sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Näistä syistä Suomi ei ole ollut jalkapallon MM-kisoissa

Pian alkavat jalkapallon MM-kisat. Suomi ei pelaa niissä. Ei Suomi ole pelannut koskaan aikaisemminkaan. Nyt selitän lyhyesti, miksi Suomi ei ole koskaan pelannut jalkapallon MM-kisoissa.

Tunnetuin selitys on se, ettei Suomi ole pelannut tarpeeksi hyvin karsinnoissa. Tämä on kuitenkin vain osaselitys. Nimittäin ennen toista maailmansotaa MM-kisoihin pääsi ilmoittautumalla. Suomi ei ilmoittautunut.

Suomi seurasi tuolloin olympialiikkeen amatööri-ihannetta eli ammattilaisuutta ei suosittu. FIFAn MM-turnaus oli syntyjään ammattilaisuuden pohjalle syntynyt tapahtuma. Ammattilaisuuden suosimisella Suomella olisi voinut olla intressiä ilmoittautua ja saada kasaan yhtä kova tiimi kuin Ruotsilla, joka muutti linjansa Suomea aikaisemmin.

Suurempi syy lienee kuitenkin siinä, että aikansa tärkein urheiluorganisaattori eli suojeluskuntalaitos suosi pesäpalloa. Suojeluskuntajärjestö perustettiin vuoden 1918 sodan jälkeen valkoisten voittajien toimesta. Se suosi lajeja, jotka parantaisivat maanpuolustusvalmiuksia. Hiihto oli tietenkin tärkeää, mutta myös joukkuepelit, koska niillä oli ”joukkoja liikkeelle saava vaikutus”.

Vielä vuonna 1920 jalkapallolla näytti olevan hyvä asema suojeluskuntaurheilussa. Sitten Lauri Pihkala kehitti pesäpallon.

Jalkapallo jäi pesäpallon jalkoihin kahdesta syystä. Jalkapallossa ei saanut levätä nopeiden spurttien jälkeen, ainakaan samoin kuin pesäpallossa – ja oletetusti sodassa, kun liikutaan maastossa spurttaillen ja syöksyen. Sen lisäksi pesäpallon etu oli käsien käyttö. Käsien käyttökiellon ajateltiin olevan epäsopiva nuorten miesten hermostokehitykselle. Sodassa ei kranaatit ja turvenuijat ehkä lentelisi toivottuun tapaa, jos nuoriso vain potkisi nahkakuulaa.

Suomi ei siis ole koskaan ollut kisoissa yksin epäonnistuneiden karsintojen vuoksi. Aikanaan syynä olivat urheilupolitiikka – amatööriyden suosiminen – ja urheilun kytkeytyminen valkoisten maanpuolustusintoon.

Lähteinä on käytetty kahta artikkelia:

Itkonen, Hannu & Nevala, Arto 2007. Jalkapallo, maailma ja Suomi. Hannu Itkonen & Arto Nevala (toim.), Kuningaspelin kentät. Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki: Gaudeamus, 11–20.

Vasara, Erkki 2007. Jalkapallo – suojeluskuntajärjestön vieroksuma urheilumuoto. Hannu Itkonen & Arto Nevala (toim.), Kuningaspelin kentät. Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki: Gaudeamus, 84–99.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Primavera Sound 2018, Barcelona, kolmas festivaalipäivä

Viimeinen päivä on aina haasteellinen. Usein se tarkoittaa hidasta käynnistymistä ja myös myöhäistä saapumista alueelle. Nyt oli kuitenkin niin tiukka kuri, että kolmaskin päivä alkoi melko varhain, kello kuuden jälkeisellä keikalla.

Lavalle nousi The Only Ones yhtyeen keulakuvana tuttu Peter Perrett, jonka tuorein sooloalbumi oli kuulostanut niin hyvältä, ettei tätä halunnut jättää väliin. Keikka oli rauhallisen leppoisa. Siellä kuultiin uuden levyn nimiraita ”How the west was won”, päätösraita ”Take me home”, ”Troika” ja The Only Onesin suurin hitti ”Another girl, another planet” ilmeisesti toiseksi viimeisenä rallina. Siinä vaiheessa siirryin vip-alueelle, jossa oli taas happy hour. Ilmainen olut = 2,5 euron säästö!

Sitten alkoi Lift to Experience, joka Josh T. Pearsonin johdolla esitti bändin ainoa levynsä raitoja. Pitkiä biisejä ja musiikillista häröilyä. Kokeilevaa kantria. Sitten tuli valinnan paikka: jatkaako tätä loppuun asti vai mennäkö katsomaan Jane Birkiniä? Valinta osui Birkiniin. Matkalla tuli vastaan Deerhunterin Bradford Cox, mutta oma reitti jatkui päälavan palkoon. Jane Birkin esiintyi orkesterin kanssa, ja ison orkesterin näkeminen sinänsä on melko harvinaista Primaveran päälavalla. Yleensä tällaiset ovat Auditoriossa. Birkinin ääni oli kunnossa ja ylipäätään oli rauhoittavaa kuunnella tovi tällaista musiikkia. Biisejä en pahemmin tunnistanut. Tätäkään ei tullut katsottua loppuun saakka, vaikka siellä olisivat odottaneet muiden muassa ”Jane B.” ja ”La Javanaise”. Matka jatkui.

Ariel Pink oli juuri aloittanut keikkansa. Menossa oli ensimmäinen tai toinen biisi. Kokemus oli hämmentävä, sillä tämä oli ensisijaisesti kokeilevaa heviä, vaikka välillä tulikin Pinkille ominaisia Zappa-pastisseja. Arielin laulavana sidekickinä toiminut Kärtsy Hatakka lookalike oli suuressa ja jokseenkin ärsyttävässä bailumestarin roolissa. Yhteistulos oli siis hämmentävä, ärsyttävä ja osin viihdyttävä. Oma ratkaisuni oli kuitenkin käydä elämässä hetki 90-lukua.

Salalavalla oli nimittäin aloittanut 90-luvun indiepopin miellyttävämpään keskikaartiin kuulunut Belly, joka teki juuri paluulevynsä. Keikkaa kuunnellessa tajusin, miksi olen yhtyettä kuunnellut. Samalla välittyi sympaattinen tunnelma. Bändi oli sinut itsensä kanssa ja tietoinen omasta menneisyydestään. Kysyivät, oletteko valmiit bailaamaan kuin olisi 1993. Bändi kuulosti hyvältä ja ehkä juuri tämä oli oikea paikka nähdä se.

Aivan loppuun asti en tuijotellut Bellyä ja sen ikääntyviä kaunottaria, koska nälkä iski. Pikaiset patatas bravasit valkosipulimajoneesilla saivat riittää, jotta nappaamaan vielä oluen ennen kuin vuorossa oli kaksi vuotta sitten ihastuttanut Slowdive. Slowdive soi jälleen todella kauniisti ja hallitusti. Biisejä tuli varhaisilta ja loistavalta paluulevyltä. Lopussa kuultiin paluulevyn hitti ”Sugar for the pill” ja Syd Barrett-kover ”Golden hair”. Tämä taisi olla festivaalin paras esitys. On hämmentävää, miten tästä on tullut niin paljon merkittävämpi yhtye kuin muista aikansa shoegazereista. Keikkaa oli katsomassa vieressä kukas muukaan kuin vanha tuttu Josh T. Pearson. Tällä kerralla ei otettu kuvia.

Aivan kokonaan en Slowdiveä katsonut, sillä olin kehittänyt mielestäni ovelan suunnitelman. Samaan aikaan läheisellä lavalla soitti ruotsalaisen black metallin suuruus Watain. Pitihän sitäkin nähdä vähän. Koska tiesin, että Slowdive soittaa lopussa yllä mainitut biisit, päätin lähteä Watainille kesken keikan. Siis rivakasti juosten portaille, portaat alas ja siinähän se Watain aloitti. Hain vielä jonottamatta oluen ensimmäisen biisin aikana, kuuntelin toisena tulleen suosikkini ”Nuclear alchemyn” ja sitä seuranneen ”hitin” ”Malfeitor” paraatipaikalta. Se oli siinä. Hyvin rytisi, mutta pienen lavan soundi on vaatimattomampi kuin muhkeasoundisten isojen lavojen. Tultakaan ei lavalla nähty, mutta olisin mielelläni diggaillut näitä mörököllejä livenä pidempään. Portaat puolijuoksua ylös ja siinä kuului heti Slowdiven tunnetuimpiin kuuluva ”Allison”.

Slowdivestä mentiin suoraan Grizzly Bearin keikalle. Bändi kuulosti hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin vuosia sitten Leedsissä. Slowdiven jälkeen fiilis ei kuitenkaan noussut. Shieldsin ”Sleeping ute”, Painted Ruinsin ”Mourning sound” ja Veckatimestin ”Two weeks” jäivät parhaiten mieleen. Hienoja biisejä, jotka soivat hienosti. Viimeisimmän jälkeen alkoi siirtymä kohti päälava-aluetta.

Tarkoituksena oli istua hetkinen ennen Arctic Monkeysin alkua. Toisella päälavalla soi Lorde, joten sitä kuuli ja näki pari biisiä. Porukkaa oli ja Lorde laukkasi edestakaisin yleisökarsinoiden väliin jäävää kaistaletta. Musiikki kuulosti taidokkaalta popilta, vaikka ei minun teekupiltani.

Pyrkimys päästä palkoon katsomaan Arctic Monkeysia oli tuhoon tuomittu. Kun menimme jonoon, palko oli jo täynnä ja näimme, miten järjestysmiehet heittivät palkoportit yli laidan. Ei muuta kuin takaisin vip-alueella, koska sinne yleensä kuuluu hyvin ja siellä musiikkiin on helpompi keskittyä kuin ihmismassassa. Tällä kerralla bändi soitti kovin hiljaa ja ponnettomasti. Hyvätkin biisit kuulostivat keskinkertaiselta. Jopa mielestäni loistava uuden levyn nimiraita ”Tranquility base hotel + casino” oli vain ihan kiva. Paras muisto keikasta onkin se, että noin 150-senttinen Peter Perrett seisoi vieressäni punaisessa nahkatakissaan. Toivotaan, että Flow’ssa joku vääntää nupit kaakkoon, vaikka salaa.

Pian tuli selväksi, että keikka jää kesken heti kun joku relevantti vaihtoehto aloittaa. Se tapahtui tuntia myöhemmin, kun vuorossa oli Deerhunter. Pari vuotta sitten bändi kuulosti asialliselta, mutta nyt kävi nopeasti selväksi, ettei bändi ole koskaan kuulostanut minun korvissani näin loistavalta. En odottanut keikalta mitään suurta, koska oletin sen jäävän lähes kokonaan väliin. Outoa oli se, ettei uusimmalta levyltä tullut kuin yksi kappale, mutta tärkeintä oli sointi. Primaverassa on aina Deerhunterille otollinen yleisö, joten kokonaisuus oli mainio. Toivottavasti Sidewaysissa on yhtä hyvä äänentoisto ja edes kymmenesosa Primaveran yleisöstä.

Sitten aloitti Beach House ja tässä vaiheessa oltiin jo kello kahden paikkeilla. Bändi soi taas hienosti, vaikka neljäs keikka ei sinänsä tuonut mitään merkittävästi uutta. Toki uutta levyä kuultiin useamman kappaleen verran. Depression Cherryltä tuli muutamia ja Bloomilta kolme ensimmäistä raitaa. Loistavalta Teen Dreamilta bändi soitti vain ”10 mile stereon”. Debyytiltä soi ”Master of none”. Ilmeisesti Devotion oli ainoa, jolta ei kuultu mitään. Yhtä kaikki, keikka oli taattua Beach Housea, jota suosittelen kuuntelemaan niin levyltä kuin livenä. Tähän oli hyvä päättää festivaalin viimeinen tuoppi ja viimeinen keikka.

Bileet jatkuivat alueella myöhään, mutta yli 30 keikkaa muutaman päivän aikana oli vaatinut veronsa. Sitä lähti aivan tyytyväisenä kävelemään kohti majapaikkaa pohtien, vieläkö jonakin vuonna jaksaa uudestaan.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Primavera Sound 2018, Barcelona, toinen festivaalipäivä

Toinen varsinainen festivaalipäivä lähti käyntiin kello viiden jälkeen oluella auringossa Waxahatcheen soittaessa nautinnollista indiekantria taustalla. Leppoisa hetki päättyi, kun tuli aika siirtyä niin sanotulle salalavalle (Hidden stage) katsomaan Texasin omaperäistä kantrimiestä Josh T. Pearsonia, jonka uusi albumi herätti aluksi hämmennystä ja sen jälkeen lämmennystä.

Pearsonista tuli heti hyvä fiilis. Bändi soi hienosti, äijän ääni on todella komea ja pienillä eleillä hän jättää itsestään samanaikaisesti hauskan ja karmivan kuvan. Ehkä päällimmäisenä on jälkimmäinen. Mies kuulosti myös yllättävän paljon Lou Reediltä. Soolobändinsä kanssa Pearson soitti alkuun uuden levyn raitoja ja sen jälkeen debyyttisooloaan. Lopuksi oli tullut vielä lisää uutta levyä, mutta siinä vaiheessa olin jo matkalla päälavalle.

Kävellessä katselin hetkisen malilaista laulajatähteä Oumou Sangarea, mutta se jäi läpikävelyksi, koska halusin varmistaa hyvän paikan The Breedersin lähellä. Yhtye soitti kaikki hittinsä ja muutaman muunkin. Loppupuolella tuli ”Cannonball” ja Pixiesin ”Gigantic”, mutta ne eivät nousseet minulle sen tärkeämmiksi kuin muu materiaali. Debyyttialbumilta Pod olisin toivonut kuulevani muutakin kuin ”Glorious”, mutta oli hienoa nähdä yhtye ensimmäistä kertaa. Painotuksena olivat uusi albumi ja Last Splash. Yhtyeestä välittyi oletetun kotikutoinen ja epärockmainen fiilis, jossa ollaan ikään kuin treeneissä tuhansien ihmisten edessä. Pari kielivirhettä Kim teki (kyseli Dónde está kun oli tarkoitus sanoa Cómo está), mikä vain alleviivasi lämminhenkisyyttä. Juhannuksen jälkeen Tavastialla uudestaan.

Father John Misty aloitti heti The Breedersin perään toisella päälavalla. Komeankuuloinen isä eli Josh Tillman jäi itselleni aikataulujen limboon, koska tässä vaiheessa halusin istahtaa ja syödä (mainio pokebowl sisälsi tuoreita tonnikalan palasia ja ravitsevia kasviksia). Vip-alueelle kuitenkin kuuli ja näki mainiosti. ”Hollywood forever cemetery sings” on yksi suosikeistani ja sen soiminen piristi. Se on poikkeava, indiempi kuin Elton Johnista muistuttavan materiaalin valtaosa, vaikka moni muukin biisi kuulosti hyvältä.

Seuraavaksi oli kuitenkin siirryttävä palkoon odottamaan The Nationalin alkua. Neljäs näkeminen oli ehkä heikoin, sillä kaksi niistä menee korkealle kaikkien aikojen keikkakokemuksissa. Tämä oli siis ”vain” mainio, rutiinimaisesti. Setti painottui uuteen levyyn, vaikka esimerkiksi ”Fake empire” ja ”Mr. November” kuultiin. Bändi esiintyi maltillisesti, rauhallisesti ja kauniisti. Laulaja vähän revitteli, mutta ei normaalia ”maataan vähän yleisön päällä laulaen ja heitellään kuppeja ja mikrofoneja” enempää. Soitto toimi hienosti ja laulu kuulosti kauniilta.

The Nationalin viimeisen biisin alkaessa päätin sujahtaa pois palkosta ja alkoi siirtyminen kohti Riden keikkaa, josta oli ilmoitettu vain pari päivää ennen festaria. Salakeikan rajatulla alueella oli porukkaa kuin Sepsin pelissä, mutta kun kiipesi viereistä mäkeä ylös, niin sieltä näki ja kuuli erinomaisesti sivuperspektiivistä. Tämän tajutessani aloin harmitella varsinaiselle keikka-alueelle jonottavien puolesta. Bändi soi aika lailla mattona ja vallina, tyylikkäästi mutta hieman nyanssittomasti. Yksittäisistä biiseistä jäi mieleen viime vuoden paluulevyn ”All I want”. Rasti ruutuun – tämäkin on nähty vuoden 1993 Provinssirockin missaamisen jälkeen.

Viisi minuuttia Riden jälkeen aloitti Charlotte Gainsbourg. Se kuulosti välittömästi taivaallisen hyvältä ja myös lavastus oli tyylikäs. Esimerkiksi ”Heaven can wait” oli loistava hetki. Kohtalokasta konepoppia kuuntelee mielellään elävänä, vaikka en ihan joka hetki jaksa sitä kotioloissa. Myös Charlotten vähäeleinen lavapresenssi on omalla tavallaan karismaattinen. Kun lopuksi tuli siirryttyä läheltä vähän etäämmälle, osa magiasta katosi. Joka tapauksessa tämä oli hieno keikka, joka päättyi isänsä kappaleeseen ”Lemon incest”, josta Charlotte tuli tunnetuksi lapsena. Flow-keikalle voi koota odotuksia, jos sinne on menossa.

Taukoon ei ollut aikaa, kun saman tien aloitti Cigarettes after Sex. Tässä vaiheessa oli nautinto kuunnella mainioilla soundeilla soittavan yhtyeen pumpulinpehmeää musiikkia. Laulajalla on hieno pehmeä ääni ja siihen aika voimakkaassa kontrastissa oleva matalan möreän nallemainen puheääni. Sidewaysiin tai Pori Jazziin menevät voivat laittaa odotukset korkealle, vaikka pelkään, ettei soundi tule olemaan yhtä pehmeä. Minulle Cigarettes on köyhän miehen Beach House, mutta jos vertailun unohtaa hetkeksi, niin Cigarettes on elävänä erittäin hyvä.

Kun keikka oli edennyt selkeästi yli puolivälin, alkoi siirtymä Panda Bearin pariin. Panda soitteli koneensa kanssa tötsypäille tarkoitettuja lastenlaulumaisia biisejä, joissa toki on mukana nautinnollisia elementtejä. Välillä se ärsyttää ja välillä naurattaa. Itse en kuitenkaan viihtynyt Pandan seurassa kovin pitkään. Syy oli yksinkertainen: toisella lavalla aloitti Ty Segall & The Freedom Band. Olin nähnyt Segallin kolme kertaa aikaisemmin Primaverassa, joten tiesin, millainen live-esiintyjä hän ja bändinsä on. Sitä en halunnut jättää väliin tälläkään kerralla, vaikka Panda Bear pakottikin miettimään, mikä musiikissa ärsyttää ja mikä viehättää.

Ty Segallin bändissä oli (ainakin) yksi tuttu hahmo aikaisemmilta vuosilta. Keikka keskittyi uuteen levyyn ja uusimpiin levyihin, mutta biisejä tuli muutama myös aikaisemmilta. Tämä oli eräänlainen rokkisirkus, jossa ei ollut sääntöjä. Sen sijaan oli jamituksia ja rytinää. Oma suosikkini oli funk-henkinen ”Despoiler of cadaver”, joka livenä toi mieleen myös Circlen ja Judas Priestin. Neljäs Segall-keikka muistutti taas, miten hieno artisti on kyseessä ja miten hienoja soittajia hänellä on ympärillään. Tämä taisi olla Primaveran ainoa oikea rokkikeikka.

Tässä vaiheessa kello tuli kolme yöllä ja olutta ei tehnyt enää mieli, mutta yksi käänne oli vielä luvassa. Josh T. Pearson istuskeli nurmikolla, joten jäimme jututtamaan häntä. Mies kertoi katsoneensa juuri lopettaneen Ty Segallin lisäksi Father John Mistyä ja Cigarettes after Sexiä, muistutti seuraavan päivän keikastaan Lift to Experience -nimellä, sanoi menevänsä Pohjoismaihin seuraavaksi (ei kuitenkaan Suomeen) ja poseerasi kanssani kuvissa. Sitten hän kyseli, mitä teette seuraavaksi. Vastaus oli: lähdemme keräämään voimia huomiseen.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Primavera Sound 2018, Barcelona, ensimmäiset päivät

Euroopan kenties paras festivaali tuli koettua nyt kolmannen kerran. Kolme täyttä festivaalipäivää ja lyhempi aloituspäivä tarkoitti yli 30 keikkaa, ripeätä liikkumista lavalta toiselle, senttilitran tarkkaa nesteytystä ja lyhyitä yöunia.

Kun paikalle saapuu viime hetkillä, ei ole mahdollisuutta olla jonottamassa lippua Spiritualizedin erikoiskeikkaan 1500 ihmistä vetävään Auditorioon. Se takaisku oli ennakoitavissa, mutta se tuli myös todistettua katseella, kun lipun omaavat jonottivat keikalle. Olut ja falafel oli lohdutuksena ja pian alkanut Wolf Paraden keikka. Kanadalainen indiebändi on itselleni rakas kaikessa nykivyydessään, hermostuneisuudessaan ja melodisuudessaan. Omistan kaikki levyt ja pidän Spencer Krugin ja Dan Boecknerin hahmoista muutenkin. Keikalla kuultiin erityisesti vuoden 2005 debyyttilevyn ja edellisen vuoden paluulevyn raitoja. Hieno alku.

Pian samalle lavalle nousi Belle & Sebastian, joka oli vuosia sitten itselleni tärkeä bändi. Kolmas nähty keikka oli erittäin viihdyttävä. Biisejä tuli niin varhaisemmilta pop-ajoilta (”Dog on wheels”, ”Like Dylan in the movies”) kuin uudemmalta viihdesoul-ajalta. Molemmat toimivat, vaikka välillä tuntuu, että kyse on kahdesta melkein eri yhtyeestä. Lavalle nostettiin yleisöstä porukkaa tanssimaan vähän väliä, mikä tietysti nosti keikan viihdearvoa. Tykkäsin.

Ensimmäiselle varsinaiselle festaripäivälle tuli mentyä Flax & Kalessa nautittujen superfoodien jälkeen. Auringonpaisteessa aloitti queer-Springsteeniksi tituleerattu Ezra Furman. Hänen bändinsä olisi sopinut paremmin vähän myöhempään hetkeen. Ehkä myös muutamat biisit ovat niin paljon parempia kuin keskimääräinen kama, ettei ihan koko keikka sytyttänyt odotetulla tavalla. Toki esimerkiksi uuden levyn biisit innostivat, erityisesti loistava ”Suck the blood from my wound”. Myöhemmin Ezra tuli vastaan vessajonossa ja kertoi tulevansa ensi viikolla Suomeen (Sidewaysiin). Tiedoksi uteliaille: meikattu ja helminauhakoru kaulassaan hengaileva Ezra jonotti miesten saniteettitiloihin.

Sparks kuuluu suosikkeihini, mutta se on tullut nähtyä pari kertaa aikaisemminkin. Tämä keikka ei tuonut juurikaan uutta vuosi sitten koettuun Flow-vierailuun. Setti keskittyi uusimpaan levyyn ja sitten kuultiin valikoima vanhoja. Hyvä keikka, joka kuitenkin jäi kauas kokemuksesta Edinburghissa, jossa veljekset esiintyivät duona muutama vuosi sitten.

Vaikka Sparksin aikaan vip-alueella oli happy hour, mikä tarkoitti ilmaista hanaolutta, pidin viisaampana siirtymistä päälavalle, jossa oli aloittanut Warpaint. Semieteeristä poppia soittavat naiset tekevät asiansa vakuuttavasti, mutta kotioloissa on ollut vaikeuksia innostua. Yksi aikaisempi keikkakaan ei täyttänyt odotuksia. Nyt vip-alueen hyvistä oloista katselu oli hyvä kokemus. Samalla tuli kerättyä voimia seuraavien tuntien koitoksiin.

Nimittäin heti perään aloitti The War on Drugs, joka tuli katsottua palkosta eli lavan eteen varatusta vip-lipun omaavien alueelta. Bändi soi tosi hienosti, mutta tuntui kuin se soittaisi samaa (hyvää) biisiä koko ajan. Soinnista tuli mieleen muitakin aikuisrokkareita kuin Springsteen, mutta se ei vähentänyt diggailuani. Uuden levyn lisäksi bändi soitti muutamat vanhemmat hitit. Kuitenkin päätös oli selvä: ennen loppua oli lähdettävä, jos halusi nähdä Unknown Mortal Orchestran.

UMOlle tuli valittua paikat läheltä. Niitä tuli tosin vaihdeltua kesken keikan, koska soundit eivät olleet täydelliset. Laulaja-kitaristi Ruban Nielson viihtyi paljon yleisön seassa kävellen ja kitaraa soittaen. Parhaiten livenä toimi ”Multi-love”. Oma suosikkini ”From the sun” tuli alkupuolella. Myös uutta levyä kuultiin. Keikalle oli ehkä turhan kovat odotukset. Joka tapauksessa tämä oli hyvä mutta ei tajunnanräjäyttävä.

Keikan päätyttyä vuorossa oli taas nopea siirtymä päälavalle, jossa esiintyi Björk. En tainnut tunnistaa yhtään biisiä, ja tämä oli sellainen taidepläjäys, mutta musiikki soi erittäin komeasti. Vip-alueen etuihin kuuluu, että voi katsoa muita korkeammalta ja sinne soundit ovat yleensä hyvät. Niin nytkin. Neljäs Björk-keikka oli sellainen, johon satsasin vähiten, mutta jostain syystä taisin nauttia enemmän kuin aikaisemmin. Esiintyminen olisi voinut ollut suurempikin kokemus, jos olisi mennyt palkoon. Mutta valintoja oli tehtävä. Oli siirryttävä katsomaan päivän omaa kohokohtaa.

Nick Cave & the Bad Seeds täytti palkon, joten sitä jäi vähän reunaan katsomaan, toki paremmalla puolelle palkoa. Paikka oli hyvä, mutta ei täydellinen. Tämä oli ehkä seitsemäs tai kahdeksas Cave-keikkani, joten ”Ship song”, ”Mecry seat” ja ”Red right hand” eivät kuulostaneet niin ainutlaatuisilta kuin ennen. Kohokohtani olivat ”Jubilee street” ja myös keikan päättynyt ”Push the sky away”, jolloin lava oli otettu täyteen opetuslapsia. Hauskinta oli se kun Cave ”siunasi” yhden heistä. Keikalla tuli myös pari harvoin livenä kuultavaa biisiä. Loistava keikka, joka todisti taas kerran Caven tajun nyansseihin ja taustayhtyeensä komeuden.

Caven jälkeen toisella päälavalla aloitti Chvrches, jonka listapoppia tuli kuunneltua sen ajan kun oluelle istahtaminen vaati. Yhtye soi voimakkaasti, mutta ei tällä kamalla ole itselleni sen kummempaa merkitystä. Siksi tuli lähdettyä toisaalle muutaman biisin jälkeen.

Siellä toisaalla esiintyi saksalainen ambient-pianisti Nils Frahm. Aluksi se kuulosti täysin tarpeettomalta, mutta kun antoi sen täyttää Barcelonan pimeän mutta lämpimän yön, yhtäkkiä se tuntuikin miellyttävältä. Ei se mikään John Carpenter ole eikä Jarre, mutta jäi hyvä mieli siitä, että tuli oltua paikalla.

Tässä vaiheessa aamuyötä oli järkevintä lähteä keräämään voimia tuleviin päiviin.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Opetus loppui ja loma alkoi (ei tod.)

Opiskelijan mielikuva yliopiston henkilökunnasta saattaa olla tämä: opetus loppui ja loma alkoi. Tähän käytännössä jokaisen vastaus on ”Ei tod.” Mitä yliopistolaiset siis tekevät, kun opetus päättyy?

Opetukseni painottui päättyvänä lukuvuonna syksyyn. Keväällekin sitä oli riittämiin. Graduseminaari jatkui syksystä, proseminaari jatkui ja tutkijaseminaari jatkui. Niiden lisäksi oli kaikenlaisia vierailuja muiden pitämille kursseille. Viimeinen varsinainen luento oli 25.4, samana päivänä kun Suomen Akatemialla oli deadline eräälle hakuprosessille, joten toukokuusta tulisi leppoisa, eikö niin?

Toukokuun alussa vielä kommentoin muutamia kanditöitä, koska opiskelijat jättivät ne kuun ensimmäisen viikon päätteeksi. Maisteriopiskelijoista  yksi lähetti gradukäsikirjoituksensa ja kirjoitti haluavansa kommentteja. Gradun palautukseen oli aikaa viikko. Samalla viikolla pohdittiin kansainvälisten maisteriohjelmien markkinointia työpajassa. Sitten oli toukokuun kalenterissa opetuskokousta, uskontotieteellisen seuran kokousta, kahden maisteriohjelman kokoukset ja kotimaisen konferenssin suunnittelua.

Sitten toimittiin kustoksena (eli puheenjohtajana) väitöstilaisuudessa. Vähän piti varmistella etukäteen, että vastaväittäjällä ja väittelijällä on hyvät oltavat. Samalla toki tuli lukea väitöskirja läpi. Toinen väitöskirjan käsikirjoitus oli juuri saatu luettua ja kommentoitua, jotta se lähtisi esitarkastukseen. Kolmas koko käsikirjoitus tuli sitten heti perään, ja taas erittäin tiukalla aikataululla. Ja sitten vielä piti ehtiä kommentoimaan kahta lukua yhden väitöskirjaohjattavan käsikirjoituksesta. 

Toukokuun alussa oli myös jatko-opiskelijoiden haku. Sitä varten tuli kommentoida suunnitelmia ja kirjoittaa lausuntoa hakemuksen tueksi. Samaan aikaan pyöri normaalit apurahojen hakemusrumbat, joihin kirjoiteltiin väitöskirjantekijöille suosituksia.

Graduja jätettiin aikamoinen nippu. Niistä minun kontolleni tuli peräti seitsemän gradun arviointi. Aikaa muutama viikko. Yhden olin lukenut etukäteen käsikirjoitusvaiheessa, muutama viikko sitten. Eikä siinä kaikki. Valmiita kanditöitä tuli arvioitavaksi noin kymmenen. Deadline arvioinneille kuun loppu.

Myös graduntekijät heräsivät. Tekstejä kommentoitiin ja tekijöitä ohjailtiin mitä ehdittiin. Siinä sivussa annettiin kokonaismerkintöjä syventävistä opinnoista (Tarkista lomakkeet! Allekirjoita! Skannaa! Lähetä rekisteröitäväksi!), luettiin kevääksi valmistuneita esseitä ja tarkistettiin kirjatentti. Pitipä vielä tutustua uuteen järjestelmään, johon syötetään työtunnit seuraavalle lukuvuodelle. Systeemistä oli tehty entistä monimutkaisempi, mutta jonnekin ne tunnit sijoitettiin. Yhtään työtuntia ei taaskaan allokoitu työtuntien syöttämiselle.

Soittivat radiostakin kesken oppiainekokouksen, että tulisinko seuraavana aamuna höpisemään. Lupasin ja menin. Puhuin muutaman minuutin, mutta järjestelyihin meni melkein puoli päivää.

Sitten muistin, että Temenos-lehden kirja-arviot pitää saada kielentarkistukseen. Check! Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi on kesäkuussa ja johtoryhmän jäsenenä pitäisi valmistella muutama asia konferenssiin. Ne ehtii hoitaa loppukuusta (ja oma esitelmä tehdään vasta kesäkuussa). Ja elokuun Oslon konferenssiin piti hoitaa matkajärjestelyt: hotelli, konferenssimaksu, lennot, matkapyyntö – asia kunnossa. Esitelmä kirjoitetaan lomalla.

Ja tovi meni myös siihen, että saatiin rahaa tiedekunnalta kutsua syksyllä yksi ulkomainen tutkija vieraaksemme. Nyt alkaa käytännön järjestely. Ohjeissa sanottiin, että ne voi tehdä esimerkiksi tutkimusavustaja. No eipä ole sellaisia näkynyt.

Juuri painosta ulos saatu Uskontososiologia-teos näytti hyvältä. Mutta piti kirjoittaa myös tiedote ja miettiä kustantajan kanssa, mihin sitä tiedotetta tuuppaisi.

Olin suunnitellut kirjoittavani yhden kansainvälisen tutkimusartikkelin toukokuussa. Deadline oli puolivälissä. Samana päivänä olin kokouksessa tulevan teoksen toisen toimittajan kanssa. Kokouksen päätteeksi sanoin, etten lähetä tekstiä tänään. Siitä on yli puolet kirjoitettu, mutta vielä tarvitaan aikaa tekstin viimeistelyyn.

Tässä vaiheessa ajattelin, että blogiakin pitäisi päivittää välillä jollain muulla kuin musiikkiaiheisella jutulla.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Studioalbumit osa 89: The Breeders

Viime aikoina olen yrittänyt ehtiä kuuntelemaan Primaveraan saapuvia artisteja. Yksi niistä on pitkäkestoinen suosikkini The Breeders, joka tunnetaan ensisijaisesti Pixies-basisti Kim Dealin bändinä. Kaikki yhtyeen levyt löytyvät omasta hyllystä, joten kovin kauas ei tarvinnut lähteä tämän rupeaman vuoksi. 

Pod (1990) on enimmäkseen Pixiesissä liian vähän vastuuta saaneen Kim Dealin sävellyksistä koostuva teos. Toki myös Bellystä ja Throwing Musesista tuttu Tanya Donelly ja basisti Josephine Wiggs laittoivat sormensa peliin. Albumi ilmestyi Pixiesin ollessa vielä aktiivinen. Ostin levyn ollessani vielä lukiossa ja ihmettelin hetken, miten se jotenkin kuvainnollisesti valuu sormien läpi. Pakotin itseni kuuntelemaan lisää ja pian se oli yksi suosikkilevyistäni. Edelleen sitä kuunnellessa on helppo tajuta, mitä tuolloin tapahtui. Nyt ajattelen, että levyllä on 12 melko vahvaa raitaa. Kaikki vain eivät avautuneet nopeasti. Avausbiisi ”Glorious” on keskinkertainen, mutta sitten päästää vauhtiin. Omia suosikkejani on esimerkiksi ”Doe”, ”Iris”, ”Opened” ja ”Only in 3’s”, mutta pidän tästä kokonaisuutena, joten on vaikea nostaa yksittäisiä raitoja ja keskittää huomiota niihin. Albumin taika on demomaisuudessa, karkeudessa ja verkkaudessa sekä erityisesti niihin yhdistyvässä tilan tunnussa. Osansa tekee Kim Deal, jonka ääni hallitsee biisejä. Ilmeisesti tuottaja oli ehdottanut lauluharmonioiden vähentämistä. Dealin ääntä tällä levyllä onkin kuvattu myyttiseksi seireeniksi ja nuoreksi naiseksi, joka piilottelee asetta. Erikoista kyllä, levyn tunnelmassa on molemmat. Tiesitkö, että tämäkin on Steve Albinin tuottama levy? Tiesitkö, että levyn ainoa kover on Beatlesin ”Happiness is a warm gun”, komeana versiona? Tiesitkö, että Kurt Cobain listasi levyn kolmen oman suosikkinsa joukkoon. Tiesitkö, että yhtyeen nimi tulee homojen käyttämästä heteroja tarkoittavasta slangi-ilmaisusta? 10/10

Last Splash (1993) tuli hyllyyni välittömästi. Se ilmestyi aikana, jolloin oli selvää, ettei Pixies jatka senhetkisessä muodossaan toimintaansa. Tässä vaiheessa mukaan tuli Kimin kaksoissisko Kelley kitaraan. Levy tunnetaan megahitistä ”Cannonball”. Onhan se hieno raita, mutta vain moukat pitävät sitä ainoana levyn tärkeänä biisinä. Teoksessa on hyvin erikoisia tunnelmapaloja (”Roi”, ”Mad Lucas”, ”S.O.S”), ikään kuin taukoja vahvojen yksittäisten biisien välissä. Jälkimmäisiin kuuluu kanuunankuulan lisäksi ”Invisible man”, oma suosikkini ”No aloha”, toinen singlelohkaisu ”Do you love me now”, ”I just wanna get along”, kolmas singlelohkaisu ”Divine hammer” ja ”Drivin’ on 9”. Tässä rytmityksessä on levyn vahvuus ja jatkuva kiehtovuus. Vaikka ”Cannonball” tuntuu ysärimatskulta, levy on kestänyt aikaa loistavasti. Tiesitkö, että Prodigy on sämplännyt peräti kahta levyn raitaa omiin biiseihinsä? Tiesitkö, että ”Cannonball” cd-ep:llä bändi koveroi Aerosmithiä (”Lord of the thigs”) ja ”Divine hammer”-ep:llä Hank Williamsia (”I can’t help it”)? 10/10

Title TK (2002) on vaikeampi pala yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Tuota aikaa leimaa myös Kim Dealin huumeongelma. Itse en tiennyt, onko yhtye kasassa. Jopa Dealin sisarusten The Ampsin Pacer-levystä oli kulunut seitsemän vuotta. Muistan kuulleeni ja nähneeni ”Huffer”-videon ja diggailleeni kovasti. Jotain oli tekeillä. Jostain syystä ostopäätös venyi sen verran, että en maksanut täyttä hintaa. Sisältö on ehtaa The Breedersiä ja äänimaailma myös – olihan tuottajan rooliin palannut Steve Albini. ”Hufferin” lisäksi yksittäisistä biiseistä nostan esiin kauniin singleraidan ”Off you”. ”Full on idle” on uusinta The Ampsin levyltä. Tämäkin on hyvä levy, mutta siitä puuttuu aikaisempien levyjen taika. Se ehkä kompastuu kryptisyyteensä niin tekstien kuin biisirakenteidensa kohdalla. Tilan tuntu ja kiireettömyys on edelleen tallessa. 8/10

Mountain Battles (2008) oli työn alla samalla kun Kim teki reunion-kiertueita Pixiesin kanssa. Siskonsa Kelley matkasi mukana. Kiertueiden jälkeen työ jatkui. Vihdoin vuonna 2008 – ”vain” kuusi vuotta edeltäjänsä jälkeen ilmestyi uusi teos, joka ei aivan ensi kuulemalta vakuuttanut. Ostin sen vasta 2010, kun hinta ei huimannut (3£). Kun tähän uppoutuu, sieltä löytyy hienoja hetkiä ja miellyttävä, vähän alakuloinen ja rauhallinen kokonaisuus. Siitä toki puuttuvat räävittömän hauskat jutut, joita parilta ekalta löytyi runsaasti ja vähän kolmanneltakin, ellei sellaiseksi lasketa saksaksi laulettua kappaletta ”German studies” tai levyn ilopilleriä, Motownin tyttöpopin ja kotikutoisen garagen risteyttävä ”It’s the love”. 8/10

All Nerve (2018) julkaistiin pari kuukautta sitten. Sitä mainostettiin ”paluulevynä” ikään kuin Last Splash olisi ollut yhtyeen viimeisin. Ehkä moni luulikin niin. Sen verran totuuden siementä mainoksessa oli, että tällä soittaa sama porukka. Marssin vinyyliostoksille saman tien levyn ilmestyttyä, sillä maistiaisina soineet ”Wait in the car” ja ”Nervous Mary” olivat mieluisia: huumoria, rosoa ja vapautuneisuutta. Minä olen odottanut The Breedersin uudestisyntymistä. Olin jo menettänyt toivoni, vaikka Title TK ja Mountain Battles näin jälkeenpäin kuunneltuna ovat hyviä levyjä ja saivathan ne paljon parempia arvioita ilmestymisaikanaan kuin muistinkaan. Eihän All Nerve ole Pod eikä Last Splash, mutta tervetuloa levysoittimeen. Tiesitkö, että sympaattinen indierokkari Courtney Barnett laulaa taustat biisissä ”Howl at the summit”? Tiesitkö, että levyn ainoa kover on saksalaisen kraut/happobändi Amon Düül II:n vuonna 1970 tekemä ”Archangel’s thunderbird”? 9/10

Ostin aikanaan myös joitakin yhtyeen ep-julkaisuja. Niissä on osumia ja huteja, mutta jotenkin neljän biisin setti, jos se sisältää yhden selkeän hittisinglen ja kolme kokeilua, on aina ollut hyvä formaatti The Breedersin kuunteluun. Erityisesti suosittelen kuunteleman ”Safari”-ep:n nimibiisin, koska sitä ei löydy studioalbumeilta. Suosittelen myös kolmen cd:n Last Splash LSXX -painosta, jossa on alkuperäisen levyn lisäksi sen ajan ep-julkaisujen biisit, demoja sekä live Tukholmasta.

Primaveran lisäksi The Breeders esiintyy myös Tavastialla heti Juhannuksen jälkeen. Se ei ole loppuunmyyty, vaikka liput ovat naurettavan edulliset verrattuna nykyisiin ylihinnoiteltuihin klubikeikkoihin. Ehkä olen vanha käpy, kun en tajua, miksi ihmiset maksavat enemmän kaikenlaisista keskinkertaisuuksista, mutta eivät osta välittömästi lippua The Breedersin keikalle. No, onpahan minulle tilaa siellä enemmän. En nimittäin usko, että yksi Primaveran The Breeders-keikka riittää minulle.

Yhtyeen levyt julkaistaan vinyylinä uusintapainoksina. Siinä formaatissa myös silmiinpistävä kansitaide pääsee oikeuksiinsa.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Studioalbumit osa 88: Watain

Kun Barcelonan Primavera Sound julkisti vuoden 2018 esiintyjänsä, aloin tutkailla tarkemmin itselleni tuntemattomia esiintyjiä. Niiden joukossa oli Pekka Töpöhännän kotikulmilta Uppsalasta tuleva Watain, joka paljastui Ruotsin black metal -suuruudeksi. Pikainen tutustuminen yhtyeen uusimpaan levyyn herätti kiinnostuksen. Onko tässä Primaveran tämän vuoden kiintiömetalli? Siellä on nimittäin indiekaman joukossa yleensä ainakin yksi rankempi metalliakti. Aikaisempina vuosina esimerkiksi Venom ja Kvelertak ovat olleet näitä kiintiöesiintyjiä.

Pian huomasin marssivani levykauppaan ja ostavani elämäni ensimmäisen bläkkisvinyylin. Se oli Watainin tuorein levy. Pitää siis kuunnella muutkin.

Rabid Death’s Curse (2000) on jostain käppämetallin ja loppuun saakka rahalla hiotun ilmaisun välimaastosta. Sen äänimaailma ei ole täysin suttuinen, mutta se on kaukana esimerkiksi uusimman albumin puhdassoundisesta rytinästä. Jos monilla bläkkisbändeillä suttuisuus on se juttu, Watain on toista maata, kuten myöhemmin tultiin todistamaan. Jo tässä vaiheessa yhtyettä verrattiin Bathoryyn ja Mayhemiin, muttei pelkästään myönteisessä mielessä. Watainia pidettiin keskinkertaisena imitoijana, joka ei nouse esikuviensa yli. Tässä vaiheessa myös kävi selväksi, että aatemaailmaa hallitsee paholaisen palvonta. Bändiä pidetään teistisen satanismin edustajana. Debyytti on tehokas ja aika viihdyttävä paketti alle 40 minuutissa, mutta ei tärkein genrensä levy.

Casus Luciferi (2003) on asiansa tuntevien kriitikoiden mukaan levy, jolla Watain vaihtoi norjalaiset esikuvansa kotimaansa klassikoihin. Ihan niin sisällä en ole skenessä, että pystyisin arvioimaan tulkintaa, mutta erilainen painotus tässä on. Ehkä olen ummikko myös toisessa mielessä: en osaa suhteuttaa Watainia vertaisiinsa, mutta paljon parempaa alan kamaa en muista kuulleeni. Joka tapauksessa soundimaailma on debyyttiä puhtaampi. Avausraita ”Devil’s blood” iskee heti täysillä eikä meno radikaalisti muutu. Dimmuborgirmaista sinfoniaa yhtye ei onneksi tarjoile, vaikka biisit ovat moniosaisia. Musa potkii kunnolla ja soitto kulkee. Kova levy. Esimerkiksi voisi ottaa melkein minkä tahansa, muta mainitaan nyt vaikka ”From the pulpits of abomination”. Tekstejä katsoin sen verran, että Leo Mellerillä olisi paljon kauhisteltavaa, jos Watainiin tutustuisi. Maa on pelkkää saastaa ja Saatanan mahti on suurin kirkkaus. Ei mitään immanentin elämän ylistystä, vaan teististä menoa. Bonusraitana on amerikkalaisen Von-yhtyeen biisi ”Watain”. Ei tule yllätyksenä, mistä hurrit ottivat nimensä.

Sworn to the Dark (2007) ja sitten mennään. Avausraita ”Legions of black light” on omistettu ruotsalaisen esikuvan Dissectionin kuolleelle laulajalle Jon Nödtveidtille. Se antaa suunnan: rankkaa ja melodistakin, mutta ei mitään sukkahousumetallia. Sitä jatkaa vahvasti ”Satan’s hunger”. Levyn päättää ”Stellarvore”, joka on varsinainen palvontameno. AllMusicin jantterit nimesivät teoksen yhdeksi vuoden metallilevyistä, joskin samalla listalla on myös Turisas. Vaikea väittää vastaan, varsinkin kun en pahemmin tuon vuoden metallilevyjä ole kuunnellut. Joka tapauksessa tämä on oman genrensä valio. Erinomainen.

Lawless Darkness (2010) palkittiin Ruotsin grammyissä parhaana hard rock -levynä. En tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, mutta ainakin bändi on osoittanut olevansa kykeneväinen hiomaan ilmaisunsa niin täydelliseksi, että sitä voi kuunnella myös bläkkikseen varauksella suhtautuvat. Levyn sisältö ei ole yhtään vähemmän ehdotonta kuin aikaisemminkaan. Alkuun iskee ”Death’s cold dark”, sitä seuraavat tunnetummat raidat: ”Malfeitor” ja kultaa kotimaassaan myynyt singleraita ”Reaping death” ovat eittämättä tehokasta rytinää. Yhtään huonompi ei ole ”Four thrones”, joten ekat puoli tuntia ovat todella kovaa kamaa. Putken katkaisee levyn instrumentaali nimiraita, jonka aikana ehtii hengähtää. Biisit ovat keskimäärin pitkiä. Paketissa ei ole yhtään alle viiden minuutin raitaa ja viimeisin kestää yli 14 minuuttia.

The Wild Hunt (2013) oli irtiotto vanhasta. Laulaja Eric Danielsson hoitaa osan vokaaleistaan puhtaasti ilman korinaa (esim. ”They rode on”) ja musiikki sekoittaa erilaisia metallin muotoja toisiinsa. Ihan jokapojan kamaa tämä ei kuitenkaan ole. Svedut pitivät, koska levy nousi listaykköseksi. Toki myyntiä vauhditti jo edeltäjän menestys. Albumin kuuntelu paljastaa aikaisempaa monipuolisemman yhtyeen, joka ei ole täysin hylännyt vanhaa vaan lähinnä laajentanut palettiaan. Tällaiset irtiotot jakavat mielipiteitä, mutta on päivänselvää, että Watain tekee asiansa taidokkaasti tälläkin levyllä. Sikäli kaikki on kunnossa, mutta itse pidän enemmän kapearajaisesta metallista, kunhan rajaus on tehty itseäni miellyttävään sarkaan eli bläkkikseen.

Trident Wolf Eclipse (2018) on siis ainoa hyllystäni löytyvä puhdasoppinen black metal -vinyyli. Ja hyvä vinyyli onkin. Sisällöllisesti se on paluu black metalliin ja etäämmäksi edeltäjänsä valtavirtaistumisesta. Teoksen avaa halolla päähän iskevä videoraita ”Nuclear alchemy”. Arnostisatanismimetallia. Avauspuolella on myös hitusen rauhallisempia raitoja, joten aivan samalla intensiteetillä ei mennä koko ajan. Avausraita on levyn paras ja aivan huippua koko yhtyeen tuotannossa. Tätä tulee kuunneltua usein.

Musiikin kuuntelussa yksi hienouksista on se, kun huomaa kiinnostuvansa jostain itselle vieraasta genrestä ja alkaa haravoida jyviä akanoista. Vaikka en edelleenkään ole suuri progen ystävä, ensimmäisten progelevyjen ostaminen ja genren (hyvin vajavainen) ”haltuunotto” on painunut mieleen nautinnollisena muistona. Jotain samansuuntaista on nyt mahdollisesti käymässä black metallin kanssa. Siinä Watainilla on tärkeä rooli, vaikka uteliaisuus genreen (ja genresekoituksiin á la Oranssi Pazuzu ja Deafheaven) alkoi jo paljon aikaisemmin kuin Watainiin tutustuminen. Oli Watainin PC-kerroin mikä hyvänsä, se tekee tehokasta metallia, josta pidän kovasti. Toivottavasti teillä on lippu Hyvinkään Steelfestille, jossa bändi esiintyy. Itse pyrin löytämään indiebändien välistä sen raon, jossa ehdin katsomaan Watainin muutaman viikon päästä alkavalla Barcelonan Primavera-festivaalilla.