tiistai 23. elokuuta 2016

Viimeiset runonlaulajat

Turun yliopiston ylioppilaskunnan kirjasto lopetti toimintansa jokin aika sitten. Sieltä sai ostaa kirjoja pilkkahinnalla ja lopuksi hakea jäljelle jääneitä ilmaiseksi. Kaikkiaan kannoin sieltä lähes 200 kirjaa kotiini. Niiden joukossa oli alkujaan vuonna 1943 ilmestynyt kansanrunoudentutkija Martti Haavion teos Viimeiset runonlaulajat.

Haavion lähtökohtana on yksi havainto ja yksi olettamus.

Perinteen kerääjät eivät 1800-luvulla olleet erityisen kiinnostuneita itse perinteen välittäjistä; heitä kiinnosti enemmän runojen sisältö ja se, miten ne edustivat myyttistä suomalaisuutta. Tämän havainnon pohjalta Haavio haluaa siirtää katseen itse runonlaulajiin, joskin toteaa tehtävän haastavaksi vähäisten saatavilla olevien tietojen vuoksi.

Haavio olettaa, että runonlaulanta on katoava ja osin jo kadonnut perinne, joten nyt on vielä mahdollisuus sanoa jotain runonlaulajista, viimeisistä sellaisista. Tämä näkyy kirjassa laajemminkin. Sen ja edeltävän keskustelun mukaan runonlaulanta on jäänne menneestä toiminnasta, joka oli elinvoimainen vielä 1800-luvulla Itä-Suomessa, erityisesti  Karjalassa ja Savossa. Olettamuksena oli, että Länsi-Suomesta perinne oli elämänmuodon nykyaikaistumisen myötä kadonnut.

Väittämä, jonka mukaan idästä kerättiin kerran lännessä ollutta perinnettä on pitkälti spekulatiivinen. En tunne alaa niin perusteellisesti, että osaisin sanoa, miten argumentaatio eteni kunkin tutkijan kohdalla. Selvää kuitenkin on, että Haavio asettuu kannattamaan tätä tulkintalinjaa, jota kehittelivät Julius Krohn, Kaarle Krohn ja Uno Harva. Lisäksi on selvää, että näin voitiin argumentoida juuri suomalaisen perinteen yhtenäisyyden puolesta. Kansallisen identiteetin rakentamisen kannalta tämä oli tarkoituksenmukaista. Oliko se totta, siitä en osaa vastata.

Mainitun lineaarisen kehyksen mukaan itään mentiin etsimään jotain kadonnutta tai katoavaa. Runonlaulajat eivät olleet kiinnostavia, vaan niiden kantama perinne, jolle oli vielä jäänteenomaiset edellytykset kehittymättömässä, vähemmän nykyaikaisessa idässä.

Haavio siirtää huomion itse runonlaulajiin. Tässä mielessä häntä voisi pitää tutkijana, joka ottaa kriittisen etäisyyden edeltäjiinsä ja heidän jakamaansa viitekehykseen, jossa kerätyn sisällön katsottiin todistavan suomalaisen kulttuurin olemassaolosta. Tätä Haavio ei kuitenkaan itse tuo esiin. Sen sijaan hän korostaa esipuheessa runonlaulajien nimien tuntemisen kuuluvan suomalaiseen yleissivistykseen. Lisäksi hän korostaa, miten tärkeitä ihmisiä ne olivat Suomen kansan etsiessä itseään.

Joka tapauksessa runonlaulajista lukeminen on melko viihdyttävää puuhaa. Moni luvuista rakentuu yksittäisten runonlaulajien (tai tietäjien) käsittelylle. Niistä käy ilmi, miten vaikkapa suuri osa Kalevalasta perustuu muutaman runonlaulajan Lönnrotille tarjoamaan materiaaliin.

Lopultakin Haavio on niin lumoutunut runonlaulajien suuruudesta, ettei hän käsittele perusteellisesti esimerkiksi runonlaulajien sosiaalista asemaa osana yhteisöä. Ehkä sosiologinen ja antropologinen viitekehys eivät olleet tässä vaiheessa tekijälle riittävän tuttuja tai kiinnostavia, jotta katse oltaisiin voitu kohdentaa tähän. Tai sitten käytössä on ollut enemmän muistiinpanoja siitä, millaisia persoonallisuuksia runonlaulajat olivat ja millaisia he olivat ulkonäöltään.

Tietenkin kuvauksia voi yrittää lukea toisesta näkökulmasta. Näin saakin jotain irti – esimerkiksi Miihkali Perttusen asemasta, kun hän sokeutui yli 50-vuotiaana tai Oksenja Mäkiselästä, pikkutilan emännästä, jonka houkutteli vaeltavien laulajien retkille kotiaan uhkaava köyhyys ja puute.

Kaikkein paras luku valitsemastani näkökulmasta luettuna on vuonna 1904 kuollutta naista, Larin Paraskea, käsittelevä luku. Paraskeelta koottiin laajin yhdeltä ihmiseltä kerätty kalevalamittainen runoaineisto. Hän meni naimisiin parikymppisenä vuonna 1853. Hän siirtyi köyhään Vaskelan kylään, jossa niukka elinkeino saatiin maanviljelyksestä mutta myös kalastuksesta ja rahdinajosta. Lapsia syntyi useita, mutta moni heistä kuoli pienenä. Kun Paraske ei halunnut vaivaishoitoon, hän siirtyi Pastori Neoviuksen perheeseen vuosiksi 1891–1894. Paraskeen mökki oltiin pakkohuutokaupata vuonna 1894 maksamattomien verojen vuoksi, joten hänen oli lähdettävä matkoille ”pyytämään” eli kerjuulle. Mökki myytiin 1899 ja Paraske siirtyi asumaan naapurinsa saunaan. Omien sanojensa mukaan Paraskeen ruokavalio koostui leivästä ja suolasta. Jouluateriana oli kylmä kaali ja kalja. Talvella hänellä ei ollut kunnon kenkiä. Paraske kuoli 1904 ja hänen hautajaisiin osallistuivat vain kyläläiset.

Tätä elämäntarinaa vasten on mielenkiintoista tietää, että Paraske oli jo eläessään arvostettu runonlaulaja ja -lausuja. Hän sai esimerkiksi muodollisen eläkkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja tunnetut taiteilijat Albert Edefeltistä Eero Järnefeltiin maalasivat häntä esittäviä teoksia. Seitsemän vuotta kuolemansa jälkeen 4000 ihmistä kokoontui Paraskeen haudalle paljastamaan hautakiveä.

Yksikään kirjan kuvaus ei kerro hyvin toimeentulevasta runonlaulajasta. Kenties suomalaisen kulttuurin rakennusprojektin perustana ovat ihmiset, joiden on pitänyt kehittää itseään runonlaulajana, jotta saisi edes jonkinlaisen toimeentulon. Tai sitten taidon kehittäminen ja ylläpito vei liikaa aikaa muilta tehtäviltä.

Haavio päättää Parasketta käsittelevän osuutensa korostamalla, että Paraske oli tiheän kyläyhteisön ja maanviljelyskulttuurin runonlaulaja. Sitä symboloi kannel ja paimentorvi. Moni muu teoksessa käsitelty laulaja oli ”laveitten riitamaiden uroita”, joiden vertauskuva on kannel ja peurakeihäs.

On todettava, että vaikka Viimeiset runonlaulajat sivuaa tieteenalaani, olen sen aihepiiriä koskevassa tutkimuskentässä harrastelija. ”Kalevalaisen” perinteen maantieteellisistä juurista on kirjoitettu Haavion jälkeenkin ja vaikkapa Larin Paraskeesta on kirjoitettu kohtuullisen paljon (ks. esim. Senni Timosen tuotanto).

perjantai 19. elokuuta 2016

Guardiolan taktiikkapeppailua

En ole pitkään aikaan kirjoittanut jalkapallosta. Se ei tarkoita, etten olisi seurannut lajia. EM-kisat olivat monella tavalla lievä pettymys, joten en välittänyt kirjoitella tapahtumasta. Nyt ollaan kuitenkin syksyn ovella. Se tarkoittaa, että Valioliiga on jo käynnistynyt. Jätän veikkailut muille ja keskityn taktiseen mehusteluun.

Valioliigassa on monta joukkuetta, jonka valmentaja on valokeilassa. Saako Conte puhtia Chelseaan? Mitä Mourinho tekee Manulle? Toistaako Ranieri viime kauden jymypaukun Leicesterissä? Jatkuuko Pochettinon menestys Tottenhamissa? Jaksaako Wenger vielä keksiä uusia kujeita Arsenalissa? Onko Kloppin metodit sisäistetty Liverpoolissa? Miten sujuu Moyesin paluu Valioliigaan Sunderlandin peräsimessä? Itselleni – ja varmaan aika monille neutraaleille taktiikoista innostuville – kiinnostavinta kuitenkin on nähdä, miten Pep Guardiola organisoi Manchester Cityn miljonäärit.

Olen nähnyt Cityn pelaavan vain kerran verrattain heikkoa Steaua Bukarestia vastaan mestareiden liigan karsintapelissä. Lisäksi olen lukenut tukun joukkuetta käsitteleviä juttuja, mutta en ole ehtinyt perehtymään siihen, miten Guardiola esimerkiksi muutti Bayern Münchenin pelitapaa. Näkemäni ja lukemani perusteella on aivan liian aikaista sanoa mitään vakuuttavaa, mutta alustavasti Guardiolan tulo näyttää muuttaneen pelitapaa seuraavasti:

1. Maalivahti. Suurin Cityä koskeva uutinen viime viikkoina on ollut Englannin maajoukkueveskari Joe Hartin jääminen penkille. Jokainen asiantuntija on sitä mieltä, että mies torjuu palloja paremmin kuin kakkosveskarina toiminut Willy Caballero. Mistä siis on kyse? Guardiola ei oikeastaan välitä maalivahdin torjumistaidoista niin paljon kuin hänen kyvystään pelata liberona jalalla, alimpana pelaajana. Siksi hän valitsee maalivahdin sen perusteella, miten hyvin he osaavat antaa tarkkoja syöttöjä jalalla. Tässä Caballero ilmeisesti on Hartia hitusen parempi. Samasta syystä tällä hetkellä Barcelonan kakkosveskari Claudio Bravoa ollaan huhujen mukaan ostamassa Cityyn. Bravon syöttötarkkuus on Euroopan huippua (yli 80%), kun taas Joe Hartilla se oli viime kaudella seitsemänneksi paras Valioliigassa (hieman yli 50%).

2. Keskuspuolustajat. Moni valmentaja arvostaa pitkiä ja rotevia keskuspuolustajia, jotka taklaavat kovaa ja katkovat keskityspallot päällä. Guardiola preferoi jalalla taitavia keskuspuolustajia. Tästä syystä yleensä laitapuolustajana (ja joskus keskikentän laidassa) pelaava Aleksandar Kolarov aloitti Sunderlandia vastaan tällä paikalla eikä esimerkiksi yksi maailman kalleimmista puolustajista, Eliaquim Mangala. Kenties samasta syystä Guardiola on joskus peluuttanut tällä paikalla aikaisemmissa seuroissa keskikenttäpelaajia. Hän myös kommentoi keskikenttäpelaajien Fernandinhon, Fernandon ja Yaya Touren sopivan tähän rooliin. Cityn juuri ostama maailman toiseksi kallein puolustaja John Stones on ihanteellinen tähän, koska hän on niin taitava jalalla. Vincent Kompany kävisi tähän myös, mutta hän on jatkuvasti loukkaantuneena. Siksi huhuissa italialaista Leonardo Bonuccia on viety Cityyn. Viime kauden keskuspuolustajista Nicolás Otamendi on mahdollinen pelaaja Stonesin pariksi, mutta hänkään ei ole optimaalinen. Steaua Bukarestia vastaan pelatussa ottelussa Guardiola ripitti Otamendia puoliajalla siitä, että Otamendi oli liukunut yhteen tilanteeseen – ilmeisesti  Guardiola haluaa topparien pysyvän pystyssä.

3. Laitapuolustajat. Tällä saralla City ei ole vahvistanut joukkuettaan. Laitapuolustajat ovat ikääntyviä, yli 30-vuotiaita pelaajia eikä niiden keskinäisessä hierarkiassa ole vielä nähtävissä uuden valmentajan kädenjälkeä. Aikaisemmin laidat nousivat tukemaan hyökkäystä laidoilla, joten he usein keskittivät palloja rangaistusalueelle. Guardiolan suosimassa pelityylissä he nousevat usein keskikentän keskelle eikä pelkästään laitaan. Heistä tulee välillä jonkinlaisia pelintekijöitä. Näin wingereille jää enemmän tilaa laidoilla. Tässä systeemissä keskikentän puolustavan pelaajan on toisinaan laskettava toppareiden tasolle, kun laitapuolustajat ovat niin korkealla. Näin myös avautuu tilaa vastustajalle hyödyntää tyhjiä laitoja.

4. Puolustava keskikenttä. Guardiola näyttäisi suosivan yhtä selkeästi puolustavaa keskikenttäpelaajaa, joka tarvittaessa pysäyttää hyökkäyksen rikkomalla, mutta pystyy myös pelaamaan hyökkäyssuuntaan. Kyseinen pelaaja laskee usein kahden topparin tasolla, jolloin puolustuslinjassa on kolme, kun laitapuolustajat ovat ylempänä. Pelin avaamisessa tällä pelaajalla on keskeinen rooli: laitapelaajat muodostavat maalivahdin ja tämän pelaajan kanssa timanttikuvion. Usein syöttö lähtee maalivahdilta timantin kärkeen. Fernandinho on pelannut tätä paikkaa parissa ensimmäisessä pelissä. Siihen voi tulla myöhemmin myös uusi hankinta Gundogan, kunhan hän tervehtyy pelikuntoiseksi. Fernando voi tarvittaessa pelata tässä, mutta hän ei ole tarpeeksi luova ylöspäin pelattaessa. Aikaisemmin City pelasi kahdella puolustavalla keskikenttäpelaajalla. Käytännössä oli usein niin, että toinen tai joskus jopa molemmat unohtivat puolustaa.

5. Keskikentän keskusta. Tässä on kaksi pelaajaa. Ne voisivat olla ”kymppipaikan” pelintekijä ja ”kasipaikan” pelintekijää tukeva keskikenttämies. Mutta kun Cityllä on siinä kohdassa tällä hetkellä David Silva ja Kevin de Bruyne, niin roolit sekoittuvat siten, ettei kumpikaan pelaa puhdasta kymppiä eikä kasia. De Bruyne itse kutsui rooliansa vapaaksi kasiksi. Viime kaudella roolitus oli vähän epäselvä, ja Silvan ja de Bruyne pelasivat tavallaan samaa roolia eivätkä yhdessä. Jos he olivat samaan aikaan kentällä, toinen meni laitaan, ja menetti näin omimman roolinsa.

6. Wingerit. Guardiola näyttää suosivan wingereitä. Raheem Sterling siirrettiin oikeaan laitaan ja siellä hän voi olla vapaassa tilassa, kun keskellä on riittävästi hyökkäysvoimaa. Tämä on suosinut häntä toistaiseksi. Uusi hankinta Nolito on pelannut toisessa laidassa wingerinä. Myös Jesus Navas sekä uusi hankinta Leroy Sane pelaavat wingereinä. Ero aikaisempaan on se, ettei taktiikassa 4-2-3-1 ole mahdollisuutta yhtä leveisiin wingereihin kuin Cityn viime pelien muodostelmassa 4-1-4-1. Kun joukkueeseen ostettiin kaksi wingeriä, Nolito ja Sane, on selvää, että tätä taktiikkaa Guardiola haluaa jatkaa. Näin hyökkäykseen saadaan vauhtia ja suoraviivaisuutta. Se tekee laitapuolustajan työn vaikeaksi, kun hän ei aina tiedä, ottaako wingerin vai 10- tai 8-paikalta murtautuvan pelaajan. Systeemin tilkitseminen vaatii keskikenttäpelaajan tukea.

7. Hyökkäys. Toistaiseksi Guardiola on suosinut yhden hyökkääjän taktiikkaa. Näin on jatkettava, jos haluaa pitää pallonhallinnan omalla joukkueella ja samalla wingerit. Aguero on tähän selvä ykkösvalinta, mutta kun muistetaan hänen loukkaantumisalttius, on jossain vaiheessa otettava mukaan nuoret vaihtoehdot. Tässä vaiheessa kakkosvaihtoehto on Kelechi Iheanacho. Aikaisemmin City pelasi vaihtelevasti yhdellä tai kahdella kärjellä. Tässä on kaikkein vähiten muutosta.

8. Vauhti kahteen suuntaan. Jos aikaisemmin City pelasi usein hitaasti, ikään kuin käsijarru päällä, Guardiola tuo vauhtia peliin. Vaikka joukkueella on pyrkimys rauhalliseen pallonhallintaan ja lyhytsyöttöpeliin (roiskimiset ja kukkupallot ovat kiellettyjä), hyökkäykset ovat merkittävästi nopeampia kuin aikaisemmin, ainakin teoriassa. Vielä olennaisempaa on palloton pelaaminen. Nyt pyritään erittäin nopeaan katkoon, aggressiivisemmin kuin ennen, vaikka se on erittäin kuluttavaa. Tämäkin yksityiskohta suosii Sterlingiä, joka nopeudellaan saa tehtyä silloin tällöin yllättäviä katkoja, mistä hän jatkaa toisinaan tyhjässä tilassa kohti vastustajan maalia. Tämä taktiikka myös perustelee, miksi sinänsä loistava Yaya Toure ei sovi parhaalla mahdollisella tavalla joukkueen pelityyliin. Hän ei ole riittävän kova työmyyrä molempiin suuntiin ja 33-vuotiaana alkaa jo askel painaa.

Tuleeko tällä ryhmittymällä menestystä? Heikkoja joukkueita vastaan pallonhallinta tulee olemaan täysin Cityllä. Muutamat joukkueet tulevat kokemaan rökäletappion. Systeemi näyttää alustavasti kuitenkin haavoittuvaiselta. Tehokkaat vastaiskujoukkueet hyödyntävät puolustavien pelaajien vähäisyyden, väsyvien tai laiskistuvien keskikenttäpelaajien kyvyttömyyden seurata vastustajaa puolustuspäätyyn sekä puolustuspään lyhytsyöttöpelissä tapahtuvat virheet. Luulen, että Guardiola tietää nämä heikkoudet, mutta on valmis ottamaan muutaman maalin omiin silloin tällöin, koska systeemin vahvuuksilla pitäisi useimmissa peleissä saada pari maalia aikaiseksi.

Guardiolan pelisysteemin lähtökohta on se, ettei anneta palloa vastustajalle. Se kuulostaa yksinkertaiselta mutta vaatii maailmanluokan pelaajat. Keskitason pubiliigajoukkuetta voi olla vaikeaa saada menestymään tällä systeemillä.

torstai 11. elokuuta 2016

Studioalbumit osa 69: Hard-Fi

Kaakkois-Englannissa aivan Lontoon kupeessa perustettu Hard-Fi ei ole koskaan ollut Suomessa kovin suuressa suosiossa. Sen kotimaassa tilanne on toinen. Kun muutin Leedsiin, Britannian listaykkösenä komeili Hard-Fi:n toinen studioalbumi. Yhtyeeltä oli vaikea välttyä.

Lähtökohtana suhtautumiselleni yhtyeeseen on ollut yleinen epäily. Mielikuvissa Hard-Fi on valtavirtaistettu versio sinänsä hyvistä brittiläisen kitaravetoisen indiepopin aineksista, mukaan lukien työväenluokkaisesta nuorison esikaupunkielämästä muistuttavat tekstit. Kun kesän aikana olen listannut levyjäni discogs-nimiseen palveluun, totesin siinä H-kirjaimen kohdalla, etten oikein muista kuin pari yhtyeen biisiä, vaikka osa tuotannosta löytyy hyllystäni. Siitä innoituksen saaneena päätin kuunnella yhtyeen albumit läpi ja arvioida uudelleen mieli- ja muistikuvaani.

Stars of CCTV (2005) tuli ostettua Leedsin yhdeltä kirpputorilta puolentoista punnan hintaan vuoden 2008 lopulla. Se on juuri sopiva hinta muutaman vuoden takaisesta listaykkösestä. Tätä ennen olin jo ostanut punnalla yhden yhtyeen seiskatuumaisen, mutta kun vinyylisoittimeni oli Suomessa, ei kuuntelusta tullut mitään. Levyn kansi on kenties ruma mutta klassikko: Siinä on keltaisella pohjalla musta turvakamera. Yhdessä albumin nimen kanssa siinä kiteytyy loistavalla tavalla ajankuva. Kenties siitä syystä halusin aikanaan tutustua edes hieman yhtyeeseen, joka ensialbumillaankin nousi brittilistan kärkeen. Vuonna 2016 kuunneltuna Stars of CCTV ei vaikuta maailman tärkeimmältä levyltä, mutta siltä löytyy nippu hienoja, joskin keskenään kovin erilaisia biisejä. Kaksi ensimmäistä ovat vahvaa keskitasoa – sisältäen ensihitin ”Cash machine” – ja kolmas, ”Tied up too tight”, on melankolisessa pop-otteessaan vielä onnistuneempi. Neljäs, verrattain keskinkertainen ”Gotta reason” on tuttu Fifan 2006 pelaajille. Sitä seuraa hitti ”Hard to beat”, joka kaikessa folkölmaisuudessaan ei itseäni heiluta vaikkei ärsytäkään. Sen perässä on mielestäni huomattavasti parempi ”Unnecessary trouble”, jota seuraa pakollinen hidas ”Move on now”, jota puolestaan seuraa valkoisen miehen Clash-reggaesta etäisesti muistuttava ”Better do better”. Tosin se muuttuu välillä puolipateettiseksi listapopiksi. Levyn paras biisi on mielestäni ”Feltham is singing out”, mutta se ei mahtunut viiden albumilta julkaistun singlen joukkoon. Tosin lyriikoidensa puolesta ratkaisu ei yllätä. Singlenä ei julkaistu myöskään levyn päättävää, onnistunutta anthemia ”Stars of CCTV”, jonka kertosäe kuuluu: ”We're the stars of CCTV / Making movies out on the street / We're the stars of CCTV / Can't you see the camera loves me?” Albumi sai myönteisiä arvioita ja erityisesti NME kehui yhtyettä vuolaasti. Siinä on indiepopin hyviä aineksia, mutta ne yhdistyvät tavalla, joka jotenkin etäisesti muistuttaa teinitytöille suunnattujen poikabändien turvallisuutta. Salonkikelpoisuudesta todistaa myös se, että useita albumin raitoja on käytetty kaupalliseen tarkoitukseen televisio-ohjelmissa ja mainoksissa (yllä mainitun ”Gotta reasonin” lisäksi). (Tosin myös The Fall -yhtyeen musiikkia on käytetty telkkariohjelmissa.) ”Cash machine” singlen täytebiiseistä löytyy myös White Stripesin ”Seven nations army” semireggae-versiona. Se on lisukkeena itse albumille ainakin Spotifyssa.

Once Upon a Time in the West (2007) tuli ostettu niin ikään Leedsistä kolme vuotta ilmestymisensä jälkeen. Tämä yksilö löytyi kahdella punnalla lähinnä videopelejä kauppaavasta Game-myymälästä. Tosin tässä vaiheessa olin jo tykästynyt Uncut-lehden levyltä löytyvään melankoliseen nelosraitaan ”Watch me fall apart”, joka tosin saattaa jollekin tuoda mieleen köyhän miehen Rialton, joka puolestaan on köyhän miehen Pulp. Ei sentään, upea biisi. Albumin kansi on omalla tavallaan yhtä ruma kuin edellinen, mutta siinä lukee yksinkertaisesti ”No cover art”. Toimiva idea, jonka on toteuttanut hieman toisella tavalla muutkin bändit aikaisemmin (esim. XTC). Ilmestyessään albumi meni välittömästi brittilistan ykköseksi. Arviot olivat vaihtelevia – täysistä pisteistä alle puoliin mahdollisista. Avausraita ”Suburban knights” on hyvin rullaavaa yhteishoilattavaa indiepoppia. Myös ”I shall overcome” on hittimittarilla onnistunut, vaikka omaan makuuni tasapaksu. ”Tonight” on alkuun hidas, mutta yltyy bändille ominaiseksi yhteishoilotukseksi. Aikaisemmin mainittu ”Watch me fall apart” on levyn paras, mutta sitä seuraa todellinen nemesis: epäonnistunut yritys rokata (”I close my eyes”). Onneksi kevyen lallatteleva ”Television” palauttaa yhtyeen omille raiteilleen. Balladi ”Help me please” auttaa hahmottamaan, että sävelkynä on kohdallaan omassa genressään, vaikka se ei olekaan minun genreni. ”Can’t get along” on radiohitti ainakin tyyliltään ja se löytyy seiskatuumaisena hyllystäni. Loppulevy on tasapaksua ja turvallista. Kokonaisuutena tähän on vaikea suhtautua. Albumi ei oikein ole minun musiikkiani. Se on myyntikelpoista eikä se ärsytä (ainakaan minua). Lisäksi se sisältää muutamia hienoja hetkiä.

Killer Sounds (2011) ilmestyi aikana, jolloin olin muuttanut takaisin Suomeen. Ei siis ihme, ettei sen ilmestyminen liikuttanut suuntaan eikä toiseen. En muista, tuliko sitä edes kuultua. Albumilta julkaistiin kolme singleä, joista ensimmäinen menestyi vaatimattomasti (listasijoitus Briteissä julkaisuviikolla 51), toinen heikosti (141) ja kolmas surkeasti (ei listasijoitusta). Albumin arviot vaihtelivat Daily Telegraphin yhdestä ja Independentin kahdesta muutamaan kolmen ja neljään tähteen. Ja mihin kohtaan janaa oma arvioni menee? Se menee suoraan Telegraphin ja Independentin väliin: puolitoista tähteä. Bändi on kadottanut aikaisemmin niin tasavahvan sävelkynänsä enkä saa albumista minkäänlaista otetta. Tyylillisesti se ei ole kaukana edeltäjistään, mutta siinä on ruokittu yhtyeen heikoimpia puolia. Kyse on mainstream-popin muottiin puetusta valkoisten brittien diskomusiikista, marengista ja hattarasta, yliannostuksena. Jos yksittäisiä biisejä pitää mainita, niin levyn päättävä nimibiisi ”Killer sounds” ei ole huono ja kappaleessa ”Love song” on popkoukkua.

Hard-Fi on niittänyt menestystä kotimaansa lisäksi Etelä-Amerikassa. Suomessa kukaan tutuistani ei ole puhunut bändistä ainakaan minulle. En tosin itsekään ole nähnyt mitään syytä kertoa siitä muille. Yhtyeen musiikki ei ole räätälöity juuri minulle, mutta ehkä juuri tuo etäisyys ja jonkinlainen välinpitämättömyys luo tilaa antaa bändin parhaiden biisien soida korvissa. En jää kaipaamaan yhtyettä, kun se lopettaa. En edes tiedä, onko se tällä hetkellä aktiivinen, mutta siltä jää elämään muutama biisi (joista yksikään ei ole kolmannelta levyltä). Lisäksi se jää muistuttamaan yhdestä mieleenpainuvasta ajasta omassa elämässä.

lauantai 6. elokuuta 2016

Horoskooppi ei ole uskon asia

Palasin juuri konferenssimatkalta Soulista, Etelä-Koreasta. Siellä järjestettiin International Society for Media, Religion and Culturen kerran kahdessa vuodessa pidettävä tapahtuma.

Omassa esitelmässäni argumentoin viimeisen kymmenen vuoden aikana tekemieni tapaustutkimusten pohjalta, että laajalle levinnyt käsitys valtavirtamedian uskonnonvastaisuudesta on yleinen mutta väärällä tavalla yleistävä käsitys. Sen sijaan valtavirtamedia suhtautuu varsin suopeasti maltilliseen, paikoin liberaaliin uskonnollisuuteen, erityisesti vakiintuneisiin kirkkoihin, jotka ovat usein olleet tärkeässä roolissa kansallisen identiteetin rakentamisessa. Vastaavasti ateistisiin, sekularistisiin ja uskonnonvastaisiin näkemyksiin ja organisaatioihin suhtaudutaan verrattain penseästi. Näin on siitä huolimatta, että median ammattilaiset ainakin länsimaissa ovat vähemmän uskonnollisia kuin kansa keskimäärin.

Sen sijaan että kirjoittaisin laveasti konferenssin annista, kirjoittelen tässä muista kokemuksista. Matkalla oli onneksi hieman aikaa tutustua maahan. Vierailut maailman suurimmassa helluntailaiskirkossa The Yoido Full Gospel Churchissa oli yksi matkan kohokohdista. Miellyttävää oli myös vierailla Korean vanhimmassa buddhalaisessa luostarissa, jossa söimme lounasta munkin johdolla, mietiskelimme ja kävimme läpi teeseremonian.

Koreassa tuli käytyä myös ensimmäistä kertaa baseball-ottelussa. Se oli huomattavasti hauskempaa kuin oletin. Koska tämä ei ole ruokablogi, niin jätän Korean rikkaan ruokakulttuurin vähemmälle huomiolle. Siitä saa visuaalisia maistiaisia, jos olet Facebook-kaverini.

Yksi kiinnostavimmista oivalluksista tapahtui National Folk museon edessä (miten tuo käännetään? Kansallinen kansanmuseo?). Siellä on patsaita, jotka kuvaavat korealaisia horoskooppimerkkejä. Ihmiset käyvät ottamassa kuvan omaa merkkiänsä esittävän patsaan kohdalla.

Korealainen horoskooppi määräytyy syntymävuoden mukaan. Yksittäinen merkki toistuu joka kahdestoista vuosi. Näin horoskooppimerkkiä kysymällä saadaan selville ihmisen syntymävuosi. On toki mahdollista, ettei ole varma, onko ihminen syntynyt 1974, 1986 vai 1998, mutta merkin tietäminen tarkoittaa melko suurella todennäköisyydellä toisen iän tietämistä.

Iän tietäminen on kungfutselaisesti värittyneessä Koreassa erittäin tärkeää, koska se tarjoaa informaatiota siitä, miten ihmisen tulee toimia sosiaalisessa tilanteessa. Vanhempi ihminen on hierarkiassa korkeammalla.

Näin ollen horoskooppi ei ole uskon asia. Korealaiset eivät ole irrationaalisia kysellessään toisen horoskooppia. Se ei ole edes viihdettä, kuten Suomessa usein ajatellaan. Se tarjoaa riittävän tiedon siitä, miten käyttäydytään kulttuuristen odotusten mukaisella tavalla.

Tietenkin on mahdollista pohtia, miksi korealaiset eivät kysy ikää suoraan. Tämä onkin haastava juttu. Jostain syystä vaikuttaa olevan niin, että kulttuurisia koodeja ei saa paljastaa suoraan. Kaikki tietävät ne, mutta niitä ei tuoda esiin arkisessa kanssakäymisessä.  Vähän kuin Suomessa papin ei tarvitse uskoa Jumalaan, mutta sitä ei saa toitottaa ääneen.

Jos siis jotakuta kiinnostaa tietää, minkä ikäinen olen, niin voi kysyä korealaista horoskooppiani. Se on tiikeri. Tosin sillä tiedolla ei Suomessa määritetä sosiaalisten tilanteiden kulkua. Sen sijaan Etelä-Koreassa horoskooppi ei ole uskon asia, vaan keino päästä käsiksi tietoon, jonka avulla vältetään sosiaalisten sääntöjen rikkominen.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Sarjakuvat kuuluvat kesään

Kesällä pyrin käyttämään muutamia päiviä sarjakuvien lukemiseen. Se ei tarkoita, ettei sarjakuvat kuuluisi myös muihin vuodenaikoihin samalla tavalla kuin uiminen, jäätelö, mansikat, festarit ja vaikkapa perunat. Jostain syystä sarjakuvien lukeminen painottuu kuitenkin enimmäkseen kesään.

Toista oli ennen. Vielä 2000-luvun alussa olin mielestäni melko hyvin perillä sarjakuvien maailmasta. En ollut asiantuntija, mutta satunnaista lukijaa tietäväisempi harrastaja. Kun kulttuurihistorian seminaareissa muutamat sarjistutkijat tekivät töitään Spiegelmanista, Eisnerista ja muista tunnetuista, olin kärryillä. Kun alennushyllyssä oli monentasoisia tekeleitä, erotin nopeasti jyvät akanoista. Nyt olen palannut satunnaisen lukijan kastiin. Silloin tällöin toivon, että sarjakuville löytyisi enemmän aikaa.

Tosin ennenkin sarjakuvat olivat osittain kesäjuttu. Varsinkin sadepäivinä tapanani oli hakea nippu kirjastosta ja käyttää päivä lukemiseen. Tänä kesänä kolmiosainen sarjishetkeni meni tutuilla raiteilla.

Kirjastosta lainaamassani nipussa oli eri piirtäjien ja Pauli Kallion käsikirjoituksiin perustuva albumi Noin seitsemän taidetta (2015). Se toi mieleen samalla konseptilla toteutetun albumin Pieniä tapauksia keskikokoisen ihmisen elämästä (1992), jonka lukeminen oli aikanaan vaikuttava kokemus. Se löytyy myös hyllystäni. Muutenkin Pauli Kallion työ on tavallaan tae laadusta. Esimerkiksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä olisi helppo nimetä henkilökohtaiseksi suosikikseni. Se on niitä harvoja sarjoja, joita ostan hyllyyni.

Toinen osa oli paluu lapsuuteen. Kun pienenä luettiin Pahkasikaa, esimerkiksi Pahkeinen ja Hyvät herrat olivat sopivaa täytettä odotellessa kakun kirsikoita, kuten Jurpoa, Peräsmiestä, Miihkalia ja Hemmo Paskiaista. Seinäjoen kirpparilla olleesta kustantajien poistohyllystä löytyi Pahkeinen: Arkistojen aarteita 1982–2006 (2009) huokeaan kahden euron hintaan. Sen luettua voi todeta, että Heikki-Pekka Miettisen Pahkeinen oli nyt arvioituna parasta Pahkasiassa säännöllisesti julkaistua sarjakuvaa (vaikka sitä toki julkaistiin muuallakin).

Loppuunhiotumpaa ”born loser” -hahmoa, joka on samalla hetkellä voittaja omalla persoonallaan, tuskin löytyy mistään taiteenlajista. Paikoitellen oivallukset ovat vähän kankeita ja muutama strippi jää avautumatta, mutta enimmäkseen Pahkeinen on tunnelmaltaan vangitsevan nuivaa nerokkuutta. Se toimii melko hyvin jopa haastavalla metatasolla, kun Pahkeinen kommentoi sarjakuvallisuuttaan. Yleisesti hahmoa kuvaa parhaiten usein toistuva tilanne, jossa lintu ulostaa miehen baskeriin. Tilanne toistuu variaatioineen niin monta kertaa, että 96 sivun albumimitassa se alkaa ensin ärsyttää ja sen jälkeen rytmittää lukukokemusta.

Kolmas osa oli paluu opiskeluaikoihin. Silloin innostuin belgialaisen Benoit Sokalin luomasta tarkastaja Ankardon hahmosta. Pitkään takkiin pukeutuva ankka on yksityisetsivä, jonka suussa roikkuu sikari tai rööki. Jonkinlainen alkoholi-ongelma hänellä on. Naisia Ankardo ei iske, vaan naiset iskevät hänet. Koko olemusta sävyttää kaiken nähnyt ja kokenut kyynisyys, jonka lomasta pilkahtaa välillä lämpimämpi tunne jos toinenkin. Tarinat vievät Ankardon eri puolille maailmaa lähinnä Jumalan selän taakse mitä hurjimpiin lääviin ja järjestäytyneistä valtioista poikkeaviin paikkoihin. Selkein vertailukohta löytyy film noir -elokuvista, jotka tosin sijoittuivat yleensä yhdysvaltalaisiin kaupunkeihin.

Suomeksi Ankardo-albumeita on julkaistu 23. Taso vaihtelee hiukan loistavasta keskinkertaiseen, mutta suurin osa on erittäin onnistuneita. Tutustuin Ankardoon kirjaston kautta. Alelaareista ostin muutaman kotiini. Vielä 2000-luvun alussa ostin uuden albumin heti kun huomasin sen ilmestyneen. Muutaman vuoden tauko seuraamisessa tarkoitti nyt sitä, että luin peräti kuusi viimeisintä suomeksi julkaistua, paitsi aivan tuorein, Kuolema järvellä (2015) on edelleen lukematta. Jälleen taso vaihteli. Esimerkiksi sinänsä toimiva Ankkavanhus ja meri (2014) yhdistyy verrattain löyhästi muuhun sarjaan. Edelleen tämän ankan seikkailut kuuluvat ehdottomaan kärkikastiin omassa sarjismaussani.

Nykyään kun kesäisin viettää pari päivää sarjakuvien parissa alkaa pohtia kahta asiaa. Ensiksi miettii, vieläkö löytyisi aikaa ja tilaa elämästä sen verran, että muuttuisi satunnaisesta lukijasta edes jonkintasoiseksi asiantuntevaksi harrastajaksi. Kun realisti minussa toteaa, ettei näin taida tapahtua, alkaa miettiä, milloin olisi seuraava sarjakuvien seurassa vietetty paripäiväinen. Ehkä jo ennen ensi kesää?

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Studioalbumit osa 68 (2/2): Pink Floyd (1975–2014)

Pink Floydin kahdeksan ensimmäistä levyä syntyivät nopeasti. Tahti jatkui kiivaana 1970-luvun loppuun, muuttuen sen jälkeen verkkaiseksi. Ensimmäisessä osassa puitiin kahdeksan levyä; nyt käydään läpi loput seitsemän albumia ilmestysmisjärjestyksessä.

Wish You Were Here (1975) on klassikko kannesta alkaen. Siinähän kaksi pukumiestä kättelevät, mutta toinen on liekeissä. Levyllä on viisi raitaa. aloittaa Syd Barretille omistettu yli 13-minuuttinen ”Shine on you crazy diamond parts 1–5”. Sitä seuraa hidastempoisen kohtalokas ”Welcome to the machine”. Kakkospuolen alussa on singlenäkin julkaistu ”Have a cigar”, jolla mainio Roy Harper vierailee laulajana. Tähän olen ensiksi tutustunut Primuksen loistavana versiona (löytyy yhtyeen miniälppäriltä Miscellaneous Debris). Sen jälkeen tulee mainio nimiraita ”Wish you were here”. Levyn päättää yli 12-minuuttinen ”Shine on you crazy diamond parts 6–9” eli yhdessä osat 1–9 kattavat kaksi kolmasosaa levyn kestosta. Albumi oli myynyt jo 2004 13 miljoonaa, joten epäonnistumiseksi sitä ei voi sanoa. Sekä Gilmour että Wright ovat pitäneet tätä parhaana Floyd-albumina. Onhan tämä erittäin onnistunut teos, mutta mainitaan kuitenkin kaksi muttaa. Mutta 1: onhan tuo yhdeksänosainen hirviö paikoitellen lievästi tylsä (ei, en tarkoita, että se olisi huono). Mutta 2: olisi myös ollut kiva kuulla Floyd-albumi, joka olisi täynnä kompakteja biisejä kuten ”Have a cigar”. Minusta Pink Floyd oli tässä vaiheessa uraa eittämättä hyvällä tavalla luova, mutta samalla oman visionsa vanki. Kantani heijastelee aikalaisarvioita enemmän kuin myöhemmin syntynyttä mestariteoksen mainetta.

Animals (1977) on tuttu kansi, mutta en muista kuunnelleeni levyä koskaan aikaisemmin! Tai jos olen, niin muistijäljet ovat mitättömiä. Levyllä on viisi raitaa. Ensiksi lauletaan possuista, sitten koirista, sitten taas possuista, joiden jälkeen lampaista ja lopuksi vielä kerran possuista. Välillä lyhyesti, välillä pitkästi. Leikki sikseen. Minusta kyse on poikkeuksellisen hienosta konseptialbumista, joka perustuu George Orwellin vuoden 1945 teokseen Eläinten vallankumous, mutta vaihtaa stalinismin kritiikin kapitalismin kritiikkiin. Ensimmäinen possu on lyhyt intro, jota seuraa levyä hallitseva 17-minuuttinen, monipolvinen mutta toimiva koiralaulu. 11-minuuttinen possulaulu on vielä parempi, ehkä siksi, ettei se ole aivan yhtä mahtipontinen ja kompleksinen. 10-minuuttinen lammaslaulukin kelpaa. Viimeinen possulaulu on lyhyt epilogi. Kyse on pitkälti Watersin visiosta. Vain pitkässä koiralaulussa Gilmour on toisena säveltäjänä, muuten ne ovat Watersin nimissä. Tämä oli tavallaan merkkipaalu kosketinsoittaja Richard Wrightin lähdölle bändin virallisesta kokoonpanosta. Itse levy on saanut arvioita täysistä pisteistä aina kahteen viidestä. Ylistykset on helppo ymmärtää; kriittiset äänet pitivät bändin sanomaa vähän tylsänä ja kyynisenä. Kun samaan aikaan kuunneltiin Abbaa ja punkkia, niin voi sanoa, että monenlaista oli tarjolla, kukin hyvää omilla tonteillaan.

The Wall (1979) kuuluu kaikkien aikojen suosikkilevyihini. Tai oikeastaan siihen pohjautuva elokuva kuului toistuvasti katsottuihin lukioaikana. Ostin Roger Watersin The Wall -liven tuplavinyylinä Anttilasta hintaan 14.95 markkaa. Aika sopiva hinta, vai mitä? Vasta paljon myöhemmin ostin Aabiskukko ja levylautanen -nimisestä turkulaisesta divarista alle 40 markan hintaan The Wall tuplavinyylin. Ei ollut kallis sekään laatuun nähden. Levy on myynyt lähes 12 miljoonaa (eli 24 miljoonaa vinyylilevyä, jos niin halutaan laskea). Pääosin se on saanut kiittäviä arvioita, mutta aina mukaan mahtuu muutama kriittisempi ääni. Se on tiiviisti rakennettu konseptilevy Pinkistä, joka menettää isänsä toisessa maailmansodassa, kokee kovia koulussa, tulee rokkitähdeksi ja ajautuu eristyksiin. Metaforisesti näin rakentuu seinä Pinkin ja muun maailman välille – teema, johon kasvavien teinien on helppo samaistua, vaikka tulkinnat olivat ainakin omalla kohdallani hieman bändin sanomasta poikkeavia. Ei ole sattumaa, että olen katsonut albumiin perustuvan leffan noin 15 kertaa teininä. En pysty kuuntelemaan albumia ilman historiaa, mutta edelleen biisit kuulostavat erittäin hyviltä ja kokonaisuus harkitulta. Jopa ”Young lust”, joka toisessa asiayhteydessä olisi maailman urpoimman rokkibiisin tittelistä vakavasti kamppaileva ehdokas, on tällä levyllä paikallaan. Vaikka kyse on kokonaisuudesta, joka on mahtipontinen ja tavallaan suuruudenhullu, se on täynnä melko helposti lähestyttäviä biisejä, toisin kuin moni muu Floyd-albumi.

Final Cut (1983) on ainoa Floyd-albumi, jolla kosketinsoittaja Richard Wright ei ole mukana (myöhemmin hän oli ”ulkojäsenenä”). Se on myös viimeinen, jolla Roger Waters soittaa. Siihen nähden on mielenkiintoista, miten vahvasti se on Waters-levy: hän on säveltänyt koko paketin ja laulaa kaikki paitsi yhden (Gilmourin laulama ”Not now John”). Myös hallitseva teema on Watersille henkilökohtainen – isän varhainen menetys toisessa maailmansodassa, yhdistettynä tuolloin ajankohtaiseen Falklandin sotaan ja nousevaan Thatcherismiin. Yhtyeen aikaisempaan tahtiin verrattuna levytystauko oli pitkähkö – neljä vuotta. Albumi sai hyvin vaihtelevia arvioita. Sama näkyy myynnissä: se meni Briteissä listaykköseksi, mutta sen kokonaismyynti on huomattavasti heikompi kuin yhtyeen suosituimpien albumien. Kun Q-lehti listasi masentavimmat albumit, Final Cut sai kyseenalaisen kunnian olla mukana. Teos on tunnelmallisesti The Wallin sukulainen, mutta sen dynamiikka ei toimi yhtä hienosti, ja välillä se puuttuu. Kyse on tasaisemmasta levystä ja sävellyskynä ei ole ollut aivan yhtä terävä. Gilmourin tunnistettavasta kitarasoundista huolimatta se tuo mieleen Watersin soolot, joista innostuin myöhäisteininä. Siksi kai tämäkin kuulostaa hyvältä.

A Momentary Lapse of Reason (1987) on jännä tapaus. Se on ensimmäinen Floyd-albumi, jonka ilmestymisen noteerasin, varhaisteininä tosin. Videoraita ”Learning to fly” pyöri muistaakseni Hittimittarissa. Ei se aivan Europen tasoiselta kamalta kuulostanut, mutta jotain etäisesti viehättävää siinä oli. Itse levy menestyi paremmin kuin edellinen, mikä varmasti viehätti Gilmouria, josta oli Watersin lähdön jälkeen tullut yhtyeen uusi johtaja. Historiaan levy on kuitenkin jäänyt yllätyksettömänä albumina, joka on esittäjän nimeä lukuun ottamatta Gilmourin soololevy. Itselleni Gilmourin kitara sopii yhteen Watersin rosoisempien ja haastavampien hetkien kanssa. Pelkkä Gilmour jättää vähän hailakan maun. Turvallista ja pöhöttynyttä, välillä hyvinkin kaunista, mutta ei koskaan omaa turva-aluetta ylittävää. 

The Division Bell (1994) tuli lainattua Turun kaupunginkirjastosta ja nauhoitettua c-kasetille melko pian sen ilmestyttyä. En tosin jaksanut kuunnella sitä keskittyneesti oikeastaan kertaakaan, mutta annoin sen soida silloin tällöin taustalla, terapeuttisena rentoutumismusiikkina, kun en halunnut täyttä hiljaisuutta mutta en myöskään kuunnella suosikkiartistejani. Yritin myös testata omia rajojani altistamalla itseäni lempigenreistäni poikkeavalle musiikille eli tehdä sitä, mihin Pink Floyd ei Gilmourin komennossa koskaan kyennyt. Nyt kuunneltuna huomaan, että siellä on tuttuja biisejä eli jotain jäi c-kasetista mieleen. Levy on kuitenkin ulkokultainen. Se näyttää Pink Floydilta, se kuulostaa soundillisesti Pink Floydilta, mutta älä anna sen hämätä, se on Pink Floydia. Tosin se kuulostaa siltä, kuin joku simuloisi Pink Floydia, sillä biisien taso ei huimaa. Itse toisinaan sympatisoin tällaisia levyjä, joiden kohokohdat ovat muutamassa niukasti keskitason ylittävässä biisissä. Albumin nimi tulee brittiparlamentin kellosta, jota soitetaan, kun erimielisyyksistä on äänestettävä ja valittava puolensa.

Endless River (2014) tuli kuunneltua heti ilmestyttyä. Siinä on hienoja palasia, mutta sellaiseksi ne jäävätkin – aihioiksi, joissa on käytetty vanhoja ja uusia palasia. Tässä vaiheessa perustajajäsen ja kosketinsoittaja Richard Wright oli kuollut, joten levystä tuli jonkinlainen tribuutti hänelle. Albumilla on hyvin vähän laulua ja ysärin muotisana ambient kuvaa melko hyvin sen sisältöä, vielä paremmin kuin edellisen levyn. Tuskin kukaan yksittäisten biisien latailija innostui, sillä kohteena oli aikaisempien sukupolvien albumeihin uppoutuvat kuulijat. Silti on vaikea puhua kokonaisuudesta. Ei ihme, että arviot olivat vaihtelevia. Myönteisetkin kriitikot suhtautuivat levyyn kuin vanhukseen – on kiva, että se on aktiivinen mutta ei sitä jaksa kuunnella kovin intensiivisesti. Myönteinen suhtautuminen oli kuin vanhukselle annettu lämmin halaus – se on yhteistä historiaa  muistava ja vilpitön, koska tiedetään, että pian se ei enää ole mahdollista. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa onnistuneelta, rauhoittavalta musiikilta, mutta ei siltä, että sen on tehnyt yksi maailman arvostetuimpiin kuuluva yhtye.

Pink Floyd jäänee minulle ambivalentiksi yhtyeeksi. Yhtäältä ymmärrän ja tunnen sen arvon. Sillä on muutamia mahtavia ja tyylillisesti erilaisilla tavoilla onnistuneita hetkiä alun psykedeliasta eteenpäin. Se on kunnianhimoinen yhtye, jonka tarkkuus ulottuu yksittäisistä biiseistä albumikokonaisuuksiin ja kansitaiteeseen. 

Toisaalta se kuulostaa paikoitellen 1970-luvun progemöhkäleeltä, 1980-luvun pöhöttyneeltä stadionrokilta ja 1990-luvun new age -henkiseltä  mietiskelymusiikilta. Läpi vuosien se on kuulostanut yhtyeeltä, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Kun kuulen jonkun hehkuttavan yhtyettä ylitsevuotavasti, otan yleensä jälkimmäisen kannan. Kun kuulen jonkun parjaavan yhtyettä, otan ensin mainitun kannan. Minun kanssani ei siis kannata keskustella Pink Floydista, jos itse vihaat tai rakastat sitä palavasti, koska hankaan vastaan molemmissa tapauksissa.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Studioalbumit osa 68 (1/2): Pink Floyd (1967–1973)

Suhteeni Pink Floydiin on ollut ambivalentti. Kun toisille se on maailman tärkein bändi, minulle se on ollut paikoitellen tylsä ja puuduttava. Kun toisille se on ollut yhdentekevä, minulle siitä on löytynyt palasia, jotka ovat kiehtoneet kovasti. Lukiossa yhtyeen The Wall oli ulkomaisten Top 5 -listalla, jonka muut levyt taisivat olla pelkkää Pixiesiä. Myöhemmin kiinnostuin yhtyeen psykedeelisemmästä puolesta. Progressiivisuudesta olen aina pitänyt enemmän politiikassa kuin musiikissa.

Pääosa bändin studiolevyistä on löytynyt joko hyllystäni tai ulkoiselta kovalevyltä vuosikausia. Tai enimmäkseen jälkimmäiseltä. En kuitenkaan ole koskaan kuunnellut albumeita systemaattisesti. Voi jopa olla, että joku levy on jäänyt käytännössä kokonaan kuuntelematta. Olisiko aika tehdä asialle jotain?

Tarkoitukseni on kuunnella levyt läpi ja kommentoida niitä. En aio kirjoittaa tiivistelmää bändin tarinasta. Hyllyssäni pölyttyy Mark Blaken yli 400-sivuinen Pigs Might Fly: The Inside Story of Pink Floyd (2007), jossa olen päässyt vasta sivulle 40.

The Piper at the Gates of Dawn (1967) löytyy levyhyllystäni. Se oli tarjolla parilla punnalla, kun finanssikriisi iski Britannian levykauppoihin. Painokseni on vieläpä sellainen, jossa on sama levy kahdesti – monona ja stereona. Ei paha hinta klassikosta, ja ainoasta Floyd-albumista, jonka yleisilmettä myöhemmin mielenterveytensä menettänyt Syd Barrett dominoi. Iso osa biiseistä on hänen tekemiä ja laulamia. Ainoastaan ”Take up thy stethoscope and walk” on täysin basisti Roger Watersin nimissä. Levy on täyttä psykedeliaa, mutta biisimitat ovat maltillisia. Vain b-puolen aloittava ”Interstellar overdrive” on pitkä, yli 9 minuuttia. Se onkin levyn kohokohta ja esikuva monille nykyisille uuspsykedeliaan kallellaan oleville bändeille. Kokonaisuus on mainio, enkä osaa oikein kirjoittaa yksittäisistä raidoista. Avausraita ”Astronomy domine” on muuten Voivodin koveroima ja kakkosraita ”Lucifer Sam” valloittaa lucifermaisella riffillään. Levyn heikointa antia on kansi. Klassikko-status on ansaittu, mutta ei tämä silti ole itselleni aivan maailman tärkeimpien levyjen joukossa. Yhdysvaltain painokseen laitettiin avausraidaksi sittemmin klassikoksi muodostunut ”See Emily play”, jota ei löydy brittipainokselta.

A Saucerful of Secrets (1968) sisältää jo kitaristi David Gilmouria, koska Sydin käyttäytymisestä oli tullut epävakaata niin lavalla (tarkoituksellinen kitaran laittaminen epävireeseen) kuin haastatteluissa (vakiovastauksena välinpitämätön tuijotus). Mutta myös Barrett on levyllä. Tosin hänen sävellyksiään on vain yksi, levyn päättävä ”Jugband blues”, joka kaikessa leikkisässä sirkushenkisessä barretmaisuudessaan sopii huonosti levyn muuhun materiaaliin. Levyn pääasiallinen säveltäjä on Roger Waters. Levy onkin yleisilmeeltään hitaampi, synkempi ja sisäänpäin kääntyneempi kuin debyytti. Siinä on hyviä raitoja, mutta sitä dominoi nimibiisi. Jos se on jonkun mielestä nerokas biisi, niin olkoon – itse en pidä sitä juuri minkään arvoisena. Sen sijaan ”Set the controls for the heart of the sun” on levyn kohokohta. Myös avausraita ”Let there be more light” ja ”Corporal Clegg”, joka on ensimmäinen monista yhtyeen sota-aiheisista kappaleista, ovat hienoja: kokeellista ja psykedeelistä mutta ei itsetarkoituksellista äänisekoilua. Albumin aikalaisvastaanotto oli maltillisen myönteistä: sitä pidettiin pienenä pettymyksenä debyyttiin verrattuna. Kannen on tehnyt klassikkosuunnittelija-kollektiivi Hipgnosis (käytännössä Floydin kohdalla Storm Thorgerson).

More (1969) on ääniraita samannimiseen elokuvaan. Ja kannella on sama suunnittelija kuin edellisellä. Avauspuolen kakkosraidalla ”The nile song” bändi rokkaa hevimmin kuin koko uransa aikana yhteensä. Myös b-puolen toinen biisi, ”Ibiza bar” on muuta albumia rankempaa. Pääosin levy koostuu kuitenkin instrumentaaleista, mikä sopiikin elokuvan ääniraidaksi, mutta tässä tapauksessa huonosti kotikuunteluun. Waters kunnostautuu pääasiallisena säveltäjänä ja Gilmour hoitaa laulun. Ehkä hienoin raita on kauniilla melodialla varustettu ”Cymbaline”. Siispä: pari toimivaa raitaa ja loput turhaa.

Ummagumma (1969) on erikoinen tuplalevy. Ensimmäinen koostuu yhtyeen senhetkisestä livesetistä. Toinen käsittää jäsenten soololevytyksiä (Watersilta kaksi ja Wrightiltä, Masonilta ja Gilmourilta yksi). Livevedoissa on avauslevyn avausraita, aina toimiva ”Set the controls…”, alkujaan singlen b-puolena julkaistu ”Careful with the axe, Eugene” ja nyt jo paremmalta kuulostava ”A Saucerful of secrets”. Toinen levy alkaa Wrightin piinaavalla, yli 13-minuuttisella roskalla ”Sysyphus (parts 1–4)”. Watersin ”Grantchester meadows” on puolestaan linnunlurituksella taustoitettua hippifolkia. Itse sävellys on kelvollinen, mutta en tiedä, millaisessa olotilassa ärsyttäväksi yltyvä linnunlaulu on ollut nerokas idea. Kummallisempaa on vain se, että se on tuntunut hyvältä idealta myös toteutusvaiheessa. Sitä seuraava Watersin ”Small species…” on puolestaan pienimuotoisena taideteoksena mainiosti toimiva äänikollaasi, mutta ei sitäkään kotioloissa päivittäin kuuntele. Gilmourin yli 12-minuuttinen ”The Narrow way” kasvaa loppua kohden kuulostaen tasokkaalta myöhemmältä Floydilta. Masonin biisi on lähinnä tuulen huminaa ja ärsyttävää rytmileikkiä. Kansisuunnittelijana toimi taas Hipgnosis.

Atom Heart Mother (1970) koostuu a-puolen yli 20-minuuttisesta nimibiisistä ja b-puolen kolmesta lyhyemmästä sekä 13-minuuttisesta lopetuksesta. Kuudesta osasta koostuva nimiraita sisältää progressiivista bluesjammailua, sinfonista hidastempoista rokkia ja kokeilevampia elementtejä. Ihan kiva tämä pöhöttävä, kohtuullisen hyvistä elementeistä koostettu biisi on, mutta ei mikään henkilökohtaisesti koskettava teos. Kuriositeettina mainittakoon, että Kubrick halusi käyttää biisin osia Kellopeli appelsiinissa, mutta bändi kieltäytyi. Levyn kohokohta on Rick Wrightin säveltämä ja laulama monipuolinen, puhaltimin varustettu, välillä Beach Boysilta kuulostava singlebiisi ”Summer ´68”. Aikalaisarviot olivat vaihtelevia, mutta enemmän varauksellisia kuin ylistäviä. Mielestäni kyse ei ole mistään mestariteoksesta, vaan muutamia hyviä hetkiä sisältävästä epätasaisesta albumista. Jotenkin samaa todistaa Hipgnosisin suunnittelema lehmäkansi – on vaikea päättää, onko se kelvoton vai nerokas.

Meddle (1971) rakentuu toisin päin. A-puolella on säädyllisen mittaisia raitoja, kun taas kääntöpuolella on yli 20-minuuttinen ”Echoes”. Tällä albumilla Gilmour ottaa selvästi suuremman roolin säveltäjänä. Tosin onnistunut avausraita, ”One of these days” on koko bändin nimissä. Se on kokeileva mutta samalla eteenpäin runttaava instrumentaali. Sen jälkeen tulee lyhyempiä, folkahtavia – sekä verrattain kauniita että hupsuttelevia – raitoja. Levyn päättää mahtipontinen, myöhempää Floydia ennakoiva ”Echoes”, jossa on hienoja osia. Kokonaisuus on tunnelmaltaan kovin epätasainen irrallisten, mutta paikoitellen hyvien raitojen kooste.

Obscured by Clouds (1972) palaa standardimuotoon sikäli, että yksikään raita ei ole yli kuutta minuuttia. Albumi tosin on ääniraita Barbet Schroederin elokuvaan La Vallée. Levyä ei arvosteta Floydin huipuksi, mutta siinä on ihan kelvollisia, joskaan ei vallankumouksellisia kappaleita. ”Burning bridges” on totaalisen standardoitua ja turvallista Floydia, samoin kuin instrumentaali ”Mudmen”, kun taas ”The Gold it’s in the…” jopa hard rokkaa 70-luvun tyyliin, ja ilman kosketinsoittimia. Ehkä juuri siksi osa bändin faneista ei pidä siitä.

The Dark Side of the Moon (1973) on tuttu levy, johon en koskaan ole päässyt sisälle yhtä vahvasti kuin miten arvostettu se on. Oman kappaleeni ostin Pietarista 2000-luvun alussa. Nytkään ei riitä yksi kuuntelu, kun yritän miettiä, onko kyseessä pöhöttynyt ja yliarvostettu klassikko vai oikeasti hieno albumi. Jään taas jonnekin välimaastoon. Levy alkaa hitaasti ”Speak to me” ja ”Breathe” ei lähde lentoon vaikka antaakin lupauksia paremmasta. ”On the run” taas pitkittää jännitystä junnaavuudellaan. Tässä vaiheessa alkaa epäillä, onko levyssä mitään tolkkua. ”Time” alkaa onnistuneella äänimaisemalla ja rytmityksellä, muuttuen sitten aika tavanomaiseksi mutta iskeväksi biisiksi. A-puolen päättävä ”Great gig in the sky” nostaa tunnelmaa korkeuksiin, mutta en pääse ratkaisuun, onko Clare Torryn hoilotus jotenkin hienoa vai ärsyttävää. Draaman kaaren kannalta se on juuri oikea päätös, samoin kuin b-puolen upea kassakone-aloitus kappaleessa ”Money”. Se onkin aika hieno, rytmibluesiin kallistuva biisi. Albumin pisin raita, liki 8-minuuttinen ”Us and them” menee takaisin tyypilliseen hidastempoiseen, tunnelmoivaan ja mahtipontisiin mittoihin kasvavaan Floydiin. ”Any colour you like” on instrumentaali, jonka tehtävänä on luoda hengähdystauko levyn kaareen. ”Brain damage” muistuttaa hieman vanhempaa folkahtavaa Floydia yhdistettynä levyn mahtipontiseen yleisilmeeseen. Se on se, jossa lauletaan ”I’ll see you on the dark side of the moon”. ”Eclipse” on levyn paketoiva lopetusvirsi kaiken harmoniasta ja yhteydestä. Siinä muut naiset varmistavat, että lopetus on yhteismitallinen a-puolen päätöksen kanssa. Albumi oli menestys heti ilmestyttyään; se on edelleen yksi maailman myydyimmistä levyistä.

Vaikka kuvaukseni ovat paikoin nuivia, kenties jopa vähätteleviä, niin onhan tämä aika huikea kahdeksan teoksen setti, joka saatiin aikaan reippaasti alle kymmenessä vuodessa.

Seitsemän seuraavaa studioalbumia käydään läpi toisessa osassa. Niiden tekemiseen yhtyeeltä meni noin 40 vuotta.