Satan’s hunger”. Levyn päättää ”Stellarvore”, joka on varsinainen palvontameno. AllMusicin jantterit nimesivät teoksen yhdeksi vuoden metallilevyistä, joskin samalla listalla on myös Turisas. Vaikea väittää vastaan, varsinkin kun en pahemmin tuon vuoden metallilevyjä ole kuunnellut. Joka tapauksessa tämä on oman genrensä valio. Erinomainen.

Lawless Darkness (2010) palkittiin Ruotsin grammyissä parhaana hard rock -levynä. En tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, mutta ainakin bändi on osoittanut olevansa kykeneväinen hiomaan ilmaisunsa niin täydelliseksi, että sitä voi kuunnella myös bläkkikseen varauksella suhtautuvat. Levyn sisältö ei ole yhtään vähemmän ehdotonta kuin aikaisemminkaan. Alkuun iskee ”Death’s cold dark”, sitä seuraavat tunnetummat raidat: ”Malfeitor” ja kultaa kotimaassaan myynyt singleraita ”Reaping death” ovat eittämättä tehokasta rytinää. Yhtään huonompi ei ole ”Four thrones”, joten ekat puoli tuntia ovat todella kovaa kamaa. Putken katkaisee levyn instrumentaali nimiraita, jonka aikana ehtii hengähtää. Biisit ovat keskimäärin pitkiä. Paketissa ei ole yhtään alle viiden minuutin raitaa ja viimeisin kestää yli 14 minuuttia.

The Wild Hunt (2013) oli irtiotto vanhasta. Laulaja Eric Danielsson hoitaa osan vokaaleistaan puhtaasti ilman korinaa (esim. ”They rode on”) ja musiikki sekoittaa erilaisia metallin muotoja toisiinsa. Ihan jokapojan kamaa tämä ei kuitenkaan ole. Svedut pitivät, koska levy nousi listaykköseksi. Toki myyntiä vauhditti jo edeltäjän menestys. Albumin kuuntelu paljastaa aikaisempaa monipuolisemman yhtyeen, joka ei ole täysin hylännyt vanhaa vaan lähinnä laajentanut palettiaan. Tällaiset irtiotot jakavat mielipiteitä, mutta on päivänselvää, että Watain tekee asiansa taidokkaasti tälläkin levyllä. Sikäli kaikki on kunnossa, mutta itse pidän enemmän kapearajaisesta metallista, kunhan rajaus on tehty itseäni miellyttävään sarkaan eli bläkkikseen.

Trident Wolf Eclipse (2018) on siis ainoa hyllystäni löytyvä puhdasoppinen black metal -vinyyli. Ja hyvä vinyyli onkin. Sisällöllisesti se on paluu black metalliin ja etäämmäksi edeltäjänsä valtavirtaistumisesta. Teoksen avaa halolla päähän iskevä videoraita ”Nuclear alchemy”. Arnostisatanismimetallia. Avauspuolella on myös hitusen rauhallisempia raitoja, joten aivan samalla intensiteetillä ei mennä koko ajan. Avausraita on levyn paras ja aivan huippua koko yhtyeen tuotannossa. Tätä tulee kuunneltua usein.

Musiikin kuuntelussa yksi hienouksista on se, kun huomaa kiinnostuvansa jostain itselle vieraasta genrestä ja alkaa haravoida jyviä akanoista. Vaikka en edelleenkään ole suuri progen ystävä, ensimmäisten progelevyjen ostaminen ja genren (hyvin vajavainen) ”haltuunotto” on painunut mieleen nautinnollisena muistona. Jotain samansuuntaista on nyt mahdollisesti käymässä black metallin kanssa. Siinä Watainilla on tärkeä rooli, vaikka uteliaisuus genreen (ja genresekoituksiin á la Oranssi Pazuzu ja Deafheaven) alkoi jo paljon aikaisemmin kuin Watainiin tutustuminen. Oli Watainin PC-kerroin mikä hyvänsä, se tekee tehokasta metallia, josta pidän kovasti. Toivottavasti teillä on lippu Hyvinkään Steelfestille, jossa bändi esiintyy. Itse pyrin löytämään indiebändien välistä sen raon, jossa ehdin katsomaan Watainin muutaman viikon päästä alkavalla Barcelonan Primavera-festivaalilla.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Uskontososiologian käsikirja

Jotkut hankkeet muodostuvat pitkiksi, mutta tärkeintä on saada ne päätökseen. Uskontososiologia-kirja on ensimmäinen suomenkielinen ja suomalaiseen yhteiskuntaan keskittyvä uskontososiologian käsikirja. Sen väsääminen vei huomattavasti enemmän aikaa ja energiaa kuin kuvittelin. Mutta se saatiin päätökseen.

Muutamia vuosia sitten aloimme Tuomas Martikaisen kanssa pohtia mahdollisuutta järjestää tapahtuma, jossa uskontososiologia alalla tavalla tai toisella touhuavat kokoontuisivat yhteen pohtimaan, mitä suomalaisessa tutkimuksessa oikein tapahtuu. Ennen asioiden etenemistä olimme jo ryhtyneet suunnittelemaan kirjan toimittamista ja pyytäneet Kimmo Ketolan mukaan.

Toimitetussa teoksessa suomalaiset tutkijat käsittelevät uskonnon ja yhteiskunnan suhteita uskontososiologian näkökulmasta. Nyt julkaistu kirja päivittää uskonnon yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin liittyvää suomalaista keskustelua ja johdattaa lukijan 2010-luvun kansainvälisiin näkökulmiin.

Kyseessä on hakuteos ja käsikirja, jonka avulla pääsee tutustumaan tuoreisiin ja klassisiin keskusteluihin. Sen avulla saa selville perusasiat ja löytää myös aihetta syventäviä kirjallisuusvinkkejä. Kansainvälisistä käsikirjoista puuttuvat suomalaista yhteiskuntaa koskevat sovellukset ja pohdinnat. Siksi tämä on ainutlaatuinen käsikirja suomalaiselle lukijalle.

Toimittajina mietimme, mikä on kirjan lähin ”sukulainen” ja mieleen tuli Juha Pentikäisen toimittama, vuonna 1986 ilmestynyt teos Uskonto, kulttuuri ja yhteiskunta: kirjoituksia uskontososiologian alalta. Sen lisäksi että teos on yli 30 vuotta vanha, se koostuu enimmäkseen kansainvälisten klassikkotekstien käännöksistä eikä valota erityisesti suomalaista keskustelua. Se on edelleen käypää luettavaa, mutta se ei täytä tarpeita.

Nyt ilmestynyt teos koostuu johdantotekstistä ja yli kahdestakymmenestä lyhyestä katsauksesta uskontososiologian keskeisiin teorioihin, teemoihin ja keskustelunaiheisiin. Yksittäiset luvut tarjoavat kartan kansainväliseen ja suomalaiseen keskusteluun valikoiduista aiheista.

Kirjassa on kaikkiaan 27 kirjoittajaa, jotka ovat erilaisten uskontososiologisten teemojen ja keskustelujen asiantuntijoita. Siinä käsitellään klassisia kysymyksiä maallistumisesta uskonnon erilaisiin rooleihin nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi teoksessa pureudutaan kysymyksiin sosiaalisten muuttujien, kuten iän, sukupolven, luokan ja sukupuolen merkityksestä uskonnollisuudessa. Perinteiset kysymykset uskonnollisista yhteisötyypeistä päivitetään vastaamaan nykytilannetta. Myös nousevat uskontososiologian keskustelut median, uusnationalismin, populaarikulttuurin sekä ympäristötietoisuuden suhteesta uskontoon ja uskonnollisuuteen tulevat käsitellyksi.

Näin monen kirjoittajan projektiin tulee väistämättä pientä hajanaisuutta ja aina voi pohtia, mikä aihe olisi pitänyt saada mukaan ja miten jotain tiettyä aihetta olisi voitu käsitellä toisin. Siksi ei ole syytä olettaa, että teos olisi ongelmaton. Toimittajan näkökulmasta sitä on liiankin hyvin tietoinen monista mahdollisista, toteuttamatta jääneistä ratkaisuista. Jossain määrin onkin mielenkiintoisempaa ajatella, millaisena teoksen antamaa kuvaa suomalaisista tutkimuksellisista keskusteluista pidetään siinä vaiheessa, kun sen ilmestymisestä on kulunut saman verran kuin Pentikäisen toimittamasta teoksesta. Sitä ennen toivon, että puutteista huolimatta sitä tullaan käyttämään ”sisäänheittäjänä” erilaisiin uskontososiologisesti relevantteihin aiheisiin.

Mainostetaan nyt vielä sen verran, että kirjan normaali hinta on vain 25 euroa (+ postikulut), kun sen tilaa kustantajalta. Ja jäsenhinta 15 euroa.

Tilaukset ja arvostelukappaleet: eetos-til@lists.utu.fi

Tietoa kirjasta päivittyy kustantajan sivulle vähän ajan kuluttua: https://eetos.org/

Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira (toim.) (2018). Uskontososiologia. Turku: Eetos.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Studioalbumit osa 87: Deerhunter

Yhdysvaltain Atlantasta ponnistava Deerhunter on ollut itselleni enemmän tai vähemmän tuttu yhtye noin vuosikymmenen verran. Toisen ja kolmannen levyn aikoihin yritin tutustua yhtyeeseen, mutta en saanut otetta. Uteliaisuus on kuitenkin säilynyt ja kasvanut tuohon Bradford Coxin johtamaan, klassisesta 90-luvun kitaraindiestä ammentavaan bändiin, joka ei helpoilla hiteillä pröystäile. Kolme viimeisintä levyä on herättänyt enemmän kiinnostusta. Lisäksi pari vuotta sitten nähty keikka Primaverassa osoitti yhtyeen toimivuuden livenä.

Turn It Up Faggot (2005) on luokiteltavissa lo-fi indieksi, johon on lisätty ripaus noisea. Jos tätä kuuntelee myöhemmän tiedon valossa, siinä kuulee potentiaalin: bändin asenteen, Coxin tutun äänen ja hetkittäiset sävellykselliset hienoudet. Siitä kuitenkin puuttuu rohkeus tai halu tehdä samanaikaisesti kaunista musiikkia. Ei sillä, että musiikin pitäisi olla kaunista, mutta Deerhunter ei jäänyt Sonic Youthin kitararäimeeseen keskittyväksi pikkuveljeksi, vaan päätti lähteä eri suuntaan, vähän kerrallaan. Ihan miellyttävä tuttavuus, joskin raakile, joka tuli kuunneltua nyt ensimmäisen kerran.

Cryptograms (2007) levytettiin kahdessa päivässä. Se yhdistelee autotallirokkia, popahtavaa kitaraindietä ja kokeilevia, ambientmaisia elementtejä sulavasti toisiinsa. Varsinaisia hittejä sieltä on turha hakea, enkä yhtään ihmettele, ettei bändin hienoudet avautuneet minulle ensi kuulemalta. Suoraan sanottuna tämä on varsinkin alkupuolella aika raskasta kuunneltavaa. Yksittäisistä kohokohdista nostaisin esiin kappaleen ”Spring hall convert”, jonka psykedeelisyys ja kakofonisuus toimii. Kappale on tarkoitettukin muistuttamaan happomatkaa ja se on nauhoitettu karaokelaitteilla. Myös ”Strange lightsin” poprakenne kuulostaa raikkaalta ambientin seassa.

Microcastle (2008) myi edeltäjäänsä paremmin ja sai myös hieman parempia arvioita. Kaava kriitikoiden vastaanotossa oli sinänsä sama: Pitchfork ja muutama muu kiitteli ja valtavirran kanavat innostuivat hitusen vähemmän. Pitchfork pisti tämän viidenneksi vuoden parhaissa ja sijalle 50 vuosikymmenen parhaissa. Levyn biisit ovat keskimäärin edeltäjäänsä lyhyempiä. Entäs se sisältö? ”Agoraphobia” on sitä mitä Deerhunter tekee hyvin – letkeän keskitempoista indiepoppia. Vähän särisevämmin samaa jatkaa ”Never stops” ja muutenkin tämä levy on huomattavasti helpommin sulateltavaa kuin edeltäjänsä. Kahden minuutin ja sen alle jäävät raidat toimivat lähinnä siirtyminä, mutta en ole varma, tarvitaanko niitä kolmea putkeen neljän hienon raidan jälkeen. Loppulevyyn mahtuu vielä neljä asiallista biisiä.

Weird Era Cont. (2008) julkaistiin tavallaan Microcastlen bonuksena, joten on makuasia, pitääkö sitä varsinaisena studiolevynä. Suurempi syy jättää levy pois yhtyeen studiolevyistä on se, että bändi ei ilmeisesti esitä yhtään biisiä: kaikki raidat ovat yksittäisten jäsenten sooloja. Mutta kannessa lukee Deerhunter. Lisukkeelta teos paikoitellen kuulostaakin, vaikka esimerkiksi ”Vox humana” ja ”VHS dreams” puolustaisivat paikkaansa millä tahansa bändin levyllä, eikä kokonaisuus ole missään tapauksessa huono.

Halcyon Digest (2010) meni kuunteluun heti ilmestyttyä. Erityisesti keskitempoisesta tunnelmapalasta ”Basement scene” tuli nopeasti sen hetken suosikkibiisejäni. Edelleen se kuulostaa hienolta. Kakkosraitana on onnistunut ”Don’t cry”. Albumin päättää Jay Reatardin muistolle tehty ”He would have laughed”. Se, mikä albumissa on kunnioitettavaa, on sen omintakeinen ja yhtenäinen tunnelma, jossa kummittelee jonkinlainen, kenties nostalginen menneisyys, vähän alakuloisen lynchmaisessa tunnelmassa. Vastaanotto oli tuttua: Pitchforkissa 9,2/10 ja Rolling Stonessa 3,5/5 – aivan kuten Microcastlen kohdalla. Hiilihangon vuosilistauksessa oltiin sijalla 3. Saman vuoden painos 1001 levyä jotka täytyy kuulla ennen kuolemaa -kirjasta sisällytti Halcyonin kansiinsa.

Monomania (2013) tuli ostettua muutamalla eurolla cd:nä, kun kiertelin Montrealin levykauppoja muutama vuosi sitten. Teoksen alkupuoli on vihaisempi, kärttyisämpi ja rämisevämpi kuin edeltäjänsä. Jälkiosa on popimpi. Yksittäisistä biiseistä alkupuolelta nousee esiin ”Leather jacket II”, puolivälistä ”Dream captain” ja loppupuolelta pehmeämmät ”T.H.M” ja ”Sleepwalking”. Myös ”Back to the middle” ja ”Missing” ovat onnistuneita. Siinäpä tuli lueteltua iso osa biiseistä, joten kai sitten pidän tästä. Levyn vastaanotto oli melko myönteistä, mutta Halcyonin kaltaisista hehkutuksista jäätiin kauaksi.

Fading Frontier (2015) tuli ostettua vinyylinä alennushintaan. Olin kuunnellut sitä vähäsen aikaisemmin, mutta vasta vinyylimuoto sai käyttämään enemmän aikaa levyyn. Se kasvoi vähitellen ja arvostukseni on kasvanut. Tämä on ehkä yhtyeen helpoin levy, mutta ei siksi vähempiarvoinen. Avausraita ”All the same” on kaunista poppia, sitä seuraava ”Living my life” on hitaampaa hittipoppia, mutta yhtä toimivaa. Loppulevyllä on hienosti sovitettua ja välillä hyvin sävellettyä musiikkia, joka tuo mieleen paikoitellen Beckin. Levyn päättää upean kuulas ”Carrion”. Albumin työstäminen tapahtui aikana, jolloin Cox toipui onnettomuudesta – auto oli törmännyt koiraa kävelyttäneeseen nokkamieheen. Kriitikot arvostivat, mutta arvioista löytyy yleinen linja: mitä valtavirtaisempi aviisi, sitä etäämmällä ollaan täysistä pisteistä. Aika moni lehti nosti teoksen vuoden 2015 levyjen listalle, sinne top 10 huonommalle puolelle. Jos olisin kuunnellut tätä vain suoratoistopalvelusta, en luultavasti olisi koskaan suonut sille sen ansaitsemaa aikaa. Ei se vieläkään ole ehdoton suosikkilevyni, mutta erittäin miellyttävä kuitenkin.

Deerhunter on Primaveran vakiovieras. Tänä vuonna sitä voi kuulla elävänä myös Suomessa, kun yhtye tulee Sidewaysiin. Marfanin oireyhtymästä kärsivä Cox on perinnöllisen sairauden vuoksi erikoisen näköinen kaveri, mutta tavallaan se vain kasvattaa hänen hillittyä karismaansa. Yhtyeen suurempaan diggailuun tuskin pääsee vain keikalle menemisellä. Se vaatii tutustumista yhtyeeseen ajan kanssa.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Lukupiiri 2.0.

Lukupiirit on hyvä ja sosiaalinen tapa oppia. Niitä käytetään oppilaitoksissa aivan liian vähän. Toisaalta niitä voi organisoida myös omatoimisesti. Itse olen hyötynyt paljon lukemistojen ympärille jäsentyvistä keskusteluista kasvotusten kavereiden kanssa, vaikka olen osallistunut lukupiireihin aivan liian vähän. Nykyteknologia mahdollistaa myös toisenlaiset toimintamuodot.

Viime syksystä alkaen olen ollut osa Culture on the Edge -lukupiiriä. Samalla porukalla on julkaisusarja ja blogisivusto, joiden sisältöihin lukupiiristä pyritään saamaan inspiraatiota. Porukka koostuu pääosin uskontotieteilijöistä.

Kasvotusten tapaavasta lukupiiristä poiketen tämä kokoontuu verkossa sopivin väliajoin. Tapaamiseen käytetty ohjelma (Zoom) toimii melko hyvin – ääni kuuluu ja samalla näkee toisten kasvot ruudulla. Keskustelut myös nauhoitetaan, jos joku jäsenistä ei pääse osallistumaan tapaamiseen.

Lukupiirin jäsenet ovat enimmäkseen yhdysvaltalaisia tutkijoita, mutta mukana on muutamia eurooppalaisia. Lukupiirissä luetaan pääosin artikkeleita ja kirjoja, jotka eivät ole uskontotiedettä.

Syksyllä luimme sosiologi Rogers Brubakerin teoksen Trans: Gender and Race in an Age of Unsettled Identities (2016) ja historiateoreetikko Hayden Whiten Tropics of Discourse (1978). Keväällä aloitimme lukemalla uskontotieteilijä David Chidesterin artikkelin ”Anchoring Religion in the World: A Southern African History of Comparative Religion” (1996), jossa tiivistyy hänen teoksensa Savage Systems: Colonialism and Comparative Religion in Southern Africa (1996), sekä antropologi Sherry Ortnerin naistutkimuksellisen klassikkotekstin ”Is Female to a Male as Nature is to Culture” (1972). Näistä keskustelimme yhdessä, yrittäen löytää yhtenäisyyksiä ja eroja. Keväällä on vielä tulossa filosofi Manuel DeLandan A New Philosophy of Society (2006).

Lukupiirin yhtenä ideana on, että opitaan avaamaan uskontotiedettä muiden tieteenalojen suuntaan. Siksi se ei keskity uskontotieteeseen. Näin muiden ehdotuksista ja valinnoista voi löytää uutta ja kiinnostavaa lukemistoa tai syyn palata johonkin vanhaan tuttuun. Jos ehdottaa tekstejä itse, saa kuulla, mitä muut saavat itselle tutuista jutuista irti.

Samalla kun oppii teksteistä, oppii myös keskustelijoista. Jos vain lukee kollegojen julkaistuja tekstejä, tuntee heidän ajatteluansa vähemmän kuin tilanteessa, jossa on myös vapaamuotoista keskustelua vaihtelevista teksteistä ja teemoista. Tämän lukupiirin koostumuksen vuoksi on mahdollisuus oppia myös amerikkalaisesta yliopistomaailmasta ja siitä, miten kollegat lähestyvät asioita.

Ryhmän Culture on the Edge -blogiin en ole toistaiseksi kirjoittanut, lähinnä siksi, etten ole löytänyt riittävästi aikaa. Lukupiirikokoontumiset ovat riittäneet toistaiseksi.

Vaikka suurin osa porukasta on yhdysvaltalaisia uskontotieteilijöitä, lukupiirissä on mukavalla tavalla vaihtelua osallistujien ”akateemisessa iässä”. Mukana on väitöskirjantekijöitä, väitelleitä, tenurensa juuri aloittaneita ja vakiintuneita professoreja. Mukana on ensimmäiset artikkelinsa juuri julkaisseista alan tunnetuimpiin professoreihin (tunnetuimpana Russell T. McCutcheon).

Jos tämän lukupiirin muoto on ”2.0.” suhteessa kasvotusten tapahtuvaan versioon, niin voisi ajatella, että ihmiset ovat kuitenkin muuten tuttuja. Ei välttämättä. Itse olen tavannut lukupiirin osallistujista vain noin kolmasosan digiympäristöjen ulkopuolella, lähinnä konferensseissa.

Tietenkin tällaisten lukupiirien organisointi vaatii enemmän työtä kuin kasvotusten toteutettavat lukupiirit. Siksi tällainen lukupiiri ei korvaa perinteistä versiota, vaan tarjoaa hieman toisenlaisen ympäristön ja mahdollisuuden oppimiselle.

Culture on the Edge -blogi löytyy täältä: https://edge.ua.edu/

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Studioalbumit osa 86: Alice Donut

Jos 1990-luvulla kuunteli grungea, niin saattoi tutustua myös muutamiin oikeasti kiinnostaviin bändeihin. Moni menestynyt genreen liitetty artisti teki minusta tavattomaan tylsää musiikkia. Pidin erityisesti Nirvanasta ja Mudhoneysta, mutta en välittänyt ollenkaan Alice in Chainsista, Pearl Jamista ja Stone Temple Pilotsista. Soundgarden kallistui enemmän jälkimmäisten suuntaan.

Samalla tuli onneksi tutustuttua räävittömämpiin, hullumpiin ja taiteellisesti anarkistisempiin bändeihin. Ne keikkuivat onnistumisten ja epäonnistumisten aidalla, sattumanvaraisesti putoillen puolelle tai toiselle, mutta ne eivät olleet koskaan tylsiä. Esimerkki tällaisesta on Butthole Surfers. Toinen on Alice Donut, jota voisi kuvata psykedelian, grungen ja punkin ja vähän hevinkin risteymäksi, jossa yhdistyy vinksahtanut musiikki ja vinksahtanut, paikoin epäkorrekti lyriikka. Tai kuten AllMusic-sivusto kuvailee: ”just plain wackiness”.

Kolumbian yliopiston opiskelijoiden perustama Alice Donut aloitti toimintansa lähteestä riippuen vuonna 1986 tai 1987 New Yorkissa. No, dokkarissa Freaks in Love bändi itse sanoo vuodeksi 1987. Yhteen nimi oli aluksi Alice doesn’t live here anymore -elokuvasta tai ehkä pikemminkin sen televisioversiosta muokattu Alice Donut Liver Henry Moore. Koska se oli liian pitkä keikkamainokseen, nimi lyhentyi muotoon Alice Donut.

Yhtye liittyy grungeen vain mielikuvissani: se levytti enimmäkseen punkkia julkaisevalle Alternative Tentacles -yhtiölle, mutta kuulosti välillä grungebändien etäiseltä sukulaiselta. Oikeasti yhtyeen esikuvia olivat Minutemenin, Pere Ubun, Meat Puppetsin ja Hüsker Dün kaltaiset bändit. Sen signasi Dead Kennedysin Jello Biafra, DK-basisti Klaus Flouriden suosituksesta.

Yhtyeelle omaleimaista on soittajien kirjavuus. Rumpalilla on tausta jatsissa, mutta hänen ensimmäinen soittimensa on vetopasuuna. 1990-luvulla tulleella uudella basistilla on koulutus klassisessa kitarassa. Alkuperäinen kitaristi otettiin kantriyhtyeestä.

Tunnen bändin tuotannon kohtalaisen hyvin, joten ihan umpimetsää ei ole vastassa.

Donut Comes Alive (1988) on raakile. Siinä tulee kyllä esiin bändin kantavat voimat, laulaja Tomas Antonan omaperäinen (toisia ärsyttävä) ääni (joka toisinaan muistuttaa Jello Biafraa) ja rumpali/pasunisti Stephen Mosesin melko tunnistettava soittotyyli. Jo tässä on esillä bändille ominaiset tempovaihtelut ja kaikenlainen zappamaisuus ilman Zappassa ärsyttävää alleviivausta. Muutamia todella hienoja biisejä on mukana, esimerkiksi ”American lips” (jota jo Donutin esiaste The Sea Beasts soitteli keikoillaan), ja ”Tipper Gore” on aika vetävä, mutta valmis ei Alice Donut vielä tässä vaiheessa ole. 7/10

Bucketfulls of Sickness and Horror in an Otherwise Meaningless Life (1989) on loistava otsikko. Itse albumiin olen suhtautunut aina epäillen, koska ajattelin bändin puhjenneen kukkaansa vasta 1990-luvulla. Nyt on hienoa huomata, että tässä on aika mainio vaikka jossain määrin kypsyyttänsä vasta lähestyvän bändin teos. ”Sinead O’Connor on TV” on toimivaa melodista poppia, ”Dorothy” voisi mahtua yhtyeen parhaiden kokoelmalle, jos tilaa annettaisiin riittävästi. Albumilla on kuitenkin yksi yhtyeen keskeisimmistä ja parhaimmista biiseistä ”Egg”. Yhtyeen huumorista kertovat biisien nimet ”Testosterone gone wild” ja ”My life is a mediocre piece of shit”. Tyylillisesti tämä on bändin tuotoksista lähimpänä punkkia ja kauimpana metallista ja psykedeliasta. Ajan kanssa saatan nostaa tämän yhä korkeammalle yhtyeen tuotannossa, mutta kun on muodostanut mielikuvan yhtyeestä, niin tämä vastaa sitä vain osittain. 8/10

Mule (1990) alkaa rienaavalla raidalla ”Mother of Christ”. Toinen albumin tunnettu biisi on ehkä hauskempi, muttei vähemmän räävitön ”Big ass”. Levyllä on verrattain hyviä biisejä, kuten edellä mainitut, ”Bottom of the chain”, liki-akustinen ”Tiny ugly world” ja Soundgardenin riffittelyn mieleen tuova ”J Train Downtown: A nest of murder”, mutta soundit ovat ohuet. Jostain tämä on vinyylihyllyyni tiensä löytänyt, mutta ihan joka viikko sitä ei tule soittimeen laitettua. Jälkeenpäin tulkittuna yhtye kulkee kohti kypsää kauttansa, mutta tämä jää majailemaan puolimatkan krouviin. Spotifyn versiossa on bonuksena ratkiriemukas ja lyriikoiltaan vinksahtaneeksi muutettu versio The Angelsin kappaleesta ”My boyfriend’s back”. Tässä vaiheessa yhtye tarvitsi kiertueilleen uuden kitaristin vakiokitaristin päivätöiden vuosi. Ilmoituksessa garage-punk-yhtye etsi kitaristia, vaikutteenaan Alice Donut. 8/10

Revenge Fantasies of the Impotent (1990) tuli ostettua käytettynä vinyylinä ennen 1990-luvun puoliväliä. Teos sävellettiin ja purkitettiin nopeasti, minkä voi aistia siitä tunteesta, ettei lopulliseen pakettiin ole valikoitunut jäävuoren huippu vaan suunnilleen kaikki, mitä tuli tehtyä. Levyn aloittaa yksi yhtyeen parhaista biiseistä, ”Rise to the skin”. Sitä seuraava ”My best friend’s wife” jatkaa kovaa tasoa. Sen jälkeen on vaikea pitää tasoa, mutta kohokohtiin kuuluu ehdottomasti vetopasuunan avulla kulkeva Black Sabbath-laina ”War pigs”, samoin kuin jatsahtavan jammailun päälle puhutusta tarinasta koostuva kuusi ja puoliminuuttinen ”Come up with your hands out”. Tämä on elämässäni mukana kulkenut, itselleni tärkeä levy. AllMusicin tosikko oli toista mieltä: ”The fourth metallic punk album from Alice Donut contains songs about mongoloid children having sex with dogs, housewives on killing sprees, and an instrumental rendition of Black Sabbath’s ’War Pigs’, played on the trombone. Tasteless, witless and pointless.” 9/10

The Untidy Suicides of Your Degenerate Children (1992) on yhtyeen kohokohta. Se on eräänlainen teemalevy itsemurhista. Aluksi nauhoitin sen c-kasetille, kunnes tajusin, että näin poikkeuksellinen levy on syytä olla alkuperäisenä. Välillä olen ajatellut, että aika on kullannut muistot, mutta ainakin nyt kuunneltuna tulee mieleen vain ne hetken, jolloin olen kuunnellut albumia autossa. Tämä on edelleen huikea teos, josta puuttuvat heikot lenkit. Muilta Donut-levyiltä on helpompi poimia yksittäisiä biisejä, koska niissä on aina epäonnistumisia mukana. Tämä on kaikkein tasalaatuisin – korkeaa laatua alusta loppuun. 10/10.

Pure Acid Park (1995) tuli ostettua pian ilmestymisen jälkeen. Palasin Intiasta vuoden 1996 alussa ja tämä löytyi levykaupasta. Sisällöstä pomppaa heti pintaan Roky Erickson & the Aliens -laina ”I Walked with the Zombie”. Se ei ole aivan tyypillinen Donut-raita, vaan verrattain uskollinen alkuperäiselle. Pidän molemmista paljon, ehkä siksi, etten vielä tuolloin tuntenut alkuperäistä. Ylipäätään levy on sovinnaisempi kuin yhtyeen aikaisempi tuotanto. Silti se on valovuosien päässä nykyään listoilla keikkuvien aktien sovinnaisuudesta. Aikanaan kapeakatseisimmat fanit pitivät sitä megatuottaja Martin Bisin siivittämänä sell-outina, samaan tapaan kuin (minusta mainiota) Butthole Surfersin Electriclarrylandia. Tosin Bisi tuotti jo yhtyeen semi-liven (osin live ja osin studiossa tehty). Tulkinta on erikoinen, sillä ei tästä mitään Bushia tai Creediä saa aikana, jolloin suuret yhtiöt etsi uutta Nirvanaa. Sen sijaan mukana on soittimien laaja kirjo pyykkilaudasta banjoon ja kazoo-pilleihin. ”Shining path” olisi voinut aikanaan olla isokin hitti. Oma suosikkini on sitä edeltävä, sinänsä yksinkertainen ”Insane”, mutta minusta tämä on tasaisen hyvä levy, mikä on poikkeuksellinen ilmaisu Alice Donutin kohdalla. 8,5/10

Three Sisters (2004) on paluulevy. Yhtye oli tauolla useamman vuoden – osa bändistä palasi soittohommiin vuosituhannen taitteessa ja levyjen ilmestymisen välinen aika on vielä pidempi. Ilmestyessään kolme sisarta meni täysin ohi. En itse asiassa tiennyt yhtyeen olleen aktiivinen ennen kuin aloin kaivella ensimmäistä kertaa Spotifyn sisältöä joskus vuoden 2009 alussa. Three Sisters on verrattain suoraa ja jopa konventionaalista kitararokkia, ainakin yhtyeen omalla skaalalla. Se on vetävää kitararokkia, mutta siitä puuttuu aikaisemmin yhtyettä leimannut lumo tai ”wackiness”. Esimerkiksi ”Mr. Pinkus” on yksinkertaisesti hienoa (punk)rokkia, ei enempää eikä vähempää. Samaa voi sanoa suurimmasta osasta levyä. Kyllä tämänkin ostaisin, jos jossain järkevänhintaisena vinyylinä tulee vastaan. 8/10

Fuzz (2006) alkaa kappaleella ”Madonna’s bombing Sarajevo”, jota kuuntelin Leedsissä työhuoneessa tutustuessani Spotifyn tarjontaan. Levyllä on jokunen onnistunut suora biisi, erityisesti ”The Unnoticed fall”. Tässä cd-aika tekee kuitenkin tepposet, sillä yli tunnin kestävä albumi ei kanna koko kestoansa. Pieninä palasina levy menee läpi, mutta yhtenä pötkönä siitä tulee tasapaksu. Tässä vaiheessa laulajalla ja basistilla oli yhteisiä lapsia, joten bändi soitti levyn tiimoilta tasan yhden keikan. 7/10

Ten Glorious Animals (2009) on tätä kirjoitettaessa tilauksessa. Spotifyssa Alice Donutin soitetuin biisi on tämän levyn päättävä vetopasuunavetoinen Pixies-laina ”Where is my mind”. Aivan ”War pigsin” tasoisesta tulkinnasta ei ole kyse, mutta hyvin samoilla linjoilla mennään. ”Don’t I know” kuulostaa Pixiesiltä tai ehkä vielä enemmän Kim Dealin jutuilta. Kokonaisuutena toistaiseksi viimeisin yhtyeen levy on vankka. Se on tavallaan kypsyneiden soittajien teos. Siitä puuttuu nuoruuden rasavilliys, mutta taso on korkea. Pidän tätä parhaana bändin paluun jälkeisistä albumeista. Edes se tosiasia, että levy tehtiin palasissa ilman suurempia kasvotusten tapahtuvaa soittoa, koska laulaja ja basisti olivat muuttaneet pois New Yorkista, ei himmennä levyn sisältöä. 8,5/10

Kun luen AllMusicin arvioita, alan ymmärtää, etten ehkä ole aivan tavallinen musiikkimaultani. Minusta Alice Donut on yksinkertaisesti loistava yhtye. Se ei sovi kaikille, mutta on suoranainen rikos, ettei bändiä ole nostettu samaan kulttiarvoon kuin esimerkiksi Butthole Surfersia. Jello Biafran sanoin, Alice Donut on ”the missing link between REM and the Butthole Surfers”. Jos edes vähän kiinnostaa, mutta jostain syystä et ole aikaisemmin yhtyeelle aikaasi suonut, niin testaa edes vuoden 1992 The Untidy Suicides.

Yhtyeestä kertova dokumentti Freaks in Love saattaa löytyä tuolta: