maanantai 1. syyskuuta 2014

Studioalbumit osa 39: The Streets

Aloitetaan oman maun kuvauksella: en ole koskaan ollut suuri 1950-luvun jälkeen tehdyn mustan musiikin fani. Todellinen innostuneisuuteni päättyy mustaan bluesiin ja rock’n’rolliin. Soul on hyvää silloin kun siinä on bluesista muistuttavaa rosoa tai loistavia melodioita, funkissa olen valikoiva, disko menee joskus huumorilla, hip hop ja rap ovat aina olleet parin artistin varassa ja sitä MTV:n r&b:ksi kutsumaa kutuhöttöä en ole ymmärtänyt koskaan.

Edellisen vuoksi onkin ihan luontevaa, että olen suhtautunut jotenkin myönteisesti The Streetsiin, valkoisen birminghamilaisen Mike Skinnerin projektiin, joka ammentaa surutta Amerikan mustasta musiikista, mutta kääntää sen niin musiikillisesti kuin lyriikoiltaan brittiyhteiskuntaan sopivaksi paketiksi. UK Garageksi sitä kutsutaan, mutta minulle se on vain yhdistelmä elektronista musiikkia ja hip hopille ominaista puhelaulua.

The Streetsin kuuntelu on ollut valikoivaa. Ostelin kolme albumia asuessani Leedsissä. Syitä oli kaksi: erittäin alhaiset hinnat ja sopeutuminen uuteen asuinmaahan. Edellinen selittää itse itsensä, mutta jälkimmäinen vaatii kommentin. Yritän usein aistia uutta ympäristöä lisäämällä siihen musiikkia, jonka ajatellaan heijastavan aikansa yhteiskuntaa. Vaikka en tuolloin tiennyt The Streetsin lyriikoista juuri mitään, olin kuullut artistia kehuttavan juuri brittiläisen ajankuvan luomisesta. Tähän päivään mennessä en tosin ole sen syvemmällä lyriikoissa enkä ole kuullut kuin ostamani kolme albumia viidestä tai kuudesta (laskutavasta riippuen).

Original Pirate Material (2002) myi hyvin, mutta kriitikot rakastivat vielä enemmän. Ilmestyessään levyssä oli jotain uutta ja yllättävää. Ehkä eniten siinä ihastuttavat tekstit, joissa ei ole pätkääkään rapakon toisen puolen räpäyttäjien uhoa ja blingiä, vaan aivan jotain muuta. Tekstit ovat pullollaan ruohoa, teetä, juopottelua, jalkapalloa ja takeawaytä, mutta koko ajan arkielämän urbaanissa brittiympäristössä. Usein toistuva sana on ”geezer”, jonka voisi suomentaa ”jantteriksi” tai ”jampaksi”. Tekstit vievät huomion biiseiltä, vaikka mukana on hienojakin esityksiä. Oma suosikkini levyltä on ehdottomasti ”Too much brandy”, mutta myös päätösraita ”Stay positive” on biisinä keskitasoa iskevämpi.

A Grand Don’t Come for Free (2004) on konseptialbumi jampasta, jonka kämpiltä on kadonnut tonni. Levyn aloitusraita on heti riemukas tarina, jossa lähdetään palauttamaan DVD:tä mutta epäonnistutaan kaikessa. Säkeistöjen välissä on toteamus ”Today I've achieved absolutely nought”. Fyrkkaa hommataan takaisin lyömällä vetoa futiksesta. Välissä hengaillaan naisen kanssa ja käytetään päihteitä. Ihmissuhde alkaa hallita koko tarinaa, ja lopussa annetaan kaksi vaihtoehtoa: onnellisessa versiossa fyrkat löytyvät kämpiltä ja toisessa päädytään kinastelemaan tv-korjaajan kanssa. Parhaiten biiseinä toimivat ne, joissa on Skinnerin loppumattoman selityksen lomassa jokin melodinen laulunpätkä. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on ”Blinded by the lights”, jonka levotonta baarikokemusta kuvaava teksti on erinomainen. Heikoimmin iskevät levyn keskiosan kutusoul (”Wouldn’t have it any other way”) ja lähinnä M.I.A-tyylistä muistuttava ”Get out of my house”. Yksi parhaista on listaykkösenäkin käynyt ”Dry your eyes”, jossa toivutaan erosta. Ostava yleisö tykkäsi ja kriitikot rakastivat albumia debyyttiäkin enemmän.

The Hardest Way to Make an Easy Living (2006) on kolmas albumi, jonka kuulin nyt ensimmäisen kerran. Ilmestyessään sen vastaanotto oli edellisten teosten suitsutusten jälkeen maltillisempaa, joskin myönteistä. Tämä vastaa myös omaa kokemusta. Tekee mieli kysyä, mikä tässä olikaan pointtina. Mihin tästä nyt mennään? Tosin nimibiisi nousee heti pakasta edukseen. Myös toisena singlenä julkaistu ”Never went to church”, kunnianosoitus artistin kuolleelle isälle on kaunis, koskettava ja taitava teksti. Itse biisissä on lainattu ”Let it betä”.

Everything is Borrowed (2008) on yleisilmeeltään huomattavasti edeltäjäänsä rennompi. Artistia vaivannut takakireys on poissa heti alkutahdeista lähtien. Teoksen avaavassa nimibiisissä ollaan kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä, kun ymmärretään, että maailmaan tullaan ilman mitään ja poistutaan hyvillä mielin. Albumin vastaanotto oli pääosin myönteistä, mutta kaukana parin ensimmäisen hehkutuksesta. Erityisesti varhaisia teoksia ylistänyt Pitchfork päätyi lukemaan 48/100. Hipsterien kuherruskuukausi oli päättynyt. Ehkä levy on liian iloinen. Ehkä juuri siksi se on helppoa kuunneltavaa. Lisäksi vaikkapa ”I love you more”,  ”The way of the dodo” ja ”The Escapist” ovat tarttuvia biisejä, eikä koko setissä ole juurikaan täytepaloja. Siitä syystä pidän albumista paljon. Skinner ei luonut mainettaan tällä levyllä, mutta tätä näistä kuuntelen mieluiten. Alle neljän punnan hinnalla ostettu albumi on hyvä bargain.

Cyberspace and Reds (2011) on teos, joka julkaistiin ladattavaksi ja joka on eräänlainen mixtape. En kelpuuta sitä studioalbumiksi enkä ole kuullut sitä.

Computers and Blues (2011) julkaistiin samana vuonna ja se on viimeinen The Streetsin studioalbumi. Kun tiedetään, että artisti aikoi pistää pillit pussiin levyn jälkeen, ei voinut odottaa huikeita arvioita. Myötämielisiä niistä pääosin tuli, mutta ei taaskaan varhaistuotannon kehuja. Nimen Blues on jalkapallojoukkue Birmingham Cityn lempinimi, joka muistuttaa, mistä kaupungista Skinner tulee. Kun siinä on vielä viite jalkapalloon, tietokoneen kanssa ne paaluttavat maaston, joka luonnehtii koko The Streetsin tuotantoa.  Biisit eivät ole huonoja tälläkään levyllä, esimerkiksi ”Going through hell” ja ”Trying to kill M.E.” toimivat hyvin, mutta näyttämisen halua siltä on vaikea löytää.

Nyt kun The Streetsin studioalbumit tuli kuunneltua putkeen, täytyy ottaa hieman takaisin Skinnerin velkaa mustalle musiikille. Sitä on laulussa, mutta ei aivan niin paljon musiikissa kuin kuvittelin. Joka tapauksessa The Streetsillä on kourallinen hyviä sävellyksiä ja albumit henkivät aikansa urbaania brittielämää, jossa kukaan ei ole sankari – tai korkeintaan arjen sankari tahkotessaan siinä eteenpäin.


maanantai 25. elokuuta 2014

Eetos-yhdistys 10 vuotta

Vuonna 2004 perustimme yhdistyksen, jonka nimissä olemme julkaisseet teoksia sekä järjestäneet seminaareja, taidetapahtumia ja keskusteluja. Keskiviikkona 3.9. pidetään pienimuotoiset synttärijuhlat, jonne kaikki halukkaat ovat tervetulleita. Paikkana on Turun yliopiston Sirkkalan kasarmilla sijaitseva mediatutkimuksen harjoitusteatteri (Kaivokatu 12). Tapahtuma alkaa kello 16.

Tapahtumassa julkaistaan kaksi teosta. Yksi niistä on kirjani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys, joka tuli painosta juuri ennen kesähelteitä. Toinen teos on juuri ilmestynyt Karoliina Lummaan ja Lea Rojolan toimittama Posthumanismi.

Lisäksi luvassa on kymmenvuotiaan muisteluita ja pientä purtavaa, ehkä yllätyksiäkin. Tapahtumassa on myös myynnissä Eetoksen julkaisuja alennettuun hintaan.

Kymmenessä vuodessa yhdistys on kaiken muun organisoinnin lisäksi julkaissut 15 kirjaa (kuvassa koko sarja). Se on juuri sopiva määrä yhdistykselle, jonka tehtävänä ei ole tuottaa voittoa, vaan pitää toimintaansa käynnissä. Erityisesti aikana, jolloin suurimpien tiedekustantajien on katsottava ensiksi myyntilukuja ja sen jälkeen sisältöä, pienet voivat tehdä suunnilleen mitä haluavat, koska pienet julkaisevat nimikkeitä omaan tahtiinsa, resursseihinsa sopivan määrän.

Yhdistys tarvitsee toimiakseen kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tekevät asioita sekä niitä, joille asioita tehdään. Usein ne ovat suunnilleen samoja ihmisiä, joskin eri rooleissa. Itse olen tukenut tällaista toimintaa laskemattomilla palkattomilla työtunneilla.

Toivomukseni on, että tällaista työtä tai sen hedelmiä arvostavat ihmiset tukevat sitä ostamalla yhdistyksen julkaisemia kirjoja ja liittymällä jäseneksi, varsinkin jos eivät itse halua ryhtyä toiminnan organisoijiksi.

Olen yksi perustajajäsenistä ja lisäksi nykyinen varapuheenjohtaja. En tosin ole ollut yhdistyksen hallituksessa koko kymmentä vuotta. Englannissa asuessani olin rivijäsen.

Syntymäpäiväjuhlissa aion kohottaa maljan yhdistykselle, jonka pienimuotoisesta ja sinnikkäästä toiminnasta olen ylpeä. Tässä vaiheessa voi varovasti jo toivoa, että yhdistys juhlisi vuonna 2024 20-vuotista taivaltaan. Siihen tarvitaan edelleen innokkaita tekijöitä ja syntyvästä toiminnasta kiinnostuneita ihmisiä.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Monikasvoinen sekularismi

Sekularismin käsite on ainakin yhdessä suhteessa ihan tavallinen: sitä käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa sujuvasti, mutta vain harvoin pysähdytään miettimään, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Vai tarkoitetaanko mitään?

Syksyllä 2013 ostin eräästä konferenssista kustantajan tarjoamaan erikoishintaan Anders Berg-Sørensenin toimittaman teoksen Contesting Secularism (2013).  Se odotteli pitkään hyllyssä lukuvuoroaan. Nyt kävin sen läpi.

Olin kiinnostunut teoksesta jo siksi, että osallistuin vuonna 2007 Kööpenhaminassa järjestettyyn seminaariin, jonka muutamien pääpuhujien alustukset muodostavat kirjan rungon. Sen lisäksi mukana on muutama muu teksti. Yhteensä teoksessa on yhdeksän artikkelia ja toimittajan onnistunut johdanto.

Teos jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen on normatiivinen ja toinen empiirinen tai deskriptiivinen. Ensimmäisessä osassa pohditaan, millainen sekularismi olisi toimivin vai tarvitaanko mitään. Toisessa osassa on enemmän tapaustutkimuksia siitä, millaista sekularismi on käytännössä eri maissa.

Ensimmäisessä osassa Rajeev Bhargava puolustaa intialaisen sekularismin mallia samaan tapaan kuin livenä vuonna 2007. Veit Baader kritisoi kaikkia sekularismin malleja ehdottaen, että liberaalin demokratian puolustus on riittävä. Molemmat kuitenkin käyttävät uskonnon ja sekulaarin käsitteitä analyyttisesti eivätkä varsinaisesti problematisoi tai analysoi niitä.

Tariq Modood puolustaa maltillista sekularismia, jonka oudon yksipuolisena tavoitteena on suojella muslimeja. Tästä syystä hän ei problematisoi uskonnon käsitettä ja sen rajoja: kun esimerkiksi Englannilla on vihdoin lakeja, jotka suojelevat ”uskontoja” tai käytäntöjä ”uskonnollisin” perustein, muslimit ovat sen sisällä. Modoodin normatiivinen ”maltillinen sekularismi” saattaisi näyttää hyvin toisenlaiselta, jos hänen lähtökohtana olisi suojella vaikkapa pakanaryhmittymiä.

Osion päättää laajalti luettu Rosi Bradottin artikkeli post-sekulaarista henkisyydestä. Teksti on inspiroinut monia, mutta itse en pidä tätä yleensä niin briljantin Braidottin vahvimpana osaamisalueena. Jo termi post-sekulaari saa niin monia attribuutteja, että on vaikea tietää, mitä Braidotti itse sillä tarkoittaa.

Empiirisessä osiossa Rogers M. Smith käsittelee Yhdysvaltoja ja esittää listaamalla tolkuttoman määrän lakitapauksia, että vaikka uusi kristillinen oikeisto on saanut voittoja, voitot ovat pieniä. Siksi niiden menestyksestä ei tarvitse kantaa huolta.

Linda Woodhead tarkastelee Isoa-Britanniaa ja ehdottaa, ettei maa ole uskonnollinen eikä sekulaari. Hänen tilastoaineistoille rakentuva kuvauksensa on uskottava. Se sopii pääosin myös Suomeen. Woodhead lopettaa artikkelinsa normatiivisiin väittämiin. Siinä hän puolustaa (Tariq Modoodin tavoin) nykyistä mallia, jossa Church of England on ”jäänteenomainen”, joskin kulttuurisesti ja lain suojassa etuoikeutettu ”established” kirkko, eräänlainen valtiokirkko – siis samoin kuin Suomessa, joskin yksityiskohdiltaan poikkeavalla tavalla.

John R. Bowenin kohteena on Ranska. Hän osoittaa, että ranskalainen sekularismi on aivan muuta kuin mitä julkisuudessa usein kuvitellaan. Ensiksi hän näyttää, miten la laïcité -periaatetta ei sellaisenaan ole olemassa yhtenäisenä ideaalina ja käsitteenä, on vain tilannekohtaisia ja ristiriitaisiakin tulkintoja ja kompromisseja siitä, mitä se käytännössä on. Toiseksi Bowen tuo esiin niitä tapoja, joilla Ranskan valtio kontrolloi ja tukee uskonnollisia yhteisöjä ja käytäntöjä ja joilla yhteisöt itse voivat kiertää joitakin tiukkoja säädöksiä. Esimerkiksi Suomeen verrattuna Ranska on joiltain osin vähemmän tai ei ainakaan enemmän sekulaari valtio: se tukee aktiivisesti uskonnollisia kouluja, rahoittaa sunnuntaisen jumalanpalveluksen televisiointia ja maksaa uskonnollisten spesialistien toiminnan sairaaloissa, vankiloissa, armeijassa ja lentokentillä.

Shakman Hurd käsittelee Turkin ja Iranin tilanteita. Turkin osalta hän esittää, että islamilainen poliittinen identifikaatio ei ole paluuta vakiintuneeseen islamilaiseen perinteeseen, vaan yhdenlaista neuvottelua suhteessa Kemalismin perinteeseen. Turkkia pidetään sekulaarina muslimienemmistöisenä valtiona, mutta taas kerran ”sekulaari” kuvaa vajavaisesti käytäntöjä: esimerkiksi Turkin valtio kontrolloi moskeijoja ja työllistää niiden imaamit sekä erittelee ne islamin suunnat, joita se tukee ja joita ei. Iranin vallankumousta Hurd kuvaa yritykseksi kääntää vallitseva valtiojohtoinen sekularismi tarkoittaen, ettei se ollut vain paluuta islamiin, vaan osa modernia politiikkaa.

Teoksen päättävässä tekstissä Thomas Blom Hansen pohtii Intian kontekstissa, miten sekularismia koskeva keskustelu sopii huonosti yhteen sen kanssa, että monet uskonnolliset ja poliittiset kiistat liittyvät voimakkaisiin tunteisiin. Toisin sanoen hän pyrkii tuomaan intohimon ja tunteet osaksi sekularismia koskevaa teoretisointia.

Yksi erikoinen puoli kirjassa on se, että iso osa materiaalista on julkaistu aikaisemmin. Bhargavan teksti on laitettu kasaan kahdesta ennestään julkaistusta artikkelista. Baderin teksti on lyhennelmä hänen kirjansa yhdestä luvusta, Modoodin teksti on julkaistu kahdessakin paikassa ennen tätä, Braidottin kirjoitus on aikaisemmin julkaistu sellaisenaan sekä tiivistetysti hänen The Posthuman -kirjassaan, John Bowenin tekstin sisältö on pääosin tuttua hänen Why the French Don’t Like Headscarves -kirjasta ja Elizabeth Shakman Hurdin artikkeli on julkaistu kirjassa The Politics of Secularism in International Relations. Jos on lukenut nämä teokset, ei Contesting Secularism tarjoa lukijalle kuin pari uutta tekstiä.

Hyvin toisenlaisen näkökulman sekularismiin tarjoaa Timothy Fitzgeraldin teos Religion and Politics in International Relations (2011), sillä siinä hylätään kaikki analyyttiset erottelut uskonnon ja sekulaarin välillä ja analysoidaan kansainvälisen politiikan tutkijoiden tekemiä erotteluja. Yhtenä kohteena on tähänkin kirjaan kirjoittanut Hurd. Contesting Secularism sisältää kiinnostavia lukuja, mutta se olisi vahvempi, jos siinä otettaisiin huomioon Fitzgeraldin kritiikki.

Contesting Secularism on julkaistu samassa Ashgaten sarjassa kuin yhteiskirjoittamani Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred (2013). Siihen nähden on varsin osuvaa, että myös kirjassamme on luku, jossa käsitellään sekularismin käsitteen käyttöä ja ymmärrystapaa brittimediassa. Oma tulkintani tiivistyy huomioon, jonka mukaan brittimediassa sekularismi on ulkomailla toivottu asia mutta kotimaassa ahdas ja aggressiivinen. Ulkomailla se suojelee islamilta, juutalaisuudelta ja hindulaisuudelta, mutta kotimaassa sen nähdään estävän ”normaali” kristillinen elämänmeno. Termin erittely tarjoaa lisätodisteen, jonka mukaan brittimediassa puolustetaan tietynlaista, Church of England -tyyppistä kristinuskoa. Media ei siis ole puhtaasti eikä edes yleisesti ottaen uskonnonvastainen, mutta se erottelee erilaisia uskontoja ja uskonnon muotoja rakentaen hierarkioita niiden välille.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Digihiki ja mediakonvergenssi

Kun on viettänyt aikaa tutkimalla uskontoa mediassa, on välillä syytä päivittää osaamistaan digimediaa koskevilla keskusteluilla. Siihen tuli oiva tilaisuus, kun Lontoossa tuli vastaan käytettynä Graham Meiklen ja Sherman Youngin Media Convergence: Networked Digital Media in Everyday Life (2012). 

Kuten niin monien muiden teosten kohdalla, suuri osa tästä tuli luettua lentokoneessa ja lentokentillä. Itse teksti tuli kirjoitettua junassa matkalla Berliinistä Leipzigiin.

Teos on johdatteleva katsaus, jossa esitellään tutkijoiden käsitteitä ja näkemyksiä sekä tarjotaan suuri määrä esimerkkejä. Tekijät eivät aja vahvasti yhtä oikeaksi katsomaansa linjaa, mutta ottavat selkeästi kantaa, kun ajattelevat jonkin käsitteen tai näkemyksen olevan heikko tai väärä.

Kun en ole sellainen spesialisti, joka juoksisi jokaisen uuden tämän alan käsitteen perässä, olin myönteisesti yllättynyt, miten selkeästi Meikle ja Young esittelevät ja arvioivat alan keskustelussa (ja yhtä lailla arkipuheessa) viliseviä käsitteitä, kuten remediaatio, remix, multimedia ja transmedia. Heidän päätavoitteensa on kuitenkin selittää, mitä on mediakonvergenssi ja mitä se tarkoittaa eri tasoilla käyttäjistä suuryrityksiin ja valtioihin.

Tekijät hylkäävät uusmedian ja digitaalisen median käsitteet. Kun on vaikea sanoa, milloin uusi ei enää ole uutta, on parempi hyllyttää käsite. Kun myös perinteinen massamedia on ainakin osittain digitaalista, ei termi erottele, joten myös digitaalisen median käsite voidaan laittaa syrjään, erityisesti jos sillä yritetään tehdä ero ei-digitaaliseen mediaan. Sen sijaan mediakonvergenssi on heidän suosimansa käsite, jolla yksinkertaisesti tarkoitetaan aikaisemmin erillään olleiden medioiden tulemista yhteen. Konvergentti media on siten verkostoitunutta digitaalista mediaa.

Meikle ja Young kritisoivat mielestäni uskottavasti yhtä mediakonvergenssista kirjoittanutta tutkijaa, Henry Jenkinsiä, siitä, että aktiivisten faniyhteisöjen tutkimus hallitsee hänen teoretisointiaan. Aktiivifanien toimet eivät kuitenkaan ole tavanomaisia esimerkkejä mediakäytöstä. Siten Jenkinsin näkemyksiä sovellettaessa on tehtävä aktiivista käännöstyötä. On selvitettävä, miten ja missä määrin ne istuvat muihin kuin aktiivisiin faneihin.

Koska olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, miten uskonnon ja median tutkimuksessa digi-innostus on saanut toiset vähättelemään valtavirran mediatalojen tuottaman sisällön tarkastelua, Meikle ja Young tarjoavat tukea näkemykselleni.

He esittävät, että vaikka internet tarjoaa mahdollisuuden käyttää useita lähteitä, Yhdysvalloissa 21 prosenttia kertovat saavansa valtaosan uutisistaan yhdestä lähteestä. 57 prosenttia vastasi saavansa uutisensa vähintään kahdesta ja maksimissaan viidestä lähteestä. Tutkimuksen mukaan Twitterissä uudelleen twiitatuista linkeistä 72 prosenttia oli peräisin muutamista valtavirran mediataloista. Jopa blogosfääriä hallitsevat muutamat erittäin suositut kirjoittajat: lukijat eivät surffaa yhdestä blogista toiseen. Nämä ovat olennaisia uskonnon kannalta siksi, etteivät läheskään kaikki ihmiset aktiivisesti etsi uskontouutisointia – moni tyytyy yhteen lähteeseen, joka on usein jokin suuri mediaorganisaatio. Siksi aktiivisten uskontosisältöjen etsijöiden ja heidän mediakäyttönsä tutkimus ei yksinkertaisesti riitä, jos halutaan ymmärtää uskonnon ja median kytköksiä.

Sen sijaan uutta myös uskontouutisoinnin kannalta on se, että perinteinen lehden uutispaketti on pirstoutunut. Kun ihmiset lukevat uutisensa yhä useammin linkkeinä, he pikemminkin etsivät haluamansa ensiksi ja jatkavat niin pitkään kuin huvittaa, mutta verkossa he eivät yleensä lue perinteisten sanomalehtien tapaan jäsennettyjä ja pakattuja uutiskokonaisuuksia. Lisäksi uutisiin törmätään jaettujen linkkien kautta ja ihmiset itse jakavat linkkejä (tosin linkeistä valtaosa vie suuriin mediataloihin). Uutisiin tulee myös keskustelu-ulottuvuus perinteisestä eriytyneestä mediasta poikkeavalla tavalla. Keskustelu-ulottuvuus tarkoittaa esimerkiksi uutisen perässä olevia kommenttiketjuja, mutta ehkä vielä tärkeämpää on se keskustelu, jolla esimerkiksi Facebookiin linkitettyä uutista ruoditaan ja tulkitaan.

Meikle ja Young eivät esitä mitään radikaalia tulkintaa. Sen sijaan teoksen vahvuus on maltillisessa mediakonvergenssin introdusoinnissa ja erittelyssä. Siinä yli-innokkaiden digihiki kuivuu, vaikka tekijät näkevätkin mullistusten tapahtuneen ja jatkuvan.

perjantai 8. elokuuta 2014

Media, uskonto ja kulttuuri -konferenssi

Joka toinen vuosi järjestettävä median, uskonnon ja kulttuurin tutkimuksen seuran konferenssi pidettiin tänä vuonna Englannissa, Canterburyssa. Osaltani tämä oli kolmas vastaava tapahtuma: ensimmäinen minulle oli Toronto 2010 ja toinen Eskisehir 2012. Kuten aina, käteen jäi paljon käyttökelpoista ja jonkin verran nupistavaa.

Puitteet konferenssille olivat hienot. Canterburyn katedraalialueella, itse katedraalin vieressä, on Cathedral Lodge, jossa tapahtuma pidettiin. Järjestelyt toimivat moitteettomasti tai oikeastaan täydellisesti. Alle 150 osallistujaa tarkoitti myös kompaktia porukkaa, jossa ei pääse kadottamaan kaikkia. Jokaista esitelmää ei ehdi kuunnella, mutta mukana oli kiinnostavaa tutkimusta tekeviä ihmisiä, joiden kanssa oli ilo jutella tauoilla ja iltaisin varsinaisen ohjelman päätyttyä.

Oman tutkimukseni kannalta keskeisin anti oli oma paneeli, joka koostui neljästä esitelmästä. Niissä käsiteltiin maakohtaisesti sitä, miten uskonto on läsnä pohjoismaisessa mediassa. Paneeli vei eteenpäin julkaisusuunnitelmiamme niin, että nyt tiedämme hieman paremmin, mitä yhtenäisyyksiä ja eroja Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Norjan välillä on. Samoin tiedämme, millaisten kysymysten ja jaettujen teemojen varaan yhteisjulkaisua voi rakentaa.

Toinen erityisen mielenkiintoinen sessio käsitteli uskonnosta uutisoinnin käytäntöjä klikkijournalismin aikakaudella. Mukana oli, kuten kuvasta näkyy vasemmalta oikealle, pari amerikkalaista akateemista julkkista, Anthea Butler ja Diane Winston, Pohjois-Irlannin BBC:llä työskentelevä William Crawley sekä 25 vuotta Timesin uskontoreportterina työskennellyt Ruth Gledhill (kirjoittaa nykyisin katoliseen viikkolehteen The Tablet). Heidän julkkis-statuksesta kertonee yhteenlaskettujen Twitter-seuraajien määrä – melkein 80000. Sessio toi mieleen vuodet, jolloin asuin Leedsissä ja osallistuin melko usein samansisältöisiin tapahtumiin. Tuntui kuin olisi kenttätöissä, vaikka paneelissa oli myös akateemista sisältöä.

Yksi suurimmista seuran varjopuolista on sisäänlämpiävyys ja tietynlainen harkittu eristyneisyys. Tämä näkyi konferenssissa muutamilla tavoilla. Kaikki pääpuhujat olivat yhdysvaltalaisia, joiden aiheet keskittyivät omaan maahansa ja jotka eivät tehneet kovin perusteellisia laajempia teoreettisia linkityksiä tai yleistyksiä. Itselläni on tietty mielikuva siitä, millainen on hyvä keynote-esitelmä. Tässä konferenssissa olin pettynyt.

Jos järjestetään konferenssi Englannissa, niin totta kai siellä tulisi olla edes yksi englantilainen pääpuhuja, joka kertoisi konferenssin aiheeseen liittyvistä kysymyksistä kyseisen maan kontekstissa. Lisäksi tämä olisi ollut upea mahdollisuus saada mukaan niitä brittejä, jotka tutkivat uskontoa mediassa mutta jotka eivät ole osallistuneet seuran tapahtumiin. Tältä osin konferenssi oli menetetty mahdollisuus.

Kirjoitin aikaisemmin tuoreesta Jeffrey Mahanin kirjasta Media, Religion and Culture: An Introduction (Routledge 2014) ja totesin, että siitä on paneeli konferenssissa. Pohdin, nouseeko kirjoitukseni kriittisistä kommenteista mikään esiin paneelissa. Ei noussut. Panelistit tekivät kiinnostavia huomioita kirjan kompositiosta ja tekoprosessista, mutta mitään kritiikkiä ei esitetty. Se  jäi minun vastuulleni. Valitsin kirjoituksestani pari mielestäni keskeisintä pointtia, jotka esitin sessiossa. Mahanin vastaus oli omituinen. Hieman oiottuna se kuului: ”En ole eri mieltä kuvauksestasi.” Session jälkeen muutama läsnäolija tuli kiittämään kommentistani todeten jakavansa käsitykseni. Samoin muutamat ihmettelivät Mahanin haluttomuutta vastata kritiikkiini. Jotenkin sitä toivoisi, että asioista voisi keskustella kriittisesti säilyttäen sen hyvin ystävällisen hengen, joka tapaamisissa on aina ollut.

Konferenssi-illallisen aikana kuultiin seuran kantavan voiman Stewart Hooverin juhlapuhe (seuran historian ensimmäinen ”Presidential Address”). Siinä katsottiin tutkimusalaa taakse- ja eteenpäin. Puheenvuoro oli tarpeellinen, koska se auttaa hahmottamaan, millaisesta seurasta on kyse. Esimerkiksi Toronton konferenssissa ei ollut keynote-esitelmiä laisinkaan, joten se saattoi jäädä monille akateemisesta tutkimushistoriasta irralliseksi konferenssiksi. Hoover esitti, että tutkimuskentän on oltava enemmän kuin osiensa summa, sen on tarjottava jotain takaisin niihin emotieteisiin, joista osallistujat tulevat. Yksi ohjenuora, jota hän painotti, oli historiallistaminen.

Olen aikaisemminkin todennut, että vaikka tällä alueella on useita uskontotieteilijöitä, mediatutkimus muodostaa ensisijaisen emotieteen. Hooverin puheessa tämä oli päivänselvää: kaikki viitteet konkreettisiin tilanteisiin, joissa tutkimusalaa on vakiinnutettu olivat mediatutkimuksen konferensseja tai alan suurten tieteellisten seurojen toimia.  Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta se on tiedostettava, kun pohditaan, mikä näitä konferensseja järjestävä organisaatio oikein on ja millaiset keskustelut, toiveet ja konteksti ohjaavat konferensseja.

Seuraava konferenssi järjestetään Koreassa vuonna 2016. Nähtäväksi jää, onko itsellä mitään mahdollisuuksia osallistua sinne.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Uskonnon kategorian tutkimusverkosto

Vähän aikaa sitten julkaisin lyhyen blogikirjoituksen The Critical Religion Associationin sivuilla. Siinä pyrin havainnollistamaan esimerkin kera, että sen tutkiminen, mitä ”uskonnon” kategorialla tehdään nyky-yhteiskunnan eri instituutioissa, on keskeinen osa uskonnon tieteellistä tutkimusta. Samoin se on yksi tapa osoittaa uskontotieteen yhteiskunnallinen relevanssi tavalla, joka on elimellisesti sidoksissa tutkimukseen. Näin myös minut laitettiin ”virallisesti” osaksi verkostoa, jonka sivuille lisättiin lyhyt kuvaus tutkimusprofiilistani.

Uskonnon kriittinen tutkijaverkosto kuvaa tehtäväkseen tutkia ”uskontoa” osoittaakseen, miten avoin uusille tulkinnoille ja uusille käsitteellistyksille uskonnon kategoria on nykypäivän intellektuaalisissa keskusteluissa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Lisäksi se pyrkii tekemään tämän tavalla, joka tunnistaa käyttämämme kielen rajoitteet niin, että voisimme myös päästä yli rajoittavista termeistä ja käsitteistä.

Tästä kuvauksesta ensimmäinen osa on se, jonka allekirjoitan varauksetta: olen itse kiinnostunut pohtimaan, miten ”uskonnon” kategorialla operoidaan yhteiskunnan eri osa-alueilla. Toinen osa on epäselvempi: se ehdottaa, että uskonnon käsitteestä pitäisi päästä yli, mutta ei täsmennä, mitä se konkreettisesti tarkoittaisi. Tähän kuitenkin perustuu verkoston halu nähdä itsensä radikaalina toimijana. Itselleni verkosto on ensisijaisesti yksi tapa pitää yhteyttä joihinkin kiinnostaviin tutkijoihin.

Vaikka olen vasta nyt näkyvillä verkoston nettisivulla, olen osallistunut sen toimintaan alusta asti. Vuoden 2008 alussa kävin Stirlingissä, Skotlannissa, verkoston varsinaista perustamista edeltävässä seminaarissa. Osallistuin hulppeissa British Academyn tiloissa Lontoossa saman porukan järjestämään tapahtumaan vuoden 2010 alussa. Myöhemmin kirjoitin (vielä julkaisua odottavan) artikkelin kirjaan, jota verkoston perustajat toimittavat. Toissa vuonna, kun olin Edinburghissa vierailevana tutkijana, sain kutsun myös Stirlingiin, jossa esitelmöin muutamille tämän verkoston organisoijille. Tänä keväänä vierailin Uppsalassa, jossa järjestettiin verkoston tutkijatapaaminen.

Blogin seuraaminen on yksi tapa pysyä kärryillä verkostoon kuuluvien ajatuksista ja varsinkin väitöskirjantekijät ovat olleet aktiivisia kirjoittamaan. Tosin se tarjoaa vain pieniä räpsyjä siitä perustavammasta työstä, jota erityisesti verkoston alkuun saattajat (esim. Timothy Fitzgerald) ovat tehneet. Se, että verkoston sivuille lisätään vain blogiin kirjoittaneiden profiilit sitouttaa ihmiset osallistumaan myös blogitekstien tuottamiseen, mutta samalla se kätkee sen tosiasian, että verkosto on käytännössä huomattavasti laajempi kuin mitä verkkosivun tutkijalistaus antaa ymmärtää.

Vaikka on hyödyllistä olla selkeärajaisten tutkimuskohteiden mukaan rajattujen verkostojen toiminnassa mukana – itselleni tällainen on ollut uskonnottomuuden, sekularismin ja ateismin tutkimukseen keskittyvä Nonreligion and Secularity Research Network – tässä esitellyssä verkostossa on mielestäni jotain ekstraa: verkoston toiminnassa pääsee tutustumaan eri alueisiin, kulttuureihin, traditioihin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin, joiden tarkastelua ei yhdistä yksi perinne tai katsomus, vaan kysymykset, joita niille esitetään.  

Verkoston verkkosivu:

Blogitekstini:

Tutkimusprofiilini verkoston sivulla:

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Studioalbumit osa 38: The Jam

Brittiläisen The Jamin musiikki on tullut tutuksi palasissa. Yksittäiset biisit, kuten ”Going underground” ja ”Eton rifles” ovat soineet kuuloetäisyydelläni vuosia. Muistan lainanneeni kirjastosta The Giftin vuosia sitten vinyylinä ja palauttaneeni sen lähes kuuntelemattomana. 

Opiskeluaikana luin melko paljon populaarimusiikkia ja -kulttuuria käsitteleviä tutkimuksia joko saadakseni opintosuorituksia tai huvikseni. Niissä The Jam vilahti silloin tällöin, joko esimerkkinä myöhäisistä modeista tai varhaisista punkeista. Kun vihdoin ostin Greatest Hits -kokoelman, sain kunnollisen tuntuman yhtyeeseen. Se muuttui kuriositeetista diggailun kohteeksi. Tämä tapahtui levypäiväkirjani mukaan alkuvuonna 1999.

Lukiessani verrattain tuoreesta Uncut-lehdestä Paul Wellerin haastattelua totesin itsekseni, etten ole edelleenkään kuullut kaikkia The Jamin studioalbumeita. Olen ollut niin tyytyväinen 15 vuotta sitten ostamaani Greatest Hitsiin, etten ole edennyt paljon pidemmälle. Tosin Leedsin vuosina kannoin yhtyeen debyyttialbumin kotiini alle kahden punnan hinnalla. Vaikka bändin neljäs albumi Sound Affects tuli vastaan erilaisissa alelaareissa, se jäi niihin joka kerta.

In the City (1977) sisältää nimensä mukaisesti bändin ensisinglen ”In the city”, joka on levyn tunnetuin oma, b-puolen avaava raita. Lainaversioista tarpeeton ”Batman theme” on toki tunnetumpi, mutta tärkeää ehkä olikin paikallinen referenssi, se, että myös The Who ja The Kinks olivat soittaneet samaa kappaletta. Toinen kover on Larry Williamsin ”Slow down”, jota myös Beatles soitteli. Näin muodostui selvä viittaussuhde 1960-luvun brittiläisiin popsuuruuksiin. Punkiksi albumia ei oikein voi luokitella. Se on pikemminkin suoraa ja rujohkoa, melodista poprokkia, joka lähestyy paikoitellen kömpelöhkösti groovaavaa pubirokkia (”Non-stop dancing”). Se on lupaava debyytti ja kelvollinen kokonaisuus, joka myös menestyi aikanaan hyvin, mutta en ihmettele, ettei Parhaat-levylle ole nostettu debyytiltä muita kuin nimibiisi.

This is the Modern World (1977) alkaa klassikolla ”The Modern world”. Tällä levyllä bändi alkaa löytää sen ilmaisun, josta se tultiin muistamaan osana populaarimusiikin kaanonia. Albumi ei tosin ollut mikään menestys, ehkä siksi, ettei siltä löydy aloitusraitansa lisäksi muita ilmeisiä hittejä. Silti vaikkapa puolitoistaminuuttisen punkpoprallin ”In the streets today” voi nostaa esiin, mutta Wilson Pickettin tyylikkään soulbiisin ”In the midnight hour” esittäminen tuntuu ristiriitaiselta, koska se vain korostaa omien biisien keskinkertaisuutta. Samoihin aikoihin julkaistua singleä ”All around the world” ei löydy albumilta, mutta siitä tuli hitti. Siksi on hyvä omistaa yhtyeen kokoelmalevy, jolle raita oikeutetusti kuuluu.

All Mod Cons (1978) ilmestyi seuraavana vuonna, mutta tässä välissä yhtye julkaisi jo ikivihreäksi muodostuneen singlensä ”News of the world”, joka ei ole albumiraita. All Mod Consilta löytyy sentään singlenäkin julkaistu Kinks-kover ”David Watts” sekä sen toisella puolella julkaistu, Clashin varhaisvaiheet mieleen tuova ”A Bomb in wardour street”, mutta levyn ehdoton kohokohta on sen päättävä ”Down in the tube station at midnight”. On todettava pienoisena pettymyksenä, että aikaisempien tavoin noin puolet materiaalista on keskinkertaista. Ei huonoa, mutta ei sellaista, jota olisi pitänyt ujuttaa sille omistamalleni Greatest Hits -levylle. The Jamin tarinassa on tosin edetty kypsään vaiheeseen, jossa oma ilmaisu hallitsee ja vaikutteet ovat vain vaikutteita.

Setting Sons (1979) ei ole hittikimara, mutta se on todella tasapainoinen teos. Levyn ehdoton kohokohta on ”Eton rifles”, yksi bändin parhaista biiseistä, joka julkaistiin singlenä ennen albumia ja nousi brittilistalla kolmanneksi. Levyn päättää Martha and the Vandellasin alun perin esittämä ”Heatwave”, joskin The Jam on luultavasti saanut innoituksensa The Wholta, joka levytti kappaleen 1960-luvulla. Tähänastisista Setting Sons on yhtyeen paras albumikokonaisuus. Tämän ja edellisen albumin välissä yhtye julkaisi taas hienoja singlejä, ”Strange town” ja ”When you’re young”, jotka eivät päätyneet albumeille, mutta ne löytyvät useaan kertaan mainitsemaltani kokoelmalta.

Sound Affects (1980) sisältää parikin tunnettua biisiä, ”That’s entertainment” ja ”Start!”. En oikeastaan ymmärrä, miksi en ole ostanut sitä, vaikka se on tullut vastaan niin monta kertaa edulliseen hintaan. Albumilla on vain omia sävellyksiä. Tyylillisesti se on maltillinen irtiotto aikaisemmasta suorasta ilmaisusta ”kypsempään” suuntaan. Kuulemma yhtenä vaikuttimena oli Michael Jacksonin Off the Wall. Lisäksi levyllä kuullaan torvia, funkahtavaa bassottelua ja post-punkiksi luokiteltavia elementtejä. Albumi on erilainen kuin mikään muu yhtyeen tuotos, mutta kokonaisuus on ihan yhtä laadukas kuin Setting Sons.

The Gift (1982) jäi yhtyeen viimeiseksi albumiksi. Se sai vaihtelevan vastaanoton mutta kipusi brittilistan ykköseksi. Albumilla on vielä edeltäjäänsä enemmän funkbassoa ja wah-wah -kitaraa. Sen ainoa suuri hitti on ”Town called Malice”. Yhtye oli ajautunut jo kauas varhaisvaiheen sekoituksesta pubirokkia ja punkkia – kuuntele esimerkiksi ”Precious”. Omasta mielestäni yhtye ajautuu liian kauas edeltävistä levyistä, eikä The Gift yllä yhtyeen parhaimpien albumikokonaisuuksien tasolle, vaikka hittinsä lisäksi vaikkapa ”Just who is the 5 o’clock hero?” on The Jamia parhaimmillaan.

The Jam tiivisti jotain tärkeää aikansa Englannista. Lyriikoissa tuntuu sekä The Kinksin kaltainen englantilaisen elämänmenon havainnointi että The Clashin ja muiden punkkien kanavoima turhautuminen, vihaisuus ja levottomuus.

Yhtyeen studioalbumeissa ei kuitenkaan ole yhtään sisältönsä puolesta todellisen klassikon aseman ansaitsevaa kokonaisuutta. Yksittäisiä klassikkobiisejä bändillä toki oli. Edelleen se sama Greatest Hits on ensisijainen valintani, kun haluan kuunnella The Jamia. Siinä ei heikkoja hetkiä olekaan.

Paul Wellerin muita hankkeita ja soololevyjä tulee kuunneltua satunnaisesti, mutta toistaiseksi muiden studioalbumien systemaattinen läpikäynti saa odottaa.