perjantai 18. huhtikuuta 2014

Studioalbumit osa 34: Galaxie 500

Toistaiseksi tässä sarjassa on käsitelty melko tunnettuja yhtyeitä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet omalla kohdallani vähälle kuuntelulle. Välillä on kiva ottaa vähemmän tunnettu, mutta mielenkiintoinen yhtye. Galaxie 500 ei ole erityisen tunnettu edes tavallisten indiepopin harrastajien parissa, mutta kulttimaine sillä on.

Yhdysvaltalainen Galaxie 500 vaikutti lyhyen ajan. Se teki kolme levyä 1988–1990 välisenä aikana. Sen musiikkia on kutsuttu unipopiksi, slowcoreksi ja lo-fi psykedeliaksi. Siinä kuuluu vahva sekoitus Velvet Undergroundia ja sitä, mikä Briteissä tultiin tuntemaan shoegazena.

Omasta levyhyllystäni ei taida löytyä yhtään yhtyeen esittämää biisiä. Hyllyssäni on ainakin kaksi yhtyeen tekemää kappaletta, The Tyden esittämä ”Tell me” ja British Sea Powerin versio biisistä ”Tugboat”. Molemmat ovat levy-yhtiö Rough Traden 25-vuotiskokoelmalla Stop Me If You Think You’ve Heard This One Before.

Lainasin kirjastosta yhtyeen ensialbumin, josta jäi hyvin positiivinen kuva. Tämä tapahtui pari vuotta sitten, joten on jo aika kuunnella muutkin levyt.

Pieni selvitys tuo heti iloisen ahaa-elämyksen. Galaxie 500 -yhtyeen kitaristi Dean Wareham perusti bändin hajoamisen jälkeen toisen bändin vuonna 1991. Se oli Luna, joka tuli tutuksi 1990-luvun alkupuolella radiosta. Sen jälkeen ostin vuonna 1992 ilmestyneen Lunaparkin ja vielä 1999 julkaistun Days of Our Nightsin. En ennen hoksannut, että yhtyeissä on sama laulaja. Nyt kuunneltuna voi ihmetellä, miksi en tunnistanut yhteyttä aikaisemmin.

Trion loput jäsenet perustivat duon Damon & Naomi, jota en ole kuunnellut.

Today (1988) on debyyttialbumi, jota Sonic Youthista tuttu Thurston Moore nimitti ilmestymisvuotensa kitara-albumiksi. Sen kitarasoundi on upea ja myöhemmin toistettu. Tällaisessa musiikkityylissä on usein keskeistä kokonaisuuden tunnelma, mutta voin silti nostaa yksittäisistä biiseistä muutamia. ”Tugboat”, ”Pictures” ja ”Parking lot” ovat pophelmiä ja ”Oblivious” on huuliharppuineen ja kitaroineen aivan muuta kuin se monien kompastuskivi, josta usein kirjoitan kasarisoundina. Mukana on myös bändin yhden esikuvan, Jonathan Richmanin Modern Loversin ”Don’t let our youth go to waste”. Monenlaisia kovereita kuulleena voisin väittää, että tässä alkuperäisen ja version suhde on yksi erikoisimmista. En kerro enempää, vaan suosittelen kääntymään YouTuben puoleen. Today on upea levy, indieklassikko, josta ainakin omassa tuttavapiirissäni puhutaan aivan liian vähän.

On Fire (1989) jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. ”Strange” on klassinen indiepopkappale tyylikkäimmillään. Levyn päättää George Harrisonin sävellys ”Isn’t it a pity”, joka julkaistiin samalla singlellä ”My sweet lordin” kanssa. Albumi on hieno kokonaisuus, mutta se ei tuo paljoakaan uutta yhtyeen tarinaan.

This is Our Music (1990) jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi. Se otti nimensä Ornette Colemanin samannimisestä albumista. Myöhemmin Brian Jonestown Massacre nimesi yhden levynsä And This is Our Musiciksi, viitaten ilmeisesti molempiin referenssipisteisiin. Tällä albumilla lähtökohdat eivät ole kaukana Galaxie 500:n kahdesta edeltävästä teoksesta. ”Way up high” tarjoilee huilua, joka ei ole tavanomainen instrumentti tällaisessa musiikissa. Albumin lainabiisinä on Yoko Onon ja John Lennonin ”Listen, the snow is falling”.

Jos ajatellaan hipsteripiirejä, mitä ne nyt sitten ovatkaan, Galaxie 500 pitäisi olla keskeinen keskustelunaihe, vaikka se välillä vähän unettaakin. Indienörttien paratiisissa, joka myös Pitchforkina tunnetaan, bändin albumien pisteet ovat varhaisimmasta viimeisimpään 9,5 ja 10 ja 8,3.  En ole useinkaan yksituumainen Pitchforkin kirjoittajien kanssa, mutta tässä asiayhteydessä jaan heidän diggailunsa, vaikka bändi ei mikään hittitehdas ollutkaan. En tosin ajattele, että yhtye olisi ylittänyt esikoistansa.

Yhtyeen ura oli lyhyt, mutta se teki syvän vaikutuksen muutamiin indieartisteihin. Esimerkiksi Liz Phair ja Xiu Xiu viittaavat teksteissään bändiin. Oma suosikkini yhtyeeltä on ”Tugboat”, josta Francis Dimenno on todennut, että se tiivisti ajan hengen. Se oli kaikenkattava whatever ennen kuin asenteesta tuli klisee.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

David Cameron ja kristinusko

Brittipolitiikan johtoajatus suhteessa uskontoon on ollut 2000-luvun alkupuolella ”We don’t do God”. Näin Tony Blairin neuvonantaja Alastair Campbell totesi vuonna 2003 haastattelijalle, kun toimittaja kysyi silloiselta pääministeriltä uskonnosta. Ajat ovat muuttuneet.

Pääministerikautensa jälkeen Blair kääntyi katolilaiseksi ja perusti Tony Blair Faith Foundationin, jonka toiminta perustuu uskontojenvälisyydelle, tarkoituksenaan edistää uskontojen yhteiseloa ja ehkäistä uskonnollisten ääri-ilmiöiden kehittymistä. Säätiö tukee taloudellisesti uskonnollisia yhteisöjä ja järjestöjä.

Blairin jälkeen pääministerinä oli työväenpuolueen Gordon Brown, joka ei jää historian kirjoihin uskontoja koskevien kannanottojensa vuoksi. Hänen seuraajansa, konservatiivien johtaja, pääministeri David Cameron on viime aikoina antanut pariin otteeseen poikkeuksellisia lausuntoja.

Jo hänen puoluetoverinsa Sayeeda Warsi totesi sekä syksyllä 2010 että vuoden 2012 alussa, että konservatiivien johtama koalitiohallitus ”does God”, mutta musliminaisena hänen kommenttinsa ovat vähemmän yllättäviä kuin Cameronin viimeisimmät puheet.

Kristillisille johtajille pidetyssä puheessa huhtikuun 2014 alussa Cameron totesi, että Jeesus keksi ”suuren yhteiskunnan” 2000 vuotta sitten. Näin luodaan tarina, jossa Jeesuksen teot ovat ikään kuin tukemassa konservatiivien ”suuren yhteiskunnan” politiikkaa, jossa valtion menoja pyritään supistamaan jakamalla työt ne halvemmalle tekeville kansalaisjärjestöille. En tiedä, mikä Jeesus tämän keksi, mutta tuskin se, jota Raamatussa kuvataan.

Lisäksi Cameron esitti, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä maailmassa. Aika hurja väite, vaikka moni kristitty elää vaikeassa tilanteessa juuri siksi, että on kristitty. Mutta ei Britanniassa. Cameronin lausahdus asettuu kuitenkin kansalliseen kontekstiin tavalla, joka on hyvin toinen kuin jos puhe olisi pidetty vaikkapa Pakistanissa. Britanniassa on jo muutaman vuoden ajan ollut mediajulkisuudessa vahva diskurssi, jossa kristityt kuvataan vainotuksi ryhmäksi Briteissä. Pääsiäispuheessaan Cameron jatkoi aiheesta esittämällä, että pääsiäisenä on syytä miettiä mitä (hyvää) kristinusko tuo Britannialle.

Vuonna 2009 Cameron totesi Songs of Praise -ohjelmassa, että ”uskon Jumalaan ja olen kristitty ja palvon – en niin usein kuin pitäisi – mutta käyn kirkossa.” Vuoden 2010 vaalien alla Cameron totesi hyvin varovaisesti, että uskonto on hänelle kuin maaginen radiokanava, joka suhisee taustalla – välillä hiljaa, välillä vähän äänekkäämmin.

Kommenttien vaihtelevat painotukset selittyvät luultavasti asiayhteydestä. Kristillisille piireille kohdennetuissa puheissa Cameron painottaa kristillisyyttään, kun taas toisissa yhteyksissä hän ottaa hieman etäisemmän – mutta kuitenkin myönteisen – asenteen.

Silti aikaisemmista kommenteista on jäänyt ainakin itselleni mielikuva, ettei kristinusko ole Cameronille tärkeä, ei ainakaan pääministerin roolissa ja julkisissa kannanotoissa, mutta hän suhtautuu myönteisesti siihen. Tuoreemmat kommentit ovat varsin selvästi kristillisiä ikään kuin hän olisi ostanut evankelikaalisten ja konservatiivisten kristittyjen lietsoman sanoman siitä, että kristittyjä vainotaan ja marginalisoidaan Britanniassa.

Epäselväksi jää, miksi Cameron ei puhunut kristittyjen vainoista tai marginalisoitumisesta silloin, kun keskustelu käynnistyi Briteissä juuri ennen vuoden 2010 vaaleja. Niin ikään jää epäselväksi, miksi hän juuri nyt pitää tärkeänä tuoda näkemys esiin.

Cameron on todennut aikaisemmin, että uskonnollisten johtajien tulisi nousta vastustamaan ”aggressiivista sekularisaatiota”. Tuolloin yksi näkyvimmistä ”kristinuskon marginalisoitumisesta” puhuneen (evankelikaalisen ja konservatiivisen) Lordi Careyn kanta oli kriittinen. Hänen mukaansa Cameronin hallitus itse marginalisoi kristittyjä. Outo vyyhti, etenkin kun Carey ja Cameron vuosimallia 2014 puhuvat samaa kieltä.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Studioalbumit 33: Throwing Muses

Jos Pixies on sinulle maailman tärkein bändi, olet kuullut yhtyeestä Throwing Muses. Näin on myös minun kohdallani, mutta kun vuoden 2013 marraskuun Uncut julkaisi yhtyettä käsittelevän jutun, ymmärsin, etten ole kuullut niiden kaikkia levyjä. Asiaan oli tehtävä muutos.

Joskus 1990-luvulla kuuntelin kaikkia mahdollisia Pixiesin sukulaissieluja edes vähän. Linkki Throwing Musesiin oli musiikillisen hengenheimolaisuuden lisäksi seuraava: Tanya Donelly soitti kitaraa myös Pixiesin basistin Kim Dealin bändissä Breeders, sen ensimmäisellä levyllä Pod, joka ilmestyi vuonna 1990.

Muistaakseni ensimmäinen Throwing Muses -tuotos, jonka kuulin kokonaisuudessaan  oli University (1995). Tuohon aikaan yhtye innosti verrattain vähän, vaikka suhtautumiseni olikin myötämielistä. Kuuntelu jäi lainalevyjen ja c-kasettien varaan. Siihen aikaan markkinoilla oli myös yhtyeen kantavien hahmojen muita tuotoksia. Kuuntelin laulaja-kitaristi Kristin Hershin sooloja, samoin kuin toisen laulaja-kitaristi Donellyn Belly-yhtyettä.

Nyt hyllyssä on pari Throwing Musesin albumia. Ostokset on tehty edulliseen hintaan myöhään 2000-luvun puolella. Täytyi kokeilla, muuttaako studioalbumien kuuntelu ostokäyttäytymiseni tai myönteisen mutta kädenlämpöisen suhtautumiseni bändiin.

Throwing Muses (1986) on rosoisen punk mutta myös melodisen herkkä teos, joka antoi odottaa paljon tulevaisuudelta. Sen tuottaja on Pixies-yhteyksistä tuttu Gil Norton. Albumi kuulostaa heti paremmalta kuin bändin 1990-luvun tuotanto, vaikka soundimaailma onkin hyvin hiomaton. Erityisesti ”Hate my way” ja Donellyn ainoa sävellys ”Green” ovat albumin huippuhetkiä, mutta aivan napakymppinä en kokonaisuutta pidä. Biisimateriaali voisi olla vahvempaa.

House Tornado (1988), toisin kuin debyytti, ei pääse yllättämään tuoreudellaan. Se on hyvin samankaltainen albumi, joskin asteen seesteisempi. Koska olen junakompin ystävä, ”Marriage tree” iskee välittömästi ja levyn päättävä ”Walking in the dark” kuuluu parhaimmistoon.

Hunkpapa (1989) ei vie yhtyeen tarinaa eteenpäin. Se on peruslevy, mutta kahta edeltäjäänsä heikompi. Bändi ei tee vieläkään hittejä, ellei sellaiseksi lasketa kappaletta ”Dizzy”, jossa on valtavirtaisen pophitin hakua. Jos kuitenkin pidetään mielessä, että Pixies julkaisi samana vuonna Doolittlen, ei Hunkpapasta jaksa kirjoittaa tämän enempää.

The Real Ramona (1991) on suorempi ja sikäli myös helpompi levy. Edelleenkään bändi ei vakuuta täydellisten pophittien säveltäjänä, mutta muuten kesäisen kevyt ja kaunis meninki sävyttää teosta. Donelly on Hershiä todennäköisempi melodiahakuisten biisien tekijä, ja tällä levyllä Donellyn säveltämät ”Not too soon” ja ”Honeyhead” tarttuvat ensiksi. Myös Hershin sävelkynä on askeleen aikaisempaa popimpi, kuten erittäin onnistunut ”Graffiti” osoittaa. Se on hyvä ehdokas bändin parhaaksi biisiksi.

Red Heaven (1992) menestyi kaupallisesti paremmin kuin yksikään aikaisemmista yhtyeen levyistä. Tässä vaiheessa Donelly oli poistunut riveistä ja perustanut oman bändinsä Bellyn, vetäen mukaansa basisti Fred Abongin. Levyn erikoisuutena on kolme noin minuutin mittaista kappaletta normaalien kolmeminuuttisten joukossa. Sisällöllisesti albumi on melko ontto. Sitä ei pelasta edes Bob Mouldin vierailu kappaleella ”Dio”, mutta sitä seuraava ”Dirty water” nostaa punataivaan likavedenpinnan yläpuolelle.

University (1995) ilmestyi aikana, jolloin kuuntelin yhtyettä. ”Bright yellow gun” oli jonkinlainen hitti, joka saattoi soida kotistereoiden c-kasetin lisäksi jopa Turun Appelsiinin tai Tampereen Yo-talon indiediskoissa. Albumi oli hieman edeltäjäänsä menestyneempi ainakin brittilistoilla. Itse ostin levyn vasta vuonna 2012 levymessuilta Saksasta kolme euron hintaan. Parasta albumilla eivät ole biisit vaan nyppivä basso. Hitin lisäksi esimerkiksi ”Shimmer” on erittäin kiva popkappale, nyppivine bassoineen tietenkin. Mukana on myös grungevaikutteita, erityisesti kappaleella ”Start”, mutta en minä siitä puolesta tämän yhtyeen kohdalla niin välitä – jätetään grunge grungebändeille.

Limbo (1996) tuli jotenkin tutuksi ilmestymisaikanaan, mutta osto tapahtui Saksassa vuonna 2013, kun halvalla sai (3,50€). En perustanut siitä merkittävästi 90-luvulla enkä pidä sitä nytkään erityisen tärkeänä levynä, mutta se on omituinen. Tuntuu kuin yhtyeeltä olisi kadonnut kunnianhimo ja halu toistaa ”Bright yellow gunin” tyyliset hitit. Ote on rento, kiireetön ja paineeton, mutta ilmeisesti juuri siksi se kuulostaa vapauttavalta. Ehkä yksi syy levyn tunnelmaan on se, että Yhdysvalloissa bändiltä lähti iso levy-yhtiö alta.

Throwing Muses (2003) ilmestyi seitsemän vuoden paussin jälkeen. Limbon pehmeys vaihtui rosoiseen ja hiomattomaan soundiin. Alkupuoli ei aukea, mutta lopussa on melko vahvoja esityksiä. Nostan muiden yli samat biisit kuin Uncutin toimittaja: kaksi viimeistä biisiä ”Flying” ja ”Half blast” sekä ”Epiphany”.

Purgatory / Paradise (2013) ilmestyi kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se on poikkeuksellinen kokonaisuus: 32 biisiä, joista vähän alle puolet ovat puolen ja puolentoista minuutin haarukassa. Sisällöllisesti se on ylvästä ja itsevarmaa materiaalia, mutta bändille tyypilliseen tapaan ilman hittejä.

Kuuntelurupeama ei muuttanut radikaalisti käsitystäni Throwing Musesista. Edelleen omaehtoiseen, omapäiseen ja omaperäiseenkin bändiin on vaikea suhtautua muuten kuin lämmöllä. Silti se ei nouse lähellekään sukulaissielujensa mestariteoksia (Pixies, Breeders jne.). Saattaa jopa olla, että nyt arvioituna kuuntelen kotioloissa mieluummin Hershin soololevyjä ja Donellyn Belly-yhtyettä.

Bändin kompastuskivenä on aina ollut sävellystaito. Tai sitten se jostain syystä kuuluu bändin konseptiin. Sekä Hersh että Donelly ovat nimittäin omissa hankkeissaan osoittaneet kykynsä kirjoittaa tarttuvia ja kauniita popkappaleita. No Donellysta on ehkä turha edes kirjoittaa tässä yhteydessä, koska hän on ollut 20 vuotta poissa yhtyeestä. Joka tapauksessa edullisella hinnalla ostelen pois jatkossakin bändin albumeita, mutta ihan täydellä hinnalla en ryhdy kauppoja hieromaan.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Pienkustannus on punkkia

Aivan vähän aikaa sitten ilmestyi ensimmäinen julkaisu osuuskunta Sivuosalta. Ihmisten maa – esseitä sekularisaatiosta sisältää kuusi artikkelia, joissa pohditaan sekularisaation eri puolia.

Monitieteisessä teoksessa käsitellään esimerkiksi ateismia, ateistista henkisyyttä, sekularismia Lähi-idässä, sekularisaation implikaatioita teologisiin pohdintoihin ja modernia valtioteoriaa maallistumisen ja pyhittämisen viitekehyksessä. Kirjoittajien skaala ulottuu junioreista professoreihin, teologiasta uskontotieteen kautta politiikan ja Lähi-idän yhteiskuntien tutkimukseen.

Osallistuin hankkeeseen tekstillä, joka käsittelee maallistumisparadigmaa uskontososiologiassa. Siinä ei käsitellä keskustelun kaikkia nyansseja tai teoreetikoita yksityiskohtaisesti. Pikemminkin kirjoitus on yritykseni ajatella yleisemmin, mistä maallistumista koskevissa uskontososiologisissa keskusteluissa on kyse ja millaiseksi maallistumisparadigmaan suhtautuminen on muuttunut. Vaikka maallistumisparadigmassa on osia, joita voi testata empiirisillä aineistoilla, en usko, että paradigman kohtalo kokonaisuutena on yksistään kiinni todistusaineistosta. Siinä suhteessa tekstissäni on lievä tiedonsosiologinen painotus.

Nykyisen yliopistomaailman rahanjaon kannalta julkaisufoorumin listan ulkopuolisten kustantajien teoksiin kirjoittaminen ei ole taktisesti aina järkevää. Lisäksi voidaan olettaa, ettei teos tule keinumaan myyntilistojen kärjessä. Miksi sitten tällaisiin kannattaa kirjoittaa?

Jos minulla on aikaa ja ideoita, osallistun mielelläni akateemisessa slangissa ”nuorten” tutkijoiden hankkeisiin. Arvostan ihmisten innostuneisuutta tehdä itse jotain sellaista, josta he ovat kiinnostuneita, riippumatta siitä, onko se esimerkiksi taloudellisesti järkevää. Tämä ei tarkoita, että minua pitäisi pyytää kaikkiin mahdollisiin projekteihin, sillä resurssini ovat rajalliset eikä osallisuuteni paranna kaikkia hankkeita, mutta uuden ja luovan keskeinen momentti on tekijöissä syntyvä tunne siitä, että tämä on tehtävä. Sellaista tukee mielellään, jos on jotain sopivia keinoja.

Suhtaudun pienkustantamiseen muutenkin sympaattisesti. Omistan melko ison pinon suomalaisia oma- ja pienkustanneäänitteitä, erityisesti vinyylisinglejä. Ostelin niitä jo teininä suoraan bändeiltä keikoilla tai suoraan pienkustantajilta postitse. Se oli aina jotenkin henkilökohtaisempi kokemus kuin suuren levy-yhtiön julkaiseman teoksen ostaminen levykaupasta.

Vaikka sisältö lopulta säätelee suurinta osaa ostopäätöksistäni, nostan peukkuni aina niille, jotka tekevät asiat itse siksi, ettei tarvitse tehdä, kuten toiset haluavat. Tällä DIY-periaatteella syntyy väistämättä laadullisesti vaihtelevia tuotoksia, mutta se pitää alan kuin alan toimintaa virkeänä ruohonjuuritasolla.

Ihmisten maa sopii niille, jotka ovat kiinnostuneita maallistumista koskevan keskustelun eri puolista. Se ei typisty yhteen tieteenalaan tai keskusteluun, vaan venyy moneen suuntaan eri painotuksin. Voidaan kysyä, mikä lopulta yhdistää näitä keskusteluja. Ehkä se, että moninaisten kysymysten ja teemojen käsittely kehystetään jonkinlaiseksi uskonnon ja maallisen välisen dynamiikan tarkasteluksi.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Studioalbumit osa 32: Pere Ubu

En ole varma, milloin Pere Ubu astui itseäni kiinnostavien yhtyeiden piiriin. Ehkä se oli vuonna 1993, kun Frank Blackin ensimmäinen sooloalbumi ilmestyi. Levyllä soitti myös Eric Drew Feldman. Luin, että hän oli soittanut aikaisemmin Captain Beefheartin kanssa ja yhtyeessä nimeltä Pere Ubu, joskin vasta vuoden 1989 Cloudlandista alkaen.

Myöhäisempi muistikuva on vuodelta 1997, kun Bob Hund teki mainion version Pere Ubun ”Final solutionista” nimellä ”Ett fall & en lösning”. Tutustuin Bob Hundiin, mutta en Pere Ubuun.

Kun maleksin Prahassa pari viikkoa itsekseni vuonna 1998, huomasin Pere Ubun keikkamainoksen. Koska en oikein tuntenut bändiä eikä tekemisestä ollut puutetta, päätin jättää tapahtuman väliin. Jälkeenpäin voi hieman harmitella, sillä siinä olisi ollut mahdollisuus päästä kiinni kiinnostavaan yhtyeeseen. Nyt se jäi hieman myöhemmälle ajalle.

Jossain vaiheessa lainasin kirjastosta summamutikassa Rocket from the Tombsin cd:n. Se iski välittömästi ja kovaa. Ymmärsin, että Stoogesilta kuulostavalla yhtyeellä oli Pere Ubu –kytkös: Ubu kehittyi Rocketin rippeistä. Myöhemmin lainasin kirjastosta Ubu-boksin. Se oli hyvää musiikiia, mutta se myös tuntui riittävän. Vielä myöhemmin aloin katsella YouTubesta Ubun televisioesiintymisiä. Niistä iski erityisesti kappale ”Breath”, jonka bändi esitti Night Musicissa. Vähitellen kypsyi ajatus tutustua bändiin paremmin.

Ostin neljän cd:n boksin Datapanik in the Year Zero. Siinä on bändin 5 ensimmäistä albumia sekä yksi cd sekalaisia Ubu-johdannaisia (tai sitä edeltäneitä) yhtyeitä ja ennen ensilevyä julkaistuja paloja. Mukana ovat yhtyeen ehdottomat klassikot, ensisingle ”30 Seconds over Tokyo” ja toinen single ”Final solution”. Sen jälkeen ostin Worlds in Collision –levyn ennen kuin ryhdyin kuuntelemaan systemaattisesti.

Yhtye on sekoitus garagea, post-punkkia, krautrockia ja myöhemmin myös poppia. Kaikkea yhdistää laulaja David Thomasin tunnistettava ja viehättävä ääni, mutta bändin hienouksiin kuuluu myös muutakin. Eihän yhtye, joka ottaa nimensä Alfred Jarryn näytelmästä (josta näin hienon version Turun kaupunginteatterissa 2000-luvun alkupuolella), voi olla läpeensä huono.

Ennen ensialbumia yhtye teki siis muutaman ikimuistoisen singlen.

The Modern Dance (1978) on ensimmäinen täyspitkä ja se alkaa kahdella Ubu-klassikolla, ”Non-alignment pack” ja ”The Modern dance”. Muilta osin vierastan tämän levyn yksittäisistä biiseistä kirjoittamista, sillä itselleni kyse on enemmän äänimaisemallisesta kokonaisuudesta kuin biiseistä.

Dub Housing (1978) ilmestyi samana vuonna ja se on, mikäli mahdollista, tyylillisesti eklektinen ja yhtenäinen samanaikaisesti. Toisin sanoen sillä post-punk ja krautrock flirttailee paikoin dub reggaen kanssa, mutta kokonaisuus on kompakti. Mitään aikaisemmin mainittujen hittien kaltaisia yksittäisiä täysosumia albumilla ei ole, mutta silti se on Ubun yksi arvostetuimmista levyistä. Jotenkin mieleen tulee The Fall, joka kuulostaa hyvältä silloinkin, kun yksittäisiä biisejä ei meinaa löytyä.

New Picnic Time (1979) jatkaa samalla linjalla. Rytmillistä kokeilua ilman iskeviä melodioita on konsepti, joka saattaa puuduttaa, mutta ainakin bändi tekee sen paremmin kuin moni muu yhtye.

The Art of Walking (1980) menee taas askeleen kokeilevampaan ja häröilevämpään suuntaan.

Song of the Bailing Man (1982) on boksissani samalla cd:llä edeltäjänsä kanssa, joten levyn vaihtumista ei edes huomaa. Samaa kamaa. Vähitellen kuuntelu alkaa puuduttaa ja mieleen hiipii ajatus, mihin tästä voi edetä. Se jäikin viimeiseksi levyksi ennen ensimmäistä hajoamista.

The Tenement Year (1988) on yhtyeen ensimmäinen reunion-levy. Siinä on osittain tuttua ja osittain uusia painopisteitä. David Thomasin ääni on yhtä tunnistettava kuin ennenkin, mutta musiikillisesti ote on suorempi. Lisäksi biisit ovat rakenteeltaan perinteisempiä, joskaan ei mitään valtavirtaa. Kokeelliselta indiebändiltä kuulostavissa sovituksissa ja biiseissä on piileviä popkoukkuja. Mukana on myös herkän kaunis ”Miss you”, tosin ubumaiseen tyyliin sovitettuna, jottei mitään hittiä synny. Jos alkukauden levyissä rupesi vähitellen kyllästymään ja miettimään, minne yhtye voi enää edetä, paluulevy tarjoaa vastauksen. Se on vahva näyttö bändin kyvystä uudistua menettämättä uskottavuuttaan.

Cloudland (1989) aukeaa yhdellä parhaista bändin popvetoisista biiseistä (”Breath”). Albumilla on myös bändin tunnettuihin ja pidettyihin kappaleisiin kuuluva ”Waiting for Mary”. Myös ”The Wire” ja ”The Waltz” ovat maininnan arvoisia levyllä, joka kuuluu Ubun tuotannon popahtaviin – mutta silti juurilleen uskollisiin – kohokohtiin.

Worlds in Collision (1991) sai pitkän pähkäilyn jälkeen kuuntelemaan kaikki muutkin bändin levyt. Se alkaa hienolla biisillä ja tekstillä ”Oh Catherine”, joka koko levyn tavoin on popimpaa Ubua. Myös ”Goodnight Irene”, Talking Headsia etäisesti muistuttava ”Worlds in collision”, melodinen ”Over the moon” ja popahtava ”Nobody knows” ovat heti mieleenpainuvia raitoja.

Story of My Life (1993) on siinä mielessä tyypillinen Ubu-levy, että se alkaa upealla kappaleella. Tällä kerralla kyseessä on ”Wasted”. Toisena tulee ”Come home”, joka saattaa olla televisiosarja Kalifornian katsojille tuttu. Levyn single oli ”Kathleen”, joka on suorahkoa poppia. Kokonaisuus ei ole radikaalisti kahdesta edeltäjästään poikkeava, mutta tämä on kevyesti yhtyeen poppaavin kokonaisuus.

Ray Gun Suitcase (1995) on hidastempoinen, melko raskassoutuinen levy. Tosin sen kuuntelu vahvistaa ajatustani Pere Ubun ja the Fallin yhteisestä piirteestä: ne ovat aina miellyttävää ja kiinnostavaa kuunneltavaa, vaikka tekisivät vaikeasti avautuvaa musiikkia. Tällä en tarkoita, että Ray Gun olisi heikko teos, mutta sieltä ei totta vie tanssilattian täyttäviä hittejä kannata hakea. ”Montana” ja ”Down by the river II” ovat hienoja biisejä. Suosikkiraitani on yksinkertaisuudessaan ja hypnoottisuudessaan vangitseva ”Vacuum in my head”, jonka luontevin esityspaikka olisi taidenäyttely (”I’ve got a vacuum cleaner in my head / it sucks up everything I know”). Aikamoinen taidepläjäys on myös Beach Boys -cover ”Surfer girl”.

Pennsylvania (1998) nostaa tempoa ja muistuttaa rytmiikaltaan enemmän alkuaikojen taivalta kuin bändin popimpaa kautta. Levy jää jotenkin hajanaiseksi eikä aukea edes parilla kuuntelulla.

St. Arkansas (2002) tuli kuunneltua kursorisesti YouTubeen ladatuista palasista. Sen avaa hieno raita ”The Fevered dream of Hernando DeSoto” ja päättää vielä onnistuneempi ”Dark”. Albumi on edelliseen verrattuna ihan helppoa kuunneltavaa.

Why I Hate Women (2006) ei löydy Spotifysta enkä ole saanut sitä käsiini muuta kautta. YouTubessa on muutama biisi ja niiden perusteella kyse ei ole mistään hittikimarasta, mutta ei myöskään täysin obskuurista kokeilusta. Testikappaleet ovat melko tutunoloista Ubua, jota värittää David Thomasin omintakeinen ääni.

Long Live Pere Ubu! (2009) ei ole yhtyeen vaikein eikä helpoin teos. Se on jotain siltä väliltä. Onnistuneimmasta päästä löytyvät ”Song of the grocery police”, ”Watching the pigeons” ja ”The Story so far”.

The Lady from Shanghai (2013) ilmestyi pienen tauon jälkeen ilahduttamaan ja ehkä ennen kaikkea muistuttamaan yhtyeen olemassaolosta. Musiikki levyllä on aikamoista häröilyä, joskin sellaisenaan varsin mielenkiintoista. Popmelodiat ovat harvassa, samoin kuin post-punk tai garage, mutta krautrock tuntuu edelleen olevan Thomasin mieleen. Ehkä tässä vaiheessa yhtyeen ei tarvitse miellyttää – tekevät vain ihan miltä itsestä tuntuu.

Vaikka en kaikista Pere Ubun tekemisistä saakaan pitävää otetta, on kunnollinen bändiin tutustuminen ollut todella antoisaa. Niin monilla aikaisemmin sivuuttamillani Ubu-levyillä on yksittäisiä biisejä, joita pitää pyöritellä uudestaan ja uudestaan.

Vaikka aloitin kuuntelun tilanteesta, jossa hyllystä löytyi yhtyeen viisi ensimmäistä albumia samassa boksissa ja vähän enemmänkin, en olisi uskonut, että yhtyeen myöhemmältä uralta löytyy niin paljon innostavaa musiikkia. Vahva suositus kaikille, vaikka Pere Ubu taitaa olla lopulta tarkoitettu harvoille.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Ääriateistit Pasilassa

Ateismi on harvemmin aiheena suomalaisessa televisioviihteessä. Pasila (13.3.), fiktiivinen animaatio, oli poikkeus, kun sen jaksossa selvitettiin ääriateistien johtajan kuolemaa.

Ääriateistien puheenjohtaja Arhiippa Rimpilä löytyy kuolleena kirkon tornin vierestä. Kun vainajan selästä löytyy mustelma, päätellään, että joku tönäisi hänet kirkon tornista. Epäilyt kohdistuvat aluksi kirkkoherraan, myöhemmin itse ateistijärjestöön ja lopuksi käy ilmi, että kirkonkello on vahingossa tönäissyt ääriateistien johtajan alas tornista.

Jakso tiivistää osuvasti liioitellen suomalaisen asenneilmapiirin ja eri asemapaikat.

Kun poliisi Rauno Repomies (kuvassa oikealla) tajuaa että vainaja oli ateisti, hänen puheensa muuttuu täydellisesti kunnioittavasta tuomitsevaksi: ”Jumalauta, aivan paska jätkä oli Arhiippa ja aivan liian pitkään eli jumalatonta ja tyhjää elämäänsä.” Tähän tutkinnassa mukana oleva Kyösti Pöysti (kuvassa vasemmalla) toteaa: ”Rauno, toi sun paasaaminen on toivottoman vanhanaikaista. Eihän kukaan enää usko Jumalaan.”

Pöysti kommentoi Raunolle, että me ateistit olemme aikamme viimeisiä suuria totuudenpuhujia, mutta kun hän kohtaa organisoidun ateistiyhteisön aktiivit, hän kommentoi, että ”Mä olen ateisti, eli mun kai pitäis teoriassa olla teidän puolella, mutta täähän on vain noloa.”

Tässä kohdassa Pöysti on kuullut ateistien tempauksista, joissa vaihdettiin kaikki kirjaston Raamatut pornolehtiin, laitettiin kolehtiin ulostetta ja koirankakkaa tavaratalon seimikuvaelmaan. Hän kysyy onko näiden tarkoitus kiinnittää mediahuomio, jotta todellinen asiakeskustelu voi alkaa. Aktiiviateistit vastaavat, että ei, tämä on älykästä satiiria.

Myöhemmin Pöysti sanoo kollegalleen, että mainitut ateistit pilaavat hänen kaltaisensa hillityn ateistin maineen samalla tavalla kuin Päivi Räsänen pilaa maltillisten tapakristittyjen maineen.

Kaikki edellä mainitut hahmot ovat miehiä.

Jaksossa on myös hippihenkinen Tarja, joka yhdistelee elementtejä eri uskonnoista ja on innostunut henkisistä harjoituksista. Kun Repomies menee pois tolaltaan luulleessaan hänen konfirmaatiopappiansa syylliseksi murhaan, Tarja yrittää saada Raunon takaisin tolpilleen ehdottamalla ja opettamalla meditaatiota. Hieman samankaltainen asetelma oli lauantaina (15.3) Suomessa esitetyssä Midsomer Murdersin jaksossa, jossa päähenkilön, etsivä Barnabyn vaimo yritti helpottaa miehensä stressiä opettamalla hänelle joogaa. On tyypillistä, että molemmissa tapauksissa nimenomaan nainen on se itäisistä virtauksista ja elementtien yhdistelystä kiinnostunut hahmo.

Järjestöateismista tulee jaksossa kielteinen kuva. Olisi ollut liioittelua tehdä heistä murhaajia, mutta muut keinot käytetään. Ääriateistit ovat todistamassa puheenjohtajansa tapaturmaista kuolemaa, mutta he yrittivät lavastaa kirkkoherran syylliseksi mediahuomion ja suurempien jäsenlukujen toivossa.

Episodin keskiössä on hahmo, joka ei pahemmin perusta uskonnosta, varsinkaan paatoksellisesta asenteesta, mutta vielä vähemmän hän arvostaa ateistiaktivisteja. Tämä kuva sopii lähes täydellisesti siihen, mitä voidaan nimittää liberaalin valtamedian suosimaksi kannaksi niin Suomessa kuin Briteissä. Niitä yhdistää monikin asia, mutta kenties olennaisin molempien jakama viesti on se, ettei uskontokriittisillä järjestöillä ole mitään relevanttia sisältöä ja sanomaa.

En ole aikaisemmin katsonut yhtään Pasilan jaksoa kokonaan, mutta tämä oli hyvin hauska, hyvin käsikirjoitettu. En ole varma, ajattelevatko ateistisissa järjestöissä touhuavat ihmiset samoin.

Tätä kirjoitettaessa sarja on vielä katsottavissa 27 päivän ajan: http://areena.yle.fi/tv/2156448

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Jalkapallon filosofiaa

Tiedäthän sen filosofisen kirjasarjan, jossa julkaistavien teosten otsikoissa on filosofia ja jotain – Tähtien sota, Doctor Who, Sherlock Holmes, Iron Man, Wire ja niin edelleen. Näissä kirjoissa tehdään pieniä filosofisia sormiharjoituksia käyttämällä populaarikulttuuria esimerkkinä. Vain harvoin sarjan kirjat kertovat jotain uutta ja kiinnostavaa itse populaarikulttuurisista tuotteista.

Jussi Saarisen ja Mikael Melanin toimittama Sokrateen syöksypusku: Jalkapallon filosofiaa (Docendo 2014) lähtee liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan filosofian tulee auttaa ymmärtämään jalkapalloa eikä toisin päin. Toki jalkapallon avulla havainnollistetaan filosofisia kysymyksenasetteluja myös tässä teoksessa, mutta lähtökohta on selvä: tämä on kirja jalkapallosta.

Toimittajien kepeän dialogimuotoon rakennetun johdannon lisäksi teoksessa on yhdeksän artikkelia. Niissä käsitellään pelaamista, peliä ja sen seuraamista erilaisista näkökulmista. Ote on asiallinen, mutta ei ryppyotsainen.

Itse osallistuin teokseen artikkelilla ”Jumalan käsi: Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?”. Olin pitkään kahden vaiheilla, ryhdynkö kirjoittamaan teokseen, koska en saanut mitään ideaa, jonka välttämättä haluaisin suoltaa paperille. Lopulta päädyin aiheeseen, joka oli mietityttänyt jo vuosia, mutta joka alkoi vaivata itseäni entistä enemmän sopivasti kirjahankkeen ajoituksen kannalta.

Jalkapallon  ja uskonnon suhteita on käsitelty aikaisemmin, joskaan suomen kielellä – toisin kuin ruotsiksi – ei tietääkseni ole ilmestynyt ainakaan kirjamittaista pohdintaa aiheesta. Itsekin jouduin paneutumaan aiheeseen työskennellessäni Leedsin yliopistossa uskontoa mediassa tutkivassa projektissa. Huomasimme, että uskonto on esillä metaforisesti brittiläisessä urheilujournalismissa, erityisesti jalkapalloraporttien kielenkäytössä. Lisäksi jalkapallouutisoinnissa käsitellään yhä enemmän uskontoa, esimerkiksi pelaajien  uskonnollisuutta ja uskonnollisuuden ilmauksia.

Jotain käsittelyni ajankohtaisuudesta brittikontekstissa kertoo se, että pian jutun kirjoittamisen jälkeen BBC esitti televisio-ohjelman The Muslim Premier League, josta olen blogannut täällä: http://teetai.blogspot.fi/2013/07/valioliigan-muslimit.html Suomen oloihin käsittelyni istuu huonommin, joten siksi ei olekaan outoa, että esimerkkini ovat Suomen ulkopuolelta. Voisi kuitenkin olettaa, että muutamat käsittelemäni näkemykset ja esimerkit tulevat osaksi myös suomalaista jalkapallojulkisuutta.

En ole itse vielä päässyt loppuun asti kirjassa, mutta olen selannut sen läpi ja lukenut kolmasosan. Sen perusteella sitä voi suositella kaikille lajista kiinnostuneille, joita akateeminen mutta kepeä tyyli ei ole vieraannuttava. Teksteillä on myös jonkin verran akateemista arvoa. Itselleni ehkä yllättävintä on se, että osa teksteistä sopii mainiosti myös futiksen parissa työskenteleville, kuten valmentajille, markkinoijille ja lajin päättävissä elimissä touhuaville.

Joulu on niin kaukana, etten viitsi pihdata Suomen Palloliiton Liittohallituksessa vaikuttavalle isälleni varaamaani kappaletta sinne asti.

Linkki kustantajan sivulle: