maanantai 14. tammikuuta 2019

Studiolevyt osa 96: Stone

Jouluna lueskelin nipun musakirjoja ja yksi niistä oli Ari Väntäsen kirjoittaman Stone (2018). Nimensä mukaisesti teos kertoo keravalaisen thrash metal -yhtye Stonen tarinan. Sen innoittamana päätin kuunnella yhtyeen studiolevyt läpi. Pari huomiota on kuitenkin paikallaan ennen kuuntelua.

Ensiksi itse teos on ihan käypä ja nopealukuinen katsaus yhtyeen uraan, joskin ote on kovin myötäsukainen. Kontroversiaalisista ja elämänmakuisista puolista vaietaan, jos ei oteta lukuun jäsenten muisteluita maaseudun keikkapaikoilta ja huoltamoilta. Ehkä tässä halutaan keskittyä musiikkiin. Tai sitten ratkaisu on tehty yhteistyön varmistamiseksi. Onkin jännää, ettei hepuista saa silti järin sympaattista kuvaa. Mainittakoon kuitenkin, etten tunne heistä ketään henkilökohtaisesti.

Toiseksi yläasteella ei voinut välttyä pitkätukkaisilta Stonea kuuntelevilta finninaamoilta, joiden päätä koristi lippa ylös käännetty lakki, pillifarkut, varsilenkkarit ja farkkuliivi, jonka selkään oli kirjoitettu Stonen logo. Tuossa laumassa oli osa parhaista kavereistani, mutta tein selväksi, ettei meidän suosikkibändimme ole sama. Seurasin kyllä thrashin nousua ja innostuin joistain, mutta Stone ei kuulunut niihin. Siksi voi olla, ettei tämänkään kuuntelurupeaman lukeminen viehätä vanhoja faneja. Tai itseäni. No, katsotaan.

Stone (1988) on kenties ensimmäinen merkittävä suomalainen thrash metal -levy. Siksi sillä on merkittävä paikka kotimaisen populaarimusiikin historiassa. En ryhdy perkaamaan kriteerejä väitteelle, mutta ainakaan tuon ajan teininä mikään suunnilleen samaan genreen kuulunut ei tuntunut vertaisteni parissa yhtä keskeiseltä. Taisin nauhoittaa levyn c-kasetille, mutta en kuunnellut sitä usein. Kaikkiaan Stone oli treenannut ja valmis bändi musiikillisesti jo debyyttinsä aikaan. Se kopioi onnistuneesti esikuviltaan, erityisesti Metallicalta, eikä tuotosta tarvitse hävetä kansainvälisessä vertailussa. Levyn avaava ”Get Stoned” ja sitä seuraava ”No commands” olivat aikanaan jengin suosikkeja ja varmaan edelleen. Muusta materiaalista nostan esiin ”Brain damagen” ja päätösraita ”Overtaken”. Koko levy on tasavahva genrensä edustaja, mutta omiin korviini hiukan turvallinen ja jopa varovainen. ”Final countdown” -vitsi saattoi upota finninaamoihin, jotka eivät olleet yhtä suosittuja tyttöjen parissa kuin Joey Tempest, mutta sen paikka ei ole levyllä. Muuten kaikki oli bändin omia tuotoksia.

No Anaesthesia! (1989) tuli heti seuraavana vuonna ja voi pojat levyn nimen hokemista sai kuulla ikätovereiltaan. Levy sai nimensä Metallican debyytillä julkaistusta Cliff Burtonin kappaleesta ”Anesthesia (Pulling teeth)”. Toisen albumin menestys oli hieman ensimmäistä vaisumpaa, mutta sisältö on hyvin samankaltaista. Alussa on introna Finlandia, mikä ei varmaan ole vittuilua kuten edellisen levyn Europe-viritys. Sinänsä on hienoa, että levyn pisin raita, yli 10-minuuttinen nimibiisi on sijoitettu b-puolen ensimmäiseksi. Se ja sitä seuraava ”Light entertainment” istuvat a-puolta paremmin omaan makuun. Esimerkiksi singlenä julkaistu ”Back to the stone age” ei minulle lähde. Ehkäpä innostun rajummasta kamasta, kuten äskettäin kuuntelemastani, samana vuonna ilmestyneestä Obituaryn Slowly we rot -teoksesta. Nipottaja voisi toki sanoa, että Obituary on deathia ja Stone speediä/thrashia. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun kuuntelin levyn alusta loppuun.

Colours (1990) on eri maailmasta. Sen kannen estetiikasta puuttuvat rässirasvat ja finnit. Eikä siinä ole Stonen logoa. Soitinarsenaalissa vilahtavat myös viulu ja sello. Alkuperäiskitaristi Jiri ”Kari Tapion poika” Jalkanen oli vaihtunut Airdashin Markku Niiraseen. Albumin listamenestys oli kuitenkin parempaa kuin edeltäjällään. Ja toisaalta, kun avausraita ”Stone cold soul” pärähtää soimaan, niin onhan siinä tuttu meininki. Tehokas biisi, muuten. Minun korviini tämä on ”kypsä” levy, joka osoittaa bändin kasvaneen ja vanhentuneen. Ehkä se on myös totisempi, mutta nyt kuunneltuna ei ainakaan huonompi. Kirjan perusteella Stonen ura oli tässä vaiheessa umpikujassa, joten odotin ”hukassa” olevaa levyä. Siinä mielessä Colours on myönteinen yllätys, vaikka en varmaankaan tule kuuntelemaan sitä kovin aktiivisesti. Cd-versiolla on bonuksena Led Zeppelin-koveri ”Friends”

Emotional Playground (1991) menestyi vaatimattomammin listalla, eikä sen otteessa ole enää samaa raikkautta kuin parilla ensimmäisellä tai myönteistä kypsyneisyyttä kuin edeltäjällään. Tässä vaiheessa pääasiallista lauluntekijä Joutsenniemeä taisi jo kiinnostaa enemmän grunge kuin metalli. Ehkä siksi teos ei ole lintu eikä kala, eikä myöskään onnistunut genrehybridi. Vaikea siitä on sanoa sen kummempaa.

Stone olisi voinut menestyä ulkomailla, mutta se olisi vaatinut parempaa organisointia, onnea ja kenties toisenlaista strategiaa (Amerikan sijasta Keski-Eurooppaa, ehkä?). Nyt se päätyi kiertämään suomalaisia teineille suunnattuja keikkapaikkoja niin pitkäksi aikaa, että yleisö lopulta kaikkosi. Ymmärtääkseni basisti-laulaja Janne Joutsenniemen vei grunge, ja hän soittikin Suburban Tribessä heti Stonen jälkeen. Roope Latvala sen sijaan pysyi metallissa ja soitti useissa eri bändeissä. Tunnetuin niistä on Children of Bodom.

Henkilökohtaisesti tämä kuuntelu muistutti, että Stone oli alusta pitäen taitavasti soittava ja kaikin puolin osaava yhtye. Se ei kuitenkaan ole minun juttuni. Se on liian tavallista, kun tällä musiikin suunnalla minua viehättää äärimmäisempi meininki (tai vaihtoehtoisesti hevi ajalta ennen thrashiä).

Loppuun yksi Stoneen liittyvä muisto: asuinalueeni nuorisotalon pihassa oli suuri harmaa betonirinkula, jota käytettiin ensisijaisesti tuhkakuppina. Joku oli kirjoittanut siihen hopeanvärisellä spraymaalilla Stonen logon. Ei se siitä mihinkään näkynyt, mutta joku muori kommentoi ohi kulkiessaan, että on se kiva, kun täälläkin on tällainen graffiti. Sekös meitä teinejä nauratti.

torstai 20. joulukuuta 2018

Mitä 15 vuotta kirja-arvioita opetti?

Vuosi 2018 on yhden aikakauden loppu. Lopetin tehtäväni yli 50 vuotta ilmestyneen uskontotieteellisen lehden, Temenoksen, kirja-arvioiden toimittajana. Tein sitä yhteensä 15 vuotta. Se on verrattain pitkä aika, mutta opettiko se mitään?

Aloitin tehtäväni muuta vuosi ennen väitöskirjani valmistumista. Mutta 15 vuoden kuluessa olen väitellyt, ollut Englannissa tutkimusprojektissa töissä, vienyt läpi Suomen Akatemian kolmivuotisen hankkeeni ja aloittanut työni uskontotieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Temenoksen (pari kertaa vaihtuneen) tiimin kanssa ei ollut koskaan mitään hankaluuksia. Päätoimittajat antoivat vapaat kädet, toimitussihteerin ja taittajan kanssa asiat sujuivat mutkattomasti ja kielentarkastajien kanssa pärjäiltiin hyvin. Myös kustantajien kanssa oli helppoa, kunhan pysyi kärryillä alati vaihtuvista henkilöistä (pahimpana ehkä Routledge). Joskus se oli jopa hauskaa, kun konferensseissa alkoi tutustua kustantajien edustajiin, ja sähköpostiosoite sai kasvot tai katkennut kontakti muodostettiin uudelleen. Pari kertaa sain lehdeltä hiukan rahallista tukea konferenssimatkoihin – kerran Kööpenhaminaan ja kerran Tukholmaan, molemmat vuonna 2007.

Yksi tylsimmistä asioista oli kirjoittajien jatkuva etsintä. Usein on vaikea edes miettiä sopivia kirjoittajia, mutta tätä pahentaa se, etteivät kirja-arviot ole arvostettuja julkaisuina. Tutkijan kannattaa – ainakin yhdestä hyvin kapeasta näkökulmasta tarkasteltuna – olla kirjoittamatta kirja-arvioita ja käyttää se aika artikkelien väsäämiseen. En ole kuitenkaan tästä asiasta täysin samaa mieltä, ja palaan siihen pian.

Joka tapauksessa sopivan arvioitsijan löytäminen tarkoittaa usein, että prosessin saa aloittaa uudelleen, koska kyseinen henkilö ei juuri nyt ehdi tai halua kirjoittaa – ei vaikka deadline olisi neuvoteltavissa. Joskus suoraan sanottuna ärsytti, kun mielestäni tarjosin juuri sopivaa teosta aloittelevalle tutkijalle, joka kuitenkin totesi vain keskittyvänsä väitöskirjaansa seuraavat neljä vuotta. En välttämättä kysynyt toista kertaa.

Itse ajattelin, että siinä olisi varsin hyvä tapa aloittaa cv:n kartuttamisen lisäksi englanniksi kirjoittaminen oman tieteenalansa parissa, jos äidinkieli on joku muu. Toiset oivalsivat tämän, toiset eivät.

Kielteinen vastaus pyyntöön on kuitenkin asiallista. Se oli – yllä sanotusta huolimatta – aina melko helppo hyväksyä. Huomattavasti suurempi ja todella yleinen vitsaus on se, että potentiaalinen arvioitsija lupaa kirjoittaa, saa kirjan ja sitten alkaa ikuinen hiljaisuus tai udellessa postilaatikkoon saapuu kohtelias viesti, ettei nyt voikaan kirjoittaa. Näitä on tutkijoissa todella paljon. Vaikka ymmärrän tutkijoiden kiireet, preferenssit ja ajan käyttöön liittyvät suunnitteluongelmat, ylimielisyys ja välinpitämättömyys ovat asioita, joita on vaikea ymmärtää.

Toisinaan tekstit kuitenkin tulivat minulle, muutenhan vuosien varrella ei olisi julkaistu arvioita. Pääosin tekstit olivat asiallisia kokonaisuuksia, jotka vaativat hyvin pientä korjailua, jotta ne saattoi julkaista. Tyytyväistä myhäilyä saivat aikaan tekstit, jotka olivat täysin tai lähes täysin valmiita saapuessaan minulle. Osan kirjoitin melkein kokonaan uusiksi, ja silloin piti käydä pari rundia sähköpostivaihtoa kirjoittajan kanssa. Yleisesti pyrin kuitenkin siihen, että tekstit menisivät läpi. Aina näin ei käynyt. Joskus joku itselleni täysin tuntematon lähetti tekstin kirjasta, jonka aihe oli lehden aihepiirien reunamilla. Jos teksti ei meinannut muokkautua, asia piti jättää sikseen. Onneksi näin ei tapahtunut kovin usein.

Sen ainakin opin, että kirja-arvioiden kirjoittaminen vaatii taitoa. Ja sitä taitoa voi kehittää. On monia mahdollisia ongelmia. Yksi ei osaa kirjoittaa jäsentyneesti – esitys ei ole looginen. Toinen kirjoittaa kuin kaikki olisivat lukeneet kirjan tai ainakin olettaen, että jokainen tuntee kirjan aihepiirin läpikotaisin. Kolmas, ja tämä liittyy tyypillisesti edelliseen, kirjoittaa kuin ei olisi koskaan vaivautunut selvittämään, millaiseen lehteen on kirjoittamassa. Neljäs ei ole alkuunkaan kiinnostunut suosituspituudesta (ja tämä oli yleensä hyvin pieni pulma). Viides on yltiökriittinen eikä siksi välitä edes esitellä kirjan argumenttia ja rakennetta. Kuudes on niin epäkriittinen ja imelä, että toimittaja haluaisi hyllyttää koko arvion.

Yleisin ja toimivin neuvoni kirjoittajille oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: kuvaa teoksen argumentti ja rakenne mahdollisimman rehellisesti ja laita loppuun pari kolme kriittistä huomiota. Se toimi useimmiten, ehkä juuri yksinkertaisuutensa vuoksi.

Toimittajana halusin varmistaa, että jonossa on aina odottamassa muutama arvio. Näin vältin tilanteen, jossa arvioita ei ole ollenkaan valmiina lehden deadlinen lähestyessä. Se oli mielestäni järkevin ratkaisu, vaikka se tarkoitti, että osa kirjoittajista joutui odottamaan pitkään oman arvionsa ilmestymistä. Otin standardiksi kiittää ihmisiä kärsivällisyydestä. Usein varoittelin etukäteen, että julkaisussa kestää tovi. Joskus joku höppänä yritti päästä jonon ohi jollain verukkeella, ikään kuin juuri heidän kirjoittamansa arvio olisi tärkeämpi kuin joidenkin toisten. Useimmiten kirjoittajat suhtautuivat kuitenkin myötämielisesti ja ymmärtäen kehittämiini toimintaperiaatteisiin.

Kirja-arviot tulevat kolmea pääreittiä pitkin: toimittaja voi pyytää arvostelukappaleita ja etsiä kirjoittajat; kirjoittaja ottaa yhteyttä toimittajaan ja saa sitten arvostelukappaleen; kirjoittaja lähettää valmiin arvion suoraan toimittajalle. Kaikki käyvät, mutta jos jotain saa sanoa ihmisille, niin viestini on tämä: olkaa aktiivisia kirja-arvioista vastaavien suuntaan ja kertokaa, että haluatte arvioida teoksen X. Jos teillä on jotain uskottavuutta toimittajan silmissä – mukaan voi laittaa perustelut tai cv:n – hän tilaa kirjan mielellään, koska se helpottaa hänen työtänsä mahdollisten kirjoittajien metsästämisessä.

Toimittajan työn etuihin kuuluu, että jos on oikein kiinnostunut kirjoittamaan jostain teoksesta, voi päättää olevansa ensimmäisenä jonossa. Tällaista kilpailua ei kuitenkaan syntynyt minun urani aikana kovin usein. Sen sijaan kirjoitin jonkin verran teoksista, jotka tulivat pyytämättä suoraan kustantajalta, jos innostuin niistä selaillessani. Muutaman kerran käytin tulevan viikonlopun kirjan lukemiseen ja arvion kirjoittamiseen, jos selaillessa syntyi jokin idea tai näkökulma, joka voisi perustella arvion.

Näissä kohdissa aina ihmettelin niitä, jotka vaativat puoli vuotta arvion kirjoittamiseen eivätkä silti saa niitä valmiiksi. Se myös opetti itselleni joidenkin mielestä epäortodoksisen näkökannan: sinun ei tarvitse olla teoksen aihepiirin huippuasiantuntija, jos siihen saa muuten relevantin tai kiinnostavan lähestymistavan. Joka tapauksessa suosittelen seuraavaa: varaa kirja-arvioille rajattu aika ja tee työ siinä. Ei se vaadi viikkojen työtä. Sen kun luet kirjaa ja alat saman tien jäsennellä tiedostoon lauseita, joista käy ilmi keskeiset väitteet ja jotka sisältävät jonkinlaisen oman kriittisen näkökulman.

Kirjoitin Temenokseen yhteensä 13 arvioita (15 kirjasta) vuosien 2004 ja 2017 välisenä aikana. Tein yleensä niin, että en julkaissut peräkkäisissä lehdissä vaan joka toisessa (poikkeuksina vuodet 2005 ja 2007). Julkaisin kaikkina muina vuosina paitsi 2006, 2009 ja 2012.

Julkaistut arviot lähettelin kustantajille, jos löysin oikean osoitteen. Lisäksi lähetin usein omat arvioni teoksen kirjoittajalle tai kirjoittajille, ainakin silloin, jos oletin heidän kiinnostuvan pointeistani. Palaute oli aina vähintään kohteliasta (”fair and balanced”) ja usein suorastaan kehuvaa. Kertaakaan kirjoittaja ei lähtenyt kirjoittamaan privaattia vastinetta.

Uskoisin, että vaikka akateeminen maailma ei pisteyttäisi kirja-arvioita, niin niiden kirjoittaminen ja myös niiden toimittaminen on kohentanut monia tutkimuksellisesti relevantteja taitoja. Siksi myös sinun kannattaisi harkita arvioiden kirjoittamista. Niiden toimittaminen ei ehkä sovi kaikille, mutta sitäkin on hyvä kokeilla, jos tilaisuus tarjoutuu.

Tässä olen listannut kokemuksiani ja niistä voi lukea myös vastauksia otsikon kysymykseen. Viime aikoina into kirja-arvioiden toimittamiseen kuitenkin väheni. Se alkoi tuntua väkinäiseltä ja totesin, etten saa sinänsä tärkeästi työstä enää samanlaisia onnistumisen ja oivalluksen tunteita kuin aikaisemmin. 15 vuotta opetti myös sen, että pitää tietää, milloin on aika väistyä ja antaa tilaa muille.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Studioalbumit osa 95: The Stooges

Ensiksi tutuksi tuli Iggy Pop. Se oli vuonna 1987, kun katsoin televisiosta suorana hänen keikkaansa kotikaupungissani (viiden kilometrin päässä itse keikasta). The Stooges tuli tutuksi paljon myöhemmin, mutta on sekin viihtynyt mielessäni vuosikausia. Yle Areenasta katsottu dokumentti, Jim Jarmuschin Gimme Danger (2016), oli sen verran viihdyttävä, että päätin kuunnella kaikki Stoogesit läpi.

Kolme viidestä voin kuunnella fyysisinä äänitteinä poistumatta kotoa. Kahteen 2000-luvun albumiin tarvitaan suoratoistopalvelua.

The Stooges (1969) on protopunkin klassikko. John Calen tuottama albumi ei myynyt kummoisesti ilmestyessään, mutta sen vaikutusta myöhempään populaarimusiikkiin on vaikea yliarvioida. Yhtye oli aikaisemmin nimeltänsä The Psychedelic Stooges, ja psykedeeliseksi levynkin piti aluksi muodostua. Lyhyempi biisiformaatti kuitenkin mullisti kaiken ja levystä tuli rokkia, joka myöhemmin nimettiin protopunkiksi. Vain yksi raita, kymmenminuuttinen ”We will fall”, menee psykedelialle ominaisiin mittoihin, ja pidän siitäkin. Levyn tunnetuin raita on yksinkertaisuudessaan nerokas ja tehokas ”I Wanna be your dog”, mutta avausraita ”1969” ja b-puolen avaava ”No fun” nousevat myös merkittäviksi raidoiksi. The Stoogesia, erityisesti edellä mainittuja, on koveroitu niin paljon, etten lähde kirjoittamaan siitä aiheesta sen kummemmin. Yhtyeen debyytti on muuten siitä erikoinen klassikko, että bändillä oli valmiina noin 5 biisiä – jotka ovat myös levyn parhaita – ja loput tehtiin viime hetkillä. On tuttu kuvio, että viime hetkillä tehdään biisi, josta tulee yhtyeen merkittävin, mutta kun biisejä puuttuu enemmän, voi tulokseksi tulla pannukakku. Ei tullut. Hyllyssä tämä on ollut pitkään vain kopiona, mutta nyt se on myös vinyylinä.

Fun House (1970) oli debyytin tavoin kaupallinen pettymys ja historian rehabilitoima klassikko. Tämänkin sisältöä on koveroitu niin paljon, että mainitsen vain Damnedin debyytilleen tekemän ”1970” – nimellä ”I Feel alright” – koska se oli itselleni niin kova juttu teininä, ennen kuin olin edes kuullut alkuperäistä. Ja joillekin on olennaista, että Bar Loosen nimi on peräisin albumin kakkosraidasta, joka ei lukeudu suosikkeihini. ”T.V. Eye” on melkoisen tehokas punkrytistys, ”Dirt” on keskitason bluesia, ja päätösraita ”L.A. Blues” lähentelee noisea. Funhousen ostoaikaa en muista, mutta cd on kulkenut mukana useita vuosia. Täytyy silti sanoa, että levy ei koskaan ole noussut henkilökohtaisesti todella merkittäväksi siksi, että siinä on niin paljon runkkurokista – ja myös The Doorsin rokkaavasta puolesta – muistuttavaa materiaalia, josta edes saksofonin tuuttaus ei tee kuolematonta. Samasta syystä valitsen ehkä hieman epäortodoksisesti debyytin, jos nämä kaksi pitää asettaa paremmuusjärjestykseen, mutta tärkeän teoksen äärellä tässäkin ollaan.

Raw Power (1973) ilmestyi jo hyvin erilaisessa tilanteessa. Bändi oli välissä hajonnut ja uutena kasvona kitaristi James Williamson oli ryhtynyt heroiinikoukusta erkaantuvan Iggyn kanssa työstämään levyä. Aikaisemmilta tutut Ashetonin veljekset, Ron ja Scott, tulivat takaisin remmiin. Ja Bowie tuottajaksi, joskin markkinoille tuli myöhemmin myös Iggyn tuottama versio. Levyn avaa ehdoton tykkiraita ”Search and Destroy”. Sitä seuraa toinen onnistuminen, riipivä mutta vähemmän rokkaava ”Gimme danger”. ”Your pretty face is going to hell” on kovaa rokkia, mutta ei aivan alun tasoa. Kuiskaillen ja hönkäillen etenevä sumuinen ”Penetration” on vahvaa keskitasoa. B-puoli alkaa nimibiisillä, joka onkin tyylipuhdasta protopunkia parhaimmillaan. Hidastempoisempi ”I need somebody” toimii Iggyn narisevan äänen kera. ”Shake appeal” on taas onnistunut punkrokki ja levyn päättävä, yhdelle Läjä Äijälän projektille nimensä lainannut ”Death trip” on kokeilevampaa psykedeelistä rokkia. Tämäkään teos ei myynyt hyvin ilmestyessään, mutta sen merkityksen historia on jo osoittanut. En muista tarkkaan, milloin ostin tämän, mutta se oli markka-aikana. Siitä lähtien se on soinut taloudessa tasaisin väliajoin. Muistan joskus Kauko Röyhkän nimenneen sen parhaaksi rock-levyksi. Kovin kaukana totuudesta Röyhkä ei ole, vaikka ei se itselleni aivan kaikkein tärkein levy ole ollutkaan.

The Weirdness (2007) oli ensimmäinen elinaikanani ilmestynyt Stooges-albumi. Eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Keikat ehkä kiinnostivat ihmisiä, mutta muistan lukeneeni useammankin yhden tähden levyarvion (esimerkiksi Pitchfork). Kaiken huippuna on Alternative Pressin 0,5/5. Kokoonpano oli silti asiallinen – aikaisemmin bändissä olleiden Iggyn, Ashetonin veljesten ja saksofonisti Steve Mackayn lisäksi basistiksi tuli Minutemenin sympaattinen Mike Watt. Ja sisältökin on parempi kuin yllämainittujen arvioiden numerot. Niukasti. Ehkä 1,5/5 olisi valintani. Jos yhdellä sanalla pitäisi arvioida, se olisi ”yhdentekevä”. Kun kyse on suuren klassikkobändin paluusta, tuo sana ei saisi hallita fiiliksiä. Niin kuitenkin kävi, eikä tilanne ole muuttunut.

Ready to Die (2013) on siitä mielenkiintoinen reunionin jälkeinen levy, että se toistaa osaltaan The Stoogesin varhaisen tarinan: nyt biisinikkariksi ja jopa tuottajaksi tuli mukaan James Williamson, joka korvasi vuonna 2009 kuolleen Ron Ashetonin. Arviotkin olivat hitusen suotuisampia. Ja totta tosiaan. Tämähän kuulostaa varsin verevältä rokilta, vaikka ei se maailmaa mullista. Ei ole tarvekaan. Papparokkia hyvällä otteella, parempi kuin edeltäjä, mutta ymmärrettävästi kaukana yhtyeen kolmesta klassikosta.

Siinäpä tuli kuunneltua ja pitkälti kerrattua The Stoogesin studiolevyt. Paljon mikään ei mielikuvissani muuttunut. Raw Power ja debyytti ovat paikkansa ansainneet. Myös Fun House on merkkiteos, mutta omaan makuuni siinä ainesosien suhteet ovat menneet pieleen (liian vähän punkkia ja hitusen liikaa jotain sellaista, millä skandinaavisen toimintarokin heikoimmat yrittäjät täyttivät sävellyksensä). Paluulevyistä ei kai kukaan jaksa vakavissaan puhua kovin pitkään.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 levyt

Taas on se aika vuodesta, että voi katsoa taakse ja pohtia, mitä kaikkea musiikkia kuluvana vuonna ilmestyi. Mitään massiivista tai pieteetillä koostettua listaa en ryhdy väsäämään, mutta kirjoitellaan nyt sellainen suosituslista niille, jotka etsivät jotain soittolistoilleen tai – mikä vielä parempaa – levyhyllyynsä.

Vuonna 2018 ilmestyi kaikenlaisia indiekiekkoja, jotka eivät kuitenkaan päätyneet lentoradallaan hyllyyni. Mikään seuraavista ei ole toistaiseksi sytyttänyt niin paljon, että olisin ehtinyt tekemään kauppoja, mutta kaikista on hyvin myönteinen fiilis. Indien lisäksi listassa on myös vinoa rokkia, toisteista jurnutusta ja kunnollista jammailua Afrikasta. Muistutettakoon, että tapanani on ostella levyjä myöhässä, pienellä viiveellä, joten osa näistä löytänee vielä paikkansa hyllystäni. Kuunnelkaa siis esimerkiksi näitä:

Arctic Monkeys (Tranquility Base Hotel + Casino), Bardo Pond (Volume 8), Courtney Barnett (Tell Me How You Really Feel), Beak> (>>>), Deafheaven (Ordinary Corrupt Human Love), Dungen & Woods (Myths 003), Eels (Deconstruction), Tav Falco (Cabaret of Daggers), Simone Felice (The Projector), Ezra Furman (Transangelic Exodus), The Good the Bad and the Queen (Merrie Land), Seun Kuti & Egypt 80 (Black Times), MGMT (Little Dark Age), Mitski (Be the Cowboy), Peaking Lights (Sea of Sand), Phosphorescent (C’est La Vie), Reverend Horton Heat (Whole New Life), Rolling Blackouts Coastal Fever (Hope Downs), Ty Segall (Freedom’s Goblin), Unknown Mortal Orchestra (Sex & Food), Kurt Vile (Bottle it in), Yo La Tengo (There’s a Riot Going on)

Tuosta listasta 5–10 saattaa löytyä muiltakin listoilta. Muutamaa joutuu etsimään kovasti, jos fyysiset esineet kiinnostavat.

Paljon muutakin tuli kuunneltua, mutta ulkomaisista uutuuksista hyllyyni päätyivät ainakin nämä, aakkosjärjestyksessä:

Beach House: 7                                      
The Breeders: All Nerve 
The Brian Jonestown Massacre: Something Else     
Luke Haines: Sometimes I Dream of Glue                 
The James Hunter Six: Whatever it Takes               
The Low Anthem: The Salt Doll Went to Measure the Depth of the Sea         
Stephen Malkmus and the Jicks: Sparkle Hard                             
Oh Sees: Smote Reverser
Josh T. Pearson: Straight Hits              
Spiritualized: And Nothing Hurt          
Uncle Acid & the Deadbeats: Wasteland
Watain: Trident Wolf Eclipse               
Wooden Shjips: V.

Kaikki yllä mainitut ovat hienoja levyjä, joskin suurin osa on harvojen makuun sopivia. Eniten olen kuunnellut Josh T. Pearsonin hämmentävää teosta, joka kääntyi alun ihmettelyn jälkeen reilusti plussan puolelle, sekä ruotsalaisen black metal -yhtye Watainin uutukaista, joka taitaa olla ensimmäinen uutena vinyylinä ostamani genrensä edustaja. Molemmat näin myös keikalla vuoden aikana.

Kotimaisista seuraavat hienoudet eivät ole omassa hyllyssäni, vaikka osa löytyy samasta taloudesta.

Ghost World (Spin), Hän (Harhakuvitusmaailmassa), Itä-Hollola Installaatio (Pelko paremmasta tulevaisuudesta), Lasten Hautausmaa (III), Rosita Luu (SOS), Mopo (Mopocalypse), Musta Risti (s/t), Jukka Nousiainen (Ei enää kylmää eikä pimeää), Vesta (Lohtulauseita), Vuoret (Portti)

Rosita Luun ostan, kun se ilmestyy vinyylinä, Ghost Worldin hankin jossain vaiheessa ja kai Nousiainen ja Lasten Hautausmaakin pitäisi hommata. Mopo, Itä-Hollola ja Vesta on kumppanin hyllyssä.

Ja ylimääräinen shout-out Villen Utö-yhtyeelle (s/t).

Omaan hyllyyn päätyivät ainakin seuraavat kotimaiset, aakkosjärjestyksessä:

Kesä: Aukea
Kynnet: Vähät välittää                          
Lähtevät kaukojunat: II
Maailmanloppu: Tuhon koodi                                   
Nuoret Marttyyrit: Vieraille
Hal Peters and His Trio: Crazy Mixed Up Blues
Puhelinseksi: Meillä on ikävä kaikkea 
Puhelinseksi: Mitä meistä tänne jää
Pursiseura: s/t
Pää kii: Jos huonoo onnee ei ois…
Seksihullut: Vänrikki Stoolin seksihullut tarinat
Ydinperhe: Älä tee mitä pitää

Kaikkea voi suositella, vaikka suostuinkin maksamaan täyden hinnan vain parista yllä mainitusta. Nostetaan esiin neljä artistia. Oli mukavaa, että Pää kii sai ulos toisen kokopitkänsä vetävää melodista punkkia. Nuoret Marttyyrit hiipi ihon alle hitaasti mutta varmasti novellimaisilla teksteillään ja vangitsevalla tunnelmallaan. Rovaniemen punk-toivo Puhelinseksi julkaisi vinyylinä kaksi mini-älppyä, joskin toinen niistä (Meillä on ikävä kaikkea) on löytynyt hyllystä kasettina jo pidemmän ajan. Ydinperheen hardcorella täytettyä vinyyliä odoteltiin pitkään ja sieltä löytyvät vuoden kaksi kotimaista suosikkibiisiäni: ”Pummilla” ja ”Ratkaisu asunto-ongelmiin”.

Vuoden kuunnelluin biisi Spotifyssani oli Brian & Helvetin Perunan ”Mä tapan sut”. Eivät ne muutkaan olleet ihan myyntilistojen kärkisijoilla.

Jotain saattoi unohtua, mutta sellaista sattuu. Hyvää kuuntelua!

perjantai 30. marraskuuta 2018

Studioalbumit osa 94: Suicide

Tässä vaiheessa elämää ei aina muista, milloin johonkin kiinnostavaan juttuun tutustui ensimmäisen kerran. Pätee myös yhdysvaltalaiseen Alan Vegan ja Martin Revin muodostamaan duoon, jonka nimi on Suicide.

Sen kuitenkin muistan, että kotimaista Leo Bugarilovesia olin diggaillut paljon aikaisemmin. Sitä kommentoivat mainitsivat aina Suiciden, joten nimi jäi mieleen. Ehkä tutustuin johonkin biisiin ennen aikoja, jolloin cd-levyjä ryhdyttiin polttamaan kotikäyttöön, mutta viimeistään kotipolton aikaan muistan kirjastosta lainatun pari yhtyeen levyä. Niistä tuli innostuttua jonkin verran. Samoihin aikoihin ilmestyi Vainio/Väisänen/Vega -nimellä tehty albumi, jossa on loistava hyvin Suicide-henkinen ”Red lights down” (1998). Myöhemmin on tullut sauhuttua esimerkiksi ”Ghost riderista”, joka löytyy yhtyeen debyytiltä. Suiciden diskografia on kuitenkin jäänyt hämärän peittoon, joten käydään sitten studiolevyt läpi.

Suicide (1977) kuuluu niihin levyihin, jotka kaikkien pitäisi kuunnella ainakin kaksi kertaa. Aloitetaan historiallisista syistä: koneilla tehtyä hyvin omaperäistä, kokeilevaa, kaiutettua ja minimalistista musiikkia, jossa kuuluu vahvasti läpi 50-luvun rockabilly, ja kaikki tämä kitaravetoisen punkin kulttuurisessa kontekstissa, ilman ”oikeita” soittimia. Tämä kiteytyy heti täydellisessä avausraidassa ”Ghost rider”. Muutamissa raidoissa lyriikat keskittyvät traagisiin henkilötarinoihin, joista tulee mieleen New Yorkin tarinaniskijät, erityisesti Lou Reed. Levyn seitsemästä raidasta normimittaisia on kuusi. Poikkeuksena on surullinen tarina ”Frankie teardrop”, jota kerrotaan 10,5 minuuttia. Aluksi kriitikoilla ja muillakin oli vähän vaikeuksia, mutta nyt tämä on tunnustettu klassikko – ja hyvästä syystä. Syksyllä tämä tuli vastaan vinyylinä (alkuperäinen Saksa-painos 15€), joten tein kaupat ja poltetun cd:n syyksi pysyä hyllyssä on sen sisältämä CBGB-live. Suosittelen samaa kaupantekoa muille.

Suicide: Alan Vega and Martin Rev (1980) on hieman hankalampi ja itselleni lähes tuntematon tapaus. Se ei missään nimessä pärjää vertailussa rosoiseen ja rohkeaan debyyttiin. Jos sitä yrittää kuunnella siitä irrallaan, kyse on kiillotetusta mutta pätevästä, lähempänä omaa aikaansa olevasta teoksesta. Sitä ennen duo julkaisi singlen, esimerkiksi Neneh Cherryn ja Bruce Springsteenin koveroiman ”Dream baby dream”, joka ei ole alkuperäisellä pitkäsoitolla. Se on kuitenkin lisätty myöhäisempiin versioihin ja kuuluu yhtyeen parhaimmistoon. Levyllä on vähemmän tärkeitä raitoja, kuten pehmopoppi ”Sweetheart”, mutta esimerkiksi ”Mr. Ray”, ”Touch me” ja ”Harlem” ovat laatua. Ilmestyessään teos ei hetkauttanut maailmaa, mutta myöhemmin musiikkia tehneet ihmiset ovat muistaneet korostaa levyn hienouksia, esimerkiksi Bobby Gillespie. Markkinoilla on kallis vinyyli. Harmi, sillä normaalihintaisena laittaisin ostoskoriin.

A Way of Life (1988) on selkeästi hyvä levy eikä se kuulosta 80-luvun soundeissa pöhöttyneeltä, vaikka ilmestyikin vasta vuosikymmenen lopulla. Mutta sitä en tajua, että kakkosraita ”Surrender” on nostettu jotenkin muiden yli. Minusta se on verrattain tylsä valtavirran biisi, joka erkanee askeleen verran (ei enempää!) duolle ominaisesta häröilystä. Sen sijaan lähes koko muu levy on taattua Suicidea. Avausraita ”Wild in blue” ja esimerkiksi mainiot ”Rain of ruin” ja ”Dominic Christ” takaavat, ettei taso putoa. Itselleni tutuin ralli on ”Jukebox baby 96”, jonka koveroi jo 90-luvun alussa kotimainen originelli yhtye Tom Cat Rebels. Tuoreemman koverin on tehnyt loistava Moon Duo, jonka soitossa ylipäätään kuuluu etäisiä Suicide-vaikutteita. Ostaminen menee harkintaan, mutta markkinoilla on vain cd.

Why Be Blue (1992) oli debyytin lisäksi se toinen levy, joka kirjastosta tuli kannettua kotiin. Siinä onkin muutama raita, joista pidän paljon: nimibiisi, sitä seuraava ”Cheat cheat” ja ”Pump it”. Keskimäärin tempo on kiivastunut, mutta sepä ei ole harmin paikka. Äänimaailma on jokseenkin erilainen, ahdetumpi ja tunkkaisempi, mutta muutamat hyvät biisit pelastavat paljon. Jokseenkin diskojumpalta tämä kuulostaa, mutta Suiciden esittämänä sekin kelpaa. Laittaisin tämän kuitenkin jonon hännille, jos näitä asetellaan paremmuusjärjestykseen. Silti voisin ostaa älppärinä omaan hyllyyn, jos a) saa alennuksella ja b) nuo pari aikaisempaa saa sinne samaan syssyyn.

American Supreme (2002) on täydellinen albumi pop-opportunistille. Se on niin tarpeettoman ja kuraisen kuuloinen erityisesti musiikkinsa osalta, että se väistämättä houkuttelee ihmisiä erottautumaan massasta väittämällä sitä yhtyeen parhaaksi. Voin kertoa salaisuuden: tämä ei ole yhtyeen paras teos. Duon äännähtely – huohotukset ja laulunpalaset – saa edelleen hyväksynnän. Siksi albumi ei ole katastrofi, vaan käypää keskitasoa.

Suicide on merkittävä ja omaperäinen duo. Mutta jos se olisi vain niitä, ei sitä jaksaisi kuunnella. Niiden lisäksi Suicide on pääosin erittäin nautinnollista kuunneltavaa, vaikka kaikki albumit eivät ole yhtä tärkeitä. Duon vaikutus musiikintekijöihin todistaa sen merkityksestä. Itselleni Suiciden elektroninen nykivä hölkkä toimii parhaiten silloin, kun se muistaa saaneensa vaikutteita 50-luvun rockabillystä.

Alan Vega kuoli vuonna 2016 78-vuotiaana. Martin Rev porskuttaa ja on 70-vuotias.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Jumalan paluu 2000-luvulle

Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura järjesti marraskuun lopulla symposiumin otsikolla Jumalan paluu 2000-luvulle. Osallistuin siihen kutsuttuna puhujana. Jos minut kutsutaan puhujaksi, pyrin osallistumaan koko tilaisuuteen. Niin tein tälläkin kerralla. Se kannatti.

Tapahtuman puheenvuorot olivat aihepiireiltään hyvin erilaisia, mutta jotenkin itselleni tuli olo, että kaikkiin sai jonkinlaisen tulokulman ja että yhdessä ne lopulta muodostivat kokonaisuuden. Ainakin niistä jokainen käsitteli jollain tavalla omia kiinnostukseni kohteita.

Tilaisuus alkoi Atte Kalevan alustuksella siitä, miten radikaalimuslimit tulkitsevat tiettyjä islamin käsitteitä muslimien enemmistöstä poikkeavalla tavalla. Heti perään Elina Kahla selvitti, miten uskonto on osa Venäjän politiikkaa. Ehkä kaikkein eniten kiinnostusta herättänyt detalji koski muslimien suurta määrää ja erityistä rooli – esimerkiksi erityistehtävissä – Venäjän armeijassa.

Johanna Vuorelma pohti, miten uskoa koskeva retoriikka on osa suomalaista nykypolitiikkaa. Erityisesti taloutta koskeva puhe sisältää paljon uskoa, vaikka paikoin termin käyttö olisikin synonyyminen ilmaisulle ”Olen sitä mieltä”. Itselleni tämä ei vaikuttanut uudelta ilmiöltä, sillä 1990-luvun lamassa talous oli päättäjien puheiden perusteella suvereeni olio, jonka käsittely vaati (uskolle ja uskonnollisuudelle tavanomaista) erityistä suhtautumista. Taloutta ei hallita tai ohjata, sitä pyritään miellyttämään, jotta se pysyy tyytyväisenä. Vaikka Vuorelma ei niin väittänyt, itselleni tuli mieleen Vanhan testamentin Jumala. Alustus palautti mukavasti mieleen oman väitöskirjani ja sen aikaiset ajatukset.

Tämän perään Lauri Kemppainen alusti luonnollisen lain keskustelusta ja sen kytköksistä politiikkaan, käsitellen erityisesti David Bentley Hartin provokatiivisia näkemyksiä. Sami Pihlström selvitti jumalatodistusten nykytilaa ja päätyi ehdottamaan, että vaikka jumalatodistukset ovat saaneet jonkin verran uutta puhtia, niiden vahva paluu on hyvin epätodennäköistä: ihmiset voivat olla teistejä, mutta se ei perustu jumalatodistuksen vakuuttavuuteen. Samaa mieltä.

Olli-Pekka Vainio selvitti, miten uskontokritiikki on ollut osa populaarikulttuuria muutaman sadan vuoden ajan, Rabelais’n Pantagruelista nykypäivän videopeleihin. Esitelmässä eriteltiin kiinnostavia esimerkkejä, joskaan en hahmottanut, oliko mukana jokin vahva väittämä tai argumentti. Ainakin kävi selväksi, että populaarikulttuuri on ollut ennenkin uskontokriittistä, mutta ei välttämättä ateistista.

Omassa alustuksessani käsittelin ateismia osana Jumalan paluuta koskevaa intellektuaalista kertomusta. Esitin, että kertomus Jumalan paluusta alkaa muodostua 1990-luvulla korvaamaan Jumalan kuoleman kertomusta. Se vakiintuu 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä, mutta samalla vuosikymmenellä syntyy vastareaktiona uskontokriittinen ateismin paluu. Yhdenlainen ”synteesi” tästä on vasemmistolainen ateistinen Jumalan paluu, mikä tarkoittaa uskonnon käyttämistä vasemmistolaisten utopioiden elvyttämisen resurssina.

Pekka Varje pohti työkulttuurin muutosta käyttämällä erityisesti STS-pankkia esimerkkinä. Tämäkin toi mieleen vahvasti oman väitöskirjani, joten ehkä joku yrittää sanoa jotain. Varje sovelsi uskontotematiikkaa työpaikkojen johtamiskulttuuriin. Hänen väitöskirjansa ilmestyy tuota pikaa, joten siitä voi katsoa tarkemmin, miten ihannetyöntekijän ja työkulttuurin malli on muuttunut Suomessa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

Päivän viimeinen alustus käsitteli sukupuolta. Jaana Hallamaa osoitti, miten misogynistisen manosfäärin näkemykset naisen paikasta korreloivat tiettyjen (erityisesti konservatiivisten) kristillisten naisten näkemysten kanssa.

Tilaisuuden pohjalta ollaan ilmeisesti kokoamassa teosta, joten artikkeleiksi muokatut alustukset voi lukea sitten myöhemmin.

tiistai 6. marraskuuta 2018

Studioalbumit osa 93: Kate Bush

Ostin Graeme Thomsonin teoksen Kate Bush ja musiikin lumo jonkin aikaa sitten alennuksesta. Elokuussa vihdoin otin sen hyllystä ja luin. Musiikkikirjana se ei ole sykähdyttävä, mutta sai se kuuntelemaan Kate Bushin studiolevyt.

Varhaisin muistoni Bushista taitaa olla Hittimittarissa pyörinyt ”Cloudbusting”. Naskalina en pahemmin välittänyt siitä. Myöhemmin ostin Bushin loistavan debyyttialbumin ja vuoden 1986 kokoelman The Whole Story. Niillä pärjäilin pitkään. Aerial löytyi kahdella punnalla Leedsin torilta, mutta muita albumeita en ole ostanut enkä kaikkia edes kuullut.

The Kick Inside (1978) on kaikin puolin mainio 19-vuotiaan Bushin debyytti. Se on hiottu, mutta vuonna 1978, joten siinä on rosoa jäljellä. Sen tunnetuin raita on listaykköseksi noussut ja nopeasti ikivihreäksi muuttunut ”Wuthering Heights”, joka sai inspiraationsa elokuvasta (ei romaanista), kuten niin moni muukin Bushin kappale. Se julkaistiin myös singlenä, levy-yhtiön toiveiden vastaisesti. Tästä anekdootista on tullut koko Bushin uraa kuvaava: hän tekee mitä haluaa, omin ehdoin ja omalla tahdilla. Mutta levyllä on muitakin hienoja biisejä: avausraita ”Moving”, sitä seuraava ”Saxophone song” ja sitä seuraava ”Strange phenomena”. Edes lievästi hupsutteleva ”Kite” ei romahduta tasoa. Ja vaikka niin tekisikin, sitä seuraavat ”The man with child in his eyes” ja ”Wuthering heights”. Siinä on vasta ensimmäinen puolisko. Toinen puolisko ei ole aivan samaa tasoa, mutta korkealla sekin on. Albumin alussa ja vähän biisien välissäkin kuultava valaiden laulu on kuvaava: sellainen taiteilija mutta myös helppo kohde vitsailulle. Klassikko.

Lionheart (1978) koostuu enimmäkseen biiseistä, jotka olivat olemassa jo ennen debyyttiä. Laarista valittiin sopivat ja niitä ryhdyttiin työstämään. Työstäminen tehtiin Bushin toivomaan kilpikonnavauhtiin nähden jäniksen loikalla. Myöhemmin Bush totesi, että onpa hätäisyyteen nähden kelpo levy, mutta ei siihen voi tyytyväinen olla. No mutta tässä ei Bushin mielipidettä kysellä. Vaan minun. Leijonasydän on kelpo levy, mutta ei siihen tyytyväinen voi olla. Vauhdista en tiedä mitään, mutta biisimateriaali on puolivillaista. Se, mikä toimii ja tekee teoksesta kelvollisen, toimii Bushin äänen vuoksi. Guardianin kyselyssä vain 2 prosenttia nimesi tämän parhaaksi Bush-albumiksi. Minä kuulun tuohon 98 prosenttiin. ”Wow” on ihan hyvä. Samaa mieltä on Kate Bush.

Never for Ever (1980) on trivianikkareille tärkeä albumi: se on ensimmäinen brittiläisen naisartistin listaykkönen Britanniassa (muiden maiden muijat olivat ennemmin ykkösenä kokoelmalevyillään). Se alkaa albumin tunnetuimmalla kappaleella, ”Babooshka”, joka singlenäkin julkaistiin. Sen jälkeen saadaan odottaa tovi ennen kuin vastaan tulee kuolemattomia raitoja. Albumin lopussa on ”Army dreamers” ja ”Breathing”, joista varsinkin jälkimmäinen on vaikuttava ja kevyesti levyn paras. Näin on mainittu kolme singleraitaa, mikä on vähän tylsää, mutta kerrankin löytyy levy, jonka singleraidoista pidän eniten. Albumin äänimaailmassa on rumpukoneita ja syntetisaattoreita. Kenties siksi se kuulostaa enemmän ajassaan kiinni olevalta teokselta kuin aikansa ulkopuolella oleva debyytti. Minua tunteville ei ole yllätys, että arvostan huomattavasti enemmän debyyttiä. Bush piti tästä, mutta minusta se yltää vain kelvollisen tai melko hyvän tasolle. Bush pystyy parempaan ja radikaalimpaan.

The Dreaming (1982) albumin teko oli hankalaa. Bush halusi lisätä jatkuvasti uusia raitoja ja elementtejä, mutta vaati, että kaiken pitäisi kuulua tai pystyä tunnistamaan samanaikaisesti. Homma meni puuroksi. Ilmeisesti vapauksia oli liikaa. Ja aikaa. Ja fokusoitu biisien tekeminen ei sujunut. Siitä ei kuitenkaan ollut seurauksena huono levy, sillä The Dreamingillä on hetkensä. Esimerkiksi ”Pull out the pin” on best of -osastoa. Jos kireän täyteläinen taiteellinen yleisilme ei etäännytä, levystä on helppo nauttia. En voi pitää sitä mestariteoksena, mutta ilmestyessään se oli eittämättä aikaansa edellä. Myöhemmät indiepiirien rakastamat artistit ovat paljossa velkaa tälle teokselle. (Pian tämän kirjoittamisen jälkeen huomasin, että Björk on julkisesti kertonut The Dreamingin olevan yksi hänen kaikkien aikojen suosikkilevyistään.) Levyn jälkeen Bush oli poikki ja kärsi jonkinlaisesta uupumuksesta. Hän muutti maalle, jonne hän rakennutti oman studion, jossa ryhdyttiin työstämään seuraavaa teosta.

Hounds of Love (1985) oli jättimenestys. Kriitikot ulvoivat innosta ja Britanniassa siitä tuli neljänneksi myydyin cd lähes miljoonalla myydyllä yksiköllä (edellä ovat Dire Straitsin Brothers in Arms ja Love over Gold sekä Phil Collinsin No Jacket Required). Sen tekeminen kesti niin pitkään, että eräs brittilehti pisti Bushin ”Missä hän on nyt?” -listalle. Vaikka biisit syntyivät nopeasti, hiominen kesti pitkään. Kun masteroija Ian Cooper kysyi, milloin levy ilmestyy, Bush vastasi sen olevan jo ulkona. Kun Cooper ihmetteli, miksi sitten työstämme sitä edelleen, Bush totesi, että muutamia asioita voitaisiin korjata, jotta ne kuulostaisivat siltä miltä pitää. Itse albumi on hieno. Se on kaupallinen ja taiteellinen menestys. Avausraita ”Running up that hill” pistää riman lähes kattoon ja sitä seuraava nimiraita ”Hounds of love” ylittää sen. Se on artistin parhaita. Olen tykännyt myös Futureheadsin versiosta. Lisäksi esimerkiksi Ezra Furman koveroi tätä keikoillaan. Parin keskinkertaisen jälkeen tulee vinyyliversion a-puolen päättävä ”Cloudbusting”. Ilmestyessään en oikein välittänyt siitä, mutta myöhemmin opin pitämään biisistä, videosta ja tarinasta, joka perustuu Wilhelm Reichin pojan Peter Reichin muistelmiin Book of Dreams (1973). Olen kirjoittanut aiheesta blogissani 18.1.2014, mikäli kiinnostaa: http://teetai.blogspot.com/2014/01/tapaus-wilhelm-reich.html. Vaikka b-puolella ei ihan saman tasoisia mestariteoksia olekaan, Hounds menee samaan kategoriaan Bushin debyytin kanssa: artistin parhaimmistoa.

The Sensual World (1989) on minun korviini valtavirran poppia, joka etääntyy askel askeleelta eksentrisestä mutta biisivetoisesta Bushista. Koukuttavien melodioiden tilalla on turvallista äänimaisemaa, joten sikäli ihmettelen ylistäviä arvioita. Tältä levyltä yksikään ei nousisi omalle Bushin parhaiden kokoelmalle.

The Red Shoes (1993) ei muuta linjaa. Levyllä on mukana Eric Clapton, Gary Brooker, Prince, Jeff Beck ja miljoona muuta soittajaa, mutta sisältö on kovin ulkokultaista jaarittelua, josta tulee mieleen Prince keskinkertaisimmillaan. Esimerkiksi Princen osuus on suurin biisillä ”Why should I love you” ja se on kuraisinta kamaa koko Bushin tuotannossa. Hyviinkin sävellyksiin on pitänyt ujuttaa vinkuvia sähkökitaroita ja aivan liikaa kaikkea muutakin, varsinkin levyn alkupuolella. Sitten sovitukset vähän rauhoittuvat ja päällimmäiseksi nousevat Bushin vahvuudet: ääni ja vangitseva tunnelma, esimerkkinä A-puolen päättävä ”Lily”. Fanit ja kriitikotkin ovat suhtautuneet penseästi, vaikka ne ovat laillani keskimäärin löytäneet jotain myönteistä sanottavaa. Albumin nimi tulee vuoden 1948 samannimisestä elokuvasta, jonka pohjana on HC Andersenin teksti.

Aerial (2005) ilmestyi 12 vuotta aallonpohjan jälkeen. En tiedä, mitä kaikkea tuona aikana on tapahtunut, mutta ainakin lastenkasvatus on kuulunut kalenteriin. Lopulta syntyi tupla-albumi, joka edeltäjänsä tavoin kuulosti oman aikansa tuotokselta. Ajat tosin olivat muuttuneet soundillisesti vähän paremmiksi. Aerial koostuu kahdesta cd:stä. Ensimmäinen on A Sea of Honey ja toinen A Sky of Honey. Teos on ollut kokoelmissani kymmenisen vuotta, mutta minkäänlaista pitävää otetta en ole siihen saanut. Se on aina jäänyt barokkipoppia, folkkia ja taidepoppia yhdisteleväksi taustamusiikiksi. On siellä kuitenkin yksittäisiä hienoja hetkiä, kuten ”Bertie” ja ”How to be invisible”. No kriitikot toki tykkäsivät, jotkut todella paljon. Kun samana vuonna ilmestyivät esimerkiksi Arcade Firen ”Funeral” ja The Nationalin ”Alligator”, niin tiedän kyllä mistä suunnasta sen ajan itselleni tärkeät levyt löytyvät. Eivät Bushin narniakartanosta, vaan elämänmakuisesta indiekitarasta.

Director’s Cut (2011) ilmestyi kuudentoista vuoden tauon jälkeen. Siinä ajassa studioalbumille päätyi nolla uutta kappaletta. Koko teos onkin aikaisempien julkaisujen remiksattu kokoelma. Jostain syystä se listataan studiolevyihin, joten sanotaan siitä jotain tässäkin. Osassa on muutettu tekstejä, osa on nauhoitettu kokonaan uudelleen. Materiaalia on esimerkiksi levyiltä The Sensual World ja The Red Shoes. Tähän asti lukemisessa päässeet tietänevät, etteivät ne kuulu suosikkeihini. Hevijuusereille ja tosifaneille tällainen paketti voi olla hyvinkin jännittävä, mutta itse en osaa kuvitella kuin 1–2 artistia, joiden kohdalla olisin aidosti kiinnostunut kuulemaan sisältöä. Niidenkään kohdalla en pitäisi ajatusta kovin hyvänä. Director’s Cutin vastaanotto oli vaihtelevaa: joku kriitikko antoi täydet pisteet, kun taas kolme viidestä oli aika tavallinen arvio. En vaivaudu kommentoimaan yksityiskohtaisesti jokaista biisiä verraten sitä alkuperäiseen levytykseen, koska se on tosifanien ja Bush-fetisistien hommaa. Pintapuolisesti tarkasteltuna suuri ero on se, että äänimaailma on päivitetty. Vaikkapa ”The Song of Salomon” (The Red Shoes -levyltä) kuulostaa edelleen hyvältä ja hieman tiukemmalta. Kaiken nurinan jälkeen on myönnettävä: ihan hyvä levy, jos sitä kuuntelee ilman että miettisi alkuperäisiä nauhoituksia.

50 Words for Snow (2011) ilmestyi samana vuonna uusintojen kanssa, joten saihan Bush 16 vuodessa aikaan myös uutta materiaalia sisältävän studioalbumin. Jostain syystä tämä jäi kuuntelematta ilmestyessään. Sisältö on hallittua ja harkittua, laadukasta, jokseenkin myös yllätyksetöntä. Silti tämä on itselleni kiinnostavampi kuin Director’s Cut. Seitsemästä raidasta lyhin on hitusen alle seitsemän minuuttia ja pisin 13 ja puoli, joten mitat sopivat taiteelliseen maalailuun, josta ei juurikaan Bushin uran alun rosoisuutta löydy. Tämä on kuitenkin samalla tasolla kuin Björkin teokset. Kriitikot pääosin pitivät ja yleisökin, sillä näin Bushista tuli ensimmäinen naisartisti, joka on keikkunut listoilla top vitosessa uudella materiaalilla viidellä eri vuosikymmenellä, mitä voi pitää jonkinlaisena saavutuksena. Hittiraitoja on turha etsiä, mutta albumin etäännytettyyn ja välillä pitkäveteiseen kauneuteen on saatu yllättävän paljon tunnetta ja koskettavuutta mukaan. Tosin sen kuunneltua on pakko laittaa vähän rockabillyä peesiin.

Bush ei ole koskaan pitänyt esiintymisestä, joten häntä on nähty keikoilla vain harvoin. Osin kai tästä syystä hän ei ole lyönyt läpi Yhdysvaloissa, mutta osansa voi olla myös hänen brittiläisyydellään. Bushissa tuleekin hyvin esiin brittiläinen esoteerisuus ja eksentrisyys, johon kuuluu myös epäpoliittisuus. Vaikka Bush on ollut maailmantähti koko uransa ajan, minä kuulen hänessä kaikuja esimerkiksi Incredible String Bandistä. Hänen lähipiiriinsä on kuulunut uran alusta asti melko kovia nimiä, esimerkiksi Roy Harper, David Gilmour ja Peter Gabriel, joten ei hän ihan tyhjästä ole noussut, vaikka hyvin omaehtoinen, -toiminen ja -valtainen ihminen ilmeisesti onkin. Minulle Kate Bush ei ole kaikkein tärkein, mutta jos häntä vertaa jokseenkin samansuuntaista musiikkia tekeviin artisteihin, en oikein löydä vakavasti otettavia kilpailijoita. Ehkä Björk? Ehkäpä ei.

Kaikkiaan tämä kuuntelu muistutti ja vahvisti, että suhteeni Bushiin on kaksijakoinen. Yhtäältä tuotannossa on uskomattoman komeita hetkiä ja toisaalta suuri osa materiaalista valuu kuin nesteet hanhen selästä. Ehkä olen liian vahvasti marinoitu lihallisemman ja alkukantaisemman musiikin parissa, jotta jaksaisin keskittyä Bushin koko tuotantoon. Silti esimerkiksi debyytti ja Hounds of Love ovat henkilökohtaisesti eikä vain populaarimusiikin historian kannalta tärkeitä teoksia. Myös Never For Ever, Dreaming ja pienin varauksin jopa 50 Words for Snow voisivat löytää tiensä hyllyyni siellä jo loikoilevien Bush-levyjen viereen.