Kesä on lomailun aikaa. Itselleni se on useimmiten myös lukemisen aikaa. Tämä kesä on ollut monella tavalla poikkeuksellinen, mutta jonkin verran aikaa on jäänyt myös kirjoille. Raapustan muutaman pienen ajatuksen luetuista. Aloitetaan kesäkuusta. (Heinäkuussakin on luettu jotain, mutta niistä sitten myöhemmin.)
Campbell, Heidi & Bellar, Wendi (2023) Digital Religion: The Basics.
Teos sopii johdannoksi niille, joita mietityttää uskonnon asema digitaalisissa ympäristöissä. Tämä on ikään kuin Campbellin versio tutkimuskentästä (eikä siinä mitään, hän on eittämättä keskeinen nimi). Kritiikkiä muutamista asioista: ei määritellä uskontoa, lähdeluettelo on valitettavan huonossa jamassa, ei käsitellä ateismia ja uskonnottomuutta osana digitalisoitumisen kenttää, eikä kunnolla edes mahdollista digitalisoitumisen kontribuutiota sekularisaatioon. Sinänsä teos tuo esiin useita, enimmäkseen yhdysvaltalaisia tapauksia, joissa uskonnon ja digitaalisten ympäristöjen suhteet kietoutuvat keskeisesti toisiinsa.
Nagle, Angela (2017) Kill All Normies: Online Culture Wars from 4chan and Tumblr to Trump and the Alt-Right.
Ajankohtainen, lyhyehkö ja kriittinen teos internetin oikeistolaisista ja äärioikeistolaisista verkostoista sekä niiden toimintalogiikoista. Siitä paljon plussaa. Moitteita tulee maisteriopiskelijan tasoisesta kulttuuriteorian ja transgression käsittelystä. Myös nämä ”nietzscheläinen nihilismi” -läpät ovat suunnilleen samaa tasoa kuin äärioikeistolaisten omat analyysit.
Fader, Ayala (2020) Hidden Heretics: Jewish Doubt in the Digital Age.
Erinomainen ja perusteellinen kuvaus ”kaksoiselämää” elävistä hasidistijuutalalaisista (ultraortodokseista) – niistä jotka eivät hyväksy kaikkia yhteisön oppeja mutta salaavat sen suurimmalta osalta yhteisöä. Jos olet katsonut sarjan Unorthodox tai dokumenttielokuvan One of Us, tässä on samaa huomattavasti perusteellisemmin ja monipuolisemmin. Teos osoittaa, miten keskeinen netti on epäilijöille, mutta myös sen, miten pitkälle yhteisö on valmis menemään pelätessään verkon vaikutusta yhteisölle.
Kallioinen, Sanna (2004) Rannalla merirosvon morsiamen kanssa.
Tätä luin pitkin kevättä työhuoneella tyhjinä hetkinä. Opinnäytteeseen perustuvassa teoksessa käsitellään feministiteoreetikoita (mm. Braidotti, Daly, Haraway) suhteessa ei-länsimaisuuteen, erityisesti australialaisen kulttuurintutkijan Meaghan Morrisin kirjoitusten kautta. Kovin perusteellista synopsista Morrisin tuotantoon tästä ei saa – ehkä sitä itse hain. Teos sopii lähinnä niille, jotka haluavat pohtia maantieteellistä ja käsitteellistä etäisyyttä ja siihen liittyvää kuvittelukykyä (tai sen puutetta) suhteessa muutamiin olennaisiin feministiteoreetikoihin.
Berardi, Franco ”Bifo” (2019) Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika.
Kuten muissakin Bifon teoksissa, tässä on runsaasti ajatuksia jokseenkin hiomattomassa muodossa. Bifon ajattelussa on hienoa pyrkimys päästä eteenpäin, ei katsoa taaksepäin esimerkiksi vanhaan vasemmistoon tai sen ajan varmuuksiin prekaarin tietotyön kontekstissa. Ympäröivät voimat tulisi valjastaa toimimaan parempaa kohti. Konkreettisena esimerkkinä tästä on automatisoituminen: ei sitä kannata vastustaa, vaan sen mukanaan tuomiin muutoksiin tulee löytää poliittinen ratkaisu, joka palvelee monia, ei harvoja. Tämäkin Bifon teos on runsaudensarvi, jonka jokaisesta tulkinnasta ei tarvitse olla samaa mieltä saadakseen kirjasta paljon irti.
Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi (2011) Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia.
Jostain syystä teos on odottanut lukemistaan pitkään ja jostain syystä se löytyy hyllystäni kaksin kappalein. Teos on yllä mainitun Bifon tavoin uudenlaisen vasemmiston teoretisointia. Molemmissa tapauksissa Deleuze ja Guattari ovat keskeisiä suuntaviittoja Marxin jälkeiselle ajalle. Molemmissa myös kieltäydytään alistumasta vallitseville kehityskuluille; sen sijaan tarkoituksena on löytää niistä jo oleva potentiaali haikailematta eiliseen. Siinä mielessä teos ei ole paluuta Marxiin. Se on paluuta Marxiin siten, että Marxin tuotannosta löydetään joitain työkaluja nykytilanteen analysointiin niin, ettei analyysi näytä perinteiseltä marxilaiselta analyysilta. Paikoin tuodaan esiin oivaltavaa analyysia, paikoin mennään sloganeilla ja uholla, joka ei aina tee oikeutta kritiikin kohteelle. Eroja kahdessa viimeksi mainitussa teoksessa on esimerkiksi siinä, että Bifon tapa käsitellä Antonio Negriä on huomattavasti kriittisempi.
