perjantai 15. toukokuuta 2015

Studioalbumit osa 52: Venom

Kun hyppään auton kyytiin yhdistetyn punttisalin ja uintireissun jälkeen, radiosta tulee metalliseen musiikkiin erikoistunut ohjelma. Muutamalla kerralla radiossa soinut black metal on tuntunut urheilusuoritusten ja saunan jälkeen niin rentouttavalta, että taidan pitää örinämetallista enemmän kuin olin kuvitellut. Näillä höyryillä pohdin, minkä yhtyeen albumit kuuntelisin. Arpa osui tietenkin ”ensimmäiseen black metal -yhtyeeseen”, joka tunnetaan nimellä Venom.

Venom tuli tutuksi lapsena. At War with Satan ja Black Metal nauhoitettiin c-kaseteille, vaikka ei niitä kovin aktiivisesti jaksanut kuunnella. Sen sijaan pyöritin usein mainion seiskatuumaisen Warhead/Lady Lust, jonka omistan edelleen. Venomin livevideo oli huvittava. Hurja se ei ollut. Viimeinenkin rajuus yhtyeestä katosi, kun laulaja-basisti Cronos poseerasi samassa kuvassa Cliff Richardin kanssa. Tähän kuvaan sopii hyvin se, että Cronoksen kaikkien aikojen suosikkiyhtye on Jethro Tull.

Welcome to Hell (1981) on joidenkin arvioiden mukaan ensimmäinen black metal -albumi. Ja jos yritetään mennä takaisin vuoteen 1981, Newcastlesta tulevan trion on täytynyt kuulostaa uudelta, omituiselta ja melko rajulta, vaikka sitä on vaikea kuvitella ilman Black Sabbathin ja Motörheadin olemassaoloa. Samalla se kuulostaa tukkoiselta ja tuhnuiselta. Ilmeisesti sen selittää nopeasti ja halvalla tehty levytys. Mutta loppu on historiaa. Mayhem otti nimensä biisistä ”Mayhem with mercy” ja koveroi ”Witching hourin”, joka on mielestäni levyn ehdotonta parhaimmistoa. Albumin biisejä ovat levyttäneet muutkin klassikot Sodomista Voivodiin.

Black Metal (1982) alkaa samannimisellä biisillä. Yhdessä ne antoivat nimen genrelle. Tämäkin tuli nauhoitettua c-kasetille lapsena. Sitä tuli jopa kuunneltua satunnaisesti. Soittotaito ei ole koskaan häikäissyt, mutta tässä rytistään kovaa ja vauhdilla. Avausraita ottaa heti luulot pois yksinkertaisella tehokkuudellaan. Toinen suosikkini on ”Teacher’s pet” – vauhtiraita, jonka keskellä tulee aivan puskista perusbluesia. Muutenkin albumi on jämäkämpi kuin debyytti, vaikka kokonaisuutena se on ainakin kahdessa merkityksessä raskasta kuunneltavaa. Huvittava yksityiskohta on se, että a-puoli on nimeltään ”black” ja b-puoli ”metal”.

At War with Satan (1983) alkaa nerokkaasti parikymmentäminuuttisella nimiraidalla, joka täyttää a-puolen. Idea on napattu Rushin albumista 2112. Lapsena se kuulosti c-kasetilta sietämättömän pitkältä ja tylsältä, mutta nyt yli 25 vuotta myöhemmin se on yllättävän toimiva teos. Muutenkin albumi on huomattavasti parempi kuin muistikuvani kertovat. Kannen risti väärinpäin oli aikanaan hurja. Sen ja epäkristillisen sisältönsä vuoksi levy poistettiin HMV-ketjun hyllyistä. Uudelleenjulkaisulla on bonuksia. Niiden joukossa omasta hyllystäni löytyvä seiskatuumainen Warhead/Lady Lust ja muutenkin oikeastaan parasta Venomia, kuten ”Seven gates of hell”, ”Manitou” jne.

Possessed (1985) jäi viimeiseksi klassisen kokoonpanon – Cronos, Mantas, Abaddon – albumiksi. Muistan sen lapsuudesta, mutta en koskaan kuullut sitä kokonaan. Sen yleisote on edellisiä löysempi. En tarkoita vastakohtaa rankkuudella, vaan jämäkkyydelle. Kyse ei ole huonosta levystä, mutta se on osoitus tylsemmästä ja paikalleen pysähtyneestä Venomista. Bonusraidoilla täytetyn version pelastaa juuri ylimääräiset raidat, joissa on esimerkiksi videobiisi ”Nightmare”, ”Warhead” (taas, joskin toisena versiona) ja liveveto ”Witching hourista”.

Calm Before the Storm (1987) laajensi yhtyeen triosta neljän soittajan kokoonpanoksi. Albumilla korostuu ensimmäiseksi soundit. Ne ovat kaukana aikaisemmasta Venomista. Ennen rujosta äänimaailmasta ja heiluvasta soitosta muokkautui siistimpi, tarkempi ja hemmetisti tylsempi tuote. Musiikki ei enää kuulosta rankalta, kiinnostavalta tai vaaralliselta, vaan keskitien metallirokilta. Ei taaskaan suoranaisesti huono levy, mutta se ei kilpaile samassa kategoriassa yhtyeen kolmen ensimmäisen kanssa.

Prime Evil (1989) on Venomin ensimmäinen albumi ilman laulaja-basisti Cronosta. Hän lähti soolouralle, kitaristi Mantas tuli takaisin ja mukaan hyppäsi toinen kitaristi sekä basisti-laulaja Tony Dolan. Eihän tätä samaksi bändiksi tunnista. Levy on perusmetallia, kuriositeettina Black Sabbathilta lainattu ”Megalomania”. Vaikka tämä ei ole sitä Venomia, johon olen tottunut, levyllä on yksittäisiä tehokkaita biisejä, kuten ”Carnivorous”, ”Skeletal dance” ja ”Harder than ever”. Vanhaa laulajaa tulee ikävä, sillä Dolan kuulostaa välillä hiuslakkaa tukkahevibändien tapaan käyttäneeltä AC/DC:n Brian Johnsonilta.

Temples of Ice (1991) jatkaa samalla vokalistilla, mutta albumilla on edeltäjäänsä vähemmän kerralla tarttuvia biisejä. Tällä kerralla ei koveroida Sabbathia vaan Deep Purplen ”Speedking”, josta ei ole mitään erityistä kerrottavaa. Venomin diskografiassa teos kuuluu osastoon ”Unohda tämä levy”.

The Waste Lands (1992) on viimeinen Dolanin vokalisoima Venom-albumi. Onneksi. Tästäkään levystä ei riitä kertomista tuleville sukupolville. Kyse on keskinkertaisuuden ylistyksestä, ideattomasta hevirullasta, joka ei ärsytä eikä innosta. Tietenkin Youtuben kommentoijista löytyy joku, joka pitää levyä suunnilleen mestariteoksena, mutta en ymmärrä, mistä he kirjoittavat.

Cast in Stone (1997) ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen. Se on paluu alkuperäiseen kokoonpanoon ja samalla askel kohti parempaa ja raskaampaa. Minulle kuvio on selkeä: ei Venomia ilman Cronosta. On kuitenkin myönnettävä, että ei tämä nouse lähellekään yhtyeen klassikoita, vaikka soitto on vähemmän huojuvaa. Jotenkin on vaikea hahmottaa Venomia näinkin modernin kuuloisena.

Resurrection (2000) on Venomin ensimmäinen albumi ilman rumpali Abaddonia. Hänen tilalleen tuli Cronosin veli Antton. Levystä on vaikea sanoa mitään täsmällisen kielteistä tai myönteistä. Tasapaksu ja hieman tylsä ei ole sama kuin huono, mutta mitäs siitä kirjoitat? Toteat, että ”Vengeance” on ihan kiva ralli? Tähän aikaan moni muu bändi oli tehnyt saman paremmin ja skene oli siirtynyt toisenlaiseen, äärimmäisempään ilmaisuun. Sen rinnalla Venom, tuo vanhempi valtiomies, kuulostaa kiltiltä ja perinteiseltä heviltä, vaikka tasapuolisuuden nimissä on todettava, ettei Venom tällä levyllä edes pyri olemaan rankin ja äärimmäisin.

Metal Black (2006) leikkii tietenkin yhtyeen toisen albumin nimellä. Edellisestä vierähti kuusi vuotta ja siinä välissä kitaristi Mantas lähti kävelemään. Näin päästään tilanteeseen, että yksikään sama henkilö ei soita kaikilla Venomin levyillä: Cronos oli välillä poissa, mutta nyt hän on ainoa alkuperäisjäsen. Sisällöllisesti levy, kuten oikeastaan muutamat aikaisemmatkin, on riffimetallia, josta puuttuvat alkuaikojen tilutukset. Sanoituksellisesti surffataan varhaisten levyjen saatanallisilla aalloilla.

Hell (2008) on edelleen Cronoksen ja hänen veljensä Anttonin levy. Kitaristi on taas vaihtunut. Sitä soittaa tietojen mukaan La Rage (Stuart Dixon), mutta ilmeisesti oikeasti kepin varressa studiossa oli rumpali Antton. Kyllä tämäkin albumi rytisee oikein napakasti, mutta en tiedä, miksi tätä kuuntelisi mieluummin kuin bändin kolmea ensimmäistä. Ehkä siksi, että soitto on tarkempaa ja biisit pysyvät kasassa. Tosin se tekee albumista standardimetallia. Suosikkini on nimibiisi ”Hell”. Jokseenkin koomiseksi meno yltyy niin soitannollisesti kuin tekstillisesti kappaleessa ”USA for Satan”.

Fallen Angels (2011) on suomalaisen Spinefarmin julkaisu. Rumpali Antton lähti bändistä ja alkoi keskittyä omaan DEF CON ONE -bändiinsä. Eipä tämäkään hassummalta kuulosta. Avausraita ”Hammerhead” on takuuvarmaa keskitempoista jyrinää ja sitä seuraava ”Nemesis” tuo mieleen vanhan ajan Venomin. Kolmannen biisin (”Pedal to the metal”) kohdalla olen jo vakuuttunut, että tämä on bändin parasta tuotantoa vuosikausiin. Albumin loppuosa ei muuta käsitystäni. Huvittavaa on, että sieltä löytyy raita nimeltä ”Punk’s not dead”.

From the Very Depths (2015) jatkaa samalla kokoonpanolla ja levy-yhtiöllä. Meno on aivan yhtä kovaa heti nimibiisillä. Jos edellisellä laulettiin punkin elinvoimaisuudesta, niin tällä mennään rokin kuolemalla (”The death of rock’n’roll”) ja lauletaan ”Y’all watch out, we’re the long haired punks, yeah!” kappaleessa ”Long haired punks”. Ja on siellä muutakin, vaikkapa mainiot ”Evil law” ja ”Grinding teeth”. From the Very Depths on yllättävän kova albumi, 34 vuotta debyytti Welcome to Hellin jälkeen.

Toisin kuin myöhemmät black metal -bändit, Venom ei ole koskaan ollut virtuooseista koostuva kokoonpano. Paradoksaalisesti osa sen viehätyksestä perustuu kömpelyyteen. Se sai monet tuntemaan, että minäkin voin tehdä noin. Jokainen sellainen bändi on väistämättä inspiraatio tuleville artisteille. Niin on ollut bluesissa, punkissa, räpissa, elektronisessa musiikissa ja myös rankimmissa metallin alagenreissä.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Britannia uskontososiologin silmin

Grace Davie kuuluu Englannin tunnetuimpiin uskontososiologeihin. Hän on kirjoittanut useita keskeisiä teoksia ja lanseerannut muutaman teoreettisen termin. Hänen toistaiseksi tuorein kirjansa, Religion in Britain: A Persistent Paradox (2015), on päivitetty version vuonna 1994 ilmestyneestä teoksesta Religion in Britain Since 1945: Believing without Belonging.

Jos ”usko ilman kuulumista” oli aikaisemman kirjan lanseeraama käsite, tämä jatkaa jo muutaman  vuoden rummutettua ”sijaisuskonnollisuuden” käsitteen pohdintaa. Mielestäni on selvää, että jälkimmäinen on onnistunut ja joitakin viimeaikaisia kehityskulkuja hyvin luonnehtiva, kun taas edellinen jää kiinnostavaksi lähinnä oppihistorialliseen keskusteluun.

Davien mukaan uskonnollisuus on muuttunut velvollisuudesta valintaan. Tästä syystä erityishuomion saavat vaihtoehtoiset kristinuskon muodot ja urbaanit, etnisesti kirjavat seurakunnat, ei-kristillinen diversiteetti ja uskonnottomuus. Koko kirjaa kuitenkin sävyttää ajatus kristinuskon – ja erityisesti Anglikaanisen kirkon – jatkuvasta roolista yhteiskunnan kudoksessa maallistumisesta huolimatta. Tähän myös sijaisuskonnollisuuden käsite viittaa. Siis siihen, että ihmiset hyväksyvät ja toivovatkin toisten ylläpitävän kirkkoa, joka on olemassa toisinaan tarvittavana resurssina niille, jotka sitä tarvitsevat.

Uskonnollisia perinteitä ja yhteisöjä koskevien perustietojen lisäksi kirjassa on myös katettuna sosiologisesti kiinnostavat teemat, joissa pohditaan uskonnon asemaa hyvinvointivaltiossa, terveydenhuollossa, lakiasioissa, vankiloissa ja mediassa.

Alaotsikon nimeämä paradoksi on seuraava: yhteiskunta maallistuu, jos katsotaan ihmisten uskonnollisia uskomuksia, affiliaatioita, identifioitumista ja osallistumisaktiivisuutta, mutta samanaikaisesti uskonto on merkittävä julkisen keskustelun aihe. Tätä kehityskulkua olen itsekin tarkastellut muutamissa julkaisuissani, mutta ei kirjoiteta nyt niistä.

Kyse on tärkeästä perusteoksesta, jos haluaa tietää uskonnosta nykypäivän brittiyhteiskunnassa. Davien kirjan lisäksi Linda Woodheadin ja Rebecca Catton toimittama Religion and Change in Modern Britain (Routledge 2012) sekä Paul Wellerin Religious Diversity in the UK (Continuum 2008) antavat hyvän kuvan samasta aiheesta.

Kirjassa on kaksi lievää ongelmaa. Tekijällä on taipumus yrittää löytää asioista uskontomyönteinen puoli. Tämä tuottaa välillä yksipuolisia tai uskontoinstituutioiden kannalta tarpeettoman kilttejä ja myötäsukaisia tulkintoja. Tässä ollaan kaukana joidenkin brittiläisten ja kristittyjen uskontokommentaattoreiden kapeakatseisuudesta, mutta uskontososiologian kehyksessä olisi voinut olla hitusen kriittisempi tai edes nostaa kriittisiä kantoja selvemmin esiin. Vaikkapa Davien tapa puolustaa brittiläistä versiota valtionkirkosta jättää nyansseja pois keskustelusta ja konservatiivisesta ”suuren yhteiskunnan” ideologiastakin saadaan esiin uskontomyönteinen puoli, kunhan se ulottuvuus irrotetaan asiayhteydestä.

Toinen ongelma on se, onko tämä itsenäinen kirja vai toinen editio. Tekijä on kirjoittanut uuden kirjan teemasta, jota hän on käsitellyt aikaisemmin. Siksi tämä on mielestäni uusi kirja. Jatkuvat viittaukset edelliseen editioon eivät suoranaisesti paranna teosta. Ne ovat kiinnostavia lähinnä Davien ajattelun muutoksia tutkiville.

Kyse on myös siksi uudesta kirjasta, että siinä käydään laajasti läpi Britanniassa toiminutta, Linda Woodheadin johtamaa Religion & Society -tutkimusohjelmaa, jonka puitteissa myös itse työskentelin yli kaksi vuotta yhdessä rahoitetussa tutkimusprojektissa. Siitä projektista Davie kirjoittaa sivun verran myönteiseen sävyyn.

Itse asiassa Davien teos antaa melko hyvän kuvan tutkimusohjelman keskeisistä löydöksistä ja ylipäätään siitä, mitä uskonnontutkimuksen ja erityisesti uskontososiologian alalla on Britanniassa tehty 2000-luvun jälkipuoliskolta nykypäivään. Jo sen vuoksi kirjaan kannattaa tutustua.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Studioalbumit osa 51: Jamie T

Etelä-Englannin alle kolmikymppinen tähti Jamie T on erikoinen tapaus. Se on aina kuulostanut melko hyvältä lähes kaikkien odotusteni vastaisesti. Yllättäen lähinnä siksi, että se luokitellaan hiphopiksi. Kyse on kuitenkin valkoisesta nuoresta miehestä, jonka musiikissa kuuluu vahvasti brittiläinen indiepop.

Jamie T ei ole Suomessa puhuttu artisti, mutta Briteissä hän on iso nimi. Siksi ei ole yllättävää, että päädyin ostamaan hänen debyyttialbuminsa jostain alennusmyynnistä asuessani Englannissa. Olen tutustunut pintapuolisesti myöhempiin teoksiin, mutta nyt päätin kuunnella ne kaikki läpi.

Ensikosketukseni Jamie Treaysin musiikkiin taisi tulla Uncutin välityksellä. Lehden mukana tulleella levyllä oli ”Living with Betty” – onnistunut biisi, jota ei ole millään studioalbumilla.

Panic Prevention (2007) ilmestyi kun artisti oli vain 21-vuotias. Se kuulostaa edelleen iskevältä ja innovatiiviselta albumilta, jolla on runsaasti hyviä sävellyksiä yhdistettynä indiepopista ja hiphopista suodatettuihin laulutyyleihin. Ensimmäisenä mieleen tulee The Streets ja Mike Skinner, joka on kuunnellut liikaa brittipoppia. Biisit kertovat nykyajan brittinuorison urbaanista elämästä, joka koostuu bailaamisesta, dokailusta ja niihin liittyvistä kääntöpuolista. Toinen raita ”Salvador” on oikein onnistunut, samoin kuin etäisesti Billy Braggia muistuttava ”Back in the game” ja upea ”Ike & Tina”, mutta niin toimivat myös albumin singlelohkaisut ”Sheila”, Calm down dearest” ja ”If you got the money”. Levy sai myönteiset arviot ja myi Briteissä kultaa. Allmusicin arvioija on oikeassa siinä, ettei Jamie T voi slangivuodatuksensa vuoksi olettaa menestyvänsä Brittien ulkopuolella, mutta väärässä siinä, ettei albumi ole parempi kuin 3–4 parasta biisiänsä.

Kings and Queens (2009) julkaistiin minun vielä majaillessa Leedsissä. En tarttunut levyyn heti, mutta suunnittelin meneväni keikalle. Liput tosin loppuivat ennen kuin reagoin, joten se jäi kokematta. Levy nousi albumilistan kakkoseksi ja ylitti kultarajan Briteissä. Single- ja videobiisi ”Sticks’n’stones” on yksi levyn kohokohdista, kakkossingle ”Chaka demus” pelaa varman päälle, ja siksi suhteeni siihen on välinpitämätön. Yksi suosikeistani on ”Castro dies”, jota ei julkaistu singlenä, samoin kuin rauhallisempi ”Emily’s heart” ja poppaava ”British intelligence”. Kokonaisuus on debyyttiä tasapainoisempi, mutta samalla siitä uupuu osa edeltäjäänsä luonnehtinutta hysteerisyyttä ja eklektisyyttä.

Carry on the Crudge (2014) tuli kuunneltua hutiloiden sen ilmestyessä. Aloitettuani tämän kuuntelurupeaman löysin levyn lentokoneen tarjonnasta tullessani Kanadasta takaisin. Keskellä yötä pyöritin albumin kolme kertaa läpi, torkkuen muutaman biisin verran. Kotiin palattuani kuuntelin sen uudelleen. Avausbiisi ”Limits lie” on hieno, löysätempoinen biisi, joka ei ole kovin lähellä hip hoppia. Oikeastaan koko levy menee entistä enemmän pois genreluokituksista, mutta myös lähemmäs brittiläistä valtavirtaa. Se sai hyvät arviot ja yksi ilmeisistä poppihiteistä, ”Zombie”, voitti NME:n parhaan biisin ja videon palkinnon. Kokonaisuudesta puuttuu osa alkuaikojen riemukkuudesta ja riehakkuudesta. Lisäksi biisien mausteet vaihtelevat villisti bluesista, kantriin ja gospeliin olematta mitään niistä puhtaasti. Suhtaudun silti myös tähän synkempään ja totisempaan albumiin myönteisesti. Se ei nouse ehdottomien suosikkien joukkoon, mutta on satunnaisesti kiva kuunneltava. Ja lento sujui viihtyisästi levyn kanssa torkkuen.

Ehkä Jamie T:ssä viehättää juuri tuo ylikorostunut brittiläisyys. En varmaan innostuisi amerikkalaisesta versiosta. Ehkä kollegoiden minulle antama piruilunimitys ”honorary Brit” sopii myös musiikkimakuuni. Siksi kai diggailen Sleaford Modsia, The Streetsiä, Half Man Half Biscuitia, The Fallia ja, Luke Hainesia. Ehkä tuon listan jatkoksi voidaan laittaa Jamie T.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Uskontotieteellinen nettikirja

Huhtikuussa ilmestyi Turun yliopistossa vaikuttavien u-tieteilijöiden tekstejä sisältävä, avoimesti saatavilla oleva nettikirja Näkyvä ja näkymätön uskonto. Sen on toimittanut Jaana Kouri ja se sisältää johdannon lisäksi yksitoista artikkelia erilaisista uskontoa ja sen tutkimusta koskettavista aiheista.

Teoksen perustana on syksyllä 2013 järjestetty Studia Generalia -luentosarja. Nämä sarjat esittelevät opinalojen yleistä kiinnostusta herättäviä teemoja sekä opiskelijoille että laajemmalle yleisölle. Tarkoituksena on, että myös muuten yliopistomaailman ulkopuolella elävät ihmiset saavat jonkinlaista iloa ja tuntumaa osallistumalla tällaisille luentosarjoille. Itsekeskeisesti laitan kuvan itsestäni pitämässä luentoa kyseisessä sarjassa (kuvan lienee ottanut Jaana Kouri).

Samassa hengessä on tehty myös nyt ilmestynyt nettikirja. Se on uskontotiedettä popularisoiva teos. Samalla se on vielä yksi lisä oppiaineen 50-vuotisen taipaleen juhlistamiseen.

Mitä sitten tarkoittaa näkyvä ja näkymätön teoksen otsikossa? En tiedä. Sitä ei teos suoraan kerro. Oletan sen viittaavan siihen, että uskontotieteessä on tapana tutkia kaikkein näkyvimpiä ja ilmeisimpiä uskonnollisuuden muotoja, mutta myös sitä, mikä jää uskontoa koskevan arkiymmärryksen katveeseen.

Hauska esimerkki tästä on äskettäin lukemani Mika Mölsän Prosenttijengit (2008), jossa käsitellään suomalaisia moottoripyöräjengejä ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Teoksen alussa Mölsä mainitsee Kirsi Kinnarisen, joka on ”kuvannut tätä miehisen elämäntavan sisältöä uskontotieteen (sic!) opinnäytteessään Mies, talli ja pyörä”. Se, että kyse on uskontotieteen gradusta, saa rikostoimittaja Mölsän lisäämään tekstiin ”sic!”, jolla korostetaan epätavallisuutta (tai toisinaan virhettä).

Kirjan yksittäiset tekstit käsittelevät uskontotieteen perusteita, uskontotieteen opiskelijoiden uskonnollisuutta, tutkijan paikantumista, ateismia, intialaista henkisyyttä Suomessa, helluntailaisuutta, uskonnonopetuksen malleja meillä ja muualla, uskonrauhan rikkomista ja kansalaisuskontoa median taidekiistojen kautta. Niistä muodostuu yhdenlainen – joskaan ei täysin kattava – läpileikkaus teemoihin, joita viime aikoina oppiaineessa on tutkittu.

Oma tekstini käsittelee ateismin uutta näkyvyyttä. Vaikka olen kirjoittanut aiheesta kirjan, joka ilmestyi viime vuonna, tekstissä on jotain uutta tai ainakin sellaista, mikä ei löydy kirjastani suoraan. Esitän siinä lyhyesti ja yleistajuisesti tulkintani siitä, miten ja miksi ateismista on tullut julkinen keskustelunaihe sekä siitä, miten niin sanottuun uusateismiin on reagoitu.

Teos herättää henkiin Turun yliopiston Etiäinen -julkaisusarjan. Aikaisemmin painettuna on ilmestynyt kuusi osaa. Edellinen julkaistiin vuonna 1998. Itse olen osallistunut kirjoittajana peräti neljän Etiäisen tekemiseen, joskin vaihtelevalla menestyksellä, ensimmäisen kerran vuonna 1996.

Näkyvä ja näkymätön uskonto löytyy täältä: https://www.doria.fi/handle/10024/103850

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Ateistien herätys

Ateismin tutkijoille Richard Cimino ja Christopher Smith alkaa olla tuttu parivaljakko. He ovat julkaisseet useita kiinnostavia artikkeleita amerikkalaisesta nykypäivän ateismista. Heidän ensimmäinen yhteiskirja Atheist Awakening: Secular Activism and Community in America (2014) ilmestyi muutama kuukausi sitten.

Teoksen nimessä on viittaus Yhdysvaltojen uskonnollisiin herätyksiin (great awakenings). En ole täysin vakuuttunut siitä, että Yhdysvalloissa olisi käynnissä ateismin osalta mitään vastaavaa kuin 1700-luvulla, vaikka ateismi onkin noussut julkisen keskustelun aiheeksi kulttuurissa, jossa teismi on hallitseva normi.

Cimino ja Smith eivät väitä ateismin kasvaneen merkittävästi. He esittävät, että ”herätyksessä” on kyse ateistisesta identiteettipolitiikasta: jo valmiiksi uskonnottomat ovat innokkaampia toteuttamaan ateistista identiteettipolitiikkaa. Tässä he myös viittaavat lyhyesti tekstiini ”New Ateism as Identity Politics”, joka ilmestyi vuonna 2012. Tämä on ymmärrettävää. Jaan heidän käsityksensä ”reaktiotulkinnasta”, siis siitä, että ateistinen identiteettipolitiikka on pitkälti reaktio tilanteeseen, jossa uskonnon koetaan nostaneen päätään yhteiskunnassa.

Identiteettipoliittisen teeman lisäksi kirjassa käsitellään esimerkiksi ateistisia yhdistyksiä ja niiden toimintaa, internetin roolia ateistien herätyksessä ja lopussa myös sekulaareja rituaaleja.

Oma tulkintani poikkeaa Ciminon ja Smithin käsityksistä nyansseiltaan. He näkevät niin sanotun uusateismin vaikutuksen suurempana kuin minä. Jaan heidän käsityksensä siitä, että uusateismi on koonnut yhteen ja toimintakykyistänyt monia muuten erillään olevia ateisteja ja ateistisia ryhmittymiä. Tätä he selvittävät hienosti tutkimalla ruohonjuuritasoa, mutta heidän tulkintansa ei vakuuta minua täysin. Ensinnäkin uusateistit ovat etäännyttäneet useita ateisteja. Toiseksi minusta näyttää siltä, että uusateismi on jäämässä taakse ja kamppailussa syntyy muita linjoja, joissa toki viitataan uusateismiin mutta jotka samalla siirtyvät eteenpäin.

Itse asiassa Cimino ja Smith piirtävät kuvaa amerikkalaisesta ateismista, josta muodostan kaksi suurta jakolinjaa teoksen ja yhden arvioimani artikkelikäsikirjoituksen perusteella. 

Ensimmäinen jakolinja on ”sanakirja-ateistit” vastaan ”progressiivinen ateismi”. Edelliset ovat sitä mieltä, että ateismin tulee rajoittua vain uskontokritiikkiin (esimerkiksi Yhdysvalloissa on ateistisia yhdistyksiä, joissa talousjärjestelmän kritiikki ei ole hyväksyttävä aihe). Jälkimmäisten mukaan ateismin tulee yhdistyä yleisempään sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Sen tulee vaatia tasa-arvoa, olla feministinen, vastustaa rasismia ja niin edelleen.

Toinen jakolinja on ”provokatiiviset uskontokriitikot” vastaan ”maltilliset liittolaiset”. Edelliset perustavat toimintansa siihen, että uskontoa tulee kritisoida rajusti kaikissa muodoissaan. Jälkimmäiset ajattelevat, että maltillisten uskovaisten kanssa kannattaa muodostaa alliansseja, jotta voitaisiin yhdessä rintamassa vastustaa ongelmallisimpia uskonnollisuuden muotoja.

Tästähän saisi hienon nelikentän, jossa suurimman tilan veisivät sanakirja-provokatiivinen –yhdistelmä ja progressiivinen-maltillinen –yhdistelmä. Muut kaksi boksia olisivat vähän tyhjempiä.

Kolmanneksi jakolinjaksi voisi nostaa sen, miten ateistit suhtautuvat rituaaleihin – pitävätkö he niitä tarpeellisina vai ei.

Kirja on hyvin ja selkeästi kirjoitettu. Sen esittämät tulkinnat ovat tasapainoisia ja pääosin vakuuttavia. Se rajoittuu Yhdysvaltoihin, mutta toisaalta se onnistuu kertomaan sen nykypäivän tilanteesta paremmin kuin kenties mikään muu kirjamittainen julkaisu. Muutamissa yksityiskohdissa olen eri mieltä.

Yksi erikoinen piirre kirjassa on. Jos brittiläiset ja muut eurooppalaiset kirjoittavat uusateismista, he korostavat sen amerikkalaista luonnetta. Cimino ja Smith kirjoittavat toistuvasti – sen kummemmin perustelematta – uusateismin olevan brittiläinen tuontiartikkeli. Dawkins on britti ja Hitchens muutti Yhdysvaltoihin jo vuosia sitten. Harris ja Dennett ovat jenkkejä. Heidän sanomansa uppoaa parhaiten Yhdysvaltoihin. En kutsuisi uusateismia brittiläiseksi tuontitavaraksi.


torstai 26. maaliskuuta 2015

Studioalbumit osa 50 (2/2): The Kinks (1973–1993)

Tämä kirjoitus on jatkoa aikaisemmalle, jossa käytiin läpi The Kinksin studioalbumeita. Toiseen settiin jäi yhteensä kolmetoista levyä. Nyt nekin on kuunneltu.

Preservation Act I (1973) on konseptialbumi, jonka on mainittu sopivan lähinnä musiikkiteatterin ääniraidaksi. Se myi odotuksia heikommin eivätkä kriitikotkaan innostuneet. En oikeastaan ihmettele, mutta sieltä löytyy esimerkiksi ”Sweert lady Genevieve”, joka on vintage-Kinksiä.

Preservation Act II (1974) on puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko edelliselle. Se on aika hajanainen paketti musiikkidraamaa, biisejä ja ”ilmoituksia”. Kokonaisuudessa ei oikein ole päätä eikä häntää. Mukana on toki erittäin viihdyttäviä hetkiä ja hyviä biisejä, esimerkiksi teatraalinen ”Second-hand car spiv”. Voisin hyvin kuvitella, että ne, joille The Kinks on poppaavana liian nössö ja rokkaavana urpo saattavat arvostaa tätä levyä enemmän kuin mitään muuta yhtyeen tuotosta. Jos kerran Ariel Pink on hip, niin miksei myös The Kinksin Preservation Act II? Ylipäätään näistä levyistä tulee mieleen, että Sensational Alex Harvey Band on hakenut teatraalisen tyylinsä täältä ja vienyt sitä omaan suuntaansa. Muita luontevia vertailukohtia on teatraalinen Bowie, Queen, The Who:n Tommy ja Pink Floydin The Wall.

Soap Opera (1975) on levy, jonka biiseistä en tunnista ensimmäistäkään nimen perusteella. En tiennyt edes sitä, että Moog Konttinen – jonka tekemisiä olen seuraillut kohtuullisen paljon –on levyttänyt suomeksi koko teoksen nimellä Saippuaooppera vuonna 1994. Kyse on konseptialbumista, jossa muusikko kokeilee taviselämää. Se arvioitiin kohtuullisen nuivasti. Itse pidän levyä keskinkertaisena ja lopultakin tylsänä. Siitä puuttuu bändin tuotannolle tyypillinen sävellyksellinen oivallus ja riemu.

Schoolboys in Disgrace (1975) sisältää suomalaisille ainakin yhden tutun kappaleen, ”Jack the idiot dunce”. Jos nimi ei sano mitään, niin ehkä selvennys auttaa. Se on Kontran suomeksi esittämä ”Jerry Cotton”, joka ajaa punaisella jaguaarilla. Muita hienoja biisejä on ”I’m in disgrace” ja ”Headmaster”. Levyn tekstien päähenkilö on Mr. Flash, joka seikkailee hieman vanhempana Preservation Act -levyillä. Levyn kansi päätyi NME:n huonoimpien kansien listalle eikä syyttä (kuvassa).

Sleepwalker (1977) ei ole konseptialbumi. Ilmeisesti levy-yhtiö oli antanut ukaasin – mitä tahansa paitsi konseptialbumi. Sitä pidetään yhtyeen ”areenarock”-vaiheena. Termi ei aiheuta mitään erityisen positiivisia väristyksiä, mutta levyn avaava ”Life on the road” on sitä parhaimmillaan. Vähän outoa The Kinksiä, mutta toimivaa, isoa keskitien kantrahtavaa popmusiikkia. ”Mr. Big Man” on vielä suurempi keskitempoinen rock-balladi. Todella outoa The Kinksiä, mutta hemmetin hyvä biisi. Myös ”Sleepless night” ja ”Life goes on” ovat harmittoman mukavaa kamaa. Osa raidoista on keskitasoista perusrokkia, joka jää vähemmän mairittelevaksi läiskäksi yhtyeen tuotantoon.

Misfits (1978) jatkaa samalla linjalla. Allmusicin arvioija totesi, että tämä on huomattavasti edeltäjäänsä parempi ja ylipäätään parasta The Kinksiä sitten Muswell Hillbilliesin. Levyn avaava nimikkobiisi muistuttaa bändin vanhasta tyylistä. Poppiahan se on. Yksi suosikeistani on ”Black Messiah”, joka julkaistiin myös singlenä.

Low Budget (1979) menestyi Yhdysvalloissa paremmin kuin mikään muu yhtyeen studioalbumi. Se ei ole teemalevy, mutta tekstit painottuvat aikansa poliittisiin kysymyksiin, erityisesti lamaan, kuten levyn nimikin enteilee. Sisältö on monipuolista – ehkä turhankin eklektistä – ja rokimpaa kuin keskimääräinen The Kinks, mutta tyylit vaihtuvat biisistä toiseen. Tunnetuin raita lienee bändille epätyypillinen mutta niin toimiva diskojyrä ”(Wish I could fly like) Superman”. Low Budget ei ole yhtyeen merkittävin levy, mutta mielellään sitäkin kuuntelee.

Give the People What They Want (1981) on itselleni merkittävä levy yhden pikkuseikan vuoksi. Frank Blackin ”The Marsist” seiskatuumaisen b-puolella on The Kinks-cover ”Better things”. Tulin tuntemaan biisin Blackin versiona vuonna 1995 (YouTubessa väitetään, että biisi olisi levytetty 1996, mutta sen kirjoittaja on väärässä) ja ihmettelin, miksi se ei ole osa The Kinks-kaanonia. Se kuitenkin päättää tämän levyn. Onko levyssä jotain muuta merkittävää onkin vaikeampi kysymys. Se rokkaa, sisältää vähän kasarisyntikkaa ja Chrissie Hynden vokaaleja. Osa huokuu keskinkertaisuutta. Mutta ”Yo-Yo” on hieno. Mutta siellä on myös bändille epätyypillinen helmi ”Add it up”. Se voisi olla aikansa brittiläistä punkpoppia, mikäli esittäjänä ei olisi The Kinks. Juuri tällaisten löytöjen vuoksi studioalbumeita on kiva kahlata läpi. Kuriositeettina mainittakoon, että ”Destroyer” palaa ”Lolan” teksteihin ja lainaa ”All day and all of the nightin” riffejä.

State of Confusion (1983) sisältää ennestään yhden tutun kappaleen, ”Come dancing”, josta tuli hitti. Se ei kuulu suosikkeihini. Levyn yleisilme on kallellaan hard rockiin ja powerpoppiin, hyvänä esimerkkinä onnistunut avausraita ”State of confusion”. ”Don’t forget to dance” on hyvässä ja pahassa kuin suoraan kahdeksankymmenluvun hittilistoilta. Pidän myös sen päättävästä, letkeästä mutta lievästi melankolisesta kappaleesta ”Long distance”.

Word of Mouth (1984) sisältää Dave Daviesin säveltämän kappaleen ”Living on a thin line”, joka tuli todella tunnetuksi soidessaan Sopranos-sarjassa. Albumi on kokonaisuutena perusrokkia, mikä ei sovi kuvaamaan yhtyeen tunnetuimpia teoksia. Siitä puuttuu useimpien bändin levyjen herkkyys ja popsävellysten nerokkuus. Tasapaksuutensa vuoksi en nosta sitä lähellekään yhtyeen parhaimmistoa. Oma suosikkini on muita koskettavampi ”Summer’s gone”.

Think Visual (1986) jatkaa hyvinkin selkeästi edeltäjänsä linjalla. Ehkä tunnetuin biisi, ”Rock’n’roll cities” on taas Daven tekemä. Minne katosi terä Rayn kynästä? Tai no toisaalta, eihän edeltäjänsä tunnetuin biisi ole paras. Think Visualin biiseistä en viitsisi edes nostaa mitään muiden yli, koska levy on harmillisen tylsä, mutta ehkä jälkipuolen ”Natural gift” ja ”Killing time” ansaitsevat tulla mainituiksi.

UK Jive (1989) on paluu teemalevyihin. Aiheena on moderni brittiläinen elämäntapa, joten mitenkään kovin rajatulla konseptilla ei ole toimittu. Aika eri bändiltä tämä albumi kuulostaa, jos vertaa kultakauteen. Kasarirokki on termi, joka tulee ensimmäisenä mieleen. ”How do I get close to you” on sellaisena oikein toimiva, popimpi raita, samoin kuin rullaava ”What are we doing?”. Tämä ei kuitenkaan lukeudu yhtyeen parhaimmistoon. Jo kolmas heikohko levy putkeen.

Phobia (1993) on viimeisin The Kinks -albumi enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. En pidä sen äänimaailmasta enkä sen väkinäisestä otteesta. En kuuntelisi sitä kotioloissa kovin usein, mutta jotenkin yksittäiset biisit onnistuvat pitämään enimmät kielteiset tuntemukset etäällä. Ei tänne kannata mitään klassikkoja tulla etsimään, mutta sen tiedostaminen muuttaa suhtautumista avoimemmaksi ja myönteisemmäksi: tavallaan tarpeeton levy, jolla on kuitenkin muutamia ihan hyviä sävellyksiä.

Toinen setti The Kinksin levyjä alkoi kiinnostavasti, mutta muuttui 1980-luvun alun jälkeen vähän väkinäiseksi kuunteluksi. Neljä viimeisintä ei innosta, mutta sitä aikaisemmat osoittavat yhtyeen olleen kokeileva ja innovatiivinen yhtye, vaikka koko albumin keston kantavia täysosumia ei kovin montaa enää tullutkaan.

Kokonaisuudessaan kaikkien yhtyeen studioalbumeiden kuuntelu oli onnistunut projekti. Kuulin paljon entuudestaan tuntematonta kiinnostavaa musiikkia yhtyeeltä, jota arvostan kovasti. Tämä rupeama osoitti, että parhaimmillaan upealla yhtyeellä on aallonpohjissakin hienoja hetkiä.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Aina kun kuulen sanan ”autenttinen”…

…poistan varmistimen. Näin voisi tiivistää Andrew Potterin teoksen The Authenticity Hoax: How We Get Lost in Finding Ourselves (2010). Se on populaari tietokirja autenttisuudesta. Siinä väitetään, että mitään autenttisuutta ei ole olemassa. Kyse on retorisesta tehokeinosta, jolla halutaan kertoa, miten asioiden tulisi olla.

Autenttisuusretoriikkaa ovat analysoineet muutkin. Theodor W. Adornon The Jargon of Authenticity (Jargon der Eigentlichkeit, 1964) kritisoi saksalaisen eksistentialismin retoriikkaa. Potterille tärkeämpi on kirjallisuuskriitikko Lionel Trillingin Sincerity and Authencity (1975). Siinä analysoitiin, miten autenttisuudesta käytävä keskustelu kehittyi taiteen parissa, kun pyrittiin arvioimaan, onko kyse autenttisesta taideteoksesta vai jostain, joka vain yrittää esittää taideteosta.

Sokrateen keskeinen ohje kuului ”tunne itsesi”. Tämä ei ole kuitenkaan sama kuin moderni käsitys autenttisuudesta. Sokrateen maailma oli järjestäytynyt kosmos eikä moderni ”välinpitämätön universumi”. Siksi Sokrateen ”tunne itsesi” tarkoittaa yhtä lailla ”tiedä oma paikkasi kosmoksessa”.

Tämä esimerkki muistuttaa siitä, että samankaltaiset ilmaisut voivat kuulua eri diskurssiin. Siksi on oltava varovainen luotaessa historiallista katsausta nykypäivän autenttisuuspuheeseen (sivumennen sanoen tämä oli yksi vakava ongelma Janne Kivivuoren sinänsä mielenkiintoisessa psyko-trilogiassa Psykokulttuuri, Psykopolitiikka ja Psykokirkko).

Potterille kuvitelma autenttisuudesta ja pyrkimys siihen on moderni asia. Sen taustalla on muuttunut käsitys siitä, että emme elä kosmoksessa, vaan välinpitämättömässä universumissa. Sen kehittymiseen kuuluu kolme seikkaa.

Ensimmäinen on lumouksen katoaminen. Max Weberin kehittelemä idea tarkoittaa, että maailmaa eivät selitä hallitsemattomat maagiset tai mysteeriset voimat. Tieteen kalkulaatiot ottavat entisen lumouksen paikan. Sosiaalisten suhteiden osalta se tarkoittaa, että niitä pidetään inhimillisinä konstruktioina eikä kosmoksen rakenteen asettamina.

Toinen on yksilöllisyyden nousu poliittiseksi yksiköksi. Tässä Potter olisi voinut viitata Charles Tayloriin, joka on perusteellisesti tarkastellut modernin yksilöllisen subjektin syntyä 1700-luvulla. Se tarkoittaa, että ihmisessä on ”syvällisiä sisäisiä ulottuvuuksia”, joiden työstämisestä – eikä niinkään puhtaasti oikean ja väärän kalkyloinnista – tulee erityinen hyve.

Kolmas on kapitalismin kehittyminen, sillä sen seurauksena – Marxin sanoin – ”kaikki kiinteä haihtuu savuna ilmaan”. Toisin sanoen ihmisen paikkaa ei enää samalla tavalla määritä vanhat siteet, kuten sukulaissuhteet tai ihonväri. Tärkeäksi tulee täyttää vanhat siteet aidolla itsellä, itsensä löytämisellä.

Halulla olla autenttinen täytetään se tyhjä tila, jonka välinpitämättömän universumin idea toi sivutuotteenaan.

Tämä on kirjan teoreettinen lähtökohta. Käytännössä se on kokoelma enimmäkseen kiinnostavia anekdootteja sekalaisista teemoista. Näitä ovat plagiarismi, taidekeskustelut, media, luomuruoka, keksityt omaelämäkerrat, politiikan medioituminen, spontaanius, ”alkuperäisen” kulttuuriperinteen keksiminen turisteille. Erikseen teemat ovat kiinnostavia, mutta niiden keskinäinen sidoksisuus on hyvin löyhää.

Potterin teoksen lähtökohta on hyvä pitää mielessä. Autenttisuus on aina tavoiteltava asia, riippumatta kohteesta. Yleensä sillä kerrotaan, mikä on pielessä, mistä ollaan vieraantuneita ja miten ennen kaikki oli paremmin. Erityisesti sillä kerrotaan, miten löydetään itseyden ydin, ikään kuin sellainen olisi olemassa. Se ei ole puhtaasti kuvaileva termi, vaan mitä suurimmassa määrin normatiivinen. Sillä ilmaistaan, miten asioiden tulisi olla.

Kolikon kääntöpuolena on, että pahimmillaan kaikki puhe autenttisuudesta ja vieraantumisesta nähdään pelkästään tyhjänä retoriikkana, ja sitä kautta puolustetaan vakiintunutta järjestystä. Kritiikin mahdollisuudelle ja toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelulle on jätettävä tilaa, mutta kenties se voitaisiin tehdä toisin kuin autenttisuusretoriikan työvälineillä.