torstai 14. helmikuuta 2019

Uskonnollinen – onnellinen?

Tammikuun lopussa 2019 yhdysvaltalainen Pew Research Center julkaisi useita maita kattavan raporttinsa, jonka mukaan uskonnolliset ihmiset kertovat olevansa onnellisempia kuin uskonnottomat. Uskonnollisilla viitattiin niihin, jotka osallistuvat aktiivisesti.

Raporttia ja sen uutisointia voidaan kuitenkin kritisoida. Ensinnäkin raportin tai selvityksen viesti muuttui mediassa nopeasti muotoon ”Uskonnolliset ovat onnellisempia kuin uskonnottomat”. Tiedeviestinnästä vähänkään välittävät tietävät, että näin media toimii. Hyvässä tiedeviestinnässä tämä osattaisiin ennakoida.

Toiseksi kysely ei tarkastellut ihmisten onnellisuutta vaan itse koettua onnellisuutta, mutta niiden suhteen pohdinta jää puolitiehen. Jokainen (itseään kunnioittava) tutkija pitää erottelua merkittävänä, ja raportissa ei puhuta onnellisuudesta sinänsä. Hyvä tutkimus kuitenkin problematisoisi koetun onnellisuuden informaatioarvoa, teoretisoisi sen, pohtisi, millä perustein jossain kielipelissä on tapana korostaa onnellisuutta.

Kolmanneksi raporttia voidaan kritisoida siitä, ettei siinä tarkastella Pohjoismaita. Miksi pitäisi? Koska Pohjoismaat ovat aikaisempien tutkimusten perusteella tyyppiesimerkkejä maista, joissa hyvinvointi ja onnellisuus ovat maailman kärkiluokkaa ja niissä on enemmän uskonnottomia kuin useimmissa maissa. Hyvä tutkimus ottaisi Pohjoismaat mukaan tai vähintään pohtisi perusteellisesti, mitä vaikutuksia niiden poisjättämisellä on tulosten uskottavuuteen.

Neljänneksi hyvä tutkimus kysyisi itseltään, mitä tiedämme kun tiedämme ihmisten sanovan sitä tai tätä onnellisuudestaan. Raportin (piilo)viesti monille lukijoille on, että jos haluat olla onnellinen, ole uskonnollinen. Ja enemmän: raportti olettaa (epäsuorasti), että koettu onnellisuus on tavoiteltavaa. Lehmä voi kokea olevansa ihmistä onnellisempi, mutta se ei tarkoita, että ihmiset haluaisivat olla lehmiä. Tai kuten Slavoj Zizek on kysynyt, ”miksi pyrkiä olemaan onnellinen, kun voi olla kiinnostava?”

Pew Research Center tekee pääosin hyvää työtä ja itse viittaan usein (myönteisessä mielessä) heidän selvityksiinsä. Tämä raportti ja sitä koskeva uutisointi herättää kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin se antaa vastauksia. Maakohtaiset löydökset koetusta onnellisuudesta antavat pohdinnan aihetta, mutta se vaatii pohjaksi ymmärryksen siitä, mitä tiedämme, kun tiedämme miten ihmiset puhuvat koetusta onnellisuudestaan. Ja sen jälkeen voitaisiin pohtia, onko uskonnollinen aktiivisuus tässä jotenkin merkittävä vai osallistuminen mihin tahansa sosiaaliseen toimintaan.


Ryan Cragunin kriittisiä kommentteja sisältävä juttu:

Russell T. McCutcheonin kommentti raporttiin:

Slavoj Zizek onnellisuudesta: https://www.youtube.com/watch?v=U88jj6PSD7w

lauantai 26. tammikuuta 2019

Studioalbumit osa 97: YUP

Tammikuun alun iloksi luin vihdoin Hippo Taatilan kokoaman kirjan YUP – helppoa muisteltavaa (2017). Sen innoittamana kuuntelin kaikki yhtyeen albumit. Tai oikeastaan en vaivautunut etsimään ensimmäistä englanniksi laulettua teosta The Hippos from Hell (1990) enkä miniälppäreitä, vaan aloitin saman tien suomenkielisestä materiaalista.

Itselleni YUP oli yksi tärkeimmistä yhtyeistä vuosien 1992 ja noin 1997 aikana. Kun kuulin radiosta ”Paratiisin sahakielet” vuonna 1992, ostin saman tien kaupasta singlen. Sen a-puoli oli vähintään yhtä kovaa kamaa, ”Daavidin fuzz”. Olen tänä päivänäkin sitä mieltä, että tuota singleä yhtye ei ole koskaan ylittänyt, vaikka näkemykseni perustuu biografiseen sattumaan. Se on kaikkein rakkain YUP-tuotos. Pian kuitenkin piti hankkia lisää yhtyeen tuotantoa. Sitä halua pääsi toteuttamaan saman tien ja näin jatkettiin vuoteen 1998, jonka jälkeen suhteeni laimeni, kuten tulen kirjoittamaan. Edes hurjimman innostuksen aikana en lotkauttanut korvaani yhtyeen varhaisille englanninkielisille tuotoksille. Olin kuullut niitä sen verran, että ajattelin jättää asian sikseen. Siksi lähden nytkin liikkeelle ajasta, jossa ilmaisukieli oli vaihtunut kotimaiseen.

Huuda harkiten (1991) tuli ostettua vinyylinä sen jälkeen kun olin innostunut 1992 ilmestyneestä Daavidin fuzz/Paratiisin sahakielet -seiskasta. Levyä tuli pyöriteltyä todella paljon. Osa siitä kuulosti kiusalliselta ja väkinäiseltä, mutta hyvin harvoin mikään levy kuulostaa niin mielenkiintoiselta sekoitukselta punkkia, progressiivisia osia, iskumelodioita ja hämmentäviä sanoituksia. Kyse on edelleen erinomaisesta ja riittävän kypsästä räävittömästä runsaudensarvesta, jota ei tarvitse pitää englanninkielisten teosten tapaan varhaisena räpellyksenä. Tuntuisi hölmöltä nimetä yksittäisiä biisejä, koska olen aina kuunnellut tätä kokonaisuutena. Livesetissä oli pitkään ainakin ”Sikamusiikkia” ja ”Paha vaatturi”, mutta en nosta niitä sen korkeammalle kuin muitakaan biisejä.

Tässä kohdin (1992) ilmestyi myös cd, johon oli koottu ensimmäinen suomenkielinen levy, Turpasauna-ep, Julmasti juhlallista -ep ja seiskatuumainen Daavidin fuzz/Paratiisin sahakielet. Teos kantoi nimeä 1990–1992. Ostin sen, vaikka tarvitsin sisällöstä vain kaksi ep-levyä. Tätä pakettia voi suositella edelleen. Sitä kuuntelivat muutamat koulukaveritkin. Jotkut debatoivat, kumpi on kiinnostavampi, YUP vai CMX. Itse kuuntelin molempia, suhteeni jälkimmäiseen alkoi selkeästi aikaisemmin.

Sitten ilmestyi Minä olen myyrä (1993) cd-ep, joka ennakoi seuraavaa pitkäsoittoa. Nimibiisi ja varhaisempi versio kappaleesta ”Huonot uutiset” löytyivät myös tulevalta teokselta. Lisäksi paketissa oli kolme livebiisiä ja Atomic Roosterilta lainattu ”Keittoruoka”. Tulevaa levyä sai odottaa vesi kielellä ja edelleen ep on laadukasta kuunneltavaa, joskin hillitympää kuin aikaisempi tuotanto.

Toppatakkeja ja Toledon terästä (1994) ilmestyi tammikuussa. Olin tuolloin viimeisiä päiviä armeijassa. Joku kävi hakemassa teoksen iltavapaalla Kajaanin Anttilasta ja nauhoitti sen kasetille. Tuota kuunneltiin innostuneena. Jostain syystä komppaniassa oli YUP:n ystäviä parisenkymmentä ja joku sisäpiiriläinen, joka kertoi juttuja laulaja-kitaristi Martikaisesta. Minulla on myös muistikuva, että kun ”Minä olen myyrä” -video näytettiin televisiossa, se olisi tapahtunut vielä minun ollessa varuskunnassa. Muistaakseni sitä mentiin katsomaan isolla porukalla saliin, jossa oli televisio. Ostin levyn heti kun siihen tuli mahdollisuus. Tänäkin päivänä teos kuuluu yhtyeen huippuhetkiin. Se on kestänyt aikaa hyvin, ehkä juuri sen progemaisuutensa ja monipolvisuutensa vuoksi. Siinä seikkailee henkilöhahmoja ja myös Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksesta inspiraationsa saanut irtopää. Myyrä-hitin lisäksi esimerkiksi ”Mitä elämän jälkeen” on aina kuulunut suosikkeihini yksittäisistä biiseistä, mutta koko teos on onnistunut – ja jokaisessa biisissä on hyviä osia, jos ei muuta. (On muutakin.) Tässä vaiheessa yhtyeen ympärillä alkoi olla pöhinää enemmänkin, mutta kyse oli edelleen marginaali-ilmiöstä. Erityisesti basisti Tynkkynen hehkuttaa teosta läpi kirjan uransa huippukohtana. En väitä vastaan.

Homo sapiens (1994) ilmestyi vielä samana vuonna, mutta tässä kohdin on myös katkos. Yhtye suoristi otettaan merkittävästi ja siirtyi isolle levy-yhtiölle, Polygramille. Tuottajaksi tuli Mats Huldén ja Ville Pirisen kuvitus kansivihkosessa kommentoi hienolla tavalla jokaista kappaletta. Kokonaisuudesta tuli komea paketti ja yhtye kasvatti suosiotaan. Tavallaan tässä kohdassa YUP:stä tuli valtavirtaa, mutta omilla ehdoillaan. Pidin levystä paljon sen ilmestyttyä, ostin sen heti, kävin keikalla (saman vuoden kiertueella, jossa lämppärinä oli surullisenkuuluisa Pekka ja Susi, ja myöhemmin saman levyn aikaan ainakin Ruisrokissa 1995). Nyt kuunneltuna parhaat biisit ovat edelleen samat: ”Homo sapiens”, ”Tänään kotona” ja yksi parhaista Martikaisen teksteistä ”Väärinkäsityksiä merellä”. Nämä ovat bändin uran ehdottomia huippukohtia, jotka laittaisin parhaiden kokoelmalle. Muutenkin levy on kovaa tasoa alusta loppuun, vaikka ote on valtavirtaisempi. Nyt ihmettelen lähinnä soundeja ja hard rockista (kyseenalaisella tavalla) muistuttavia kitarakohtia. Joka tapauksessa arvostukseni tätä levyä kohtaan on edelleen korkealla.

Yövieraat (1996) tuli ostettua välittömästi. Vaikka ote oli siirtynyt huomattavasti valtavirran suuntaan, sointi oli silti sitä YUP:tä, jota rakastin. Koukkuja, hauskuutta ja melodiaa sopivassa suhteessa. Livenä tuli taas todistettua ja koko levy on onnistunut. Mari Rantasilan vierailu kappaleessa ”Alla jalavapuun” oli kuriositeetti, jonka moni muistaa (paitsi jonnet), mutta se ei ole itselleni tärkein raita. Sen sijaan ”Porvariston hillitty charmi”, ”Yövieraat” ja ”Meidän on annettu pudota” ovat omia suosikkejani. Jopa heikommat raidat, joita on noin kolme, pitävät tason riittävän korkealla koko teoksen. Kyse on mainiosta levystä, joka tehtiin suotuisissa olosuhteissa – tätä bändi muistelee edelleen myönteiseen sävyyn. Huldén jatkoi tuottajana ja levy menestyi taas hieman edeltäjäänsä paremmin.

Outo elämä (1998) tuli ostettua välittömästi, kuten muutamat aikaisemmat. Ajattelin, että ehkä yhtye ei enää puhuttele entiseen tapaan, koska olin 24 ja mielestäni kaukana valtavirrasta, mutta annoin vielä mahdollisuuden. Totesin, että tässä on levyllinen erittäin hyviä lauluja, mutta yhtye ei ole enää minun muuten kuin muutaman katkeamispisteessä olevan langan varassa. Yhtyeestä oli poistettu lähes kaikki elementit, mitkä voisivat estää suuremman yleisön mieltymyksen. Tämä kehityssuunta kiteytyi siihen, että tuottajaksi otettiin Miljoonasateen Matti Nurro. En pitänyt ratkaisusta alkuunkaan. Nurro tekee hienoja biisejä omalle bändilleen, mutta mitä hittoa hän tajuaa YUP:stä? Edelleen olen sitä mieltä, ettei yhtään mitään. Tai suopeammin: hän kuulee siinä jotain aivan muuta kuin mitä itse rakastin. Yhtye menestyi selvästi aikaisempaa paremmin, joten suunnan täytyi olla oikea. Tämä on edelleen selkeästi hyvä levy, mutta se päätti halun ostaa seuraava kuuntelematta. Enkä ostanut sitä kuuntelemisen jälkeenkään.

Normaalien maihinnousu (1999) tehtiin tuottaja Riku Mattilan ja ProToolsien suojeluksessa. Se kuulostaa hyvin erilaiselta kuin aikaisemmat, vaikkei sitä sillä tavalla teoksen ilmestyessä ajatellut. Levy meni listaykköseksi ja toi yhtyeelle ensimmäisen kultalevyn. Sillä on kenties yhtyeen tunnetuin raita, ”Meitä odotellaan mullan alla”, joka onkin asiallista poppia. Selvä hitti! YUP:sta oli tullut maamme mittakaavassa suuri. Levyltä löytyy myös ep-muodossa aikaisemmin ilmestynyt ”Me viihdytämme teitä”. Nämä ovat suurimmat onnistumiset. Ja onhan tämä hyvä poplevy, jolla on taitavaa ja kikkailevaakin soittoa. Mutta varhaisteosten innostumista ja ideoiden runsaudensarvea on turha etsiä, enkä varmaan koskaan pääse yli omasta historiastani, ajasta, jolloin suhteeni yhtyeeseen väljähtyi. Silti olen edelleen sitä mieltä, että teoksen jälkipuolisko on kevyesti mitäänsanomattominta tuubaa, mitä bändi oli tuohon saakka (suomenkieliselle) levylle päästänyt. Tämä on siis yhtyeen ensimmäinen levy, jota en ostanut ilmestyessään (sen jälkeen kun aloin bändiä seurata). Kuulin sen kyllä, ehkä veljeni osti sen. Vieläkään sitä minulla ei ole. Eikä taida tullakaan, ellen päätä haluavani muodon vuoksi kaikkia yhtyeen levyjä hyllyyni. Tavallaan hyvä levy, joka on aina ollut edeltäjäänsäkin vähemmän henkilökohtainen.

Lauluja metsästä (2001) jatkoi yhtyeen ja Mattilan yhteistyötä. Siitäkin tuli kultalevy, mutta yhtye alkoi väsyä itseensä. Myös aika moni vanha fani väsyi, koska bändi oli erkaantunut entisestä. Itse en edes kuunnellut levyä sen ilmestyessä vaan kopioin cd:n paljon myöhemmin. Levyn nimi tulee Jethro Tullin albumista Songs from the Wood, ehdottajanaan Rumban Antti Eerola. Sisällöstä sen verran, että ”Ihana elämä” oli videobiisi, josta kai hittiä odoteltiin. Minusta se on kivaa keskitien suomipoppia, josta kuitenkin puuttuu YUP:n varhaisempaa uraa määrittänyt tekemisen ja oivaltamisen into. Tunnetuin raita taitaa silti olla ”Rakkaus on pesti hulluuteen”, joka on onnistunut popkappale. Valitettavasti iso osa levystä kuulostaa sävellyksellisesti erittäin köyhältä. Biiseihin on upotettu kaikkea progressiivista, mutta mikään siitä ei pelasta kokonaisuutta, vaan alleviivaa yhtyeen umpikujaa. Kansa toki osti levyn kultakantaan ja listaykköseksi.

Tässä kohdin ilmestyi b-puolista ja harvinaisuuksista koostuva Hajota ja hallitse 1993–2001, jota on helppo suositella kuriositeettien metsästäjille. Siellä on muutamia timanttisia biisejä, joista aikaisemmin mainitsematon on esimerkiksi ”Puutarhurin laulu”. Sen kuulemisesta keikoilla olen aina ollut mielissäni. Tosin ”Paratiisin sahakielet” on riisuttuna ja minusta huomattavasti heikompana versiona ja sama pätee vielä selvemmin ”Homo sapiensiin”. Jostain käsittämättömästä syystä bändi ylistää näitä uusia versioita kirjassaan. Lisäksi sieltä löytyy Nylon Beatin kanssa tehdyn yhteistyön hedelmiä parin biisin verran. Kuriositeetteja nekin. YUP-kirjassa bändi kuvittelee, että yhteistyö Naikkareiden kanssa olisi ollut jotenkin radikaali ja rohkea veto, mutta minä kysyisin, mitä merkittävää se toi YUP:n taiteelliseen uraan. Ei yhtään mitään. Nylon Beatille se teki hyvää. Tämä kokoelma on minulle kuitenkin merkittävästi kiinnostavampi kuin esimerkiksi saman vuoden studioalbumi.

Leppymättömät (2003) on toinen suomenkielinen YUP-albumi, jota ei vieläkään löydy hyllystäni missään muodossa. Se kävi listakakkosena, mutta kun katson biisilistaa, ei teos ole minulle kovin tuttu. Tuottaja Mattila päätti, että kaikki voivat osallistua sävellyksiin ja hän valitsee niistä parhaat levylle. Tämä oli poikkeuksellinen tapa edistää levyä. Eikä ilmeisesti kovin onnistunut, koska se toi pintaan vähemmän toivotulla tavalla yhtyeessä jo muhivat jännitteet. Teos on melko suora, rokkaavakin. Mutta se on jotenkin hengetön. Itse en saa siihen merkityksellistä kulmaa. Mukana on aivan kivoja biisejä, kuten levyn tunnetuin ”Joutilas”. En kirjoita enempää, menen eteenpäin, koska siellä vaikuttaisi olevan kiinnostavampaa luvassa.

Tässä vaiheessa Jarkko Martikainen julkaisi ensimmäisen soololevynsä Mierolainen (2004). Osa biiseistä oli tarjolla Leppymättömille, mutta Mattila ei valinnut niitä. Soolo sai myönteisen vastaanoton, mutta se ei ollut (vielä) YUP:n loppu.

Keppijumppaa (2005) on edelleen Mattilan tuottama, mutta muuten se on askel toisaalle. Sillä hylättiin ProToolsit, haluttiin mennä taas lähemmäksi progea ja muistutukseksi vanhasta Ville Pirinen palasi kansitaiteilijaksi (Pirinen teki siis Homo sapiensin kansitaiteen). Suhde levy-yhtiön vaatimuksiin ja odotuksiin oli ahdistava. Vaikka levy meni plussalle, se näytti, että suosion aallonharja oli ohitettu. En muista, milloin ja mistä levyn ostin, mutta sen täytyy olla alennuskorista. Meno on raikkaampaa kuin parilla edeltäjällään ja musiikissa on koukkuja. Samoin soitanta ja soundit miellyttävät. Levyltä kuitenkin puuttuu räävittömyys ja yllättävyys. Tuntuu kuin yhtye näyttäisi, että tällaisia kelpo teoksia me osaamme tehdä tuosta vaan. Single ”Minä en tiedä mitään” on tasavahva, muttei sen enempää. Yhtye hehkuttaa Tynkkysen kappaletta ”Tehdas” jopa parhaaksi bändin biisiksi. No, en ole samaa mieltä. Onhan se kieltämättä hieno teos, mutta koskettaako se juuri minua? Ei läheskään yhtä paljon kuin yli 20 bändin muuta biisiä.

Vapauden kaupungit (2008) on muutos siinä mielessä, että vuonna 1999 alkanut Mattilan osuus tuottajana oli tullut päätökseensä ja basisti Tynkkynen tuotti levyn itse. Samalla kustantajaksi tuli Sakara Universalin sijaan. Oltiin siirrytty takaisin megayhtiöstä marginaaliin. Molemmat yhtiöt halusivat bändin, joten mistään potkuista ei ollut kyse. Tynkkynen puolsi Universalia, Martikainen Sakaraa. Jäsenten äänestyksen perusteella valinta osui pieneen. Jotain markkinoista kertoo, että ostin levyn ilmestymisvuoden joulukuussa Citymarketista yhdellä eurolla, kun vierailin Suomessa. Itse albumi on ”helppoa tykättävää”. Siinä on ikään kuin tiivistettynä eri puolia yhtyeen urasta, rennolla otteella toteutettuna. Eihän levy palauta varhaista rakkauttani millään muotoa, mutta se on ikään kuin sovinto exän kanssa, varsinkin kun siihen ei sijoittanut kuin euron. En silti ole varma, pääsisikö tästä biisejä omalle parhaat-koosteelleni (ellei sitten levyn päättävä ”Maailmannäyttely”). Se taitaa olla levyn suurin ongelma, ei mikään muu. Levy nousi listakakkoseksi, mutta bändi ei ollut erityisen tyytyväinen albumiin. Yllätyksenä tulivat kuitenkin kriitikoiden penseät kannat. Soundin kahden tähden arvio päättyi kysymykseen: ”Tarvitaanko YUP:ta vielä?” Hyvä kysymys.

Seuraavan vuoden alussa yhtye ilmoitti jäävänsä tauolle. Se oli vastannut kieltävästi Soundin kysymykseen.

Rupeama poikkeaa siitä, mistä lähdin liikkeelle tässä studioalbumien kuuntelusarjassa. Tarkoitus oli tutustua vähän tuntemattomampiin artisteihin ja yhtyeisiin. Välillä on kuitenkin kiva kuunnella tärkeitä yhtyeitä. Sellaiseksi YUP:n määrittelen edelleen, vaikka suhteemme laimeni viimeistään vuosituhannen vaihtuessa. Vuoden 2003 Leppymättömät oli albumi, jota en välttämättä edes kuullut kokonaan sen ilmestyessä, joten oli tässä tutustuttavaakin. Ja vaikka en koskaan täysin hylännyt yhtyettä, siitä tuli ”alennuskorista kotiin” -osaston tekijä aikaisemman ”pakko saada ilmestymispäivänä” sijaan.

Joka tapauksessa toivon, että bändi tekee vielä paluun lavoille. Svartin julkaistessa bändin varhaistuotannon vinyylinä Homo sapiensista taaksepäin olisi avautunut loistava hetki tehdä YUP soittaa levyn X -tyyppisiä keikkoja. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut eikä se olisi sopinutkaan yhtyeen omakuvaan. Jos yhtye palaa, se tekee sen todennäköisesti suurieleisemmin. Sillä välin Jarkko Martikaisen soolokeikkoja tulee katseltua lähinnä festivaaleilla ja jos vähän väsyttää, niin puolet keikasta riittää.

Mikään ei muuta läheistä suhdetta eikä vie pois mennyttä: nuorelle minälle YUP oli erittäin tärkeä yhtye. Niihin muistoihin pääsen helposti kuunnellessani yhtyeen tuotantoa ajalta ennen listaykkösiä. Eka demo ei kuitenkaan ole paras enkä ole sitä mieltä, että ”Turpasaunan” jälkeen yhtye on mennyt vain alaspäin.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Studiolevyt osa 96: Stone

Jouluna lueskelin nipun musakirjoja ja yksi niistä oli Ari Väntäsen kirjoittaman Stone (2018). Nimensä mukaisesti teos kertoo keravalaisen thrash metal -yhtye Stonen tarinan. Sen innoittamana päätin kuunnella yhtyeen studiolevyt läpi. Pari huomiota on kuitenkin paikallaan ennen kuuntelua.

Ensiksi itse teos on ihan käypä ja nopealukuinen katsaus yhtyeen uraan, joskin ote on kovin myötäsukainen. Kontroversiaalisista ja elämänmakuisista puolista vaietaan, jos ei oteta lukuun jäsenten muisteluita maaseudun keikkapaikoilta ja huoltamoilta. Ehkä tässä halutaan keskittyä musiikkiin. Tai sitten ratkaisu on tehty yhteistyön varmistamiseksi. Onkin jännää, ettei hepuista saa silti järin sympaattista kuvaa. Mainittakoon kuitenkin, etten tunne heistä ketään henkilökohtaisesti.

Toiseksi yläasteella ei voinut välttyä pitkätukkaisilta Stonea kuuntelevilta finninaamoilta, joiden päätä koristi lippa ylös käännetty lakki, pillifarkut, varsilenkkarit ja farkkuliivi, jonka selkään oli kirjoitettu Stonen logo. Tuossa laumassa oli osa parhaista kavereistani, mutta tein selväksi, ettei meidän suosikkibändimme ole sama. Seurasin kyllä thrashin nousua ja innostuin joistain, mutta Stone ei kuulunut niihin. Siksi voi olla, ettei tämänkään kuuntelurupeaman lukeminen viehätä vanhoja faneja. Tai itseäni. No, katsotaan.

Stone (1988) on kenties ensimmäinen merkittävä suomalainen thrash metal -levy. Siksi sillä on merkittävä paikka kotimaisen populaarimusiikin historiassa. En ryhdy perkaamaan kriteerejä väitteelle, mutta ainakaan tuon ajan teininä mikään suunnilleen samaan genreen kuulunut ei tuntunut vertaisteni parissa yhtä keskeiseltä. Taisin nauhoittaa levyn c-kasetille, mutta en kuunnellut sitä usein. Kaikkiaan Stone oli treenannut ja valmis bändi musiikillisesti jo debyyttinsä aikaan. Se kopioi onnistuneesti esikuviltaan, erityisesti Metallicalta, eikä tuotosta tarvitse hävetä kansainvälisessä vertailussa. Levyn avaava ”Get Stoned” ja sitä seuraava ”No commands” olivat aikanaan jengin suosikkeja ja varmaan edelleen. Muusta materiaalista nostan esiin ”Brain damagen” ja päätösraita ”Overtaken”. Koko levy on tasavahva genrensä edustaja, mutta omiin korviini hiukan turvallinen ja jopa varovainen. ”Final countdown” -vitsi saattoi upota finninaamoihin, jotka eivät olleet yhtä suosittuja tyttöjen parissa kuin Joey Tempest, mutta sen paikka ei ole levyllä. Muuten kaikki oli bändin omia tuotoksia.

No Anaesthesia! (1989) tuli heti seuraavana vuonna ja voi pojat levyn nimen hokemista sai kuulla ikätovereiltaan. Levy sai nimensä Metallican debyytillä julkaistusta Cliff Burtonin kappaleesta ”Anesthesia (Pulling teeth)”. Toisen albumin menestys oli hieman ensimmäistä vaisumpaa, mutta sisältö on hyvin samankaltaista. Alussa on introna Finlandia, mikä ei varmaan ole vittuilua kuten edellisen levyn Europe-viritys. Sinänsä on hienoa, että levyn pisin raita, yli 10-minuuttinen nimibiisi on sijoitettu b-puolen ensimmäiseksi. Se ja sitä seuraava ”Light entertainment” istuvat a-puolta paremmin omaan makuun. Esimerkiksi singlenä julkaistu ”Back to the stone age” ei minulle lähde. Ehkäpä innostun rajummasta kamasta, kuten äskettäin kuuntelemastani, samana vuonna ilmestyneestä Obituaryn Slowly we rot -teoksesta. Nipottaja voisi toki sanoa, että Obituary on deathia ja Stone speediä/thrashia. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun kuuntelin levyn alusta loppuun.

Colours (1990) on eri maailmasta. Sen kannen estetiikasta puuttuvat rässirasvat ja finnit. Eikä siinä ole Stonen logoa. Soitinarsenaalissa vilahtavat myös viulu ja sello. Alkuperäiskitaristi Jiri ”Kari Tapion poika” Jalkanen oli vaihtunut Airdashin Markku Niiraseen. Albumin listamenestys oli kuitenkin parempaa kuin edeltäjällään. Ja toisaalta, kun avausraita ”Stone cold soul” pärähtää soimaan, niin onhan siinä tuttu meininki. Tehokas biisi, muuten. Minun korviini tämä on ”kypsä” levy, joka osoittaa bändin kasvaneen ja vanhentuneen. Ehkä se on myös totisempi, mutta nyt kuunneltuna ei ainakaan huonompi. Kirjan perusteella Stonen ura oli tässä vaiheessa umpikujassa, joten odotin ”hukassa” olevaa levyä. Siinä mielessä Colours on myönteinen yllätys, vaikka en varmaankaan tule kuuntelemaan sitä kovin aktiivisesti. Cd-versiolla on bonuksena Led Zeppelin-koveri ”Friends”

Emotional Playground (1991) menestyi vaatimattomammin listalla, eikä sen otteessa ole enää samaa raikkautta kuin parilla ensimmäisellä tai myönteistä kypsyneisyyttä kuin edeltäjällään. Tässä vaiheessa pääasiallista lauluntekijä Joutsenniemeä taisi jo kiinnostaa enemmän grunge kuin metalli. Ehkä siksi teos ei ole lintu eikä kala, eikä myöskään onnistunut genrehybridi. Vaikea siitä on sanoa sen kummempaa.

Stone olisi voinut menestyä ulkomailla, mutta se olisi vaatinut parempaa organisointia, onnea ja kenties toisenlaista strategiaa (Amerikan sijasta Keski-Eurooppaa, ehkä?). Nyt se päätyi kiertämään suomalaisia teineille suunnattuja keikkapaikkoja niin pitkäksi aikaa, että yleisö lopulta kaikkosi. Ymmärtääkseni basisti-laulaja Janne Joutsenniemen vei grunge, ja hän soittikin Suburban Tribessä heti Stonen jälkeen. Roope Latvala sen sijaan pysyi metallissa ja soitti useissa eri bändeissä. Tunnetuin niistä on Children of Bodom.

Henkilökohtaisesti tämä kuuntelu muistutti, että Stone oli alusta pitäen taitavasti soittava ja kaikin puolin osaava yhtye. Se ei kuitenkaan ole minun juttuni. Se on liian tavallista, kun tällä musiikin suunnalla minua viehättää äärimmäisempi meininki (tai vaihtoehtoisesti hevi ajalta ennen thrashiä).

Loppuun yksi Stoneen liittyvä muisto: asuinalueeni nuorisotalon pihassa oli suuri harmaa betonirinkula, jota käytettiin ensisijaisesti tuhkakuppina. Joku oli kirjoittanut siihen hopeanvärisellä spraymaalilla Stonen logon. Ei se siitä mihinkään näkynyt, mutta joku muori kommentoi ohi kulkiessaan, että on se kiva, kun täälläkin on tällainen graffiti. Sekös meitä teinejä nauratti.

torstai 20. joulukuuta 2018

Mitä 15 vuotta kirja-arvioita opetti?

Vuosi 2018 on yhden aikakauden loppu. Lopetin tehtäväni yli 50 vuotta ilmestyneen uskontotieteellisen lehden, Temenoksen, kirja-arvioiden toimittajana. Tein sitä yhteensä 15 vuotta. Se on verrattain pitkä aika, mutta opettiko se mitään?

Aloitin tehtäväni muuta vuosi ennen väitöskirjani valmistumista. Mutta 15 vuoden kuluessa olen väitellyt, ollut Englannissa tutkimusprojektissa töissä, vienyt läpi Suomen Akatemian kolmivuotisen hankkeeni ja aloittanut työni uskontotieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Temenoksen (pari kertaa vaihtuneen) tiimin kanssa ei ollut koskaan mitään hankaluuksia. Päätoimittajat antoivat vapaat kädet, toimitussihteerin ja taittajan kanssa asiat sujuivat mutkattomasti ja kielentarkastajien kanssa pärjäiltiin hyvin. Myös kustantajien kanssa oli helppoa, kunhan pysyi kärryillä alati vaihtuvista henkilöistä (pahimpana ehkä Routledge). Joskus se oli jopa hauskaa, kun konferensseissa alkoi tutustua kustantajien edustajiin, ja sähköpostiosoite sai kasvot tai katkennut kontakti muodostettiin uudelleen. Pari kertaa sain lehdeltä hiukan rahallista tukea konferenssimatkoihin – kerran Kööpenhaminaan ja kerran Tukholmaan, molemmat vuonna 2007.

Yksi tylsimmistä asioista oli kirjoittajien jatkuva etsintä. Usein on vaikea edes miettiä sopivia kirjoittajia, mutta tätä pahentaa se, etteivät kirja-arviot ole arvostettuja julkaisuina. Tutkijan kannattaa – ainakin yhdestä hyvin kapeasta näkökulmasta tarkasteltuna – olla kirjoittamatta kirja-arvioita ja käyttää se aika artikkelien väsäämiseen. En ole kuitenkaan tästä asiasta täysin samaa mieltä, ja palaan siihen pian.

Joka tapauksessa sopivan arvioitsijan löytäminen tarkoittaa usein, että prosessin saa aloittaa uudelleen, koska kyseinen henkilö ei juuri nyt ehdi tai halua kirjoittaa – ei vaikka deadline olisi neuvoteltavissa. Joskus suoraan sanottuna ärsytti, kun mielestäni tarjosin juuri sopivaa teosta aloittelevalle tutkijalle, joka kuitenkin totesi vain keskittyvänsä väitöskirjaansa seuraavat neljä vuotta. En välttämättä kysynyt toista kertaa.

Itse ajattelin, että siinä olisi varsin hyvä tapa aloittaa cv:n kartuttamisen lisäksi englanniksi kirjoittaminen oman tieteenalansa parissa, jos äidinkieli on joku muu. Toiset oivalsivat tämän, toiset eivät.

Kielteinen vastaus pyyntöön on kuitenkin asiallista. Se oli – yllä sanotusta huolimatta – aina melko helppo hyväksyä. Huomattavasti suurempi ja todella yleinen vitsaus on se, että potentiaalinen arvioitsija lupaa kirjoittaa, saa kirjan ja sitten alkaa ikuinen hiljaisuus tai udellessa postilaatikkoon saapuu kohtelias viesti, ettei nyt voikaan kirjoittaa. Näitä on tutkijoissa todella paljon. Vaikka ymmärrän tutkijoiden kiireet, preferenssit ja ajan käyttöön liittyvät suunnitteluongelmat, ylimielisyys ja välinpitämättömyys ovat asioita, joita on vaikea ymmärtää.

Toisinaan tekstit kuitenkin tulivat minulle, muutenhan vuosien varrella ei olisi julkaistu arvioita. Pääosin tekstit olivat asiallisia kokonaisuuksia, jotka vaativat hyvin pientä korjailua, jotta ne saattoi julkaista. Tyytyväistä myhäilyä saivat aikaan tekstit, jotka olivat täysin tai lähes täysin valmiita saapuessaan minulle. Osan kirjoitin melkein kokonaan uusiksi, ja silloin piti käydä pari rundia sähköpostivaihtoa kirjoittajan kanssa. Yleisesti pyrin kuitenkin siihen, että tekstit menisivät läpi. Aina näin ei käynyt. Joskus joku itselleni täysin tuntematon lähetti tekstin kirjasta, jonka aihe oli lehden aihepiirien reunamilla. Jos teksti ei meinannut muokkautua, asia piti jättää sikseen. Onneksi näin ei tapahtunut kovin usein.

Sen ainakin opin, että kirja-arvioiden kirjoittaminen vaatii taitoa. Ja sitä taitoa voi kehittää. On monia mahdollisia ongelmia. Yksi ei osaa kirjoittaa jäsentyneesti – esitys ei ole looginen. Toinen kirjoittaa kuin kaikki olisivat lukeneet kirjan tai ainakin olettaen, että jokainen tuntee kirjan aihepiirin läpikotaisin. Kolmas, ja tämä liittyy tyypillisesti edelliseen, kirjoittaa kuin ei olisi koskaan vaivautunut selvittämään, millaiseen lehteen on kirjoittamassa. Neljäs ei ole alkuunkaan kiinnostunut suosituspituudesta (ja tämä oli yleensä hyvin pieni pulma). Viides on yltiökriittinen eikä siksi välitä edes esitellä kirjan argumenttia ja rakennetta. Kuudes on niin epäkriittinen ja imelä, että toimittaja haluaisi hyllyttää koko arvion.

Yleisin ja toimivin neuvoni kirjoittajille oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: kuvaa teoksen argumentti ja rakenne mahdollisimman rehellisesti ja laita loppuun pari kolme kriittistä huomiota. Se toimi useimmiten, ehkä juuri yksinkertaisuutensa vuoksi.

Toimittajana halusin varmistaa, että jonossa on aina odottamassa muutama arvio. Näin vältin tilanteen, jossa arvioita ei ole ollenkaan valmiina lehden deadlinen lähestyessä. Se oli mielestäni järkevin ratkaisu, vaikka se tarkoitti, että osa kirjoittajista joutui odottamaan pitkään oman arvionsa ilmestymistä. Otin standardiksi kiittää ihmisiä kärsivällisyydestä. Usein varoittelin etukäteen, että julkaisussa kestää tovi. Joskus joku höppänä yritti päästä jonon ohi jollain verukkeella, ikään kuin juuri heidän kirjoittamansa arvio olisi tärkeämpi kuin joidenkin toisten. Useimmiten kirjoittajat suhtautuivat kuitenkin myötämielisesti ja ymmärtäen kehittämiini toimintaperiaatteisiin.

Kirja-arviot tulevat kolmea pääreittiä pitkin: toimittaja voi pyytää arvostelukappaleita ja etsiä kirjoittajat; kirjoittaja ottaa yhteyttä toimittajaan ja saa sitten arvostelukappaleen; kirjoittaja lähettää valmiin arvion suoraan toimittajalle. Kaikki käyvät, mutta jos jotain saa sanoa ihmisille, niin viestini on tämä: olkaa aktiivisia kirja-arvioista vastaavien suuntaan ja kertokaa, että haluatte arvioida teoksen X. Jos teillä on jotain uskottavuutta toimittajan silmissä – mukaan voi laittaa perustelut tai cv:n – hän tilaa kirjan mielellään, koska se helpottaa hänen työtänsä mahdollisten kirjoittajien metsästämisessä.

Toimittajan työn etuihin kuuluu, että jos on oikein kiinnostunut kirjoittamaan jostain teoksesta, voi päättää olevansa ensimmäisenä jonossa. Tällaista kilpailua ei kuitenkaan syntynyt minun urani aikana kovin usein. Sen sijaan kirjoitin jonkin verran teoksista, jotka tulivat pyytämättä suoraan kustantajalta, jos innostuin niistä selaillessani. Muutaman kerran käytin tulevan viikonlopun kirjan lukemiseen ja arvion kirjoittamiseen, jos selaillessa syntyi jokin idea tai näkökulma, joka voisi perustella arvion.

Näissä kohdissa aina ihmettelin niitä, jotka vaativat puoli vuotta arvion kirjoittamiseen eivätkä silti saa niitä valmiiksi. Se myös opetti itselleni joidenkin mielestä epäortodoksisen näkökannan: sinun ei tarvitse olla teoksen aihepiirin huippuasiantuntija, jos siihen saa muuten relevantin tai kiinnostavan lähestymistavan. Joka tapauksessa suosittelen seuraavaa: varaa kirja-arvioille rajattu aika ja tee työ siinä. Ei se vaadi viikkojen työtä. Sen kun luet kirjaa ja alat saman tien jäsennellä tiedostoon lauseita, joista käy ilmi keskeiset väitteet ja jotka sisältävät jonkinlaisen oman kriittisen näkökulman.

Kirjoitin Temenokseen yhteensä 13 arvioita (15 kirjasta) vuosien 2004 ja 2017 välisenä aikana. Tein yleensä niin, että en julkaissut peräkkäisissä lehdissä vaan joka toisessa (poikkeuksina vuodet 2005 ja 2007). Julkaisin kaikkina muina vuosina paitsi 2006, 2009 ja 2012.

Julkaistut arviot lähettelin kustantajille, jos löysin oikean osoitteen. Lisäksi lähetin usein omat arvioni teoksen kirjoittajalle tai kirjoittajille, ainakin silloin, jos oletin heidän kiinnostuvan pointeistani. Palaute oli aina vähintään kohteliasta (”fair and balanced”) ja usein suorastaan kehuvaa. Kertaakaan kirjoittaja ei lähtenyt kirjoittamaan privaattia vastinetta.

Uskoisin, että vaikka akateeminen maailma ei pisteyttäisi kirja-arvioita, niin niiden kirjoittaminen ja myös niiden toimittaminen on kohentanut monia tutkimuksellisesti relevantteja taitoja. Siksi myös sinun kannattaisi harkita arvioiden kirjoittamista. Niiden toimittaminen ei ehkä sovi kaikille, mutta sitäkin on hyvä kokeilla, jos tilaisuus tarjoutuu.

Tässä olen listannut kokemuksiani ja niistä voi lukea myös vastauksia otsikon kysymykseen. Viime aikoina into kirja-arvioiden toimittamiseen kuitenkin väheni. Se alkoi tuntua väkinäiseltä ja totesin, etten saa sinänsä tärkeästi työstä enää samanlaisia onnistumisen ja oivalluksen tunteita kuin aikaisemmin. 15 vuotta opetti myös sen, että pitää tietää, milloin on aika väistyä ja antaa tilaa muille.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Studioalbumit osa 95: The Stooges

Ensiksi tutuksi tuli Iggy Pop. Se oli vuonna 1987, kun katsoin televisiosta suorana hänen keikkaansa kotikaupungissani (viiden kilometrin päässä itse keikasta). The Stooges tuli tutuksi paljon myöhemmin, mutta on sekin viihtynyt mielessäni vuosikausia. Yle Areenasta katsottu dokumentti, Jim Jarmuschin Gimme Danger (2016), oli sen verran viihdyttävä, että päätin kuunnella kaikki Stoogesit läpi.

Kolme viidestä voin kuunnella fyysisinä äänitteinä poistumatta kotoa. Kahteen 2000-luvun albumiin tarvitaan suoratoistopalvelua.

The Stooges (1969) on protopunkin klassikko. John Calen tuottama albumi ei myynyt kummoisesti ilmestyessään, mutta sen vaikutusta myöhempään populaarimusiikkiin on vaikea yliarvioida. Yhtye oli aikaisemmin nimeltänsä The Psychedelic Stooges, ja psykedeeliseksi levynkin piti aluksi muodostua. Lyhyempi biisiformaatti kuitenkin mullisti kaiken ja levystä tuli rokkia, joka myöhemmin nimettiin protopunkiksi. Vain yksi raita, kymmenminuuttinen ”We will fall”, menee psykedelialle ominaisiin mittoihin, ja pidän siitäkin. Levyn tunnetuin raita on yksinkertaisuudessaan nerokas ja tehokas ”I Wanna be your dog”, mutta avausraita ”1969” ja b-puolen avaava ”No fun” nousevat myös merkittäviksi raidoiksi. The Stoogesia, erityisesti edellä mainittuja, on koveroitu niin paljon, etten lähde kirjoittamaan siitä aiheesta sen kummemmin. Yhtyeen debyytti on muuten siitä erikoinen klassikko, että bändillä oli valmiina noin 5 biisiä – jotka ovat myös levyn parhaita – ja loput tehtiin viime hetkillä. On tuttu kuvio, että viime hetkillä tehdään biisi, josta tulee yhtyeen merkittävin, mutta kun biisejä puuttuu enemmän, voi tulokseksi tulla pannukakku. Ei tullut. Hyllyssä tämä on ollut pitkään vain kopiona, mutta nyt se on myös vinyylinä.

Fun House (1970) oli debyytin tavoin kaupallinen pettymys ja historian rehabilitoima klassikko. Tämänkin sisältöä on koveroitu niin paljon, että mainitsen vain Damnedin debyytilleen tekemän ”1970” – nimellä ”I Feel alright” – koska se oli itselleni niin kova juttu teininä, ennen kuin olin edes kuullut alkuperäistä. Ja joillekin on olennaista, että Bar Loosen nimi on peräisin albumin kakkosraidasta, joka ei lukeudu suosikkeihini. ”T.V. Eye” on melkoisen tehokas punkrytistys, ”Dirt” on keskitason bluesia, ja päätösraita ”L.A. Blues” lähentelee noisea. Funhousen ostoaikaa en muista, mutta cd on kulkenut mukana useita vuosia. Täytyy silti sanoa, että levy ei koskaan ole noussut henkilökohtaisesti todella merkittäväksi siksi, että siinä on niin paljon runkkurokista – ja myös The Doorsin rokkaavasta puolesta – muistuttavaa materiaalia, josta edes saksofonin tuuttaus ei tee kuolematonta. Samasta syystä valitsen ehkä hieman epäortodoksisesti debyytin, jos nämä kaksi pitää asettaa paremmuusjärjestykseen, mutta tärkeän teoksen äärellä tässäkin ollaan.

Raw Power (1973) ilmestyi jo hyvin erilaisessa tilanteessa. Bändi oli välissä hajonnut ja uutena kasvona kitaristi James Williamson oli ryhtynyt heroiinikoukusta erkaantuvan Iggyn kanssa työstämään levyä. Aikaisemmilta tutut Ashetonin veljekset, Ron ja Scott, tulivat takaisin remmiin. Ja Bowie tuottajaksi, joskin markkinoille tuli myöhemmin myös Iggyn tuottama versio. Levyn avaa ehdoton tykkiraita ”Search and Destroy”. Sitä seuraa toinen onnistuminen, riipivä mutta vähemmän rokkaava ”Gimme danger”. ”Your pretty face is going to hell” on kovaa rokkia, mutta ei aivan alun tasoa. Kuiskaillen ja hönkäillen etenevä sumuinen ”Penetration” on vahvaa keskitasoa. B-puoli alkaa nimibiisillä, joka onkin tyylipuhdasta protopunkia parhaimmillaan. Hidastempoisempi ”I need somebody” toimii Iggyn narisevan äänen kera. ”Shake appeal” on taas onnistunut punkrokki ja levyn päättävä, yhdelle Läjä Äijälän projektille nimensä lainannut ”Death trip” on kokeilevampaa psykedeelistä rokkia. Tämäkään teos ei myynyt hyvin ilmestyessään, mutta sen merkityksen historia on jo osoittanut. En muista tarkkaan, milloin ostin tämän, mutta se oli markka-aikana. Siitä lähtien se on soinut taloudessa tasaisin väliajoin. Muistan joskus Kauko Röyhkän nimenneen sen parhaaksi rock-levyksi. Kovin kaukana totuudesta Röyhkä ei ole, vaikka ei se itselleni aivan kaikkein tärkein levy ole ollutkaan.

The Weirdness (2007) oli ensimmäinen elinaikanani ilmestynyt Stooges-albumi. Eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Keikat ehkä kiinnostivat ihmisiä, mutta muistan lukeneeni useammankin yhden tähden levyarvion (esimerkiksi Pitchfork). Kaiken huippuna on Alternative Pressin 0,5/5. Kokoonpano oli silti asiallinen – aikaisemmin bändissä olleiden Iggyn, Ashetonin veljesten ja saksofonisti Steve Mackayn lisäksi basistiksi tuli Minutemenin sympaattinen Mike Watt. Ja sisältökin on parempi kuin yllämainittujen arvioiden numerot. Niukasti. Ehkä 1,5/5 olisi valintani. Jos yhdellä sanalla pitäisi arvioida, se olisi ”yhdentekevä”. Kun kyse on suuren klassikkobändin paluusta, tuo sana ei saisi hallita fiiliksiä. Niin kuitenkin kävi, eikä tilanne ole muuttunut.

Ready to Die (2013) on siitä mielenkiintoinen reunionin jälkeinen levy, että se toistaa osaltaan The Stoogesin varhaisen tarinan: nyt biisinikkariksi ja jopa tuottajaksi tuli mukaan James Williamson, joka korvasi vuonna 2009 kuolleen Ron Ashetonin. Arviotkin olivat hitusen suotuisampia. Ja totta tosiaan. Tämähän kuulostaa varsin verevältä rokilta, vaikka ei se maailmaa mullista. Ei ole tarvekaan. Papparokkia hyvällä otteella, parempi kuin edeltäjä, mutta ymmärrettävästi kaukana yhtyeen kolmesta klassikosta.

Siinäpä tuli kuunneltua ja pitkälti kerrattua The Stoogesin studiolevyt. Paljon mikään ei mielikuvissani muuttunut. Raw Power ja debyytti ovat paikkansa ansainneet. Myös Fun House on merkkiteos, mutta omaan makuuni siinä ainesosien suhteet ovat menneet pieleen (liian vähän punkkia ja hitusen liikaa jotain sellaista, millä skandinaavisen toimintarokin heikoimmat yrittäjät täyttivät sävellyksensä). Paluulevyistä ei kai kukaan jaksa vakavissaan puhua kovin pitkään.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 levyt

Taas on se aika vuodesta, että voi katsoa taakse ja pohtia, mitä kaikkea musiikkia kuluvana vuonna ilmestyi. Mitään massiivista tai pieteetillä koostettua listaa en ryhdy väsäämään, mutta kirjoitellaan nyt sellainen suosituslista niille, jotka etsivät jotain soittolistoilleen tai – mikä vielä parempaa – levyhyllyynsä.

Vuonna 2018 ilmestyi kaikenlaisia indiekiekkoja, jotka eivät kuitenkaan päätyneet lentoradallaan hyllyyni. Mikään seuraavista ei ole toistaiseksi sytyttänyt niin paljon, että olisin ehtinyt tekemään kauppoja, mutta kaikista on hyvin myönteinen fiilis. Indien lisäksi listassa on myös vinoa rokkia, toisteista jurnutusta ja kunnollista jammailua Afrikasta. Muistutettakoon, että tapanani on ostella levyjä myöhässä, pienellä viiveellä, joten osa näistä löytänee vielä paikkansa hyllystäni. Kuunnelkaa siis esimerkiksi näitä:

Arctic Monkeys (Tranquility Base Hotel + Casino), Bardo Pond (Volume 8), Courtney Barnett (Tell Me How You Really Feel), Beak> (>>>), Deafheaven (Ordinary Corrupt Human Love), Dungen & Woods (Myths 003), Eels (Deconstruction), Tav Falco (Cabaret of Daggers), Simone Felice (The Projector), Ezra Furman (Transangelic Exodus), The Good the Bad and the Queen (Merrie Land), Seun Kuti & Egypt 80 (Black Times), MGMT (Little Dark Age), Mitski (Be the Cowboy), Peaking Lights (Sea of Sand), Phosphorescent (C’est La Vie), Reverend Horton Heat (Whole New Life), Rolling Blackouts Coastal Fever (Hope Downs), Ty Segall (Freedom’s Goblin), Unknown Mortal Orchestra (Sex & Food), Kurt Vile (Bottle it in), Yo La Tengo (There’s a Riot Going on)

Tuosta listasta 5–10 saattaa löytyä muiltakin listoilta. Muutamaa joutuu etsimään kovasti, jos fyysiset esineet kiinnostavat.

Paljon muutakin tuli kuunneltua, mutta ulkomaisista uutuuksista hyllyyni päätyivät ainakin nämä, aakkosjärjestyksessä:

Beach House: 7                                      
The Breeders: All Nerve 
The Brian Jonestown Massacre: Something Else     
Luke Haines: Sometimes I Dream of Glue                 
The James Hunter Six: Whatever it Takes               
The Low Anthem: The Salt Doll Went to Measure the Depth of the Sea         
Stephen Malkmus and the Jicks: Sparkle Hard                             
Oh Sees: Smote Reverser
Josh T. Pearson: Straight Hits              
Spiritualized: And Nothing Hurt          
Uncle Acid & the Deadbeats: Wasteland
Watain: Trident Wolf Eclipse               
Wooden Shjips: V.

Kaikki yllä mainitut ovat hienoja levyjä, joskin suurin osa on harvojen makuun sopivia. Eniten olen kuunnellut Josh T. Pearsonin hämmentävää teosta, joka kääntyi alun ihmettelyn jälkeen reilusti plussan puolelle, sekä ruotsalaisen black metal -yhtye Watainin uutukaista, joka taitaa olla ensimmäinen uutena vinyylinä ostamani genrensä edustaja. Molemmat näin myös keikalla vuoden aikana.

Kotimaisista seuraavat hienoudet eivät ole omassa hyllyssäni, vaikka osa löytyy samasta taloudesta.

Ghost World (Spin), Hän (Harhakuvitusmaailmassa), Itä-Hollola Installaatio (Pelko paremmasta tulevaisuudesta), Lasten Hautausmaa (III), Rosita Luu (SOS), Mopo (Mopocalypse), Musta Risti (s/t), Jukka Nousiainen (Ei enää kylmää eikä pimeää), Vesta (Lohtulauseita), Vuoret (Portti)

Rosita Luun ostan, kun se ilmestyy vinyylinä, Ghost Worldin hankin jossain vaiheessa ja kai Nousiainen ja Lasten Hautausmaakin pitäisi hommata. Mopo, Itä-Hollola ja Vesta on kumppanin hyllyssä.

Ja ylimääräinen shout-out Villen Utö-yhtyeelle (s/t).

Omaan hyllyyn päätyivät ainakin seuraavat kotimaiset, aakkosjärjestyksessä:

Kesä: Aukea
Kynnet: Vähät välittää                          
Lähtevät kaukojunat: II
Maailmanloppu: Tuhon koodi                                   
Nuoret Marttyyrit: Vieraille
Hal Peters and His Trio: Crazy Mixed Up Blues
Puhelinseksi: Meillä on ikävä kaikkea 
Puhelinseksi: Mitä meistä tänne jää
Pursiseura: s/t
Pää kii: Jos huonoo onnee ei ois…
Seksihullut: Vänrikki Stoolin seksihullut tarinat
Ydinperhe: Älä tee mitä pitää

Kaikkea voi suositella, vaikka suostuinkin maksamaan täyden hinnan vain parista yllä mainitusta. Nostetaan esiin neljä artistia. Oli mukavaa, että Pää kii sai ulos toisen kokopitkänsä vetävää melodista punkkia. Nuoret Marttyyrit hiipi ihon alle hitaasti mutta varmasti novellimaisilla teksteillään ja vangitsevalla tunnelmallaan. Rovaniemen punk-toivo Puhelinseksi julkaisi vinyylinä kaksi mini-älppyä, joskin toinen niistä (Meillä on ikävä kaikkea) on löytynyt hyllystä kasettina jo pidemmän ajan. Ydinperheen hardcorella täytettyä vinyyliä odoteltiin pitkään ja sieltä löytyvät vuoden kaksi kotimaista suosikkibiisiäni: ”Pummilla” ja ”Ratkaisu asunto-ongelmiin”.

Vuoden kuunnelluin biisi Spotifyssani oli Brian & Helvetin Perunan ”Mä tapan sut”. Eivät ne muutkaan olleet ihan myyntilistojen kärkisijoilla.

Jotain saattoi unohtua, mutta sellaista sattuu. Hyvää kuuntelua!

perjantai 30. marraskuuta 2018

Studioalbumit osa 94: Suicide

Tässä vaiheessa elämää ei aina muista, milloin johonkin kiinnostavaan juttuun tutustui ensimmäisen kerran. Pätee myös yhdysvaltalaiseen Alan Vegan ja Martin Revin muodostamaan duoon, jonka nimi on Suicide.

Sen kuitenkin muistan, että kotimaista Leo Bugarilovesia olin diggaillut paljon aikaisemmin. Sitä kommentoivat mainitsivat aina Suiciden, joten nimi jäi mieleen. Ehkä tutustuin johonkin biisiin ennen aikoja, jolloin cd-levyjä ryhdyttiin polttamaan kotikäyttöön, mutta viimeistään kotipolton aikaan muistan kirjastosta lainatun pari yhtyeen levyä. Niistä tuli innostuttua jonkin verran. Samoihin aikoihin ilmestyi Vainio/Väisänen/Vega -nimellä tehty albumi, jossa on loistava hyvin Suicide-henkinen ”Red lights down” (1998). Myöhemmin on tullut sauhuttua esimerkiksi ”Ghost riderista”, joka löytyy yhtyeen debyytiltä. Suiciden diskografia on kuitenkin jäänyt hämärän peittoon, joten käydään sitten studiolevyt läpi.

Suicide (1977) kuuluu niihin levyihin, jotka kaikkien pitäisi kuunnella ainakin kaksi kertaa. Aloitetaan historiallisista syistä: koneilla tehtyä hyvin omaperäistä, kokeilevaa, kaiutettua ja minimalistista musiikkia, jossa kuuluu vahvasti läpi 50-luvun rockabilly, ja kaikki tämä kitaravetoisen punkin kulttuurisessa kontekstissa, ilman ”oikeita” soittimia. Tämä kiteytyy heti täydellisessä avausraidassa ”Ghost rider”. Muutamissa raidoissa lyriikat keskittyvät traagisiin henkilötarinoihin, joista tulee mieleen New Yorkin tarinaniskijät, erityisesti Lou Reed. Levyn seitsemästä raidasta normimittaisia on kuusi. Poikkeuksena on surullinen tarina ”Frankie teardrop”, jota kerrotaan 10,5 minuuttia. Aluksi kriitikoilla ja muillakin oli vähän vaikeuksia, mutta nyt tämä on tunnustettu klassikko – ja hyvästä syystä. Syksyllä tämä tuli vastaan vinyylinä (alkuperäinen Saksa-painos 15€), joten tein kaupat ja poltetun cd:n syyksi pysyä hyllyssä on sen sisältämä CBGB-live. Suosittelen samaa kaupantekoa muille.

Suicide: Alan Vega and Martin Rev (1980) on hieman hankalampi ja itselleni lähes tuntematon tapaus. Se ei missään nimessä pärjää vertailussa rosoiseen ja rohkeaan debyyttiin. Jos sitä yrittää kuunnella siitä irrallaan, kyse on kiillotetusta mutta pätevästä, lähempänä omaa aikaansa olevasta teoksesta. Sitä ennen duo julkaisi singlen, esimerkiksi Neneh Cherryn ja Bruce Springsteenin koveroiman ”Dream baby dream”, joka ei ole alkuperäisellä pitkäsoitolla. Se on kuitenkin lisätty myöhäisempiin versioihin ja kuuluu yhtyeen parhaimmistoon. Levyllä on vähemmän tärkeitä raitoja, kuten pehmopoppi ”Sweetheart”, mutta esimerkiksi ”Mr. Ray”, ”Touch me” ja ”Harlem” ovat laatua. Ilmestyessään teos ei hetkauttanut maailmaa, mutta myöhemmin musiikkia tehneet ihmiset ovat muistaneet korostaa levyn hienouksia, esimerkiksi Bobby Gillespie. Markkinoilla on kallis vinyyli. Harmi, sillä normaalihintaisena laittaisin ostoskoriin.

A Way of Life (1988) on selkeästi hyvä levy eikä se kuulosta 80-luvun soundeissa pöhöttyneeltä, vaikka ilmestyikin vasta vuosikymmenen lopulla. Mutta sitä en tajua, että kakkosraita ”Surrender” on nostettu jotenkin muiden yli. Minusta se on verrattain tylsä valtavirran biisi, joka erkanee askeleen verran (ei enempää!) duolle ominaisesta häröilystä. Sen sijaan lähes koko muu levy on taattua Suicidea. Avausraita ”Wild in blue” ja esimerkiksi mainiot ”Rain of ruin” ja ”Dominic Christ” takaavat, ettei taso putoa. Itselleni tutuin ralli on ”Jukebox baby 96”, jonka koveroi jo 90-luvun alussa kotimainen originelli yhtye Tom Cat Rebels. Tuoreemman koverin on tehnyt loistava Moon Duo, jonka soitossa ylipäätään kuuluu etäisiä Suicide-vaikutteita. Ostaminen menee harkintaan, mutta markkinoilla on vain cd.

Why Be Blue (1992) oli debyytin lisäksi se toinen levy, joka kirjastosta tuli kannettua kotiin. Siinä onkin muutama raita, joista pidän paljon: nimibiisi, sitä seuraava ”Cheat cheat” ja ”Pump it”. Keskimäärin tempo on kiivastunut, mutta sepä ei ole harmin paikka. Äänimaailma on jokseenkin erilainen, ahdetumpi ja tunkkaisempi, mutta muutamat hyvät biisit pelastavat paljon. Jokseenkin diskojumpalta tämä kuulostaa, mutta Suiciden esittämänä sekin kelpaa. Laittaisin tämän kuitenkin jonon hännille, jos näitä asetellaan paremmuusjärjestykseen. Silti voisin ostaa älppärinä omaan hyllyyn, jos a) saa alennuksella ja b) nuo pari aikaisempaa saa sinne samaan syssyyn.

American Supreme (2002) on täydellinen albumi pop-opportunistille. Se on niin tarpeettoman ja kuraisen kuuloinen erityisesti musiikkinsa osalta, että se väistämättä houkuttelee ihmisiä erottautumaan massasta väittämällä sitä yhtyeen parhaaksi. Voin kertoa salaisuuden: tämä ei ole yhtyeen paras teos. Duon äännähtely – huohotukset ja laulunpalaset – saa edelleen hyväksynnän. Siksi albumi ei ole katastrofi, vaan käypää keskitasoa.

Suicide on merkittävä ja omaperäinen duo. Mutta jos se olisi vain niitä, ei sitä jaksaisi kuunnella. Niiden lisäksi Suicide on pääosin erittäin nautinnollista kuunneltavaa, vaikka kaikki albumit eivät ole yhtä tärkeitä. Duon vaikutus musiikintekijöihin todistaa sen merkityksestä. Itselleni Suiciden elektroninen nykivä hölkkä toimii parhaiten silloin, kun se muistaa saaneensa vaikutteita 50-luvun rockabillystä.

Alan Vega kuoli vuonna 2016 78-vuotiaana. Martin Rev porskuttaa ja on 70-vuotias.