keskiviikko 31. elokuuta 2016

Miksi puhumme ”aabrahamilaisista uskonnoista”?

Rochesterin yliopistossa toimivan uskontotieteen professori Aaron W. Hughesin teos Abrahamic Religions: On the Uses and Abuses of History (2012) lähtee liikkeelle ihmettelystä. Syystä tai toisesta viime vuosikymmeninä juutalaisuudesta, kristinuskosta ja islamista on alettu puhua tuoreella yleisnimikkeellä ”aabrahamilaiset uskonnot”. Mistä tässä puheessa on kyse ja millainen akateeminen uskottavuuspohja sillä on?

Hughesin vastaus on tavallaan yksiselitteinen. Termissä on kyse teologisesta neologismista, jolla hahmotetaan ekumeenista yhteyttä kolmen uskonnon välillä. Se korvaa aikaisemman puheen juutalais-kristillisyydestä sisällyttäen islamin uskontodialogin ja uskonnollisten konfliktien liennyttämisen hengessä (tästä hyvänä esimerkkinä Yhdysvaltain presidenttien puheiden vertailu: Eisenhower käytti 1950-luvulla termiä ”juutalais-kristillinen”, kun taas Obama puhui vuoden 2009 puheessa ”aabrahamilaisista uskonnoista”). Samalla se tietenkin erottaa kolme mainittua muista, ei-aabrahamilaisista uskonnoista. Termin akateeminen uskottavuuspohja on pyöreä nolla.

Termin historia on moninainen, mutta yksinkertaistetusti sen ekumeeninen ja sisäänsulkevä käyttö on yleistynyt 1900-luvun jälkipuoliskolla ja edelleen 1990-luvulla ja erityisesti syyskuun yhdennentoista jälkeen. Varhaisempi käyttö perustui ulossulkemiseen: Aabraham oli symboli sille, että sinun uskontosi on virhetulkinta – että me olemme aitoja Aabrahamin jälkeläisiä. Juutalaiset, kristityt ja muslimit tulkitsevat Aabrahamin merkityksen eri tavoin, edelleen, mutta aikaisemmin eroavuudet olivat keskustelun ydin. Nyt fokus on vaihtunut.

Nykyään viittaukset Aabrahamiin ovat useimmiten yrityksiä löytää sovinto ja rauhallinen rinnakkaiselo juutalaisten, kristittyjen ja muslimien välille, ikään kuin yksittäinen teologinen nyanssi – yhteinen myyttinen hahmo – olisi avain kaiken historiallisen, poliittisen ja arkisen eripuran ylittämiseen.

Hughes pohtii, miksi Aabraham on tällainen symboli. Hän esittää, että koska Aabraham edelsi Moosesta ja juutalaista lakia, voitiin rakentaa käsitys juutalaisuutta edeltävästä kristinuskosta ja islamista. Näin Aabrahamiin vedoten on voitu argumentoida oman uskonnon autenttisuudesta (eksklusiivinen puoli) ja löytää kuviteltu jaettu perusta, joka ei aseta juutalaisuutta kristinuskon ja islamin lähtökohdaksi (ekumeeninen puoli).

Hughes esittää, että termin akateeminen käyttö tulisi lopettaa. Se on teologinen termi, jolla ei ole historiallista pohjaa. Siitä tulee teoksen alaotsikko (joskin se on lainattu Nietzscheltä). Tarkoituksena ei ole luoda uutta ja parempaa termiä saman tason analyysiin, vaan painottaa, miten tärkeää on paneutua erilaisiin historiallisiin tilanteisiin, joissa ihmiset ovat toimineet ei vain uskonnollisen vakaumuksensa vaan sosiokulttuurisen lokaationsa puitteissa. Mahdolliset yhtäläisyydet kolmen uskonnon välillä selittyvät historiallisilla interaktioilla, ei Aabrahamilla. Toisin sanoen aabrahamilaisten uskontojen diskurssin tyypillisenä piirteenä on historiallisen ja käsitteellisen kompleksisuuden sivuuttaminen.

Tietenkin juutalaiset, kristityt ja muslimit viittaavat Aabrahamiin ja pitävät häntä keskeisenä hahmona. He kuitenkin tulkitsevat sitä omalla tavallaan teologisista viitekehyksistään. Tietenkin ihmiset voivat käyttää sitä astinlautana päästäkseen keskustelemaan toistensa kanssa ja pyrkiessään rauhanomaiseen yhteiseloon. Tietenkin on ymmärrettävää, että huntingtonilaista teesiä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä halutaan liennyttää julkisessa keskustelussa yhtä yksinkertaistavilla esimerkeillä ”aabrahamilaisten uskontojen” jaetusta ytimestä. Lisäksi sitä käytetään toisinaan silloin kun ei jakseta sanoa kaikkia kolmea erikseen. Mikään näistä ei kuitenkaan tarkoita, että termillä olisi analyyttista käyttöä tutkimuksessa.

Hughesin teoksen vahvuus on siinä, että se sisältää argumentin ja on samalla laaja yleiskatsaus erilaisiin tapoihin, joilla Aabraham on ymmärretty ja tilanteisiin, joissa termiä ”aabrahamilaiset uskonnot” on käytetty. Lisäksi se haastaa uskontojenvälisessä dialogissa idealisoidun kuvan ”aabrahamilaisten uskontojen” harmonisesta yhteiselosta muslimien hallitsemassa Espanjassa keskiajalla. Ja vielä, se osoittaa, miten helposti puhumme islamin syntyvaiheen aikana juutalaisuudesta, kristinuskosta ja islamista ikään kuin ne olisivat olleet selkeitä, toisensa poissulkevia identiteettejä, joiden merkitys olisi ollut sama kuin nykypäivänä.

Muutamien esimerkkien kohdalla olen taipuvainen ajattelemaan, että lopulta Hughesin kiinnostuksen kohteena on kritisoida yleistyksiä. Vaikka ymmärrän hyvin, etteivät yleistykset kerro riittävästi historiallisten tilanteiden kompleksisuudesta, ajattelen, ettei ole aina ja väistämättä väärin pohtia vaikkapa lineaaristen myyttirakenteiden ja Aasian syklisten myyttirakenteiden eroja (tällöinkin juutalaisuus, kristinusko ja islam niputetaan yhteen). Yleensä tällaisten erottelujen selitysvoima on kuitenkin rajallinen. Vastaavantasoinen väite, jota ei löydy esimerkkinä Hughesin teoksesta, on se, että monoteistiset uskonnot ovat misogynistisempiä kuin polyteistiset. Tämän esittänyt feministi-buddhisti Rita M. Gross voi olla historiallisesti oikeassa väitteessään (vaikka en oikein tiedä, miten tämän osoittaisi oikeaksi, koska vastaesimerkkejäkin on helppo löytää), mutta ongelmana on se, että väite antaa olettaa monoteismin olevan selitys misogynismille, mikä on paljon rajumpi väite.

Tosin siinä vaiheessa kun lukija alkaa kysyä, mikä sitten olisi oikea tapa yleistää ja millaiset käsitteet olisivat hyviä, Hughes palaa toteamaan, että vaikka juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin välillä on selviä yhtäläisyyksiä, termi ”aabrahamilaiset uskonnot” ei ole oikea ratkaisu kompleksisten suhteiden käsitteelliseen organisointiin.

Itse olen seurannut sivusta, etäältä ja vieroksuen ”aabrahamilaisista uskonnoista” puhumisen yleistymistä myös suomalaisessa keskustelussa. Sikäli olen lähtökohtaisesti Hughesin puolella hänen pyrkiessään osoittamaan termiin sisältyviä olettamuksia ja huonosti pureskeltuja merkityksiä. Myös niille, jotka haluavat käyttää termiä tavalla tai toisella teos tarjoaa haasteen terävöittää sitä, mitä termillä oikein tarkoittaa ja mihin tarkoitukseen sitä käytetään. Lisäksi termin käyttäjien olisi kysyttävä itsetietoisesti, mistä termi oikein tulee. 

Kenties kaikkein rajuimman haasteen se esittää uskontodialogin harjoittajille – joskin vain implisiittisesti. Voisiko uskontodialogista tulla akateemisesti kurinalaista ja historiatietoisuudeltaan pätevää, vähemmän uskonnollista toimintaa?

tiistai 23. elokuuta 2016

Viimeiset runonlaulajat

Turun yliopiston ylioppilaskunnan kirjasto lopetti toimintansa jokin aika sitten. Sieltä sai ostaa kirjoja pilkkahinnalla ja lopuksi hakea jäljelle jääneitä ilmaiseksi. Kaikkiaan kannoin sieltä lähes 200 kirjaa kotiini. Niiden joukossa oli alkujaan vuonna 1943 ilmestynyt kansanrunoudentutkija Martti Haavion teos Viimeiset runonlaulajat.

Haavion lähtökohtana on yksi havainto ja yksi olettamus.

Perinteen kerääjät eivät 1800-luvulla olleet erityisen kiinnostuneita itse perinteen välittäjistä; heitä kiinnosti enemmän runojen sisältö ja se, miten ne edustivat myyttistä suomalaisuutta. Tämän havainnon pohjalta Haavio haluaa siirtää katseen itse runonlaulajiin, joskin toteaa tehtävän haastavaksi vähäisten saatavilla olevien tietojen vuoksi.

Haavio olettaa, että runonlaulanta on katoava ja osin jo kadonnut perinne, joten nyt on vielä mahdollisuus sanoa jotain runonlaulajista, viimeisistä sellaisista. Tämä näkyy kirjassa laajemminkin. Sen ja edeltävän keskustelun mukaan runonlaulanta on jäänne menneestä toiminnasta, joka oli elinvoimainen vielä 1800-luvulla Itä-Suomessa, erityisesti  Karjalassa ja Savossa. Olettamuksena oli, että Länsi-Suomesta perinne oli elämänmuodon nykyaikaistumisen myötä kadonnut.

Väittämä, jonka mukaan idästä kerättiin kerran lännessä ollutta perinnettä on pitkälti spekulatiivinen. En tunne alaa niin perusteellisesti, että osaisin sanoa, miten argumentaatio eteni kunkin tutkijan kohdalla. Selvää kuitenkin on, että Haavio asettuu kannattamaan tätä tulkintalinjaa, jota kehittelivät Julius Krohn, Kaarle Krohn ja Uno Harva. Lisäksi on selvää, että näin voitiin argumentoida juuri suomalaisen perinteen yhtenäisyyden puolesta. Kansallisen identiteetin rakentamisen kannalta tämä oli tarkoituksenmukaista. Oliko se totta, siitä en osaa vastata.

Mainitun lineaarisen kehyksen mukaan itään mentiin etsimään jotain kadonnutta tai katoavaa. Runonlaulajat eivät olleet kiinnostavia, vaan niiden kantama perinne, jolle oli vielä jäänteenomaiset edellytykset kehittymättömässä, vähemmän nykyaikaisessa idässä.

Haavio siirtää huomion itse runonlaulajiin. Tässä mielessä häntä voisi pitää tutkijana, joka ottaa kriittisen etäisyyden edeltäjiinsä ja heidän jakamaansa viitekehykseen, jossa kerätyn sisällön katsottiin todistavan suomalaisen kulttuurin olemassaolosta. Tätä Haavio ei kuitenkaan itse tuo esiin. Sen sijaan hän korostaa esipuheessa runonlaulajien nimien tuntemisen kuuluvan suomalaiseen yleissivistykseen. Lisäksi hän korostaa, miten tärkeitä ihmisiä ne olivat Suomen kansan etsiessä itseään.

Joka tapauksessa runonlaulajista lukeminen on melko viihdyttävää puuhaa. Moni luvuista rakentuu yksittäisten runonlaulajien (tai tietäjien) käsittelylle. Niistä käy ilmi, miten vaikkapa suuri osa Kalevalasta perustuu muutaman runonlaulajan Lönnrotille tarjoamaan materiaaliin.

Lopultakin Haavio on niin lumoutunut runonlaulajien suuruudesta, ettei hän käsittele perusteellisesti esimerkiksi runonlaulajien sosiaalista asemaa osana yhteisöä. Ehkä sosiologinen ja antropologinen viitekehys eivät olleet tässä vaiheessa tekijälle riittävän tuttuja tai kiinnostavia, jotta katse oltaisiin voitu kohdentaa tähän. Tai sitten käytössä on ollut enemmän muistiinpanoja siitä, millaisia persoonallisuuksia runonlaulajat olivat ja millaisia he olivat ulkonäöltään.

Tietenkin kuvauksia voi yrittää lukea toisesta näkökulmasta. Näin saakin jotain irti – esimerkiksi Miihkali Perttusen asemasta, kun hän sokeutui yli 50-vuotiaana tai Oksenja Mäkiselästä, pikkutilan emännästä, jonka houkutteli vaeltavien laulajien retkille kotiaan uhkaava köyhyys ja puute.

Kaikkein paras luku valitsemastani näkökulmasta luettuna on vuonna 1904 kuollutta naista, Larin Paraskea, käsittelevä luku. Paraskeelta koottiin laajin yhdeltä ihmiseltä kerätty kalevalamittainen runoaineisto. Hän meni naimisiin parikymppisenä vuonna 1853. Hän siirtyi köyhään Vaskelan kylään, jossa niukka elinkeino saatiin maanviljelyksestä mutta myös kalastuksesta ja rahdinajosta. Lapsia syntyi useita, mutta moni heistä kuoli pienenä. Kun Paraske ei halunnut vaivaishoitoon, hän siirtyi Pastori Neoviuksen perheeseen vuosiksi 1891–1894. Paraskeen mökki oltiin pakkohuutokaupata vuonna 1894 maksamattomien verojen vuoksi, joten hänen oli lähdettävä matkoille ”pyytämään” eli kerjuulle. Mökki myytiin 1899 ja Paraske siirtyi asumaan naapurinsa saunaan. Omien sanojensa mukaan Paraskeen ruokavalio koostui leivästä ja suolasta. Jouluateriana oli kylmä kaali ja kalja. Talvella hänellä ei ollut kunnon kenkiä. Paraske kuoli 1904 ja hänen hautajaisiin osallistuivat vain kyläläiset.

Tätä elämäntarinaa vasten on mielenkiintoista tietää, että Paraske oli jo eläessään arvostettu runonlaulaja ja -lausuja. Hän sai esimerkiksi muodollisen eläkkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja tunnetut taiteilijat Albert Edefeltistä Eero Järnefeltiin maalasivat häntä esittäviä teoksia. Seitsemän vuotta kuolemansa jälkeen 4000 ihmistä kokoontui Paraskeen haudalle paljastamaan hautakiveä.

Yksikään kirjan kuvaus ei kerro hyvin toimeentulevasta runonlaulajasta. Kenties suomalaisen kulttuurin rakennusprojektin perustana ovat ihmiset, joiden on pitänyt kehittää itseään runonlaulajana, jotta saisi edes jonkinlaisen toimeentulon. Tai sitten taidon kehittäminen ja ylläpito vei liikaa aikaa muilta tehtäviltä.

Haavio päättää Parasketta käsittelevän osuutensa korostamalla, että Paraske oli tiheän kyläyhteisön ja maanviljelyskulttuurin runonlaulaja. Sitä symboloi kannel ja paimentorvi. Moni muu teoksessa käsitelty laulaja oli ”laveitten riitamaiden uroita”, joiden vertauskuva on kannel ja peurakeihäs.

On todettava, että vaikka Viimeiset runonlaulajat sivuaa tieteenalaani, olen sen aihepiiriä koskevassa tutkimuskentässä harrastelija. ”Kalevalaisen” perinteen maantieteellisistä juurista on kirjoitettu Haavion jälkeenkin ja vaikkapa Larin Paraskeesta on kirjoitettu kohtuullisen paljon (ks. esim. Senni Timosen tuotanto).

perjantai 19. elokuuta 2016

Guardiolan taktiikkapeppailua

En ole pitkään aikaan kirjoittanut jalkapallosta. Se ei tarkoita, etten olisi seurannut lajia. EM-kisat olivat monella tavalla lievä pettymys, joten en välittänyt kirjoitella tapahtumasta. Nyt ollaan kuitenkin syksyn ovella. Se tarkoittaa, että Valioliiga on jo käynnistynyt. Jätän veikkailut muille ja keskityn taktiseen mehusteluun.

Valioliigassa on monta joukkuetta, jonka valmentaja on valokeilassa. Saako Conte puhtia Chelseaan? Mitä Mourinho tekee Manulle? Toistaako Ranieri viime kauden jymypaukun Leicesterissä? Jatkuuko Pochettinon menestys Tottenhamissa? Jaksaako Wenger vielä keksiä uusia kujeita Arsenalissa? Onko Kloppin metodit sisäistetty Liverpoolissa? Miten sujuu Moyesin paluu Valioliigaan Sunderlandin peräsimessä? Itselleni – ja varmaan aika monille neutraaleille taktiikoista innostuville – kiinnostavinta kuitenkin on nähdä, miten Pep Guardiola organisoi Manchester Cityn miljonäärit.

Olen nähnyt Cityn pelaavan vain kerran verrattain heikkoa Steaua Bukarestia vastaan mestareiden liigan karsintapelissä. Lisäksi olen lukenut tukun joukkuetta käsitteleviä juttuja, mutta en ole ehtinyt perehtymään siihen, miten Guardiola esimerkiksi muutti Bayern Münchenin pelitapaa. Näkemäni ja lukemani perusteella on aivan liian aikaista sanoa mitään vakuuttavaa, mutta alustavasti Guardiolan tulo näyttää muuttaneen pelitapaa seuraavasti:

1. Maalivahti. Suurin Cityä koskeva uutinen viime viikkoina on ollut Englannin maajoukkueveskari Joe Hartin jääminen penkille. Jokainen asiantuntija on sitä mieltä, että mies torjuu palloja paremmin kuin kakkosveskarina toiminut Willy Caballero. Mistä siis on kyse? Guardiola ei oikeastaan välitä maalivahdin torjumistaidoista niin paljon kuin hänen kyvystään pelata liberona jalalla, alimpana pelaajana. Siksi hän valitsee maalivahdin sen perusteella, miten hyvin he osaavat antaa tarkkoja syöttöjä jalalla. Tässä Caballero ilmeisesti on Hartia hitusen parempi. Samasta syystä tällä hetkellä Barcelonan kakkosveskari Claudio Bravoa ollaan huhujen mukaan ostamassa Cityyn. Bravon syöttötarkkuus on Euroopan huippua (yli 80%), kun taas Joe Hartilla se oli viime kaudella seitsemänneksi paras Valioliigassa (hieman yli 50%).

2. Keskuspuolustajat. Moni valmentaja arvostaa pitkiä ja rotevia keskuspuolustajia, jotka taklaavat kovaa ja katkovat keskityspallot päällä. Guardiola preferoi jalalla taitavia keskuspuolustajia. Tästä syystä yleensä laitapuolustajana (ja joskus keskikentän laidassa) pelaava Aleksandar Kolarov aloitti Sunderlandia vastaan tällä paikalla eikä esimerkiksi yksi maailman kalleimmista puolustajista, Eliaquim Mangala. Kenties samasta syystä Guardiola on joskus peluuttanut tällä paikalla aikaisemmissa seuroissa keskikenttäpelaajia. Hän myös kommentoi keskikenttäpelaajien Fernandinhon, Fernandon ja Yaya Touren sopivan tähän rooliin. Cityn juuri ostama maailman toiseksi kallein puolustaja John Stones on ihanteellinen tähän, koska hän on niin taitava jalalla. Vincent Kompany kävisi tähän myös, mutta hän on jatkuvasti loukkaantuneena. Siksi huhuissa italialaista Leonardo Bonuccia on viety Cityyn. Viime kauden keskuspuolustajista Nicolás Otamendi on mahdollinen pelaaja Stonesin pariksi, mutta hänkään ei ole optimaalinen. Steaua Bukarestia vastaan pelatussa ottelussa Guardiola ripitti Otamendia puoliajalla siitä, että Otamendi oli liukunut yhteen tilanteeseen – ilmeisesti  Guardiola haluaa topparien pysyvän pystyssä.

3. Laitapuolustajat. Tällä saralla City ei ole vahvistanut joukkuettaan. Laitapuolustajat ovat ikääntyviä, yli 30-vuotiaita pelaajia eikä niiden keskinäisessä hierarkiassa ole vielä nähtävissä uuden valmentajan kädenjälkeä. Aikaisemmin laidat nousivat tukemaan hyökkäystä laidoilla, joten he usein keskittivät palloja rangaistusalueelle. Guardiolan suosimassa pelityylissä he nousevat usein keskikentän keskelle eikä pelkästään laitaan. Heistä tulee välillä jonkinlaisia pelintekijöitä. Näin wingereille jää enemmän tilaa laidoilla. Tässä systeemissä keskikentän puolustavan pelaajan on toisinaan laskettava toppareiden tasolle, kun laitapuolustajat ovat niin korkealla. Näin myös avautuu tilaa vastustajalle hyödyntää tyhjiä laitoja.

4. Puolustava keskikenttä. Guardiola näyttäisi suosivan yhtä selkeästi puolustavaa keskikenttäpelaajaa, joka tarvittaessa pysäyttää hyökkäyksen rikkomalla, mutta pystyy myös pelaamaan hyökkäyssuuntaan. Kyseinen pelaaja laskee usein kahden topparin tasolla, jolloin puolustuslinjassa on kolme, kun laitapuolustajat ovat ylempänä. Pelin avaamisessa tällä pelaajalla on keskeinen rooli: laitapelaajat muodostavat maalivahdin ja tämän pelaajan kanssa timanttikuvion. Usein syöttö lähtee maalivahdilta timantin kärkeen. Fernandinho on pelannut tätä paikkaa parissa ensimmäisessä pelissä. Siihen voi tulla myöhemmin myös uusi hankinta Gundogan, kunhan hän tervehtyy pelikuntoiseksi. Fernando voi tarvittaessa pelata tässä, mutta hän ei ole tarpeeksi luova ylöspäin pelattaessa. Aikaisemmin City pelasi kahdella puolustavalla keskikenttäpelaajalla. Käytännössä oli usein niin, että toinen tai joskus jopa molemmat unohtivat puolustaa.

5. Keskikentän keskusta. Tässä on kaksi pelaajaa. Ne voisivat olla ”kymppipaikan” pelintekijä ja ”kasipaikan” pelintekijää tukeva keskikenttämies. Mutta kun Cityllä on siinä kohdassa tällä hetkellä David Silva ja Kevin de Bruyne, niin roolit sekoittuvat siten, ettei kumpikaan pelaa puhdasta kymppiä eikä kasia. De Bruyne itse kutsui rooliansa vapaaksi kasiksi. Viime kaudella roolitus oli vähän epäselvä, ja Silvan ja de Bruyne pelasivat tavallaan samaa roolia eivätkä yhdessä. Jos he olivat samaan aikaan kentällä, toinen meni laitaan, ja menetti näin omimman roolinsa.

6. Wingerit. Guardiola näyttää suosivan wingereitä. Raheem Sterling siirrettiin oikeaan laitaan ja siellä hän voi olla vapaassa tilassa, kun keskellä on riittävästi hyökkäysvoimaa. Tämä on suosinut häntä toistaiseksi. Uusi hankinta Nolito on pelannut toisessa laidassa wingerinä. Myös Jesus Navas sekä uusi hankinta Leroy Sane pelaavat wingereinä. Ero aikaisempaan on se, ettei taktiikassa 4-2-3-1 ole mahdollisuutta yhtä leveisiin wingereihin kuin Cityn viime pelien muodostelmassa 4-1-4-1. Kun joukkueeseen ostettiin kaksi wingeriä, Nolito ja Sane, on selvää, että tätä taktiikkaa Guardiola haluaa jatkaa. Näin hyökkäykseen saadaan vauhtia ja suoraviivaisuutta. Se tekee laitapuolustajan työn vaikeaksi, kun hän ei aina tiedä, ottaako wingerin vai 10- tai 8-paikalta murtautuvan pelaajan. Systeemin tilkitseminen vaatii keskikenttäpelaajan tukea.

7. Hyökkäys. Toistaiseksi Guardiola on suosinut yhden hyökkääjän taktiikkaa. Näin on jatkettava, jos haluaa pitää pallonhallinnan omalla joukkueella ja samalla wingerit. Aguero on tähän selvä ykkösvalinta, mutta kun muistetaan hänen loukkaantumisalttius, on jossain vaiheessa otettava mukaan nuoret vaihtoehdot. Tässä vaiheessa kakkosvaihtoehto on Kelechi Iheanacho. Aikaisemmin City pelasi vaihtelevasti yhdellä tai kahdella kärjellä. Tässä on kaikkein vähiten muutosta.

8. Vauhti kahteen suuntaan. Jos aikaisemmin City pelasi usein hitaasti, ikään kuin käsijarru päällä, Guardiola tuo vauhtia peliin. Vaikka joukkueella on pyrkimys rauhalliseen pallonhallintaan ja lyhytsyöttöpeliin (roiskimiset ja kukkupallot ovat kiellettyjä), hyökkäykset ovat merkittävästi nopeampia kuin aikaisemmin, ainakin teoriassa. Vielä olennaisempaa on palloton pelaaminen. Nyt pyritään erittäin nopeaan katkoon, aggressiivisemmin kuin ennen, vaikka se on erittäin kuluttavaa. Tämäkin yksityiskohta suosii Sterlingiä, joka nopeudellaan saa tehtyä silloin tällöin yllättäviä katkoja, mistä hän jatkaa toisinaan tyhjässä tilassa kohti vastustajan maalia. Tämä taktiikka myös perustelee, miksi sinänsä loistava Yaya Toure ei sovi parhaalla mahdollisella tavalla joukkueen pelityyliin. Hän ei ole riittävän kova työmyyrä molempiin suuntiin ja 33-vuotiaana alkaa jo askel painaa.

Tuleeko tällä ryhmittymällä menestystä? Heikkoja joukkueita vastaan pallonhallinta tulee olemaan täysin Cityllä. Muutamat joukkueet tulevat kokemaan rökäletappion. Systeemi näyttää alustavasti kuitenkin haavoittuvaiselta. Tehokkaat vastaiskujoukkueet hyödyntävät puolustavien pelaajien vähäisyyden, väsyvien tai laiskistuvien keskikenttäpelaajien kyvyttömyyden seurata vastustajaa puolustuspäätyyn sekä puolustuspään lyhytsyöttöpelissä tapahtuvat virheet. Luulen, että Guardiola tietää nämä heikkoudet, mutta on valmis ottamaan muutaman maalin omiin silloin tällöin, koska systeemin vahvuuksilla pitäisi useimmissa peleissä saada pari maalia aikaiseksi.

Guardiolan pelisysteemin lähtökohta on se, ettei anneta palloa vastustajalle. Se kuulostaa yksinkertaiselta mutta vaatii maailmanluokan pelaajat. Keskitason pubiliigajoukkuetta voi olla vaikeaa saada menestymään tällä systeemillä.

torstai 11. elokuuta 2016

Studioalbumit osa 69: Hard-Fi

Kaakkois-Englannissa aivan Lontoon kupeessa perustettu Hard-Fi ei ole koskaan ollut Suomessa kovin suuressa suosiossa. Sen kotimaassa tilanne on toinen. Kun muutin Leedsiin, Britannian listaykkösenä komeili Hard-Fi:n toinen studioalbumi. Yhtyeeltä oli vaikea välttyä.

Lähtökohtana suhtautumiselleni yhtyeeseen on ollut yleinen epäily. Mielikuvissa Hard-Fi on valtavirtaistettu versio sinänsä hyvistä brittiläisen kitaravetoisen indiepopin aineksista, mukaan lukien työväenluokkaisesta nuorison esikaupunkielämästä muistuttavat tekstit. Kun kesän aikana olen listannut levyjäni discogs-nimiseen palveluun, totesin siinä H-kirjaimen kohdalla, etten oikein muista kuin pari yhtyeen biisiä, vaikka osa tuotannosta löytyy hyllystäni. Siitä innoituksen saaneena päätin kuunnella yhtyeen albumit läpi ja arvioida uudelleen mieli- ja muistikuvaani.

Stars of CCTV (2005) tuli ostettua Leedsin yhdeltä kirpputorilta puolentoista punnan hintaan vuoden 2008 lopulla. Se on juuri sopiva hinta muutaman vuoden takaisesta listaykkösestä. Tätä ennen olin jo ostanut punnalla yhden yhtyeen seiskatuumaisen, mutta kun vinyylisoittimeni oli Suomessa, ei kuuntelusta tullut mitään. Levyn kansi on kenties ruma mutta klassikko: Siinä on keltaisella pohjalla musta turvakamera. Yhdessä albumin nimen kanssa siinä kiteytyy loistavalla tavalla ajankuva. Kenties siitä syystä halusin aikanaan tutustua edes hieman yhtyeeseen, joka ensialbumillaankin nousi brittilistan kärkeen. Vuonna 2016 kuunneltuna Stars of CCTV ei vaikuta maailman tärkeimmältä levyltä, mutta siltä löytyy nippu hienoja, joskin keskenään kovin erilaisia biisejä. Kaksi ensimmäistä ovat vahvaa keskitasoa – sisältäen ensihitin ”Cash machine” – ja kolmas, ”Tied up too tight”, on melankolisessa pop-otteessaan vielä onnistuneempi. Neljäs, verrattain keskinkertainen ”Gotta reason” on tuttu Fifan 2006 pelaajille. Sitä seuraa hitti ”Hard to beat”, joka kaikessa folkölmaisuudessaan ei itseäni heiluta vaikkei ärsytäkään. Sen perässä on mielestäni huomattavasti parempi ”Unnecessary trouble”, jota seuraa pakollinen hidas ”Move on now”, jota puolestaan seuraa valkoisen miehen Clash-reggaesta etäisesti muistuttava ”Better do better”. Tosin se muuttuu välillä puolipateettiseksi listapopiksi. Levyn paras biisi on mielestäni ”Feltham is singing out”, mutta se ei mahtunut viiden albumilta julkaistun singlen joukkoon. Tosin lyriikoidensa puolesta ratkaisu ei yllätä. Singlenä ei julkaistu myöskään levyn päättävää, onnistunutta anthemia ”Stars of CCTV”, jonka kertosäe kuuluu: ”We're the stars of CCTV / Making movies out on the street / We're the stars of CCTV / Can't you see the camera loves me?” Albumi sai myönteisiä arvioita ja erityisesti NME kehui yhtyettä vuolaasti. Siinä on indiepopin hyviä aineksia, mutta ne yhdistyvät tavalla, joka jotenkin etäisesti muistuttaa teinitytöille suunnattujen poikabändien turvallisuutta. Salonkikelpoisuudesta todistaa myös se, että useita albumin raitoja on käytetty kaupalliseen tarkoitukseen televisio-ohjelmissa ja mainoksissa (yllä mainitun ”Gotta reasonin” lisäksi). (Tosin myös The Fall -yhtyeen musiikkia on käytetty telkkariohjelmissa.) ”Cash machine” singlen täytebiiseistä löytyy myös White Stripesin ”Seven nations army” semireggae-versiona. Se on lisukkeena itse albumille ainakin Spotifyssa.

Once Upon a Time in the West (2007) tuli ostettu niin ikään Leedsistä kolme vuotta ilmestymisensä jälkeen. Tämä yksilö löytyi kahdella punnalla lähinnä videopelejä kauppaavasta Game-myymälästä. Tosin tässä vaiheessa olin jo tykästynyt Uncut-lehden levyltä löytyvään melankoliseen nelosraitaan ”Watch me fall apart”, joka tosin saattaa jollekin tuoda mieleen köyhän miehen Rialton, joka puolestaan on köyhän miehen Pulp. Ei sentään, upea biisi. Albumin kansi on omalla tavallaan yhtä ruma kuin edellinen, mutta siinä lukee yksinkertaisesti ”No cover art”. Toimiva idea, jonka on toteuttanut hieman toisella tavalla muutkin bändit aikaisemmin (esim. XTC). Ilmestyessään albumi meni välittömästi brittilistan ykköseksi. Arviot olivat vaihtelevia – täysistä pisteistä alle puoliin mahdollisista. Avausraita ”Suburban knights” on hyvin rullaavaa yhteishoilattavaa indiepoppia. Myös ”I shall overcome” on hittimittarilla onnistunut, vaikka omaan makuuni tasapaksu. ”Tonight” on alkuun hidas, mutta yltyy bändille ominaiseksi yhteishoilotukseksi. Aikaisemmin mainittu ”Watch me fall apart” on levyn paras, mutta sitä seuraa todellinen nemesis: epäonnistunut yritys rokata (”I close my eyes”). Onneksi kevyen lallatteleva ”Television” palauttaa yhtyeen omille raiteilleen. Balladi ”Help me please” auttaa hahmottamaan, että sävelkynä on kohdallaan omassa genressään, vaikka se ei olekaan minun genreni. ”Can’t get along” on radiohitti ainakin tyyliltään ja se löytyy seiskatuumaisena hyllystäni. Loppulevy on tasapaksua ja turvallista. Kokonaisuutena tähän on vaikea suhtautua. Albumi ei oikein ole minun musiikkiani. Se on myyntikelpoista eikä se ärsytä (ainakaan minua). Lisäksi se sisältää muutamia hienoja hetkiä.

Killer Sounds (2011) ilmestyi aikana, jolloin olin muuttanut takaisin Suomeen. Ei siis ihme, ettei sen ilmestyminen liikuttanut suuntaan eikä toiseen. En muista, tuliko sitä edes kuultua. Albumilta julkaistiin kolme singleä, joista ensimmäinen menestyi vaatimattomasti (listasijoitus Briteissä julkaisuviikolla 51), toinen heikosti (141) ja kolmas surkeasti (ei listasijoitusta). Albumin arviot vaihtelivat Daily Telegraphin yhdestä ja Independentin kahdesta muutamaan kolmen ja neljään tähteen. Ja mihin kohtaan janaa oma arvioni menee? Se menee suoraan Telegraphin ja Independentin väliin: puolitoista tähteä. Bändi on kadottanut aikaisemmin niin tasavahvan sävelkynänsä enkä saa albumista minkäänlaista otetta. Tyylillisesti se ei ole kaukana edeltäjistään, mutta siinä on ruokittu yhtyeen heikoimpia puolia. Kyse on mainstream-popin muottiin puetusta valkoisten brittien diskomusiikista, marengista ja hattarasta, yliannostuksena. Jos yksittäisiä biisejä pitää mainita, niin levyn päättävä nimibiisi ”Killer sounds” ei ole huono ja kappaleessa ”Love song” on popkoukkua.

Hard-Fi on niittänyt menestystä kotimaansa lisäksi Etelä-Amerikassa. Suomessa kukaan tutuistani ei ole puhunut bändistä ainakaan minulle. En tosin itsekään ole nähnyt mitään syytä kertoa siitä muille. Yhtyeen musiikki ei ole räätälöity juuri minulle, mutta ehkä juuri tuo etäisyys ja jonkinlainen välinpitämättömyys luo tilaa antaa bändin parhaiden biisien soida korvissa. En jää kaipaamaan yhtyettä, kun se lopettaa. En edes tiedä, onko se tällä hetkellä aktiivinen, mutta siltä jää elämään muutama biisi (joista yksikään ei ole kolmannelta levyltä). Lisäksi se jää muistuttamaan yhdestä mieleenpainuvasta ajasta omassa elämässä.

lauantai 6. elokuuta 2016

Horoskooppi ei ole uskon asia

Palasin juuri konferenssimatkalta Soulista, Etelä-Koreasta. Siellä järjestettiin International Society for Media, Religion and Culturen kerran kahdessa vuodessa pidettävä tapahtuma.

Omassa esitelmässäni argumentoin viimeisen kymmenen vuoden aikana tekemieni tapaustutkimusten pohjalta, että laajalle levinnyt käsitys valtavirtamedian uskonnonvastaisuudesta on yleinen mutta väärällä tavalla yleistävä käsitys. Sen sijaan valtavirtamedia suhtautuu varsin suopeasti maltilliseen, paikoin liberaaliin uskonnollisuuteen, erityisesti vakiintuneisiin kirkkoihin, jotka ovat usein olleet tärkeässä roolissa kansallisen identiteetin rakentamisessa. Vastaavasti ateistisiin, sekularistisiin ja uskonnonvastaisiin näkemyksiin ja organisaatioihin suhtaudutaan verrattain penseästi. Näin on siitä huolimatta, että median ammattilaiset ainakin länsimaissa ovat vähemmän uskonnollisia kuin kansa keskimäärin.

Sen sijaan että kirjoittaisin laveasti konferenssin annista, kirjoittelen tässä muista kokemuksista. Matkalla oli onneksi hieman aikaa tutustua maahan. Vierailut maailman suurimmassa helluntailaiskirkossa The Yoido Full Gospel Churchissa oli yksi matkan kohokohdista. Miellyttävää oli myös vierailla Korean vanhimmassa buddhalaisessa luostarissa, jossa söimme lounasta munkin johdolla, mietiskelimme ja kävimme läpi teeseremonian.

Koreassa tuli käytyä myös ensimmäistä kertaa baseball-ottelussa. Se oli huomattavasti hauskempaa kuin oletin. Koska tämä ei ole ruokablogi, niin jätän Korean rikkaan ruokakulttuurin vähemmälle huomiolle. Siitä saa visuaalisia maistiaisia, jos olet Facebook-kaverini.

Yksi kiinnostavimmista oivalluksista tapahtui National Folk museon edessä (miten tuo käännetään? Kansallinen kansanmuseo?). Siellä on patsaita, jotka kuvaavat korealaisia horoskooppimerkkejä. Ihmiset käyvät ottamassa kuvan omaa merkkiänsä esittävän patsaan kohdalla.

Korealainen horoskooppi määräytyy syntymävuoden mukaan. Yksittäinen merkki toistuu joka kahdestoista vuosi. Näin horoskooppimerkkiä kysymällä saadaan selville ihmisen syntymävuosi. On toki mahdollista, ettei ole varma, onko ihminen syntynyt 1974, 1986 vai 1998, mutta merkin tietäminen tarkoittaa melko suurella todennäköisyydellä toisen iän tietämistä.

Iän tietäminen on kungfutselaisesti värittyneessä Koreassa erittäin tärkeää, koska se tarjoaa informaatiota siitä, miten ihmisen tulee toimia sosiaalisessa tilanteessa. Vanhempi ihminen on hierarkiassa korkeammalla.

Näin ollen horoskooppi ei ole uskon asia. Korealaiset eivät ole irrationaalisia kysellessään toisen horoskooppia. Se ei ole edes viihdettä, kuten Suomessa usein ajatellaan. Se tarjoaa riittävän tiedon siitä, miten käyttäydytään kulttuuristen odotusten mukaisella tavalla.

Tietenkin on mahdollista pohtia, miksi korealaiset eivät kysy ikää suoraan. Tämä onkin haastava juttu. Jostain syystä vaikuttaa olevan niin, että kulttuurisia koodeja ei saa paljastaa suoraan. Kaikki tietävät ne, mutta niitä ei tuoda esiin arkisessa kanssakäymisessä.  Vähän kuin Suomessa papin ei tarvitse uskoa Jumalaan, mutta sitä ei saa toitottaa ääneen.

Jos siis jotakuta kiinnostaa tietää, minkä ikäinen olen, niin voi kysyä korealaista horoskooppiani. Se on tiikeri. Tosin sillä tiedolla ei Suomessa määritetä sosiaalisten tilanteiden kulkua. Sen sijaan Etelä-Koreassa horoskooppi ei ole uskon asia, vaan keino päästä käsiksi tietoon, jonka avulla vältetään sosiaalisten sääntöjen rikkominen.