maanantai 27. heinäkuuta 2015

Hori Smoku – 10 tuntia autotallipunkkia

Lapa ylös, jos olet osallistunut festivaaleille ja nähnyt kaikki esiintyneet artistit. Helsingin Ääniwallissa pidetyssä Hori Smokussa kävi näin, joskin vain toisen päivän osalta. Ensimmäisen päivän ohjelmisto ei puhutellut, mutta toinen päivä tarjosi hintaa ja laatua puntaroiden uskomattoman hienon kattauksen niille, joiden sydämessä on paikka autotallirokille ja punkille.

12 esiintyjää kymmenessä tunnissa 28 eurolla. Siinä savottaa.

Ensimmäisenä esiintyi Giorgio Murderer. Nelihenkinen kombo soittaa tiukasti autotallipunkkia, jota maustaa syntikoista ujeltavat laserääneet. Laulavasta rumpalista pisteet, samoin kuin vetävistä kompakteista biiseistä. Tässä vaiheessa ei ollut vielä ahdasta, mutta jengi nautti. Mahtava aloitus. Livenä tuolta:
ja studiossa tuolta:

Nopeasti siirtymä toiselle lavalle, jossa soitti Särkyneet. Bändin esiintyminen kesti niukasti yli 20 minuuttia, mutta siinä ajassa kuultiin yhtyeen parhaat kauniin melodiset poprallit, eikä montaa heikompaa tekelettä kuultu. Bändi kuulosti jotenkin kömpelömmältä kuin aikaisemmin tai sitten olin ensimmäistä kertaa selvänä bändin keikalla. Tykkäsin tietenkin.

Pienellä lavalla aloitti Lähtevät kaukojunat. Tamperelainen punk-trio oli ehkä soitannollisesti festivaalin kömpelöin, mutta arkisista aiheista kertovien melodisten punk-pop -biisien idearikkaus pelastaa yhtyeen. Hieno jatke tapahtumalle.

Päälavalle kapusi seuraavaksi Talmud Beach, jonka vähäeleinen huumoriblues toimi hyvin. Nautinnollinen keikka tämäkin, joskin jätin lopusta vähän aikaa yleiseen hengailuun. Heti alkuun tuli ”Hobo don’t mind a little rain” ja setissä oli liuta itselleni tuntemattomia biisejä.

Pieni tauko ulkoilmassa ennen seuraavaa esiintyjää. Sitten pienellä lavalla tapahtui jotain käsittämätöntä. Sinne nousi kreikkalainen Acid Baby Jesus. Olin kuunnellut yhtyettä hiukan etukäteen, joten ounastelin keikan olevan ihan kiva. Se oli kuitenkin järkyttävän hyvä. Yhtye yhdistelee 60-luvun Kalifornian hippi- ja nuggetsmeininkiä psykedeliaan ja punkkiin (muistuttaen punk-hetkinään Black Lipsiä). Välillä mieleen tulee Rolling Stones psykedeelisimmillään. Hienoja biisejä, miellyttävää jamitusta, paljon yhteislaulua. Aion tutustua tähän lisää.
Studiolive:
Video:

Ja taas mentiin. Päälavalla esiintyi seuraavaksi Buck Biloxi and the Fucks. Bändin kitaristi-laulaja on Giorgio Murdererin rumpaloiva laulaja. Bändeissä on sama basisti. Buck on monotonisempaa ja – jos mahdollista – vielä vähän suorempaa. Biiseissä on vaihtelua vähemmän kuin Ramonesilla, mutta basso jytisee Ramonesia enemmän. Bändi soittaa tuollaisia 20 minuutin keikkoja. Todella hieno yhtye omassa genressään.
Livenä:
Studiossa:

Pienessä salissa aloitti Läjä Äijälän instrumentaaleja soittava roots-trippi The Sultans. Läjä näppäilee kitaraa ja joku toinen rummuttaa. Nyt mukana oli myös läskibasson soittaja, joka muutti bluesin rockabillyksi. Kun kaikki istuivat, ei salin perältä nähnyt mitään. En ängennyt eteenpäin, vaan jätin keikan parin biisin varaan.

Olosuhteiden vuoksi siirryin ulkoilmaan nauttimaan drinkkejä. Rommipaussin jälkeen oli aika siirtyä katsomaan Hopeajärveä. Sille läheisin vertailukohta lienee Radiopuhelimet, mutta paljon muutakin tulee mieleen, vaikkapa Sielun Veljet. Äkkiväärää musiikkia soittava yhtye on melko hyvä, vaikka täydelliset biisit heiltä puuttuu. Nyt päällimmäiseksi mieleen jäi ”566 plus sata”. Mukava keikka tämäkin.

Kiireinen siirtyminen brittiläisen Black Timen eturiviin. Eteen siksi, että tarkoituksena oli katsoa vain osa keikasta, joten se olisi hyvä nähdä paraatipaikalta. Jo alkukeikan katsominen tarjosi suunnilleen ne biisit, jotka tunsin. Bändin musiikissa kuuluu suosikkiyhtyeitäni, esimerkiksi The Cramps ja Jesus and Mary Chain, mutta Black Time on melko kaukana niiden omaperäisyydestä ja luovuudesta. Jos pastissi on parasta mihin kykenee, kannattaa imitoida parhaita. Sen viihdyttävä Black Time on ymmärtänyt.

Sitten oli vuorossa pikainen ruokatauko. Tankkauksen jälkeen lavalle nousi Pää kii, joka soitteli ne tutut ja mainiot biisinsä läpi hieman epävireisesti. Taas piti katsoa ja diggaillakin, vaikka bändi polkee aika lailla paikallaan. Bergmanin spiikeistä huvittavin oli ”Dead Moon mieluummin kuin Stooges”.

Pikkulavalla ei enää soitto soinut. Oli siis taas pieni rommitauko ennen kuin päästiin kuuntelemaan amerikkalaista Moon Duoa, joka on kuitenkin trio. Junnaavaa krauttia, psykedeelistä kitaraa, syntikka-ujellusta ja steppilautarumpukomppia lavalla, jonka täydellisestä pimeydestä loistaa taustakankaan värikuviot. Tämä on minulle oikeanlaista tyyliltään enimmäkseen lainatun musiikin päivitystä nykyaikaan. Nautin keikasta todella paljon. Saatoin jopa tanssia.
Studiolive:
Video:

Viimeinen tauko ja sitten Dead Moon. Viimeksi näin yhtyeen aika tarkkaan 20 vuotta sitten Turussa. Bändi lopettaa oman ilmoituksensa mukaan kiertämisen syksyllä, joten kyse taisi olla Suomen jäähyväiskeikasta. Alkuun tuli ”Fire in the western world” ja heti perää ”13 going on 21”. Alkupuolella tuli myös yksi suosikeistani ”Running out of time” ja sitten muutama itselleni vähemmän tärkeä biisi. Jälkipuoliskolla kuultiin klassikoita ”Dagger moon” ja varsinaisen setin päättänyt ”Dead moon night”. Encoressa tuli hienot ”It’s o.k.” ja ”Out in the blue”. Koko illan päätti debyyttilevyltäkin löytyvä Elvis-laina ”Can’t help falling in love with you”. Tuossa tammikuun 2015 keikka hyvällä kuvan ja äänen laadulla.

Tiivistetysti Hori Smokun plussat ja miinukset:

Plussat:

+Esiintyjät!
+Hinta: päivälippu vain 28 euroa
+Rommi-inkivääriolut -drinkki: hyvää kuudella eurolla ilman kaljanlanttauksen aiheuttamaa pöhöytymistä

Miinukset:

-Loppuillan ahtaus – päivä oli loppuunmyyty
-Paikassa ei myydä kahvia eikä teetä
-Merchandise-osasto olisi järkevää organisoida keskitetysti niin, että artistien tuotteita saisi läpi päivän
-Järkkäreiden mielivalta: takit piti jättää narikkaan puolen yön jälkeen eli puolentoista artistin ajaksi, paitsi farkkurotsia ei tarvinnut jättää – nahkatakki piti; sukupuolten eriarvoisuus: miehet eivät saaneet kantaa puolen yön jälkeen kangaskassia, mutta naisille suotiin mikä tahansa rinkka
-Dead Moonille tunkeneet aggressiiviset ja väkivaltaiset miehet ja naiset: keskisormenmittaiset terkut erityisesti känniselle naiselle, sinulle, joka huidoit kainalosauvoillasi tarkoituksellisesti ihmisiä ja tuplakeskari sun itkevälle räkäkänniselle kaksimetriselle miehellesi, joka vei sekoilullaan viiden ihmisen tilan ja jonka siirsin pois jalkojeni päältä ja joka sen seurauksena sopersi, että olen ikävin ihminen koko päivänä.

Kauneusvirheistä huolimatta kokonaisuus jäi roimasti plussalle. Kesän paras keikkapäivä Sidewaysin perjantain kanssa.

ps. Myös Yle noteerasi tapahtuman televisiouutisissa ja verkkosivuillaan. Kuvissa seisoskelen minäkin.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Lisää anonyymeja paljastuksia jalkapallosta

Vajaa kaksi vuotta sitten kirjoittelin jalkapalloa käsittelevästä kirjasta, joka oli kirjoitettu nimellä The Secret Footballer. Vuonna 2012 ilmestynyt teos sai jatko-osan heti seuraavana vuonna, Tales from the Secret Footballer (2013). Akateemisen kirjakaupan hankkiutuessa omistajanvaihdoksen myötä eroon myyntiartikkeleistaan, päätin ostaa jatko-osan viidellä eurolla. Enkä vain ostanut, luin myös.

Ensimmäinen kirja oli vetävä omakohtainen tilitys siitä, millaista on olla ammatiltaan jalkapalloilija, vieläpä sellainen, joka on käynyt huipulla. Toinen kirja keskittyy oikeastaan kahteen asiaan: ensimmäisestä kirjasta pois jääneisiin anekdootteihin jalkapalloilijan hulppeasta mutta kurinalaisesta elämästä sekä mahdollisuuksiin uran ehtoopuolella. Molemmat voisivat olla kiinnostavia.

Juttukokoelmana tämäkin teos toimii, mutta se ei riitä muodostamaan klassikkoa. Osa anekdooteista kiinnostaa, osa on liikaa rahaa liian nopeasti saaneiden rasavillien sekoilua.

Uran ehtoopuolen vaihtoehtojen pohtijana teos onnistuu keskinkertaisesti. Potentiaalisesti huippukiinnostava aihe, jossa vaihtoehdot ovat tapetilla: pelaaminen alasarjassa tai ulkomailla, managerointi, valmentaminen, pr-toiminta, pelaaja-agentti. Toteutus vain ei ole napakymppi. Silti tätä lukee paljon mieluummin kuin tavanomaista jalkapallokirjaa.

Välillä mietin, miksi tämä ensimmäistä kirjaa selvästi heikompi tekele kuitenkin imee mukaansa. Kenties yksi syy on omakohtainen sisäpiiriläisen etnografiaa muistuttava ote, joka yhdistyy juoruiluun ja pyrkimykseen paljastaa asioita, joita ei futisjulkisuudessa käsitellä.

Ongelmistaan huolimatta teos valottaa jalkapallon maailmaa freesillä tavalla. Kuten ensimmäiseenkin teokseen, myös tähän sisältyy näkemyksiä, joista jopa jalkapallon asiantuntijoina itseään pitävät ovat olleet verrattain hiljaa. Yksi esimerkki on paljon puhuttu Fifan financial fair play säännön yksityiskohta, jonka mukaan seuran palkkabudjetti ei saa ylittää 50 prosenttia koko budjetista. Käsitykseni mukaan Financial fair play pykälä on esitelty julkisuudessa pienten seurojen paikallisen pelaajatuotannon tukijana, suurten seurojen rahavaltaa sekä kaikkien seurojen velkaantumista vastaan. Tämä kirja antaa aiheesta kriittisen kuvan: eniten kärsivät toisella tai kolmannella sarjatasolla pelaavat seurat. Pykälästä kärsivät myös ehtoopuolta lähestyvät starat, jotka voisivat jäähdytellä pikkuseurassa ja jakaa osaamistaan seuralle ja nuorille sillä tavalla. Heitä on yhä vaikeampi palkata, koska palkkatoiveet ovat verrattain korkeita. Tämän aiheen käsittely olisi voinut olla perusteellisempaa.

Kirjan loppupuolella pohditaan, millaiseksi peli on muuttumassa tulevaisuudessa. Siellä on muutamia kiinnostavia näkemyksiä. 

Yksi on se, että pelaajia pystytään tarkkailemaan reaaliajassa niin, että tiedetään, milloin hänen on juotava ennen janon tunnetta. Syy on yksinkertainen. Yhden prosentin dehydraatio vähentää suorituskykyä noin 10 prosenttia. Jos kaikilla joukkueessa on sama tilanne, menetetään laskennallisesti yhden kenttäpelaajan tehot. 

Toinen on google-lasit, joihin voidaan laittaa reaaliaikaista informaatiota pelistrategioista. 

Kolmas on nuorten potentiaalin kartoittaminen. Jos voidaan tehdä yksityiskohtaisia testejä laajassa populaatiossa, voidaan massasta seuloa jalkapalloilijoille suotuisilla ominaisuuksilla varustetut nuoret ennen kuin kukaan huomaa niitä ”paljaalla silmällä”. Käytännössä seurat voisivat rahoittaa testit ja tehdä ne esimerkiksi kouluissa. Vähän pelottavaa, vähän scifiä, mutta lähestulkoon arkitodellisuutta ja uskottavaa.

Valitettavasti osa kirjasta on tekijänsä henkilökohtaista jaarittelua vailla sen kummempaa kytköstä jalkapalloon. Ei kai salanimellä kirjoittava henkilö kuvittele ensimmäisen menestysteoksensa jälkeen, että hän olisi kiinnostava hahmo? Kiinnostavaa on vain se, miten hänen tekstinsä avaa (enimmäkseen brittiläistä) jalkapallokulttuuria.
 

torstai 16. heinäkuuta 2015

Studioalbumit osa 55: Kingston Wall

Yhtenä iltana lähdin ulos kävelylle. Ensiksi ajattelin meneväni ruokakauppaan, mutta totesin, etten juuri nyt tarvitse sieltä mitään. Sitten pohdin, että aina voi mennä kirjastoon. Valinta osui musiikkikirjastoon, jossa tarkoituksena oli lukea viimeisimmät musiikkilehdet ja ehkä lainata pari levyä. Hyllyssä tuli vastaan Viljami Puustisen kirjoittama Kingston Wall – Petri Wallin saaga (2014). Minulla oli kaksi hyvää syytä lukea teos. Ensinnäkin kirja oli saanut erittäin myönteistä palautetta. Toiseksi siinä käsiteltiin yhtyeen nokkamies Petri Wallin touhuja Ior Bockin kuvioissa. Bockin mielikuvituksellisiin tarinoihin Suomesta sivilisaation alkukotina olin tutustunut aikaisemminkin, viime aikoina myös lukemalla Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin teoksen Valonkantajat (2015).

Aloin ahmia Puustisen kirjaa samana iltana. Kommentoin sitä lyhyesti tämän kirjoituksen lopussa, mutta siinä samalla tuli käytyä läpi Kingston Wallin studioalbumit. Bändi ei sinänsä ole koskaan merkinnyt minulle kovinkaan paljon. En edes muista sataprosenttisen varmasti, olenko nähnyt ne livenä. Melko varmasti olen, festareilla, esimerkiksi Provinssirockissa vuonna 1992. Jos olen, en ole katsonut koko keikkaa, vaikka arvostinkin yhtyeen ideaa (en välttämättä aina toteutusta, ainakaan 1990-luvun alussa, jolloin musiikkimakuni oli valikoivampi).

I (1992) tuli ostettua vuosi sitten neljällä eurolla. Sitä kai halusi pohtia tuorein korvin, oliko yhtyeessä jotain enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella jäi mieleen. Kuuntelin sen ehkä kerran ja laitoin hyllyyn. Se siitä. Kirjaa lukiessa otin albumin hyllystä ja annoin sen soida. Päätelmä: albumilla on hyvää jamitusta ja ehkä yksi hyvä biisi, ”Waste of time”. Siellä on bändin varhaisia biisejä, Wallin tyttöystävän mukaan nimetty instrumentaali ”Tanya” ja mielestäni aivan tarpeeton mutta yleisöön uponnut Hendrix-koveri ”Fire” sekä kahdeksanosainen, yli 20 minuuttia kestävä ”Mushrooms”. Kokonaisuus on korviini huonolla tavalla liiaksi hard rockiin kallellaan.

II (1993) alkaa hienosti itämaisin melodioin varustetulla kappaleella ”We cannot move”. Tämä on aina kuulunut omiin suosikkeihini bändin tuotannossa. Tai voisi sanoa, että moni muu yhtyeen levyttämä kappale ei ole tuntunut alusta asti toimivalta. Myös kolmas raita ”Could it be so” on osuva, viipyilevä ja jammaileva mutta samalla melodisesti tarttuva biisi. ”Two of a kind” on parhaasta päästä, myös ”Shine on me” on onnistunut ja levyn päättävä rennon vauhdikas instrumentaali ”Palékastro” on pakottamaton. Debyytin Hendrix-koveri vaihtui Donna Summerin ”I feel loveen”, joka on varmaan ollut hauska juttu aikanaan keikoilla (ja ehkä edelleen dj:n soittamana), mutta kotikuuntelussa en syty versiolle. Toisella studioalbumillaan Kingston Wall alkoi löytää oman sointinsa sävellyksellisesti. Debyyttiä varjostaa aikansa hard rock, mutta seuraajalla on enemmän psykedeelistä progeilua. Vuoden 2015 näkökulmasta kakkoslevy on suuri harppaus eteenpäin.

Tri-Logy (1994) on läpeensä Ior Bock -vaikutteiden alainen teos. Saatanallisen puuduttava sanojen katkominen ja epätieteellisten assosiaatioiden kautta salattujen alkuperäisten merkitysten etsiminen kuului keskeisesti Bockin alfabetiikkaan, joka oli menetelmä universumin saloihin, jotka lopulta johtivat tarinaan Bockin suvun ja Suomen suuruudesta. Yhtenä esimerkkinä levylle asti päätyneistä on ”Alt-land-is”, jonka viesti on suunnilleen tämä: Platonin mainitsema kuvitteellinen Atlantis, joka renessanssikirjallisuudessa alkoi merkitä kadonnutta utopiaa tuleekin sanoista allt land is (tai ice) eli koko helkutin maa jään peitossa. No sehän tarkoittaa Suomea ja Suomi on Atlantis. Itse levyn avaa hieno ”Another piece of cake”, joka on kompaktia ja omaäänistä Kingston Wallia. Singlenä julkaistu ”Stüldt håjt” kiteyttää Wallin kiinnostuksen aikansa tranceen. Mies olikin näihin aikoihin aktiivinen reivaaja. Ei siinä mitään, mutta biisin sanoituksen kuuntelusta kiusaantuu enemmän kuin mistään aikoihin. Niissä Walli selittää alfabet-järjestelmää ja kertoo suomalaisen mytologian olevan avain universumin ymmärtämiseen. Walli innostui myös didgeridoosta ja sitä on levyllä turhankin paljon. Klisettä käyttäen: levyllä on hetkensä.

Suhtaudun edelleen verrattain nihkeästi Kingston Wallin musiikkiin. Levyltä kuunneltuna se on edelleen paikoitellen kylmää jamitusta. Yhtye halveksui aikansa indietä ja kaikkea hipsterimeininkiä, toisin kuin nykyiset kokeilevat uuspsykedeliaa tekevät yhtyeet. Niiden kanssa Kingston Wallilla ei ole mitään tekemistä. Loistavien soittajien yhtye yritti olla vanhanaikainen, mutta välillä se tuntuu jämähtäneen 80-luvun loppuun (vaikka levytti 90-luvun alussa). Toisaalta se esitti musiikkia, jonka suola on kokeilu ja jamittelu livetilanteessa. Siksi bändin tuomitseminen kohtalaisten studiolevyjen perusteella ei tee oikeutta bändille kokonaisuutena.  

Kie Von Hertzen on todennut: ”Jengi valitti, että Kingstonit oli hyviä soittajia ja jammailijoita mutta niillä ei ollut biisejä. Se on paskaa. Niillä oli hyviä biisejä aivan alusta asti.” Tämä on hieman sama kuin kysymys siitä, onko Rushilla hyviä biisejä. Minun käsitykseni hyvistä biiseistä taitaa erota hienovaraisesti Kien vastaavasta. Eikä ihme, en ole Kien tekemisistäkään innostunut, mutta enpä ole hänen tuotostensa enkä edes Kingston Wallin ensisijaista kohderyhmää. KW:n satunnaiset onnistumiset ja toinen levy melkein kokonaisuudessaan kuitenkin osoitti, että Walli osasi säveltää.

Mikään nuivista kommenteistani ei tarkoita, ettenkö arvostaisi Kingston Wallia ja sen perintöä. Sen tarina on hieno ja haluaisin digata yhtyeestä enemmän kuin kykenen. Toisaalta kuuntelurupeaman aikana huomasin pitäväni bändistä enemmän kuin kuvittelin pitäväni.

Puustisen kirjaa suosittelen varauksetta. Se toimii riippumatta siitä, onko lukija bändin fani tai täysin välinpitämättömästi siihen suhtautuva.

Wallin tarina on kiinnostava kaikilta kanteilta – lapsuus, suku, perhe, ihmissuhteet, bändin pyörittäminen 1990-luvun alun Suomessa ja erityisesti Helsingissä. Wallin persoonasta tulee esiin monta puolta: kirjan perusteella hän oli äärimmäisen lahjakas kitaristi ja intensiivinen heppu, joka vaikutti myös äärimmäisen rasittavalta, suuruudenhullulta ja keskittymishäiriöiseltä. Lopulta lukija alkaa myös sääliä häntä. Poikaraukka.

Kesäkuussa 1995 26-vuotias Petri Walli tappoi itsensä hyppäämällä Töölön kirkon tornista. Mielestäni Puustinen ei yritä selittää Wallin itsemurhaa yhdellä tekijällä, vaan hän luo kuvan tilanteesta, jossa eriaikaiset ja eriasteiset ongelmat kasaantuivat – ihmissuhteet, bändin tarinan lerpahtaminen, talousvaikeudet, huumeet ja katsomuksellinen identiteettikriisi.

Ammatillisista syistä itseäni kiinnosti erityisesti kirjan kolmas ja viimeinen osa, jota määrittää Ior Bock. Walli alkaa seurata Bockin opetuksia ja jakaa tietoutta siitä kaikkialle, kunnes lopulta Bock osoittaa Wallin paikan hierarkiassa. Petri jättää Bockin pettyneenä, mutta sitä ennen hän on tutustunut Bockin saunasolmuun (autofellaatioon) ja helmenantoon (oman siemennesteen juomiseen), rasittanut tuttujaan pilkkomalla sanoja löytääkseen universumin salat, jakanut kansanedustajille omia EU-vastaisia kasetteja ja saarnannut Lemminkäisen temppelistä, joka Bockin mukaan sijaitsi Sipoossa – etsintäprojekti, jota esimerkiksi maanrakennusyhtiö Lemminkäinen OY rahoitti.  

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Iloinen ateisti

Jos seuraa Pohjois-Amerikan keskustelua ateismista, PZ Myersin nimi on varmasti tuttu. Sen sijaan Euroopassa häntä ei tunneta laajasti. Siinä missä vaikkapa Richard Dawkins on verrattain tunnettu useammallakin  mantereella, Myersin maine rajautuu pääosin rapakon taakse. Mies on biologian professori, mutta hänet tunnetaan erityisesti blogistina (Pharyngula) ja aktiivisena Twitterin käyttäjänä.

Toimiessani muutamien ateismia käsittelevien artikkeleiden arvioijana totesin, että pitäisi kai itsekin lukea yksityiskohtaisemmin Myersin juttuja. Ottawassa tuli vastaan hänen teoksensa The Happy Atheist (2013). Se koostuu lyhyistä ja kevyistä uskontokriittisistä kirjoituksista, jotka perustuvat hänen blogiteksteihinsä. Ne eivät muodosta erityistä juonta.

Myersin kirjan nimivalinta on merkitsevä. Ateisteja on yleensä kuvattu kielteisesti. ”Vihainen ateisti” on moderni stereotyyppi. Lisäksi uskonnolliset ihmiset ovat usein olettaneet, että ateistit ovat onnettomia ja moraalittomia ihmisiä, joiden elämässä ei ole merkitystä vaan tyhjyys. Itsensä kutsuminen ”iloiseksi ateistiksi” tulee mielekkääksi tätä historiaa vasten.

Jos vertaa tunnetuimpiin uusateisteihin, Myersin teos on lähimpänä Hitchensin tyyliä. Melko iso osa kirjasta käsittelee, miten uskonnolliset ihmiset ovat antaneet hänelle höpsöä palautetta. Myers tosin tekee yhdenlaisen eron ”uusateisteihin”. Heti alussa hän korostaa, ettei uskonto lennä koneita rakennuksiin (kuten Victor Stenger esitti), vaan tällaiset tapaukset ovat äärimmäisyyksiä.

Tästä huolimatta Myersin yhteys uusateisteihin on selvä. Ensinnäkin hänen tarkoituksensa on tehdä uskonto naurunalaiseksi pilkan ja irvailun kautta. Hänen lähtökohtansa on tiivistettynä tämä: ”We’re out to unsettle people” (144)

Myers ei tuhlaa sivuja sen pohtimiseen, miksi juuri tällainen strategia on tehokkain. Hän vain toteaa, että se toimii. Hän kyllä kysyy retorisesti, miksi meidän tulisi sinetöidä huulemme ja kätkeä tunteemme, kun voi sanoa ”Fuck you” sydämensä pohjasta (49). No, riippuu kai tilanteesta. Aika harvoin sanon kaiken mitä ajattelen. Jos pidän vaimoasi rumana, en koe suurta tarvetta kertoa sitä. Jos joku selittää outoja asioita, en läheskään aina lähde haastamaan toisen näkemyksiä. Joskus se on paikallaan, mutta eriävän käsityksen voi esittää monella tavalla. Lähtökohtana tässä kuitenkin on periaate, jonka mukaan kaiken saa ja oikeastaan pitääkin sanoa ääneen, ei kysymys siitä, miten erilaisten ja erimielisten ihmisten yhteiselo järjestetään.

Kun halu haastaa, ärsyttää ja pilkata kerrotaan kontrastisessa suhteessa tarjoilijoihin, jotka keräävät paremmin tippejä hymyillessään (Myers ei hymyile uskovaisille), koko teoksen otsikko asettuu uuteen valoon. Samaan viittaa tekijän usein toistama ilmaisu ”pissed off”, joka yleensä on miehen olotila uskovaisten antaman palautteen jälkeen.

Toinen selkeä yhteys uusateismiin on Myersin tapa viljellä tarkkarajaista eroa tieteen ja uskonnon välillä. Tämä tulee kirkastetuksi seuraavassa lainauksessa: ”Science and religion are two different ways of looking at the universe and changing the world, and I believe you that must set one aside to follow the other.” (146)

Kolmas, hieman toisenlainen yhteys uusateismiin on se, mitä Charles Taylor on kutsunut subtraktioteesiksi. Sen mukaan sekulaari on se, mitä jää jäljelle, kun poistetaan yliluonnolliset uskomukset ja uskonto. Toisin sanoen sekulaaria ei nähdä sosiokulttuurisesti tuotettuna tilana, vaan neutraalina pohjana. Myersin kohdalla tämä tarkoittaa, että uskonnot ovat hattuja, jotka koristavat, peittävät, suojaavat jne., kun taas uskonnottomuus on hatutta olemista. Myersillä tämä kytkeytyy myös vapauden käsitteeseen. Kun uskonnoista päästään eroon, jää jäljelle ”täydellinen vapaus” (56).

Neljäs yhteys uusateismiin on biologisten metaforien viljely uskonnon luonnehdinnassa. Myersille uskonto on ”mielen parasiitti”.

Viides kytkös on siinä, että ainoa teoksessa mainittu kulttuuriteoreetikko on kritiikin kohde. Uusateismille on ominaista nihkeä ja ylimielinen suhtautuminen kulttuuriteoriaan. Tässä tapauksessa kritiikin kohteena on Stanley Fish.

Kuudes linkki on itseidentifikaatio. Kun Myers käsittelee Stanley Fishin kritiikkiä, joka kohdistui Dawkinsin ja Hitchensin ateismiin, hän kirjoittaa: ”hän ei syyttänyt meitä…” (180).  

Kun ateistien uskontokritiikissä korostuu niin voimakkaasti uskonnollisten ihmisten virheelliset uskomukset, on hyvä muistuttaa, että Myers toteaa, ettei enemmistö ole ”tosiuskovaisia”. Hän korostaa, että jokaista tosiuskovaista kohden on tusinan verran niitä, jotka käyvät kirkossa siksi että ovat aina tehneet niin tai siksi että ovat vastuussa kahvileivän tuomisesta jumalanpalveluksen jälkeiseen tilaisuuteen (5).

Tässä on pointti. Tosin sen on sanonut elävämmin esimerkiksi Happy Mondaysin laulajana tunnettu Shaun Ryder Uncutin (6/2015) haastattelussa. Ryderiltä kysytään, kävikö hän pienenä kirkossa. Mies vastaa, että häntä vietiin kirkkoon kymmeneen tai yhteentoista ikävuoteen asti. Sen jälkeen Ryder toteaa:

”All the women out of the family go, everyone’s mams who we know all go to church, all the time. I don’t know why the men don’t go. I suppose for the women it’s probably still like going out for a few hours and meeting people they like to chat to.”

Ryder on mielestäni enemmän oikeassa arveluineen kuin useimmat uskontokriitikot ja moni uskomuksiin keskittyvä uskonnontutkija. Kirkossa käymisellä on ollut ja voi olla edelleenkin tärkeä sosiaalinen funktio, esimerkiksi se, että naiset pääsevät juttelemaan ja hengailemaan toistensa kanssa kodin ulkopuolelle, ilman miehiä ja luvan kanssa.

Vaikka Myers ajattelee, että vain pieni osa on tosiuskovaisia, hän ei siirrä tätä ajattelua kristillisten myyttien tulkintaan. Hän vertaa Jeesuksen uhrikuolemaa siihen, että sodassa joku heittäytyy käsikranaatin päälle pelastaakseen toverinsa. Jeesuksen uhrikuolemassa vain ei ole kranaattia – ei mitään pelastettavaa. Myers ei pohdi, että myytti uhrikuolemasta saattaa olla moniin vetoava kertomus, vaikka kirjaimellisesti mitään pelastettavaa ei olisikaan. Itselläni Myersin lukutavasta tulee mieleen oma ”vitsini” romaanien lukemisesta: miksi kukaan lukisi keksittyjä tarinoita? Eihän ne ole totta?

Tavallaan Myers tietää, ettei toisten ihmisten uskomusten totuudellisuus ole aina kovin keskeistä. Hänen tapansa ilmaista se on tyylillensä sopiva: ”We will, for instance, accept all kinds of incredible nonsense if it will get us laid, and we all know this.” (156)

torstai 2. heinäkuuta 2015

Studioalbumit osa 54: Modest Mouse

Virginia Woolfilta nimensä ottanut yhdysvaltalainen kitaravetoista indietä soittava Modest Mouse (”modest, mouse-coloured people”) oli pitkään itselleni tuntematon. Kirjasto tarttui lainaan, muistaakseni ystävän suosituksesta, bändin neljäs, vuonna 2004 ilmestynyt albumi. Se tuli kopioitua kotikuunteluun.

Jo sitä ennen Last fm -sivusto tuuppasi yhtyettä soittoon vähän väliä. Spotifyn aikaan kuuntelin yhtyettä satunnaisesti, pieninä palasina. Taas myöhemmin, kun pelailin Sporcle-sivuston musavisoja, ihmettelin, miten taajaan Modest Mouse on esillä. Tajusin, että yhtye on paljon mielikuvaani suurempi Pohjois-Amerikassa.

Keväällä 2015 kävin Kanadassa. Siellä poimin eräästä levykaupasta musiikkiin keskittyvän ilmaislehden. Siellä oli pitkä juttu Modest Mousesta. Luin sen hotellihuoneessa. Siinä vaiheessa tein muistikirjaani merkinnän: yhtyeen albumit voisi kuunnella läpi.

This is a Long Drive for Someone with Nothing to Think About (1996) lähtee käyntiin aivan timanttisesti. Ensimmäisen reaktio on, että tässä on sitä parasta Amerikan indietä Built to Spillin ja Neutral Milk Hotelin hengessä. Toinen reaktio on harmi siitä, että olen elänyt kaikki nämä vuodet kuuntelematta levyä. Kolmas reaktio on albumin nimen ihastelu. Neljäs rektio on maltillisempi: Albumi kuulostaa kaikesta huolimatta pitkältä luonnokselta, ikään kuin silausta vaille valmiilta mestariteokselta, joka vyöryy yhtenä nautinnollisena mattona kuulijan päälle. Kuriositeettina mainittakoon, että tuottajana ja äänittäjänä hääri Steve Wold eli bluesmies Seasick Steve. Eräässä mielessä kyse on kuitenkin jo toisesta albumista, sillä debyytiksi tarkoitettu Sad Sappy Sucker jäi tuolloin julkaisematta. Se ilmestyi 2001.

The Lonesome Crowded West (1997) ilmestyi nopeasti debyytin jälkeen. Sen pituus on venytetty lähestymään cd-formaatin maksimilukemia. Mainitun ilmaislehden jutussa korostettiin The Lonesome Crowded Westin merkitystä. Se nostettiin yhdeksi tärkeimmistä 1990-luvun indie-albumeista. Samaa väittää Wikipedia. Indiefriikkien Koraani Pitchfork antoi sille täydet pisteet 10/10. Laitoin sen soimaan hotellihuoneessani, koska en ollut aikaisemmin kuullut teosta. Myöhemmin kuuntelin sen pariin otteeseen kotioloissa. Kyse on mainiosta teoksesta, mutta omaan makuuni se lienee liian pitkä ollakseen täydellisen jäntevä kokonaisuus. Todelliset kitaravetoisen indien klassikot ovat yleensä maksimissaan kolme varttia. Yksi suosikeistani on alkupuolen ”Convenient parking”. Hieno levy.

The Moon & Antarctica (2000) merkitsi yhtyeen siirtymistä suurelle yhtiölle. Se ei haitannut. Popnörttien Raamattu Pitchfork antoi levylle huikeat 9.8/10. Samaa mieltä olivat monet muutkin kriitikot, paitsi Q-lehden arvostelija, jonka mukaan ”kirjalliselle post-grunge -popille” riitti kolme tähteä viidestä. Vielä tyytymättömämpi oli Spinin kriitikko, joka tarjosi kolme kymmenestä ja totesi, että bändi muuttuu huonompaan suuntaan. Levyn yleisilme on vähemmän hysteerinen ja vähemmän taiteellisesti itseensä käpertynyt kuin edeltäjänsä, mutta se on osaltaan melankolinen. Siltä löytyy myös Nissanin mainokseen tiensä löytänyt ”Gravity rides everything”. Kyse on tavallaan konseptialbumista, joka käsittelee avaruutta ja kuolemanjälkeistä. Levyä ajattelee mieluiten kokonaisuutena, sillä siitä ei nouse yksittäisiä hittejä. Pikemminkin se luo oman avaran tunnelmasfäärinsä, jossa viihtyy mainiosti. Levyn nimi otettiin Blade Runnerista, jossa päähenkilön lukemassa sanomalehdessä on otsikko ”Farming the Oceans, the Moon and Antarctica”.

Good News for People Who Love Bad News (2004) on bändiltä se albumi, jota olen kuunnellut eniten. Tavallaan se myös määrittää, mitä Modest Mouse minulle on – loistava kitaravetoinen indiebändi, jolla on tajua melodioille ja vaihtuville tunnelmille. Tässä vaiheessa rumpali Jeremiah Green sai hermoromahduksen ja poistui hetkeksi bändistä. Siltä löytyvät ilmeiset hitit ”Float on” sekä ”Ocean breathes salty”. Pidän myös paljon rokkaavammista ja räyhäkkäämmistä ralleista ”Bury me with it” ja ”Dance hall”. Niitä seuraa yksi monista helmistä, ”Bukowski”. Albumi keräsi Grammy-ehdokkuuksia, mutta muutamat kriitikot olivat aikaisempaa vähemmän innostuneita. Minusta kyse on kuitenkin loistavasta albumista, jonka arvioita lukiessa voi vain miettiä, miten sekaisin osa teosta moittineista kriitikoista on ollut. Samaa mieltä kanssani levyn ansioista oli osa kriitikoista ja ostava yleisö: se myi yksin Yhdysvalloissa yli puolitoista miljoonaa. Eräs arvio tiivisti hienosti, että levyllä nokkamies Isaac Brock on oppinut tanssimaan ja sallii itsensä hymyillä. Kyse on edeltäjäänsä monipuolisemmasta albumista.

We Were Dead Before the Ship Even Sank (2007) täräytti Billboardin ykköseksi ensimmäisellä viikolla. Tässä vaiheessa The Smithsistä tutuksi tullut kitaristi Johnny Marr oli liittynyt bändiin. Levyllä on vesistöllinen teema ja alkujaan suunnitelmana oli julkaista teos, jonka jokaisessa biisissä kuolee veneen miehistö. Musiikillisesti se on yhtyeen ”helpoin”. Albumin suurin hitti on tanssipopin suuntaan menevä ”Dashboard”. Sen b-puolena julkaistiin albumilta puuttuva ”King rat”, josta olen pitänyt erityisen paljon. No, pidän minä tästä levystäkin, mutta en aivan yhtä paljon kuin vaikkapa edeltäjästään. Yksi suosikeistani on kahdeksan ja puoli minuuttia kestävä ”Spitting venom”.

Strangers to Ourselves (2015) ilmestyi peräti kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Toisena raitana on ”Lampshades on fire”, joka on ilmeinen hitti yhtyeelle tuttuun tyyliin. Myös kolmas biisi, ”Shit it your cut” toimii nyt välittömästi. Kun kuuntelin albumia Kanadassa, en päässyt siihen kunnolla kiinni. Toisaalta sellaisia Modest Mousen levyt ovat. Tälläkin levyllä pitkä raita, yli kuusiminuuttinen ”The Ground walks, with time in a box” kasvaa esiin sinänsä laadukkaasta massasta. Sitä seuraa kauniin rauhallinen ”Coyotes”. Ei ne hienoudet tähän lopu, vaan niitä riittää pitkin levyä, esimerkkinä yksi suosikeistani ”The Tortoise and the tourist” tai vaikkapa letkeästi keinuva ”Sugar boats”.

Bändiltä on saatavissa muutakin tuotantoa, esimerkiksi yllä mainittu debyytiksi alkujaan tarkoitettu Sad Sappy Sucker. En kuitenkaan kirjoita niistä tässä, koska ne eivät ole virallisia studioalbumeita. Sen perusteella mitä olen itse kuunnellut, myös niihin kannattaa tutustua.

Jos olet ysäri-indiessä marinoitunut musadiggari, mutta et ole tutustunut Modest Mousen tuotantoon, en voi kuin suositella pitämään kiirettä. Modest Mousella ei ole huonoja levyjä, on vain hyviä ja vielä parempia. Ne avautuvat hitaasti mutta kestävät kuuntelua.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kielenkäyttö sosiaalisena toimintana

Olen opettanut vuosien varrella diskurssintutkimuksen eri versioita useissa oppiaineissa ja opintokokonaisuuksissa englanniksi ja suomeksi. Olen tavallisesti päättänyt käsittelyn kirja-esittelyyn. Siinä olen käynyt läpi keskeisiä ja toimivia oppikirjoja, joiden avulla kiinnostuneet pääsevät etenemään. Suomalaisten teosten esittelyssä olen maininnut Sari Pietikäisen ja Anne Mäntysen teoksen Kurssi kohti diskurssia (2009), mutta vasta nyt sain luettua sen kannesta kanteen.

Teos täydentää suomalaisia painopisteitä. Jo vuosia käytössä olleet 1990-luvulla ilmestyneet Diskurssianalyysin aakkoset ja Diskurssianalyysi liikkeessä esittelivät diskurssianalyysia laajasti, mutta keskittyivät ensisijaisesti sosiaalipsykologian kysymyksiin. Kurssi kohti diskurssia käy läpi aihetta melko laajasti ja toimii monin paikoin yleisenä menetelmäkompassina laadulliseen tutkimukseen, mutta sen selkeä ankkuri on kielentutkimus. Ehkä voidaan sanoa, että se on kielentutkimusta kulttuurintutkimuksena, mutta yhteiskunta jää taustalle. Silti teoksen ydinajatus – se, että diskurssit ovat osa sosiaalisia ja yhteiskunnallisia käytänteitä – on tärkeä.

Kirjassa selvitetään diskurssintutkimuksen lähtökohtia sosiaalisesta konstruktionismista funktionaaliseen kielikäsitykseen. Ison osan teoksesta täyttävät tavanomaiset pohdinnat genreistä ja narratiiveista. Muitakin yleisiä tekstitutkimuksen käsitteitä esitellään, kuten intertekstuaalisuus ja hermeneuttinen kehä. Siksi teos ei ole pelkästään diskurssianalyysin esittelyä ja erittelyä, vaan aika yleisiin tekstitutkimuksen käsitteisiin ja menetelmiin johdatteleva teos.

Tekijät painottavat läpi teoksen mikro- ja makrotasojen jatkumoa, mikä on tärkeää, mutta silti makrotaso jää ohkaiseksi. Toisin sanoen konteksti käsitteellistetään enimmäkseen kapeasti tilannekontekstina vaikkapa esimerkeissä, siitä huolimatta, että tekijät erittelevät erilaisia konteksteja. Toinen onnistunut jäsennys on kirjoittaa samanaikaisesti diskurssien järjestäytyneisyydestä (säännönmukaisuudesta) ja sekoittumisesta, muuntumisesta, vuotamisesta.

Yksi jaottelu, jolla lähestyn diskurssintutkimuksen erilaisia versioita on se, kumpaa ne painottavat: strukturalistista ”Kieli puhuu meidät” -ajatusta vai toimijalähtöistä ajastusta ”Me puhumme kieltä”? Tämä teos on jälkimmäisessä leirissä. Näin voidaan sanoa, vaikka käytännössä lähes kaikissa teoksissa on myönnytyksiä toisen leirin suuntaan.

Menetelmäteokset ovat keskimääräistä toimivampia, jos esimerkit ovat onnistuneita. Tämän teoksen kohdalla en ole täysin vakuuttunut. Osa toimii hienosti, mutta muutamat ovat kömpelöitä (mikä ihmeen cosplay-yhteisö? – okei, googlasin, mutta onko se todellakin paras mahdollinen esimerkki verkossa toimivasta rajatusta yhteisöstä?). On myös luontevaa, että esimerkkejä haetaan omalta asiantuntijuusalueelta, mutta saamelaisuuden tutkimus on yliedustettuna. Samalla tavalla monikielisyys toistuu esimerkeissä.

Loppulukuna oleva analyysiprosessia käsittelevä luku käy johdannosta laadullisen tutkimuksen tutkimusprosessiin. Siinä tiivistyy koko teosta kuvaava sujuva yksinkertaisuus, selkeys ja avoimuus erilaisille ihmistieteille ominaisille luoville ratkaisuille.

Jostain syystä teos vaikenee vaikeista kysymyksistä ja diskurssintutkimuksen sisäisistä kiistoista. Varmaan se toimii joillekin johdantoteoksissa, mutta itse haluaisin noviisinakin tietää enemmän minkä tahansa aiheen teoreettisista ja menetelmällisistä jakolinjoista.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

24 kertaa Provinssi(rock)

Keskiviikkona lähtee käyntiin nelipäiväinen Provinssi. Tapahtuman nimestä on pudotettu pois rock, mikä on vain luontevaa, koska siellä on ihan järjetön määrä EDM-artisteja (Electronic Dance Music), joista suurinta osaa kukaan ei muista ensi vuonna. Mukaan on saatu muutakin, sillä festivaalilla on korkea profiili: viime vuonna tehtiin pienimuotoisesti ja tyydyttiin pieneen kävijämäärään, nyt on pakko tulla vähintään tuplat per päivä. Muuten se saattaa olla goodbye.

Junassa raapustelin pikaisesti listaa kaikista Provinsseista, joissa olen ollut mukana. Niitä on yhteensä 23. Muutaman päivän päästä niitä on yksi enemmän. Tässä keskityn enemmän ulkomaisiin nimiin, mutta on muistutettava (itselleni), että minulle Provinssi on aina ollut myös mahdollisuus nähdä kotimaisia artisteja, joiden omille keikoille en syystä tai toisesta ole mennyt.

1987: Menin vain sunnuntaina, kun sain rannekkeen. Iggy Pop tuli katsottua televisiosta edellisenä iltana ja Hüsker Düsta en tuolloin vielä tiennyt mitään. Ja olisi siellä ollut Elvis Costellokin. Sen sijaan näin Eppu Normaalin ja Bob Geldofin. Eppujen aikana otettiin huikat tuntemattoman pullosta ja Geldofin rumpali heitti kapulan suoraan vieressä seisseen naapurin pojan naamaan.

1988: Ensimmäinen täysi provinssi ja siellä – hitto vieköön – Ramones (kuvassa) ja katastrofaalinen The Jesus and Mary Chain. Red Hot Chili Peppersin sukat munissa meiningin kävin myös todistamassa. Myös Melrose saarilavalla ja Hearthill (muistaakseni päälavalla) vakuuttivat.

1989: Lou Reed, REM, Suzanne Vega ja Sugarcubes – kaikki tuli nähtyä etäältä, mutta mistään en tuolloin tajunnut paljoakaan. Sen sijaan Transvision Vamp ja Ruotsin ylpeys Sator vakuuttivat, edellinen parilla pophitillä ja Wendy Jamesin ulkoasulla, jälkimmäinen suoraviivaisella rokillaan.

1990: The Cramps ja The Stone Roses lauantaina. Olihan siellä myös mainio Nomeansno ja keskinkertaisen humalainen The Mission. Kotimaisista keskeinen oli Motelli Skronkle performansseineen. Jo perjantaina menin työntekijärannekkeella alueelle kuuntelemaan The Crampsin ja The Stone Rosesin soundchekit. Harvoin olen kokenut olevani niin etuoikeutettu, sillä The Cramps oli tuolloin ehdoton suosikkiyhtyeeni. Myös keikka oli hemmetin hieno.

1991: EMF biletti, minä kuuntelin ja myin samalla kebabia. James oli hieno nähdä, vaikka en tuolloin siitä mitään tiennytkään. Sama juttu House of Loven kanssa. Tänä vuonna moni yhtye perui keikkansa Persianlahden sodan vuoksi. Minulle tärkeitä olivat ns. indie-provinssin esiintyjät eli pienet kotimaiset kitaravetoiset vaihtoehtobändit.

1992: David Byrne ja PIL olivat jo tuolloin  hyviä, vaikka en aivan tajunnutkaan heidän suuruuttaan. Public Enemyä katsoin pari biisiä, kun joku niistä moikkaili kävellessäni työntekijärannekkeella alueella ennen festaria. The Levellers nousi myönteisesti tietoisuuteeni keikan myötä, DAD oli odotetun toimiva ja Die Toten Hosen iski punk-kovereillaan täysillä. Primal Screamin öiset tanssibileet katsoin uteliaana, ja vieressäni seisoi A. W. Yrjänä, jonka CMX oli juuri soittanut mahtavat keikan teltassa. Lauantain aloitti saarilavalla Juliet Jonesin sydän, jonka aikana yksi tuttu alkoi olla sammumispisteessä.

1994: Lamavuosi ilman päälavaa sisälsi mukavia ystäviä NOFX:n, Ozzysta vajaan Black Sabbathin, Therapyn ja keskinkertaisen Terrorvisionin. Taisin myös diggailla CMX:n keikasta ja Absoluuttisesta nollapisteestä.

1995: Humalatila ajoittui täydellisesti Bad Religioniin, kun taas Faith No Moren aikana alkoi jo vähän väsyttää. Suede oli vedossa ja Danzigia piti mennä hetkeksi katsomaan mahdollisimman eteen, jotta näkisi Glenin hauikset. Moby oli tuolloin vielä tanssijuttu, joskin sellaisena ihan viihdyttävä. Sheryl Crow’n näin, mutta en lämmennyt. Hauska vuosi ja kohtuullisen tasokkaita keikkoja.

1996: Curen ja Iggy Popin näkeminen olivat selkeitä kohokohtia. Rollins Band ja Ash täydensivät tarjontaa. Muita ikimuistoisia esiintyjiä ei tuona vuonna ollut tarjolla.

1997: Festarit alkoivat silloin vielä melko tuntemattomalla Placebolla ja jatkuivat Suedella ja huipulla olleella Prodigylla. Biohazardia katsoin, mutta päälavan Helmet oli paljon parempi. Millencolinin skeittipunk jätti vähän kylmäksi.

1998: Vuosi tarjosi mahdollisuuden nähdä Primus toista kertaa. Tällä kerralla yleisöstä otettiin basisti yhteen biisin soittamaan. Garbage oli lauantain asiallinen pääesiintyjä, sunnuntaina esiintyi Black Sabbath, tällä kerralla Ozzyn kera. Misfits ja Dimmu Borgir tuli nähtyä myös. Olikohan tämä se vuosi, kun näin mainion Stereo Totalin kaksi kertaa samana päivänä?

1999: Vuodesta on hyviä muistoja, sekä keikoista että yleisöstä. Manicsit, Suede, Blur ja Joe Strummer. Say no more. Tai sanotaan kuitenkin. Electric Frankenstein oli vain keskinkertainen. Ne luumäet teki yhden tsiljoonista paluukeikoistaan. Bloodhound Gang huvitti tietenkin, vai oliko se vasta seuraavana vuonna?

2000: Rage Against the Machine ja Queens of the Stone Age vastasivat tasavahvoista isojen nimien keikoista. Itselleni upposi Travis. Bloodhound Gang huvitti tietenkin, vai oliko se edellisenä vuonna? Kelis ja Asian Dub Foundation tuli katsottua, mutta ei niitä tarvitse muistella sen enempää. Zen Cafen setistä saarilavalla taisin olla innoissani.

2001: Vuosi alkoi Weezerillä, joka soitti tasapaksun setin. Tool, Manicsit ja TSOOL viihdyttivät. Siinä sivussa tuli katsottu päälavan Offspring ja Limp Bizkit. Kivaa oli, ja Weezerin näkeminen oli tuolloin kova juttu, mutta lievä pettymyksen maku festareista jäi. Siis esiintyjistä. Muuten oli hauskaa.

2002: Festivaalilla oli tällöin hemmetin hauskaa, mutta se selittyy enemmän possella kuin esiintyjillä. Super Furry Animals viihdytti, Röyksopp tanssitti, Bob Log III jumitti, Faithless tylsistytti, Rammstein nauratti, Slayer puudutti mukavasti, Hellacopters soitti kovan keikan keskellä sunnuntaista auringonpaistetta.

2003: Massive Attack oli pääesiintyjä varmoin ottein. Queens of the Stone Age soitti yhtä lailla vakuuttavasti. Myös Audioslaven kaltaista osaajaa katsoo mielellään. Kent otti päälavan suuren yleisön haltuun. Suurin yllättäjä oli Dave Gahan, Depeche Moden laulaja, jolla erään tuttavan sanoin näytti olevan ”lupa viihtyä”. The Dandy Warhols oli tasapaksu, mutta ensimmäinen The Raveonettes-keikka taisi olla itselleni festarin tärkein.

2004: David Bowie teki loistokkaan keikan. Se on yksi parhaista provinssivedoista ja parempi kuin kaksi muuta näkemääni Bowie-esiintymistä. Hives, Roots ja Air miellyttivät omilla tavoillaan. Magyar Posse soitti viimeisenä teltassa ja väsymyksen sijaan mieli oli poikkeuksellisen virkeä. Taisin myös nähdä Testamentin ja Exoduksen.

2005: Tuona vuonna kaikki oli vähän laimeaa. Nine Inch Nailsin keikkaa ei jaksanut katsoa kokonaan teltassa, joten osan seurasin auringonpaisteessa kankaalta. Marilyn Mansonia tuli lievästä innostuksesta huolimatta katsottua vain osa keikasta, kun ystävät päättivät keskittyä kaljan juomiseen. Mars Voltan progeilu väsytti nopeasti, The Donnas oli tylsää tyttöenergiaa ja The Bravery kuulosti siltä, että se unohdetaan pian (niin mikä The Bravery?). Slipknot viihdytti aikansa ja Jason and the Scorchersin Jason eli Ringenberg soitti miellyttävän akustisen setin pienimmällä lavalla. Tears ja Mew olivat hyviä molemmat. Ei voi valittaa kattauksesta, vaikka täydellistä keikkaa ei tuona vuonna ollutkaan.

2006: Mitättömästä vuodesta on vain vähän keikkamuistoja, mutta John Cale oli ehdoton kohokohta. Myös Gnarls Barkley innosti. Muutoin ulkomaisten osalta mentiin raskaammalla setillä. Riston näin monien muiden tavoin ensimmäisen kerran – monille se oli festareiden pienimmästä stagesta huolimatta paras keikka.

2007: Isän piekseminen tennispelissä oli niin kova rääkki, että sitä seurasi vatsatauti. Tästä syystä esimerkiksi Tori Amos jäi näkemättä. Toisena päivänä jaksoin Go!Teamista Patti Smithin tasavarman keikan loppuun asti. Siinä välissä katsoin Ristoa, mutta hetken piti istua. Sunnuntain pääesiintyjänä oli puolivillainen bilehupsuttelu Scissor Sisters. Kotimaisista lämmitti nähdä Grand Slam pitkästä aikaa, vaikka Juice onkin ollut jo pitkään vainaa.

2009: Nick Cave & the Bad Seeds heitti rokkaavan – ja jälleen kerran hienon – keikan. Manowar nauratti ja viihdyttikin parin biisin ajan. Katsoin toki Supergrassin, Editorsin ja The Ting Tingsin, mutta eniten näistä Caven varjoon jääneistä miellytti kahden miehen livekokoonpanossa esiintynyt bluesartisti Seasick Steve.

2013: Vuoden ylivoimaisesti parasta antia oli kevyessä sateessa hittiputken soittanut Blur. Kuuntelin Bad Religionia, Kvelertakia, Danzigia, Witchcraftia, Solstafiria, White Liesia ja kotimaisista pikkunimiä, kuten Terveet kädet, Kivesveto Go-Go ja Nyrkkitappelu. Glasvegas esiintyi hienosti isossa teltassa noin sadalle hengelle.

2014: Vuosi oli esiintyjiltään aika vaisu. En tosin edes katsonut Prodigya. Jake Bugg oli kiva, joskin väärän kokoisella lavalla. M.I.A on kotikuuntelussa parempi, vaikka se nosti kokonaistarjonnan kiinnostavuutta. Dropkick Murphysin rillumarei-punk sopii keikoille, mutta en saa siitä massiivisia kicksejä. North Mississippi Allstars ja Bob Wayne toivat hienosti juurihoitoa Provinssiin, mutta eivät ne voi olla huippufestarin kohokohtia. Mikko Joensuu veti tapahtuman eteerisimmäin ja käpertyneimmän setin. Knife Partyn ajan join kaljaa, mutta bajamaja tärisi siististi bassojen voimasta.

2015: Vuorossa neljä päivää. Odotukset eivät ole aivan huipussaan, mutta joka päivälle riittää jotain. Esimerkiksi Woods, The Gaslight Anthem, Refused, First Aid Kit, Young Fathers ja isommista nimistä Faith No More on kotimaisten lisäksi katsottavien listalla.

Nyt lähden jännittämään, miten tapahtuma onnistuu. Alueella on myös maailmanpyörä ja kaikenlaista oheistoimintaa. Tässä mielessä se alkaa ennakon perusteella muistuttaa saksalaisia ja brittiläisiä festareita. Saksalaiselta vaikuttaa myös esiintyjien painotus: mukana on EDM-artisteja ja emopunkkia. Katsotaan, miten maksavat asiakkaat suhtautuvat tähän profiiliin.