sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Studioalbumit osa 43: Metronomy

Luultavasti ensikosketus englantilaiseen elektronista indiepoppia (tai ”indietronicaa”) tekevään Metronomyyn on tapahtunut Uncut-lehden kautta. Tämä on ollut joskus vuoden 2010 tai 2011 paikkeilla. Tuo kosketus oli kevyt, mutta sen jälkeen on tapahtunut muutamia merkittäviä asioita, jotka saivat kuuntelemaan yhtyeen kaikki neljä albumia.

Musavisassa tuli näyte yhtyeeltä. En tunnistanut esittäjää, mutta biisi kuulosti todella tutulta. Ärsytti. Ei edes auttanut, että tiesin esittäjän alkavan m-kirjaimella. Se oli osa muutoin mieleen jäänyttä kysymystä visafinaalissa, jossa tunnistin Mogwain, Mad Sinin, Manu Chaon ja My Bloody Valentinen. Biisi oli yhtyeen hitti ”The Bay”. Myöhemmin huomasin, että se löytyi levyhyllystäni, yhdeltä Uncutin mukana tulleelta cd:ltä.

Myöhemmin musavisassa yhtyeeltä tuli videonäyte uusimmalta albumilta. Tiimin jäsen tunnisti sen välittömästi. Itse en tuossa vaiheessa ollut kuunnellut levyä, mutta pian sen jälkeen kuuntelin pari biisiä keskittymättä sen tarkemmin.

Keväällä 2014 Barcelonan Primaverassa yhtye esiintyi keskellä yötä. Keikka alkoi joskus kolmen jälkeen. Pitkän päivän lopussa oli jo väsy. Sen yhdistyessä kylmään merituuleen olosuhteet eivät olleet otolliset. Silti pidin keikasta paljon. Jopa niin paljon, että katselin pieniä palasia siitä myöhemmin YouTubesta.

Loppukesästä 2014 ostin Lontoosta niiden tuoreimman albumin. Kuuntelin sen yhtenä iltana sängyssä muutaman kerran putkeen. Suhteeni yhtyeeseen on siten kasvanut vähän kerrallaan. Oli aika käydä läpi kaikki neljä studioalbumia.

Pip Payne (Pay the £5000 You Owe) (2006) on lähes täysin instrumentaalielektroa (poikkeuksena ”Trick or treatz”, jossa lauletaan). Suurin osa sen raidoista voisi olla kotonaan tietokonepelissä. Vaikka en juurikaan kuuntele tällaista musiikkia, albumi erottuu massasta melodisten ja rytmillisten koukkujensa vuoksi. Se voi tuoda mieleen välillä adhd:sta kärsivän Kraftwerkin. Siitä tunnistaa hyvin jatkumon myöhempään tuotantoon. Tuoreimpien teosten valossa debyytti kuulostaa vain ”lupaavalta demolta”, mutta itsenäisenä elektroalbumina se on viehättävä. Vielä tähän aikaan ei kuitenkaan voi puhua yhtyeestä. Osan keikoista keulahahmo Joseph Mount hoiti läppärin avulla. Vuoden 2009 uusintajulkaisulla on bonuksia. Niistä erityisesti ”Hear to wear” on hieno.

Nights Out (2008) jatkaa samaa linjaa, mutta taas on menty askel toimivammin leikkisämpään suuntaan. Paikoitellen tulee mieleen kotimainen Aavikko ilman suurta karnevaalihenkeä. Esimerkiksi kakkosraita ”The end of you too” on hauska ja koskettava samanaikaisesti. ”On the motorway” on yksi suosikeistani. Laulua kuullaan kappaleissa ”A thing for me” ja ”Back on the motorway”. Albumi sai erinomaisia arvioita, mutta arvatenkin toisia tällainen tietokonepeleistä muistuttava kilkutus saattaa pidemmän päälle ärsyttää. Hienoja popmelodioita levyllä on moninkertaisesti verrattuna keskimääräisiin elektroalbumeihin.  Tässä vaiheessa Metronomy alkoi olla Mountin sooloprojektia suurempi kokonaisuus.

The English Riviera (2011) on ensimmäinen Metronomyn albumi, jolla lauletaan jatkuvasti. Musiikillisesti ote on suoraviivaistunut ja rauhoittunut. Usein tämä on huono asia, mutta nyt tuntuu kuin villeistä kokeiluista olisi hiottu jäljelle se olennainen. Tyyli on ainakin kohdillaan, juuri sopivan nyrjähtäneesti, sillä kyse on Englannin ”rivierasta”, joka voi tarkoittaa vain jotain vaillinaista ja kokemusta tavoittamattomasta. Itselleni ”The Bay” on ehdoton kohokohta upeine bassokuvioineen. ”The Look” on toinen vahva raita syntikoineen, samoin kuin yksinkertainen popkappale ja ensimmäinen singlelohkaisu ”She wants”. Loppupuolen ”Corinne” on tyylipuhdas pophitti, mutta myös kokonaisuus on vahva. Tämäkin sai hyvät arviot, mutta ei välttämättä parempia kuin edeltäjänsä, joskin brittiläiset musiikkilehdet noteerasivat albumin huipulle vuosiäänestyksissään. Tässä vaiheessa bändiin tullut basisti ja rumpali ovat edelleen mukana. Keikalla tyylikkään basistin touhuja oli ilo seurata. Rumpalin taidoista en osaa sanoa, koska nainen soittaa huojuvasti mutta näyttävästi.

Love Letters (2014) on jollain tavalla yhtyeen vilpittömin levy, joka on riisuttu taiteellisuuden verhosta, joka aikaisemmin piilotti tunteet. Se ei ole samalla tavalla riemukas ja leikkisä kuin pari ensimmäistä eikä se ole aurinkolaseihin kätkeytyvä ultra-cool. Sillä on ilmeisiä hittejä, kuten ”I’m Aquarius”, oma suosikkini ”Reservoir” ja nimibiisi ”Love letters”. ”Month of Sundays” on melkein Pixiesiä ja ”The Most immaculate haircut” on sävellyksellisesti 90-luvun brittipoppia, joten viimeistään tässä vaiheessa alkaa kuulua mielipiteitä, joiden mukaan bändi on ajautunut liian kauaksi juuriltaan. Olkoon niin, mutta minä pidän enemmän tästä Metronomysta, vaikka en moiti varhaista.

Helsinkiin Metronomy on tulossa keväällä 2015. Vielä ehtii ostaa lipun. Itse teen ratkaisuni myöhemmin.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Uskonto, media ja yhteiskunnallinen muutos

Uskonnon ja median tutkimuksessa on ollut sosiologian mentävä aukko. Vastaavasti uskontososiologiassa on kiinnostuttu vain vähän mediasta ja populaarikulttuurista. Tästä havainnosta lähtee liikkeelle artikkelikokoelma Religion, Media, and Social Change (Routledge 2015). On varmasti liioiteltua väittää, että yksi teos paikkaisi aukon, mutta ainakin se pyrkii tarjoamaan aineksia eteenpäin.

Kirjassa on toimittajien johdannon lisäksi 10 tutkimusartikkelia. Ne käsittelevät aihepiiriä laajasti. Artikkeleissa tutkitaan perinteistä massamediaa, populaarielokuvia ja uusmediaa. Niissä viljellään esimerkkejä useista maista, mutta painopiste on niin sanotuissa länsimaissa. Artikkelit eivät (onneksi) rajoitu yhteen uskontoperinteeseen eivätkä niin sanottuihin maailmanuskontoihin. Teoksen sisällöllinen viesti on, että mediaympäristöllä on entistä suurempi vaikutus uskonnollisten ideoiden, identiteettien ja katsomusten rakentumiseen, mutta se ei väitä, että vaikutus olisi yksisuuntaista.

Oma tekstini käsittelee uskonnottomuutta ja sen käsittelyä mediassa. Jaoin tarkastelun kolmeen tavanomaiseen osa-alueeseen, mediatuotantoon, kulutukseen ja sisältöön.

Mediatuotannon osalta tarkastelen, miten uskonnollisia tai uskonnottomia media-alan ammattilaiset ovat. Keskeinen havainto on, että vaikka mediatyöläiset ovat tilastojen mukaan useissa maissa vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin, uskonnollisista aiheista kirjoittavat ovat selvästi uskonnollisempia ja uskontoon myönteisemmin suhtautuvia kuin muut media-ammattilaiset. Tästä voidaan päätellä, ettei media ei lähtökohtaisesti uskonnonvastainen siinä, miten uskontoa käsitteleviä aiheita lähdetään työstämään. Tietenkin on olemassa monia tuotannollisia tekijöitä, jotka tekevät käsittelystä ongelmallista (rahan puute, myyntitavoitteet, osaamisvaje, aikapula, uutisarvo), mutta joidenkin mielikuvien vastaisesti media ei ole ateistien tyyssija.

Mediakäytön osalta keskityn korostamaan, miten uusmedia on luonut nostetta ateistien ja uskontokritiikin näkyvyydelle. Uusmedia mahdollistaa yhteydenpidon ateistien välillä (”bonding”), mutta satunnaisesti se auttaa myös tuomaan aihioita valtavirran mediaan (”bridging”). 

Mediasisältöjen osalta tarkastelen lähinnä sanomalehtiä, televisiota ja dokumenttielokuvia. Tarkastelun johtopäätös on se, ettei valtamedia suhtaudu uskontokritiikkiin myönteisesti. Se kuitenkin tarjoaa uskontokritiikille kanavan: otetaan aiheita ja kuunnellaan, mutta sen jälkeen kritisoidaan. Toinen viime vuosina suosiota saanut väline on dokumenttielokuva, josta yhtenä esimerkkinä analysoin Bill Maherin isännöimään huumoridokumenttielokuvaa Religulous.

Ylipäätään uskonnottomuus ruumiillistuu mediassa uskontokriittisiin aktivisti-ateisteihin, jotka ovat yleensä luonnontiedettä puolustavia valkoisia miehiä. Ne, jotka mieltävät itsensä uskonnottomiksi mutta suhtautuvat uskontoon jokseenkin välinpitämättömästi tai jopa myönteisesti, eivät näy mediassa. Media on aktiivisessa roolissa määrittämässä sitä, millainen uskonnottomuus ja ateismi saa näkyvyyttä.

Kirja on ilmestynyt vain kovakantisena. Sen hinta ei ehkä houkuttele yksityisasiakkaita, mutta kiinnostuneet ottanevat yhteyttä kirjastoihin.

http://www.routledge.com/books/details/9780415742825/

tiistai 11. marraskuuta 2014

Studioalbumit osa 42: Queen

Queen on yksi kaikkien aikojen suurista bändeistä. Minulle se ei ole koskaan merkinnyt juuri mitään. Olen pitänyt sen musiikkia pöhöttyneenä ja jopa tyhjänpäiväisenä. Samalla olen tietänyt, että siinä on paljon elementtejä, joita on vaikea olla arvostamatta.

Bändi tuli tutuksi VHS-kaseteille nauhoitetuista hevivideokokoelmista, jonne oli mahtunut sekaan pari biisiä Queeniä. ”I Want to break free” ja ”Breakthru” olivat kummajaisia hiuslakalle tuoksuvan kevythevin joukossa. Myös ”Bohemian rhapsody” tuli biisinä tutuksi, mutta sitä en osaa sijoittaa mihinkään tapahtumaan. Myöhemmin, noin 17-vuotiaana, oli mahdoton välttyä biisiltä ”Show must go on”, joka Freddie Mercuryn sairastuttua ja kuoltua aidsiin soi koko ajan ja joka paikassa.

En ole koskaan omistanut yhtään Queenin albumia enkä omista vieläkään. Kun olen katsonut yhtyeen uraa käsittelevän dokumentin, olen alkanut arvostaa yhtyettä enemmän ja suhtautumaan myös henkilökohtaisella tasolla suopeammin. Puhutteleva se ei edelleenkään ole. Koska tässä sarjassa olen kuunnellut muitakin dinosauruksia, jättiläisiä ja ehkä hirviöitäkin Rollareista Rushiin, ei Queeniin tarttuminen vaadi sen syvempiä perusteluita. Antaa mennä vaan. Pyydetään kuitenkin faneilta anteeksi etukäteen.

Queen (1973) lähtee liikkeelle singlenäkin julkaistulla ”Keep yourself running” -kappaleella. Siinä on vahvaa riffittelyä, joka laittaa bändin alkutaipaleen brittiläisen hard rockin, glamin ja ehkä progenkin risteykseen. Mercuryn teatraalinen ääni on niin tunnistettava, että se vie huomion. Albumi on raakile, jos sitä vertaa siihen Queeniin, josta tuli yksi suurista stadionbändeistä. Se on ehkä lupaava, mutta valitettavan tylsä, jos ei oteta lukuun kiekumista ja tempovaihdoksia kappaleessa ”My fairy king” (pesin biisin tahdissa astioita, fairylla tietenkin).

Queen II (1974) ilmestyi seuraavana vuonna. Se sai myönteisen vastaanoton ilmestyessään ja muodostui klassikoksi viimeistään hevipettereiden ja indiejamppojen hehkutusten seurauksena. Esimerkiksi Axl Rose, Steve Vai ja Billy Corgan ovat kukin tahoillaan ylistäneet albumia tai vähintään noteeranneet sen merkityksen omalle kehitykselleen. Eikä ihme, albumi on huima harppaus eteenpäin. Se ei tosin tarkoita, että saisin henkilökohtaisesti siitä mitään merkittävää irti. Se on tuotetumpi, mahtipontisempi ja tasapainoisempi, mutta en keksi montaa syytä kuunnella tätä kotioloissa. Tai onhan siellä taas tasaisen flow’n katkaisevaa kiekumista b-puolen aloittavassa kappaleessa ”Ogre battle”. Samoin ”The march of the black queen” on aika timmiä kailotusta.

Sheer Heart Attack (1974) alkaa ”Brighton Rockilla” sen verran suoran mahtipontisesti, että siitä tulee mieleen seksi ilman esileikkiä. Tai tilanne, jossa tavoittamaton unelmien kohde sanoisi yllättäen, että tässä nyt olen nakuna, eiköhän ryhdytä toimeen. Siihen tietysti vastataan, että ei nyt ihan tällä tavalla… Biisin kitarasoolo on jonkinlainen klassikko. Ihan holtitonta perusrokkiahan tämä on. Sen jälkeen Beatlesista muistuttava ”Killer queen” – albumin tunnetuin kappale – tuntuu hyvin kontrolloidulta ja harkitulta. Erittäin onnistunut biisi, jos Beatlesista tykkää. Kolmas raita, ”Tenement funster” on toimiva synteesi kahden ensimmäisen vahvuuksista. Sitten alkaa tasainen setti, jonka rikkoo paikoitellen Mercuryn kiekuminen. Luen samalla vanhasta Soundista Jarvis Cockerin haastattelua Pulpin mestariteoksen This is Hardcoren ajalta ja mieleni tekee vaihtaa levyä. Sitten tulee ”Stone cold crazy”, jossa tulee taas hard rockia päin pläsiä. Alan miettiä, onko yhtyeellä mitään herkkyyttä. Ei ainakaan tällä levyllä. Queenin kolmatta albumia pidetään tuotoksena, jolla yhtye hitsautui siihen muottiin, josta se tultiin myöhemmin muistamaan.

A Night at the Opera (1975) on se ”Bohemian rhapsodyn” koti. Biisi on taitava ja kokeellinen, mutta lopulta kohtuullisen luotaantyöntävä klassikko. Levy on kokonaisuutena tasapainoinen ja hallittu yhdistelmä hupsuttelevaa ja mahtipontista rokkia, jossa mausteena on myös Kinks-henkistä peribrittiläistä poppia. Se on vähemmän hengästyttävä kuin edeltäjänsä, mutta en voi sanoa pitäväni tästäkään erityisen paljon. Knoppitiedon ystävien on muistettava, että albumi oli aikanaan kallein levytys. Yhtyeen myöhemmän historian valossa huvittava yksityiskohta on se, että albumiin on painettu teksti ”No synthesizers!”

A Day at the Races (1976) on edeltäjänsä siivittämä myyntimenestys. Alkuun vähän blues-pohjaista tylsää perusrokkia ja sitten perään vaivaannuttavaa Mercuryn kiekumista, joka vaihtuu tylsäksi pianoballadiksi. Ei ole kovin lupaava alku. Seuraava ”Long away” on Mayn laulamaa sixties-tyylistä poppia ja askel parempaan. Ei nuolaista vielä. ”The millionaire waltz” on moniosainen hupsuttelu, joka on lähinnä kiusallinen ”Bohemian rhapsodyn” onnistumisen jälkeen. Alkaa tuntua, että eniten ärsyttää Mercuryn ääni. Ymmärrän, ettei tämä ole hyvä lähtökohta Queenin kuuntelemiseen. Mutta sitten ”You and I” onkin toimiva, simppeli poplaulu. Huh, se oli vasta ensimmäinen puolisko. Toinen onkin sitten vähemmän tunteita herättävää, tasapaksua Queenia. Ei ärsytä, ei saa innostumaan. Ihan kivaa. 

News of the World (1977) siirsi bändin hieman suoremman ilmaisun pariin. Levyn aloittaa ”We will rock you” ja heti perään tulee ”We are the champions” – veisut, joille on paikkansa urheilutilaisuuksissa, mutta joita oletukseni mukaan ei kukaan täysjärkinen kuuntele kotistereoissa. Sitten tyyli vaihtuu täysin, kun kuullaan vauhtirokki ”Sheer heart attack” ja perään siedettävä pianoballadi. Sen jälkeen on vuorossa tylsää perusrokkia, kunnes seksuaalinen viisu ”Get down, make love” tekee särön. Vaikka en biisistä suoranaisesti pidäkään, on mainittava, että sen on levyttänyt myös Nine Inch Nails, jolle biisi on kuin tehty. Sen perään tulee bluesia hieman ZZ Topin hengessä, joskin aivan järkyttävän paljon tylsempänä. Seuraavaksi onkin kornia espanjankitaraa mitäänsanomattoman sävellyksen kera. Albumi on myyntimenestys. Onnea ostajille.

Jazz (1978) ja hieno levynkansi. Kerrankin tällä yhtyeellä. Sisältö alkaa ”Mustaphalla”, joka saattaa olla poliittisesti epäkorrekti samaan tapaan kuin PP:n ja Aaken nunnukanunnukat. Tosin se on ihan viihdyttävä höpsöttely, jolla Mercury avaa äänensä. Levyn tunnetuimpiin kuuluu ”Fat bottom girls”, joka ei ole kammottava raita, ja saattaa se olla jonkun mielestä jopa hauska. ”Bicycle race” on se toimiva ja taitava huumoritsibale, jonka videolla alastomat naiset pyöräilevät. En kyllä ymmärrä, miten tällaisten sekaan sopivat umpipateettiset pianoballadit. Ehkä ne tuovat vaihtelua. Tässä kuitenkin kiteytyy Queen: täyttä huumorimusiikkia tai sitten totaalista patetiaa. Mitään siltä väliltä yhtye ei tunne. Ei herkkyyttä, ei nyansseja, paitsi aivan poikkeuksellisina hetkinä. Levyn loppupuolelta löytyvä ”Don’t stop me now” on melko hieno. Siinä on tarttuva tunnelma, melodia ja taitoa ilman, että osaamista osoitetaan sormella.

The Game (1980) sisältää taas tuttuun tapaan monenlaista musiikkia. Klassikoista siellä on ”Another one bites the dust”, jonka bassokuviosta ei voi olla pitämättä edes kaltaiseni valittaja (okei, muuten se on aika tylsä biisi), ja rockabillyyn kiilaava ”Crazy little thing called love”, josta myös neorockabillya soittava brittiläinen The Nitros teki versionsa yli kaksikymmentä vuotta sitten (ja kaiketi moni muukin, esimerkiksi kantriartisti Dwight Yoakam). Avauskappale ”Play the game” on ihan hieno, yhtyeelle tyypillinen mahtipontinen viisu ja Guns’n’Rosesin livenä esittämä ”Sail away sweet sister” on levyn parhaimmassa kolmanneksessa. Muita en pidä maininnan arvoisina. The Game on ainoa Queenin levy, joka nousi Yhdysvalloissa listaykköseksi. Vuoden 1975 julistus ”No synthesizers!” oli bändiltä unohtunut.

Flash Gordon (1980) on soundtrack, mutta se listataan normaalisti yhtyeen studioalbumeihin. Teos on yhtä turha kuin soundtrackit keskimäärin. On vaikea kuvitella, että kovin moni kuuntelisi tätä huvikseen kotona. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kolmannen kerran eri raidassa tulee jo ensisekunneilla kuultu ”Flash – kiekumista-a-a”, niin alkaa kiitos riittää. Hyvä puoli on se, ettei teos kestä kuin viisi minuuttia yli puolen tunnin. Seuraava.

Hot Space (1982) on Queenin kokeilu discofunkin alalla. Kun bändi on tarpeeksi taitava, se pystyy muuntautumaan eri genreihin kuulostaen kuitenkin enimmäkseen itseltään. Toisaalta tämä aluevaltaus alleviivaa bändin luomisen pastissimaisuutta. Jostain syystä mukaan on ängetty myös Lennon-pastissi ”Life is real (song for Lennon)”, joka on ihan kiva raita väärässä paikassa. Levyn päättävä ”Under pressure” on yksi yhtyeen kohokohdista, joten onnistunut yhteistyö David Bowien kanssa perustelee julkaisun tarpeellisuuden. Silti en tätäkään albumia kuuntele kotioloissa. Enkä tuota mainittua biisiä lukuun ottamatta kovin mielelläni edes kodin ulkopuolella. Yhtyeelle tärkeämpää oli toki se, että Michael Jackson tykkäsi.

The Works (1984) on tyylillinen synteesi parista aikaisemmasta vaiheesta. Edelleen mennään vahvasti elektronisissa sfääreissä, mutta biiseissä on rokkivivahdetta vanhaan tapaan. Ja niitä pakollisia pianoballadeita. Tutuimmat itselleni ovat ”Radio ga ga” ja ”I want to break free”. En muista, olisiko voinut jo tässä vaiheessa tai pian sen jälkeen tutustua näihin kappaleisiin. Luin ainakin Suosikkia, josta ”Radio ga ga” on jäänyt nimenä mieleen.

A Kind of Magic (1986) oli viimeinen Queen-levy, jonka julkaisuun liittyi kiertue. Sen jälkeen Mercuryn sairaus teki intensiivisestä keikkailusta mahdotonta. Albumilla on kaksi klassikkoa, ”Friends will be friends” ja ”Who wants to live forever”. Tuota suuremmaksi ei musiikki paisu. Kokonaisuus on monipuolinen tai joidenkin mielestä hajanainen. Yksikään biisi ei kosketa minua henkilökohtaisesti, mutta pari viimeistä raitaa, ”Don’t lose your head” ja ”Princess of the universe”, ovat toimivaa viihdettä.

The Miracle (1989) myi kultaa Suomessakin. Ilmestymisajalta muistuu heti mieleen vauhtiralli ”Breakthru” ja stadionviisu ”I want it all”. Tällöin Queen olikin taas enimmäkseen hard rockia, joskin popahtavalla otteella. Mukana on toki totaalisen juustoista kasarihöttöä, kuten ”My baby does me”. Vaikka ei mieli tekisi, on myönnettävä, että ”I want it all” on mainio.

Innuendo (1991) – sen ajan muistan hyvin. ”Show must go on” tuli Levyraadissa ja jengi oli innoissaan. ”I’m going slightly mad” taisi olla Hittimittarissa, mutta joka tapauksessa sekin tuli tutuksi tv:stä. Edellinen kuulosti koskettavalta, joskin vähän pateettiselta, mutta sen sai anteeksi, kun tieto Mercuryn kuoleman lähestymisestä oli julkista. Jälkimmäinen oli hyvällä tavalla teatraalinen. Veli osti cd:n, mutta en sitä pahemmin jaksanut kuunnella. Suomessa se myi kultaa ja maailmalla yli 11 miljoonaa. En ole katsonut tarpeelliseksi palata siihen ennen tätä. Nyt se on tehty, katsotaan taas parinkymmenen vuoden päästä uudestaan.

Made in Heaven (1995) ilmestyi neljä vuotta Mercuryn kuoleman jälkeen. Ennen hänen kuolemaansa nauhoitettuihin lauluihin tehtiin uudet taustat ja siinä se oli: 20 miljoonaa myytyä levyä. Itse tosin en edes huomannut tällaisen levyn ilmestymistä, mikä kertoo jotain oman musatutkani suunnasta. Ilmeinen hitti ”I was born to love you” tuli toki kuulluksi. Albumi sai melko myönteisiä arvioita, mutta luulen, että se selittyy osin odotusarvolla. Kriitikot luulivat saavansa täydellisen rahastuksen, mutta painosta pullahti ihan kelvollinen ja edelleen stadioninkokoinen Queen.

Queen oli yksi maailman suurimmista ainakin tyylillisesti. Se oli mahtipontinen, sävellyksissään ja sovituksissaan äärimmäisen härski, toisille koskettava, mutta itselleni leikkisä pastissi.

Tämä saattoi olla kaikkein raskain rupeama koko sarjassa. Pystyin kuuntelemaan maksimissaan kaksi Queenin albumia päivässä. Parin jälkeen piti laittaa stereoihin Ministryä, Hank Williamsia tai jotain muuta rentouttavaa. En osannut arvata, että en vain saa paljoakaan irti Queenista ja että yhtye alkaa jopa ärsyttää. Tietysti tajuan sen hienouden, kun oikein rautalangasta väännetään, mutta en edelleenkään ymmärrä, miksi kuuntelisin itse yhtyettä kotona vapaaehtoisesti. Katsotaan, muuttuuko käsitys myöhemmin.
 

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Miten radiojuontaja välttää tyhjänpuhumisen?

Viime aikoina olen selaillut iltaisin vanhoja Soundeja. Niitä on kertynyt pino, jonka korkeus on noin puolitoista metriä. Suurin osa on vuosituhannen vaihteen molemmilta puolilta, ajalta, jolloin äitini sai niitä sivutyönsä vuoksi ilmaiseksi. Olen hakenut niitä vaatekomeron perukoilta muutaman kerrallaan.

Joulukuun 2001 numerossa on Love recordsin perustajana tunnetun Otto Donnerin haastattelu. Siinä hän toteaa radioiden soittolistoihin liittyen, että ”lähden kyllä siitä, että radiotoimittaja on oman alansa erikoismies tai -nainen, jolla on omat kiintymyksensä.” Tämä sai minut miettimään ja muistelemaan radionkuuntelua ja soittolistoja.

Vaikka kuuntelen radiosta valikoituja ohjelmia, lopetin aktiivisen kuuntelun pian Yle X:n tultua aalloille. Syynä ei ollut musiikki – tulihan sen soittolistalta työn lomassa siedettävää kamaa Kolmannesta naisesta muihin päivän perusjuttuihin. Lopetin siitä syystä, etten jaksanut kuunnella juontajien juttuja. Ne tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.

Olin tietysti ajautumassa pois kanavan kohderyhmästä, mutta en pitänyt itseäni vähän yli 25-vuotiaana niin aikuisena, etten olisi voinut kuunnella nuorisolle kohdennettua kanavaa. Eihän Radiomafiankaan aikana nuorille kohdentaminen ollut sama kuin debiili tyhjäpuhuminen.

Tärkeämpää oli, ettei juontajilla ollut mitään sanottavaa mistään. Heillä ei ollut työnsä puolesta mitään intohimoa mihinkään asiaan. Riitti, kunhan he jutustelivat jotain siihen asti kunnes soittolistalta tuli seuraava raita.

Kuuntelijana väitän, että tämä on musiikkia soittavilla radiokanavilla olennaista: juontajalla täytyy olla jotain sanottavaa, ja jos hän valitsee itse musiikin, hänen on vaikea olla pelkkä tyhjänpuhuja. Lisäksi juontaja paljastaa jotain itsestään valitsemalla musiikin.

Kun juontaja profiloituu tätä kautta ja puhuu myös niistä asioista, joista hän välittää, on kuulijan helpompi luoda suhde koko kanavaan. Tämä esimerkiksi Yle X -kanavalta jäi tajuamatta. Vaikka kuulin päiväkausia jonkun Peltsin puhetta, en tiennyt alkuunkaan, mistä musiikista hän pitää tai mistä muista asioista hän on kiinnostunut – paitsi puhevirran ylläpitämisestä.

Itsensä esille tuomisessa voi mennä liiallisuuksiin. Radiojuontajan on varmasti syytä välttää tiettyjä aiheita. Musiikki ei kuitenkaan ole välteltävä aihe. Parhaat radio dj:t ovat olleet niitä, jotka osoittavat kiinnostuksensa musiikkiin. Riippumatta siitä, olenko itse jakanut heidän mieltymyksensä.

Kokemukseni, joka juontaa Otto Donnerin haastattelun aikoihin, oli niin voimakas, etten ole sen jälkeen päässyt sinuiksi edes soitettavan musiikin oman intohimonsa perusteella valitsevien radiotoimittajien kanssa. En, vaikka niitä tutut ovat satunnaisesti suositelleet. En, vaikka Areenan kautta satunnaisesti kuuntelen Bluesministeriä ja Kantritohtoria.
 

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Poikkeuksellinen kirja

Yleensä tutkijat kirjoittavat artikkeleita, joiden rakenne noudattaa tarkasti akateemisen kirjoittamisen konventioita. Joskus näistä syntyy myöhemmin kirja. Kanadalaisen, Yhdysvalloissa työskentelevän uskontotieteilijän Russell T. McCutcheonin tuorein teos Entanglements: Marking Place in the Field of Religion (Equinox 2014) on toisenlainen. Sen perustana ovat hänen kommenttiartikkelinsa ja vastineensa, joita hän on julkaissut aktiivisesti koko uransa ajan.

Tässä minua kiinnostaa kirjan muoto ja jäsennys. Sisällön osalta totean kitsaasti, että McCutcheonin keskeinen ajatus on kritisoida uskonnon kategorian luonnollistamista.

Jokainen kommenttiartikkeli on saanut oman johdantonsa. Lisäksi teoksessa on erillinen johdanto, jossa pyritään perustelemaan tällaisen teoksen mielekkyys.

Kommenttiartikkeleiden luonne ja taso vaihtelee. Kun McCutcheon vastaa niille, jotka ovat teoreettisesti häntä lähellä, joudutaan olemaan tarkkoja, jotta erot piirtyvät esiin. Nämä ovat kaikkein kiinnostavimpia tekstejä.

Yhden tekstin olisin jättänyt pois, sillä siinä vain kommentoidaan mentoroitavan kirjoitusta myötäsukaisesti eikä tekstillä ole merkittävää yleistä pointtia. Jopa sitä koskeva johdanto-osio, jossa kerrotaan yhteistyöstä kreikkalaisten kanssa, on sisällöllisesti kokoelman heikoimpia.

Koska kyse on todellakin kommenteista toisten artikkeleihin, lukija joutuu tekemään töitä pysyäkseen kärryillä siitä, mistä oikein on kyse. Välillä debatoinnin nyansseja on hankala erotella, mutta paikoitellen se on todella helppoa. Usein toivoo, että keskustelun kohteena oleva teksti olisi käden ulottuvilla. Muutamien tekstien osalta tarkistinkin jonkin detaljin kommentin kohteena olevasta kirjoituksesta.

Edellä mainittua ilmeistä pulmaa pehmentävät jokaista tekstiä edeltävät johdannot. Niissä valotetaan laajasti sitä, mistä olikaan kyse ja sitä, millaiset ajatukset tai tapahtumakulut johtivat kirjoittamiseen. Nämä ovat toisinaan pidempiä kuin itse kommenttiartikkelit. Yhdessä ne eivät muodosta tutkimusta siinä mielessä kuin sanaa olemme tottuneet käyttämään. Niissä on henkilökohtaista jutustelua ja juoruiluakin, mutta kaikkiaan ne ovat erittäin informatiivisia. Ne ikään kuin katsovat kulissien taakse. Normaalisti näemme vain painetun tekstin, mutta kommenttien johdannoissa tuodaan esiin paljon sellaista hiljaista tietoa, jota akateemisen maailman noviisit oppivat vähän kerrallaan vuosien kuluessa. Tämä aspekti perustelee, miksi kirja kannattaa lukea.

Kun artikkelini diskursiivisesta uskonnontutkimuksesta ilmestyi vuoden 2012 lopulla Religion-nimisessä lehdessä (virallisesti 1/2013), McCutcheon kertoi minulle suunnittelevansa kommenttiartikkeleidensa kasaamista yksiin kansiin. Vastasin, että moni pitäisi sitä huonona ajatuksena, mutta mielelläni lukisin sellaisen teoksen, koska sitten tekstit löytyisivät yhdestä paikasta. Lisäksi ne asettuisivat ainakin kahteen uuteen kontekstiin – yhtäältä niitä lukisi toistensa kanssa peräkkäin osoituksena siirtymistä tekijän ajattelussa (eikä vain vastineina toisten teksteihin) ja toisaalta kommenttikohtaiset johdannot asettaisivat ne uuteen tulkintakehykseen.

Yksi syy tälle keskustelulle oli se, että olin yllä mainitussa artikkelissa käyttänyt Donald Wieben ja Russell T. McCutcheonin kiistakirjoituksia hyväksi omien näkemysteni esiintuonnissa. En osaa arvioida Itse, miten tärkeä tämä lopulta oli, mutta Entanglementsin johdannossa McCutcheon toteaa, että juuri tällaisten hyödyntämisten vuoksi hän halusi laittaa tekstit yksiin kansiin.

Mietin, olisinko innokas lukemaan vastaavia tekstikokoelmia muilta tutkijoilta, sellaisilta, joiden tekstejä en seuraa samalla aktiivisuudella. Vastaus on varauksellinen kyllä. Jos johdanto-osiot toisivat yhtä paljon esiin hiljaista tietoa ja auttaisivat jäsentämään tieteenalan suuria keskustelulinjoja, niin pitäisin sellaisten teosten lukemista osana oppimista ja muutenkin mielenkiintoisena.

Joka tapauksessa Entanglements on poikkeuksellinen kirja. Se on sitä hyvässä ja pahassa, mutta enemmän hyvässä.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Uskonto ja materiaaliset käytännöt

Jos käy uskontotieteen kansainvälisissä konferensseissa, on vaikea välttyä tutustumasta Graham Harveyn semieksentriseen ja ystävälliseen persoonaan. Ison-Britannian Open Universityssä työskentelevä Harvey tunnetaan alan järjestöllisten aktiviteettiensa lisäksi erityisesti pakanuuden ja animismin tutkijana. Hänen tuorein monografiansa ilmestyi vuonna 2013. Sen nimi on Food, Sex and Strangers: Understanding Religion as Everyday Life (Acumen 2013).

Kirjan idean voisi tiivistää seuraavasti: Se pyrkii osoittamaan, ettei uskonto ole (ainakaan ensisijaisesti) uskomusten asia, vaan kyse on materiaalisista ja relationaalisista käytännöistä. Näin se haastaa perityt länsimaiset ja protestanttiset kategoriat ja erottelut, joiden avulla olemme tottuneet jäsentämään uskontoa. 

Toistaiseksi kaikki hyvin. Erittäin hyvin.

Teoksessa onkin paljon sellaista, johon suhtaudun erittäin myötämielisesti. Harvey muistuttaa toistuvasti, ettei uskomuksiin ja pyhiin teksteihin keskittyvä tutkimus kerro riittävästi siitä, miten ihmiset harjoittavan uskontoaan arkisissa käytännöissä. Lisäksi hän osoittaa, miten joustavia erilaiset rajat ja identiteetit ovat verrattuna oppikirjamaisiin ja myös julkisessa keskustelussa esiintyviin käsityksiin. Ateistijuutalaiset osallistuvat ultraortodoksien pyhiinvaellusjuhlaan. Ihmiset identifioivat itsensä kveekaripakanoiksi ja buddhalaisiksi kristityiksi. Ja niin edelleen.

Jossain mennään kuitenkin oudoille vesille.

Harveyn tehtävänä on osoittaa, ettei uskonto ole uskomusten asia, vaan sitä mitä ihmiset tekevät. Tätä hän perustelee tarkastelemalla ilmiöitä ja perinteitä, joita antropologisessa katsannossa tavataan nimittää uskonnollisiksi tai uskonnoiksi. Mielestäni hän ei onnistu uskonnon käsitettä koskevan keskustelun jäsentäjänä. Hän kirjoittaa jatkuvasti uskonnosta ikään kuin se olisi jokin olemassa oleva asia, jota voidaan haistaa ja tuntea. Mutta mitä teemme väitteellä ”uskonto ei ole ensisijaisesti uskomuksia”, jos ei samalla tarjota edes alustavaa määritelmää siitä, miten uskonto lähtökohtaisesti tunnistetaan? Miten voimme ilman määritelmää tietää, onko tunkion haistaminen jotenkin enemmän uskontoa kuin temppelin suitsukkeen?

Harvey kirjoittaa: ”I will argue that Paganism is more deserving of the label ’religion’ than Christianity-as-beleif-system is.” (s. 171.) Ensimmäinen kysymys, joka tulee mieleen on se, mihin uskonnon määritelmään näitä verrataan. Kun tähän ei anneta vastausta, jää väite ilmaan.  Ratkaisuna olisi kenties aloittaminen perheyhtäläisyyden kautta määrittelystä, mutta tällaista ehdotusta tai eksplisiittistä pohdintaa määritelmien tavoista ja merkityksistä ei löydy.

Samasta syystä ajatus ”What I do in this book is to work towards a definition of ’religion’ that better fits what the majority of people who do religion do when they do religion” (s. 19) on sekava: voimme määritellä paremmin vasta kun on jo alustava määritelmä, jonka avulla tunnistamme etsimämme (lainauksessa toisena tuleva religion). Jos lukijalle ei kerrota, mikä tämä määritelmä on, teoksen perustukset ovat jääneet muuraamatta.

Viimeisillä sivuilla tullaan kohti jonkinlaisia määritelmiä. Uskonto on lajien kunnioituksen performanssi, etiketti (käytöstapa) tai kurinalaista elämistä (”disciplined living”). Mutta kun pitäisi pohtia, mitä se tarkoittaisi, jos kaikkia kunnioituksenosoituksia tai käytöstapoja nimitettäisiin uskonnoiksi, miksi niitä pitäisi kutsua toisella nimellä (uskonto) ja mitä jää tällöin uskonnon ulkopuolelle, siirrytään taas johonkin toiseen asiaan.

Toisaalta tähän Harvey päätyy – uskonto ei ole rajattu tutkimusalue. Samoin kuin sukupuolen tai etnisyyden tutkijat voivat käsitellä mitä tahansa ilmiötä, myös uskonnontutkija Harveyn mukaan voi. Niin kai, mutta silloin täytyisi aloittaa siitä, mitä uskonnontutkija tutkii missä tahansa ilmiössä (vrt. sukupuolijärjestelmä) eikä uskonnoiksi kutsuttujen ilmiöiden tai perinteiden tarkastelusta. Nämä tulisi pitää analyyttisesti erillään. Eihän sukupuolijärjestelmän tutkijakaan pohdi, ansaitseeko X sukupuolijärjestelmän leiman vai ei (vrt. Harvey pakanuuden ja kristinuskon vertailusta). Lisäksi, kun sukupuolijärjestelmän tutkija lähestyy mitä tahansa ilmiötä sen mukaan, millaisia sukupuolittuneita käytäntöjä siinä on, hänellä on oltava mielessään määritelmä siitä, miten sukupuolittunut käytäntö määritellään ja tunnistetaan.

Toinen heikko kohta on Harveyn ”materialismi”. Se on ensisijaisesti aistien ja esineiden keskeisyyden korostamista sekä luonnon ja kulttuurin välisen eron kyseenlaistamista Bruno Latourin hengessä (”Emme ole koskaan olleet moderneja” eli kyenneet pitämään luontoa ja kulttuuria erillään). Materiaalisuus on sen muistuttamista, että elämme suhteissa. Tässä ei ole huomautettavaa, mutta lopultakin Harveyn materialismi on, paradoksaalisesti, vailla materiaalisia olosuhteita. Hän ei esimerkissään selitä ”uskonnollisia” käytäntöjä materiaalisilla olosuhteilla tai edes pohdi, mikä on kahden hyvin erilaisen materialismin suhde. Siksi ei ole ihme, ettei kirjasta löydy viitteitä esimerkiksi kulttuurimaterialisti Marvin Harrisin analyyseihin, vaikka Harvey käsittelee muutamia hyvin samanlaisia tapauksia (esimerkiksi tabuja ja ruokakieltoja).

Kolmas heikko kohta on yleisempi. Käsittelyä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa systemaattiseksi. Tekijä poukkoilee aiheesta toiseen ja lukijan ei ole helppo ennakoida, mihin seuraavaksi siirrytään ja miksi. Samoin Harveyn luoma kuva ”vihollisista” on paikoin ylimalkainen. Vain harvoin annetaan konkreettisia esimerkkejä ja nimetään tutkija, jonka näkemystä vastustetaan.

Lisäksi teoksen ongelmana on Harveyn halu jakaa ympäristötietoisuuttaan. Sen paikka olisi muualla, sillä tässä se vain haittaa hänen suosimansa uskontotieteellisen käsitteistön puolesta argumentointia. Mutta näitä hän ei erota, vaan luo melko romanttisen kuvan ihmisistä, jotka elävät merkityksellisessä suhteessa luontoon. Tämän vastakohta on paha, paha moderniteetti, modernismi, most-moderni (ei post, vaan most) – termit, joita ei selitetä kunnolla eikä niiden välille tehdä mitään erottelua.

Harvey kysyy, miksi uskonnontutkija ei voisi promotoida tutkimiensa uskontojen näkemyksiä samaan tapaan kuin Shakespearen tutkija pitää teoksia korkeakirjallisuutena, jota muidenkin pitäisi lukea. Itse kääntäisin asetelman toisin: Miksi toiset ovat niin haluttomia kysymään tiettyjä kysymyksiä tutkimuskohteiltaan? Siksi, että he ovat niin kiireisiä promotoimaan kohteidensa käsityksiä.

Kuten tästä käy ilmi, lukukokemukseni herätti ajatuksia ja tunteita kahteen äärilaitaan: ärsyyntyminen puutteista ja haltioituminen vahvuuksista. Harveylla on paljon hyviä esimerkkejä, jotka haastavat käsityksiä, jotka usein liitämme uskontoon pitämällä kristinuskoa mittatikkuna ja esimerkkinä siitä, mikä on yleistä. Sikäli teoksessa on ruokaa ajattelulle. Systemaattinen teoreetikko Harvey ei kuitenkaan tämän teoksen perusteella ole.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Futis on parasta paikan päällä

Suomi tasasi eilen EM-karsinnassa pisteet Kreikan kanssa. 1-1 oli odotettu ja lopultakin oikeutettu tulos. Pitkästä aikaa pääsin katsomaan Suomen peliä stadionilla. Edellinen kerta taisi olla Hollantia vastaan. Taas se tuli todistettua: futis on parasta paikan päällä.

Nautin futiksesta myös televisiosta katsottuna. Kesän MM-kisoja seurasin aktiivisesti päivästä toiseen. Sohvalla oli miellyttävää loikoilla, eikä baarissa kankaalta katsominen tuoppi kädessä ollut sekään hullumpaa. Merkittävin ero on siinä, että paikan päällä näkee, miten joukkue liikkuu, sen, mitä tapahtuu niissä kentän osissa, joihin kamera ei zoomaa. Kamera seuraa palloa, luonnollisesti.

Ensimmäinen puoliaika oli Suomelta todella tahmeaa peliä. Alakerta ja Sparv eivät saaneet avattua peliä ylöspäin. Kreikka puolusti kurinalaisesti. Istumapaikkani oli siinä Hurmeen yläpuolella, joten pääsin seuraamaan alkuminuuteista asti sitä pientä epävarmuutta, joka hänen otteissaan näkyi. Kreikka tuli useimmiten samalta laidalta. Pienestä peittovirheestä syntyi sen verran tilaa, että taitava laukaus meni maaliin.

Mietin ratkaisuja. Ajattelin, että Eremenko on laitettava alemmaksi ja Sparv lähtee vaihtoon. En pohtinut sen kummemmin, kuka tulee tilalle. Ehkä Hämäläinen. Samalla mietin, että tiistain Romania-pelin jälkeen voidaan ehkä jo todeta, ettei Mixun valmentajakausi ollut menestys.

Toinen puoliaika alkoi. Hetemaj oli vaihdettu pois. Hämäläinen tuli tilalle. Eremenko siirtyi alemmas rakentamaan peliä. Sparv nousi korkeammalle. Olin iloinen – tämä oli samansuuntainen vaihto kuin olin toivonut, mutta vielä paljon parempi. Hetemaj ei voi olla tyytyväinen omaan suoritukseensa.

Peli muuttui välittömästi. Ensimmäisellä puoliajalla pitkät avaukset menivät järjestäen kreikkalaisille. Nyt Hämäläinen haki niitä jatkuvasti, onnistuneesti. Eremenko rakensi peliä ja tilaa alkoi löytyä. Samoin Eremenko ohjasi käsillään muiden syöttölinjoja. Ilman häntä Suomen joukkue on tällä hetkellä niukasti yli ei mitään. Hän on ainoa todellinen kansainvälisen tason pelaaja.

Suomi sai pallon maaliin ja tilanne oli tasan. Tämän jälkeenkin Suomi oli vaarallinen, mutta paikat jäivät vähiin. Teemu Pukin tilalle tullut Joel Pohjanpalo teki yhden suuren virheen, kun häneen iski ujous. Oman ratkaisun sijaan hän antoi ylivoimahyökkäyksessä epäonnistuneen syötön. Lopussa Kreikka sai taas otteen peliin ja tasapeli alkoi tuntua hyvältä tulokselta.

Puoliajan reagoinnin vuoksi annoin Mixulle kaiken kunnian. Siitä karisi puolet pois, kun hän totesi vaihdon syntyneen pitkälti siksi, että pelkäsi Hetemaj’n ottavan toisen varoituksen. Kommentti on hölmöläisen puhetta. Vain typerys ei olisi reagoinut Suomen saamattomuuteen taktisesti siirtämällä Eremenkon alemmaksi. Sitä en osannut ennakoida, että Hämäläisen tuominen peliin oli myös erittäin tärkeä ja onnistunut ratkaisu, joilla pitkät avaukset saatiin omalle pelaajalle.

Edellisen kerran näin Suomen kohtaavan Kreikan olympiastadionilla syksyllä 2001. Silloin Suomi voitti lukemin 5-1.