torstai 28. heinäkuuta 2016

Sarjakuvat kuuluvat kesään

Kesällä pyrin käyttämään muutamia päiviä sarjakuvien lukemiseen. Se ei tarkoita, ettei sarjakuvat kuuluisi myös muihin vuodenaikoihin samalla tavalla kuin uiminen, jäätelö, mansikat, festarit ja vaikkapa perunat. Jostain syystä sarjakuvien lukeminen painottuu kuitenkin enimmäkseen kesään.

Toista oli ennen. Vielä 2000-luvun alussa olin mielestäni melko hyvin perillä sarjakuvien maailmasta. En ollut asiantuntija, mutta satunnaista lukijaa tietäväisempi harrastaja. Kun kulttuurihistorian seminaareissa muutamat sarjistutkijat tekivät töitään Spiegelmanista, Eisnerista ja muista tunnetuista, olin kärryillä. Kun alennushyllyssä oli monentasoisia tekeleitä, erotin nopeasti jyvät akanoista. Nyt olen palannut satunnaisen lukijan kastiin. Silloin tällöin toivon, että sarjakuville löytyisi enemmän aikaa.

Tosin ennenkin sarjakuvat olivat osittain kesäjuttu. Varsinkin sadepäivinä tapanani oli hakea nippu kirjastosta ja käyttää päivä lukemiseen. Tänä kesänä kolmiosainen sarjishetkeni meni tutuilla raiteilla.

Kirjastosta lainaamassani nipussa oli eri piirtäjien ja Pauli Kallion käsikirjoituksiin perustuva albumi Noin seitsemän taidetta (2015). Se toi mieleen samalla konseptilla toteutetun albumin Pieniä tapauksia keskikokoisen ihmisen elämästä (1992), jonka lukeminen oli aikanaan vaikuttava kokemus. Se löytyy myös hyllystäni. Muutenkin Pauli Kallion työ on tavallaan tae laadusta. Esimerkiksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä olisi helppo nimetä henkilökohtaiseksi suosikikseni. Se on niitä harvoja sarjoja, joita ostan hyllyyni.

Toinen osa oli paluu lapsuuteen. Kun pienenä luettiin Pahkasikaa, esimerkiksi Pahkeinen ja Hyvät herrat olivat sopivaa täytettä odotellessa kakun kirsikoita, kuten Jurpoa, Peräsmiestä, Miihkalia ja Hemmo Paskiaista. Seinäjoen kirpparilla olleesta kustantajien poistohyllystä löytyi Pahkeinen: Arkistojen aarteita 1982–2006 (2009) huokeaan kahden euron hintaan. Sen luettua voi todeta, että Heikki-Pekka Miettisen Pahkeinen oli nyt arvioituna parasta Pahkasiassa säännöllisesti julkaistua sarjakuvaa (vaikka sitä toki julkaistiin muuallakin).

Loppuunhiotumpaa ”born loser” -hahmoa, joka on samalla hetkellä voittaja omalla persoonallaan, tuskin löytyy mistään taiteenlajista. Paikoitellen oivallukset ovat vähän kankeita ja muutama strippi jää avautumatta, mutta enimmäkseen Pahkeinen on tunnelmaltaan vangitsevan nuivaa nerokkuutta. Se toimii melko hyvin jopa haastavalla metatasolla, kun Pahkeinen kommentoi sarjakuvallisuuttaan. Yleisesti hahmoa kuvaa parhaiten usein toistuva tilanne, jossa lintu ulostaa miehen baskeriin. Tilanne toistuu variaatioineen niin monta kertaa, että 96 sivun albumimitassa se alkaa ensin ärsyttää ja sen jälkeen rytmittää lukukokemusta.

Kolmas osa oli paluu opiskeluaikoihin. Silloin innostuin belgialaisen Benoit Sokalin luomasta tarkastaja Ankardon hahmosta. Pitkään takkiin pukeutuva ankka on yksityisetsivä, jonka suussa roikkuu sikari tai rööki. Jonkinlainen alkoholi-ongelma hänellä on. Naisia Ankardo ei iske, vaan naiset iskevät hänet. Koko olemusta sävyttää kaiken nähnyt ja kokenut kyynisyys, jonka lomasta pilkahtaa välillä lämpimämpi tunne jos toinenkin. Tarinat vievät Ankardon eri puolille maailmaa lähinnä Jumalan selän taakse mitä hurjimpiin lääviin ja järjestäytyneistä valtioista poikkeaviin paikkoihin. Selkein vertailukohta löytyy film noir -elokuvista, jotka tosin sijoittuivat yleensä yhdysvaltalaisiin kaupunkeihin.

Suomeksi Ankardo-albumeita on julkaistu 23. Taso vaihtelee hiukan loistavasta keskinkertaiseen, mutta suurin osa on erittäin onnistuneita. Tutustuin Ankardoon kirjaston kautta. Alelaareista ostin muutaman kotiini. Vielä 2000-luvun alussa ostin uuden albumin heti kun huomasin sen ilmestyneen. Muutaman vuoden tauko seuraamisessa tarkoitti nyt sitä, että luin peräti kuusi viimeisintä suomeksi julkaistua, paitsi aivan tuorein, Kuolema järvellä (2015) on edelleen lukematta. Jälleen taso vaihteli. Esimerkiksi sinänsä toimiva Ankkavanhus ja meri (2014) yhdistyy verrattain löyhästi muuhun sarjaan. Edelleen tämän ankan seikkailut kuuluvat ehdottomaan kärkikastiin omassa sarjismaussani.

Nykyään kun kesäisin viettää pari päivää sarjakuvien parissa alkaa pohtia kahta asiaa. Ensiksi miettii, vieläkö löytyisi aikaa ja tilaa elämästä sen verran, että muuttuisi satunnaisesta lukijasta edes jonkintasoiseksi asiantuntevaksi harrastajaksi. Kun realisti minussa toteaa, ettei näin taida tapahtua, alkaa miettiä, milloin olisi seuraava sarjakuvien seurassa vietetty paripäiväinen. Ehkä jo ennen ensi kesää?

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Studioalbumit osa 68 (2/2): Pink Floyd (1975–2014)

Pink Floydin kahdeksan ensimmäistä levyä syntyivät nopeasti. Tahti jatkui kiivaana 1970-luvun loppuun, muuttuen sen jälkeen verkkaiseksi. Ensimmäisessä osassa puitiin kahdeksan levyä; nyt käydään läpi loput seitsemän albumia ilmestysmisjärjestyksessä.

Wish You Were Here (1975) on klassikko kannesta alkaen. Siinähän kaksi pukumiestä kättelevät, mutta toinen on liekeissä. Levyllä on viisi raitaa. aloittaa Syd Barretille omistettu yli 13-minuuttinen ”Shine on you crazy diamond parts 1–5”. Sitä seuraa hidastempoisen kohtalokas ”Welcome to the machine”. Kakkospuolen alussa on singlenäkin julkaistu ”Have a cigar”, jolla mainio Roy Harper vierailee laulajana. Tähän olen ensiksi tutustunut Primuksen loistavana versiona (löytyy yhtyeen miniälppäriltä Miscellaneous Debris). Sen jälkeen tulee mainio nimiraita ”Wish you were here”. Levyn päättää yli 12-minuuttinen ”Shine on you crazy diamond parts 6–9” eli yhdessä osat 1–9 kattavat kaksi kolmasosaa levyn kestosta. Albumi oli myynyt jo 2004 13 miljoonaa, joten epäonnistumiseksi sitä ei voi sanoa. Sekä Gilmour että Wright ovat pitäneet tätä parhaana Floyd-albumina. Onhan tämä erittäin onnistunut teos, mutta mainitaan kuitenkin kaksi muttaa. Mutta 1: onhan tuo yhdeksänosainen hirviö paikoitellen lievästi tylsä (ei, en tarkoita, että se olisi huono). Mutta 2: olisi myös ollut kiva kuulla Floyd-albumi, joka olisi täynnä kompakteja biisejä kuten ”Have a cigar”. Minusta Pink Floyd oli tässä vaiheessa uraa eittämättä hyvällä tavalla luova, mutta samalla oman visionsa vanki. Kantani heijastelee aikalaisarvioita enemmän kuin myöhemmin syntynyttä mestariteoksen mainetta.

Animals (1977) on tuttu kansi, mutta en muista kuunnelleeni levyä koskaan aikaisemmin! Tai jos olen, niin muistijäljet ovat mitättömiä. Levyllä on viisi raitaa. Ensiksi lauletaan possuista, sitten koirista, sitten taas possuista, joiden jälkeen lampaista ja lopuksi vielä kerran possuista. Välillä lyhyesti, välillä pitkästi. Leikki sikseen. Minusta kyse on poikkeuksellisen hienosta konseptialbumista, joka perustuu George Orwellin vuoden 1945 teokseen Eläinten vallankumous, mutta vaihtaa stalinismin kritiikin kapitalismin kritiikkiin. Ensimmäinen possu on lyhyt intro, jota seuraa levyä hallitseva 17-minuuttinen, monipolvinen mutta toimiva koiralaulu. 11-minuuttinen possulaulu on vielä parempi, ehkä siksi, ettei se ole aivan yhtä mahtipontinen ja kompleksinen. 10-minuuttinen lammaslaulukin kelpaa. Viimeinen possulaulu on lyhyt epilogi. Kyse on pitkälti Watersin visiosta. Vain pitkässä koiralaulussa Gilmour on toisena säveltäjänä, muuten ne ovat Watersin nimissä. Tämä oli tavallaan merkkipaalu kosketinsoittaja Richard Wrightin lähdölle bändin virallisesta kokoonpanosta. Itse levy on saanut arvioita täysistä pisteistä aina kahteen viidestä. Ylistykset on helppo ymmärtää; kriittiset äänet pitivät bändin sanomaa vähän tylsänä ja kyynisenä. Kun samaan aikaan kuunneltiin Abbaa ja punkkia, niin voi sanoa, että monenlaista oli tarjolla, kukin hyvää omilla tonteillaan.

The Wall (1979) kuuluu kaikkien aikojen suosikkilevyihini. Tai oikeastaan siihen pohjautuva elokuva kuului toistuvasti katsottuihin lukioaikana. Ostin Roger Watersin The Wall -liven tuplavinyylinä Anttilasta hintaan 14.95 markkaa. Aika sopiva hinta, vai mitä? Vasta paljon myöhemmin ostin Aabiskukko ja levylautanen -nimisestä turkulaisesta divarista alle 40 markan hintaan The Wall tuplavinyylin. Ei ollut kallis sekään laatuun nähden. Levy on myynyt lähes 12 miljoonaa (eli 24 miljoonaa vinyylilevyä, jos niin halutaan laskea). Pääosin se on saanut kiittäviä arvioita, mutta aina mukaan mahtuu muutama kriittisempi ääni. Se on tiiviisti rakennettu konseptilevy Pinkistä, joka menettää isänsä toisessa maailmansodassa, kokee kovia koulussa, tulee rokkitähdeksi ja ajautuu eristyksiin. Metaforisesti näin rakentuu seinä Pinkin ja muun maailman välille – teema, johon kasvavien teinien on helppo samaistua, vaikka tulkinnat olivat ainakin omalla kohdallani hieman bändin sanomasta poikkeavia. Ei ole sattumaa, että olen katsonut albumiin perustuvan leffan noin 15 kertaa teininä. En pysty kuuntelemaan albumia ilman historiaa, mutta edelleen biisit kuulostavat erittäin hyviltä ja kokonaisuus harkitulta. Jopa ”Young lust”, joka toisessa asiayhteydessä olisi maailman urpoimman rokkibiisin tittelistä vakavasti kamppaileva ehdokas, on tällä levyllä paikallaan. Vaikka kyse on kokonaisuudesta, joka on mahtipontinen ja tavallaan suuruudenhullu, se on täynnä melko helposti lähestyttäviä biisejä, toisin kuin moni muu Floyd-albumi.

Final Cut (1983) on ainoa Floyd-albumi, jolla kosketinsoittaja Richard Wright ei ole mukana (myöhemmin hän oli ”ulkojäsenenä”). Se on myös viimeinen, jolla Roger Waters soittaa. Siihen nähden on mielenkiintoista, miten vahvasti se on Waters-levy: hän on säveltänyt koko paketin ja laulaa kaikki paitsi yhden (Gilmourin laulama ”Not now John”). Myös hallitseva teema on Watersille henkilökohtainen – isän varhainen menetys toisessa maailmansodassa, yhdistettynä tuolloin ajankohtaiseen Falklandin sotaan ja nousevaan Thatcherismiin. Yhtyeen aikaisempaan tahtiin verrattuna levytystauko oli pitkähkö – neljä vuotta. Albumi sai hyvin vaihtelevia arvioita. Sama näkyy myynnissä: se meni Briteissä listaykköseksi, mutta sen kokonaismyynti on huomattavasti heikompi kuin yhtyeen suosituimpien albumien. Kun Q-lehti listasi masentavimmat albumit, Final Cut sai kyseenalaisen kunnian olla mukana. Teos on tunnelmallisesti The Wallin sukulainen, mutta sen dynamiikka ei toimi yhtä hienosti, ja välillä se puuttuu. Kyse on tasaisemmasta levystä ja sävellyskynä ei ole ollut aivan yhtä terävä. Gilmourin tunnistettavasta kitarasoundista huolimatta se tuo mieleen Watersin soolot, joista innostuin myöhäisteininä. Siksi kai tämäkin kuulostaa hyvältä.

A Momentary Lapse of Reason (1987) on jännä tapaus. Se on ensimmäinen Floyd-albumi, jonka ilmestymisen noteerasin, varhaisteininä tosin. Videoraita ”Learning to fly” pyöri muistaakseni Hittimittarissa. Ei se aivan Europen tasoiselta kamalta kuulostanut, mutta jotain etäisesti viehättävää siinä oli. Itse levy menestyi paremmin kuin edellinen, mikä varmasti viehätti Gilmouria, josta oli Watersin lähdön jälkeen tullut yhtyeen uusi johtaja. Historiaan levy on kuitenkin jäänyt yllätyksettömänä albumina, joka on esittäjän nimeä lukuun ottamatta Gilmourin soololevy. Itselleni Gilmourin kitara sopii yhteen Watersin rosoisempien ja haastavampien hetkien kanssa. Pelkkä Gilmour jättää vähän hailakan maun. Turvallista ja pöhöttynyttä, välillä hyvinkin kaunista, mutta ei koskaan omaa turva-aluetta ylittävää. 

The Division Bell (1994) tuli lainattua Turun kaupunginkirjastosta ja nauhoitettua c-kasetille melko pian sen ilmestyttyä. En tosin jaksanut kuunnella sitä keskittyneesti oikeastaan kertaakaan, mutta annoin sen soida silloin tällöin taustalla, terapeuttisena rentoutumismusiikkina, kun en halunnut täyttä hiljaisuutta mutta en myöskään kuunnella suosikkiartistejani. Yritin myös testata omia rajojani altistamalla itseäni lempigenreistäni poikkeavalle musiikille eli tehdä sitä, mihin Pink Floyd ei Gilmourin komennossa koskaan kyennyt. Nyt kuunneltuna huomaan, että siellä on tuttuja biisejä eli jotain jäi c-kasetista mieleen. Levy on kuitenkin ulkokultainen. Se näyttää Pink Floydilta, se kuulostaa soundillisesti Pink Floydilta, mutta älä anna sen hämätä, se on Pink Floydia. Tosin se kuulostaa siltä, kuin joku simuloisi Pink Floydia, sillä biisien taso ei huimaa. Itse toisinaan sympatisoin tällaisia levyjä, joiden kohokohdat ovat muutamassa niukasti keskitason ylittävässä biisissä. Albumin nimi tulee brittiparlamentin kellosta, jota soitetaan, kun erimielisyyksistä on äänestettävä ja valittava puolensa.

Endless River (2014) tuli kuunneltua heti ilmestyttyä. Siinä on hienoja palasia, mutta sellaiseksi ne jäävätkin – aihioiksi, joissa on käytetty vanhoja ja uusia palasia. Tässä vaiheessa perustajajäsen ja kosketinsoittaja Richard Wright oli kuollut, joten levystä tuli jonkinlainen tribuutti hänelle. Albumilla on hyvin vähän laulua ja ysärin muotisana ambient kuvaa melko hyvin sen sisältöä, vielä paremmin kuin edellisen levyn. Tuskin kukaan yksittäisten biisien latailija innostui, sillä kohteena oli aikaisempien sukupolvien albumeihin uppoutuvat kuulijat. Silti on vaikea puhua kokonaisuudesta. Ei ihme, että arviot olivat vaihtelevia. Myönteisetkin kriitikot suhtautuivat levyyn kuin vanhukseen – on kiva, että se on aktiivinen mutta ei sitä jaksa kuunnella kovin intensiivisesti. Myönteinen suhtautuminen oli kuin vanhukselle annettu lämmin halaus – se on yhteistä historiaa  muistava ja vilpitön, koska tiedetään, että pian se ei enää ole mahdollista. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa onnistuneelta, rauhoittavalta musiikilta, mutta ei siltä, että sen on tehnyt yksi maailman arvostetuimpiin kuuluva yhtye.

Pink Floyd jäänee minulle ambivalentiksi yhtyeeksi. Yhtäältä ymmärrän ja tunnen sen arvon. Sillä on muutamia mahtavia ja tyylillisesti erilaisilla tavoilla onnistuneita hetkiä alun psykedeliasta eteenpäin. Se on kunnianhimoinen yhtye, jonka tarkkuus ulottuu yksittäisistä biiseistä albumikokonaisuuksiin ja kansitaiteeseen. 

Toisaalta se kuulostaa paikoitellen 1970-luvun progemöhkäleeltä, 1980-luvun pöhöttyneeltä stadionrokilta ja 1990-luvun new age -henkiseltä  mietiskelymusiikilta. Läpi vuosien se on kuulostanut yhtyeeltä, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Kun kuulen jonkun hehkuttavan yhtyettä ylitsevuotavasti, otan yleensä jälkimmäisen kannan. Kun kuulen jonkun parjaavan yhtyettä, otan ensin mainitun kannan. Minun kanssani ei siis kannata keskustella Pink Floydista, jos itse vihaat tai rakastat sitä palavasti, koska hankaan vastaan molemmissa tapauksissa.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Studioalbumit osa 68 (1/2): Pink Floyd (1967–1973)

Suhteeni Pink Floydiin on ollut ambivalentti. Kun toisille se on maailman tärkein bändi, minulle se on ollut paikoitellen tylsä ja puuduttava. Kun toisille se on ollut yhdentekevä, minulle siitä on löytynyt palasia, jotka ovat kiehtoneet kovasti. Lukiossa yhtyeen The Wall oli ulkomaisten Top 5 -listalla, jonka muut levyt taisivat olla pelkkää Pixiesiä. Myöhemmin kiinnostuin yhtyeen psykedeelisemmästä puolesta. Progressiivisuudesta olen aina pitänyt enemmän politiikassa kuin musiikissa.

Pääosa bändin studiolevyistä on löytynyt joko hyllystäni tai ulkoiselta kovalevyltä vuosikausia. Tai enimmäkseen jälkimmäiseltä. En kuitenkaan ole koskaan kuunnellut albumeita systemaattisesti. Voi jopa olla, että joku levy on jäänyt käytännössä kokonaan kuuntelematta. Olisiko aika tehdä asialle jotain?

Tarkoitukseni on kuunnella levyt läpi ja kommentoida niitä. En aio kirjoittaa tiivistelmää bändin tarinasta. Hyllyssäni pölyttyy Mark Blaken yli 400-sivuinen Pigs Might Fly: The Inside Story of Pink Floyd (2007), jossa olen päässyt vasta sivulle 40.

The Piper at the Gates of Dawn (1967) löytyy levyhyllystäni. Se oli tarjolla parilla punnalla, kun finanssikriisi iski Britannian levykauppoihin. Painokseni on vieläpä sellainen, jossa on sama levy kahdesti – monona ja stereona. Ei paha hinta klassikosta, ja ainoasta Floyd-albumista, jonka yleisilmettä myöhemmin mielenterveytensä menettänyt Syd Barrett dominoi. Iso osa biiseistä on hänen tekemiä ja laulamia. Ainoastaan ”Take up thy stethoscope and walk” on täysin basisti Roger Watersin nimissä. Levy on täyttä psykedeliaa, mutta biisimitat ovat maltillisia. Vain b-puolen aloittava ”Interstellar overdrive” on pitkä, yli 9 minuuttia. Se onkin levyn kohokohta ja esikuva monille nykyisille uuspsykedeliaan kallellaan oleville bändeille. Kokonaisuus on mainio, enkä osaa oikein kirjoittaa yksittäisistä raidoista. Avausraita ”Astronomy domine” on muuten Voivodin koveroima ja kakkosraita ”Lucifer Sam” valloittaa lucifermaisella riffillään. Levyn heikointa antia on kansi. Klassikko-status on ansaittu, mutta ei tämä silti ole itselleni aivan maailman tärkeimpien levyjen joukossa. Yhdysvaltain painokseen laitettiin avausraidaksi sittemmin klassikoksi muodostunut ”See Emily play”, jota ei löydy brittipainokselta.

A Saucerful of Secrets (1968) sisältää jo kitaristi David Gilmouria, koska Sydin käyttäytymisestä oli tullut epävakaata niin lavalla (tarkoituksellinen kitaran laittaminen epävireeseen) kuin haastatteluissa (vakiovastauksena välinpitämätön tuijotus). Mutta myös Barrett on levyllä. Tosin hänen sävellyksiään on vain yksi, levyn päättävä ”Jugband blues”, joka kaikessa leikkisässä sirkushenkisessä barretmaisuudessaan sopii huonosti levyn muuhun materiaaliin. Levyn pääasiallinen säveltäjä on Roger Waters. Levy onkin yleisilmeeltään hitaampi, synkempi ja sisäänpäin kääntyneempi kuin debyytti. Siinä on hyviä raitoja, mutta sitä dominoi nimibiisi. Jos se on jonkun mielestä nerokas biisi, niin olkoon – itse en pidä sitä juuri minkään arvoisena. Sen sijaan ”Set the controls for the heart of the sun” on levyn kohokohta. Myös avausraita ”Let there be more light” ja ”Corporal Clegg”, joka on ensimmäinen monista yhtyeen sota-aiheisista kappaleista, ovat hienoja: kokeellista ja psykedeelistä mutta ei itsetarkoituksellista äänisekoilua. Albumin aikalaisvastaanotto oli maltillisen myönteistä: sitä pidettiin pienenä pettymyksenä debyyttiin verrattuna. Kannen on tehnyt klassikkosuunnittelija-kollektiivi Hipgnosis (käytännössä Floydin kohdalla Storm Thorgerson).

More (1969) on ääniraita samannimiseen elokuvaan. Ja kannella on sama suunnittelija kuin edellisellä. Avauspuolen kakkosraidalla ”The nile song” bändi rokkaa hevimmin kuin koko uransa aikana yhteensä. Myös b-puolen toinen biisi, ”Ibiza bar” on muuta albumia rankempaa. Pääosin levy koostuu kuitenkin instrumentaaleista, mikä sopiikin elokuvan ääniraidaksi, mutta tässä tapauksessa huonosti kotikuunteluun. Waters kunnostautuu pääasiallisena säveltäjänä ja Gilmour hoitaa laulun. Ehkä hienoin raita on kauniilla melodialla varustettu ”Cymbaline”. Siispä: pari toimivaa raitaa ja loput turhaa.

Ummagumma (1969) on erikoinen tuplalevy. Ensimmäinen koostuu yhtyeen senhetkisestä livesetistä. Toinen käsittää jäsenten soololevytyksiä (Watersilta kaksi ja Wrightiltä, Masonilta ja Gilmourilta yksi). Livevedoissa on avauslevyn avausraita, aina toimiva ”Set the controls…”, alkujaan singlen b-puolena julkaistu ”Careful with the axe, Eugene” ja nyt jo paremmalta kuulostava ”A Saucerful of secrets”. Toinen levy alkaa Wrightin piinaavalla, yli 13-minuuttisella roskalla ”Sysyphus (parts 1–4)”. Watersin ”Grantchester meadows” on puolestaan linnunlurituksella taustoitettua hippifolkia. Itse sävellys on kelvollinen, mutta en tiedä, millaisessa olotilassa ärsyttäväksi yltyvä linnunlaulu on ollut nerokas idea. Kummallisempaa on vain se, että se on tuntunut hyvältä idealta myös toteutusvaiheessa. Sitä seuraava Watersin ”Small species…” on puolestaan pienimuotoisena taideteoksena mainiosti toimiva äänikollaasi, mutta ei sitäkään kotioloissa päivittäin kuuntele. Gilmourin yli 12-minuuttinen ”The Narrow way” kasvaa loppua kohden kuulostaen tasokkaalta myöhemmältä Floydilta. Masonin biisi on lähinnä tuulen huminaa ja ärsyttävää rytmileikkiä. Kansisuunnittelijana toimi taas Hipgnosis.

Atom Heart Mother (1970) koostuu a-puolen yli 20-minuuttisesta nimibiisistä ja b-puolen kolmesta lyhyemmästä sekä 13-minuuttisesta lopetuksesta. Kuudesta osasta koostuva nimiraita sisältää progressiivista bluesjammailua, sinfonista hidastempoista rokkia ja kokeilevampia elementtejä. Ihan kiva tämä pöhöttävä, kohtuullisen hyvistä elementeistä koostettu biisi on, mutta ei mikään henkilökohtaisesti koskettava teos. Kuriositeettina mainittakoon, että Kubrick halusi käyttää biisin osia Kellopeli appelsiinissa, mutta bändi kieltäytyi. Levyn kohokohta on Rick Wrightin säveltämä ja laulama monipuolinen, puhaltimin varustettu, välillä Beach Boysilta kuulostava singlebiisi ”Summer ´68”. Aikalaisarviot olivat vaihtelevia, mutta enemmän varauksellisia kuin ylistäviä. Mielestäni kyse ei ole mistään mestariteoksesta, vaan muutamia hyviä hetkiä sisältävästä epätasaisesta albumista. Jotenkin samaa todistaa Hipgnosisin suunnittelema lehmäkansi – on vaikea päättää, onko se kelvoton vai nerokas.

Meddle (1971) rakentuu toisin päin. A-puolella on säädyllisen mittaisia raitoja, kun taas kääntöpuolella on yli 20-minuuttinen ”Echoes”. Tällä albumilla Gilmour ottaa selvästi suuremman roolin säveltäjänä. Tosin onnistunut avausraita, ”One of these days” on koko bändin nimissä. Se on kokeileva mutta samalla eteenpäin runttaava instrumentaali. Sen jälkeen tulee lyhyempiä, folkahtavia – sekä verrattain kauniita että hupsuttelevia – raitoja. Levyn päättää mahtipontinen, myöhempää Floydia ennakoiva ”Echoes”, jossa on hienoja osia. Kokonaisuus on tunnelmaltaan kovin epätasainen irrallisten, mutta paikoitellen hyvien raitojen kooste.

Obscured by Clouds (1972) palaa standardimuotoon sikäli, että yksikään raita ei ole yli kuutta minuuttia. Albumi tosin on ääniraita Barbet Schroederin elokuvaan La Vallée. Levyä ei arvosteta Floydin huipuksi, mutta siinä on ihan kelvollisia, joskaan ei vallankumouksellisia kappaleita. ”Burning bridges” on totaalisen standardoitua ja turvallista Floydia, samoin kuin instrumentaali ”Mudmen”, kun taas ”The Gold it’s in the…” jopa hard rokkaa 70-luvun tyyliin, ja ilman kosketinsoittimia. Ehkä juuri siksi osa bändin faneista ei pidä siitä.

The Dark Side of the Moon (1973) on tuttu levy, johon en koskaan ole päässyt sisälle yhtä vahvasti kuin miten arvostettu se on. Oman kappaleeni ostin Pietarista 2000-luvun alussa. Nytkään ei riitä yksi kuuntelu, kun yritän miettiä, onko kyseessä pöhöttynyt ja yliarvostettu klassikko vai oikeasti hieno albumi. Jään taas jonnekin välimaastoon. Levy alkaa hitaasti ”Speak to me” ja ”Breathe” ei lähde lentoon vaikka antaakin lupauksia paremmasta. ”On the run” taas pitkittää jännitystä junnaavuudellaan. Tässä vaiheessa alkaa epäillä, onko levyssä mitään tolkkua. ”Time” alkaa onnistuneella äänimaisemalla ja rytmityksellä, muuttuen sitten aika tavanomaiseksi mutta iskeväksi biisiksi. A-puolen päättävä ”Great gig in the sky” nostaa tunnelmaa korkeuksiin, mutta en pääse ratkaisuun, onko Clare Torryn hoilotus jotenkin hienoa vai ärsyttävää. Draaman kaaren kannalta se on juuri oikea päätös, samoin kuin b-puolen upea kassakone-aloitus kappaleessa ”Money”. Se onkin aika hieno, rytmibluesiin kallistuva biisi. Albumin pisin raita, liki 8-minuuttinen ”Us and them” menee takaisin tyypilliseen hidastempoiseen, tunnelmoivaan ja mahtipontisiin mittoihin kasvavaan Floydiin. ”Any colour you like” on instrumentaali, jonka tehtävänä on luoda hengähdystauko levyn kaareen. ”Brain damage” muistuttaa hieman vanhempaa folkahtavaa Floydia yhdistettynä levyn mahtipontiseen yleisilmeeseen. Se on se, jossa lauletaan ”I’ll see you on the dark side of the moon”. ”Eclipse” on levyn paketoiva lopetusvirsi kaiken harmoniasta ja yhteydestä. Siinä muut naiset varmistavat, että lopetus on yhteismitallinen a-puolen päätöksen kanssa. Albumi oli menestys heti ilmestyttyään; se on edelleen yksi maailman myydyimmistä levyistä.

Vaikka kuvaukseni ovat paikoin nuivia, kenties jopa vähätteleviä, niin onhan tämä aika huikea kahdeksan teoksen setti, joka saatiin aikaan reippaasti alle kymmenessä vuodessa.

Seitsemän seuraavaa studioalbumia käydään läpi toisessa osassa. Niiden tekemiseen yhtyeeltä meni noin 40 vuotta.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Amerikan indiekulttuurin evoluutio

Kerran Twitterissä törmäsin Kaya Oakesiin. Huomasin hänen kirjoittaneen teoksen nimeltä Slanted and Enchanted: The Evolution of Indie Culture (2009). Kun teoksen nimi on lainattu itselleni rakkaan yhtyeen Pavementin debyyttilevystä ja kun kirjan sai kotiin käytännössä postikulujen hinnalla, tuli ostopäätöksestä helppo. Meni kuitenkin pitkään ennen kuin ehdin lukemaan sen.

Oakesin teos koostuu johdannosta ja kymmenestä luvusta, joista suurin osa keskittyy pariin bändiin, alueeseen tai ilmiöön. Osansa saavat fanzinet, sarjakuvat (erityisesti Robert Crumb), design ja lehdet (esimerkiksi Kitchen Sink, jonka perustajiin Oakes itse kuului).

Myös bändeihin ja artisteihin keskittyvissä luvuissa havainnollistetaan jotain ulottuvuutta. Minutemeniin – ja sen basisti Mike Wattiin – sekä Mission of Burmaan painottuvassa luvussa korostetaan omaehtoista ja jatkuvaa kiertämistä ja keikkailua. Operation Ivyä ja Green Daytä käsittelevä luku hahmottelee paikallisuuden merkitystä. Tässä tapauksessa Californian Bay-alue on keskiössä. Olympiaan ja Seattleen keskittyvä luku nostaa esiin edellisen osalta Beat Happeningin ja riot grrrls -ilmiön (Bikini Kill, Kathleen Hanna) ja jälkimmäisestä tietysti grungen sekä samalla K recordsin ja Sub Popin tässä järjestyksessä.

Kun grunge teki indiestä valtavirtaa 1990-luvun alussa, indien piti luoda nahkansa. Sitä edustaa kirjan nimeenkin viittaava Pavement, matalan profiilin sisäänpäin kääntynyt hidastempoinen kitaroihin katoava ja lyyrisesti kiemurainen hiomaton timantti.

Pavement, samoin kuin Silver Jews (alussa lähes sama bändi eri nokkamiehellä), edusti keskiluokkaista kulttuuria, jossa haluttiin opiskella. Vaikutteita imettiin opiskelukaupunkien kirjakaupoista, kahviloista ja kollegeradioista. Lavalla ei rokattu eikä poseerattu. Siellä soitettiin perusvaatteet päällä, joskus tylsistyneen näköisenä ja jopa istualtaan. Poliittisuuden tilalla oli epäsuora ilmaisu, runous, metaforiikka ja sanaleikit. Pavementin Stephen Malkmus laulaa kappaleessa ”In the mouth a desert”: ”And Id is all we have, so wait to hear my words, and they’re diamond sharp.” Jos jokin on ”diamond sharp”, niin ymmärrätte, ettei kyse ole aivan suorasta ilmaisusta. Ja välillä vitsailtiin kaupallistuneille sukulaissieluille, kuten Smashing Pumpkinsille ja Stone Temple Pilotsille (kappaleessa ”Range life”).

Mainittakoon sekin, että Silver Jewsin lyriikat ovat huomattavasti maanläheisempiä, koskettavampia ja vähemmän kikkailevia. Ja se, että Oakesin pointti Pavementin osalta ei ole vain heidän musiikkinsa, vaan sen ajan levy-yhtiöt, jotka tekivät välittömästi jakelusopimukset suurten yhtiöiden kanssa. Jos 80-luvun indieyhtiöt olivat antiteesi suurten teesille, 90-luvulla syntyi synteesi – ei sulautuminen vaan jakelusopimuksiin perustuva molempia hyödyttävä rinnakkaiselo.

Oakes on pitänyt indiekulttuuria käsitteleviä kursseja. Hän havainnollistaa hyvin, miten asiat ovat erilaisia hänen ja opiskelijoiden näkökulmasta. Tietyt ajatukset, toimintatavat ja artistit ovat opiskelijoille tuntemattomia. Ensimmäisenä sanasta ”indie” opiskelijoille tulee mieleen ”skinny jeans”. Ja perusteellisemmin opiskelijan suusta: ”Indie’s really just hipsters in skinny jeans. That’s all it is anymore.”

Slanted and Enchanted sisältää mainioita palasia, mutta lopultakin se jää kauaksi musiikkikirjojen aatelista. Musiikkia siinä käsitellään nimittäin aivan liian vähän. Muiden aspektien käsittely ei lähde lentoon aivan toivotulla tavalla. Esimerkiksi viimeisen luvun teema – indiebändien brändäys – on äärimmäisen kiinnostava, mutta Oakes tarjoaa vain lyhyitä esimerkkejä (Shins, Death Cab for Cutie, Radiohead) sen sijaan että kävisi edes yhden tapauksen perusteellisesti läpi. Lisäksi olisin kaivannut analyyttisempaa, kulttuurihistoriallisesti ja sosiologisesti vankempaa otetta.

Musiikkimaailman nopean muutoksen huomaa siitä, että vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassa kirjoitetaan monissa kohdin MySpace-sivustosta.

Indie on erikoinen termi, sillä se viittaa vakiintuneista musiikkimarkkinoiden toimijoista riippumattomaan toimintaan mutta myös musiikkityyliin. Indie on levyttämistä suurten yhtiöiden ulkopuolisille merkeille, tuotosten levittämistä omien kanavien kautta, keikkojen organisoimista vakiintuneiden rakenteiden ulkopuolella. Vaikka erilaisia riippumattomia toimintatapoja on ollut aikaisemminkin, musiikkimaailmassa indie viittaa ensisijaisesti 80-lukuun. 90-luvulla moni ”indie”bändi hyppäsi suurten kelkkaan. Indie on myös vaikeasti lokeroitava musiikkityyli. Sen määrittämisessä ei toimi tiukat rajat, vaan prototyyppinen ajattelu. Itselleni Yo la tengo on musiikillisesti indien prototyyppi. Kaikki sitä lähellä oleva on tyylillisesti jossain määrin indietä.

Muistan vielä kun Provinssirock pyhitti yhden lavoista suomalaisille indiebändeille vuonna 1991. Se tarkoitti käytännössä pienlevy-yhtiöiden bändejä, joista osa soitti punkkia, osa kitararokkia, osa helkkypoppia, osa goottivaikutteista kitaramusiikkia. Kaupallisesti se tuskin kannatti, mutta ei festivaalin budjetti voinut siihen kaatuakaan. Minusta se oli taiteellisesti yksi hienoimmista teoista festivaalin historiassa. Sitä varten painatettu erillinen vihko bändikuvineen ja discografioineen oli Seinäjoella kasvaneelle teinille yhdenlainen kulttiesine, jota selailtiin oman huoneen pöydän ääressä usein.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Mitä yliopistolaiset tekevät kesällä?

Alexander Stubb kommentoi, että aikoinaan professorilla oli kolme syytä olla professori – kesäkuu, heinäkuu ja elokuu. Lausahduksessa ”aikoinaan” tarkoitti ”tähän päivään asti”. Jos unohdetaan hetkeksi lausahdukseen sisältyvä halventava oletus, että professorit eivät tekisi työtään sen itsensä vuoksi vaan oletetun kolmen kuukauden kesäloman vuoksi, niin selvennetään vähän, mitä ihan tavallinen yliopistonlehtori tekee kesällä.

Kesäkuussa lähdin viikoksi Espanjaan. Tätä voi kutsua lomamatkaksi, mutta siellä ollessa hoitelin työasioita. Vastailin verrattain kiireellisiin sähköposteihin, jotka liittyivät heti juhannuksen jälkeen järjestettävään konferenssiin.

Sen jälkeen kävin läpi yhden gradukäsikirjoituksen ja kommentoin sen. Samalla olen organisoinut kirjakustantajien kanssa heidän aikataulujansa konferenssiin liittyen. Olen osallistunut tulevaa konferenssia koskevaan kokoukseen ja tulevaa tutkintouudistusta järjestelevään kokoukseen. Olen kirjoittanut kollegoiden kanssa ehdotuksen yhden tieteellisen aikakauslehden teemanumeroksi. Lisäksi olen vihdoin päässyt kirjoittamaan tutkimusta, johon ei opetusviikkoina ole juurikaan aikaa, lukemaan tutkimuksen etenemiseen tarvittavia tekstejä ja editoimaan omia tekstejäni. Ja vielä, olen valmistellut yhden konferenssiesitelmän.

Olen ehtinyt myös katsomaan jalkapallon EM-kisoja.

Juhannuksen jälkeen alkaa Helsingissä Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi. Sinne osallistuu noin 500 ihmistä. Aktiivinen järjestelytoimikunta koostuu erityisesti Helsingin mutta myös muiden yliopistojen uskontotieteen henkilökunnasta ja muista tutkijoista. Heille kesäkuu ei ole lomakuukausi. Kaukana siitä. Kirjoitan tätä matkalla Helsinkiin, jossa järjestelemme asioita valmiiksi ensi viikkoa varten. Ensi viikolla vietän konferenssiasioissa maanantaista lauantaihin, aamusta iltaan. Se on työtä, vaikka se tulee olemaan myös kivaa, kun näkee kollegoja eri puolilta maailmaa.

Konferenssin jälkeen on lomankaltaista aikaa. Tarkoitukseni on mennä viikoksi mökille. Sinne otan mukaan yhden työn. Olen lupautunut toimimaan yhden väitöskirjan esitarkastajana. Lausunto pitäisi saada tehtyä elokuun aikana. Koska en välttämättä ehdi paneutumaan siihen elokuussa, teen työn lomalla. Tästä huolimatta aion myös rentoutua mökillä.

Heinäkuussa on ainakin kaksi muuta työtä. Ensinnäkin pyrin viemään tutkimustani eteenpäin. En aio tappaa itseäni työllä, mutta haluan, että tutkimus etenisi jonkin verran heinäkuussa, sillä en voi olettaa sen etenevän merkittävästi tulevan syksyn aikana. Toiseksi on valmisteltava yksi konferenssiesitelmä. Lähden nimittäin konferenssimatkalle Souliin heinäkuun lopussa. Konferenssi ja sinne tehtävän esitelmän valmistelu on työtä, vaikka Etelä-Koreassa aion katsoa ympärilleni hetkisen myös lomalaisen näkökulmasta.

Siinä se loma varsinaisesti oli. Elokuussa on jo kiire valmistella syksyn opetusta. Osin hallituksen leikkausten ja osin yliopistokohtaisten päätösten vuoksi opetusvelvollisuuteni kasvaa roimasti. Viime vuoteen verrattuna – jolloin opetusmäärä vastasi muiden yliopistojen kollegoiden tuntimääriä – tulee niin paljon kasvua, että valmisteltavana on neljä uutta kurssia ja tuplatunnit kahteen aikaisemmin pitämääni kurssiin. Näitä ei ole mahdollista viedä läpi lyhyellä valmistelulla. Elokuussa aion tehdä kurssit suunnilleen valmiiksi, mutta se on mahdollista vain siksi, että olen oikeasti aloittanut suunnittelun jo helmikuussa.

Ai niin, melkein jo unohdin, että olen tiedekunnan edustajana yhden väitöskirjan arviointilautakunnassa elokuussa. Sitä varten on luettava väitöskirja, osallistuttava väitöstilaisuuteen ja arvioitava vastaväittäjän kanssa työn laatu. Tämä kaikki tapahtuu elokuussa.

Lupauduin eilen kommentoimaan yhden oppikirjan käsikirjoitusta. Elokuussa.

Kuvittelen myös tekeväni tutkimusta elokuussa.

Elokuun jälkipuoliskolla alkavat kokoukset, elo-syyskuun taitteessa on jo uusien opiskelijoiden vastaanottamista ja syyskuun toisella viikolla alkaa opetus. Sitä seuraava loma on jouluna.

Varmasti yliopistoon mahtuu monenlaisia kesäkuukausia. En kuitenkaan usko, että oma kesäni – melko paljon töitä ja välillä kevyttä lomailua – on erityisen poikkeuksellinen. Siksi ei ole ihme, että moni piti Stubbin kommenttia loukkaavana ja tietämättömänä.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Primavera 2016, kolmas päivä

Kolmantena päivänä piti luoda strategia heti aamulla.

Yksi vaihtoehto olisi lähteä liikkeelle aikaisin ja mennä jonottamaan lippua Hüsker Düsta,  Sugarista ja miksei soolotuotannostaankin tutun Bob Mouldin rajatulle keikalle. Samalla tulisi mentyä katsomaan auditorioon Baby Dee. Toinen vaihtoehto olisi lykätä festivaalialueelle menoa ja käydä keskustassa kuuntelemassa Go-Betweensistä tutun Robert Forsterin keikka. Valinta kohdistui jälkimmäiseen strategiaan, koska se mahdollisti myös rauhallisen ruokailun Forsterin keikkapaikan kulman takana sijaitsevassa Teresa Carlesin kasviksia ja kalaa tarjoavassa mainiossa Flax & Kale -ravintolassa.

Robert Forsterilla oli aikaa puoli tuntia. Itse ehdin näkemään siitä 20 minuuttia. Tuona aikana Forster soitti rauhallisia ja kauniita biisejä, jotka soivat soundien kannalta haastavassa ympäristössä miellyttävästi. En tunnistanut yhtään biisiä, vaikka ne yhtä lukuun ottamatta olivatkin Go-Betweensiä. Ainoa yhtyeeltä omistamani levy on Before Hollywood, ja siltä ei kuultu mitään. Minulle olisi yhtä hyvin käynyt miehen laadukas soolotuotanto. Miellyttävä aloitus päivälle, joka jatkui loistavalla terveysbrunssilla Flax & Kalessa.

Kun vihdoin pääsimme alueelle, alkoi Brian Wilsonin odotus. Siinä välissä ehti käydä kuuntelemassa kaksi biisiä New Wave of British Heavy Metallin heikosti tunnettua Angel Witchiä, joka oli Primaveran todellinen outolintu. Syy selvisi: Current 93 -yhtyeestä tuttu David Tibet kuratoi auditorion viimeisen festivaalipäivän ohjelman. Varhaisen brittihevin unohdettu ”suuruus” Angel Witch oli hänen valintansa. Näin lyhyen tuntuman perusteella on turha sanoa mitään perusteellista, mutta olisin kuunnellut mielelläni pidempäänkin nelikon perinteistä heviä. Siihen ei ollut aikaa. Lisäksi auditorio oli väärä paikka tällaiselle musiikille.

Suunta jatkui auditoriosta pikaisen paitaostoksen (Dead Moon)  ja olutostoksen (Heineken) jälkeen Brian Wilsonin keikalle. Brian Wilson soitti läpi Pet Soundsin albumin määräämässä järjestyksessä. ”Wouldn’t it be nice”, ”Sloop John B” ja ”I know there’s an answer” taitavat olla suosikkejani. Wilsonilla oli iso bändi, joka hoiti suuren osan soittamisesta ja myös laulamisesta. Wilson oli kuin orkesterinjohtaja, joka lähinnä roikottaa käsiään istuessaan soittimensa takana. Satunnaisen laulamisen ja soittamisen lisäksi hän spiikkasi kehumalla kaikki esitetyt biisit ja hoiti karismaattisesti osansa. Pet Soundsin jälkeen tuli sekalainen kimara Beach Boysin hittejä ja pari muutakin rallia (mm. ”Monster mash”). Tässä vaiheessa olin jo tankannut itseni valmiiksi Deerhunterin paraatipaikoille.

Deerhunter on itselleni vaikea bändi. Kuuntelen sitä mielelläni, mutta en ole innostunut kovin monista yksittäisistä biiseistä. Ne eivät jää soimaan päähän, vaikka kuulostavatkin hyvältä. Aikaisempi keikka noin kuusi vuotta sitten Leedsissä ei jättänyt syvää muistijälkeä, mutta nyt muutamat biisit syöpyivät muistiin: Monomanian ”Dream captain”, hittihakuinen Microcastlen avausraita ”Agoraphobia” ja hitaampi, Halcyon Digestiltä löytyvä ”Helicopter”. Oma suosikkini, niin ikään Halcyon Digestin ”Basement scene” ei kuulunut keikkasettiin, mikä ei ollut yllätys. Tykkään kyllä bändistä, mutta ison osan huomiosta vie marfanin oireyhtymästä kärsivän laulaja Bradford Coxin ulkomuoto: hoikalla kaverilla on erittäin pitkät raajat.

Varoitus: seuraava kappale sisältää spoilereita niille, jotka haluavat säästää jännitystä PJ Harveyn Sideways-keikaan.

Deerhunterin edestä tuli lähtö tankkaamaan. Alkoi siirtymä PJ Harveyn palkoon. Siihen ei oikein kuullut Deerhunterin loppua, mutta screeniltä näki. Pian alkoi PJ:n keikka, joka oli hallittu kokonaisuus. Alkuosassa tuli kahden uusimman, tunnelmaltaan samankaltaisen levyn raitoja. Let England Shakelta tuli kolme ja uudelta enemmän. Seassa tuli White Chalkilta ”When under ether”. Viimeisen parinkymmenen minuutin aikana kuultiin vanhempia raitoja: ”50 foot queenie”, ”To bring you my love” ja ”Down by the water”. Setin päätti ainoa oikea valinta, ”River Anacostia”. Keikka oli tyylikäs, harkittu kokonaisuus, festivaalin parhaita. Ja jos joku fani valittaa uuden levyn biiseistä vielä keikan nähtyään, niin sitten on asenne pielessä. Bändissä oli mukana myös Mick Harvey ja John Parish. Ja paljon puhaltimia.

Heti PJ:n perään aloitti Sigur Ros vastapäisellä lavalla. Alku tuli katsottua vippialueelta tuoppi kädessä. Sitten tuli lähtö palkoon. Vippilipun etuna on se, ettei tarvitse heti kiiruhtaa huippupaikoille, vaan voi tehdä päätöksen kesken keikan. Sigur Ros kuulosti ylväältä. Siinä oli enemmän dynamiikkaa kuin odotin. Rumpuja käytettiin ihan reippaasti, ja jostain syystä screenille otettiin lähikuvaa basarinpolkemisesta, jolloin näkyi rumpalin mustavalkoraitaiset housut ja mustavalkoiset tennarit. Varsinainen kasarihenkinen muotinäytös. Tämäkin oli hieno keikka, mutta hieman ennen loppua oli koukattava ruokapisteen kautta ja jatkettava kohti Ray-ban -lavan Julia Holteria. Holterin keikasta tuli nähtyä valitettavasti vain loppuosa. Hyvältä se kuulosti, mutta edelleen se sopisi paremmin auditorioon, jossa Holter esiintyi kaksi vuotta sitten. Holteriin verrattuna Sigur Ros rokkaa.

Holterin jälkeen Primavera-lavalla aloitti Ty Segall & the Muggers. Kaksi vuotta sitten katsoin Segallin kaksi kertaa, joten en oikein tiennyt, miten pitäisi suhtautua, kun ne olivat jääneet mieleen yllättävinä ja upeina. Alle kolmikymppinen Ty Segall on erittäin tuottelias muusikko, jonka tämänkertainen keikka keskittyi uuteen Emotional Mugger -levyyn. Koska levyt ovat keskenään niin erilaisia, myös keikoista on vaikea sanoa etukäteen, mitä tuleman pitää. Tällä kerralla ei kuultu garagepunkkia, vaan rytmikkäämpää rytinärokkia. Pidin tästäkin kovasti. Kirsikkana kakussa oli yksi festivaalin hauskimmista hetkistä, kun yleisössä mikrofonia pitänyt ja siihen huutanut fani otettiin lavalle. Segall itse meni hänen paikalle yleisöön ja fani jatkoi esiintymistä, bändi soittamista siirtymällä Manipulator-levyn kappaleeseen ”Feel”. Osa tästä on nähtävissä YouTubessa, kun haet vaikkapa sanoilla ”Ty Segall primavera 2016”. 

Lauantain missauksiin kuuluivat mainittujen Bob Mouldin ja Baby Deen lisäksi esimerkiksi Wild Nothing, Drive Like Jehu, Orchestra Baobab, Parquet Courts. Näiden kanssa voi elää. Current 93 soitti samaan aikaan Wilsonin ja Deerhunterin kanssa. Myös Richard Hawley piti jättää väliin Wilsonin vuoksi. Venomin olisin halunnut nähdä. Päällekkäisyys PJ Harveyn kanssa ja täysin alueen toisessa päässä oleva lava teki näkemisestä ja myös osittaisesta sukkuloinnista mahdotonta.

*

Sunnuntaina festivaalit olivat virallisesti päättyneet, mutta keikat eivät olleet. Keskustassa oli vielä ilmaiskonsertteja. Niitä ennen tuli käytyä Barcelonan rannalla ihmettelemässä hiekkaa ja aurinkoa. Aikataulu venyi. Ravalin konserttialueelle saavuttaessa siellä soitti Deerhunterin Bradford Cox vielä 15 minuuttia. Siitä ei jäänyt paljon muisteltavaa, kun emoyhtye tuli nähtyä edellisenä iltana. Samat soittajat nähtiin lavalla molemmilla keikoilla.

Mudhoneyn aloitellessa tuntui viisaammalta lähteä kävelemään kaupungille. Jotenkin bändi tuntui ennalta-arvattavalta ja rutiinimaiselta. Viitisen biisin aikana ehdin kuulla "The Giftin", mutta en muita suosikkejani.

Takaisin tullessa Black Lips oli jo aloittanut. Ensimmäisenä korvissani soi ”Family tree”, joka on yksi bändin parhaista. Soundit olivat poikkeuksellisen tunkkaiset, kunnes tuli siirryttyä toiseen kohtaan kuuntelemaan. Muutos oli merkittävä. Bändin show sisälsi wc-paperin heittelyä, yhden kosinnan, kuperkeikkaa kitaran kanssa ja sylkytemppuja. Kolmesta näkemästäni keikasta tämä oli kuitenkin heikoin, ehkä osittain omasta väsymyksestä johtuen, joten kolmen vartin jälkeen suunta jatkui kohti mojitobaaria.

*

Primavera 2016 sisälsi kolmisenkymmentä keikkaa, joista osa oli loistavia. Tänä vuonna ei tullut juostua lavalta toisella aivan yhtä paljon kuin edellisellä kerralla, vaikka nämä raportit todistavat myös juoksemisesta. Lisäksi tuli säästeltyä voimia jättämällä varhaisen iltapäivän keikat väliin (lukuun ottamatta ensimmäistä päivää ja Robert Forsterin kaupunkikeikkaa lauantaina). Kuten aina Primaverassa, aikataulujen vuoksi näkemättä jääneiden bändien lista on niin mittava, että niistä saisi koottua erinomaisen festivaalin. Mutta mittava on myös nähtyjen bändien ja muuten koettujen hienojen festarihetkien lista.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Primavera 2016, toinen päivä

Toinen festivaalipäivä lähti käyntiin hitaasti. Hidas aamu ja ruokailu keskustassa tarkoitti myöhästymistä Dungenin keikalta.

Päivän ensimmäisenä nähty yhtye oli Titus Andronicus, joka soitti toisella päälavalla suoraa kitaravetoista indierokkia. Näin bändin kuusi vuotta sitten Leedsissä eikä livemeininki ollut sinä aikana muuttunut merkittävästi. Pidän bändistä, mutta siitä puuttuu jokin, joka nostaisi sen suurten suosikkien joukkoon. Kun koverina lävähti soimaan Ramonesin ”Blitzkrieg bop” oli aika lähteä seuraavalle keikalle.

Tajusin vasta festivaalin aikana, että Primaverassa esiintyy kulttiyhtye Royal Truxin toisena henkilönä tunnettu Neil Michael Hagerty. Odotukset olivat matalalla, mutta en halunnut jättää tätä väliin. En ole kuunnellut miehen tuotantoa Truxin ulkopuolelta. Tämä keikka vaikutti siltä, että kaveri ei ole kovin kiinnostunut mistään – sen verran välinpitämättömän oloista rokkia trio paukutteli. Bändi myös lopetti 20 minuuttia ennen soittoajan täyttymistä, mikä on hyvin poikkeuksellista Primaveran kireässä aikataulussa. No, tulipa nähtyä ja kuultua. Pieni tyyppaus levyltä näyttää, että on siellä ideoita, mutta tärkeä artisti Hagerty ei ole kuin Royal Truxin osana. Toisaalta, jos välinpitämättömyydestä ja pyrkimyksestä olla epärelevantti ja kaikkea muuta kuin urgentti saa taidetta – ja se on mielestäni mahdollista – niin siinä perspektiivissä Hagerty onnistuu.

Hagertyn lopetettua etuajassa jäi aikaa pieneen kävelyyn. Rajoitetulla salakeikalla soitti Lush, jonne en omistanut lippua. Pienellä jonotuksella olisi päässyt katsomaan arviolta noin 15 minuuttia keikan lopusta. Nopea päätös – ei jonotusta – tarkoitti seisoskelun sijaan kävelyä kohti päälavaa, jossa aloitti Savages. Rokkaavien naisten bändi on täysin kelvollinen. Heillä on kova meno, asenne ja jopa hyviä biisejä – jälkimmäinen tällaisilta bändeiltä usein puuttuu. Yleisö oli mukana ja laulaja Jehnny Beth vietti runsaasti aikaa yleisön käsien päällä. Interpolin ja Yeah Yeah Yeahsin sekoituksen mieleen jäävimmät biisit, ”The Answer” ja ”Husbands”, jäivät taas mieleen. Savagesin anti ei missään tapauksessa typisty näihin biiseihin, sillä kyse on vahvasta kokonaisuudesta, vaikka ei henkilökohtaisesti erityisen tärkeästä bändistä.

Beirut aloitti välittömästi vastakkaisella päälavalla. Sitä tuli katsottua edestä parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen siirryin vip-alueelle tankkaamaan ja jatkamaan kuuntelua. Minulle Beirut on parhaimmillaan silloin, kun mukana on selkeät Balkan-vaikutteet. Uusi levy ei ole innostanut. Tästä syystä myös keikkakokemus oli kaksijakoinen. Vanhat biisit miellyttivät enemmän. Yleisön reaktioista päätellen en ole mielipiteeni kanssa yksin.

Sitten tuli festivaalin suurimman valinnan paikka: katsoako Radiohead läheltä vippipalkosta kokonaan vai katsoako osa Dinosaur jr:n keikasta ja siirtyä siitä ihmettelemään Radioheadia vähän kauempaa? Valinta kohdistui jälkimmäiseen ratkaisuun. Dinosaur jr soitti tavoilleen kovaäänisesti. Kun katsoin seitsemän biisiä, se tarkoitti puolet keikasta. Tähän alkusettiin osui ”Start choppin”, ”Feel the pain”, ”Little fury things” ja yksi suosikeistani ”Out there”. Pieni selvitys osoittaa, että kuulin myös uuden, verrattain keskinkertaisen biisin ”Going down”.

Tästä siirtymä päälavalle, jossa Radioheadin keikalla oli menossa 23 biisin setin yhdeksäs, ”No surprises”. Siitä eteenpäin keikka oli yhtä hittiputkea. Bändi ei jostain käsittämättömästä syystä anna käyttää screenejä henkilökuvaukseen, joten screenit olivat joko yhtä bändimosaiikkia tai taustakankaan visualisointeja toistavaa. Suuri osa yleisöstä ei siis näe bändiä, mikä on mielestäni tyhmää. Bändi tosin soi hienosti ja Yorkesta on tullut jokseenkin karismaattinen esiintyjä (sen verran vippialueelta toki näki). ”Idiotequessa” Yorke tanssi vimmatusti, mutta ei hän mikään välispiikkailija ole. Keikalla kuultiin hittejä, kuten ”Karma police”, ”Street spirit”, ”Paranoid android” ja toisen encoren ainoa biisi ”Creep”. Itselleni taisi toimia parhaiten jo mainitun Idioteekin lisäksi ”2+2=5”. Radiohead on todella rakastettu ja taiteellisesti ehdoton yhtye. Se ansaitsee suosionsa, mutta itselleni se ei ole enää aikoihin ollut tärkeimpiin kuuluvia bändejä. Oli kuitenkin hienoa nähdä se kolmannen kerran.

Keikan aikana kummastutti, kun juuri toisella lavalla ollut Dinosaur jr:n J Mascis seisoi edessäni. Hän oli tullut vip-alueelle poikansa ja vaimonsa kanssa katsomaan Radioheadin keikan lopun. Siinä piti ottaa kaverikuva yhden nuoruuteni idolin kanssa.

Radioheadin lopetettua pääsi taas kävelemään. Matka jatkui Ray-ban lavalle, jossa aloitti Animal Collective. Suurikokoinen yleisö viihtyi hyvin, mutta bändi esitti haastavan keikan. Merriweather Post Pavillionilta tuli yksi biisi, ”Daily routine”, joka ei ole ainakaan levyn hitti. Feelsiltä tuli yksi himmailuraita ”Loch raven” ja loput uudelta. Keikan päättänyt hupsutteluhumppa ”FloriDada” huipensi bileet. Keikka oli sinänsä oikein hyvä, mutta olisin toivonut vähän enemmän ”hittejä” ja omia suosikkibiisejä.

Päälavalla kello kahdelta yöllä aloitti Beach House, vieläpä 20 minuuttia myöhässä (eli 02:20). Bändi oli oma valloittava itsensä. Suuri lava ei ole mikään ongelma bändille, jonka kolmas näkemäni keikka oli aivan yhtä hyvä kuin aikaisemmat, vaikka tärkeimmät suosikkibiisini jäivät kuulematta. Settilista keskittyi kolmeen levyyn (Depression Cherry, Bloom ja Teen Dream). Jotain bändin omasta suhtautumisesta levyihinsä kertoo se, että viimeisimmältä levyltä Thank You Lucky Stars kuultiin vain yksi kappale ”Elegy to the void”. Tässä tuli hyödynnettyä vippietua, jonka turvin sai edelliseltä keikalta siirtyessä käydä rauhassa vessassa ja juomatiskillä ennen siirtymistä lavan edustan vip-palkoon. Lopputuloksena oli yksi festivaalin parhaista keikkakokemuksista.

Keikan jälkeen oli aika lähteä nukkumaan. Siinä kävellessä kuuli hitusen Avalanchesin keikkaa, joka oli käytännössä dj-setti. Se ei tuntunut alkuunkaan tarpeelliselta siihen hetkeen.

Päivän missauksiin lukeutui jo mainittujen Dungenin ja Lushin lisäksi The Last Shadow Puppets ja Tortoise. Myös White Fencen, Holly Herndonin ja Cabaret Voltairen olisin halunnut kuulla. Robert Forster soitti auditoriossa samaan aikaan Beirutin kanssa, mutta Forsterin näin seuraavana päivänä keskustan ilmaiskeikalla. Siitä ja muista kolmannen festivaalipäivän tapahtumista kirjoitan vähän myöhemmin.