Suomen televisio ja kylmä sota

Rakkautta ja anarkiaa festivaaleillakin esitetty virolainen dramatisoitu dokumentti ”Disco and Atomic War” oli ohjelmassani valikoidessani kiinnostavinta tarjontaa Leedsin elokuvafestivaaleilta.

Dramatisoitu dokumentti on enemmän kuvaus yhden sukupolven muistoista kuin historiallinen rekonstruktio. Juuri sellaisena se on onnistunut. Virolaiset katselivat kylmän sodan hengessä tarjottua läntistä propagandaa Suomen televisiosta, vaikka neuvostovalta pyrki häiritsemään signaalia. Nokkelat ihmiset kuitenkin ylläpitivät salaista verkostoa, joka tarjosi tarvittavia välineitä television katseluun sekä kopiot Suomen television ohjelmatarjonnasta. Jos viranomaiset kävivät katkomassa perinteisen antennin, täytyi kehittää uusi lämpömittarista.

1980-luvulla eestiläisten sankareiksi nousi esimerkiksi Ritari Ässä puhuvan ihmeautonsa kanssa. Pian nuoret alkoivat puhua kelloilleen ulkomaisten autojen edessä. Samoin K-kaupan Väiski (Väinö Purje) mainosti sisäfilettä ja karitsanpotkaa, joista virolaiset saattoivat vain unelmoida jonottaessaan jauhorinkeleitä. Oli hyviä syitä epäillä Väiskin olevan CIA:n agentti. Tätä kuulemma kysyttiin Suomessa, kun Väiski oli katsomassa dokumenttia. Ei omien sanojensa mukaan ollut. (Mutta ei Väiski ollut myöskään E-Kaupan leivissä.)

Systeemi oli murtumassa. Juri Andropov pyrki palauttamaan kurin ja järjestyksen, jota Virossa toteutti Viron kommunistisen puolueen sihteeri Karl Vaino. Neuvostoliittoa uhkaava konkurssi, johon vaikutti merkittävästi kiihtyvä asevarustelu, mainitaan ohimennen.

Viron perspektiivistä varsinainen järistys oli kuitenkin pehmopornoelokuva Emmanuellen ensiesitys Suomen televisiossa. Dokumentti kuvaa (ilmeisesti faktoja paisutellen mutta kokemuksellisesta ulottuvuutta havainnollistaen), miten sukulaiset ja tuttavat maaseudulta – jossa Suomen televisio ei näkynyt – matkasivat Tallinnaan kylään katsomaan elokuvaa. Tästä päästään parin mitättömän mutkan kautta tilanteeseen, jossa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen uudistusmielinen pääsihteeri Gorbatsov arvostelee julkisesti Vainoa, joka oli neuvostomielinen siinäkin vaiheessa kun keskusjohto tiesi tarinan olevan loppumassa.

Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus ohjaajan ja tuottajan kanssa. Kommentoin lyhyesti omaa kokemustani kasvamisestani aidan toisella puolella. Oikeastaan dokumentti on hyvä sukupolvikuvaus kasarikakaroiden kasvuympäristöstä: Dallas, Ritari Ässä, Väiski ja Emmanuelle olivat isoja juttuja myös suomalaisille, joskaan ne eivät merkinneet toivoa vapaudesta.

Kommentoin myös dokumentin lyhyttä ekplisiittistä viittausta ja jatkuvia vihjauksia punkin merkitykseen. Teoksessa soi J.M.K.E ja lopussa on kohtaus, jossa punkkarit ja muut laulavat yhdessä J.M.K.E:n Valkoisen perhosen kesää lauluvihkoset kädessä – mutta tapahtumaa ei juurikaan selitetä. Ohjaaja totesi, että dokumentin nimi voisi olla yhtä hyvin punk ja atomisota, vaikka Åke Blomqvistin esittelemällä diskotanssilla olikin merkitystä lännen ja idän välisessä kamppailussa. Joistakin punk-kappaleista tuli Viron vapautumisen teemalauluja ja ohjaaja painotti, että heille punk tarkoitti aina vapautta.

Yleisö kysyi myös dokumentin narratiivista, jossa siirrytään totalitaristisesta vankilasta onnelaan, ja muistutti kapitalismin ongelmista. Tekijät vastasivat, että halusivat alleviivata vapauden ajatusta ja etteivät halunneet ulottaa aikaperspektiiviä nykyaikaan (mikä on teoksen toimivuuden kannalta hyvä ratkaisu), mutta ihmettelin tuottajan vakuuttelua siitä, että Virossa on nyt kaikki hyvin. Dokumentissa tuodaan esiin ajatus Virosta Neuvostovallan ihmislaboratoriona, jossa tarkkaillaan, miten läntinen hapatus vaikuttaa ihmisten mieliin. Laboratoriometafora ei ole kuitenkaan vieras nykyajalle. Neuvostoliiton jälkeisestä Virosta on puhuttu uusliberalismin laboratoriona, jossa pienellä kansalla testataan, miten paljon valtion asemaa ja sosiaaliturvaa voidaan minimoida.

Terveisiä mielenosoituksesta

Viime viikonloppuna saattoi tavanomaisen shoppailun vaihtoehtona seurata mielenosoituksia ja suurehkoa poliisioperaatiota. Kuten aikaisemmin Birminghamissa ja Manchesterissa, myös Leedsissä järjestettiin kahden vastakkaisen leirin mielenosoitukset samana päivänä. Yhtäällä mieltään osoitti EDL, English Defence League ja toisaalla UAF, United Against Fascism. Läntisen Yorkshiren poliiseilta paloivat lomat.

EDL vastustaa Englannin islamisoitumista ja kaipaa valkoista monokulttuurisuutta; UAF vastustaa fasismia, rasismia ja äärioikeistolaisuutta sekä juhlii monikulttuurisuutta.

EDL:n mielenilmaukseen osallistui noin 900 ihmistä. Kylteissä luki mm. ”Ban the Koran” ja ”No more mosques”. Monilla oli Englannin lippu (ei suinkaan Iso-Britannian Union Jack). Jollain oli Israelin lippu eli hyvää mainosta sinnekin suuntaan.

UAF:n kokoontumisessa oli arviolta 1500 ihmistä. Siellä oli oikeistolaisen BNP:n (British National Party) kieltämistä toivovia kylttejä, palestiinalippuja sekä vallankumouslippuja. Kuvassa oleva kaveri kertoi, että islam on rauhan uskonto ja että ”islam tarkoittaa rauhaa” (ei vaan ”alistumista”) ja että hän on syntynyt tässä maassa ja haluaa elää täällä.

Lopulta koko tapahtuma oli kurin ja järjestyksen voitto: ilmeisesti vain 9 pidätettiin pienistä asioista eivätkä osapuolet päässeet kohtaamaan – toisin kuin Manchesterissa. Tapahtumia seuranneena arvioin, ettei kovin moni edes halunnut osapuolten kohtaamista. EDL ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan; UAF:n kannattajista muutama sata pyrki kohti EDL:n mielenosoituspaikkaa.

Yhdessä kohdassa oli vaara: UAF:n kannattajat pyrkivät pienen poliisimuurin läpi ja kuvaajat alkoivat juosta. Itse otin pari juoksuaskelta lähinnä siksi, etten halunnut jäädä mielenosoittajien ja poliisimuurin taakse muodostuvan ratsupoliisimuurin väliin. Viime hetkellä ehdin pois loukusta, kun juoksin tien sulkevan hevosen turvan alta. Pian tilanne rauhoittui eivätkä mielenosoittajat tulleet ensimmäisen poliisimuurin läpi. He olisivat päässeet, mikäli olisivat todella halunneet. Ehkä tärkeintä oli uhota poliisille.

Patruunoista korporaatioihin

Kun työskentelee tutkimusprojektissa, jossa the Times ja the Sun muodostavat ison osan primaariaineistosta, ihmiset esittävät toistuvasti saman kysymyksen: Miksi nämä on valittu, sillä molemmat ovat Rupert Murdochin omistuksessa?

Tarkemmin sanottuna molemmat omistaa Murdochin johtama New International, jonka markkinaosuus pelkästään näiden lehtien vuoksi on Englannissa noin 30 prosenttia. Murdoch osti the Sunin vuonna 1969 ja the Timesin 1981.

Yksinkertainen vastaus kuuluu, että nämä lehdet olivat keskiössä aikaisemmassa tutkimuksessa, jonka toistamme soveltuvin osin. Ammattimaisempi vastaus kysymykseen ottaa kuitenkin kantaa itse kysymyksen olettamukseen – siihen, että omistajuus on erityisen tärkeä lehden sisällön hahmottamisessa. Olen olettanut, kuten yhdestä aikaisemmasta kirjoituksestani käy ilmi, että Murdoch on pikemminkin opportunisti yrittäjä eikä poliittinen vaikuttaja. Tätä mielikuvaa tukee vahvasti Nick Daviesin analyysi omistajuuden muutoksista ja vaikutuksista.

Davies esittää teoksessa Flat Earth News, että omistajat sekaantuvat toimitusprosesseihin, mutta eivät sillä tavoin kuin ulkopuoliset kuvittelevat. Sanomalehdet ovat enimmäkseen suuryritysten omistuksessa ja korporaatioiden ensisijainen tavoite on voitto, ei propaganda. Siksi nykyinen omistajien väliintulo poikkeaa entisistä patruunoista. Sekaantuminen on harvinaisempaa ja se muistuttaa lähinnä prostituutiota sallimalla useita ideologisia painotuksia niin kauan kuin kauppa käy.

Davies käyttää Murdochia esimerkkinä kolmesta tavasta tehdä interventioita toimitusprosesseihin.

1. Murdoch käyttää omaa mediaansa liittoutuakseen poliitikkojen kanssa. Poliitikot auttavat Murdochia yritystoiminnassa, mutta ”hänen politiikkansa ei ole koskaan yhtä suuri kuin hänen lompakkonsa”.

2. Omistajat voivat asettaa poliittisen viitekehyksen, mutta tämä on huomattavasti väljempi kuin edeltäneiden patruunoiden poliittinen kontrolli. Esimerkiksi Murdochilla on ollut tapana valittaa, jos hänen sanomalehtensä ovat liian sympaattisia ”kommareita” tai mustia kohtaan. Tämä on kuitenkin kaukana johdonmukaisesta poliittisesta ohjelmasta eikä se ole koskaan yhtä tärkeä kuin kaupankäynti.

On toki suuria kysymyksiä, joissa koko News International on ollut yksituumainen. Vuoden 2003 invaasio Irakiin on hyvä esimerkki. Mick Temple esittää teoksessaan The British Press, että jokainen Murdochin omistama sanomalehti kannatti sotaa. Maailmanlaajuisesti niitä on 175. Silti, kuten Davies huomauttaa, Murdoch ei välitä siitä, että samat lehdet lisäävät levikkiään nolaamalla poliittisia liittolaisiaan. Lisäksi jos tarkastellaan the Sunin, the Timesin ja News Internationalin poliittista linjaa, ne eivät ole olleet samanlaisia samasta omistajasta huolimatta.

3. Omistajat puuttuvat aggressiivisesti vain jos joku yksiköistä asettuu saman omistajan toisen yksikön yritystoiminnan esteeksi. Tällöin kyse on yleensä suorasta ja vakavasta uhasta ennen kuin omistajat pyrkivät vaikuttamaan. The Sunday Times sai huoletta olla eri mieltä Murdochin kanssa BBC:n toimilupamaksusta, mutta kun sama lehti moitti Malesian hallitusta korruptiosta, Murdoch näki siinä liian suuren uhan hänen satelliittibisnekselleen.

Omistajuus vaikuttaa, mutta tärkein yksittäinen tekijä on bisnes – ei politiikka.

Mange du kebab

Islam ja musiikki, erityisesti nykypäivänä ja diasporassa, oli aiheena seminaarissa, jossa sai kuulla mielenkiintoisia kuvauksia esimerkiksi Marokosta, Malesiasta, Egyptistä, Intiasta, Turkista ja Euroopasta. Koska islamin teologisen ja poliittisen valtavirran suhde musiikkiin on ollut hyvin varauksellista ja musiikillinen ilmaisu ohjein ja kielloin säädeltyä, moni esimerkki käsitteli suufilaispohjaisia islamin muotoja.

Yhdessä esityksessä ehdotettiin, että on tapahtumassa siirtymä 1980- ja 1990-lukujen islamistisesta, musiikillista ilmaisua tarkoin kontrolloimaan pyrkivästä vaiheesta post-islamistiseen, jota määrittää islamilaisen populaarikulttuurin ”sfäärin” muodostuminen. Edellinen kävi kamppailua viihdettä vastaan, jälkimmäisessä viihde voi kulkea käsi kädessä uskonnon kanssa.

Post-islamistisessa tilanteessa on syntynyt nippu uusia käsitteitä: cool islam, ilmastoitu islam, 15-minuutin islam ja markkinaislam. Audiovisuaalisen kulttuurin puolella puhutaan siivosta elokuvasta (clean cinema), joka viittaa erityisesti Egyptissä islamin arvoja myötäilevään populaarikulttuuriseen sisältöön. Esimerkiksi elokuvien naiskuvat ovat perinteisiä (mies jahtaa naista, eikä nainen miestä; nainen ei ole erityisen vahvassa pääroolissa), mutta näyttelijät eivät ole hunnutettuja.

Tanssin muutoksessa on mielenkiintoista, miten islamistisessa vaiheessa egyptiläinen napatanssi nähtiin synnilliseksi. Jotkut tähdet luopuivat tanssista ja alkoivat korostaa uskontoa. Napatanssi ei kuitenkaan kadonnut, sillä venäläiset ja ex-Jugoslavian alueen naiset alkoivat muodostaa tanssijoiden uuden ydinjoukon. Islamistinen vaihe pyrki hidastamaan liikettä, sillä hitaus viittaa hurskauteen. Nopea liikehdintä viittaa aistillisuuteen tai tarpeettoman voimakkaaseen aistirikkauteen. Post-islamilaista tilannetta kuvaa taipumus kiihdyttää tanssiliikkeitä.

En voinut olla tapahtumassa aivan loppuun asti. Kuulematta jäi muutama muslimien eurooppalaiseen nuorisokulttuuriin keskittyvä esitys. Erityisesti olisi kiinnostanut ranskanturkkilaisen Lil Maazin (kuvassa) hittiä ”Mange du kebab” käsittelevä puhe. Musiikkivideo on esimerkiksi YouTubessa (suosittelen). Suomessahan oli Pizza Enrico, joka käsitteli hieman samantyyppisiä teemoja, sillä merkittävällä erotuksella, että tekijäkaarti oli kantaväestöä.

Mauri Antero kyseli laulaen, kuinka saisi rikki kookospähkinän. Siihen seminaarissa tuli vastaus. Afrikkalaisperäisen, suufilaisvaikutteisen ja lähinnä Intian Gujaratin alueella kannuksensa ansainneen Sidi-ryhmän Euroopan kiertueelta nähdyssä otoksessa yksi esiintyjistä heitti kookospähkinän korkealle ilmaan. Pähkinän pudotessa mies meni alle ja rikkoi sen päällään. Seminaarin analyyttisen annin ollessa heikkoa oli parasta keskittyä värikkäisiin esimerkkeihin.

(Diaspora, Cosmopolitanism, Islamism, 10.10.2009, Leeds, UK)

Hyvinvointivaltio – Suomi-brändin keulakuva

Kun asuu Suomen ulkopuolella ja kun tuttavapiiriin kuuluu ihmisiä kaikista maanosista, ei voi välttyä keskusteluilta, joissa pohditaan ja vertaillaan eri maita. Todella usein saa kuunnella ihmisten käsityksiä Suomesta. Päätin listata muutamia yleisiä myönteisinä pidettyjä käsityksiä ja laittaa ne jonkinlaiseen järjestykseen. Listan kattavuutta miettiessä on hyvä pitää mielessä, että suurin osa listan muodostumiseen vaikuttaneista ihmisistä on Englannissa asuvia tutkijoita, opettajia tai yliopisto-opiskelijoita.

8. Ruoka. Suomalaisesta ruokakulttuurista ihmiset eivät tiedä paljoakaan, mutta Berlusconin möläytyksistä säikähtäneiden ei tarvitse huolestua. Jos ihmiset tietävät jotain, se on yleensä positiivista. Ruisleipä, karjalanpiirakka ja jopa mämmi saavat ylitsepursuavia kehuja.

7. Sauna. Sauna liitetään Suomeen, mutta jos ihmisillä ei ole kokemuksia, he eivät suhtaudu siihen erityisen intohimoisesti – myönteisesti ja kiinnostuneena kylläkin.

6. Sibelius. Kerran pubissa pohdimme, kuka on tunnetuin suomalainen. Eräs englantilainen ehdotti, että varmaan se säveltäjä… Sibelius! Sibeliuksesta puhuvat erityisesti vanhemmat miehet, jotka harrastavat muutakin kuin jalkapalloa ja oluita.

5. Urheilu. Suomalaiset ovat rallikansaa, sen tietävät varsinkin englantilaiset. Olen kuunnellut pubissa professorin ylistävän Mika Häkkistä; olen kuunnellut toisen professorin kysyvän pubissa, miksi suomalaiset ovat niin hyviä ralliautoilijoita; olen kuunnellut työhuoneessani remonttitöitä tehneen duunarin kertovan ralliharrastuksestaan ja suomalaisten kuljettajien ihailusta. Jalkapallohullu kansa tuntee ehkä Jari Litmasen ja Sami Hyypiän. Eräs Sunderlandin kannattaja otti nopeasti puheeksi Teemu Tainion. Boltonin veskari Jussi Jääskeläinen on yllättävän tuntematon. Suomen jalkapallomaajoukkueesta ei pitkäksi aikaa puhetta riitä.

4. Nokia. Kaikki tuntevat Nokian – vain osa tietää sen olevan suomalainen tuote. Nokiaa arvostetaan, mutta siihen ei sisälly mitään tunteita. Nauru ja hämmästys seuraavat vasta kun kerron lapsuusmuistoja Nokian kumisaappaista.

3. Metallimusiikki. Haluttiin tai ei, Suomi on metallimusiikin Mekka, kun oikein pääministerikin on fani. Metallibändit tunnetaan hyvin. HIM, Amorphis, Nightwish ja Korpiklaani mainitaan usein. Rasmuksesta puhuvat kiinalaiset. Tähän voidaan lisätä myös kansanmusiikki. Kansanmusiikin esittäjistä olen kuullut mainittavan esimerkiksi Värttinän ja Tallarit. Mikä ihmeen Tallarit? Niinpä.

2. Luonto. Ihmiset luulevat, että Suomessa on tosi kylmää, myös kesällä. Se on kenties yleisin harhaluulo. Kylmyys ei ihastuta, mutta erittäin usein ihmiset puhuvat ihastellen Suomen luonnosta, vaikka eivät olisi koskaan käyneet maassa. Järvet, kalastus ja jopa jokamiehenoikeudet mainitaan toistuvasti. Emotionaalisimman kohtelun saavat kuitenkin revontulet: Oih, haluaisin nähdä revontulet kerran elämässä. Lapsena aina haaveilin… jne. Siihen kun lisätään joulupukki, lumi ja poroajelu, tai kesämatkailun yötön yö, niin ollaan hyvinkin lähellä ihmisten suomikuvan ydintä.

1. Hyvinvointivaltio. Voittaja on kuitenkin hyvinvointivaltio. Vain luonto on todellinen haastaja, mutta päivästä toiseen saan kuunnella, miten hyvinvointivaltio on parasta Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Ihmiset ihastelevat ideaa: sosiaaliturvaa, eläkejärjestelmää, äitiys- ja isyyslomaa, ilmaista opiskelua, opintotukea, terveydenhuoltoa. (On kuitenkin mahdollista, että ihailu päättyisi korkeaan veroprosenttiin. Jos alkaa keskustella hyvinvointivaltion kustannuksista, usein pienen yskäisyn jälkeen ihmiset olisivat valmiita maksamaan turvallisuudesta. Silloin puhutaan poliittisista valinnoista eikä ”ei ole vaihtoehtoa, jos halutaan olla kilpailukykyisiä” -tyylisestä yrityksestä epäpolitisoida politiikka)

Joskus kuuntelen tällaisia juttuja hyvinvointivaltiosta ylpeänä, mutta useimmiten olen vaivaantunut.

Ensinnä mieleeni tulee se, mitä Heikki Patomäki kirjoitti teoksensa ”Uusliberalismi Suomessa” alussa: ”Kun kerran kaikki on nyt näin valtavan hyvin, eikö uusliberalismin erittely ja kritiikki tunnu turhalta marmatukselta?” Pian kuitenkin alan kertoa, millaisia ongelmia hyvinvointivaltio kohtaa niin arkisessa käytännössä kuin poliittisissa päätöksissä.

Suomessa kaikki kannattavat ”hyvinvointivaltiota”, paitsi innovaatiointoilija Antti Hautamäki, jonka mukaan ”hyvinvointivaltio on askel askeleelta murentanut vapaan yhteiskunnan perustaa” ja ehkä Kokoomuksen Ben, jonka mielestä sosiaaliturva rapauttaa yhteiskuntamoraalia (HS 25.5.2003). Kuitenkin arjen ja politiikan käytäntö on ollut sen (hiljaista ja hidasta) alasajoa parikymmentä vuotta. Sosiaaliturvaraporteissa Suomi on ajautunut kyseenalaiseen joukkoon Portugalin ja Yhdysvaltojen kanssa. Näissä maissa on suurin eriarvoisuus lääkäripalvelujen käytössä.

Jos nyt jätetään pehmoarvot oman onnensa nojaan ja pelataan kilpailukyvyn kovilla säännöillä, niin tässä on johtopäätös: Luonto ja hyvinvointivaltio ovat Suomi-brändissä myönteisiä ja tunnettuja. Jos vahvat brändit ovat ylipäätään tärkeitä ja jos ne heikentyvät, ei Suomessa kiinnosta kovinkaan moni asia. Dynaamista ja innovaatioita (kuvassa) suoltavaa kuvaa Suomesta rakennetaan tyhjän päälle: sellaista kuvaa maasta en ole kuullut kenenkään ulkomaalaisen mainitsevan puhuessaan Suomesta – en myönteisessä enkä kielteisessä mielessä.

Takaisin kirkkoon?

Ensiksi oli ateistibussi. Sitten tuli toinen bussimainos, jossa mainostettiin kristillistä Alpha-kurssia. Kurssilla tutustutaan yleiskristillisiin teemoihin, joskin sitä sävyttää karismaattinen vire. Siellä voi kuulla pyhän hengen toiminnasta – aina kielilläpuhumisesta rukouksella parantamiseen. Eikä tässä vielä kaikki. Sunnuntai 27.9.2009 on Englannissa ”Takaisin kirkkoon sunnuntai”.

Tempauksen ideana on, että puoli miljoonaa ihmistä kutsuu mukaansa kirkkoon yhden ihmisen. Anglikaanisen kirkon pr-tapahtuma on järjestetty pari kertaa aikaisemmin, mutta nyt se alkaa asettua samaan seuraan kaikkien muiden kampanjoiden kanssa. Ehkäpä kristityt ovat olleet koko ajan oikeassa ollessaan kiitollisia ateisteille: ateismin julistaminen lisää puhetta uskonnosta ja uskonnotkin kampanjoivat entistä näkyvämmin.

Vasemmistolaisen the Independentin kolumnisti Mary Wakefield kysyy, miksi kirkkoon pitäisi mennä takaisin. Mitä sieltä löytyy? Ja mihin Englannin kirkko uskoo? Uskooko se taivaaseen? Kuka tietää. Helvettiin? Kuuma puheenaihe. Onko Jumalaa edes olemassa? Jotkut kirkonihmiset epäilevät avoimesti. Wakefieldin mielestä on vain yksi syy mennä takaisin kirkkoon: jos haluaa pitää seuraa kirkolle sen väistämättömän alasajon aikana.

Ehkä kolumnisti voisi pohtia, mitä funktioita kirkolla on, sen sijaan että kysyisi uskomusten perään. Kampanjassa ei puhuta uskomuksista. Siinä korostetaan, että ”Tule sellaisena kuin olet”. Kirkko ymmärtääkseni haluaa viestiä yhteisöllisyydestä: kampanjassa käytetyssä kuvassa näkyy esimerkiksi rullatuoli, korkokengät, likaiset työsaappaat ja turvakypärä. Se, että kriitikot puhuvat uskosta ja uskomuksista saa valtakirkon näyttämään epärehelliseltä ja evankelikaaliset aidoilta (he kun uskovat oikeasti eivätkä vain esitä uskovansa). Voi myös olla, että kriitikot epäonnistuvat ennustuksissaan, mikäli pohtivat vain kirkon uskomuksia.

Minusta kampanjat kertovat siitä, että väittämät suoraviivaisesta maallistumisesta ja uskonnottomuuden kasvusta tai uudesta uskonnon noususta antavat yksinkertaisen kuvan ajastamme (vaikka tilastoja katsomalla maallistumista tapahtuu erityisesti Euroopassa). Aikaamme määrittää uskontodiskurssin nousu: uskonto on ”silmiinpistävää”, mutta niin on myös uskontokritiikki.

Evankeliumi Jesse Jamesista

Elokuvaa mytologisesta näkökulmasta lähestyvät ovat tulkinneet westernien hyödyntävän evankeliumeja tai muita Raamatun tarinoita. Harvoin kuitenkaan näkee niin selvää tapausta kuin The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007). Suomeksi elokuvan nimi on Jesse Jamesin salamurha pelkuri Rober Fordin toimesta.

Andrew Dominikin ohjaama elokuva perustuu Ron Hansenin romaaniin. Kuten usein tuppaa käymään, en ole lukenut kirjaa, joten en tiedä, kuinka suuri osa on ohjaajan kädestä. Elokuvassa Jesse James on ilmiselvä Jeesus ja hänet ampuva Bob Ford – Jessen jengin jäsen – on Juudas.

Elokuvassa Jesse tietää tulevansa läheisen pettämäksi. Fordin tekemä murha lähenee itsemurhaa samassa mielessä kuin Jeesuksen kuolemassa: kuolema ei tule oman käden kautta, mutta kuolemaan johtavia tapahtumia ei edes yritetä estää.

Kuten Juudas, myös Bob katuu tekoaan. Tosin sitä ennen hän kierteli veljensä kanssa teattereissa esittämässä näytelmää siitä, miten hän ampui Jesse Jamesin. Bobin sijaan itsemurhan tekee veli Charles, joka esitti Jesseä näytelmissä ja samastui roolin yhä vahvemmin. Pilkattu Bob ammutaan kuoliaaksi.

Elokuvassa kerrotaan myös Jessen mytologisoitumisesta: hänen kotitaloonsa pyhiinvaelletaan, kuvia hänen ruumiistaan myydään ympäri maata ja kapakkalaulajat levittävät sanomaa laulamalla Jessen ampuneesta pelkurista. (Kapakkalaulajaa esittää Nick Cave.)

Tulkintaa voisi viedä yksityiskohtiin: elokuvan hidas kerronta ja vähäiset toimintakohtaukset tukevat mytologista luentaa. Samoin tässä oleva kuva Bobista ja vapahtajamaisesta Jessestä (Brad Pitt).

Dominikin elokuva ei ole mielestäni huono tekele, mutta katsoessa kävi niin, että innostuin enemmän vasta kun tajusin, että tässähän on tarjolla eräänlainen evankeliumi. Joskus elokuvantekijät voisivat kuitenkin kurkottaa johonkin toiseen säkkiin, josta tarinalahjoja annetaan. Tässä ei sentään ollut paholaista mukana. Vai onko tässä jokin syvempi yhteys? Onko Amerikan mytologian toistuva kytkeminen Raamattuun seikka, joka osaltaan ylläpitää tarinaa kristillisestä Amerikasta ja sen erityisestä asemasta maailmanhistoriassa?

Suomessa mytologista näkökulmaa ei ole tainnut kukaan hyödyntää Olli Alhon Maailmankaikkeuden vartiomiehen (1988) jälkeen ellei oteta lukuun Sofia Sjön ruotsinkielistä väitöskirjaa elokuvallisista messiasmyyteistä (Spelar kön någon roll när man räddar världen [2007]). Teologiseen ja uskontotieteelliseen tutkimuskirjallisuuteen mytologinen näkökulma istuu luontevasti. Englanninkielisissä julkaisuissa näkökulmaa on hyödynnetty enemmänkin.