lauantai 27. huhtikuuta 2013

20 vuotta Wacon piirityksestä

Huhtikuun 19. tuli kuluneeksi 20 vuotta Yhdysvalloissa tapahtuneen pisimmän piirityksen päättymisestä. Helmikuun 28. vuonna 1993 viranomaiset pyrkivät Daavidin oksana tunnetun yhteisön tiloihin, koska he epäilivät tiloissa olevan laittomia aseita ja räjähteitä. Piiritys Mount Carmelissa, Wacon lähellä Texasissa päättyi väkivaltaisesti melkein kaksi kuukautta myöhemmin.

Daavidin oksan jäsenistä kuoli yli kahdeksankymmentä. Niiden mukana oli ryhmän johtaja, 33-vuotias David Koresh. Koresh, aikaisemmalta nimeltään Vernon Howell, oli karismaattinen johtaja, joka haki inspiraationsa ilmestyskirjasta. Hänen ryhmänsä oli erkaantunut adventisteista erilliseksi yksiköksi.

Muistan seuranneeni etäisesti tapahtumaa parikymmentä vuotta sitten, joskin silloin taisi olla muita prioriteetteja. Nyt päätin katsoa uudelleen aihetta käsittelevän dokumentin Inside Waco ja tutustua aihetta käsittelevään kirjaan Why Waco? Cults and the Battle for Religious Freedom in America vuodelta 1995 (kirjoittajina James D. Tabor ja Eugene V. Gallagher).

Jos tragediasta jäi jotain opittavaa, se lienee seuraava: tilanteen eskaloitumiseen vaikutti molempien osapuolten toiminta. Koresh ei päästänyt viranomaisia tiloihin eikä myöhemmin pitänyt lupauksiaan neuvottelutilanteessa. Viranomaiset puolestaan eivät ymmärtäneet Koreshin Raamattu-puheesta juuri mitään.

Jos Koreshin toimintaa yritetään ymmärtää, on tiedettävä, että hän oletti maailmanlopun saapuvan. Hän piti itseään Jeesuksen toisena tulemisena, ja lopun taistelussa ympäröivä yhteiskunta, Yhdysvallat, oli pahan ruumiillistuma. Automaattiaseiden hallussapidon ja niiden käytön harjoittelun taustalla oli tämä visio. Hän oli vakuuttunut, että ryhmä tulee kuolemaan Raamatullisen profetian mukaisesti.

Parempaakaan selitystä ei ole tarjottu niissä lähteissä, joihin olen tutustunut.

Viranomaisilta voi kysyä, miksi Koreshia ei voitu pidättää yhteisön rakennuksen ulkopuolella. Lisäksi, heidän olisi kannattanut vetäytyä miettimään siinä vaiheessa, kun yllätysisku yhteisön tiloihin paljastui ennen aikojaan (ja sai aikaan piiritystilanteen, joka ei ollut viranomaisten suunnitelmissa). Piiritystilanteen jatkuessa heidän olisi kannattanut pitää yllä neuvotteluvaihetta ja lykätä voimatoimiin siirtymistä. Samoin heiltä voi edelleen kysyä, eivätkö he ymmärtäneet Koreshin teologista visiota. Yksi omituisimmista yksityiskohdista on se, että viranomaiset pitivät piiritystä aluksi panttivankitapauksena. Tämä tapahtui siitäkin huolimatta, ettei Koresh missään vaiheessa uhkaillut eikä esittänyt vaatimuksia tai deadlineja. Viranomaiset eivät ilmeisesti ymmärtäneet, että yhteisön jäsenet olivat siellä vapaaehtoisesti.

Myös media olisi voinut toimia toisin. Se kuitenkin demonisoi yhteisön ”kultiksi”, jota johtaa ”syntinen messias”. Eihän media voi vastustaa, jos yhteisössä on valtakulttuurista poikkeavat seksuaaliset säädökset.

Yhdysvalloissa tapaus on toisinaan nostettu perusteluksi sille, että uskonnolliselle lukutaidolle on yhteiskunnassa kysyntää. Vaikka viranomaisilla olisi ollut käytettävissä uskonnon asiantuntijoita, ei konfliktilta olisi vältytty. Sen sijaan olisi voitu säästää ihmishenkiä konfliktin ratkaisemisessa.

Dokumentti Inside Waco (ensimmäinen osa): http://www.youtube.com/watch?v=t0jTEzyf1yc

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Studioalbumit osa 14: Buzzcocks

Kaikille punkista tietäville Buzzcocks sanoo jotain. Mutta kuinka moni edes suurista punkin diggareista tietää, montako albumia yhtye on tehnyt? Kuka on kuullut edes puolet niistä?

Omat vastaukseni olivat en tiedä ja en ole kuullut. Tein asialle jotain. Nyt vastaukseni ovat tässä: kahdeksan ja olen kuullut ne kaikki vähintään kerran.

Jo nuorena ihastuin yhtyeeseen, kun se esitti hittinsä ”Ever fallen in love” ja ”What do I get” televisiosta tulleella punk-dokumentilla. Dokumenttia katseltiin yhä uudelleen VHS-tallenteelta. Myöhemmin diggailin myös Hybrid Childrenin seiskatuumaiselta löytyneeltä ”Orgasm addict” -lainasta. Vuoden 1993 Trade Test Transmission tarttui mukaan Anttilan alelaarista hintaan 9.90mk. Kyse oli yhtyeen paluulevystä 14 vuoden tauon jälkeen.

Muutamaa vuotta myöhemmin ostin kokoelman Singles Going Steady. Olin vakuuttunut, että sillä on kuitattu kaikki se, mitä yhtyeestä tarvitsee tietää. Paljon myöhemmin, vuonna 2006, Uncut-lehden kokoelmalla oli yksi Buzzcokcsin uusi biisi, ja se muistutti, että bändi oli edelleen aktiivinen.

Vuonna 2008 ryhmä kävi esiintymässä Ilosaarirokissa. Paikalle en päässyt, mutta katsoin keikan suorana Areenasta. Vasta vuonna 2012 pääsin todistamaan bändin elävänä Edinburghissa. Nautin näkemästäni, mutta päällimmäisenä mieleeni tuli kysymys: oliko Buzzcocks missään vaiheessa todella hyvä yhtye vai oliko sillä vain muutama hitti? Keikalla tuli nimittäin sellainen olo, ettei niitä parhaita ralleja ollutkaan kuin muutama.

Tässä vaiheessa kiinnostukseni olisi kaiken järjen mukaan pitänyt lopahtaa. Mitä vielä. Epäilyni piti testata, joten ostin viidellä eurolla cd-paketin, jossa on yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia.

Another Music in a Different Kitchen (1978) sisältää railakasta ja paikoitellen myös kotikutoista melodista punkkia. Omana aikanaan levy oli raikasta vettä edistyksellisestä musiikista tukahtuneille eliöille. Siinä on edelleen vetäviä kitararalleja, kuten ”I don’t mind”, mutta albumin on täytynyt olla jonkinasteinen pettymys. Buzzcocks oli nimittäin tuohon aikaan jo julkaissut singleinä kuolemattomat, uskomattoman hienot punkpop-kappaleet ”Orgasm addict” ja ”What do I get”. Vuonna 1977 ilmestyneellä Spiral Scratch -omakustanne-ep:llä puolestaan oli ”Breakdown”, josta kotimainen Ratsia teki iskevän version nimellä ”Ihohygieniaa”.

Ei ole ihme, ettei yhtye tehnyt albumillista aivan samantasoista musiikkia. Huono levy Another Music… ei kuitenkaan ollut. Ei se ole huono tänä päivänäkään, mutta se ei enää tunnu niin relevantilta kuin sen on täytynyt tuntua vuonna 1978. Onneksi omalla cd-painoksellani on lisukkeena pari taivaallista singlebiisiä.

Toinen albumi Love Bites (1978) ilmestyi samana vuonna. Sieltä löytyy tuo rakastamani ”Ever fallen in love”. Muu tuotanto on tasapaksumpaa. Tilanne on sama kuin ensialbumin kohdalla: ei edelleenkään missään tapauksessa huono levy, mutta sillä on liian vähän klassikon asemaan nousseita kappaleita. Jos mukana on yksi täydellinen kappale, moni keskitasoa parempi, esimerkiksi ”Sixteen again”, vajoaa keskinkertaisuuden massaan.

A Different Kind of Tension (1979) julkaistiin seuraavana vuonna. Yhtäkkiä yhtye kuulostaakin viattomuutensa menettäneeltä, kypsältä ja vähemmän suoralta. Nimikappale on jopa kokeileva, tällä kerralla erittäin myönteisessä merkityksessä. Levy on varmasti karkottanut aikaisempia faneja mutta tuonut samalla uusia. Jo albumin biisien nimet kertovat muutoksesta. Toki sieltä löytyy yksinkertainen toteamus ”You say you don’t love me”, mutta siellä on myös ”Hollow inside” ja ”I don’t know what to do with my life”. Ja se onttouden syy ei ole toisen viilentyneet tunteet, vaan tuntematon. Yhtye siis heittäytyi eksistentialistiseksi. Ei ihme, että seuraavaa levyä pitikin odottaa 14 vuotta. En ole tosin varma, kuinka paljon innokkaita odottajia oli.

Trade Test Transmission (1993) oli paluulevy, joka – kiitos Anttilan hintapolitiikan – tuli tutuksi jo parikymmentä vuotta sitten. Se ei koskaan säväyttänyt, vaikka pyöräytinkin sitä soittimessa kerran suunnilleen joka kolmas vuosi. Nyt kuunneltuna on sanottava, ettei se ole koskaan kuulostanut paremmalta. Siinä on muutamia hyviä ja runsaasti kelvollisia biisejä. Kuunnelkaa vaikka ”Isolation”. Mutta toisaalta se on samalla jokseenkin irrelevantti: kukaan tuskin parin kaljan jälkeen hehkuttaa, miten Buzzcocksin TTT muutti elämän. Tai jos tällaisia on, haluaisin kuulla tarinan.

All Set (1996) on yhtyeen viides albumi, josta on yhtä paljon kirjoitettavaa kuin keskimääräisestä punk-bändin viidennestä albumista. Ihan kivaa edelleen, mutta mikä on kohderyhmä? Alkuperäiset fanit? Bändi ei pyri uudistumaan, eikä tee parasta jälkeä siinä perinteisessä kaavassaan, joten innostuminen on aika vaikeaa. Hetkinen, onhan siellä ”Point of no return” – oikeasti hieno biisi – ja Steve Digglen sävellys ”What am I supposed to do”.

Modern (1999) ei ole tarjolla Spotifyssa, eikä sitä löydy hyllystäni, joten tein pari hakua YouTubesta. Levyn avaava ”Soul on a rock” on iskevä, samoin videobiisi ”Thunder of hearts” on albumin parhaimmistoa, mutta ei tästä klassikkoa muodostu, edes bändin omassa diskografiassa.

Neljän vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Buzzcocks (2003) jatkaa tutulla linjalla. Kun aloitan kuuntelun, kirjoitan parin ensimmäisen biisin aikana seuraavasti: ”Samaa voi sanoa levyn tasosta. Maailma ei tuntuisi tyhjältä ilman sitä, mutta ei sillä myöskään täytetä tärkeän musiikin kokoista koloa. Levy on tasapainoista ja vähän tasapaksua punkpoppia.” Olen näpytellyt sanoja ruudulle ennen aikojaan. Saavun seitsemänteen raitaan ”Sick City Sometimes” ja pysähdyn. Tämähän on todella upea kappale, kypsän Buzzcocksin klassikko. Tämä ei ole Shelleyn vaan Digglen sävellys. Myös levyn päättävä ”Useless” oikeuttaa julkaisun olemassaolon.

Flat-Pack Philosophy (2006) oli tuttu entuudestaan sen verran, että asiallisesti rullaava nimibiisi oli julkaistu Uncut-lehden kokoelmalla. Muutoin levy oli tuntematon. Joskus se voisi iskeä ihan hyvin, mutta Buzzcocks-putkessa se tuntuu tasaiselta. Siltä puuttuvat alkuaikojen täysosumat mutta myös edellisen albumin parhaiden kaltaiset valopilkut. En tätäkään sanoisi huonoksi levyksi, mutta vielä vaikeampaa olisi väittää sitä kumoukselliseksi.

Vastaus Edinburghin keikalla itselleni esittämääni kysymykseen on valitettavasti varovaisen myönteinen. Buzzcocksilla ei ole tunnetuimpien biisien ulkopuolella puolisalaista samanlaisten pophelmien varastoa. Silti yhtyeellä on nippu kelvollisia biisejä. Ja mikäli yhtyettä kuuntelee historiallisesti kontekstualisoivalla korvalla, on se edelleen yksi alkuaikansa vallankumouksellisista. Keikalla kuitenkin kysyin, miltähän tuntuisi soittaa tukevassa keski-iässä teini-ikäisenä säveltämiä biisejä, jotka ovat kaikkien mielestä parempia kuin mikään myöhemmin tehty. Säveltäjä-laulaja-kitaristi Pete Shelleyn pulleanturpean olemuksen apaattisuus antoi yhden vastauksen. Vähemmän bändissä säveltäneen Steve Digglen innostunut kitarointi ja karismaattiset show-elkeet antoivat täysin toisenlaisen vastauksen.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Haastattelu uskonnosta mediassa

Maanantaina 8.4.2013 uutisoitiin Thatcherin kuolemasta. Yllättäen aivan saman kastin uutiseksi ei noussut samana päivänä julkaistu haastatteluni uskonnosta mediassa. Siksi mainostan netissä kuunneltavissa olevaa podcastia lyhyesti.

Edinburghin yliopiston jatko-opiskelijoiden luotsaama ja esimerkiksi Brittien uskontotieteen järjestön taloudellisesti tukema verkkosivusto Religious Studies Project sisältää haastatteluja monilta uskontotieteilijöiltä ja myös muilta uskonnontutkijoilta. Mukana on akateemisia supertähtiä, kuten Bruno Latour, uskonnontutkimuksen merkittäviä professoreja ja myös uransa alkutaipaleella olevia tutkijoita. Aiheet vaihtelevat laidasta toiseen, kunhan ne jotenkin liittyvät uskonnontutkimukseen. Lienee sanomattakin selvää, että jotkut haastattelut ovat erittäin antoisia, kun taas toiset ovat vähemmän kiinnostavia.

Itse olen osallistunut aikaisemmin kahteen ryhmähaastatteluun: niistä ensimmäinen käsitteli uskonnottomuuden tutkimusta uskontotieteen viitekehyksessä ja toisessa pohdittiin Brittien väestökyselyn (Census 2011) tuloksia erityisesti uskonnon osalta. Nämä ilmestyivät vuoden 2012 lopulla.

Noin 40 minuuttia kestävä haastattelu uskonnosta mediassa tehtiin vuonna 2012, jolloin olin vierailevana tutkijana Edinburghissa. Siinä käsittelen lyhyesti monia yksittäisiä kysymyksiä, mutta yleisesti ilmaistuna haastattelussa pohditaan, mikä on uskontotieteen kontribuutio tieteidenvälisen aiheen tutkimiseen ja mitä kiinnostavaa aihealue tuo tai voisi tuoda uskontotieteeseen. Lisäksi haastattelussa tarkastellaan lyhyesti esimerkiksi toimittajien asennoitumista uskontoon, uskontojournalismin sisältöä ja median roolia kollektiivisten identiteettien rakentajana uskontodiskurssin kautta.

Haastatteluissa, varsinkin sellaisissa joissa ei puhuta omaa äidinkieltä, on omat ongelmansa, vaikka olisikin tehnyt muistiinpanoja ja miettinyt etukäteen, mitä haluaa sanoa. En ole kuitenkaan kiinnostunut tässä vaiheessa käymään läpi, mitä olisi voinut sanoa toisin ja mitä olisi pitänyt selventää yksityiskohtaisemmin. Haastattelu tarjoaa kyllä mielestäni relevanttia informaatiota ja näkemystä sekä riittävästi vihjeitä ja huomioita niille, jotka ovat kiinnostuneita etsimään lisätietoa.

Linkki haastatteluun:

 

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Studioalbumit osa 13: Tyrannosaurux Rex / T. Rex

Kaikkihan Marc Bolanin ja T.Rexin kosmisen rokin tuntevat. Vai tuntevatko sittenkään? Vuosikausia olin tyytyväinen Anttilasta ostettuun kokoelmaan, jolta löytyy suurin osa hiteistä. Hyvin koottu paketti siirsi kiinnostusta kuunnella yksittäisiä albumeita. Sitten kuitenkin ymmärsin, etten oikeastaan tiedä, mikä on T.Rexiä ja mikä sitä edeltänyttä Tyrannosaurus Rexiä. Tuli aika ottaa selvää.

Ennen kuuntelurupeamaa katsoin dokumentin Marc Bolanin lyhyeksi jääneestä elämästä. Lisäksi ostin ensimmäisen T.Rex-nimellä levytetyn erikseen nimeämättömän albumin ja sitä seuranneen Electric Warriorsin. Loput etsin Spotifyn kautta. Minulle ensi tutustuminen moniin T.Rexin biiseihin tapahtui kuitenkin psychobilly- ja rockabilly-yhtyeiden kautta teinivuosina.

Tyrannosaurus Rexin studioalbumien lista alkoi nimihirviöllä. My People Were fair and Has Sky in Their Hair… but Now They’re Content to Wear Stars on Their Brows (1968). Teos on tyylillisesti psykedeelistä folkkia, pienimuotoista jamittelua, josta kyllä tunnistaa myöhempien aikojen T. Rexin. Samoin siitä kuulee ilmeisen velan 1950-luvun rockabillylle, joka on läsnä oikeastaan kaikissa Bolanin albumeissa. Jo avausraidan nimi, ”Hot rod mama” viittaa johonkin muuhun kuin tyypilliseen psykedeliaan tai folkkiin. Kuitenkin levyn päättävä ”Frowning atahuallpa” sisältää Hare Krishna -mantraa, joka paljastaa monipuolisia vaikutteita sisältävän, joskin yhtenäisen kuuloisen albumin yhden ulottuvuuden.

Toinen albumi, myös hieman pulmallisesti nimetty Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages (1968), julkaistiin samana vuonna. Edeltäjänsä tapaan teos on Marc Bolanin ja Steve Peregrin Tookin muodostaman duon musisointia, ja tyylillisesti mennään samalla linjalla.

Kolmatta albumia, Unicorn (1969), ei löydy Spotifysta. Olen kuullut sitä jonkin verran, ja tiedän, ettei se ole merkittävästi erilainen verrattuna yhtyeen siihenastiseen tuotantoon. Esimerkiksi ”The seal of seasons” on hieno folk-ralli, joka muistuttaa, mistä Devendra Banhart on saanut vaikutteita.

A Beard of Stars (1970) on periaatteessa samaa tavaraa, mutta tässä vaiheessa Took oli potkittu pois, koska Bolan ei suostunut laittamaan hänen biisejään levylle. ”Woodland bop” on taas nimensä veroisesti fiftarimausteinen pala, duolle ominaisessa riisutussa muotissa. Muutoin albumi on tasaista, jo tutuksi tullutta Rexiä. Helposti tulee mieleen kysymys, montako näinkin samankaltaisia, sinänsä hienoja levyjä tarvitaan. Toisaalta en koskaan vakavasti ole esittänyt samaa kysymystä Ramonesille. Enkä myöskään aloittaisi karsimista tästä levystä, sillä se sisältää riittävissä määrin vahvaa materiaalia.

Rexin tuottajana toimineella Tony Viscontilla oli omien sanojensa mukaan tapana lyhentää yhtyeen nimi muotoon T. Rex, koska Tyrannosaurus oli vaikea ja liian pitkä nimi nauhojen koteloihin. Bolan ei kuulemma tykännyt aluksi tästä käytännöstä ja toisteli Viscontille, että hei, se Tyrannosaurus Rex, ei T. Rex. Myöhemmin Bolan keksi kuulemma ihan itse, että yhtyeen nimi voitaisiin lyhentää.

T. Rex (1970) on ensimmäinen lyhennetyllä nimellä ilmestynyt albumi. Se on tyylillisesti kuitenkin lähempänä duovetoista ja minimalistisempaa Tyrannosaurus Rexiä kuin sitä, mikä tultiin myöhemmin nimeämään kosmiseksi rokiksi ja mikä tultiin tuntemaan brittiläisen glamrokin yhtenä kärkinimenä. Kaikki sävellykselliset elementit ovat kuitenkin kohdillaan tälläkin albumilla, napakymppejä lukuun ottamatta.

Electric Warrior (1971) on sitten sitä kosmista glamia. Siltä löytyy esimerkiksi ”Jeepster”, joka itselleni tuli alun perin tutuksi Polecatsin esittämänä. Myöhemmin kävi ilmi, että torttupäisen billyorkesterin laulaja Tim Worman piti David Bowieta rock’n’rollin kuninkaana – eikä Elvistä. Polecats myös levytti hitiksi asti tulevan Bowie-lainan ”John I’m only dancing”. Yhtyeen kitaristi, myöhemmin Morrisseyn kitaristina ja biisintekijänä sekä Adam Antin ja muutamien muiden artistien tuottajana tunnetuksi tullut Boz Boorer puolestaan vannoin Marc Bolanin nimeen.

Albumilla on myös ”Get it on”, ”Life’s a gas” ja lisäksi tukku keskitasoa vetävämpiä biisejä, joten teos on klassikko. Onko se yhtyeen paras, siitä voidaan olla ainakin kahta mieltä.

Seuraavana vuonna julkaistu Slider (1972) alkaa täydellisellä hitillä ”Metal guru”. Vaikka levyllä ei muuta olisikaan, yksikin tuon tasoinen biisi nostaa albumin pienimuotoiseksi merkkiteokseksi. Kun B1 on toinen napakymppi ”Telegram Sam”, puhutaan jo klassikosta. ”Telegram Samin” on levyttänyt moni muukin yhtye, esimerkiksi brittiläinen goottiyhtye Bauhaus. Versionsa teki myös italialainen psychobilly-yhtye Cyclone, jonka esittämänä kyseinen kappale tuli minulle tutuksi ennen alkuperäistä.

Muu albumi sisältää vankkaa materiaalia mutta myös höttöä, josta voi päivän fiiliksen mukaan joko diggailla rennosti tai pitää tyhjänpäiväisenä, intohimottomana ja laiskanpulskeana jamitteluna. Tällaisesta raidasta käy ”Rock on”. Toisaalta pidän kovasti ihan samaan kategoriaan menevästä kappaleesta ”Baby boomerang”, ehkä siksi, että tutustuin siihen teininä Boz Boorerin sooloprojektin Boz & the Bozmenin esittämänä.

Tanx (1973) ei yllä kovin lähelle kahta edeltäjäänsä, vaikka kyse ei olekaan huonosta kokonaisuudesta. Se on tummempi, vähemmän ilmeisen melodinen albumi, jolta puuttuvat täysosumat. Tästä tummasta linjasta poiketen ”Born to boogie” on taas sitä neroutta lähenevää hömppää, jota myös edellinen levy sisälsi. Albumin yleisilmeestä tulee mieleen väkisinkin Bowie.

Vuoden 2007 editiosta löytyy nippu bonusraitoja, joiden mukana on albumin kappaleisiin nähden ylivertaisia yksittäisiä biisejä. Niiden mukana on ”Solid gold easy action”, joka oli yksi suosikkikappaleistani joskus 14-vuotiaana, mutta tuolloin psychobillyä soittaneen brittiläisen Krewmenin tulkintana. ”20th century boy” oli jonkinlainen singlehitti omana aikanaan, mutta bonuksissa on myös yhtyeen mahdollisesti paras biisi ”Children of the revolution”.

Zinc Alloy and the Hidden Riders of Tomorrow – A Creamed Cake in August (1974) on todellinen nimihirviö, joka on ilmeinen väännös Bowien albumista Ziggy Stardust and the Spiders from Mars, mutta albumin sisältö on tuttua, melko yllätyksetöntä ja tasaisen korkealaatuista heti avausraidasta (”Venus loon”) alkaen. Itselleni tunnetuin biisi on ”Teenage dream”, jossa ruumiillistuu Bolanin taito tehdä melko mahtipontisia, glamhenkisiä balladeja ja yhdistää nostalginen katse menetettyyn viattomuuden aikaan.

Bolan’s Zip Gun (1975) alkaa komealla kappaleella ”Light of love”. Muu materiaali on keskinkertaista, ja mukana on jonkin verran myös avaruustematiikasta innostunutta Bolania. Viimeistään tässä vaiheessa yhtyeen kehitys polkee paikallaan, eikä sitä pelasta edes höpsösti ja nokkelasti nimetty raita ”Think Zinc”. En sanoisi tätäkään albumia kelvottomaksi, mutta se on kaukana yhtyeen parhaista kokonaisuuksista. Jotenkin kuvaavaa on, että periaatteessa toimiva kappale ”Zip gun boogie” kuulostaa lopultakin enemmän T. Rex-pastissilta kuin bändin tavaramerkiksi muodostuneelta kosmiselta rokilta.

Futuristic Dragon (1976) oli seuraava levy, ja tutulla tavalla mennään. ”Chrome sitar” on melko komeaa, laiskatempoista Bolania. ”New York city” oli aikanaan hitti, eikä täysin syyttä. Kokonaisuutena albumi jättää kohtalaisen haalean maun, jos on tottunut odottamaan yhtyeeltä 1970-luvun alun tasoa. Albumi ei tosin kalpene parin edeltäjänsä rinnalla. Bonusraidoilla höystetyn version päättää onneksi hieno ”Life’s an elevator”

Dandy in the Underworld (1977) julkaistiin aikana, jolloin ovella kolkutti punk. Ovella kolkutti myös teddy-boy revival ja siihen suuntaan tunnelman virittelee ”I love to boogie”, joka on niin typerä rallatus, että lähenee nerokkuutta. Tosin se on vain kimallettu versio siitä, mitä rockabillyn suuruudet tekivät jatkuvasti 50-luvulla.

Toinen ehdoton kohokohta on avausraita ”Dandy in the underworld”, joka on sitä tuttua melodista, hidasta, mahtipontista kimallerokkia. ”Crimson moon” kuulosti jotenkin tutulta ja pienen miettimistauon jälkeen muistin, että hollantilainen neorockabillyä edelleen aktiivisesti soittava Bang Bang Bazooka versioi kappaleen vuonna 1991 ilmestyneellä toisella albumillaan True Rebel. Vaikka muu materiaali onkin sitten keskinkertaisempaa, nousee yhtyeen viimeiseksi jäänyt levy omalla asteikollani muutamaa edellistä korkeammalla.

Puoli vuotta myöhemmin Marc Bolan kuoli auto-onnettomuudessa. Muistoksi jäi nippu hienoja albumeita ja suurempi kasa yksittäisiä todella hienoja biisejä.

Kuuntelurupeamaan kuului myös keskinkertaista materiaalia. Studioalbumeihin tutustuminen kuitenkin avasi minulle, miten pinnallisesti yksitotisen kimalleimagon alla on toimiva sekoitus eri tyylilajeja folkista glamiin, suorasta rokista billypoljentoon, punkista brittipoppiin ja psykedeliaan. Nyt myös ymmärrän paremmin, miksi niin moni neorockabillyä tai psychobillyä soittanut yhtye päätti lainata kappaleita T. Rexiltä. Enää en ihmettele, miksi Morrisseyn kanssa tehdyn työn ulkopuolella lähinnä rockabillyä levyttänyt Boz Boorer ihailee Marc Bolania.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Mutta onko se tosi?

On olemassa monenlaista uskontokritiikkiä, mutta kaksi asiaa toistuvat: Uskonnon katsotaan olevan haitallista. Uskonnon katsotaan olevan myös virheellistä. Jälkimmäinen kiteytyy yleensä kysymykseen, onko se tosi.

Uskontoa voidaan myös puolustaa molemmilla tavoilla. Ensimmäisessä vaihtoehdossa käännetään miinusmerkki positiiviseksi, jolloin uskonnosta tulee yhteiskunnallinen voimavara, moraalin tae, lohduttava kertomus tai sosiaalista kittiä yksilöt toisistaan eristävässä yhteiskunnassa. Toisessa osoitetaan, että uskomukset ovat tosia, todennäköisiä tai ainakaan niitä ei ole uskottavasti falsifioitu.

Olen kiinnostunut molemmista kysymyksistä, mutta hyvin eri tavoin. Ensimmäinen kysymys on mielenkiintoinen, koska uskonnollisiksi luokitelluilla yhteisöillä ja instituutioilla on valtaa ja vaikutuskykyä. Toinen on kiinnostava lähinnä siksi, että toiset ihmiset ovat kiinnostuneita siitä.

Erityisesti ateismin puolesta julkisuudessa puhuvat jäsentävät uskonnon ytimeksi propositionaaliset uskomukset. He haluavat asian olevan selvä: pyhästä kirjasta katsotaan ilman monimutkaista tulkinta-apparaattia tai -traditiota se, mitä uskotaan, ja se puolestaan toimii käyttäytymisen pääasiallisena motivoijana ja selittäjänä.

Muutamassa tviitissään Richard Dawkins painottaa, että hänelle keskeisin kysymys kuuluu, ovatko uskontojen väittämät tosia:

The question is not ”Does it give people a sense of belonging?” Nor ”Has it inspired great art and music?” But ”Is it TRUE?” – R Dawkins 22.3.2013

The question is not ”Is it good for the fabric of society?” Nor ”Does it give people a sense of purpose in life?” But ”Is it TRUE?” – R Dawkins 22.3.2013

Religious belief: the question is not ”Does it make people good or bad?” Nor ”Does it comfort people or frighten them?” But ”Is it TRUE?” – R Dawkins 22.3.2013

Kulttuurintutkija Raymond Williams totesi, että valtaa luokkahuoneessa on esittää kysymyksiä. Toisin sanoen henkilö, joka voi määrittää, mikä on ongelma, mikä on kysymyksen muoto, pääsee ohjaamaan, miten keskustelu etenee ja mitä siitä mahdollisesti seuraa. Tätä Dawkins pyrkii tekemään edellä mainituilla lausunnoillaan.

Tietenkin Dawkins haluaa kehystää väittelyn omilla ehdoillaan. Siihen hänellä on täysi oikeus, ja se on hänen tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaista. Mutta auttaako se ymmärtämään ihmisten näkemyksiä ja käytäntöjä?

Olen usein todennut, että jos etnografinen ja antropologinen uskonnontutkimus opettaa jotain yleistä, niin se on tämä: ihmisten käytännöt eivät yleensä perustu uskonnollisiin uskomuksiin. Tätä näkemystä puoltaa niin sanottu ”eletyn uskonnon” (”lived religion”) tutkimus (esim. Meredith McGuire) ja pragmatistinen ajattelu (mukaan lukien Richard Rortyn neopragmatismi), puhumattakaan tietyistä ideologiateorian versioista (Louis Althusser, Slavoj Žižek). Nämä näkemykset eivät poista kysymyksiä siitä, ovatko uskomukset tosia tai uskovatko ihmiset todella, mutta rapauttaessaan olettamusta uskomuksista käytäntöjen selittäjänä ne avaavat muita kysymisen tapoja.

Kuitenkin yksi esimerkki voi havainnollistaa enemmän kuin lista teoriasuuntauksia. Kirjassaan Discourse and the Construction of Society: Comparative Studies of Myth, Ritual, and Classifcation (1989) Bruce Lincoln tarjoaa sopivan tapauksen.

Ollaan Swazimaassa, 1930-luvun puolivälissä. Brittien kolonialistihallinto aikoo rakentaa uuden kiitoradan koulun läheisyyteen. Paikallinen kuningas on hyväksynyt hankkeen, mutta asukkaat ovat epäileviä: hanke hyödyttää brittejä, mutta tuoko se mitään myönteistä paikallisille?

Kuninkaan neuvonantajat ehdottavat ratkaisua. Briteille tiedotetaan, että paikalliset hyväksyvät hankkeen yhdellä ehdolla. Keskellä kenttää olevaan puuhun ei saa koskea, koska se on pyhä. Puun pyhyys perustuu siihen, että alueen viimeinen itsenäinen hallitsija tapasi tavata neuvonantajiaan puun juurella.

Jos britit jättävät puun pystyyn, ei aluetta voi käyttää kiitoratana. Jos britit tuhoavat puun, he kohtaavat ongelmia. Siispä britit alkavat etsiä muita paikkoja, joille kiitorata voitaisiin rakentaa.

Onko puu todella pyhä vai ei? Siihen ei ole mielekästä vastausta. Kertoivatko Swazimaan asukkaat totuuden vai valehtelivatko he? Ilmeisesti joillekin puu oli pyhä, mutta toisten mielestä kyse oli suorasta valheesta, mutta sekin on melko hyödytön kysymys.

Jos kuitenkin jäämme kysymään tätä jälkimmäistä kysymystä ja etsimme oikeaa vastausta kahdesta vaihtoehdosta – joko he puhuivat totta tai valehtelivat – olemme siirtäneet katseen pois pelivälineestä. Brittien näkökulmasta molemmat vastausvaihtoehdot tuottavat saman lopputuloksen, jos hanke päätetään toteuttaa: Jos britit päättävät, että puu on toisten mielestä aidosti pyhä, mutta kaatavat sen, he saavat asukkaat raivoihinsa. Jos britit päättävät, että väite pyhyydestä on silkka valhe, ja kaatavat puun, he saavat silti asukkaat raivoihinsa.

Voidaan toki kysellä loputtomiin ”Mutta onko se tosi?”. Silloin kuitenkin jäävät muut kysymykset vähemmälle huomiolle. Yksi tieteenalojen tehtävä onkin hahmottaa, mitkä kysymykset ovat sille relevantteja. Näin pyritään välttämään tilanne, jossa alistuttaisiin populistien tai median esittämiin kysymyksiin ja kehystyksiin.