tiistai 23. lokakuuta 2012

Studioalbumit osa 3: Killing Joke


Kun pikkupoikana kiertelin usein levykauppoja, jäi valikoimista mieleen joitakin kansia artisteilta, joiden musiikkiin ei kuitenkaan tullut heti tutustuttua. Inspiral Carpets oli muutaman vuoden ajan tällainen yhtye. Toinen oli Killing Joke.

Teini-ikäisenä ostamallani goottimusaa ja post-punkkia sisältävällä kokoelmalevyllä oli Killing Joken ”Love Like Blood”. Se kuulosti hyvältä, mutta ei varsinaisesti sellaiselta, joka olisi pakottanut tutustumaan yhtyeeseen tarkemmin. Ajan kuluessa hahmotin, että yhtyeen tuotannosta löytyy goottimusaa ja postpunkkia sekä myöhemmin industrial-metallia.

Goottiyhtyeistä esimerkiksi Bauhaus ja Sisters of Mercy olivat levylautaseni vakiokauraa, toisin kuin Killing Joke. Postpunkista Fall, Gang of Four ja monet muut iskivät Killing Jokea suoremmin. Teollisuusmetelistä Ministry, Nine Inch Nails, Skinny Puppy ja Nitzer Ebb olivat valintojani ennen Killing Jokea. Yhtye jäi kaikkien genrejen väliin.

Kuuntelin läpi 11 albumia ja yleiskäsitykseni on edelleen sama. Yhteensä 15 studioalbumia vuosien 1980 ja 2012 välillä tehnyt Killing Joke jäänee ainiaaksi kategoriaan ”ihan kiva” – kuvaus, joka voi raivostuttaa yhtyettä ja sen faneja. Mitä tahansa yhtyeestä ajatellaan, se ei halua olla ”ihan kiva”.

Neljä ensimmäistä albumia – Killing Joke (1980), What’s THIS for…! (1981, kansi kuvassa), Revelations (1982) ja Fire Dances (1983) – ovat gootahtavaa postpunkkia. Ensialbumilta löytyy ”Wardancen” kaltainen klassikko. ”Love Like Blood” ilmestyi viidennellä albumilla Night Time (1984), mutta siltä löytyy tunnetumpi kappale ”Eighties”, josta Nirvanan ”Come as You Aren” kitarariffi on lainattu. Sitä käytettiin myös The 80’s Show’n tunnuskappaleena.

Brighter than a Thousand Suns (1986) jatkaa samalla linjalla, mutta sitä seurannut Outside the Gate (1988) siirsi kitarat syrjään syntetisaattorin tieltä. The Courtauld Talks (1989) on pääasiallisesti puhelevy, jossa on pientä näppäilyä luomassa tunnelmaa Jaz Colemanin okkultististen jorinoiden lomaan. Tämän jälkeen suunta muuttui, mutta valitettavasti Spotify ei tarjoa pääsyä neljään seuraavaan studioalbumiin.

Extremities, Dirt & Various Repressed Emotions (1990) on minulle tuntematon levy, mutta se aloitti suunnan kohti teollisuusmetallia. Sitä seuranneet metallinen Pandemonium (1994) ja alternative-trendiä mukaillut Democracy (1996) ovat hataran muistini mukaan asiallisia oman aikansa – ja ehkä jopa aikaansa sidottuja – teoksia. ”Democracy”-kappale oli jonkinlainen MTV:n altsuhitti. Vuoden 2003 Killing Joke on raskaampi metallialbumi, jolla on hienoja kappaleita kuten ”You’ll Never Get to Me”.

Hosannas from the Basements of Hell (2006) tuli tutuksi nyt ensimmäistä kertaa. Se on  jykevää ja brutaalia gootti/industrialmetallia, mielestäni yksi yhtyeen parhaista. Absolute Dissent (2010) jatkaa askeleen kevyemmällä linjalla, mutta on pieni pudotus edeltäjäänsä ja seuraajaansa MMXII (2012) verrattuna.

Killing Joke on siitä erikoinen yhtye, ettei sillä ole poikkeuksellisen hyviä eikä erityisen huonoja albumeita. On kuitenkin helppo kuvitella yhtyeelle vannoutuneita seuraajia. Samalla on mainittava, että itse Killing Joke on seurannut trendejä postpunkista ja goottipopista industrialiin ja alternativeen, ja edelleen 2000-luvulla metalliin. Riippumatta valitusta tyylistä ja genrestä, yhtye on onnistunut tekemään tasalaatuista, itsensä näköistä musiikkia.

Seuraavassa osiossa – jos sellainen joskus valmistuu – on kuunneltu ahkerasti Ry Cooderia tai sitten jotain aivan muuta.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Uskonnottomuuden tutkimus


Osallistuin äskettäin Edinburghissa paneeliin, jossa keskusteltiin uskonnottomuudesta. 

Paneelin aihe tiivistyi kysymykseen siitä, onko aiheen tutkiminen tarpeellista ja mielekästä juuri uskontotieteessä. Minun lisäksi osallistujia oli Hollannista, Yhdysvalloista ja Briteistä.

Olen seurannut läheltä viime vuosina tapahtunutta uskonnottomuuden eri muotojen tutkimuksen nousua. Vain osa aiheeseen liittyvästä työstä tehdään uskontotieteessä. En ole perusteellisesti miettinyt, miksi aihe ei sopisi uskontotieteeseen, koska en ole lukenut yhtään hyvin argumentoitua tekstiä, jossa haluttaisiin vartioida ja kaventaa oppiaineen rajoja. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että hiljaista vastarintaa esiintyy: uskontotiede tutkii uskontoa ja sillä hyvä.

Oma kantani on toisenlainen. Ajattelen, että uskontotieteilijät ovat uskonnon kategorian ja siihen liittyvien kysymysten asiantuntijoita. Tosin tätä kautta – ja tästä näkökulmasta – uskontotieteilijät ovat myös kulttuurin ja yhteiskunnan asiantuntijoita. Mutta miten voi olla uskonnon kategorian asiantuntija, jos ei ymmärrä uskonnon ja uskonnottomuuden rajanvetoja, joiden varaan yhteiskunnat organisoituvat?

Kyse ei ole siitä, että uskonto ja uskonnottomuus olisivat jotenkin selvärajaisia kategorioita, joihin ihmiset ja instituutiot voitaisiin ongelmitta luokitella. Kyse on siitä, että rajanvedot uskonnon ja ei-uskonnon välillä ovat historiallisesti muuttuvia konstruktioita, joilla on melkoisen suuri vaikutus yhteiskuntien ja yksilöiden toimintaan ja olosuhteisiin.

Itse keskustelu tuntui melko polveilevalta, mutta itseäni yllätti hieman, miten kriittisesti panelistit suhtautuivat käsitteeseen ’non-religion’. Yllätti siksi, että en tiedä jokaisen osallistujan taustoja ja sitä, mitä he assosioivat käsitteeseen. Paneelissa näiden taustojen perusteellinen purkaminen ei ollut mahdollista.

Ehkä tilanne, jossa keskustelijat eivät tunne toisiaan, ei ole paras mahdollinen lähtökohta fokusoituneelle keskustelulle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei paneeli olisi toiminut ajatusten herättäjänä. Omalta osaltani en yrittänyt rakentaa väittelyä muiden kanssa, vaan keskityin sanomaan edellä mainitut käsitykseni.

Keskustelu nauhoitettiin ja se julkaistaan Religious Studies Project -verkkosivulla myöhemmin. Tarkkaa ajankohtaa en tiedä, koska se luultavasti julkaistaan samanaikaisesti parin muun samaa aihepiiriä sivuavan haastattelun kanssa.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Belgiassa tehtiin jotain oikein


Niin kauan kuin olen seurannut jalkapalloa, Suomi on otellut tasaväkisesti Belgiaa vastaan. Belgialla on roppakaupalla kokemusta ja jonkin verran myös menestystä arvoturnauksista, mutta keskinäisissä otteluissa Suomi on ollut niskan päällä tai sitten pelannut tasan muistaakseni ainakin viimeiset viisitoista vuotta – tilastoja en ole etsinyt.

Meneillään olevissa MM-karsinnoissa Suomi kamppailee tasaväkisesti Georgian ja Valko-Venäjän kanssa lohkonsa kolmannesta sijasta kaukana Espanjan ja Ranskan takana.

Belgia puolestaan kamppailee vakavasti lohkovoitosta Kroatian ja Serbian kanssa. Skotlannilla ja Walesilla on vielä mahdollisuutensa, kun taas Makedonia varannee viimeisen sijan.

Belgia on pelannut vasta kolme ottelua, mutta se kaatoi vieraissa Walesin 0-2. Kotona pisteet tasattiin Kroatian kanssa tuloksella 1-1. Vieraissa taas kaadettiin Serbia tylysti 0-3. Seurauksena on lohkon paalupaikka.

Riippumatta siitä, voittaako Belgia lohkonsa, siellä on tehty jotain oikein. Tämän perusteluksi riittää joukkueen nimilista, joka ei jätä kylmäksi ketään lajin tuntijaa. Erityisesti valioliigan alkukauden tähdissä on yllättävän monta belgialaista.

Belgian puolustuksesta löytyvät esimerkiksi Manchester Cityn toppari Vincent Kompany, Arsenalin kapteeni Thomas Vermaelen ja Tottenhamin Jan Vertonghen.

Keskikentällä pelaavat kymmenien miljoonien summalla Pietarin Zenitiin siirtynyt Axel Witsel, Tottenhamin Moussa Dembélé, Chelsean Kevin de Bruyne, joka on lainassa Werder Bremenissä sekä yksi suosikkifutaajistani, rintapelin kuningas, Evertonin Marouane Fellaini.

Joukkueen hyökkäyskaluston tähti on kymmenillä miljoonilla Chelseaan ostettu Eden Hazard. Eikä siinä vielä kaikki. Christian Benteke on nousemassa vauhdilla Aston Villan ykköshyökkääjäksi, Kevin Mirallas on säväyttänyt Evertonin riveissä ja Chelseassa penkkiä lämmittänyt Romelu Lukaku on West Bromwichin riveissä väläyttänyt potentiaaliaan.

Lisäksi maalivahti Simon Mignolet vahtii seuratasolla Sunderlandin veräjää.

Suomen maajoukkueessa vain Roman Eremenko on viime vuosina ollut kansainvälistä tasoa, jonne kaikki edellä mainitut kuuluvat. Jos joukkueet kohtaisivat nyt, en laittaisi tilipussiani Suomen menestyksen varaan.

Kenties joku osaisi tarjota analyysin siitä, mitä Belgiassa tehtiin oikein. Se oli jotain, mitä Suomessa ei tehty. Onhan siellä tuplasti asukkaita, mutta kysynpä kuitenkin.

En välitä kritisoida Suomen maajoukkueen otteita yleisesti, sillä pelaajamateriaali on tällä hetkellä riittämätön. Tämän lyhyen tekstin taustalla on belgialaisten pelaajien otteiden ihastelu erityisesti valioliigassa.

Tähtipelaajien rypäs näyttää hitsautuneen myös toimivaksi maajoukkueeksi. Tällä hetkellä siitä kirjoitetaan täällä Skotlannissa erittäin kunnioittavaan sävyyn, ennen tiistain karsintaottelua. Ainakaan lehdistö ei ole aliarvioinut vastustajaa.

(Akateemisten bloggausten kirjoittamiseen ei ole riittänyt aikaa muilta kirjoitustöiltä, mutta tein tutkimuspainotteisen kotisivun osoitteeseen http://teemutaira.wordpress.com. Sieltä löytyy informaatiota tutkimuksistani ja julkaisuistani, mikäli kiinnostaa.)

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Studioalbumit osa 2: Sparks


Toinen setti studioalbumien kuuntelua kronologisesti – ja arpa osui Sparksiin. En ole aikaisemmin ollut erityisen kiinnostunut yhtyeestä. Vuoden 1974 Kimono My House on tullut kahlattua läpi ja muutama vuosi sitten ostin polkuhintaan kolmen cd:n Sparks-paketin, jossa oli pari studioalbumia ja best of -kokoelma.

Vähitellen aloin ajatella, että yhtyeeseen olisi syytä tutustua paremmin. Nyt kuuntelin yhteensä 21 studioalbumia, vain Music that You Can Dance to (1986) jäi väliin. Ja se, oli matka.

Karkeasti yhtyeen uran voi jakaa neljään tyylilliseen vaiheeseen. Varhainen eli 1970-luvun tuotanto on jonkinsorttista glampoppia. 1980-luvulla yhtye teki syntikkaelektroa. Saman vuosikymmenen lopulla ja 1990-luvulla yhtye etsi itseään, ja kuulosti siltä, ettei löytänyt, mutta levytti muutamia hienoja kappaleita. 2000-luvun uudelleensyntyminen tarkoitti jonkinlaista kamaripopin ja taidepopin riisutun mutta toisteisen ilmaisun onnistunutta synteesiä.

Lyriikat ovat aina olleet olennainen osa Sparksin nokkelaa huumoria, joka ottaa etäisyyttä rockin autenttisuusolettamuksesta. Esimerkiksi käy loistava ”I Married Myself”, jossa kertoja uskoo liiton tällä kerralla kestävän ja ”Metaphor”, jossa pohditaan metaforien merkitystä yksinäisyyden välttämisessä.

Yhtye aloitti uransa nimellä Halfnelson, mutta pian veljekset vaihtoivat nimen Sparksiksi (veljekset – Marx brothers – Sparks brothers – Sparks). Varhaiset 1970-luvun albumit ovat kelvollisia, mutta vasta kolmas Kimono My House (1974) räjäytti pankin glam-hitillä ”This Town Ain’t Big Enough for the Both of Us”. Samana vuonna ilmestynyt Propaganda (1974) jatkaa vahvaa linjaa, ja sisältää yhden suosikeistani (”Achoo”).

Suunta kääntyi maltillisesti alaspäin. Indiscreet (1975), Big Beat (1976) ja Introducing (1977) eivät vähäisellä kuuntelulla nouse parin edellisen tasolle. Tosin Indiscreetillä on hienoja glam-paloja ja Big Beatin ”I Bought Mississippi River” on valtavan upea. Nämä eivät ole huonoja levyjä, mutta näissä yhtyeen tarina polkee paikallaan.

Vuoden 1979 No1 in Heaven oli osoitus nahan luomisesta. Giorgio Moroderin tuottama syntikkavetoinen albumi oli kompakti kokonaisuus ja toi yhtyeelle hieman menestystä. Sitä seurannut Terminal Jive (1980) ei täysin vakuuta, vaikka ”When I’m with You” olikin hitti Ranskassa. Harold Faltermeyerin ja Giorgio Moroderin hääräily tuottajina kertoo, ettei glam enää kuvannut yhtyeen genreä alkuunkaan. Whomp that Sucker (1981) ei ole yhtyeen parasta tasoa, vaikka ”That’s Not Nastassia” on aika mainio biisi.

Kaksi seuraavaa, Angst in My Pants (1982) ja In Outer Space (1983) ovat keskenään erilaisia, ja ne lukeutuvat yhtyeen parhaimmistoon. Erityisesti yksittäiset kappaleet, kuten edellisen ”Sextown USA” ja jälkimmäisen ”All you ever think about is sex” ovat ehdottomia pophittejä.

Tie 1980-luvun syntikkapopissa alkoi päätyä umpikujaan. Seuraavat levyt Pulling Rabbits out of a Hat (1984) – vuoden 1986 albumia Music that You Can Dance to en ole kuullut – kasarisoundein varustettu Interior Design (1988), nokkelasti nimetty ja toisentyyppisin kasarisoundein varustettu Gratuitous Sax & Senseless Violins (1994), Plagiarism (1997) ja Balls (2000) ovat kaikki jokseenkin hukassa olevien veljesten tuotoksia. Tämä on mielestäni yhtyeen heikoin vaihe, vaikka voin kuvitella kuuntelevani näitä albumeita jatkossakin. Mutta en kovin usein. Jälkiviisaasti voi sanoa, että Balls, esimerkiksi kappaleet ”Scheherazade” ja ”Aeroflot”, antaa jo vihjeitä siitä, mihin suuntaan yhtye eteni jatkossa.

Vasta vuoden 2002 Lil’ Beethoven kirkasti seuraavan vaiheen, toisteisen taide- ja kamaripopin. Albumi ei ole hittikimara, mutta siitä alkaa yhtyeen uusi ja parempi aika. Hello Young Lovers (2006) jatkaa ja jalostaa tätä hieman kaupallisempaan suuntaan. Myös Exotic Creatures from the Deep (2008) jatkaa samassa linjassa.

Popmusikaali The Seduction of Ingmar Bergman ilmestyi vuonna 2009. Vaikka en usko albumin pysyvän kovin monen soittimessa pitkään, se on myönteisellä tavalla varsin omaperäinen teos.

Jos Sparks-suohon on liian helppo upota, suosittelen seuraavia yksittäisiä kappaleita. Ne muodostavat läpileikkauksen yhtyeen eri tyyleistä ja aikakausista, mutta ovat samalla minun tämänhetkinen ”Sparks-hittikimara” ja ”parhaat”-kokoelma. Valitsin korkeintaan yhden per albumi, joten listasta puuttuu muutama helmi.

Fa La Fa Lee (Sparks 1972)
Do-Re-Mi (A Woofer in Tweeter’s Clothing 1973)
This Town ain’t Big Enough for the Both of Us (Kimono My House 1974)
Achoo (Propaganda 1974)
Happy Hunting Ground (Indiscreet 1975)
I Bought the Mississippi River (Big Beat 1976)
Occupation (Introducing 1977)
The Number One Song in Heaven (No1 in Heaven 1979)
That’s Not Nastassia (Whomp that Sucker 1981)
Sextown USA (Angst in my Pants, 1982)
All You Ever Think about is Sex (In Outer Space 1983)
Pulling Rabbits out of a Hat (1984)
My Baby’s Taking Me Home (Lil’ Beethoven 2002)
Metaphor (Hello Young Lovers 2006)
Let the Monkey Drive (Exotic Creatures of the Deep 2008)
1956 Cannes Film Festival (The Seduction of IB 2009)

Jos seuraava osa joskus valmistuu, sen kohteena on Killing Joke, Pere Ubu tai Ry Cooder – tai jotain aivan muuta.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Studioalbumit osa 1: Black Sabbath


Aloitin uuden ”projektin”: tarkoituksena on kuunnella tiettyjen yhtyeiden tai artistien albumit tiukan kronologisessa järjestyksessä. Keskityn studioalbumeihin ja rajoitteita asettaa lähinnä saatavuus. Koska en ole levyhyllyni lähettyvillä, tukeudun pääosin Spotifyn tarjontaan. Artistien valintaperuste on hämärän peitossa. Selvää on, että en valitse yhtyeitä, jotka tunnen läpikotaisin. Tuskin myöskään valitsen yhtyeitä, jotka eivät jo kiinnosta jollain tavalla. Haluan yhdistää tutun ja tuntemattoman.

Ensimmäisenä valitsin Black Sabbathin. Tutustuin yhtyeeseen lähes 30 vuotta sitten. En ole koskaan ollut suuri fani sitten puberteettia edeltävien vuosien, mutta olen aina arvostanut yhtyettä. Pikkupoikana ostin Live at Lastin, jolla laulaa Ozzy, mutta tuolloin enemmän sytytti Ronnie James Dion aikainen Sabbath. Mob Rules ja Live Evil soivat vanhempieni olohuoneessa vinyyliltä ennen kuin sain oman soittimen. Gillanin vokalisoima Born Again soi c-kasetilta, kuin myös Ozzyn aikainen Paranoid. Sabbath Bloody Sabbathin ostin vasta pari vuotta sitten sen ilmestyessä remasteroituna viiden punnan versiona.

Kuuntelin nyt 14 studioalbumia. Kuusi ensimmäistä albumia julkaistiin vuosien 1970 ja 1975 välisenä aikana. Yhtyeen jatkuva arvostus perustuu niihin. Ne ovat loistavia levyjä. Osaa niistä en ole kuunnellut aikaisemmin kuin osana kokoelmalevyjä.

Klassikoiden jälkeen ilmestyi vielä kaksi albumia, joissa Ozzy lauloi. Technical Ecstasy (1976) ja Never Say Die! (1978) eivät istu yhtyeen parhaimmistoon, vaikka Hipgnosiksen suunnittelemat kannet ajan henkeen kuuluivatkin.

Dion laulamat levyt kuulostivat paremmalta kuin odotin. Jotkut lapsuuden hevisuosikit ovat pahoja pettymyksiä, jos on kulunut vuosia niiden kuuntelemisesta. Heaven & Hell (1980) sekä Mob Rules (1981) ovat edelleen kurantteja: edellisen Die Young ja jälkimmäisen Country Girl ovat vain esimerkkejä esipuberteettisen ajan suosikeista, jotka eivät ole menettäneet koko tehoaan.

Born Again (1983) on ainoa yhtyeen studioalbumi, jolla laulaa Ian Gillan. En täysin ymmärrä levyn heikkoa arvostusta Sabbath-kaanonissa, mutta ymmärrän hyvin, miksi kantta on Scorpionsin Lovedriven jälkeen pidetty yhtenä huonoimmista tai mauttomimmista (kuvassa).

Tämän jälkeen yhtyeen albumit menevät kirjanpidossani alamäkeä. Seventh Star (1986),  joka on käytännössä Tony Iommin soolo, on likimain kuuntelukelvotonta 1980-luvun hömppäheviä. Samoin Eternal Idol (1987). Myöhemmistä sain kuunneltua vain siedettävästi jytisevän Dehumanizerin (1992), jolla laulaa jälleen Dio.

Black Sabbathia on koveroitu runsaasti. Erityisesti olen ollut ilahtunut kahdesta. Kotimainen indiepop-yhtye Poverty Stinks versioi Paranoidin tyylikkään hitaaksi sovitukseksi. Yhdysvaltalainen Alice Donut puolestaan sisällytti trumpettivetoisen instrumentaaliversion War Pigsistä mainiolle albumilleen Revenge Fantasies of the Impotent.

Seuraavassa osassa, jos sellainen joskus valmistuu, on vuorossa jotain aivan muuta: Sparks.