tiistai 17. tammikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 4: Journalistin vapaus

Neljäntenä jouluna kootussa pinossa oli Heikki Luostarisen ja Pentti Raittilan toimittama Journalistin vapaus (2014). Viidestä artikkelista, esipuheesta ja epilogista koostuva lyhyehkö teos on kunnianosoitus vuonna 2012 kuolleen Pertti Hemánuksen vuonna 1983 ilmestyneelle tutkimukselle Journalistinen vapaus.

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi on tavallisesti sananvapauden ja lehdistönvapauden ykkönen. Silti tarkemmassa syynissä journalistin tai journalistisen vapauden kysymys on polttava. Hemánus tarkoitti sillä ensisijaisesti ”muiden kuin päätoimittajien vapautta tehdä journalistista työtään oikeiksi katsomiensa päämäärien hyväksi” toimituksen tai mediainstituution esteiden sitä rajoittamatta. Viimeaikainen keskustelu Yleisradiosta ja pääministeri Sipilästä on erinomainen esimerkki journalistisen vapauden rajoittamisesta: esimies esti rivitoimittajien työskentelyn.

Se, miksi journalistin vapaus on tärkeää perustuu ajatukseen siitä, että journalistit toteuttavat yhteiskunnallista tehtävää välittäessään informaatiota ja ylläpitäessään vuorovaikutusta eri tahojen välillä. Tätä vasten on kuitenkin huomattava, että journalismi on kuin pienteollisuutta, jossa aikapaineet asettavat rajoitteita idealismille. Tämä vaikuttaisi olevan pysyvä tekijä. Poliittiset tekijät olivat merkittävässä asemassa ennen 1980-lukua – ja yksittäisille toimittajille poliittisesta sitoutuneisuudesta saattoi olla jopa etua, sillä se saattoi tarjota pääsyn tiettyyn työhön tai informaatioon – mutta sittemmin suuremman paineen on asettanut voitontavoittelu.

Yksi historiallinen muutos koskee journalismin henkilöitymistä. Vuosikymmeniä sitten uutisjutuissa oli harvoin toimittajan nimi, mutta nimen – ja kasvon – merkitys, voima ja taloudellinen arvo alkoivat selvitä televisiokulttuurin kaiken henkilöivän eetoksen myötä.

Jos vapautta on, niin miten se on nykytoimittajien mielestä onnistuneesti käytetty? Haastattelujen perusteella silloin kun on keksitty itse uutisaihe. Vielä paremmin menee, jos tuo aihe paljastaa jotain, jota päättäjät eivät haluaisi julkistaa. Jos se herättää keskustelua netissä ja kahvipöydissä, ollaan lähellä suomalaisten toimittajien käsitystä onnistumisesta. Toki näiden lisäksi on tärkeää, että juttu kestää kriittisen tarkastelun eikä sisällä virheitä.

Käytännössä ihanteille ei aina ole puitteita. Jos tärkeän aiheen totuudellisuuden varmistaminen vie aikaa ja on työlästä, aiheeseen ei välttämättä tartuta.

Jos aivan ihannetilanteeseen ei päästä, niin ainakin halutaan herättää keskustelua (muttei välttämättä kohua) ja tarjota jokin uusi näkökulma aiheeseen.

Kantaakin voidaan ottaa, kunhan se ei lokeroi toimittajaa. Helpointa tämä on yksittäisissä kysymyksissä (homoliitot, turkistarhaus). Puoluepoliittista sitoutumista kartetaan osittain juuri siksi, että sen avulla toimittaja leimautuu muiden silmissä lähes kaikissa kysymyksissä.

Journalistin vapauteen vaikuttaa myös koettu työympäristön muutos. Sen tarkastelussa käy ilmi, että muutoksiin sopeudutaan, vaikka yksilötoimittajista olisikin tullut ylhäältä johdettuja ja kvartaalitalouden toiveisiin vastaavia avokonttorin tiimissä brainstormaavia ja moniosaajia. Kenties muutokset on sisäistettävä hyveiksi, jotta työssä koetaan vapautta. Tämän yleisimmän puhetavan lisäksi löytyi kriittisempiä ääniä – joko vanhakantaisessa toimituksessa työskentelevältä uudet hyveet sisäistäneeltä toimittajalta tai notkeassa toimituksessa työskentelevältä vanhoista hyveistä kiinni pitävältä toimittajalta.

Journalistin vapautta rajoittaa työvoiman ylitarjonta. Se ei kuitenkaan näytä vähentävän journalistin työn houkuttavuutta. Jos ajatellaan, että journalismi on asenne, jossa on tavoitteena kerätä ja jakaa yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa, eikä työsuhde mediaan, monen journalistin vapautta rajoittaa pakko käyttää aikansa tulonhankintaan journalistisen palkanmaksun ulkopuolella. Toisille se sopii paremmin kuin toisille. Tyypillisesti nuoret sietävät pätkittäisyyttä ja epävarmuutta paremmin, koska ajattelevat tai toivovat sen olevan väliaikaista. Koko työuran tilanteena se voi olla elämäntapavalinta, jonka mukana tulee merkittäviä rajoitteita (esimerkiksi asuntolainan ottaminen voi olla suuri riski, jos sitä ylipäätään annetaan).

Vaikka en tässä pyrikään luomaan kriittistä arviota teoksen yksittäisiin teksteihin, vaikka kirjoittaa voisi teoreettisuuden verrattaisesta ohuudesta ja metodologisten pohdintojen vähäisyydestä, en malta olla kommentoimatta yhtä asiaa. Esa Reunasen tekstissä toimittajan poliittisesta identiteetistä on käsitelty kiinnostavasti toimittajien käsityksiä onnistumisesta. Haastatteluihin ja kyselyyn perustuvassa aineistonkäsittelyssä kuitenkin päädytään pohtimaan poliittista identiteettiä. Sen sijaan että oltaisiin rakennettu aiheeseen huonosti sopiva (olkiukkomainen) vastakkainasettelu Jürgen Habermasin rationalistisen ja Chantal Mouffen antagonistisen politiikkakäsityksen välille, kysyn, oltaisiinko voitu vaikkapa kysyä toimittajien puoluekantaa aivan tavallisilla kysymyksillä, kuten ”Mitä puoluetta äänestit viime vaaleissa?” ja ”Jos nyt olisi vaalit, mitä puoluetta äänestäisit?”. Vastaukset näihin olisivat yksistään tuottaneet vähintään yhtä paljon kiinnostavaa tietoa toimittajien poliittisesta identiteetistä kuin artikkeliin päätyneet pohdinnat.

Opiskellessani sivuaineena tiedotusoppia pääsin osallistumaan Hemánuksen luentosarjalle. Tuolloin – vuonna 1995 – hän oli jo eleiltään vanha mies, vaikka olikin 61-vuotias. Hän ei jaksanut luennoida seisaaltaan, mutta sujui se istualtaankin. Miehen pää oli sentään kunnossa. Luentosarjalla käytiin läpi nippu tuoreita suomalaisia tiedotusopillisia teoksia, joita Hemánus kommentoi. Olin vaikuttunut hänen arvioistaan ja kyvystään tuoda ilmi näkökulmia, joilla haastaa teosten sisältöjä.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Studioalbumit osa 72: Free

Brittiläinen Free kuuluu yhtyeisiin, joista tiedän suunnilleen kaksi asiaa. Niillä on puuduttava renkutus ”All right now”, josta en ole koskaan pitänyt. Ne hajosivat 1973 ja yhtyeen laulaja ja rumpali jatkoivat parin muun kaverin kanssa nimellä Bad Company. Näistä tiedoista on vaikea löytää perustetta tunteelle siitä, että saattaisin pitää yhtyeestä, jos vain vaivautuisin tutustumaan. Jostain tällainen tunne kuitenkin tuli. Päätin selvittää, miltä yhtye kuulostaa kuudella studioalbumillaan.

Tons of Sobs (1969) liitetään osaksi brittibluesin nousua. Sen soittajat olivat vasta teini-ikäisiä. Korvaani se kuulostaa kehityskelpoisen yhtyeen rujosoundiselta levyltä, jossa ei kuitenkaan ole tarpeeksi boogieta, rokkia eikä syvää bluesia. Se tavallaan jää eri genrejen väliin. Se oli suositumpi Yhdysvalloissa kuin kotimaassaan. Nuorisoa voi onnitella, että tuon ajan tyylin vastaisesti vain kaksi kymmenestä on kovereita – amerikkalaisilta bluesmiehiltä, tietenkin.

Free (1969) ilmestyi heti debyytin perään. Se sisältää yhdeksän omaa raitaa, ei yhtään koveria. Soundillisesti levy on hiotumpi, vähemmän rujo. Musiikkityyliltään siinä on vähän vähemmän bluesia ja hieman enemmän keskitien rokkia ja folkahtavia hetkiä. Albumi floppasi jenkeissä. Briteissä se nousi listalle, mutta suosio oli vaatimatonta. Muistettavin osa levyssä on kansi (kuvassa), mutta tällä en tarkoita, että sisältö olisi kuuntelukelvotonta. Ei suinkaan, mutta ollaan kuitenkin etäällä siitä, että teos sytyttäisi kunnolla. Omaa ilmettä on silti roimasti enemmän kuin debyytillä. ”Trouble on double time” sopisi hyvin autoilun taustamusiikiksi.

Fire and Water (1970) räjäytti potin. Ilman sitä emme välttämättä muistaisi bändiä laisinkaan. Se menestyi sekä Briteissä että Yhdysvalloissa. Se sisältää jo mainitun renkutuksen ”All right now”. Levy alkaa kuitenkin nimikkobiisillä, jonka ovat koveroineet esimerkiksi Wilson Pickett ja Ace Frehley. Se onkin jonkinlaista hard rockia, muttei kuitenkaan heviä. B-puolen aloittaa ”Mr. Big”, hiljalleen kasvava rokkipönötys, josta samanniminen yhdysvaltalainen 90-luvun hard rock -yhtye otti nimensä (ja koveroi kappaleen vuonna 1993). Kenties albumi on ollut aikanaan suunnannäyttäjä. Sen vaikutus kuuluu myöhemmässä, erityisesti amerikkalaisessa hard rockissa, mutta valitettavasti korvissani teos on tyhjänpulskeaa patsastelua, josta puuttuvat hyvät sävellykset. Moni on varmasti eri mieltä, mutta tähänastisista Freen albumeista tämä on vähiten miellyttävä. Ymmärrän teoksen merkityksen populaarimusiikin historiassa. Ehkä minulle kiinnostavinta on se, että edelleen kyse oli teinibändistä.

Highway (1970) levytettiin heti edellisen perään, kun yhtye oli esiintynyt menestyksekkäästi Isle of Wightin festivaaleilla. Tyylillisesti se on kovin erilainen kuin suosion avannut albumi. Se on maltillisempi, vetäytyvämpi ja tutkiskelevampi. Se ei ole seuraavaa hittiä pakonomaisesti etsivän yhtyeen levy, vaikka 20-vuotias kitaristi Paul Kossoff alkoi kokea paineen niskassaan. Se ei rokkaa penis avoimesta sepaluksesta roikkuen. Ei ehkä ole yllätys, että albumi on kaupallinen pettymys, mutta miten pihalla on täytynyt olla, jos on muuta kuvitellut? Onko se sitten huono levy? Ei ole. Onko se hyvä levy? Ei ole sitäkään. Se on keskinkertainen, hyvässä ja pahassa. Ainakin sisältö voittaa epäonnistuneen kansitaiteen. Sen lisäksi on sanottava, että kuuntelen tätä mieluummin kuin edellistä menestystä. ”Ride on a pony” ja ”The Stealers” nousevat massasta (edellinen oli levy-yhtiön toive singleksi ja jälkimmäinen, bändin toive, julkaistiin), vaikka eniten viehättää hidas ja tunnelmaltaan mietiskelevä päätösraita ”Soon I will be gone”. Levyä on kuvattu vastineeksi The Bandin Music from the Big Pinkille. Tässä sinänsä erittäin havainnollistavassa vertailussa Highway häviää Frederikin sanoin nolla kuus’.

Free at Last (1972) ilmestyi pienen tauon jälkeen. Yhtye oli käytännössä hetken hajonnut, mutta päätti jatkaa toimintaansa. ”Paluulevy” on jonkinlainen synteesi aikaisemmista vaiheista. Siinä vuorottelevat ja osin yhdistyvätkin blues, sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu ja rokkaus. Yksittäisistä biiseistä mainittakoon CCR:stä muistuttava ”Travelling man”. B-puolen aloittava, popin ja rollareiden välimaastoon sijoittuva ”Little bit of love” julkaistiin singlenä. Kunnianhimoisin biisi on ”Child”. En tiedä sillä olevan mitään statusta yhtyeen uralla, mutta toistaiseksi kuulluista se on yksi parhaista. Eipä tämäkään teos saa lähtemään levykauppaan, varsinkin kun vieressä on vuotta aikaisemmin julkaistu, juuri vinyylinä ostamani Captain Beefheartin Mirror Man. Sen sijaan taustamusiikkina se toimii moitteettomasti. Free at Last myi ilmestyessään kohtuullisesti, mutta sitä seurannut kiertue oli katastrofi. Kitaristi Kossoff oli niin pahassa huumekoukussa, ettei pystynyt hoitamaan kiertuetta loppuun. Basisti Andy Fraser jätti bändin.

Heartbreaker (1973) jäi yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi. Klassinen kokoonpano oli hajonnut ja tilalle tuli uusia miehiä, joskin Kossoff on mukana muutamilla raidoilla. Pääasiallinen sävellysvastuu jäi nyt laulaja Paul Rodgersille, kun aikaisemmin ytimenä oli yhteistyö basisti Andy Fraserin kanssa. Tämä olisi voinut päätyä katastrofiin, mutta mitä vielä – Heartbreaker on yhtyeen paras albumi. Se on ainoa kuudesta, jonka halusin kuunnella välittömästi uudelleen. Levy alkaa yhdellä yhtyeen suosituimmista raidoista, ”Wishing well”, joka on hyvällä hittihakuisella melodialla varustettu biisi. Muut A-puolen kolme biisiä ovat yhtä lailla onnistuneita, mutta se mikä tekee puoliskosta hienon, on koko ajan vaihtuva tyyli – americanaa, kantria, bluesrokkia sopivasti peräkkäin, mutta ei liiaksi irrallaan. B-puolikin on melko vahva, tyylillisesti tarkemmin americanan suunnalla pysyttelevä osio. Arviot vaihtelivat, koska joidenkin mielestä eri sessioista koottu levy kadotti yhtyeen yhteisöllisen viban. Taidan olla mielipiteeni kanssa vähemmistössä. Albumi menestyi melko hyvin sekä Briteissä että Yhdysvalloissa, mutta yhtyeen tarina oli tullut päätökseen.

Lopultakaan Free ei osoittautunut yhtyeeksi, jota minun tarvitsisi kuunnella kovin aktiivisesti jatkossa. Lähtökohtainen tunne oli osittain väärä, sillä mitään suurta innostusta ei syntynyt. Pelkästään musiikillisen sivistyksen kasvattamiseen yhtyeen kuunteluun käytetty aika ei kuitenkaan mennyt, sillä voisin hyvin ajatella hankkivani Heartbreakerin hyllyyni, ainakin jos hinta on sopiva. Saatan kuunnella muitakin levyjä satunnaisesti, varsinkin mainitsemiani yksittäisiä kappaleita. Brittiläisen bluesrockin ystäville voi varovasti suositella yhtyeen alkupään tuotantoa, hard Rockin ystäville Fire and Wateria ja americanan ystäville yhtyeen myöhäistuotantoa.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 3: Media markkinoilla

Kolmantena joulupinoon oli päässyt Hannu Niemisen ja Mervi Pantin kirjoittama Media markkinoilla. Johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen (2004). Kotiini se löysi tiensä, kun koukkasin yli vuosi sitten Rosebudin myymälän kautta. Viiden euron teos oli lukupinossa pitkään, mutta aina joku muu kirja singautti itsensä käsiini ennen tätä. Nyt vihdoin löysin aikaa lukea sen läpi.

Nyt jo yli kymmenen vuotta vanha johdantoteos lähtee liikkeelle siitä suositeltavasta ajatuksesta, että mediakulttuurin tarkastelussa täytyy pohtia myös taloudellisia ja poliittisia tekijöitä. Toinen niin ikään ymmärrettävä lähtökohta on ajatus median kulttuurisen ja yhteiskunnallisen merkityksen kasvusta viime vuosikymmeninä. Toisin sanoen medialla on merkittävä rooli siinä, miten ihmiset merkityksellistävät todellisuutta, suuntaavat toimintaansa ja jäsentävät arvojansa. Kolmas tärkeä lähtökohta on ajatus uusliberaalin ideologian ohjaamasta markkinoitumisesta. Median kontekstissa sillä tarkoitetaan 1990-luvulle paikannettavaa siirtymää julkisen palvelun ideaaliin perustuvasta mediakulttuurista taloudellis-kaupallisten periaatteiden ohjaamaan mediaan. Tätä havainnollistetaan monin esimerkein teoksen alkupuolella.

Johdannon jälkeen teos jakautuu osiin, joissa käsitellään median ja yhteiskunnan suhteita, mediataloutta ja -tuotantoa, mediaesityksiä, yleisöjä ja lopuksi viimeaikaista mediamurrosta.

Median ja yhteiskunnan suhteita ruotivassa luvussa käsitellään laajasti mediasääntelyä ja sen purkamista ollakseen johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen. Tämä on kuitenkin mielenkiintoista. Kohdennus on Suomessa ja siihen vaikuttavissa kansainvälisissä direktiiveissä.

Erilaisia normatiivisia näkemyksiä mediaan ja sääntelyyn hahmotetaan kolmen katsontatavan kautta: liberalistinen kilpailu- ja markkina-ajattelu, moniäänisyyteen tähtäävä ja julkisuutta intressien sovittelun areenana pitävä pluralistinen näkemys sekä kriittinen kansalaisten sivistämiseen ja tiedollisten valmiuksien kasvattamiseen tähtäävä käsitys. Tekijöiden sympatiat kasvavat liberalistisesta pluralistiseen ja edelleen pluralistisesta kriittiseen.

Mediataloutta ja -tuotantoa esittelevä osio alkaa väitteellä, jonka mukaan omistajuussuhteet vaikuttavat mediaesitysten sisältöihin. Tämä on tärkeää, koska mediaesitykset osallistuvat aktiivisesti kamppailuun hegemonian saavuttamisesta yhteiskunnassa. Mikäli mediaesitykset ovat omistavan luokan mukaisia, keskustelukehykset ja sisällöt tuppaavat määrittymään niille suotuisiksi.

Tosin on epäselvää, millä tavalla omistajuus määrittää mediaesityksiä konkreettisissa tapauksissa. On helppo ottaa esimerkkejä vaikkapa Rupert Murdochin lehdistä Britanniassa, kun Sun ja Times siirtyivät kannattamaan konservatiiveja työväenpuolueen sijaan saatuaan tarpeeksi New Labourista 2000-luvulla tai puolsivat Brexitiä 2016. Silti esimerkiksi Nick Davies korostaa kirjassaan Flat Earth News (2008), että omistajuuden vaikutus on muuttunut radikaalisti. Jos ennen omistajat olivat patruunoita, jotka sanelivat melko suoraan lehden kannan useisiin asioihin, nyt kaupallisten etujen takaaminen (eivät vahvat poliittiset mielipiteet) muodostaa omistajalle lähes ainoan perusteen puuttua sisältöön. Daviesin esimerkkinä on juuri Murdoch.

Mediatalous ja -tuotanto on toki laajempi aihepiiri. Siihen kuuluvat esimerkiksi keskustelut omistajuuksien keskittymisestä (monomediakeskittyminen ja monimediakeskittyminen) ja toimituskäytännöistä (esimeriksi uutiskriteereistä).

Mediaesityksiä koskeva osio esittelee peruskäsitteitä representaatiosta stereotyyppiin ja genreen. Asetelmaa jäsennetään kulttuuriteollisuutta koskevan teoretisoinnin (Adorno ja Horkheimer) ja kulttuurintutkimuksellisen lähestymistavan eroilla. Edellisessä mediaesitykset standardoituvat kaupallisten menestysreseptien mukaisesti näin passivoiden yleisöjä; jälkimmäisessä tekstit nähdään lähtökohtaisesti niin monimerkityksellisiksi, että tilaa jää myös luoville tulkinnoille. Yllättävänkin suuren osa tästä osiosta vievät pohdinnat siitä, miten arvioida esitysten laatua.

Mediayleisöjen tarkastelussa lähtökohtana on ajatus viestinnästä vuorovaikutuksena, ei vain viestin siirtona tai yhteisöllisyyden tuottamisena. Siksi kysytään, miten yleisöt tulkitsevat ja käyttävät mediaa sekä miten yleisöihin pyritään vaikuttamaan (myös: miten yleisöjä pyritään kontrolloimaan).

Tutkimusperinne jaetaan neljään osaan: 1) vaikutustutkimuksiin, joissa median on katsottu välittävän vaikutuksen passiiviselle yleisölle (samaan lokeroon menevät agendatutkimukset, joiden mukaan media luo pikemminkin keskustelunaiheet kuin näkökannat), 2) käyttötarkoitustutkimuksiin, joissa on keskitytty aktiivisen yleisön tapoihin käyttää mediaa motiiviensa ohjaamana, 3) vastaanottotutkimuksiin, joissa aktiivinen yleisö voi uloskoodata sisäänkoodatun viestin tai esityksen monin eri tavoin ja 4) mediaetnografiaan, jossa on painottunut yksittäisten teosten tarkastelun sijaan arjen mediakäyttö esimerkiksi kodissa. 

Median murrosta käsittelevä loppuluku on kaikkein vanhentunein. Teoksen julkaisuajankohdan jälkeen on tapahtunut niin paljon, että tuolloin ajankohtainen puhe siirtymisestä digibokseihin ja netin laajakaistan kalleudesta on historiaa. Tosin siinäkin osiossa olennaista on muistutus siirtymästä viestinnän käsitteestä mediaan. Muutos tarkoittaa, että faktapainotteisen informaatiosiirron välineiden tutkimisesta on siirrytty kokonaisvaltaisempaan viestimien roolien tarkasteluun yhteiskunnassa ja ihmisten arjessa. Tämä sisältää myös viihteellisemmän mediakulttuurin.

Teoksesta on ilmestynyt kolmas uudistettu painos vuonna 2012. Itse en ole siihen tutustunut, mutta se on varmasti tarpeellinen. Suurin osa vuoden 2004 painoksesta kuitenkin toimii, sillä teoriat ja kentän historialliset kehityskulut eivät tarvitse päivitystä yhtä usein kuin viime vuosien vempaimista ja niiden implementoinnista kertovat osiot.
 

lauantai 7. tammikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 2: Journalismi murroksessa

Jouluna kootussa mediaa ja journalismia käsittelevien teosten pinossa toinen lukemista odottanut kirja oli Esa Väliverrosen toimittama Journalismi murroksessa (2011). Se tuli ostettua alennuslaarista viidellä eurolla viime syksynä. Se on monella tavalla hyödyllistä luettavaa otsikkonsa mukaisesta aiheesta.

Teoksessa on johdannon lisäksi 14 artikkelia. Yksittäiset artikkelit pohtivat esimerkiksi sitä, millaisessa kriisissä journalismi on vai onko kyse lähinnä kriisipuheesta. Vastaus on, että kriisiä on toistaiseksi ollut huomattavasti vähemmän kuin kriisipuhetta, sillä muutoksista ja haasteista huolimatta – esimerkiksi printtimediaan kohdennettujen mainosrahojen valuminen toisaalle ja vähentyneet tilaajat – mediakonsernit tekevät voittoa. Vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut taantuma koski myös mediaa, mutta on vielä liian aikaista sanoa, kuinka syvästä rakenteellisesta digikriisistä – siis talouden lyhyen aikavälin heilahteluista jokseenkin riippumattomasta kriisistä – on kyse. Tämä selviää vasta tasaisemman taloudellisen ajanjakson aikana.

Kiinnostavia ovat myös käsitteiden esittelyt. Tulosjournalismi, konsernijournalismi ja mediajournalismi tulevat tutuiksi, samoin kuin ”yhteiskunnan kameraistuminen” lehtikuvan digimurrosta käsittelevässä tekstissä ja ”journalismin tunteellistuminen”. Yhteiskunnallinen journalismi ja markkinaehtoinen journalismi ovat kaksi erilaista projektia, sillä edellinen jäsentyy tärkeyden ja jälkimmäinen kiinnostavuuden varaan. Ne tosin leikkaavat toisiaan, koska molempia määrittää ihmisläheinen journalismi.

Artikkelikokoelman formaatti ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuutta selvittää, miten nämä kaikki käsitteet liittyvät toisiinsa, jos liittyvät. Välillä tuntuu, että kukin ottaa käsitteen, joka sopii aiheeseensa, ja ehdottaa, että journalismi on menossa siihen suuntaan. Mutta voiko se mennä kaikkiin mainittuihin suuntiin samanaikaisesti? Jos voi, pitäisi tietää, miten painotuksiltaan erilaiset asiat ovat osa suurta tarinaa journalismin muutoksista ja murroksista.

Luvuissa käsitellään myös blogeja, toimitustyön muutosta etnografisen tutkimuksen näkökulmasta, aikakauslehtien tutkimusta, journalismin etiikkaa kouluampumistapausten kautta, henkirikosuutisoinnin muutosta, haastattelulohkaisujen roolia uutisoinnissa, skandaaleja ja toimittajuuden muuttumista erikoissivuista vastaavaksi tuottajuudeksi (mikä tarkoittaa lähinnä perinteisten tehtävien laajentumista tulosvastuullisemmiksi ja uutispäällikkömäisemmiksi toimenkuviksi).

Yksi vahvimmin teoreettisiin keskusteluihin kiinnittyvä teksti on Jari Väliverrosen ja Risto Kuneliuksen ”Politiikan journalismi medioitumisen aikakaudella”. Se argumentoi empiirisen aineiston perusteella, ettei ajatus politiikan mediatisoitumisesta (tässä tekstissä: medioitumisesta), eli median kasvavasta kyvystä ohjata ja hallita politiikkaa, ole kovinkaan selvä kehityskuvio. Muutoksia on tapahtunut, mutta ei niin radikaalisti kuin mediatisaatioteesin vahvan version puolustajat esittävät. Pikemminkin journalismi heijastaa laajemman valtajärjestelmän puitteissa esitettäviä näkemyksiä. Toimittajilla on medioimisen valtaa (esitystavat ovat muuttuneet), mutta ei valtaa päättää, mitkä poliittiset kysymykset ovat politiikassa sisällöllisesti tärkeitä.

Muutamissa teoksen luvuissa nostetaan esiin viimeisimpänä innovaationa toimintatutkimus, jonka tarkoituksena on yhdessä mediatoimijoiden kanssa kehittää toimintaa tutkimuksen avulla. Jäin miettimään, miten konsepti sopii journalismin tutkimukseen – onko tutkijan roolina olla journalismille ulkopuolinen tutkija vai sen kehittäjä tutkimuksellisin keinoin? – ja miten ajatus kääntyy eri tieteenaloille ja eri tutkimuskohteisiin. Varmaankin natsismin tutkijan interventionistinen toimintatutkimus natsismin kehittämiseksi kohtaisi vastustusta, mutta missä menee raja sopivan kohteen valinnassa ja mitkä tahot määrittävät tuon rajan?

Kirjoittajat eivät pohdi tällaisen tutkimuksen oikeutusta, joten ehkä se ei ole ainakaan näille kirjoittajille ongelmallinen kysymys. Tosin itseäni häiritsee yksi luku, jossa kerrotaan tällaisesta tutkimuksesta ”erikoislehdessä”. Siis jos kehitetään lehteä ja samalla salataan sen nimi, ollaan alueella, joka vaatisi pohdintaa. Lisäksi tästä ”erikoislehdestä” kirjoittamisesta saa ainakin tässä kontekstissa irti huomattavasti vähemmän kuin jos tietäisi, mistä lehdestä on kyse – pystyisi verrata, vastaavatko eri osapuolten käsitykset lehdestä omaa ymmärrystä.

Oma tieteenalani, uskontotiede, on erinomainen esimerkki harmaasta alueesta. Osa uskontoa tutkivista suhtautuu siihen interventionistisen toimintatutkimuksen tavoin. Osa taas suhtautuu vastaavalla tavalla ateistisiin yhdistyksiin. Osa vastustaa jyrkästi molempia.

Itse lähden liikkeelle siitä, että vaikka tutkimuksella on erilaisia vaikutuksia, en pyri lähtökohtaisesti tekemään uskonnollisesta tai uskontokriittisestä toiminnasta tehokkaampaa. En edes silloin kun olen käynyt puhumassa uskonnottomien yhdistyksissä, uskonnonopettajien tilaisuudessa tai kirkon viestintää ruotivissa kehittämistapahtumissa. Silloinkin puhun tutkijana, jonka sanomisista kuulijat voivat halutessaan napata jotain näkemyksiä siitä, mihin suuntaan he voisivat kehittää omaa toimintaansa, mutta se jää heidän vastuulle.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla

Joulun ajan lukuprojektini oli seuraavanlainen. Kerätään hyllystä ja lattialta lukematta jääneitä suomalaista mediaa käsitteleviä kirjoja.

Ensimmäisenä listalla oli Anu Kantolan toimittama Hetken hallitsijat. Julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa (2011). Teos käsittelee suomalaisia mediaskandaaleja, joiden keskiössä ovat yleensä poliitikot ja toisinaan talouseliitti. Ajatuksellisesti teosta jäsentää käsitys julkisuuden ja yhteiskunnan notkistumisesta. Tämä tarkoittaa muutosta kiinteästä modernista ja julkisuudesta uuteen tilanteeseen; se saa alkunsa 1960-luvun lopulla, ottaa vähän takapakkia 1970-luvulla ja vahvistuu taas 1980-luvulta alkaen saavuttaen hallitsevan tyylin aseman nykyaikana.

Notkeassa muodossa tai vaiheessa julkisuus muuttuu nopeammaksi, markkinavetoisemmaksi ja räväkämmäksi, eivätkä johtajat kykene enää kontrolloimaan omaa julkisuuskuvaansa. Yksityiselämä tulee keskiöön, eikä rajaa yksityisen ja julkisen välillä ole enää helppo tehdä – molemmista kirjoitetaan, jos se myy, ja molempia tarjotaan julkisuuteen, jos se toimii.

Skandaali on esimerkki notkeasta julkisuudesta. Suhde skandaaleihin on ambivalentti. Yhtäältä skandaalit osoittavat, että demokratia toimii, kun läpinäkyvyys kasvaa. Toisaalta skandaaleja etsitään aktiivisesti ja jopa luodaan, koska niillä myydään tuotetta. Teos käy läpi julkisuuden ja yhteiskunnankin muutosta skandaalien kautta, joten se toimii hyvänä sukelluksena suomalaisen yhteiskunnan menneisiin vuosikymmeniin.

Edellä sanottu koskee kirjan kahta ensimmäistä lukua. Sen jälkeen tulee vaalirahaskandaalia perusteellisemmin käsittelevä osio, jota seuraa politiikkojen haastatteluihin ankkuroituva kuvaus politiikan tai oikeastaan poliitikkojen muutoksista (korkean modernin poliitikoista notkean modernin nopeakäänteiseen ja mediatisoituneeseen tilanteeseen). Sen jälkeen keskitytään journalisteihin haastattelujen avulla ja lopussa vielä pohditaan kansalaisuutta.

Kokonaisuus on temaattisesti laaja, ehkä liiankin laaja, jotta vältyttäisiin lavealla pensselillä maalaamiselta. Samalla teos on erittäin hyödyllinen ja mielenkiintoinen katsaus viime vuosikymmenten julkisuuteen. Kaikkea pyritään jäsentämään kiinteän ja notkean modernin metaforien avulla. Väliin laitetaan useimmiten vielä notkistuva moderni. Jos jaotteluja ei ota aivan kirjaimellisesti, niin ne auttavat jäsentämään suuria linjoja.

Yksi asia ärsyttää lievästi. Kirjassa on haastateltu kymmeniä poliitikkoja ja toimittajia, mutta menetelmälliset pohdinnat loistavat poissaolollaan. Ehkä tämä on kustantajan toive tai ehkä kirjoittajat ovat itse ajatelleet, etteivät lukijat ansaitse tietää, miten esimerkiksi haastatteluaineisto on koottu, millä perusteella haastateltavat on valikoitu, ketä on haastateltu, mitä on kysytty, miten pitkään haastattelut kestivät, miten niitä on analysoitu ja niin edelleen. Lisäksi vaikuttaa siltä, että haastatteluaineisto on alikäytetty. Sen tuottama anti on melko vähäistä verrattuna siihen, mitä kuvittelen sen mahdollisuuksiksi. Nyt ne lähinnä elävöittävät ja tukevat muuten vahvaa ja oivaltavaa narratiivia julkisen elämän muutoksista.

Uskontotieteilijän kannalta on kiinnostavaa, että kirjassa on mainittu täsmälleen yksi uskontoaiheinen skandaali – ”Pettäjäpiispa”. Se tapahtui vuonna 2005 ja koski silloista Turun arkkihiippakunnan piispaa Ilkka Kantolaa. Sitäkään ei käsitellä. Ehkä Suomessa ei pahemmin ole uskontoaiheisia suuren mittakaavan skandaaleja, vaikka mediassa uutisoidaankin silloin tällöin humalassa toilailleista papeista.

En laskenut, mutta näyttää siltä, että poliitikkoihin kohdentuvien skandaalien keskiössä on todennäköisimmin keskustan tai kokoomuksen edustaja (hieman useammin kuin satunnaisesti myös SDP). Kukin voi miettiä, onko kyse ”punavihreän” median ajojahdista kunniallisia keskustalaisia ja kokoomuslaisia kohtaan vai siitä, että käsitys oikeasta toiminnasta on näiden puolueiden edustajilla muita todennäköisemmin omanlainen. Tai ehkä on vain niin, että eniten vallassa olleet puolueet näkyvät myös skandaaleissa. Tätäkin aihetta teoksessa oltaisiin voitu pohtia tai ainakin minä olisin ollut kiinnostunut tästä kysymyksestä.

Kirjoittelen muista jouluna pinotuista mediatutkimuksellisista teoksista myöhemmin, jos inspiroidun. Ensin pitää kuitenkin saada ne luettua, sillä joulu oli tänä vuonna lyhyt. Lisäksi hyvän projektin keskeytti joulupukin tuoma romaani.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Musiikkikirjoja pimeään syksyyn

Parina syksynä peräkkäin olen huomannut lukevani musiikkikirjoja enemmän kuin muina vuodenaikoina. Oma tulkintani tästä on se, että syksyt ovat olleet opetusten osalta niin kiireisiä, että kutistuneena vapaa-aikana on rentoutunut musiikkikirjojen parissa. Tässä lyhyet luonnehdinnat neljästä syksyn aikana luetusta kirjasta.

Helsinkiläisen ravintola Siltasen musiikkivisasta on tullut kaikenlaisia palkintoja. Syksyn alussa jäi käteen Louise Grayn Maailmanmusiikki (2015, alk. 2009). Kirjan alkupuolella käsitellään maailmanmusiikki-termiä konstruktionistisesta näkökulmasta. Maailmanmusiikki on markkinamiesten keksintö vuodelta 1987. Toki bändit soittelivat mitä soittelivat sitä ennen, mutta termi on hyvä esimerkki siitä, miten maailma muuttuu käsitteiden keksimisen myötä. Nyt voitiin järjestää kaikenlaista toimintaa termin alla ja levy-yhtiöt alkoivat aktiivisesti levittämään sitä printtaamalla termin mainoksiinsa. Yhtenä suurena kimmokkeena oli vuonna 1986 ilmestynyt cross-over -levy, Paul Simonin Graceland. Sen jälkeen lähdettiin etsimään maailmanmusiikki-termin kanssa ”autenttista” tavaraa länsimaisen ulkopuolelta.

Suurin osa kirjasta käsitteleekin länsimaisen populaarimusiikin ulkopuolelle jääviä artisteja fadosta, rebetikosta, tropicalismosta ja suufimusiikista Afrikan rytmeihin ja bluesiin. Parhaiten mieleen jäivät autenttisuuden ongelman pohdinnat, suufilaisuuden luokittelun politiikka ja musiikin merkitys Ruandan verilöylyssä. Suositeltavaa luettavaa.

Samasta visasta lykättiin lohdutuspalkintona Paul Stenningin teos Rage Against the Machine: Taistelu lavalla (Stage Fighters) (2013, alk. 2008). En ole mikään suuri RATM:n musiikin ystävä. Räpin ja metallin yhdistäminen on aina kuulostanut huonolta idealta. Lisäksi se avasi Pandoran lippaan, josta pääsi kehittymään pomppumetallin ja nu-metallin kaltaiset suuret vitsaukset. RATM teki loistavasti sen mitä teki, eikä voi kiistää sen tehoa elävänä. Kun astuin ensimmäisenä päivänä Roskilden festivaalialueelle vuonna 1996, oli vaikuttavaa katsoa kymmenien tuhansien ihmisten pomppivan juuri keikkansa päälavalla aloittaneet yhtyeen tahtiin. Maa liikkui ylös ja alas.

Stenningin teos valottaa yhtyeen keskeishahmojen, laulaja Zach de la Rochan ja kitaristi Tom Morellon taustoja perusteellisesti ja kontekstualisoi yhtyeen asenteen osaksi vallankumouksellista ja vasemmistolaista, poliittisesti motivoitua musiikkia. Käsittely ei typisty RATM:n uraan, vaan selvittelee Morellon sooloprojekteja sekä Audioslavea, joka oli Rage Against the Machine eri laulajalla (Chris Cornell). Yksi kiinnostavista yhtyeen uraa leimanneista jännitteistä koskee levy-yhtiötä: miten itsensä radikaaliksi valtarakenteita horjuttavaksi toimijaksi mieltävä yhtye sovittaa näkemyksensä suuren levy-yhtiön raameihin?

Eniten teoksessa haraa vastaan Stenningin omat näkemykset, jotka tuodaan esiin ikään kuin ne olisivat itsestään selvästi oikeita makuarvostelmia. Rakenteellisesti teos olisi voinut selvemmin käydä läpi yhtyeen uraa albumi kerrallaan; nyt ei asiaan vihkiytymätön meinaa pysyä kärryillä, milloin mikäkin asia tapahtui. Silti teoksen luki mielellään.

Britannian matkalta kannoin kotiin Creation-levy-yhtiön pomona tunnetuksi tulleen Alan McGeen muistelmat. Creation Stories: Riots, Raves and Running a Label (2013) on omakohtainen tilitys rajuista vuosista 1980-luvulta nykypäivään. Sinä aikana McGee oli tekemisissä useiden merkittävien yhtyeiden kanssa, onnistuen myös taloudellisesti sekä managerina että levy-yhtiön pyörittäjänä.

McGee ei ole maailman paras kirjoittaja, mutta voi jestas millaisessa musiikillisessa kultakaivoksessa mies on louhinut – riippuen tietysti musiikkimausta. Kirjassa seikkailevat sellaiset klassikot kuin Jesus and Mary Chain, Primal Scream, House of Love, My Bloody Valentine, Swervedriver, Boo Radleys ja Ride. McGee saa kaikkiin yhtyeisiin kiinnostavan näkökulman. Varsinainen taloudellinen jackpot oli Oasiksen löytäminen, ja sekin osio on vetävää luettavaa, vaikka yhtye ei sinänsä ole itselleni erityisen tärkeä. Shoegaze, ekstaasivetoiset reivit, brittipop ja lopuksi vielä Libertinesin managerointi – siinä on yhdelle miehelle muisteltavaa brittiläisen kitaravetoisen musiikin keskiössä. Hyvää luettavaa kenelle tahansa ja erinomaista yllä mainituista yhtyeistä kiinnostuneille. Yksissä kansissa on yhden ihmisen kautta kerrottuna yllättävän iso osa merkittävästä brittiläisestä musiikista 1980-luvulta lähelle nykypäivää.

Marko Ahon ja Antti-Ville Kärjän toimittama Populaarimusiikin tutkimus (2007) jäi ilmestyessään huomioimatta, mutta kun se tuli vastaan kohtuulliseen viiden euron hintaan, päätin ostaa ja myös lukea sen. Kirja jäsentyy kolmeen osioon, tuotannon tarkasteluun, tekstien analyysiin ja vastaanoton tutkimiseen. Täten se tarjoaa monipuolisen kartan populaarimusiikin akateemiseen kenttään. Yksittäisistä artikkeleista vain harva osuu napakymppiin, mutta koko paketin lukee mielellään. Eniten sävähdytti Janne Mäkelän faniutta ja sen tutkimusta käsittelevä luku. Vaikka tunnen alaa melko hyvin – olen kirjoittanut fanitutkimuksen ja uskontotieteen kytköksistä – opin uutta tästä hyvin jäsennellystä tekstistä.

Ehkä seuraavat musiikkikirjat tulee luettua jo ennen ensi syksyä, mutta toivottavasti ei opetuskiireiden vuoksi.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Vastarannan kiiski

Ostin vuosia sitten yhdysvaltalaisen kirjallisuusteoreetikko Stanley Fishin teoksen The Trouble with Principle (1999). Sen ja muun aikaisemmilta ajoilta tutun materiaalin perusteella Fish on vaikuttanut kiinnostavalta intellektuellilta, joka tarjoaa ”ruokaa ajattelulle”, mutta jonka kanssa ei aina ole helppo olla samaa mieltä.

Syksyllä Lontoossa tuli vastaan hänen vuosina 1995–2013 New York Timesiin kirjoittamien kolumnien kokoelma Think Again: Contrarian Reflections on Life, Culture, Politics, Religion, Law, and Education (2015). Ryhdyttyäni lukemaan teosta, joka koostuu 95 kolumnista ja johdannosta, ostin kaksi muuta Fishin teosta, There’s No Such Thing as Free Speech …and It’s a Good Thing Too (1994) ja Save the World on Your Own Time (2008).

Think Again on samanaikaisesti älyllisesti viihdyttävä että rasittava. Yhden tekstin parissa vietetään pari sivua ja se on osa hieman yli kymmenen kolumnin pakettia. Paketteja on kahdeksan: henkilökohtaiset pohdinnat (Fishin yksityiselämä), estetiikka, kulttuuri(teoria), politiikka, laki (erityisesti Yhdysvaltain perustuslaki), uskonto, korkeakoulutus ja akateeminen vapaus. Viihdyttävyys tulee siitä, että teos tarjoaa freesejä näkökulmia moniin eri keskusteluihin älykkäällä tavalla. Rasittavuutta edustaa se, ettei mihinkään päästä syventymään kunnolla, vaikka teoksessa on sivuja yli 400.

Fishin ajattelun lähtökohtana on tarkastella keskustelujen eri osapuolten retoriikkaa ja argumentteja. Näin hän osoittaa, miten esimerkiksi neutraaleiksi väitetyt periaatteet ovat onttoja ja tarvitsevat tuekseen käytännöllisten intressien mukaisia preferenssejä. Yksi suurimmista Fishin vihollisista on liberalismi, jota hän pitää epäkoherenttina, sillä se pyrkii rakentumaan menettelytavan varaan ilman substanssia koskevia preferenssejä. Tämä on Fishin mukaan mahdotonta. Emme ole koskaan ”not in a situation” ja teemme jatkuvasti käytännöllisiä ratkaisuja, joilla pyrimme ajamaan omia preferenssejämme.

Yksi esimerkeistä on niin sanottu ”affirmative action”. On äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta, argumentoida uskottavasti periaatteen pohjalta osoittaen, että ”affirmative action” on oikeudenmukaista ja reilua tai että se on epäoikeudenmukaista, koska se asettaa yksilöt eriarvoiseen asemaan.

Fishin mukaan aiheesta on helpompi keskustella, kun ei kysytä periaatteen oikeudenmukaisuutta, vaan ”mikä on vialla ja miten voisimme korjata sen?” Tällöin päästään keskustelemaan Yhdysvaltain rasistisesta historiasta ja sen vaikutuksista nykytilanteeseen.

Edellä mainitut seikat tulevat perusteellisemmin käsitellyksi teoksessa The Trouble with Principle, mutta Think Again pystyy kolumnirakenteensa vuoksi havainnollistamaan verrattain kevyellä joskin tarkalla tyylillä useita elämän osa-alueita.

Yksi mehukkaimmista teemoista koskee akateemisen työn luonnetta. Hän puolustaa kantaa, jonka mukaan akateemisen työn ydin on a) tutustuttaa opiskelijat uusiin aiheisiin ja b) tarjota tutkimuksellisia työkaluja niiden tutkimiseen. Toisin sanoen Fish vastustaa normatiivisia maailmanparannukseen tähtääviä akateemisia lähestymistapoja – olivat ne mitä tahansa. Akateemisen työn tehtävänä ei ole rasismin kitkeminen tai köyhyyden poistaminen eikä edes opiskelijoiden kasvattaminen demokraattisiksi kansalaisiksi.

Voi olla, että Fishin kanta on liian jyrkkä, mutta hänen ajatuskulkunsa seuraamisessa on kaksi ehdottoman hyvää puolta. Ensiksi se pakottaa pohtimaan, millä perusteella tutkija-opettaja voi oikeuttaa ”maailmanparannuksen”. Toiseksi se muistuttaa, miten tärkeää ja ensisijaista aiheiden ”akatemisointi” on (Fish muuttaa Fredric Jamesonin sloganin ”Always historicize” muotoon ”Always academicize”). Itse ajattelen niin, että ilman ”akatemisointia” normatiiviset kannat ovat akateemisen työn luonteen kannalta arvottomia, mutta en sulje pois ajatusta siitä, että akateemisen työn tehtävä ei lopultakaan rajoitu tarkasti Fishin mainitsemaan kahteen kohtaan. Tätä aihetta Fish käsittelee laajemmin teoksessaan Save the World on Your Own Time.

Joka tapauksessa Fishin lähtökohdasta saadaan aikaan kiinnostavia ja kontroversaaleja kantoja yksittäisiin debatteihin. Tämä on kirjan suola, mutta se voi myös ärsyttää lukijoita, kun Fish ei useimmissa kolumneissaan alleviivaa, mitä hän itse ajattelee asioista. Sen sijaan hän osoittaa, miten eri kannat rakentuvat.

Lopulta Fishin rakennelma sortuu, tai sitten ei. Nimittäin aina kun Israel on kritiikin kohteena, hän luopuu lähestymistavastaan ja asettuu puolustamaan sitä. Välillä hän puolustaa vain israelilaisia yliopistoja boikotoijia vastaan, mutta yhtä lailla hän esittää, että Israelin valtion kritiikki on epätoivottavaa (ja lisäksi antisemitismi kulkee Fishin mielestä aina Israelin valtion kritiikin kannoilla). En kirjoita tässä syvemmin aiheesta, mutta minusta tämä ulottuvuus on kirjan heikoin osio. Israelin puolustamin onkin yhteneväistä juutalaisen älykön omien preferenssien kanssa.