maanantai 17. elokuuta 2015

Onko Nalle Wahlroos ääriajattelija?

Ääriajattelu. Jos ei ole ollut eristyksissä tiedonvälityksestä ja ihmisistä, ei ole voinut välttyä Kreikan kriisin jälkeisen kesän keskustelunaiheelta. Immonen lateli hölmöyksiään ja Perussuomalaiset median antaman kriisiviestinnän ajan jälkeen uhriutuivat, kun ihmiset eivät olleetkaan samaa mieltä heidän kanssaan. Sikäli jo 2010 ilmestynyt Jera ja Jyri Hännisen Tuhansien aatteiden maa: Ääriajattelua nyky-Suomessa on aiheensa puolesta ajankohtainen.

Teos tuli vastaan Savonlinnassa divarissa. Kun matka kävi mökkeilemään, päätin ottaa sen matkaan vitosella. Muistikuvani oli, ettei kirjaa vain kiitelty. Ei se mitään, ajattelin. Ainakin voin kartoittaa ja lisätä tietämystäni erilaisista omalaatuisista huutelijoista, jos teos ei muuta tarjoa.

Hännisen veljekset käsittelevät rasisteja ja kansallissosialisteja (mukaan lukien persut, Muutos 2011, Suomen Sisu ja SVL), islamia, konservatiivisia kristittyjä (lyhyesti myös ortodoksista kirkkoa, homofobiaa, Suomen Antifasistista komiteaa (Johan Bäckman etunenässä), Suomen NRA:ta (National Rifle Association), Oikeutta Eläimille -järjestöä (kettutytöt), Vihreää puoluetta (ei tule sekoittaa Vihreään liittoon).

Jos olet kiinnostunut tietämään jotain edellä mainituista – toisista perusteellisemmin ja toisista pintapuolisesti – ja halukas kuulemaan niihin kohdistuvaa kritiikkiä, teoksesta on sinulle jotain iloa.

Luin siis teoksen mökillä, verrattain nopeasti. Silti marginaaleihin piirtyi jokunen kysymysmerkki. Analyysit jäävät kohtuullisen pinnallisiksi ja siellä täällä on erikoisia väitteitä, joiden mahdollisen tolkullisuuden selvittääkseen pitäisi haastatella tekijöitä. Niinpä en yritä purkaa enkä listata niitä. Sen sijaan nostan esiin yhden, teoksen koko idean kannalta tärkeän kysymyksen: Mikä on ääriajattelua?

Tietenkin tekijät tiedostavat, miten hankalaa on määritellä tai edes jotenkin uskottavasti rajata teoksen aihepiiri. Tekijöiden oma rajaus on seuraava: ”Kirjassamme olemme jättäneet ääriajattelun piiriin vain sellaisia ideologioita, joiden tavoitteet on selvästi suunnattu joitakin ihmisryhmiä vastaan tai jotka valta-asemaan päästyään aiheuttaisivat moraalista takapakkia ja demokratian rapautumista.” (s. 22)

Ensimmäinen piirre on empiirinen, joskin tulkinnanvarainen kriteeri. Toinen on normatiivinen. Empiirinen puoli on haastava, koska maltillisistakin ideologioista voidaan löytää väitteitä, jotka on suunnattu ihmisryhmiä vastaan. Se voisi kuitenkin toimia lähtökohtana tietokirjalle. Kun tekijät eivät kerro, mikä on moraalista edistystä tai demokratian mukaista, normatiivinen rajaus jää vaille perustuksia.

Kaikesta syntyy käsitys, että ääriajatteluksi kelpaa se, mikä ei ole tarpeeksi lähellä tekijöiden omia arvoja. Kun näitä arvoja ei riittävässä määrin tuoda esiin – joskin lukija voi niitä etsiä vihjeiden perusteella välillä ihan ilman suuria ponnistuksia – ei teoksen lähtökohta ole onnistunut.

Ivallisesti voisi sanoa, että tekijöiden mielestä ääriajattelua on suunnilleen kaikki, mikä ei tue liberaalia porvarillisuutta. Ei liene sattuma, ettei yksikään ”ääri”kapitalisti ole mukana kritiikin kohteena. Mietin läpi teoksen, miksi esimerkiksi Nalle Wahlroos ei ole ääriajattelija. Hänen kommenttinsa, joita media mielellään julkaisee, on useimmiten suunnattu suoraan vähäosaista alaluokkaa kohtaa (ihmisryhmä). Lisäksi ne toteutuessaan aiheuttaisivat moraalista takapakkia (minun moraalitajuni mukaan, vaikka se totta vieköön on melkoisen liberaali) ja demokratian rapautumista (vahventaisivat rahan valtaa kansanvallan kustannuksella).

Kenties se, että Wahlroos ei ole teoksen aihe kertoo yhtä paljon kirjan kirjoittajista kuin ääriajattelun rajaamisen vaikeudesta. Siksi ”ääriajattelu” –  toisin kuin vaikkapa ”äärioikeisto”, ”ekofasismi”, ”maahanmuuttovastaisuus”, ”homofobia” tai muu vastaava – on epäonnistunut kirjan aihe.

maanantai 10. elokuuta 2015

Studioalbumit osa 56: Seremonia

Viime vuosina Suomessakin on perustettu yhtyeitä, jotka ammentavat hitaasta doomista vain sekoittaakseen sen johonkin muuhun. Yksi tällainen esimerkki on Seremonia. Tutustuin yhtyeeseen sattumalta, kun lainasin ensilevyn kirjastosta tietämättä sisällöstä mitään. Myöhemmin näin bändin keikalla h2ö:ssä vuonna 2014 ja pidin näkemästäni. Naislaulaja, suomeksi ja Black Sabbath -henkistä menoa jonkinlaisen uuspsykedelian (tai psych-rockin) ja indiefiltterin läpi tulkittuna. Kuulostaa siis vähintään mielenkiintoiselta, kuten myös Soundin osuva luonnehdinta yhtyeestä okkultistisena happohevinä. Meni vuosi ja tajusin, että yhtyeeltä on tarjolla enemmänkin. Päätin kuunnella ne läpi.

Seremonia (2012) tuli tosiaan lainattua kirjastosta. Raskas, itselleni hieman etäinen metallisointi viehätti yllättäen. Viimeistään ”Antikristus 666” -kappaleen kohdalla aloin nauraa, mutta en pilkallisesti vaan innostuneesti. Levyn kolmosraita ja videobiisi ”Rock’n’rollin maailma” herätti vähän pöhinää ja keskusteluakin somessa, jossa taitettiin peistä siitä, onko bändi pilattu ironialla. Senkin teksti naurattaa. Yhtye ei kuitenkaan ole vitsi. En pidä sitä myöskään ironiana tai ainakaan se ei ole hallitseva elementti. Naurattaahan Circlekin, mutta se ei ole vitsi eikä ironiaa. Tekstipuoli on täynnä Luciferin läsnäoloa. Kokonaisuus on melko hieno. En ehkä jaksa kuunnella tätä ihan joka päivä, mutta ensialbumin perusteella suhtaudun yhtyeen tekemisiin varsin myönteisesti ja kiinnostuksella. Genreen epäsopivasti levyllä on mittaa vain niukasti yli puoli tuntia, mitä pidän vain hyvänä asiana.

Ihminen (2013) on toinen albumi, jonka ilmestyminen meni itseltäni täysin ohi. Se lähtee käyntiin kovemmalla tempolla kuin yksikään debyytin raidoista (”Noitamestari”), mutta sen jälkeen meno palautuu hitaaseen riffittelyyn onnistuneella biisillä ”Itsemurhaaja” vain vaihtuakseen vauhtirokkiin ”Ovi”. Tällä vaihtelulla mennään. Yksi suosikeistani on ”Itsemurhaaja II” ja kunnon psych-rock -sfääreihin päästään biisissä ”Tähtien takaa”.

Kristalliarkki (2015) aukeaa ”Vihkimyksellä”, joka on pelkkä alkusoitto. Sitten rytisee ensilevyä vauhdikkaammin. Kolmantena on yksi kohokohdista ”Tee mitä tahdot”. Hienoa melodiaa, kitaraa ja rumpuja,  vaikka en pahemmin perusta setä Crowley’n jutuista, johon biisin nimikin viittaa. Vaikka tälle genrelle on ominaista pitkät biisit, Seremonia suosii pääosin alle neliminuuttista formaattia. Merkittävin poikkeus on liki viisitoistaminuuttinen ”Kristilliarkki I”. Suurta irtiottoa tämä albumi ei tee, mutta koskettimet ovat entistä enemmän käytössä (esim. ”Alfa ja Omega”). Soitto ei ole edelleenkään virtuoosimaista, mutta enpä sellaista yleensä vaadikaan. Kokonaisuus on tasapainoinen, mutta olisin toivonut yhtyeen iskeneen yksittäisiä täysosumia.

Bonus: Hasiskultti-single (2015). Seiskatuumaisena ilmestynyt single on a-puoleltaan yhtyeen parhaimmistoa. Tehokas biisi ja taas tekstit hymyilyttävät. B-puolen ”Hullus” ei yllä aivan samalle tasolle.

Jos pidät Circlestä ja Death Hawksista (jonka kitaristi-laulaja Teemu Markkula vaikuttaa myös Seremoniassa), myös Seremonia saattaa toimia, vaikka se on askel metallisempaan ja hmm... anteeksi vain, ”juntimpaan” ilmaisuun. Se voisi olla täysin tyhmää, mutta eipä ole. Seremonia on itselleni hieman yllättäen toimiva bändi. Yhteen sanoituksia on arvosteltu naiiveiksi ja kömpelöiksi, mutta tässä on kielen ero. Englanniksi laulavien kohdalla sanat on helpompi sulkea korvista. Itse en erityisesti arvosta yhtyeen tekstejä, jos vain tuijotan niiden sisältöä, mutta ne sopivat tähän musiikkiin ja yhtyeen konseptiin saumattomasti. Yhtyettä tulee verrattua helposti myös Mana Manaan, joka kuulosti vaarallisemmalta ja kohtalokkaammalta. Senkin parissa toki naurattaa.

En tiedä, kuinka monta levyä Seremoniaa jaksan, jos yhtye ei hioudu entisestään. Ehkä sopivina annoksina, jotta ei iske puutumus. Tässä vaiheessa olen kuitenkin edelleen halukas liputtamaan yhtyeen puolesta.

perjantai 7. elokuuta 2015

Kapitalismin uudet profeetat

Akateemisen alennusten joukossa oli erityisen mielenkiintoinen ja tuore teos, vitosella. Sosiologi Nicole Aschoffin The New Prophets of Capitalism (2015) on lyhyehkö kritiikki, jonka kohteena ovat eliitin tarinankertojat. Mitä ne sellaiset ovat?

Ne ovat menestyneitä ihmisiä, jotka kertovat muille, mikä yhteiskunnassa on vialla ja miten se korjataan. Niitä kuunnellaan ja vaikka ei kuunneltaisi, ne saavat varallisuudellaan ja asemallaan äänensä kuuluviin. Ne tulevat kuulluksi ja ne saavat ovet avatuiksi.

Aschoffin esimerkit ovat amerikkalaisia. Facebookin COO Sheryl Sandberg, Whole Foodsin CEO John Mackey, mediapersoona Oprah Winfrey ja Gates-säätiön perustajat Bill ja Melinda Gates. Heidän karismansa ei synny siitä, että heillä olisi uskottava visio paremmasta maailmasta; se syntyy heidän kyvystään kasvattaa omaisuutta.

1960- ja 1970-lukujen tarinat maailmasta kapitalismin tuolla puolen ovat vaihtuneet super-eliitin tarinoihin siitä, miten kapitalismia korjataan hienovaraisesti – kestäväksi, vähemmän patriarkaaliseksi, vähemmän rasistiseksi jne. – kyseenalaistamatta tuottamiseen, kuluttamiseen ja voittoon perustuvaa ajattelua. Markkinat fiksaavat sen, mikä markkinoissa on rikki.

Aschoffin analyysin taustalla on Marxin näkemys, jonka mukaan kapitalismi tarvitsee kriitikkonsa, koska vain siten se voi uusiutua. Kapitalismi imee itseensä kriitikot, muokaten niiden ratkaisut markkinaperusteisiksi. Lisäksi teoksessa on vahvana juonteena kritiikki siitä, että profeetat tarjoavat – kuten Zygmunt Bauman on hienosti todennut – biografisia ratkaisuja systeemisiin ongelmiin.

1. Sandberg on hyvä esimerkki feministisestä kapitalismista. Hänen tavoitteenaan on saada naisia entistä enemmän yritysten johtoon. Se on kiva, mutta ohjeet toimivat vain satunnaisesti ja rajoitetulle joukolle. Kuinka kiinnostavaa on pönkittää muutaman potentiaalisen eliittinaisen etuja, kun todellinen feminismin ongelmakenttä on alemmissa luokissa?

Maailmaa ei muuteta vaihtamalla muutama mies naiseen, jos epätasa-arvoiset ja epäoikeudenmukaiset rakenteet säilyvät muilta osin. Jos raskaana oleva nainen palkataan johtamaan koulutusuudistusta ja lopputuloksena on oppilaiden menestykseen perustuva opettajien palkkajärjestelmä, voidaan kysyä, voivatko kaikki feministit kannattaa Sandbergin versiota. Lisäksi Sandbergin visio kytkee onnellisuuden ja omanarvontunnon läheisesti tuottavaan työhön.

2. Mackey tavoittelee ympäristöllisesti kestävää tuotantoa ja kulutusta, haluten ihmisten syövän paremmin. Se on kiva, mutta ratkaisuehdotukset perustuvat voiton tuottamisen imperatiiville ja naiiville käsitykselle vapaiden markkinoiden luonnollisesta tasapainosta.

Mackeyn bisnes on tsiljoona kertaa eettisempää ja parempaa kuin McDonaldsin ja Walmartin kaltaisten jättien. Yrityksessä on johtajille jopa palkkakatto suhteessa työntekijöiden keskipalkkaan. Mackeyn näkemyksissä sen sijaan on paljon kritisoitavaa. Siinä politiikka kutistuu kuluttajien valintoihin. Ja kuluttamisen paarialuokkaan kuuluva köyhälistö ei valitse. Kuluttaminen tuskin ratkaisee ympäristökysymystä, sillä kuluttamiskohteiden tuottajien on tarkoitus tehdä voittoa. Mackeyn käsitys vapaiden markkinoiden kapitalismista luonnollisena hyvänä, jota valtiot ja hallitukset sorkkivat haitalliseen suuntaan, on paitsi epäuskottava myös uusliberalismia myötäilevää. Ammattiyhdistyksiä Mackey vertaa herpekseen. Ja vielä, kilpailu kuuluu olennaisena osana kapitalismiin: mikäli kilpailussa jäädään jälkeen, rajatuilta osiltaan jalo bisnesfilosofia tallautuu sen jalkoihin.

3. Oprah toimintakykyistää ihmisiä suuntaamaan elämänsä paremmille urille ja opettaa olemaan katsomatta tapahtumien ikäviä puolia. Se on kiva, mutta ratkaisuehdotukset perustuvat yksilöllisille strategioille ja sivuuttavat systeemiset ja rakenteelliset ongelmat.

Vaikka Oprahin neuvot ja tarinat ovat varmasti auttaneet monia elämässä eteenpäin, niissä on kokonaisuutena jotain kovin falskia. Potkuista tulee olla kiitollinen, koska sinun ei kuulunut olla kyseisessä työssä. Kuten Matti Nykänen sanoisi, jokainen tsäänssi on mahdollisuus. On muistettava, että Oprah ei kohdenna viestiään vain hukassa oleville yksilöille vaan viesti kaikuu läpi maailman. Se viesti vahvistaa uusliberaalia itseen ja yksilön voimavaroihin keskittyvää kulttuuria, jossa sosiaaliset ongelmat ovat yksilön ongelmia.

Oprahin tarinat vetoavat, koska ne kätkevät poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet sen sijaan että ne yhdistäisivät rakenteelliset ja elämäkerralliset aspektit. Kätkennällä amerikkalainen unelma näyttää (virheellisesti) saavutettavalta tavoitteelta kenelle tahansa, kun todellisuudessa todennäköisyydet vaihtelevat rajusti yksilöiden lähtökohtien mukaan: kolmentoista vauraan maan vertailussa Yhdysvallat on epätasa-arvoisin ja siellä on vähiten liikkuvuutta sukupolvienvälisessä tulonjaossa (eli rikkaista lähtökohdista tulevilla on merkittävästi suurempi todennäköisyys menestyä kuin huono-osaisemmista taustoista tulevilla). Itsetuntoa vahventavat ja bright side of laiffiin katsomista tukevat tekniikat vielä menettelevät satunnaisesti, mutta usein sitä tukemaan on tarkoitettu sopivat ostokset. Oprahin O-lehden ahdistus-numerosta 70 prosenttia oli mainoksia, joita seuraamalla voi ostaa itsensä ulos umpikujasta, mutta mikäs siinä – Oprahin mukaan Jumala on yltäkylläisyys.

4. Gates-säätiö pyrkii kitkemään köyhyyttä, parantamaan terveydenhuoltoa ja uudistamaan koulutusta. Se on kiva, mutta lopputuloksena on kapitalismin laajentuminen yhä syvemmälle terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Mikään määrä menestyksekkäillä bisneksillä jättiomaisuutensa keränneiden hyvää mieltä ja filantropiaa ei voi korvata mallina yhteiskuntaa, joka lähtökohtaisesti ja rakenteiltaan pyrkii tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja mahdollisimman suureen määrään hyvää mahdollisimman suurelle joukolle. Gatesin hyväntekeväisyyden on mahdollistanut kyky kerätä valtava omaisuus. Tämä on itsessään rakenteellinen ongelma, ja vaikka ei joidenkin mielestä olisi, siinä piilee riski: voi olla, että menestyvät yksilöt päättävät olla vähemmän hyväntekijöitä – mitään demokratiaa heidän ei tarvitse ottaa päätöstensä ohjenuoraksi. Siksi tämä malli on haavoittuva ja se pitäisi heittää romukoppaan, vaikka on mahdoton kiistää, ettei säätiö tekisi rahoillaan monia tärkeitä ja hyviä asioita. Jotkut koulujen yksityistämistä ajavat näkemykset ja projektit asettavat Gatesien toiminnan tietyn osan hyvyyden kyseenalaiseen valoon.

Mikä sitten on tekijän oma sanoma? Tarvitsemme tarinoita yhteiskunnasta, joka on suunniteltu ihmisille eikä voiton kasvattamiselle. Tarinoita, joiden tukipilareina ovat demokratia, hyödykkeistymisen pysäyttäminen ja varakkuuden uusjako.

Suomessa tätä genreä on harrastettu tässä muodossa hyvin vähän. Ehkä lähimmäksi osuu Heikki Mäki-Kulmalan Näin puhui Sarasvuo (2002). Netissä vastaavaa kritiikkiä tulee vastaan, mutta kuka kirjoittaisi perustellun kirjan niistä tarinoista, joita suomalainen talouseliitti kansalle kertoo?

maanantai 3. elokuuta 2015

Mediaräjähdys

Muun muassa ranskalaisen Le Monde Diplomatique -lehden entisenä päätoimittajana tunnettu Ignacio Ramonet on myös media-analyytikko. Häneltä on suomennettu teokset Median tyrannia (2001, alk. 1999) ja Mediaräjähdys (2012, alk. 2011). Edellisen luin muutamia vuosia sitten ja jälkimmäinen tuli vastaan vitosella Akateemisen alessa.

Alaotsikkonsa mukaisesti teos käsittelee journalismia hajonneen viestinnän aikakaudella. Siitä syystä teoksella on itselleni myös suoraa ammatillista relevanssia. Olen tutkinut uskontojournalismia, ja yksi jatkuvasti vastaan tuleva kysymys koskee journalismin tulevaisuutta. Yhdet ovat digihuumassa sitä mieltä, ettei perinteisen valtamedian tutkiminen ole enää ollenkaan hip (he ovat tietenkin väärässä). Toiset ovat sitä mieltä, että on tutkittava journalismin muutosta, mutta tämä muutos ei tarkoita journalismin eikä siis myöskään uskontojournalismin kuolemaa (he ovat oikeassa).

Ramonet kuuluu jälkimmäisiin. Heti teoksen alussa on oleellisia näkemyksiä: ennen tärkeää oli lopputulos, esimerkiksi uutisjuttu, nyt keskeistä on prosessi – raakile julkaistaan ja sitä täydennetään ja työstetään keskustelussa. Toimittajan ammatti oli ennen merkittävä siksi, että hän varmisti asiasisällön totuudenmukaisuuden. Nyt hän vain välittää (tai joskus kehittää) keskeneräisen idean. Digijournalismiin siirtyminen tarkoittaa myös sitä, että ennen etusivun juttu oli päätoimittajan valinta, nyt etusivulle voi päästä klikatuin roska tai kommentoiduin blogiteksti. Hyvä uutinen ei välttämättä ole lukijaansa sivistävä vaan lukijaa kiinnostava – sisällöstä riippumatta. Tässä mielessä interaktiivisuus lisääntyy ja auktoriteettirakenne muuttuu, mutta silti suurin osa www-vierailuista päätyy valtamedian sivuille. Lisäksi 80 prosenttia blogien ja nettiyhteisöjen jakamista linkeistä johtaa perinteiseen mediaan.

Paperilehtien kriisi ja tallenteiden dematerialisoituminen ovat myös keskeisiä Ramonet’n käsittelemiä teemoja, samoin kuin se, että toimittajien on tuotettava yhä enemmän kutistuvassa aikataulussa. Kaiken muun kivan lisäksi toimittajan ja yritystiedottamisen raja on alkanut hämärtyä, eli viestinnän tyylilajit sekoittuvat. Itse lisäisin tähän myöskin esimerkiksi Yleisradion toiminnalle ominaisen valtapuolueiden viestien kyseenalaistamattoman välittämisen (ehkä ennenkin on ollut niin, mutta kun nykyään saa niin helposti käsiinsä kansainvälisen median uutisia samoista aiheista, esim. Kreikan kriisi, ei voi kuin ihmetellä Yleisradion yksipuolisuutta).

Eivät aiheet siihen lopu. Ramonet pohtii mediaomistuksen keskittymistä yhä harvempien suuryhtiöiden ja mediamogulien käsiin. Le Figaron uusi omistaja ilmoitti saman tien, että hän toivoo lehden edistävän yritystensä myönteistä julkisuuskuvaa ja ettei neuvotteluasteella olevista sopimuksista uutisoitaisi. Yksi tähän liittyvä ongelma on lehtien pörssiytyminen – silloin on pohdittava pörssikursseja enemmän kuin journalistisia toimintaperiaatteita. Näistä syistä Ramonet’n mukaan media nykymuodossaan voi jopa estää demokratisoitumista, eikä laajentaa sitä. Tätä tukee myös yleinen tietotulva ja viihdeuutisointi, jotka heikentävät median kykyä toimia vastavaltana.

Uusina innovaatioina Ramonet esittelee voittoa tavoittelemattoman journalismin. Esimerkkien perusteella sitä on kahdentyyppistä. On paikallisesti rajattuihin asioihin keskittyviä toimijoita, kuten Voice of San Diego, joka uutisoi joukkorahoitteisesti alueen elämänlaadusta. Sitten on globaalimpia aiheita, joita käsittelee esimerkiksi Huffington Post, joka on yhdistelmä journalistien ja asiantuntijoiden työtä. Siinä ongelmana on se, että sen sisällöstä suuri osa on lainattua. Jutuissa referoidaan lähdettä niin perusteellisesti, ettei enää tarvitse klikata alkuperäiseen. Toiset kutsuvat niitä varkauksiksi.

Yksi luku on omistettu Wikileaksille. Yhtäältä Wikileaks on Ramonet’n mukaan paljastanut kolmessa vuodessa saman verran salaisuuksia kuin arvovaltainen media 30 vuodessa. Maailmanpoliittisesti erittäin merkittävistä teoista huolimatta paljastusten rajat ovat välillä ongelmallisia: jos kerrotaan pedofiliatapausten tutkinnan kohteina olevien osoitteet, ollaan heikoilla. Se agitoi raivopäitä oman käden oikeuteen ja kohteina ovat henkilöt, joiden syyllisyydestä ei ole päätöstä.

Lyhyt kirja ei ehkä sano paljon uutta, mutta se sanoo tärkeitä asioita tiiviisti, paikoin provokatiivisesti.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Hori Smoku – 10 tuntia autotallipunkkia

Lapa ylös, jos olet osallistunut festivaaleille ja nähnyt kaikki esiintyneet artistit. Helsingin Ääniwallissa pidetyssä Hori Smokussa kävi näin, joskin vain toisen päivän osalta. Ensimmäisen päivän ohjelmisto ei puhutellut, mutta toinen päivä tarjosi hintaa ja laatua puntaroiden uskomattoman hienon kattauksen niille, joiden sydämessä on paikka autotallirokille ja punkille.

12 esiintyjää kymmenessä tunnissa 28 eurolla. Siinä savottaa.

Ensimmäisenä esiintyi Giorgio Murderer. Nelihenkinen kombo soittaa tiukasti autotallipunkkia, jota maustaa syntikoista ujeltavat laserääneet. Laulavasta rumpalista pisteet, samoin kuin vetävistä kompakteista biiseistä. Tässä vaiheessa ei ollut vielä ahdasta, mutta jengi nautti. Mahtava aloitus. Livenä tuolta:
ja studiossa tuolta:

Nopeasti siirtymä toiselle lavalle, jossa soitti Särkyneet. Bändin esiintyminen kesti niukasti yli 20 minuuttia, mutta siinä ajassa kuultiin yhtyeen parhaat kauniin melodiset poprallit, eikä montaa heikompaa tekelettä kuultu. Bändi kuulosti jotenkin kömpelömmältä kuin aikaisemmin tai sitten olin ensimmäistä kertaa selvänä bändin keikalla. Tykkäsin tietenkin.

Pienellä lavalla aloitti Lähtevät kaukojunat. Tamperelainen punk-trio oli ehkä soitannollisesti festivaalin kömpelöin, mutta arkisista aiheista kertovien melodisten punk-pop -biisien idearikkaus pelastaa yhtyeen. Hieno jatke tapahtumalle.

Päälavalle kapusi seuraavaksi Talmud Beach, jonka vähäeleinen huumoriblues toimi hyvin. Nautinnollinen keikka tämäkin, joskin jätin lopusta vähän aikaa yleiseen hengailuun. Heti alkuun tuli ”Hobo don’t mind a little rain” ja setissä oli liuta itselleni tuntemattomia biisejä.

Pieni tauko ulkoilmassa ennen seuraavaa esiintyjää. Sitten pienellä lavalla tapahtui jotain käsittämätöntä. Sinne nousi kreikkalainen Acid Baby Jesus. Olin kuunnellut yhtyettä hiukan etukäteen, joten ounastelin keikan olevan ihan kiva. Se oli kuitenkin järkyttävän hyvä. Yhtye yhdistelee 60-luvun Kalifornian hippi- ja nuggetsmeininkiä psykedeliaan ja punkkiin (muistuttaen punk-hetkinään Black Lipsiä). Välillä mieleen tulee Rolling Stones psykedeelisimmillään. Hienoja biisejä, miellyttävää jamitusta, paljon yhteislaulua. Aion tutustua tähän lisää.
Studiolive:
Video:

Ja taas mentiin. Päälavalla esiintyi seuraavaksi Buck Biloxi and the Fucks. Bändin kitaristi-laulaja on Giorgio Murdererin rumpaloiva laulaja. Bändeissä on sama basisti. Buck on monotonisempaa ja – jos mahdollista – vielä vähän suorempaa. Biiseissä on vaihtelua vähemmän kuin Ramonesilla, mutta basso jytisee Ramonesia enemmän. Bändi soittaa tuollaisia 20 minuutin keikkoja. Todella hieno yhtye omassa genressään.
Livenä:
Studiossa:

Pienessä salissa aloitti Läjä Äijälän instrumentaaleja soittava roots-trippi The Sultans. Läjä näppäilee kitaraa ja joku toinen rummuttaa. Nyt mukana oli myös läskibasson soittaja, joka muutti bluesin rockabillyksi. Kun kaikki istuivat, ei salin perältä nähnyt mitään. En ängennyt eteenpäin, vaan jätin keikan parin biisin varaan.

Olosuhteiden vuoksi siirryin ulkoilmaan nauttimaan drinkkejä. Rommipaussin jälkeen oli aika siirtyä katsomaan Hopeajärveä. Sille läheisin vertailukohta lienee Radiopuhelimet, mutta paljon muutakin tulee mieleen, vaikkapa Sielun Veljet. Äkkiväärää musiikkia soittava yhtye on melko hyvä, vaikka täydelliset biisit heiltä puuttuu. Nyt päällimmäiseksi mieleen jäi ”566 plus sata”. Mukava keikka tämäkin.

Kiireinen siirtyminen brittiläisen Black Timen eturiviin. Eteen siksi, että tarkoituksena oli katsoa vain osa keikasta, joten se olisi hyvä nähdä paraatipaikalta. Jo alkukeikan katsominen tarjosi suunnilleen ne biisit, jotka tunsin. Bändin musiikissa kuuluu suosikkiyhtyeitäni, esimerkiksi The Cramps ja Jesus and Mary Chain, mutta Black Time on melko kaukana niiden omaperäisyydestä ja luovuudesta. Jos pastissi on parasta mihin kykenee, kannattaa imitoida parhaita. Sen viihdyttävä Black Time on ymmärtänyt.

Sitten oli vuorossa pikainen ruokatauko. Tankkauksen jälkeen lavalle nousi Pää kii, joka soitteli ne tutut ja mainiot biisinsä läpi hieman epävireisesti. Taas piti katsoa ja diggaillakin, vaikka bändi polkee aika lailla paikallaan. Bergmanin spiikeistä huvittavin oli ”Dead Moon mieluummin kuin Stooges”.

Pikkulavalla ei enää soitto soinut. Oli siis taas pieni rommitauko ennen kuin päästiin kuuntelemaan amerikkalaista Moon Duoa, joka on kuitenkin trio. Junnaavaa krauttia, psykedeelistä kitaraa, syntikka-ujellusta ja steppilautarumpukomppia lavalla, jonka täydellisestä pimeydestä loistaa taustakankaan värikuviot. Tämä on minulle oikeanlaista tyyliltään enimmäkseen lainatun musiikin päivitystä nykyaikaan. Nautin keikasta todella paljon. Saatoin jopa tanssia.
Studiolive:
Video:

Viimeinen tauko ja sitten Dead Moon. Viimeksi näin yhtyeen aika tarkkaan 20 vuotta sitten Turussa. Bändi lopettaa oman ilmoituksensa mukaan kiertämisen syksyllä, joten kyse taisi olla Suomen jäähyväiskeikasta. Alkuun tuli ”Fire in the western world” ja heti perää ”13 going on 21”. Alkupuolella tuli myös yksi suosikeistani ”Running out of time” ja sitten muutama itselleni vähemmän tärkeä biisi. Jälkipuoliskolla kuultiin klassikoita ”Dagger moon” ja varsinaisen setin päättänyt ”Dead moon night”. Encoressa tuli hienot ”It’s o.k.” ja ”Out in the blue”. Koko illan päätti debyyttilevyltäkin löytyvä Elvis-laina ”Can’t help falling in love with you”. Tuossa tammikuun 2015 keikka hyvällä kuvan ja äänen laadulla.

Tiivistetysti Hori Smokun plussat ja miinukset:

Plussat:

+Esiintyjät!
+Hinta: päivälippu vain 28 euroa
+Rommi-inkivääriolut -drinkki: hyvää kuudella eurolla ilman kaljanlanttauksen aiheuttamaa pöhöytymistä

Miinukset:

-Loppuillan ahtaus – päivä oli loppuunmyyty
-Paikassa ei myydä kahvia eikä teetä
-Merchandise-osasto olisi järkevää organisoida keskitetysti niin, että artistien tuotteita saisi läpi päivän
-Järkkäreiden mielivalta: takit piti jättää narikkaan puolen yön jälkeen eli puolentoista artistin ajaksi, paitsi farkkurotsia ei tarvinnut jättää – nahkatakki piti; sukupuolten eriarvoisuus: miehet eivät saaneet kantaa puolen yön jälkeen kangaskassia, mutta naisille suotiin mikä tahansa rinkka
-Dead Moonille tunkeneet aggressiiviset ja väkivaltaiset miehet ja naiset: keskisormenmittaiset terkut erityisesti känniselle naiselle, sinulle, joka huidoit kainalosauvoillasi tarkoituksellisesti ihmisiä ja tuplakeskari sun itkevälle räkäkänniselle kaksimetriselle miehellesi, joka vei sekoilullaan viiden ihmisen tilan ja jonka siirsin pois jalkojeni päältä ja joka sen seurauksena sopersi, että olen ikävin ihminen koko päivänä.

Kauneusvirheistä huolimatta kokonaisuus jäi roimasti plussalle. Kesän paras keikkapäivä Sidewaysin perjantain kanssa.

ps. Myös Yle noteerasi tapahtuman televisiouutisissa ja verkkosivuillaan. Kuvissa seisoskelen minäkin.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Lisää anonyymeja paljastuksia jalkapallosta

Vajaa kaksi vuotta sitten kirjoittelin jalkapalloa käsittelevästä kirjasta, joka oli kirjoitettu nimellä The Secret Footballer. Vuonna 2012 ilmestynyt teos sai jatko-osan heti seuraavana vuonna, Tales from the Secret Footballer (2013). Akateemisen kirjakaupan hankkiutuessa omistajanvaihdoksen myötä eroon myyntiartikkeleistaan, päätin ostaa jatko-osan viidellä eurolla. Enkä vain ostanut, luin myös.

Ensimmäinen kirja oli vetävä omakohtainen tilitys siitä, millaista on olla ammatiltaan jalkapalloilija, vieläpä sellainen, joka on käynyt huipulla. Toinen kirja keskittyy oikeastaan kahteen asiaan: ensimmäisestä kirjasta pois jääneisiin anekdootteihin jalkapalloilijan hulppeasta mutta kurinalaisesta elämästä sekä mahdollisuuksiin uran ehtoopuolella. Molemmat voisivat olla kiinnostavia.

Juttukokoelmana tämäkin teos toimii, mutta se ei riitä muodostamaan klassikkoa. Osa anekdooteista kiinnostaa, osa on liikaa rahaa liian nopeasti saaneiden rasavillien sekoilua.

Uran ehtoopuolen vaihtoehtojen pohtijana teos onnistuu keskinkertaisesti. Potentiaalisesti huippukiinnostava aihe, jossa vaihtoehdot ovat tapetilla: pelaaminen alasarjassa tai ulkomailla, managerointi, valmentaminen, pr-toiminta, pelaaja-agentti. Toteutus vain ei ole napakymppi. Silti tätä lukee paljon mieluummin kuin tavanomaista jalkapallokirjaa.

Välillä mietin, miksi tämä ensimmäistä kirjaa selvästi heikompi tekele kuitenkin imee mukaansa. Kenties yksi syy on omakohtainen sisäpiiriläisen etnografiaa muistuttava ote, joka yhdistyy juoruiluun ja pyrkimykseen paljastaa asioita, joita ei futisjulkisuudessa käsitellä.

Ongelmistaan huolimatta teos valottaa jalkapallon maailmaa freesillä tavalla. Kuten ensimmäiseenkin teokseen, myös tähän sisältyy näkemyksiä, joista jopa jalkapallon asiantuntijoina itseään pitävät ovat olleet verrattain hiljaa. Yksi esimerkki on paljon puhuttu Fifan financial fair play säännön yksityiskohta, jonka mukaan seuran palkkabudjetti ei saa ylittää 50 prosenttia koko budjetista. Käsitykseni mukaan Financial fair play pykälä on esitelty julkisuudessa pienten seurojen paikallisen pelaajatuotannon tukijana, suurten seurojen rahavaltaa sekä kaikkien seurojen velkaantumista vastaan. Tämä kirja antaa aiheesta kriittisen kuvan: eniten kärsivät toisella tai kolmannella sarjatasolla pelaavat seurat. Pykälästä kärsivät myös ehtoopuolta lähestyvät starat, jotka voisivat jäähdytellä pikkuseurassa ja jakaa osaamistaan seuralle ja nuorille sillä tavalla. Heitä on yhä vaikeampi palkata, koska palkkatoiveet ovat verrattain korkeita. Tämän aiheen käsittely olisi voinut olla perusteellisempaa.

Kirjan loppupuolella pohditaan, millaiseksi peli on muuttumassa tulevaisuudessa. Siellä on muutamia kiinnostavia näkemyksiä. 

Yksi on se, että pelaajia pystytään tarkkailemaan reaaliajassa niin, että tiedetään, milloin hänen on juotava ennen janon tunnetta. Syy on yksinkertainen. Yhden prosentin dehydraatio vähentää suorituskykyä noin 10 prosenttia. Jos kaikilla joukkueessa on sama tilanne, menetetään laskennallisesti yhden kenttäpelaajan tehot. 

Toinen on google-lasit, joihin voidaan laittaa reaaliaikaista informaatiota pelistrategioista. 

Kolmas on nuorten potentiaalin kartoittaminen. Jos voidaan tehdä yksityiskohtaisia testejä laajassa populaatiossa, voidaan massasta seuloa jalkapalloilijoille suotuisilla ominaisuuksilla varustetut nuoret ennen kuin kukaan huomaa niitä ”paljaalla silmällä”. Käytännössä seurat voisivat rahoittaa testit ja tehdä ne esimerkiksi kouluissa. Vähän pelottavaa, vähän scifiä, mutta lähestulkoon arkitodellisuutta ja uskottavaa.

Valitettavasti osa kirjasta on tekijänsä henkilökohtaista jaarittelua vailla sen kummempaa kytköstä jalkapalloon. Ei kai salanimellä kirjoittava henkilö kuvittele ensimmäisen menestysteoksensa jälkeen, että hän olisi kiinnostava hahmo? Kiinnostavaa on vain se, miten hänen tekstinsä avaa (enimmäkseen brittiläistä) jalkapallokulttuuria.
 

torstai 16. heinäkuuta 2015

Studioalbumit osa 55: Kingston Wall

Yhtenä iltana lähdin ulos kävelylle. Ensiksi ajattelin meneväni ruokakauppaan, mutta totesin, etten juuri nyt tarvitse sieltä mitään. Sitten pohdin, että aina voi mennä kirjastoon. Valinta osui musiikkikirjastoon, jossa tarkoituksena oli lukea viimeisimmät musiikkilehdet ja ehkä lainata pari levyä. Hyllyssä tuli vastaan Viljami Puustisen kirjoittama Kingston Wall – Petri Wallin saaga (2014). Minulla oli kaksi hyvää syytä lukea teos. Ensinnäkin kirja oli saanut erittäin myönteistä palautetta. Toiseksi siinä käsiteltiin yhtyeen nokkamies Petri Wallin touhuja Ior Bockin kuvioissa. Bockin mielikuvituksellisiin tarinoihin Suomesta sivilisaation alkukotina olin tutustunut aikaisemminkin, viime aikoina myös lukemalla Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin teoksen Valonkantajat (2015).

Aloin ahmia Puustisen kirjaa samana iltana. Kommentoin sitä lyhyesti tämän kirjoituksen lopussa, mutta siinä samalla tuli käytyä läpi Kingston Wallin studioalbumit. Bändi ei sinänsä ole koskaan merkinnyt minulle kovinkaan paljon. En edes muista sataprosenttisen varmasti, olenko nähnyt ne livenä. Melko varmasti olen, festareilla, esimerkiksi Provinssirockissa vuonna 1992. Jos olen, en ole katsonut koko keikkaa, vaikka arvostinkin yhtyeen ideaa (en välttämättä aina toteutusta, ainakaan 1990-luvun alussa, jolloin musiikkimakuni oli valikoivampi).

I (1992) tuli ostettua vuosi sitten neljällä eurolla. Sitä kai halusi pohtia tuorein korvin, oliko yhtyeessä jotain enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella jäi mieleen. Kuuntelin sen ehkä kerran ja laitoin hyllyyn. Se siitä. Kirjaa lukiessa otin albumin hyllystä ja annoin sen soida. Päätelmä: albumilla on hyvää jamitusta ja ehkä yksi hyvä biisi, ”Waste of time”. Siellä on bändin varhaisia biisejä, Wallin tyttöystävän mukaan nimetty instrumentaali ”Tanya” ja mielestäni aivan tarpeeton mutta yleisöön uponnut Hendrix-koveri ”Fire” sekä kahdeksanosainen, yli 20 minuuttia kestävä ”Mushrooms”. Kokonaisuus on korviini huonolla tavalla liiaksi hard rockiin kallellaan.

II (1993) alkaa hienosti itämaisin melodioin varustetulla kappaleella ”We cannot move”. Tämä on aina kuulunut omiin suosikkeihini bändin tuotannossa. Tai voisi sanoa, että moni muu yhtyeen levyttämä kappale ei ole tuntunut alusta asti toimivalta. Myös kolmas raita ”Could it be so” on osuva, viipyilevä ja jammaileva mutta samalla melodisesti tarttuva biisi. ”Two of a kind” on parhaasta päästä, myös ”Shine on me” on onnistunut ja levyn päättävä rennon vauhdikas instrumentaali ”Palékastro” on pakottamaton. Debyytin Hendrix-koveri vaihtui Donna Summerin ”I feel loveen”, joka on varmaan ollut hauska juttu aikanaan keikoilla (ja ehkä edelleen dj:n soittamana), mutta kotikuuntelussa en syty versiolle. Toisella studioalbumillaan Kingston Wall alkoi löytää oman sointinsa sävellyksellisesti. Debyyttiä varjostaa aikansa hard rock, mutta seuraajalla on enemmän psykedeelistä progeilua. Vuoden 2015 näkökulmasta kakkoslevy on suuri harppaus eteenpäin.

Tri-Logy (1994) on läpeensä Ior Bock -vaikutteiden alainen teos. Saatanallisen puuduttava sanojen katkominen ja epätieteellisten assosiaatioiden kautta salattujen alkuperäisten merkitysten etsiminen kuului keskeisesti Bockin alfabetiikkaan, joka oli menetelmä universumin saloihin, jotka lopulta johtivat tarinaan Bockin suvun ja Suomen suuruudesta. Yhtenä esimerkkinä levylle asti päätyneistä on ”Alt-land-is”, jonka viesti on suunnilleen tämä: Platonin mainitsema kuvitteellinen Atlantis, joka renessanssikirjallisuudessa alkoi merkitä kadonnutta utopiaa tuleekin sanoista allt land is (tai ice) eli koko helkutin maa jään peitossa. No sehän tarkoittaa Suomea ja Suomi on Atlantis. Itse levyn avaa hieno ”Another piece of cake”, joka on kompaktia ja omaäänistä Kingston Wallia. Singlenä julkaistu ”Stüldt håjt” kiteyttää Wallin kiinnostuksen aikansa tranceen. Mies olikin näihin aikoihin aktiivinen reivaaja. Ei siinä mitään, mutta biisin sanoituksen kuuntelusta kiusaantuu enemmän kuin mistään aikoihin. Niissä Walli selittää alfabet-järjestelmää ja kertoo suomalaisen mytologian olevan avain universumin ymmärtämiseen. Walli innostui myös didgeridoosta ja sitä on levyllä turhankin paljon. Klisettä käyttäen: levyllä on hetkensä.

Suhtaudun edelleen verrattain nihkeästi Kingston Wallin musiikkiin. Levyltä kuunneltuna se on edelleen paikoitellen kylmää jamitusta. Yhtye halveksui aikansa indietä ja kaikkea hipsterimeininkiä, toisin kuin nykyiset kokeilevat uuspsykedeliaa tekevät yhtyeet. Niiden kanssa Kingston Wallilla ei ole mitään tekemistä. Loistavien soittajien yhtye yritti olla vanhanaikainen, mutta välillä se tuntuu jämähtäneen 80-luvun loppuun (vaikka levytti 90-luvun alussa). Toisaalta se esitti musiikkia, jonka suola on kokeilu ja jamittelu livetilanteessa. Siksi bändin tuomitseminen kohtalaisten studiolevyjen perusteella ei tee oikeutta bändille kokonaisuutena.  

Kie Von Hertzen on todennut: ”Jengi valitti, että Kingstonit oli hyviä soittajia ja jammailijoita mutta niillä ei ollut biisejä. Se on paskaa. Niillä oli hyviä biisejä aivan alusta asti.” Tämä on hieman sama kuin kysymys siitä, onko Rushilla hyviä biisejä. Minun käsitykseni hyvistä biiseistä taitaa erota hienovaraisesti Kien vastaavasta. Eikä ihme, en ole Kien tekemisistäkään innostunut, mutta enpä ole hänen tuotostensa enkä edes Kingston Wallin ensisijaista kohderyhmää. KW:n satunnaiset onnistumiset ja toinen levy melkein kokonaisuudessaan kuitenkin osoitti, että Walli osasi säveltää.

Mikään nuivista kommenteistani ei tarkoita, ettenkö arvostaisi Kingston Wallia ja sen perintöä. Sen tarina on hieno ja haluaisin digata yhtyeestä enemmän kuin kykenen. Toisaalta kuuntelurupeaman aikana huomasin pitäväni bändistä enemmän kuin kuvittelin pitäväni.

Puustisen kirjaa suosittelen varauksetta. Se toimii riippumatta siitä, onko lukija bändin fani tai täysin välinpitämättömästi siihen suhtautuva.

Wallin tarina on kiinnostava kaikilta kanteilta – lapsuus, suku, perhe, ihmissuhteet, bändin pyörittäminen 1990-luvun alun Suomessa ja erityisesti Helsingissä. Wallin persoonasta tulee esiin monta puolta: kirjan perusteella hän oli äärimmäisen lahjakas kitaristi ja intensiivinen heppu, joka vaikutti myös äärimmäisen rasittavalta, suuruudenhullulta ja keskittymishäiriöiseltä. Lopulta lukija alkaa myös sääliä häntä. Poikaraukka.

Kesäkuussa 1995 26-vuotias Petri Walli tappoi itsensä hyppäämällä Töölön kirkon tornista. Mielestäni Puustinen ei yritä selittää Wallin itsemurhaa yhdellä tekijällä, vaan hän luo kuvan tilanteesta, jossa eriaikaiset ja eriasteiset ongelmat kasaantuivat – ihmissuhteet, bändin tarinan lerpahtaminen, talousvaikeudet, huumeet ja katsomuksellinen identiteettikriisi.

Ammatillisista syistä itseäni kiinnosti erityisesti kirjan kolmas ja viimeinen osa, jota määrittää Ior Bock. Walli alkaa seurata Bockin opetuksia ja jakaa tietoutta siitä kaikkialle, kunnes lopulta Bock osoittaa Wallin paikan hierarkiassa. Petri jättää Bockin pettyneenä, mutta sitä ennen hän on tutustunut Bockin saunasolmuun (autofellaatioon) ja helmenantoon (oman siemennesteen juomiseen), rasittanut tuttujaan pilkkomalla sanoja löytääkseen universumin salat, jakanut kansanedustajille omia EU-vastaisia kasetteja ja saarnannut Lemminkäisen temppelistä, joka Bockin mukaan sijaitsi Sipoossa – etsintäprojekti, jota esimerkiksi maanrakennusyhtiö Lemminkäinen OY rahoitti.