keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Uskonto hallinnallisena ja diskursiivisena kategoriana

Miten uskonnon kategoria on toiminut valtioiden hallinnan työkaluna kansallisvaltioiden ja kolonialismin aikakausina? Tätä massiivista kysymystä on käsitelty monitieteisesti viime vuonna ilmestyneessä teoksessa Religion as a Category of Governance and Sovereignty (Brill 2015).

Se, että modernit yhteiskunnat rakentuvat osaltaan uskonnon ja maallisen erottelulle, ei ole asioiden luonnollisesta ja universaalista järjestyksestä seuraava välttämättömyys. Pikemminkin kyse on monipolvisesta historiallisesta prosessista, jonka vaikutukset ja ilmenemismuodot ovat erilaisia maanosasta ja maasta riippuen.

Aihepiirin tutkimus lähtee liikkeelle siitä, ettei erottelua määritellä analyyttisesti, vaan tutkitaan sitä, miten erottelu on tehty konkreettisissa konteksteissa ja pohditaan, mitä vaikutuksia sillä on ollut ja on edelleen.

Trevor Stackin, Naomi Goldenbergin ja Timothy Fitzgeraldin toimittama teos kokoaa yksiin kansiin – johdannon ja jälkisanojen väliin – kaksitoista analyysia, joissa liikutaan Intiasta Israeliin, Iso-Britanniasta Yhdysvaltoihin, Ranskasta Japaniin ja Meksikoon. Näissä tulevat käsitellyksi esimerkiksi sikhit Intiassa ja länsimaissa kolonialistiselta ajalta nykypäivään, pueblo-intiaanit 1900-luvun alkupuoliskolla ja tuore musliminaisen tapaus Ranskassa.

Olen mukana kirjoittajana yhteisartikkelissa, jossa käsittelemme Suzanne Owenin kanssa brittiläisen druidiverkoston onnistunutta hanketta saada hyväntekeväisyysjärjestön asema uskonnollisin perustein. Tarkastelemme sitä, miten viranomaiset päätyivät vuonna 2010 siihen, että druidismi – tai tarkkaan ottaen statusta hakenut järjestö – on uskonto hyväntekeväisyyslain hengen vaatimassa (epämääräisessä) merkityksessä ja mitä vaikutuksia tällä päätöksellä on druidiyhteisöjen keskinäisiin suhteisiin ja yhteiskunnan yleisempään organisoitumiseen uskonnon kategorian kautta.

Aloitimme tutkimuksen syksyllä 2010, kun vielä asuin Leedsissä. Ensimmäinen versio valmistui keväällä 2011 ja syksyllä esittelimme aihetta konferenssissa Budapestissa. Itse julkaisu tapahtui vasta vuonna 2015. Joskus akateemiset projektit ovat pitkiä. Niin oli kirjaprojektiin päättynyt hahmottelukin. Itse osallistuin toimittajien järjestämään konferenssiin British Academyssä jo ennen kuin tiesin olevani mukana kirjoittajana. Viimeisin tapaaminen oli Uppsalassa keväällä 2014, jossa oli suuri osa kirjaan kirjoittaneista.

Tällä viikolla ilmestyi toinen kirja, joka oli prosessina huomattavasti joutuisampi. Frans Wijsenin ja Kocku von Stuckradin toimittama Making Religion: Theory and Practice in the Discursive Study of Religion (Brill 2016) kokoaa yhteen diskursiivista uskonnontutkimusta. Siinä on kolmetoista artikkelia, toimittajien johdanto ja diskurssiteoreettisen tutkimuksen saksalaisen gurun Reiner Kellerin muita artikkeleita kommentoiva teksti. Sen lähtökohtana oli vuoden 2014 konferenssi Groningenissa. Kirjan tekeminen alkoi seuraavana syksynä, ja nyt se on jo ulkona. Akateemisilla aikajänteillä mitattuna kyse on vauhdikkaasta prosessista.

Kirjan lähtökohtana on ajatus siitä, että diskurssiteoreettiset ja diskurssianalyyttiset lähestymistavat ja menetelmät ovat tulleet aktiivisen keskustelun ja kiinnostuksen kohteiksi uskontotieteessä. Teos erittelee erilaisia painotuksia kriittisestä diskurssianalyysista Michel Foucault’n kirjoituksista inspiroituneisiin versioihin ja kommentoi niitä. Diskursiivista uskonnontutkimusta yhdistää teoksen johdannon mukaan se, että diskurssien analyysi ymmärretään itsessään diskursiiviseksi käytännöksi. Tästä seuraa itserefleksiivisyyden vaatimus sen suhteen, miten tutkimus itse generoi uskontodiskurssia. Ehkä vielä tärkeämpi yhdistävä tekijä on se, että uskontoa ei pidetä jonakin, joka on ”tuolla jossain” inhimillisistä merkityksellistämisprosesseista riippumatta. Jotakin ”tehdään” ”uskonnoksi” kulttuuristen kommunikaatioprosessien avulla (tai kiistetään jonkin ilmiön, käytännön tai ryhmän uskonnollinen luonne).

Oma artikkelini jäsentää diskursiivisen uskonnontutkimuksen teoreettisia osa-alueita ja näyttää, miten omasta mielestäni kiinnostavaa lähestymistapaa sovelletaan käytännössä. En lähde tässä erittelemään sitä tarkemmin, mutta on kiinnostavaa huomata, että olen ainoa molempiin tässä mainittuihin teoksiin osallistunut kirjoittaja. Ehkä siis ei ole sattumaa, että pidän kirjojen teemoja lähes erottamattomina, vaikka molempien reuna-alueet ovatkin toisistaan erillisiä. Lisäksi kirjoja yhdistää se, että ne on julkaistu samassa Brillin kustantamassa sarjassa, Supplements in the Method and Theory in the Study of Religion, jota toimittavat kolme uskontotieteen teoriakeskustelujen kannalta merkittävää tutkijaa: Aaron Hughes, Russell T. McCutcheon ja Kocku von Stuckrad.

Kielteisenä seikkana voidaan pitää sitä, että kirjat on julkaistu vain kovakantisina. Ne maksavat yli sata euroa kumpainenkin. Täytyy toivoa niiden leviävän kirjastojen kautta. Yhdessä ne antavat hyvän kuvan siitä, miten uskonto operoi hallinnallisena kategoriana ja miten sitä voidaan tutkia diskurssiteoreettisin työkaluin.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Studioalbumit osa 63: Ministry

Kuten niin monella muulla ikäiselläni, myös minun varhainen kosketukseni Ministryyn oli ”Jesus built my hot rod” sen ilmestyessä singlenä vuonna 1991. Kaverit muistuttivat, että yhtyettä on kuunneltu ennenkin, ja aikaisemmasta tuotannosta löytyy korkeatasoista industrialia. Siihen sitten tutustuttiin valikoiden.

Parikymppisenä suhtauduin Ministryyn suopeasti, mutta pidin paljon vain satunnaisista biiseistä, kuten edellä mainitusta sekä vuoden 1988 The Land of Rape and Honey -albumilla julkaistusta lyhyestä humpasta ”I Prefer”. Vuonna 1996 pääsin Roskilden festivaaleilla näkemään Ministryn livenä. Se oli hauskaa. Myöhään yöllä soittaneella orkesterilla oli volyymit kovemmalla kuin kenelläkään muulla. Herra Ministry eli Al Jourgensenin lavaliikehdintä teki kaikessa levottomuudessaan, hermostuneisuudessaan ja uskottavuudessaan suuren vaikutuksen. Nauroin ja nautin: tuo on taidetta. Tiesin, että Al ei ole liikkeellä selvin päin, mutta en tiennyt, että mies oli tuohon aikaan täysi nisti.

Syksyllä 2015 valitsin palkkiokirjojen joukkoon Al Jourgensenin muistelmateoksen Kolmesti kuollut (Like 2013) Kirjaa lukiessa tuli halu kuunnella kaikki Ministryn studioalbumit. Myös ne, joihin ei hyllystäni löytyvän neljän levyn lisäksi ole tullut tutustuttua.

Kirja on yhdenlainen klassikko. Sitä on verrattu usein Mötley Crüesta kertovaan teokseen Törkytehdas. Rinnastus on oikeansuuntainen, joskin se puoli Ministry-kirjassa on välillä vaivaannuttavaa itsetehostusta. Jourgensen on kuitenkin verrattain älykkäältä vaikuttava taiteilija, ja tästä oikeastaan syntyykin kiinnostava jännite. Musiikkia, huumeita, seksiä, juoruja, itsekorostusta, katkeruutta ja näkemyksellisyyttä sopivassa suhteessa tekee kirjasta oikein viihdyttävän lukukokemuksen. Alin jutut asettuvat oikeaan mittakaavaan, kun niitä vertaa kirjaan painettuihin läheisten haastatteluihin.

Mennään levyihin.

With Sympathy (1983) oli pitkään vaikeasti saatavissa, kunnes se julkaistiin uudelleen vuonna 2012. Se on oman aikansa pehmeää syntikkapoppia, jossa Jourgensen laulaa brittiaksentilla. Kuulostaako painajaiselta? Kyllä, mutta sisältö on laadukasta, 80-luvun tummanpuhuvaa konepoppia, joka tuo mieleen useita brittibändejä (vaikkapa Duran Duranin, vaikka laulussa ei ole mitään samaa). Musiikkina siinä ei ole mitään vikaa, mutta keskimääräiselle Ministry-fanille siinä voi olla nielemistä. Mitäs sitä kaartelemaan, With Sympathy on itse asiassa oikein hyvä levy, varsinkin ”Revenge” on selkeä tanssihitti. Tämä ei kuitenkaan ollut Ministryn alkupiste. Varhaisvaiheen single ”Cold life” vuodelta 1981 nousi yhdysvaltain tanssilistan sijalle 45.

Twitch (1986) on varsinkin alkupuolella huomattavasti lähempänä sitä Ministryä, joka opittiin tuntemaan 1990-luvulla. Tyyli on synkempää, rankempaa ja polyrytmisempää, mutta ei vielä metallista. Laulu on kuiskailevaa, mutta ei vielä karjumista. Avausraita ”Just like you” on laadukasta elektronista aggressiota ja sitä seuraava ”We believe” tuo mukaan hypnoottisen ulottuvuuden. Sen jälkeen ote pehmenee parin raidan ajaksi ja lähenee poppia, kunnes päästään industrial-jytään ”Over the shoulder”.

The Land of Rape and Honey (1988) tunnetaan nykyisenlaisen Ministryn ensilevynä. Siksi se on fanien keskuudessa kenties kaikkein rakastetuin levy. Siinä Jourgensen on löytänyt huutolaulun ja kitarat sekä hylännyt popin. Levyn avaa rumpukoneluuppien ja vääristyneiden kitaroiden riffijyrä ”Stigmata”, jonka soittamatta jättäminen keikoilla olisi mahdoton ajatus, vaikka Jourgensen omien sanojensa mukaan on läpeensä kyllästynyt siihen. Lisäksi se oli Alin mukaan alun perin aivan liian yksinkertainen täytebiisi. ”Deity” on vauhtiralli, mutta keskimäärin tempo levyllä on varsin hidas. Biisien tekstejä en ole koskaan kuunnellut, mutta esimerkiksi ”Golden dawn” viittaa nimensä puolesta brittiläiseen okkultistiseen ryhmään, jossa Aleister Crowleykin oli osallisena. Tarkemmin katsottuna käy ilmi, että biisiin on sämplätty ukon ääntä. Oma suosikkini on aina ollut levyn lyhin, hieman yli kaksiminuuttinen ”I Prefer”, koska siinä on melodiaa ja juuri sellaista naputusrytmiä, jonka vuoksi kiinnostuin laajemmin industrial-genrestä. Okei, pidän esimerkiksi Einstürzende Neubautenista kovasti, mutta keskitasoinen häröäänistä koostuva äänisekoitus – jollaista suuri osa industrialista on – ei ole koskaan pysynyt soittimessani pitkään. Levy on ollut hyllyssäni yli 20 vuotta – siitä lähtien kun sen Anttilan alennuksesta otin mukaani. Se on ensimmäinen, jossa basisti ja ohjelmoija Paul Barker on mukana – mies joka käänsi Jourgensenin rahat ja osittain tästä syystä saa erittäin kylmän kohtelun Alin muistelmissa. Kannessa on holocaust-kuva, josta levy-yhtiö Siren juutalaisjohto ei pitänyt. Jourgensenin vaihtoehtoisen, vielä vähemmän pidetyn kannen tarinan voitte lukea kirjasta.

The Mind is a Terrible Thing to Taste (1989) lähtee liikkeelle biisillä ”Thieves”, joka on hienosti rullaavaa teollisuusmetallia. Välillä löysätään tempoa ja sitten taas rokataan, välillä raskaammin (”Breathe”) ja välillä suoremmin (”So what”). Biiseissä on mukana runsaasti leffasämplejä. Al kommentoi, että fanit laittavat sen kolmen tärkeimmän levyn joukkoon, mutta hän itse ei voi sietää sitä lähinnä siksi, että oma olotila ei ollut tekoaikana paras mahdollinen. Hän oli alkanut polttaa crackia säästääkseen suonia, joihin hän piikitti heroiinia ja kokaiinia. Kyse on kenties jokseenkin puuduttavasta levystä, mutta onhan se omassa genressään melkoisen vaikuttava teos.

Psalm 69 (1992) sai mahtavan pohjustuksen singlellä ”Jesus built my hotrod”. Al oli käyttänyt ennakon huumeisiin ja kun rahahanat uhkasivat ehtyä, hän lähetti koko albumin sijaan yhden biisin. Yhtiö ei ollut tyytyväinen, mutta kun single alkoi myydä, ääni kellossa muuttui. Biisin tunnetun bingobango-tekstin on laulanut Butthole Surfersin Gibby Haynes, Jourgensenin nistikaveri ja kunnioitettava musiikintekijä. Kirjassa Haynesin vierailusta on hieno kuvaus. Haynes tuli studioon täysin sekaisin ja höpisi mikkiin jotain bingobangoa, putosi tuolilta ja Al nosti hänet takaisin. Lopulta Al irrotti höpinöistä lauseen kerrallaan ja muokkasi niistä yhtyeen suurimman hitin tekstin. Muu levy ei ole yhtä selvää kauraa, mutta esimerkiksi ”N.W.O” ja ”Just one fix” olivat menestyksekkäitä vetoja. ”TV II” on äärimmäisyydessään tehokas. Jourgensen antaa suurimmat krediitit metallikitaristi Mike Scaccialle, josta tulikin työkaveri miehen kuolemaan (2012) asti (ei tosin ilman taukoja): ”Mikey teki Ministrystä kaikkien tunteman tehokoneen.” Ilmestymisaikana latasin levyyn kovat odotukset, mutta se oli lievä pettymys. Vaikuttava teos, josta ei löytynyt toista hotrodia, vaan hitaampitempoista, monirytmisempää ja osin puuduttavaa teollisuusmetallia. Jenkeissä levy myi yli miljoona kappaletta – siitä sai platinaa ja Al lisää huumeita.

Filth Pig (1996) on synkkä ja raskas levy. Alin mukaan silloin vedettiin pelkkää heroiinia, oltiin masentuneita ja erottiin vaimosta. Ei liene yllätys, että miehelle levystä ei ole parhaita mahdollisia muistoja. Kriitikotkaan eivät tykänneet. Ostava yleisö nosti levyn listoille aluksi, mutta sen selittänee edeltäjän menestys. Itse kuitenkin näin tuohon aikaan Ministryn keikalla, joten bändi oli vedossa. Levystä ei tosiaan tullut uutta Psalmia, mutta olen aina pitänyt tätä yhtenä bändin parhaista, ellei jopa parhaana. Esimerkiksi nimibiisi, ”Game show” ja oikeastaan myös ”Lava” ja ”The Fall” ovat upean hitaita, ilmavia ja rankkoja. Levyn avaava ”Reload” on muuten samaa mutta ei niin hidas. Pidän paljon jopa Dylan-koverista ”Lay lady lay”. YouTubesta löytyy hieno kooste tältä ajalta (Sphinctour 1996). Se on julkaistu myös dvd-formaatissa.

Dark Side of the Spoon (1999) on väännös Pink Floydin Dark Side of the Moonista, mutta Ministryn  albumin nimi viittaa suoraan narkkaukseen. Tätä levyä en ole kuullut aikaisemmin. Olen nähnyt sen yhdessä pietarilaisessa levykaupassa, mutta siinä kaikki. Tilanteeni noudattelee aika hyvin yleistä kuviota: kovin moni ei jaksanut enää kiinnostua bändistä, kun edellisellä ei ollut Jesuksen toista tulemista. Levyssä ei tosin ole mitään vikaa, paitsi se, ettei se tuo yhtyeen tarinaan mitään merkittävästi uutta. Raskasta musiikkia ja välillä sen verran raskasta kuunneltavaa, etten osaa nostaa kuin yhden biisin yli muiden. Sen nimi on ”10/10”, mutta aivan tuota määrää pisteitä en levylle anna.

Animositisomina (2003) löytyi Anttilan alennuskorista vuosi ilmestymisensä jälkeen. Albumi, jonka Jourgensen teki ilman päihteitä, jäi kohtuullisen vähälle kuuntelulle. Siinä koveroidaan kohtuullisesti Magazinen klassikko ”The Light pours down on me”, jota Ministry tosin esitti keikoilla jo 1980-luvun lopulla. Jourgensenin mukaan levy oli pikaisesti kyhätty, jotta hän pääsisi eroon sopimuksestaan levy-yhtiönsä kanssa. Tässä suhteessa hän vertaa sitä With Sympathyyn. Musiikillisesti levyillä on vain vähän yhteistä, mutta ei tämäkään ole huono. Se on omassa linjassaan ehdoton. Varsinkin alkupuolen ”Animosity” ja ”Unsung” ovat hyvää rytkettä ja riffeilyä, samoin kuin ”Lockbox”. Viimeistään tässä vaiheessa tajuan, että nostan pakasta todennäköisimmin tehokkaita riffibiisejä kuin hitaita ja rytmisesti haastavampia. Tämäkin levy sisältää molempia sortteja.

Houses of the Molé (2004) on väännös Led Zeppelinin Houses of the Holysta. Se aloittaa George W. Bushia kritisoivan trilogian. Se on myös ensimmäinen levy ilman Paul Barkeria sitten The Land of Rape and Honeyn. Siksi sitä oli vaikea tehdä, mutta luultavasti samasta syystä Jourgensen pitää sitä nykyään loistavana. Tälle levylle Mike Scaccia tuli mukaan ensimmäistä kertaa sitten Filth Pigin. Albumin kaupallinen menestys oli hyvin vaatimatonta. Musiikillinen sisältö on perusrujoa rytinää ilman killerihittejä. Ministryn musiikilliseen muovautumiseen levy ei valitettavasti tuo mitään uutta. Se on ehkä yritys toistaa Psalm 69 12 vuotta myöhemmin, mutta sitä puuttuvat huumori ja innovatiivisuus. Siinä on myös vähemmän yhtyeen parhaimmille teoksille ominaista ilman ja tilan tuntua.

Rio Grande Blood (2006) on väännös Jourgensenin ihaileman ZZ Topin albumista Rio Grande Mud. Se alkaa GW Bushin puheella ja lähtee siitä hienolla nimibiisillä heti kympillä liikkeelle. Ylipäätään äänimaailma alkaa mennä standardoidun metallin suuntaan, minkä vuoksi yhtyeen omaleimaisuus jää taka-alalle. Okei, kuuntelen silti tätä mieluummin kuin keskitason trash-metallia, mutta Ministryn tuotannosta valitsen ennen 2000-lukua ilmestyneet levyt. Jello Biafran vierailu ei ole tässä miehen normaalilla tasolla, mutta ”Palestina”, nimibiisi ja ”Lieslieslies” nostavat tason verrattain korkealle. Vuotta myöhemmin levystä ilmestyi dub-versio. Kirjassa Jourgensen kertoo innostuneensa tässä vaiheessa dubista, mikä nyt ei tuottajana toimivalle ihmiselle ole mikään ihme. Tosin itse teos – Rio Grande Dub – koostuu pääosin tarpeettomista remiksauksista, joissa on mukana paljon muutakin kuin pelkistettyä dub-kaikua.

The Last Sucker (2007) päättää Bush-trilogian. Sen digipackin kannessa on Bush, jonka naama alkaa näyttä liskolta, kun kantta kääntää toiseen valoon. Musiikki on samaa kuin edellisellä. Vierailevista artisteista tunnetuin lienee Fear Factoryn Burton Bell. Levyllä koveroidaan Doorsin ”Roadhouse blues”. Versio ei ole aivan niin järkyttävä kuin voisi kuvitella. Albumilta löytyy myös melodiseen punkiin kallistuva ”Die in a crash”. ”No glory” rytisee hienosti ja loppupuolen yli kymmenminuuttinen ”End of days pt. 2” jatkaa muutenkin apokalyptista tunnelmaa. Levy on hieman monipuolisempi kuin muutamat aikaisemmat.

Relapse (2012) ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen. Tässä ei enää käsitellä Ykä Puskaa. Albumin nimi, retkahdus, viittaa lähinnä Alin elämäntapoihin, vaikka tässä vaiheessa hän kulutti vain mietoja alkoholijuomia. Psalm 69:n soundiin merkittävästi vaikuttanut Mike Scaccia oli poissa parilta edelliseltä ja tuli nyt takaisin kitaranvarteen. Kyse on rankasta ja periaatteessa hyvästä levystä, mutta jotenkin ote on liiallisen kontrolloitua ja kireää metallista mättöä. Uusia uria ei lähdetä kokeilemaan. Koverina on yhden Ministryn soundin kehittymiseen vaikuttaneen yhtyeen S.O.D:n ”United forces”, joka sävellyksenä on lähes yhdentekevä. Levyn avaa yli seitsemään minuuttiin venyvä ”Ghouldiggers”, joka on eittämättä parhaimmistoa, samoin kuin singlenä julkaistu ”99 Percenters”. Myös ”Git Up Get Out ’n Vote” ja nimiraita ”Relapse” nostavat albumin tasoa.

From Beer to Eternity (2013) on toistaiseksi viimeisin Ministryn studioalbumi. Sitä valmistellessa Mike Scaccia kuoli lavalle soittaessaan yhtyeensä Rigor Mortisin keikalla. Tempo on hieman hidastunut, vaikka mukana on pari nopeaakin rallia. Muuten ote ei ole yhtään kevyempi musiikissa eikä lyriikoissa, joissa esillä on erityisesti Yhdysvaltain ulkopolitiikka (singlenäkin julkaistu mainio ”PermaWar”). Tämäkin pesee useimmat metallilevyt, mutta Ministrystä on tullut pikemminkin tasaisen luotettava instituutio kuin rotkon reunalla heiluva innovaattori.

Ministry muuttui syntikkapopista ja post-punkista sämplejä sarösoundeihin yhdisteleväksi teollisuusmetalliksi. Vaikka Jourgensen tunsi Neubautenin ja muut varhaisemmat industrial-klassikot, hän antaa laulun särösoundista enemmän krediittiä psykedeliapioneerille 13th Floor Elevatorsille. Kitarasäröjen kannalta keskeisin on vuonna 1985 ilmestynyt trashmetallisen S.O.D:n Speak English or Die.

Yhtyeen ilmeisen vaikutuksen voi tiivistää pariin lainaukseen. Nine Inch Nailsin Trent Reznor on todennut, että hänen yhtyeensä ”soundin ja idean tärkein esikuva” on Ministry. Tämä on päivänselvää, jos kuuntelee molempia. Fear Factoryn Burton Bell on esittänyt, että ”The Land of Rape and Honey on kuin Sex Pistolsin uraauurtava Never Mind the Bollocks, yhtä häijy, aggressiivinen ja kiihkeä.” Ministryn vaikutus ehkä ankkuroituu metallisemman musiikin pariin, mutta sen hienous on sen kyvyssä yhdistellä erilaisia genrejä.

Ministry on aina ollut henkilökohtainen taiteellinen hanke albumien kansia myöden. Jourgensenilla on useita sivuprojekteja, jotka täyttävät muita tarpeita. Tärkein niistä on Revolting Cocks, jonka parissa on voinut sekoilla ja kokeilla. Itselleni läheisin on Lard. Muita olennaisia ovat 1000 Homo DJs ja myöhempi Buck Satan & the 666 Shooters. Siinä sivussa hän on tuottanut useita metallibändejä.

On ehkä todennäköisyyksien vastaista, että Jourgensen on vielä hengissä. Silti ehkä kiinnostavampaa on se, miten laatu ja määrä ovat pysyneet verrattain korkeina jopa hurjimpien huumevuosien aikana. Osa yksittäisistä biiseistä lähenee kuuntelukelvottomuutta, mutta näinkin äärimmäistä musiikkia tekevälle on poikkeuksellista pitää yllä kohtuullista laatua vuodesta toiseen. Kirjassa on muuten lista päihteistä, joita Al ensisijaisesti käytti kunkin levyn aikana.

Kolmesti kuollut -kirjasta käy ilmi myös liuta kiinnostavaa knoppitietoa. Al (Alain) Jourgensen on syntyjään kuubalainen ja hänen ristimänimensä on Alejandro Ramirez Casas. Mies on aktiivinen baseballin seuraaja ja hän soitti Divinen bändissä kitaraa hetkisen. Jourgensen tykkää kovasti kantrista (Buck Owens, Johnny Cash ja niin edelleen) ja hänen suurimpiin suosikkiartisteihin kuuluvat esimerkiksi Rolling Stones, The Kinks, The Who, Lynyrd Skynyrd, Led Zeppelin, Cheap Trick ja ZZ Top.

Arvostan Jourgensenia musiikintekijänä ja myös hahmona. Hänen maailmansa on välillä mustavalkoinen – joko olet hänen puolella tai häntä vastaan. Hänessä on jotain samaa kuin Mark E. Smithissä ja Luke Hainesissa maustettuna voimakkaasti paikoin puuduttavalla amerikkalaisella rokkikukkoilulla.

ps. Etsiessäni vanhoja Ministryn promokuvia törmäsin siihen, että useissa kuvissa on kaksi henkilöä, Al Jourgensen ja Paul Barker. Se muistuttaa, että ehkä Barkerilla oli merkittävämpi rooli kuin mitä Al haluaa myöntää.

torstai 28. tammikuuta 2016

Uskonnollinen kokemus ja uskontotieteen identiteetti

Viime viikkoina olen käynyt läpi tuoreita teoksia, joissa käsitellään yhtä uskontotieteen pitkäaikaista aihetta. Tulen myös pitämään keväällä kurssin samasta aiheesta. Tuo aihe on uskonnollinen kokemus.

Aihepiiriä tuntemattomalle kyse saattaa olla hyvinkin kiinnostavasta ilmiöstä. Mitä on uskonnollinen kokemus? Mitä kokijan kehossa tapahtuu? Miten kokemuksia tulkitaan? Olisiko kääntymiskokemus hyvä esimerkki? Miten yksilöt liittävät Jumalan tai jonkin suuremman voiman osaksi kokemusta? Miten eri uskontoperinteissä on tulkittu kääntymyskokemuksia ja millainen arvo niille on annettu?

Kaikki yllä mainitut voivat periaatteessa olla mielekkäitä kysymyksiä. Samoin kuin moni muu aihepiiriin sopiva kokemus, vaikkapa kuolemanrajakokemus. Kokemusten kirjoon keskittyvät kysymykset sivuuttavat uskontotieteen oppihistorian ja nykyisen identiteetin kannalta yhden tärkeän seikan: uskonnollinen kokemus on teema, jota pohtimalla tieteenala on määrittänyt itseään. Kanta uskonnollisen kokemuksen tutkimusperinteisiin kertoo, millaisena tutkijat näkevät uskontotieteen ylipäätään.

Uskontotieteen niin sanotussa ymmärtävässä tutkimusperinteessä on korostettu, miten poikkeuksellista ja erityistä uskonnollista kokemusta voidaan ymmärtää, mutta ei tyhjentävästi selittää. Se on uskonnon redusoitumaton elementti ja uskontotieteen erityinen kiinnostuksen ja asiantuntijuuden kohde. Tämä kanta on luettavissa esimerkiksi seuraavilta ajattelijoilta: Friedrich Schleiermacher, Rudolph Otto, Mircea Eliade ja Joachim Wach.

Uskontotieteen niin sanotussa selittävässä tutkimusperinteessä on korostettu, miten uskonnollinen kokemus on pätevä ja tärkeä kiinnostuksen kohde. Se poikkeaa ymmärtävästä perinteestä siinä, että sen mukaan uskonnollinen kokemus voidaan selittää viittaamalla biologiaan, tietoisuustutkimukseen, neurotieteisiin ja vähän myös yhteiskuntatieteisiin. Kokemus täytyy kuvata kokijan ymmärtämällä tavalla, mutta sen selitys on tieteellinen kirsikka kakussa.

Uskontotieteen niin sanotussa kriittisessä tutkimusperinteessä on korostettu, miten molemmissa yllä mainituissa lähestymistavoissa on ongelmia. Ymmärtävä tutkimus on suojannut tutkimuskohteensa postuloimalla jonkin tavoittamattoman kulttuurista ja yhteiskunnasta irrallisen ”kokemuksen”, jota ei voida tavoittaa vaikka sitä koskevia kuvauksia voidaankin tulkita. Selittävä tutkimusperinne on – ja tässä yksinkertaistan ollakseni lievästi poleeminen – myös olettanut kulttuurista irrallisen esidiskursiivisen kokemuksen sillä erotuksella, että sopivilla luonnontieteen menetelmillä sitä ja sen vaikutuksia voidaan tutkia.

Kriittinen tutkimus on ollut kriittinen koko uskonnollisen kokemuksen käsitettä kohtaan. Sen mukaan saattaisi olla järkevintä hylätä ajatus kulttuurisia tulkintoja edeltävästä kokemuksesta ja tutkia, miten kokemuksellisuuden retoriikka toimii osana kulttuurisia tulkintamalleja ja valtasuhteita.

Yksi keskustelluimmista viimeaikaisista synteeseistä, joka keskusteluttaa näitä yllä mainittuja suuria linjoja, on Ann Tavesin Religious Experience Reconsidered (2009). Hän käy läpi näitä perinteitä asettuen kannattamaan selittävän tutkimusperinteen kantaa, joskin hän pitää kriittisen tutkimuksen pohdintoja relevantteina. Olisiko siinä sitten sopiva sabluuna, jonka kautta uskonnollisen kokemuksen tutkimusta voisi uudistaa?

Aikakauslehdessä Religion julkaistiin vuonna 2010 kommentteja Tavesin kirjaan. Niissä oli hyvin myönteisiä tekstejä, mutta myös niitä, joiden mukaan vastaus yllä mainittuun kysymykseen olisi ei. Oma vastaukseni on varovainen ei, koska luen Tavesin kirjaa toisen kysymyksen tai teeman kautta. Ensisijaisesti pidän sitä jälleen yhtenä esityksenä siitä, mitä uskontotieteen tulisi olla – en esityksenä uskonnollisen kokemuksen tutkimuksesta sinänsä. Minulle jää mielikuva, että uskonnollisen kokemuksen teema on valittu siksi, että se on ollut oppihistoriallisesti niin keskeinen teema tieteenalan identiteettiä koskevissa pohdinnoissa.

Taves kirjoittaa paljon uskonnon käsitteestä, vertailusta uskontotieteen työkaluna (palaten näin oppialan identiteettiä koskevaan kysymykseen vertailevasta uskontotieteestä), tutkimuskohteiden kuvaamisesta ja selittämisestä. Tässä mielessä kyse on ensisijaisesti uskontotieteen identiteettiä käsittelevästä kirjasta ja toissijaisesti uskonnollisen kokemuksen tutkimusta uudistavasta teoksesta. (Jätän tästä pois kommenttini Tavesin teoksen yksityiskohtiin, mutta pidän puutteena sitä, että vaikka hän on omien sanojensa mukaan kiinnostunut siitä, miten ja miksi tiettyjä kokemuksia nimetään uskonnollisiksi, hänen tapansa käsitellä kysymystä jää pinnalliseksi ja irralliseksi diskursiivisesta ja sosiologisesta tutkimuksesta.)

Näkemystäni tukee kirjan lopetus, jossa Taves erittelee kaksi implikaatiota uskontotieteelle kirjoittamatta uskonnollisesta kokemuksesta. Näistä ensimmäinen koskee uskonnon käsitettä. Tavesin mukaan ei ole välttämätöntä rajata uskonnon käsitettä tarkkaan. Sen sijaan uskontotiede tutkii hänen mukaansa a) asioita, joita ihmiset pitävät erityisinä (ja niihin liittyviä käytäntöjä sekä uskomuksia) ja b) miten ihmiset liittävät nämä erityisyydet käsitteiden verkostoon. Toinen implikaatio on se, että erityisinä pidetyt asiat eivät koske vain uskontotiedettä, mutta on mahdollista, että mitä erityisempinä asioita pidetään, sitä todennäköisemmin niihin liitetään ”uskonnollista” käsitteistöä (uskonnollinen, maaginen, pyhä, henkinen, hengellinen jne.). (Tätä Taves ei tosin osoita teoksessaan.) Näin Taves ehdottaa, että uskontotiede voisi olla tieteenala, jolla tutkitaan erityisinä pidettyjä asioita ja sitä, mitä ihmiset kytkevät näitä erityisiä asioita omaan elämäänsä. Tällä tavalla hahmoteltuna kokemuksen tutkiminen on lopulta vain pieni osa uskontotiedettä, mutta uskonnollisesta kokemuksesta kirjoittaminen on toiminut taas kerran väylänä hahmotella uskontotieteen identiteettiä

Samankaltaisesta tieteenalan identiteettiä koskevasta hahmottelusta on kyse Craig Martinin ja Russell T. McCutcheonin toimittamassa teoksessa Religious Experience: A Reader (2012). Siihen valikoidut tekstit ja niiden kommentit jakautuvat ymmärtävään, selittävään ja kriittiseen tutkimukseen, vaikka toimittajat eivät näitä termejä käytäkään. Heidän oma painotuksensa on viimeisimmässä, ja sitä kautta koko teoksen sävy sen teemaan on hyvin kriittinen. Teoksen sanoma tuntuu olevan, että paras tapa suhtautua teemaan on sen hylkääminen tai radikaali uudelleen jäsentäminen.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Uskonnonopetus jatkunee entisellään, toistaiseksi

Keskisuomalainen kirjoitti tiistaina 26. tammikuuta nykymuotoisen uskonnonopetuksen muuttamisen pyrkivästä katsomusaloitteesta ja sen nykytilasta. 

Aloitteen tavoitteena on päästä eroon niin sanotusta eriytetystä opetuksesta. Sen tilalle tulisi kaikille yhteinen katsomusaine. 

Elokuussa 2015 alkanut aloite on kerännyt alle 13000 nimeä. Jotta kansalaisaloite voisi edetä eduskuntaan, tarvittaisiin yhteensä 50000 allekirjoitusta.

Katsomusaloitteen nimien keruu päättyy 13. helmikuuta. On erittäin epätodennäköistä, että aloite etenisi käsittelyyn. Ollaan liian kaukana tarvittavasta määrästä. Tässä mielessä kampanja on epäonnistunut. Syitä tähän on monia, mutta ne voitaneen tiivistää kahteen:

1) Kampanjoijia ei ole ollut riittävästi. 

2) Kampanja ei kosketa tarpeeksi.

Kampanjaa on käyty pienellä porukalla. Näinkin spesifi aihe vaatisi enemmän resursseja. Lisäksi näyttää olevan niin, että uskonnonopetus ei aiheena kosketa ihmisiä niin syvästi, että kaikki myönteisesti hankkeeseen suhtautuvat innostuisivat sanomaan mielipiteensä allekirjoittamalla. Ihmisille on myös ollut epäselvää, millaista vaihtoehtoa hanke ajaa. Joillekin on ollut epäselvää, millaisia tahoja hankkeen takana on. Yhdessä tilaisuudessa eräs opettaja kommentoi aihetta pitäen sitä Vapaa-ajattelijoiden hankkeena. Siihen totesin, että nyt ollaan aivan metsässä, sillä Vapaa-ajattelijat pikemminkin puolustavat nykyistä elämänkatsomustiedon opetusta. Katsomusaloitteen tavoittelema yhteinen katsomusaine veisi perustan myös erilliseltä elämänkatsomustiedon opetukselta.

Voi myös olla, ettei aloitetta kannateta. Siis että ihmiset olisivat tyytyväisiä nykymuotoiseen uskonnonopetukseen. Tämä on kuitenkin kyseenalainen näkemys. Ajatus kaikille yhteisestä yhdestä katsomusaineesta on kyselyiden mukaan suositumpi kuin nykymuotoinen uskonnonopetus. Uskonnonopettajiksi opiskelevat pitävät muutosta nykymallista kaikille yhteiseen aineeseen vain ajan kysymyksenä, kuten joulukuussa kirjoitin tässä blogissa. Sen sijaan päättävissä asemissa olevat ja aiheen kannalta kuultavina olevat tahot (mm. uskonnolliset johtajat) ovat nykyisen systeemin puolustajia. Tämä on niitä harvoja aiheita, jotka ovat saaneet ortodoksisen kirkon johdon olemaan äänessä mediassa. Muuten ortodoksinen kirkko ei pahemmin tyrkytä itseään julkisuuteen keskustelemaan yhteiskunnallisista asioista.

Vaikka katsomusaloite ei saavuta tavoitettansa, ei kampanjaa voi kokonaisuutena pitää epäonnistuneena, varsinkaan tutkijan näkökulmasta. Kuluneen puolen vuoden aikana maassamme on keskusteltu entistä enemmän uskonnonopetuksen mahdollisista malleista. Lisäksi on saatu selville, mitä kansa ja erilaiset vaikuttajat ajattelevat asiasta. Se ei ole vähäpätöinen saavutus. On myös muistettava, että uskonnonopetus voi muuttua tavanomaisen päätöksenteon keinoin, ilman kansalaisaloitetta. Siihen on kuitenkin vielä matkaa, ainakin niin kauan kuin maassamme jatkuu oikeistolais-konservatiivinen hegemonia.

Keskustelu jatkukoon.

Keskisuomalaisen juttu:

Tietoa katsomusaloitteesta:

tiistai 5. tammikuuta 2016

Studioalbumit osa 62: Teddy & the Tigers

Joulun aikaan pistäydyin Kiteellä Kansallisessa kirjakaupassa. Alepinosta pongahti esiin Janne Salmen kirjoittama Tigers Story: Teddy & the Tigersin tarina (2012). Lueskelin sitä jouluna ja mieleeni tuli kuunnella yhtyeen levyt läpi.

Tehdään nyt kuitenkin heti alussa selväksi se, että en ole niin vanha, että olisin ollut mukana 70-luvun lopun tiikerivillityksessä. Lapsena toki sain kaikuja siitä. Jo lastentarhassa joku muistutti, mitä pitää sanoa, jos kovat pojat kysyvät, olenko diinari vai punkkari. Vanhojen Suosikkien selailu lapsena muistutti, että Tiikeritrio notkui pitkään lehden lukijoiden listalla. Olisinko joskus laittanut julisteenkin seinälle – kuka näitä muistaa? Paremmin bändin musiikki tuli tutuksi vasta teininä, kun perehdyin rockabillyyn. Silloin ostin pari vinyyliä, jotka ovat edelleen hyllyssä, mutta missään vaiheessa Tiikerit ei ole ollut identiteettini muokkaamisen kannalta erityisen keskeinen yhtye, joten mennään studioalbumeihin.

Bobbin’ (1978) on levy, jota on pakko yrittää kuunnella arvioiden, miltä se on tuntunut ilmestymisaikanaan. Nyt kuunneltuna se on enimmäkseen keskitasoista vaikkakin oikein sympaattista räpellystä, jonka pohjana ovat sittemmin puhkikuluneet rokkiklassikot. Kolme omaa biisiä on mahtunut mukaan. Tosin suurimmalle osalle levyn kuuntelijoista Cochranin, Hollyn ja Vincentin rokkiklassikot olivat tuntemattomia, joten tällä on heitetty sisään joukko teinejä. Ylivoimaisesti levyn paras koveri on Cliff Richard and the Shadowsin ”Dancing shoes”, josta tuli lähes Teddyjen oma. Aikan laulussa on nikottelua jopa liiaksi, mutta samalla siinä on sävyä, jota ilman yhtyeestä ei olisi tullut niin suosittua kuin siitä tuli. Levyn kansi on edelleen kamala. Piirroskannessa rumpalin ajatuskupla kertoo levyn nimen (”Bobbin’”) ja kaksi bändäriä toteaa yhteen ääneen: ”I’ve got to bop with him!”. Teos on Pokon ensimmäisenä julkaistu pitkäsoitto.

Burn It Up (1978) ilmestyi vielä samana vuonna ja meni listaykköseksi. Itse löysin sen vuosia myöhemmin vinyylinä purkukunnossa olevasta osto- ja myyntiliikkeestä 12 markan (2 euroa) hintaan. Jos debyytin kansi oli hirvittävä, tämä on oikeastaan tyylikäs. Kaverit poseeraavat kameralle, ja siinä kaikki. Itse albumi alkaa yhtyeen kenties tunnetuimmalla omalla biisillä ”Tiger twist”. Muutenkin levyllä on kiitettävästi yli puolet omia sävellyksiä. Niistä erityisesti balladi ”She’s too young” on onnistunut. Koveritkin toimivat mukavasti, vaikka jos esittää Cochrania ja Burnettea (”Cut across shorty”, ”Tear it up”) ei voi kuvitella ylittävänsä alkuperäisiä. Vaikka albumi ilmestyi nopeasti debyytin jälkeen, se on huomattavasti kypsempi – ja siten myös parempi – kokonaisuus. Levy meni listaykköseksi.

Rock-a-billy Rebel (1979) tuli ostettua käytettynä joskus teininä. Se ilmestyi noin vuosi debyytin jälkeen, joten tahti oli kiivas. Se nauhoitettiin Tukholmassa. Manageri Kari Heikonen halusi muuttaa imagoa kovemmaksi, pois teinityttöjen unelmapojista. Näin ollen bändi puettiin nahkaan, jossa he poseeraavat takakannessa, ja etukanteen lykättiin etelävaltioiden lippu. Kansi on näkökulmasta riippuen typerä tai naurettava, samoin kuin nahkatiikerit. Basisti A-P totesi myöhemmin: ”Nää nahkahousut ei oo oikein mun juttu!” Kovempi look heijastui myös musiikkiin. ”South’s gonna rise again” avaa levyn ja heti perään tulee ”Honey hush” Tällaiset raidat olivat omiaan karkottamaan pikkutytöt. Se kertoo linjasta muutakin: yli puolet biiseistä on kovereita. Laajemmin katsottuna kyse on vain pienestä siirrosta. Edelleen bändi kuulostaa omalta itseltään, ja albumi on oikeastaan hyvä muisto omasta ajastaan. Oma suosikkini on b-puolen avaava oma sävellys ”Touch o’rockabilly”.

Tiger Tracks (1980) levytettiin samoissa sessioissa Tukholmassa edeltäjänsä kanssa. Siitä suunniteltiin julkaisua, jolla suosio säilyy yli komppiryhmän armeija-ajan. Sitä ei yleensä edes lueta studioalbumeihin, koska se koostuu enimmäkseen aikaisemmin levytetyistä ja sinkkuina julkaistuista biiseistä. Kaikki olivat lainaraitoja. Promoja ei lähetetty oikeille henkilöille ja siten siitä ei myöskään ilmestynyt arvioita. Poko oli myynyt nauhat K-Telille. Oltiin lopun alussa. Itse levy on kooste varsin kelvollisia raitoja. Erityisesti ”Broken heart” ja ”Tribute to Buddy Holly” kuuluvat bändin parhaisiin. Niiden lisäksi lätyllä on joukko muitakin vähemmän puhkisoitettuja lainaraitoja, joita ei tarvitse nolostella. Toisenlaisella promootiolla levy olisi voinut menestyä selvästi paremmin.

White Hot Rock (1980) julkaistiin nimellä Tigers. Sillä haluttiin eroon diinarimenosta ja mentiin lähemmäksi perusrokkia Dave Edmundsin tyyliin. Jo kansi – valkoinen tausta ja lättänät tukat eikä rokkikledjuja – oli monille tarpeeksi hyvä syy jättää levy kauppaan. Avausraita ”El Diablo” on kuitenkin onnistunut, ja se onkin lykätty yhtyeen kokoelmille. Muuten levystä on vaikea sanoa mitään hyvää tai pahaa. Sitä on keskinkertaisuus ja intohimottomuus. Bändi hajosi syksyllä 1980. Syinä olivat suosion lasku, raskas keikkatahti ja kyllästyminen.

Master Cuts (2012) ilmestyi yli 30-vuoden tauon jälkeen. En tiedä, kuinka paljon sitä odotettiin ja millaisin tunnelmin. Kokoonpano on kuitenkin melkein sama: alkuperäinen trio varustettuna soolokitaristi Ykä Putkisella. Ensimmäinen vaikutelma on, että Aikan ääni ei ole kunnossa. Siitä on vaikea päästä plussan puolelle. Mukana on odotetusti kovereita ja originaaleja, joskin vain ”Crazy Sherwood Shake” on kokonaisuudessaan Aikan nimissä. The Moonlightersin ”Broken heart” on Tiikereillä toistamiseen levytettynäkin hieno biisi, Mac Curtisin ”Turn away from me” on onnistunut enkä halua moittia muitakaan, mutta klassikkoa tästä ei tule. Koko paketti tuntuu keskinkertaiselta ja siksi musiikillisesti verrattain tarpeettomalta. On kuitenkin tarpeetonta suhtautua nyrpeästi siihen, että jätkät haluavat vielä levyttää alkuperäisellä nimellä. Kuriositeetteja on monenlaisia. Se ei ole keneltäkään pois, mutta ei se kovin paljon kuuntelijallekaan anna. Kansi on tavallaan hauska. Siinä istutaan parturoitavana levyn nimen monimerkityksellisyyteen vihjaten.

On helppo kyseenalaistaa Fancy Dan -nimellä aloittaneiden keravalaisten Tiikereiden musiikilliset saavutukset. Bändi oli Jenkki-purukumin mainos, joka julkaisi Sherwoodin sanomia teinitytöille. Sama bändi julkaisin biisin nimeltä ”Balls”, luullen sen tarkoittavan juhlia. Kriitikot olivat syystäkin ambivalentteja arvioidessaan yhtyeen tuotoksia. Bändi teki asioita niin kiireellä, ettei omalle sävellystyölle ollut paljon tilaa. Tätä kuvastaa hyvin Aikka Hakalan kommentti runsaasti levyostoja sisältäneen Lontoon reissun jälkeen: ”Ei siis hätää. Kun päästään himaan, ohjelmistoa riittää vaikka loppuiäksi. Eläköön Tigers niin kauan.”  

Teddy & the Tigers on kuitenkin merkittävä yhtye muutamasta syystä. Ensinnäkin se oli hetken valtavan suosittu. Toiseksi se räjäytti rockabilly-buumin käyntiin, jonka vastapooliksi muodostui punk ja erityisesti samalle levy-yhtiölle levyttävä Eppu Normaali. Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, se esitteli aikansa nuorisolle 50-luvun rokkia. Vanha oli tuolloin uutta ja tuntematonta. Neljänneksi se toi yhdenlaisen jännitteen suomalaisen rokin kenttään haastaessaan Hurriganesien aseman englanninkielisen rockin valtiaina. Viidenneksi se aloitti Poko-yhtiön julkaisut. Kuudenneksi se toimii hyvänä tapauksena sekä jokseenkin varoittavana esimerkkinä siitä, miten taidokas manageri ohjailee nuoria soittopoikia. Seitsemänneksi Aikka Hakalan ensimmäisenä levyttäneenä bändinä se on merkkipaalu yhden nykyään aliarvostetun suomalaismuusikon uralla. Kahdeksanneksi olihan Tiikerit nyt valovuoden parempi kuin Vexi Salmen johtaman Rockin’ -levymerkin signaamat torttubändit. Yhdeksänneksi ilman Tiikereitä meillä ei taitaisi olla Sleepy Sleepersin aina naurattanutta parodiarallia ”Pumpulitissit”.

Kirjan sivujuonteena käy ilmi, miten manageri Kari Heimonen (Johnny Flight) on touhunnut useammalla taholla. Ennen tiikerihommaansa hän työskenteli Virtaselle. Hän vaikutti myös Eppu Normaalin uraan alkuvaiheessa. Hän löysi Jorma Kääriäisen, joka alkoi esiintyä nimellä Freddie Falcon. Tiikerien peräsimestä lähdettyä hän luotsasi Rebel-levymerkkiä, joka julkaisi suomirockabillyn sittemmin klassikoiksi muodostuneita artisteja, kuten Buck Jonesia.

Tiikereiden jälkeen rumpali Pale ei ole pahemmin kapuloisiin koskenut pääbändinsä ulkopuolella. Basisti A-P on soitellut, mutta niistä kuvioista ei ole sen kummempaa kirjoitettavaa. Aikka sen sijaan jatkoi soittohommia heti tiikereiden jälkeen. Rockabillyn supergroup Lonestars otti vaikutteita kantrista. Se vaihtui Falconsiksi, joka pukeutui nahkaan ja soitti billyhenkistä bluesrokkia. Bändin vuonna 1981 ilmestynyt albumi Flamin löytyy hyllystä ja siinä on muutamia potkivia biisejä. Bad Signin aikaan Aikka antoi tukan kasvaa. Se soitti vähemmän billyä ja enemmän valkoista bluesrokkia viiden levyn verran. Aloittelijan paketti on 44 biisin tuplaceedee Travlin Bone 1983-88, jolta löytyy myös yhtyeen paras oma biisi ”Be seeing you”. Harmi vain, ettei paketissa ole erittäin onnistunutta rollarikoveria ”Mother’s little helper”. Myöhemmin Aikka soitti Irwinin bändissä, Cast Iron Armsissa ja muutamissa muissakin.

Kuten tämän tekstin alusta käy ilmi, olin liian nuori näkemään alkuperäisiä Tigerseja. Näin kuitenkin Teddy and the New Tigersin alaikäisenä baarissa ja myös Aikan soolona. Niistä on vain hyviä muistoja.

torstai 31. joulukuuta 2015

Studioalbumit osa 61: Dead Kennedys

Teininä löysin punkin ja aloin haalia hyllyyni keskeisiä levyjä. En muista tarkasti järjestystä, mutta luultavasti hyvin pian Ramonesin ja Clashin jälkeen ryhdyin kuuntelemaan Dead Kennedysiä. Ostin Fresh Fruit for Rotting Vegetables -albumin ja soitin sitä parille kaverilleni, joiden mielestä tukkahevi oli parasta musiikkia. He hahmottivat, että Ramones oli hauska ja että Clashissa oli rokkiasennetta, mutta Dead Kennedysille ei löytynyt ymmärrystä.

Myöhemmin hyllyyni on ilmestynyt kaikki muutkin studiolevyt, ”Holiday in Cambodia” seiskatuumaisena, ”Too Drunk to Fuck” 12-tuumaisena ja b-puolista ja harvinaisuuksista koottu Give Me Convenience or Give Me Death.

Yhtyeen nokkamiehen Jello Biafran projekteista kuuntelin teininä aktiivisesti Lardia – The Power of Lard -ep (1989) ja The Last Temptation of Reid -albumi (1990) ovat hyllyssä – Nomeansnon kanssa tehtyä kimppalevyä (1991) ja D.O.A:n kanssa tehtyä levyä (1990). Ne löytyvät edelleen hyllystäni. Jostain syystä Mojo Nixonin kanssa tehtyä levyä (1994) en koskaan ostanut, mutta siinä on hyviä vetoja. Yhteistyötä Melvinsin kanssa en oikeastaan tunne (levyt 2004, 2005), joten laitan kuunteluun. Tumor Circus -nimellä tehty levy vuodelta 1991 jäi teininä satunnaisten biisien varaan, mutta tätä varten kuuntelin sen Spotifysta. Se on oikein kelvollista kamaa, mutta ei parasta soppaa, mihin Jello on lusikkansa laittanut. Guantanamo School of Medicinen kanssa tehtyjä kelvollisia levyjä olen kuunnellut vain pintapuolisesti (2009, 2011, 2013).

Kun tein pienen arviointitehtävän kustantajalle, sain muutamia kirjoja. Yksi niistä oli Alex Oggin Fresh Fruit for Rotting Vegetables (2014). Kirjassa on riittävästi ilonaiheita faneille, mutta se ei aivan nouse musiikkikirjojen klassikoiden joukkoon. Se keskittyy nimensä mukaisesti yhtyeen tunnetuimpaan albumiin, joka oli myös debyytti. Kirja selittää yhtyeen jäsenten keskinäisiä riitoja, valaisee oikeusjuttuja muiden kanssa ja erittelee yksittäisten biisien syntyä ja äänitystä. Se kertoo kaiken tämän ohessa laulaja Jello Biafran pyrkimyksestä päästä pormestariksi ja yhtyeen vittuilusta aikansa musiikkibisnekselle vieraillessaan Bay Area Music -palkintogaalassa. Siinä on paljon kuvia – vähän liikaakin – ja sarjakuvia.

Oggin kirjan oheen suosittelen Fresh Fruit for Rotting Eyeballs -dokumenttia, jossa (suunnilleen samojen asioiden) pääkertojana on yhtyeen kitaristi East Bay Ray. Se keskittyy yhtyeen alkuvaiheisiin ja sisältää paljon livepätkiä. Se löytyy vaikkapa YouTubesta, mutta Jelloa ei dokkarista löydy (paitsi laulamassa).

Yhtye ei koskaan näyttänyt siltä, mitä punkkareiden oletettiin näyttävän. DK:ssa oli rillipäitä ja taviksia, ei piikkitukkaa ja hakaneuloja. Sen poliittisuus oli aikaansa sidottua, kohdennettua kommentaaria, ei yleistä kapinaa ei mitään vastaan. Itselleni tärkeintä oli kuitenkin musiikki, joten mennään albumeihin.

Fresh Fruit for Rotting Vegetables (1980) on todellinen punk-klassikko samalla tavalla kuin Ramonesin ja Clashin debyytit. Sillä ei ole yhtään huonoa biisiä tai ainakaan sellaista, jolla ei olisi oikeutettua paikkaa albumikokonaisuudella. Se on selkeästi parempi kuin Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks. Kriitikot eivät lämmenneet suuresti, mutta ostava yleisö tajusi levyn hienouden Iso-Britanniassa ja muuallakin. Suomessa levy nousi top kymppiin. Albumi on vaikuttanut niin moniin ihmisiin, ettei kehujen listaamisessa ole mieltä. Levyä itseään kuvaa kuitenkin erittäin hyvin Dinosaur Jr:n Lou Barlow’n kommentti: ”Kuuntelin sitä lakkaamatta yrittäen selvittää, miten se oli tehty. Joka kerta olin yhtä hämmästynyt.” Kuinka monesta punk-klassikosta on sanottu samaa? Mojo-lehtikin nimesi albumin musiikillisesti monitahoisimmaksi punk-levyksi. Nykypäivän näkökulmasta sen äänimaailma ei ole kovin ihmeellinen, mutta edelleen sen kuuntelu on elähdyttävää. Monipuolinen ja oivalluksia täynnä oleva levy, jolla on yksittäisiä ”hittejä”. Mutta lopputuloksen tekee kokonaisuus. Siksi en aio listata ja eritellä biisejä, vaan toivotan hyvää kuunteluhetkeä albumin parissa. Sen kansikuva on muuten peräisin homoseksuaali Harvey Milkin tappamisesta saadun kevyen tuomion julistamista seuranneista mellakoista toukokuussa 1979.

In God We Trust (1981) on jo monimutkaisempi tapaus arvioitavaksi. Miniälppärillä on kahdeksan biisiä, joista puuttuvat debyytin oivallukset. Silti kokonaisuus on melko mainio. Se osoittaa keskisormea ”moraaliselle enemmistölle” ja kristilliselle oikeistolle. Siellä on klassikko ”Nazi punks fuck off”, energiapurkaus ”Dogbite”, hauska Frankie Laine -koveri ”Rawhide” ja ”California Über Allesiin” pohjaava uusi versio ”We’ve got a bigger problem now”. Levyn neljä ensimmäistä raitaa ovat asiallista kaahauspunkkia ilman tarttuvuutta, joten olen pitänyt tätä aina askeleena heikompaan suuntaan. Siitä huolimatta se löytää tiensä vinyylilautaselle säännöllisesti.

Kenties miniälppäriä olennaisempaa on se, että samana vuonna ilmestyi single ”Too drunk to fuck”. Sen toinen puoli ”The Prey” ei ole yhtyeen tärkein biisi, mutta a-puoli on ainakin tunnetuimpia. 12-tuumaiselta sitä kelpaa kuunnella. Sitä ei löydy miltään viralliselta studioalbumilta, vaikka se johonkin Fresh Fruitin painokseen lisättiinkin. Osa klassikkobiiseistä on eri versioina singleillä. Näistä syistä suosittelen katselemaan myös studioalbumeiden ulkopuolelle. Siksi myös Holiday in Cambodia / Police Truck seiskatuumainen tulee kaivettua hyllystä mieluummin kuin edellisen albumiversio.

Plastic Surgery Disasters (1982) on hitaampi kuin In God eikä se ulotu aivan niin moneen suuntaan kuin Fresh Fruit. Ostin sen älppärinä parinkymmenen prosentin alennuksella lukiolaisena. Kansi on upea: Michael Wellsin valokuva ”Hands”, jossa nälkiintyneen tummaihoisen käsi on terveenoloisen valkoihoisen kädessä. Paketissa on paksu vihko kuvakollaaseja ja sanat, joita suomentelin sanakirjan avulla. Ennen muuta totesin sen olevan erinomainen levy. Olen edelleen samaa mieltä. Yksi suosikeistani on ”Government flu”, joka avaa levyn. Mutta jos nimetään letkeä ”Winnebago warrior” (josta Mojo Nixon teki hienon kantriversion), vauhdikas ”Buzzbomb”, melodinen ”Moon over marin”, uhkaava ”Riot”, ”Dead end” ja ”Forest fire”, on nimetty puolet raidoista mainitsematta muita kuin loistavia biisejä. Albumi nousi Brittien indielistan kakkoseksi ja ainakin myöhemmät kriitikot ovat kehuneet albumia vuolaasti. Levystä ei kuitenkaan tule classic rockia, kuten Clashista, Ramonesista ja Sex Pistolsista.

Frankenchrist (1985) löytyy muiden tavoin hyllystä, mutta sillä ei ole koskaan ollut vahvaa vaikutusta minuun. Sillä on muutamia hyviä biisejä, kuten ”MTV Get off the air”, ”Soup is good food” ja vaikkapa ”Hellnation”, mutta kokonaisuus on aina jättänyt muita levyjä kylmemmäksi. Brittien indielistalla se toki meni ykköseksi, ja poliittinen sanoma on läsnä kuten aina ennenkin.

Bedtime for Democracy (1986) on vauhtilevy, jonka ilmestyttyä bändi hajosi välittömästi. Sillä on vauhtia In Godin tavoin, mutta aikaisempaa vähemmän ideaa. Kansi on taas upea, samoin kuin vinyylin lisukkeena tullut Fuck Facts -lehti. Tekstit käsittelevät tuttuun tapaan Reaganin ajan Yhdysvaltojen epäkohtia. Biisit sen sijaan jättävät toivomisen varaa. Oikeastaan vain rumpali D.H. Peligron tekemä ”I Spy” menisi suoraan minun best of -kokoelmalle. Huonona en ole levyä koskaan pitänyt, sillä sitä ei missään tapauksessa ole. Bändi ei vain yltänyt parhaimpiensa tasolle. Se ylsi kuitenkin edeltäjänsä tavoin Brittien indielistan ykköseksi.

Studioalbumeista ensimmäinen tulisi löytyä jokaisen punkista kiinnostuneen hyllystä. Muut ovat vähemmän välttämättömiä. Plastic on erinomainen ja pari viimeisintä sopii niille, jotka ovat jo bändiin erityisen tykästyneet.

Dead Kennedys oli San Franciscon punk-skenen merkittävin yhtye. Sitä edelsi The Offs ja The Germs julkaisi ensilevynsä GI vuotta aikaisemmin (1979) kuin DK, mutta DK:sta tuli toisella tavalla kuolematon. Se oli jotain muuta kuin brittiläiset edeltäjänsä. Se oli paljon monimutkaisempi ja poliittisempi kuin New Yorkin Ramones (DK:n ensialbumilla on jonkin verran progejuttuja eivätkä soittajat olleet vasta-alkajia). Se oli yhdysvaltalaiselle hc-skenelle merkittävämpi kuin mikään suurista punk-bändeistä (Clash, Ramones, Sex Pistols). Itselleni Clash ja Ramones ovat tärkeämpiä, mutta DK tulee heti niiden perässä. Kaikilla kolmella on ollut iso asema elämäni ääniraitana teinistä nykypäivään.

Dead Kennedys on vaikuttanut niin moniin myöhempiin muusikoihin ja genreihin indiestä metallin kymmeniin alalajeihin, ettei niiden listaamisessa ole mitään järkeä. Yksi kuriositeetti on kuitenkin hyvä mainita. Kun avaa Green Dayn Insomniacin kansilehdykän, sieltä paljastuu myös DK:lle työskennelleen ja bändin upean logon suunnitelleen Winston Smithin kollaasi. Sen kuvat on jäsennetty Dead Kennedysin ensialbumilta löytyvän ”I Kill children” -kappaleen ensimmäisen säkeistön pohjalta. Se taitaa olla hyvässä ja pahassa selvin linkki DK:n ja ison rahan suosion välillä.

Dead Kennedys on keikkaillut ilman vuonna 1986 bändin hajottanutta Biafraa muutamalla eri laulajalla, mutta ei ole levyttänyt.

ps. Tänä vuonna en tehnyt laisinkaan listaa vuoden levyistä, koska aikaisempina vuosina ne ovat venyneet järjettömän pitkiksi. Upeita uusia levyjä julkaistiin paljon ja osa niistä löysi tiensä hyllyyni. Niiden parissa ja muutenkin: Hyvää uutta vuotta!  

maanantai 28. joulukuuta 2015

Studioalbumit osa 60: Alice Cooper (2/2) (1983–)

Ensimmäinen osa Alice Cooperin studiolevyistä tuli kuunneltua ennen joulua. Toisen osan valmistuminen venyi joulun yli. Tässä setissä olikin työtä ja vaivaa vähintään yhtä paljon kuin intoilua ja uteliaisuutta. Ja sitten suoraan albumeihin.

Constrictor (1986) ilmestyi kolmen vuoden musiikkiteollisuudesta vetäytymisen jälkeen. 12-vuotiaana tämä oli todella kiehtova juttu. Nyt se kuulostaa kuin olisi pantu kokoon toisilleen etäisistä palasista, joskin perussoundi hakee aikansa hevin kuuntelijoita eli meitä poikalapsia. ”Life and death of the party” on aina iskenyt melodisuudellaan, samoin kuin ”Great American success story”. Myös vähän heikompi ”The World needs guts” menee samaan lokeroon, mutta levyn ehdoton kohokohta on aina ollut Perjantai 13. kuudennen osan tunnusbiisi ”He’s back (The man behind the mask)”. Muuten albumilla on turhan monta täyteraitaa, jotka tekevät kokonaisuudesta hyvin keskinkertaisen kasarille tyypillisen kevythevilevyn. Hyvänä esimerkkinä on pastissimainen ”Crawlin’”, jossa yhdistyvät kaikki aikansa kliseet (mikä ei tarkoita, että se olisi kammottava biisi – ainoastaan kliseet sisältävä). Tosin yhdellä 80-luvun crossover-klassikkobiisillä eli poppaavalla ja aikansa valtavirran syntikkasoundeilla kuorrutetulla ”He’s backilla” saa paljon anteeksi.

Raise Your Fist and Yell (1987) jatkaa periaatteessa samalla linjalla, mutta se on koherentimpi kokonaisuus. Samalla se on myös turvallisempi, yksitotisempi ja lievästi tylsää aikaansa sidottua kevytmetallia. Avausraita ”Freedom” hakee rokin riemuista todistavan anthemin asemaa ja ”Prince of darkness” on juuri sitä, mikä tässä genressä meni läpi 80-luvun lopulla. Jotain Alicen omasta arviosta kertoo se, ettei levyn biisit jääneet myöhempään keikkasettiin. Arvio on mielestäni oikea, mutta teos on silti hieno todiste ja muisto omasta ajastaan – kaikesta siitä, mitä kasarin kevythevi oli hyvässä ja pahassa. Levy on myös lisätodiste Alicen uran tuottajavetoisuudesta: tässä sitä virkaa hoitaa kasarihevin, erityisesti melodisen tukkahevin parissa uraansa edistänyt Michael Wagener.

Trash (1989) sisältää Cooperin suurimman hitin, ”Poison”, joka tunnettavuudessaan taitaa mennä jo ”School’s outin” edelle. Tuottajana hääri kultasormi Desmond Child, jonka läsnäolo kertoo lähes kaiken tarpeellisen lievästä tyylillisestä suunnanmuutoksesta. Ja kyllähän tuota hittibiisiä tuli diggailtua vähäsen sen ilmestyttyä, vaikka en koskaan lämmennyt sille yhtä paljon kuin Constrictorin hitille ”He’s back”. Myrkkyveisun lisäksi levyllä on toinenkin hitti, ”Bed of nails”. Levyllä vierailee aikansa tukkahevin, hardrockin ja popin kermaa: jäseniä Bon Jovista, Totosta, Aerosmithistä ja muutamista muistakin. Levy myi yli kaksi miljoonaa. Suomessakin se sai kultalevyn.

Hey Stupid (1991) on eräänlainen kasarihevin kuka kukin on. Siellä on mötikkää, satriania, vaita, gunnaria, ozzyä. Levyn idea on yksinkertainen: toista edellisen menestys samalla reseptillä. Nimiraita ”Hey Stupid” on uusi ”Poison”, mutta ei aivan yhtä iskevä. Sitä seuraava ”Love’s a loaded gun” on turvallinen, hieman keskitasoista parempi tukka-anthem, jonka tekemiseen on tarvinnut kuunnella Bon Jovia ja Aerosmithiä. Ja samaa rataa jatketaan läpi levyn. Uusia ”Bed of nailseja” on noin neljä. Aivan hienoja biisejä tällä on, mutta ehkä nyt voisi jättää tämän genren parhaimpien kuuntelun varaan. Hey Stupid ei ole suunnannäyttäjän vaan perässähiihtäjän levy. Mutta jos perässähiihtäjien levyt voivat olla kelvollisia, tämä on enemmän kuin kelvollinen.

The Last Temptation (1994) on yhdenlainen teemalevy. Siellä seikkailee Steven, jonka tarina julkaistiin myös sarjakuvana. Muusikkovieraiden lista on kutistunut ja ilmaisussa on menty askel keskitien popin suuntaan – miten Alice nyt voisikaan soittaa tukkavetoista kasariheviä, kun 90-luvun puoliväli lähestyy ja muodit muuttuvat. Aloitusraita ”Sideshow” on varsin viihdyttävää poppia. Sen jälkeen ollaan hieman rokimmissa tunnelmissa. Nyt kuitenkin iskee väsymys: kuinka monta levyä on vielä kuunneltavana, kun olisi stereoiden vieressä nippu kiinnostavampia ostolevyjä? Vaikka mielenkiinto lopahtaa, on levyllä muutama kohtuullinen sävellys, joten ehkä tähän voisi palata myöhemmin. Alicen omien sanojensa mukaan levy oli ensimmäinen, jonka hän teki kristittynä. Levyllä on muuten minimaalinen suomalaisuuden leima. The Hootersista tuttu David Uosikkinen soittaa rumpuja. Miehen molemmat vanhemmat ovat alkujaan suomalaisia.

Brutal Planet (2000) on yhdenlainen ratkaisu ongelmaan. Jos tukkahevi oli pois muodista ja askel keskitien poppiin ei ollut oikea suunta, oli mahdollista korjailla toisaalle – kohti rokimpaa ja industriaalimpaa ilmaisua. Taiteellinen ja kaupallinen umpikuja saattaakin olla selitys siihen, että tauko venyi kuuden vuoden mittaiseksi. Se on huomattavasti pidempi kuin yksikään aikaisempi tauko, vaikka mies oli vuosia sitten tarvinnut breikkiä liiallisen viinankäytön vuoksi. Lopputuloksena on soundillisesti ajanmukaistettua ja päivitettyä hevirokkia, jota Alicen ääni kantaa yli mitättömyyden ja tylsimmän keskinkertaisuuden. Nimibiisiä voisi jopa kehua. ”Cold Machines” -kappaleesta Alice totesi, että se oli yritys tehdä Marilyn Manson -tyyppinen biisi. Mielestäni saman voi sanoa koko levystä. Se osoittaa, että esikuvasta oli tullut taas seuraaja.

Dragontown (2001) ei ole aivan niin Marilyn Mansonia kuin edeltäjä, mutta raskaalla rokilla jatketaan. Alicen tarinassa se putoaa täydelliseen tyhjiöön. Kenties siksi sen menestys oli kauniisti sanottuna vaatimatonta. Sitä ei siivittänyt nousuun edes se tosiasia, että levyllä on muutamia melko hyviä biisejä, kuten aloitusraita ”Triggerman”. Ne tosin taisivat olla väärässä paikassa väärään aikaan. Osa on oudossa paikassa myös tällä levyllä. Yksi oudoimmista on nokkelasti nimetty ”Disgraceland”, joka on metallista rockabillya. ”It’s much too late” tuo kaikessa melodisuudessaan mieleen etäisesti Smashing Pumpkinsin ja Green Dayn sekoituksen. Tai muille se kai tuo mieleen Beatlesin. Yhtä kaikki, tuskin tätä tulee kovin intensiivisesti kuunneltua jatkossa.

The Eyes of Alice Cooper (2003) on soundillisesti hieman kevyempi kuin pari raskaampaa, industriaalisempaa edeltäjäänsä. Nyt kyse on suorasta ja tiukasti potkivasta hardrockista. Aika nopeasti kuitenkin tulee tylsistyminen. Tässä vaiheessa alkaa jo toivoa, että pääsisi viimeisenkin studioalbumin loppuun. Samalla tulee mieleen, että joidenkin artistien kohdalla on ihan ok, että levytetään harvemmin ja soitetaan keikoilla parhaita uran varrelta. Miksiköhän se tulee mieleen juuri tämän levyn kohdalla? Eivät albumin biisit surkeita ole, mutta en tiedä, mikä saisi minut innostumaan tästä.

Dirty Diamonds (2005) on bailumusaa. Ei enää synkkää ja raskasta, kuten erityisesti Brutal Planetilla, vaan bileet. Hippaa, vauhtia ja melodiaa. Partyissa on jopa hyviä biisejä, vaikkapa nimiraita, letkeä ”Run down the devil” ja avausraita ”Women of mass destruction”. Mukana on myös mukiinmenevää altsukantria (”The Saga of Jesse Jane”) hieman mitäänsanomatonta perusjytää (”Sunset babies”) juhlatwistillä, valtavirtapoppia (”Perfect”) ja tummasävyistä hiphoppia (”Stand”). Jokaiselle jotain, niin kuin kekkereissä on tapana. No joo, AllMusicin arviossa todetaan, että vaikka levy ei ole Killer eikä Love it to death, se ainakin kuulostaa saman miehen tekemältä. Hyvin sanottu. Teos myi paremmin kuin yksikään aikaisempi 2000-luvun Alice-albumi.

Along Came a Spider (2008) on jonkinlainen konseptialbumi sarjamurhaajasta nimeltään Spider, joka keräilee kahdeksaa jalkaa. Sitten tulee tenkkapoo, kun hän rakastuu viimeiseen uhriinsa. Levyllä vierailevat Slash ja Ozzy, molemmat yhdellä raidalla. Rummuissa on useimmissa biiseissä Kissistä tuttu Eric Singer. Ozzyn ääni tuo sävyjä sinänsä turhaan biisiin ”Wake the dead”. Tai ehkä kiinnostavin piirre siinä on se, että se plagioi Chemical Brothersin ”Let forever be” -biisiä.  ”Catch me if you can” on aika iskevä, samoin kuin ”Wrapped in silk” ja levyn päättävä ”I am the spider”, mutta tuskin tämä tulee omassa soittimessani kulumaan.

Welcome 2 My Nightmare (2011) on jonkin sortin jatko-osa vuonna 1975 ilmestyneelle albumille Welcome to My Nightmare. Tuottajaksi tuli taas Bob Ezrin. Kyse on heidän kimppalevystään, niin äänimaailman kuin biisienteon osalta. Yhteistyökumppaneita levyllä on koko joukko Ke$hasta (”What baby wants”) Rob Zombien (”The Congregation”) kautta Desmond Childiin (”I am made of you”). Tyylillisesti varsin eklektinen levy sai hyvät arviot. Se nousi muutamien maiden listoilla korkeammalle kuin miehen muut saman vuosituhannen teokset. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä, että joistakin hittihakuisista oivalluksista huolimatta levy on aika tylsä, sekava ja varsinkin soundillisesti kylmä. Albumilla taitaa olla myös Alicen aallonpohja ”Disco bloodpath boogie fever”, josta tulee mieleen lähinnä räppäävä Frederik. Ei voi olla nauramatta. Teatraalinen ”Last man on earth” viehättää kovasti siihen asti, kunnes mieleeni tulee kuvitella Tom Waits laulamassa tätä tuhat kertaa koskettavammin. Levy lopussa Vince Gill käy vähän laulamassa Alicen kanssa kivankuuloista kantria (”I Gotta get out of here”).

Vaikka tässä kuunnellut Alicen albumit ovat minulle lähes yhdentekeviä Constrictorin sisältämää nostalgiaa lukuun ottamatta, on yhdyttävä Joey Ramonen aikanaan lausumiin sanoihin: ”Onneksi hän on taas kuvioissa ja menestyy.” Hyvät puheet Alicen livekunnosta otan todesta ja minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että löytäisin itseni keikalta.