Studioalbumit osa 121: Beat Happening

Musiikin kuuntelussa on yhdenlainen jännä kategoria: bändit tai artistit, joihin on myönteinen suhtautuminen, mutta joita ei ole juurikaan kuunnellut. Washingtonin Olympiassa perustettu trio Beat Happening kuuluu tähän kategoriaan. Osaan nimetä heiltä yhden biisin: ”Indian Summer”. 

 

Tyypillistä tähän kategoriaan solahtaville on se, että ne ovat vaikuttaneet joihinkin suosikkibändeihin ja ovat olleet aktiivisia muutama vuosi ennen kuin itse kuunteli sen suuntaista musiikkia. Beat Happeningin kohdalla esimerkki myöhäisemmästä bändistä olisi Pavement. Molempia pidetään lo-fi indien keskeisinä esimerkkeinä. Ja Pavementin kuuntelun taisin aloittaa vuonna 1992. Tuona vuonna Beat Happening julkaisi viimeisen studioalbuminsa, seitsemän vuotta debyyttinsä jälkeen. No, katsotaan mitä Beat Happening on syönyt. Sen verran toki tiedän etukäteen, että bändin perussoundi on melko minimalistista eikä siinä ainakaan tyypillisesti ole bassoa. 

 

Beat Happening (1985) on sekava paketti siinä mielessä, että siihen on koostettu materiaalia muutamista sessioista. Alkuperäinen versio sisälsi 10 raitaa, kesto alle 20 minuuttia. Myöhäisempi painos, jota kuuntelen Spotifysta, sisältää yli 20 biisiä. Kokeilen kuitenkin kuuntelua alkuperäisessä muodossa. Ensimmäisenä tulee mieleen Yo La Tengo ja toisen rumpalinsa kadottanut Feelies (siksi tietenkin myös Velvet Underground) sekä Vaselines (”Down at the Sea”). ”Bad Seedsissä” ja ”I Spyssa” ymmärrän rinnastuksen Crampsiin kitaroiden kautta. Muuten ollaan sympaattisen, vähäeleisen ja kotikutoisen indiepopin äärellä sanojen myönteisissä merkityksissä. Alkuperäinen paketti toimii juuri mittansa vuoksi, pidempi versio alkaa puuduttaa. Tosin pidemmältä versiolta löytyvä ”What’s Important” on niin hieno biisi, että jo se tekee siitä tarpeellisen. ”Albumin” ”tuotti” Wipersin Greg Sage. 

Jamboree (1988) sisältää sen tuntemani kappaleen. ”Indian Summer” edustaa hyvin julkaisun tyylikästä lo-fi-estetiikkaa, joka karkottaa studiovelhojen progevalaista hehkuttavat kuulijat luotaan. Yleisilme on hitusen synkempi kuin debyytillä, mutta edelleen bändi kuulostaa monin paikoin Crampsilta (tai siihen suuntaan menevältä billyä ja bluesia sekoittavalta punkilta) ja Vaselinesilta, mutta ei välttämättä niiden sekoitukselta. Tavallaan Beat Happening on kaksi eri bändiä biisistä riippuen. Albumille on merkattu kolme tuottajaa, yksi heistä on Mark Lanegan. Kesto on sopivasti pari sekuntia alle 24 minuuttia. 

 

Black Candy (1989) ei nauti kriitikkojen suosiota. Dave Thomson sanoi teoksen kuulostavan siltä kuin bändi ei tietäisi, mihin suuntaan ollaan menossa. Tai että joku olisi nauhoittanut harjoitukset. Parikin albumin raitaa on saanut versionsa indieväen kestosuosikeilta, Sonic Youthilta ja Yo La Tengolta. Jälkimmäisen kover on ”Cast a Shadow”, jonka alkuperäinen esitys on tämän levyn kohokohta. Ehkä vahvemmin kuin aikaisemmilla levyillä, tässä kontrasti Heather Lewisin laulaman herkän twee-popin ja Calvin Johnsonin laulaman Cramps-henkisen synkemmän ilmaisun välillä on suuri. Jälleen maltillinen kesto – alle puoli tuntia – toimii bändin eduksi. 

 

Dreamy (1991) alkaa kuulostaa tutulta, hyvällä tavalla. Korva on jo tottunut yhtyeen äänimaisemaan, eikä goottikantria muistuttava ulottuvuuskaan (kuuntele vaikka avausraita ”Me Untamed”) tunnu oudolta Lewisin laulamien herkempien nörtti-indievetojen rinnalla. Suurin osa on tuttua, turvallista ja – mikä tärkeintä – varsin laadukasta. Ei muuta sanottavaa tällä kuuntelulla. 

 

You Turn Me On (1992) on Beat Happeningin tasapainoisin ja kaupallisin levy. Se kuulostaa kuitenkin omalta itseltään mutta ei haahuile eikä ole äärimmäisen lo-fi. Edelleen sama ”kahden bändin” linja jatkuu: yhtäältä on Crampsin ja Deadboltin linjaa muistuttavaa horrorbillyrokkia sekä herkkää kotikutoista indiepoppia. Paradoksaalista on, että nämä sopivat yhteen, ainakin minun päässäni. Bändi kuulostaa aivan yhtä luontevalta myös pitkissä biiseissä kuin alkutaipaleen lyhyemmissä vedoissa. Avausraita ”Tiger Trap” on lähes 7 minuuttia, ”Bury the Hammer yli 6 ja ”Godsend” yli 9. Jälkimmäinen kuuluu levyn ehdottomaan parhaimmistoon, samoin kuin hittipotentiaalia omaava ”Noise” ja ”Teenage Caveman”. Mutta mitäpä tässä erittelemään, kokonaisuus on erittäin kova. Tämä täytyy hankkia hyllyyn. 

 

Bonukset: 

 

Music to Climb the Apple Tree (2003) on kokoelma b-puolia, harvinaisuuksia ja vain singleinä julkaistuja vuosilta 1984–2000. Viisitoista biisiä sisältää huojuntaa, kuten aina tällaiset kokoelmat, mutta keskimääräinen taso on korkea. Tämä on muutakin kuin kompletistille tarkoitettu paketti, mutta ei silti ensimmäinen valinta yhtyeen tuotannosta. Avausraidassa bändi kuulostaa Magnetic Fieldsiltä. 

 

Yhtyeen kitaristi-laulaja Calvin Johnson perusti Built to Spillin Doug Martschin kanssa Halo Bendersin vuonna 1994. Halot julkaisivat kolme studioalbumia aikavälillä 1994–1998. Löysin sen vasta viime vuonna, kun Built to Spill kuljetti kappaletta ”Virginia Reel Around the Fountain” keikkasetissään. On loistava biisi. 

 

Nyt kun tuotanto on kuunneltu, on sanottava, ettei Beat Happening muistuta niin paljon Pavementia kuin oletin. On sitäkin, mutta enemmän siinä on muihin suuntiin osoittavia tuttuja elementtejä. Kaikkien edellä mainittujen lisäksi otteessa on jotain naiivia viattomuutta – ei aivan Jonathan Richmanin veroisesti mutta jotain siihen suuntaan. 

 

Beat Happeningin tuotannon kuuntelu on aika raskas paketti, mutta sopivina yhden albumin annoksina bändi lukeutuu indiekaanoniin, sinne niiden suurimpien ja tunnetuimpien perään. Yksittäisistä albumeista valintani osuu viimeisimpään, You Turn Me On. Se pitää tasonsa läpi teoksen, eikä sen ”normaalius” yhtyeen alkutaipaleeseen verrattuna ole minusta haitaksi. Toki on muistutettava, että kaikilta levyiltä löytyy hienoja hetkiä, jopa useita sellaisia.

Maaliskuun lukemiset

Mennyt kuukausi sisälsi paljon sellaista lukemista, mikä ei näy tässä: muutamia aloitettuja kirjoja (niistä lisää ehkä sitten huhtikuun setissä), opiskelijoiden tekstejä (yli 600 sivua), yhden toimitettavan teoksen artikkelien kommentoinnit (muutama sata sivua) ja tutkimusartikkeleita (niitä en laske enkä listaa edes yksityisesti). 

Maaliskuussa luettuihin lukeutuu taas musiikkikirjoja, mutta myös pari teologista teosta ja yksi someviestintää käsittelevä tietokirja. 

 

Ronnie James Dio, Mick Wall, Wendy Dio: Rainbow in the Dark – Omaelämäkerta (2021) 

Muistelmat jäivät kesken, kun kuolo korjasi hevilegenda Ronnie James Dion vuonna 2010. Hänen vaimonsa Wendy ja musiikkikirjoja liukuhihnalta työstävä Mick Wall hoitivat homman loppuun. New Yorkin kasvatti Ronnie James Padavona otti teininä taiteilijanimekseen lyhyemmän italialaisen nimen, Dio. Vain osa tietää, että hän levytti jo vuonna 1960 nimellä Ronnie and the Red Caps (nimi on kömpelöhkö adaptaatio Gene Vincentin bändistä Blue Caps). Sitten nimeksi tuli Ronnie and the Prophets. Elf-yhtyeensä kanssa Dio lämmitteli Deep Purplea ja muita suuruuksia, kunnes Ritchie Blackmore siirtyi soolouralla ja palkkasi Elfin mukaan. Syntyi Rainbow, jonka alkutaipaleella Dio lauloi. Seuraavaksi vuorossa oli Black Sabbath ja sitten Dion nimeä kantava yhtye. Lapsuudessani Dio (yhtye) oli kova juttu. Myös laulaja-Dion aikainen Rainbow ja Black Sabbath upposivat, vaikka tunsin paremmin muiden laulajien Rainbow’n ja jälkeenpäin arvioituna Ozzyn Sabbath on ainutlaatuisempi kuin Dion. Kirja on asiallinen, mutta ei poikkeuksellinen. Nimenomaan Dio-yhtyeestä kiinnostuneet saavat odottaa hieman yli 290 sivua ennen kuin sen tarina alkaa. Kirja ei käy sitä loppuun, vaan päättyy yhtyeen kolmanteen albumiin, joka ilmestyi vuonna 1985. Bändi kuitenkin teki sen jälkeen vielä seitsemän albumia, viimeisimmän vuonna 2004. 

Martti Nissinen & Leena Vähäkylä (toim.): Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa (2018)

Raamatuntutkijoiden artikkelikokoelma näyttää, miten mitään alkuperäistä Raamattua ei ole. Sen sijaan on eriaikaisia, eri tavoin muokattuja ja muunneltuja tekstejä. Pyhän tekstin problematiikkaa tarkastellaan kristillisessä ja juutalaisessa kontekstissa eikä muualle sen kummemmin katsella. Pyhän tekstin käsite (kuten uskonnon) otetaan annettuna ja toisinaan sitä pidetään jopa selittävänä tekijänä. Itse olisin kaivannut jonkinlaista kehystystä siihen, millaisista panoksista pyhiksi määritetyissä teksteissä yleisemmin on kyse ja miten moni (uskonto)perinne elää vallan hyvin ilman pyhiä tekstejä. Tällaisista rajoitteista huolimatta valtaosa sisällöstä on hyvää tietokirjallisuutta, joka havainnollistaa paitsi Raamatun tekstien muuttuneisuutta myös metodologisia ratkaisuja, joiden varassa tehdään päätelmiä esimerkiksi siitä, kumpi kahdesta vertailutekstistä on lainannut kumpaa. Lisäksi erityisen onnistunut on Mika Pajusen yleisesittely varhaisimman käytettävissä olevan raamatullisen tekstiaineiston eli Qumranin kääröt tuottaneen yhteisön luonteesta ja siihen liittyvistä näkemyseroista. 

Al Green (& D Seay): Take Me to the River – An Autobiography (2009/2000) 

Uskonnollisen kasvatuksen saanut soul-tähti jätti maallisen musiikin (pääosin) ja siirtyi saarnaajaksi kirkkoonsa. Tämä kehystarina määrittää vahvasti myös omaelämäkerrallista teosta, josta suurin osa keskittyy aikaan ennen kuuluisuutta. Menestyksestäkin kirjoitetaan, kunnes 1970-luvun puolenvälin lähestyessä Jumalan kutsu (ja osin soul-tähtien uria tuhoavan discomusiikin) oli niin voimakas, ettei maallisella menestyksellä ollut enää merkitystä. Kirkollisen uran alusta vielä kuullaan, mutta siihen tarina suunnilleen päättyy. Yli 300 sivua sisältää tylsiä hetkiä, jolloin teki mieli lähteä selailulinjalle, mutta sopivin väliajoin jokin kosketti – ihmissuhteet, urakehitys tai erikoinen episodi, jossa Greenin kumppani (tai jokin sen suuntainen) tekee itsemurhan sen jälkeen kun on tehnyt vakavia palovammoja artistille. Vaikka teoksessa kirjoitetaan musiikista, yksittäisiin artistin levyihin se ei innosta. Itse luin teoksen osittain ammatillisista syistä, koska tiesin Greenin tarinaan kuuluvan uskontokulman. 

Kanerva Lattu: Intergroup Stereotypes and Meta-Stereotypes Held by Finnish Muslim- and Christian-Background Youth (2024) 

Tämän uunituoreen väitöskirjan luin ensisijaisesti siksi, että toimin arvosanalautakunnassa tiedekunnan edustajana. Artikkeliväitöskirja tarkastelee muslimitaustaisten ja kristinuskotaustaisten nuorten (pääosin yläkoululaisten) stereotypioita ja metastereotypioita. Metastereotypia tarkoittaa sitä, mitä oman viiteryhmän (esim. kristitty) kannalta relevantin ulkoryhmän (esim. muslimi) ajatellaan ajattelevan meistä (kristityistä). Kolmen artikkelin ja yhteenvedon kokonaisuus tuo esiin joitain kiinnostavia löydöksiä, kuten sen, että kristityt ajattelevat muslimien olevan normeihin mukautuvia ja muslimit ajattelevat kristittyjen pitävän heitä radikalisoituneina. Ylipäätään tässä tapauksessa sisäryhmillä on jokseenkin virheellinen käsitys siitä, mitä ulkoryhmät heistä ajattelevat. Tekijä arvelee, että kielteiset metastereotypiat voisivat olla heikkojen oppimistulosten selittäjänä vähemmistöillä, tässä tapauksessa muslimitaustaisilla. Siihen ei tosin tarjota vahvaa empiiristä tukea, vaan se perustuu päättelyyn kielteisten metastereotypioiden haitallisuudesta (aiheuttavat stressiä, vähentävät kykenevyysuskomuksia jne.). Aineiston kokoamisen kannalta erityistä oli se, että jotkut nuoret kyseenalaistivat stereotypioista kysymisen mielekkyyden ja kieltäytyivät vastaamasta toivotulla tavalla. 

Petro Poutanen & Salla-Maaria Laaksonen: Faktat nettiin! Asiantuntijaviestintä sosiaalisessa mediassa (2019) 

Teoksen sisäislukijana on puoliksi homehtunut tutkija, joka saadaan eloon siirtämällä osa hänen toiminnoistaan someen koko Suomen kansan ihmeteltäväksi. Edistyneellekin somessa viestivälle tutkijalle teoksessa on joitain osuvia pohdinnan aiheita. Kelpo paketti on erittäin helppo- ja nopealukuinen. Olisin kuitenkin toivonut enemmän syvälle meneviä esimerkkejä tiedeviestinnän onnistumisista ja epäonnistumisista. Lisäksi, jos tiede on kansainvälistä, niin voisi kai ajatella, että niin on asiantuntijaviestintäkin, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Siitä puolesta teoksessa on todella vähän. Sen sijaan keskitytään turvallisesti Suomeen. Some tarkoittaa teoksessa erityisesti Twitteriä, Facebookia ja blogeja, tässä järjestyksessä. YouTube jää kohtuullisen vähäiselle pohdinnalle. Muutama vuosi ilmestymisen jälkeen tilanne on se, että päivitettyyn versioon pitäisi tuoda mukaan TikTokia ja Instagramia sekä mainita Twitterin myynnin jälkeinen alennustila ja käyttäjien joukkopako. Mutta sitä some on, myös asiantuntijaviestijälle. Vaikka taidan tässä kuulostaa penseältä, saatan hyvinkin palata teokseen, kun seuraavan kerran päivitän omaa tai jonkun kollektiivin viestintästrategiaa.

Akateeminen ansaintalogiikka

Oletko joskus miettinyt, lyökö akateeminen kirjoittaminen leiville. Vastaus on: ei itsessään. Yksinkertaistetusti sanottuna akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu siihen, että cv ja osaaminen karttuu, mikä näyttää potentiaalisille ja aktuaalisille tutkimusrahoittajille, että tulosta syntyy. Lisäksi niillä on suuri merkitys, kun hakee vakituisiin yliopistollisiin tehtäviin. Tässä kuitenkin käsittelen lyhyesti suorempia palkkioita. 

 

Kirjoittamisesta ei aina tule korvausta, se riippuu työstä. On selvää, että jos tutkija tekee journalistista työtä, niin siitä maksetaan, mutta jos kirjoittaa sanomalehtiin asiantuntijakommentteja, niin niistä ei automaattisesti tule korvausta. Tyypillisesti tutkijan mediavierailuista ei makseta mitään. Tilausraportit ovat puolestaan genre, josta minulla ei ole kokemusta. Oletan, että niistä maksetaan tavalla tai toisella. Käsittelen tässä itselleni tutumpia esimerkkejä. 

Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin tieteellisessä journaalissa, siitä ei makseta. Joskus on jopa niin, että tutkija tai hänen edustamansa yliopisto maksaa siitä (tosin itse en ole suostunut julkaisemaan missään lehdessä, jossa kerätään maksu suoraan kirjoittajalta). Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin toimitetussa teoksessa, siitäkään ei makseta. Suurin osa tutkijoiden julkaisuista on juuri näitä. 

Tieteellisessä monografiassa riippuu sopimuksesta, maksetaanko siitä. Jos maksetaan, teosta myydään yleensä sen verran, että rojalteilla saa lihapiirakan kahdella nakilla tai jopa ravintolaillallisen. Tieteellisen kirjan toimittamisessa on sama homma. Omalla urallani summat ovat vaihdelleet nollasta eurosta jonnekin puolentoista tuhannen euron hujakoille. Yleensä ollaan lähempänä nollaa, toisessa ääripäässä kyse on laajasti käytetystä yliopistollisesta oppikirjasta. 

 

Järkeviin lisätuloihin pääsee, kun kirjoittaa kouluissa käytössä olevia oppikirjoja. Tosin vaaditaan yleensä pääsy siihen porukkaan, joka jo tekee kirjoja (oppikirjakustantaja + kirjoittajajoukko). Itse olen ollut mukana Lukion valinnaisen uskontokurssin oppikirjan yhtenä kirjoittajana. Vaikka jakajia on monta ja uskonnon valinnaisista kursseista kiinnostuneita verrattain vähän, markkinajohtajan kyydissä lisätienistejä on kilahtanut tilille mukavasti. 

Nykyisin tutkijatkin voivat saada rahallista kompensaatiota lainausten perusteella. Kunhan on Sanastoon kirjautunut ja sieltä löytyvät julkaisutiedot, niin raha kilahtaa tilille tasaisin väliajoin. Itse olen saanut useita satoja euroja, mutta silloin täytyy olla printtikirjan muodossa teoksia, joita oikeasti lainataan. Jos omaa teosta käytetään kurssikirjana tai se on muusta syystä suosittu laajemman lukijakunnan parissa, niin kokonaissumma on ihan merkittävä sivutulo. Tuskin monikaan tutkija kuvittelee elävänsä tällä, mutta tilitykset voivat helpostikin tarkoittaa ulkona nautittua kahvikuppia per kuukausi. Ehkä pullankin voi ostaa silloin tällöin. 

 

Sitten on vielä tilausartikkelit. Tilausartikkelilla tarkoitan tapauksia, joissa kirjoitat maksua vastaan tekstin, mutta et saa itsellesi julkaisua/kirjaa. Yksi versio on se, että luovut kokonaan julkaisun tekijänoikeuksista ja saat sitä vastaan kustantajalta rahallisen kompensaation. Tällaisessa tapauksessa on tarjottu yli 1000 dollarin korvausta alkeisoppikirjaan kirjoittamisesta. Sellainen on jo kohtuullinen lisä, jos palkka tai apuraha tulee muualta, mutta työmäärään nähden kyse on polkuhinnasta. 

Toisinaan tilausartikkeli on suoranaista riistoa. Tuore esimerkki oikeasta elämästä. Minua pyydettiin kirjoittamaan lyhyt teksti uskonnottomuuden sanakirjaan, jonka kustantaa suuri ranskalainen tiedekustantamo PUF. Kirjoittaja ei tule saamaan julkaistavaa kirjaa. Selityksenä oli, että teokseen tulee yli 85 kirjoittajaa. Sen sijaan luvattiin rahapalkkio. Kun kyselin, minkä suuruinen tämä palkkio on, vastaus oli, että sitä on mahdotonta sanoa, koska se perustuu kirjan myyntiin. Jäin miettimään, kuinka paljon teosta pitää myydä, että tuolla kirjoittajamäärällä saa mitään järkevää rahallista kompensaatiota. Totesin, että tässä on riistodiili, enkä halua olla tässä mukana kökkähengessä. 

 

Tiivistetysti, akateeminen kirjoittaminen voi olla kohtuullinen sivutulo, mutta akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu aivan muuhun kuin suoriin kirjoittajapalkkioihin. Itse harkitsen aina tapauskohtaisesti, mihin lähden mukaan. Yleensä minimivaatimuksena on, että saan julkaistavan teoksen itselleni (tieteelliset journaalit ovat poikkeus), varsinkin jos tuotetta on tarkoitus myydä jossain jollekin. Nykyään en ainakaan ujostele kysyä asiasta eikä muidenkaan tarvitse.

Media kiinnostui muusikoiden uskontosuhteista, mutta päätyi toistamaan kertomusta uushenkisyyden noususta

Muusikoiden uskonto-suhteista tehdään melko harvoin juttuja. Nyt siinä ”genressä” on kunnos-tautunut toimittaja ja taidekriitikko Arttu Sep-pänen. Hänen tuore teksti Mikko Joensuusta on erittäin kiinnostava esimerkki siitä, että uskonnosta voi kirjoittaa myös populaarimusiikin yhteydessä. Aikaisemmin Seppänen teki jutun esimerkiksi Sexmanen (Edward Maximilian Sene) uskontosuhteesta. Silti päähuomioni vei Joensuun juttuun väkisin täytteeksi isketty suomalaisen journalismin toistuva väite uushenkisyyden kasvusta ikään kuin kyse olisi määrällisestä erityisen silmiinpistävästä trendistä. 

Helluntailaiseksi kasvanut Joensuu kertoo jutussa luopuneensa uskosta. Hänen Amen-trilogiansa käsitteli tematiikkaa ja tuorein levy Long Ark (2024) käsittelee äitiä, jonka artisti menetti seitsenvuotiaana. Juttu ei pureudu Amen-trilogiaan, mutta korostaa, miten äidin menettämistä ei osannut surra, kun ajatteli näkevänsä hänet jälleen taivaassa. Näiltä osin juttu on ansiokas ja kiinnostava. Siinä nostetaan esiin teema, jota musiikkijournalismi käsittelee melko vähän. 

Jutun sisään on leivottu väitteitä siitä, miten ”kirkosta eroavien määrä kasvaa ja uushenkisyys nousee”. Jos jutun sisältö koskisi uushenkisiä toimintakomplekseja, niin löysät väitteet kasvusta vielä jotenkin ymmärtää. Kun jutun ytimessä on artisti, joka on sanojensa mukaan luopunut uskostaan eikä erityisesti kerro olevansa henkinen tai uushenkinen, on oireellista, ettei jutussa tematisoida uskonnottomuutta tai ateismia. 

 

Olen esittänyt esimerkiksi täällä ja täällä, että suomalainen media viljelee taajaan väitteitä uushenkisyyden määrällisestä kasvusta ja tällä tavalla vähättelee uskonnottomuuden ja/tai ateismin kasvua. Uushenkisyyden kasvun tarinalle löytyy tukea joistain kyselyistä. Mutta tuki ei ole systemaattista. Löytyy yhtä lailla kyselyitä, jotka osoittavat päinvastaista – kysymyksistä ja vastausvaihtoehdoista riippuen. Joka tapauksessa uskonnottomuuden kasvu on huomattavasti merkittävämpää. 

 

En tiedä, pitääkö Joensuu itseään tällä hetkellä uskonnottomana, ateistina, henkisenä, hengellisenä tai jonakin muuna. Itse jutusta se ei käy ilmi. Kuitenkin uskosta luopumisen teeman kytkeminen uushenkisyyteen ilman tarkempaa selitystä ja samanaikainen uskonnottomuuden kasvun sivuuttaminen on erikoinen ratkaisu. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tämä muutoin hieno juttu on jälleen yksi esimerkki siitä, että suomalainen media ei halua tai osaa käsitellä uskonnottomuutta ja sen kasvua.

Helmikuun lukemiset

Vuoden alun teemana ollut musiikki ja hermeneutiikka jatkui osittain myös helmikuulle. Lukulistalla oli tässä vaiheessa vielä yksi Vattimo ja luettavien musiikkikirjojen pinoa kavensin parilla teoksella. Mukaan tuli myös yksi uunituore uskontotieteellinen teos. 

 

David Hepworth (2019) A Fabulous Creation: How the LP Saved Our Lives 

Tämä on erittäin viihdyttävä kirja musiikkialan toimijalta, joka määrittelee vinyylialbumin (LP:n eli Long Playn) kulta-ajaksi 1967–1982. Alku perustuu siihen, että pitkäsoitot eivät olleet vain singlekokoelmia (tai kokoelmia, joissa oli singlet ja täyteraidat) vaan itsenäisiä Teoksia. Loppu perustuu oikeistaan siihen, että on siirrytty taas biisikeskeisyyteen. Nykyään sitä ylläpitävät suoratoistojärjestelmien logiikka, kun taas 80-luvulla sitä alkoi vahventaa musiikkivideot ja siihen liittyvä painotus singlebiiseihin. Roxy Musicin ”Do the Strand” -kappaleesta pummattu teoksen nimi kuvastaa tekijän suhtautumista vinyylialbumiin: kyse on rakkaudesta. Kirjoittajan musiikkimaku on hyvin kaukana omastani – hän dissaa punkia ja hehkuttaa Steely Dania – mutta se ei estä nauttimasta teoksesta. 

Bruce Lincoln (2024) Secrets, Lies, and Consequences: A Great Scholar’s Hidden Past and His Protégé’s Unsolved Murder  

Eläköitynyt Chicagon uskontotieteilijä selvittää välinsä Chicagossa vaikuttaneisiin kollegoihin. Otsikon ”great scholar” on Mircea Eliade ja vuonna 1991 murhattu henkilön on hänen suojattinsa Ioan Culianu, molemmat romanialaisia. Teoksessa selvitetään perusteellisesti Eliaden nuoruuden yhteyksiä väkivaltaiseen fasistiseen liikkeeseen ja sen antisemitismiin. Lincoln argumentoi, että Eliade tuki näitä voimia, otti myöhemmin etäisyyttä niihin, mutta ei koskaan jättänyt sitä maailmaa vaan yritti kaikin voimin salata menneisyytensä. Culianu oli Eliaden suojatti, joka kuitenkin halusi käsitellä Eliaden menneisyyttä ja muutamien myönnytysten jälkeen löytää keinoin luoda Eliadesta myönteinen kuva. Culianun murha jäi selvittämättä ja tässä teoksessa Lincoln tarjoaa oman tulkintansa aikaisemmista teorioista ja esittää omansa. Kirjan pointti on, että tiedeyhteisö on käsitellyt huonosti tätä menneisyyttä. Sen salaamisyrityksistä on kärsinyt useampi ihminen. Lincoln on hyvin kriittinen tätä tilannetta kohtaan, mutta samalla heti alussa hän kertoo, miten lämpimät välit hänellä oli vuonna 1986 kuolleeseen Eliadeen, joka oli hänen doktorvater (väitöskirjan ohjaaja). Ja nyt on tulossa SPOILERI: Lincoln ehdottaa, että Culianua ei tappanut romanialainen securitate, kuten aikaisempi kirjallisuus on ehdottanut, vaan joku, joka vastasi Eliaden vaimon huoleen miehensä maineen säilyttämisestä. Lincoln ei väitä, että Eliaden vaimo olisi suoranaisesti organisoinut murhan. Tarinan todellinen pahis hän kuitenkin on. 

 

Boris Brander et al (2023) Perttu Häkkinen – valonkantaja 

Perttu Häkkisen henkilöpalvonta on hieman hassua. Yhtä hassua ovat mittasuhteet, jotka se on saanut. Tämä kirja muistelee pyöräonnettomuudessa kuollutta kulttuurialan monitoimijaa sekalaisin ja paikoin sekavin tavoin. Osa teksteistä on aidosti kiinnostavia, osa ei. Osa on kritiikitöntä hehkuttamista, jota sävyttää kavereiden ja fanien julkinen surutyö. Toki tällaisen teoksen tarkoitus on korostaa, miten tärkeää työtä menehtynyt henkilö teki ja miten hieno ihminen hän oli. Mutta tuleeko siitä kiinnostava kirja, on kokonaan toinen asia. Oikeastaan kolme asiaa kiinnitti tarkkaavaisuuteni: 1) Häkkisen aito kontribuutio esoterian ja sen akateemisenkin tutkimuksen yhteiskunnallisen näkyvyyden vahventamiseen, 2) Häkkisen yhteys musiikkiskeneen, tapahtumiin ja paikkoihin (kirja vilisee tuttuja toimijoita ja tapahtumia, lisäksi kirjoitan tätä noin 200 metrin päässä Häkkisen kuolinpaikasta) ja 3) kirjan toimittajien ja monien (ei kaikkien) kirjoittajien luotsaama Häkkisen henkilökultin rakentaminen, jossa olennaista ei ole vain hänen aikaansaannostensa fanittaminen vaan henkilön nostaminen jonkinlaiseksi esoteeriseksi esikuvaksi. Niissä muisteluissa Häkkisestä tulee profeetta, pyhimys, näkijä ja opas – kutakin vuorollaan – ja hän ilmestyy uniin kertomaan viestejä, mikä sitten on joillekin osallistujille osoitus tieteellisen naturalismin ylittävän maailman olemassaolosta. Kun kirja ilmestyi, sanoin eräälle siitä maininneelle tutulleni, että tuskinpa tulen lukemaan. Luin kuitenkin. Osa siitä ihmetytti ja osa kosketti aidosti. 

Britney Spears (2023) Nainen minussa  

Osaan nimetä kaksi Spearsin kappaletta. En tiedä, olenko kuullut enemmän. Olen katsonut artistista kertovan dokumenttiohjelman, mutta sen perusteella en tarttunut omaelämäkertaan. Syy on muualla, mutta Britneyn tarina on sellaisenaan hätkähdyttävä. Maailman suurimpiin poptähtiin kuuluva joutui vasten tahtoaan isänsä holhoukseen. Britney vapautui siitä kolmentoista vuoden jälkeen, vuonna 2021. Omaelämäkerta, varsinkin sen jälkipuolisko, on siis pitkälti tarina vankeudesta vapauteen. Kirjallisena teoksena tämä ei ole ihmeellinen, tarina kuitenkin on. Syy lukemiseen oli kuitenkin ammatillinen. Britney ilmoitti muutama vuosi sitten olevansa ateisti. Kirjassa hän on palannut Jumalan luo. Jumalan hetkellisestä hylkäämisestä hän syyttää – vähemmän yllättävästi – artistin elämää kahlinneita ihmisiä (sukulaisiansa, entistä aviomiestänsä jne.). 

 

Gianni Vattimo (1988) The End of Modernity: Nihilism and Hermeneutics in Postmodern Culture  

Tämä oli tenttikirjana kulttuurihistorian opinnoissani muistaakseni vuonna 1995. Siitä sai irti pääasiat, mutta se oli vaikeaa tekstiä. Siksi hyödyllinen oli kääntäjän pitkä johdanto. Tämä on minulle Vattimon pääteos, osin siksi, että tähän tutustuin ensimmäisenä. Teos rakentaa ymmärrystä post-metafyysisestä tilanteesta, jossa vahvat rakenteet ovat muuttuneet epäuskottaviksi. Rakennuspalikoina on erityisesti Heidegger ja toisena Nietzsche. Tilanne ei kuitenkaan ole katastrofi vaan mahdollisuuksien kenttä – mahdollisuus ajatella asiat toisin, historiallisina tulkintoina, ”heikkona ajatteluna”, kuten Vattimon näkökulmaa kutsutaan. Siinä ollaan kiinni perityissä rakenteissa eikä kuvitella, että ne yksinkertaisesti ylitetään ja jätetään taakse. Sen sijaan ajatellaan niillä raunioilla, jotka edistyksen idean heikentyminen tai rutinisoituminen ja metafysiikan perinne on meille jättänyt. Kyse on artikkelikokoelmasta, jossa lähdetään liikkeelle nihilismin puolustuksesta ja humanismin kriisistä, siirrytään tarkastelemaan totuuden tapahtumista taiteessa (totuus ei ole Vattimolle pysyvän maailman rakenne) ja loppuosa rakentaa modernin lopun filosofiaa. Tämä on erittäin kiinnostava teos, josta puuttuu myöhäisemmälle Vattimolle tyypillinen uskonnosta puhuminen. Samalla se on lukukokemuksena nostalginen: tällaisia sitä tankattiin ysärillä – ei vain Vattimoa vaan limittyviä mannermaisen filosofian ja kulttuuriteorian keskusteluja (kriittinen teoria, postmodernismi, jälkistrukturalismi, hermeneutiikka).

Studioalbumit osa 120: Magazine

On useita yhtyeitä, joiden albumeita ei tule koskaan kuunneltua siksi, että niiltä on ilmestynyt riittävän kattavan tuntuinen kokoelma. On täysin subjektiivisen arvion varassa, mikä tällainen artisti tai yhtye on, koska aina voi huomata olleensa väärässä. Minulle esimerkiksi Kinks oli pitkään tällainen. Sitten aloin ostella ja kuunnella varsinaisia studioalbumeita. Huomasin, ettei kokoelmalevyni riittänyt mihinkään, vaikka loistava olikin. Magazine on minulle yhtye, jolta olen kuunnellut lähinnä omistamaani kokoelmaa. Olen kuitenkin epäillyt, ettei se riitä. En ollut juurikaan tutustunut varsinaisiin albumeihin. Nyt tuli aika. 

 

Buzzcocksiin rakastuin jo ennen teini-ikää. Laulaja Howard Devoto erkaantui sen varhaisesta kokoonpanosta ja pisti pystyyn Magazinen. Myöhemmin teini-ikäisenä kun aloin kuunnella Nick Cavea, huomasin Magazinen basistin Barry Adamsonin soittaneen jonkin aikaa The Bad Seedsissä. Satuin ostamaan Adamsonin soolotuotoksiakin. Useampia. Mikään näistä ei kuitenkaan saanut tutustumaan Magazineen sen syvemmin kuin mitä kokoelmalevy tarjosi. Syynä sen ostamiseen oli kaksi taivaallisen hienoa raitaa, ”Shot by Both Sides” (josta Kollaa Kestää teki sympaattisen version) ja ”The Light Pours Out of Me”. 

 

Real Life (1978) sisältää kaksi yllä mainittua biisiä. Tavallaan tämä tulee olemaan aina se levy, jolta löytyvät nuo kaksi ylivertaista biisiä, joille sormensa laittoi peliin Devoton entinen bändikaveri, Buzzcocksista tuttu Pete Shelley. Muuhun materiaaliin Shelley ei ole vaikuttanut. Mutta onhan albumilla muitakin upeita raitoja, esimerkiksi B1 ”Motorcade”. Kokonaisuutena teos on tyylikäs irtiotto punkista, mutta samalla sitä tuskin olisi syntynyt ilman punkin sisäistämistä. Se on post-punkia siinä mielekkäämmässä merkityksessä – ei oikeastaan edes ”punkin jälkeen” vaan punkin aikana tehty punkin haastaminen sen sisältä, samalla murtautuen siitä osittain ulos. 

Secondhand Daylight (1979) on otteeltaan enemmän syntsapoppia kuin punkista suoraan ponnistavaa uudenlaista ilmaisua. Se ei sinänsä tee levystä huonoa, vaan nykykorvalla kuunneltuna tavanomaisempaa. Siinä ei ole yksittäisiä hittejä, itse asiassa omiin suosikkeihini kuuluu albumin päättävä, verrattain vangitseva ”Permafrost”. Tämä tunne vain vahvistuu, kun kuuntelen albumin uudelleen töiden lomassa. Kiinnitän erityishuomion taustalla mukavasti soivaan musiikkiin ja totean, että permafrostihan siinä taas alkoi. Näihin aikoihin osa bändistä alkoi vaikuttaa myös Visagessa. 

The Correct Use of Soap (1980) on periaatteessa samoilla linjoilla edeltäjänsä kanssa, mutta minun näkökulmastani se ottaa miellyttävällä tavalla askeleen takaisin kohti debyytin tunnelmaa. Wikipedian mukaan albumi sisältää yhtyeen tunnetuimmat ja suosituimmat kappaleet. No jos Spotify on mikään mittari, niin albumin sinkkubiisi ja samalla päätösraita ”A Song from Under the Floorboards” (joka viittaa Dostojevskin teokseen Kirjoituksia kellarista) on kerännyt 3,8 miljoonaa kuuntelua, kun taas ”Shot by Both Sidesin” luku on yli 10 miljoonaa. Aloitusbiisi ”Because You’re Frightened” laittaa riman korkealle. Ja yllä mainittu päätösraita muistuttaa, miten majesteettista materiaalia Magazine mahtavimmillaan teki. Siinä välissä kuitenkin on hyvin keskinkertaisia biisejä turhan paljon. Levyn ainoa kover on Sly & the Family Stonen “Thank You”, mikä ponnahtaa outolintuna pakasta. Toisaalta osassa post-punkia on vahvaa funkia, mutta silti funk-basson tuominen Magazinen repertuaariin yllättää ja hämmentääkin. Julkaisun jälkeen alkuperäisjäsen, kitaristi John McGeogh, jätti yhtyeen ja siirtyi Siouxsie and the Bansheesin osaksi. 

Magic, Murder and the Weather (1981) ilmestyi vasta kun bändi oli jo hajonnut. Se ei ole nolo teos, mutta vähäveriseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua. Sävellyksissä vetovastuuta otti entistä enemmän kosketinsoittaja Dave Formula. En silti syytä häntä. Ehkä koko bändin sielu oli jo jossain muualla. Kompletistille tämä on ihan kuunneltavaa popmusiikkia, eikä se tyylillisesti ole mikään merkittävä suunnanmuutos, mutta palaset eivät vain loksahda enää kohdalleen. 

No Thyself (2011) ilmestyikin sitten sopivasti 30 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Moni punk-, post-punk- ja indie-akti on tehnyt paluulevyjä 2010-luvulla. Niistä useimmat kuulemani ovat ihan kivoja. Ne pyöräyttää mielellään, mutta sitten ne unohtuvat. Osan pyöräyttää moneen kertaan, ja joistakin tulee uusia klassikkoja (esimerkkinä Slowdiven 2017 paluualbumi). Magazinen paluu meni jotenkin ohi. En muista kuulleeni sitä. Se menee ensin mainittuun kategoriaan. Sen kuuntelee ihan mielellään, se ei ärsytä, mutta ei sitä jää varsinaisesti kaipaamaankaan. On kuitenkin sanottava, että siinä on yllättävänkin vahvoja hetkiä, jotka eivät välttämättä edes kuulosta ensimmäisen kierroksen Magazinelta. Siksi en ihmettele, että se sai ilmestyessään hyvin myönteisiä arvioita. Mieluummin tämä kuin edellinen albumi. 

Edelleen ajattelen, että kokoelma-albumilla pärjää pitkälle, mutta Magazinen debyytti olisi kiva hommata omaan hyllyyn. Se on poikkeuksellinen teos. Muita voi kantaa kotiin, jos edullisesti tulee vastaan (harvemmin tulee). Magicin taidan kuitenkin ostaa vasta siinä tilanteessa, että olen jo hommannut yhtyeen muut studioalbumit tai ainakin suurimman osan niistä. 

Magazinen vaikutus myöhempään (brittiläiseen) musiikkiin on ollut huikea. Smiths, Radiohead ja Pulp ovat niitä erityisen tunnettuja ja ilmeisiä esimerkkejä yhtyeistä, jotka inspiroituivat merkittävästi Magazinesta.

Vuoden alun lukemiset

Tammikuussa luin seuraavat teokset, joista laitan tänne muistiin muutaman huomion. Yhtä ateismi & tiede -aiheista teosta lukuun ottamatta voisi tiivistää, että kuukauden teemoina olivat musiikki ja hermeneutiikka. 

 

Kid Congo Powers & Chris Campion (2022) Some New Kind of Kick 

 

Brian Tristan eli Kid Congo Powers (s. 1959) on soittanut kolmessa suuresti arvostamassani kokoonpanossa: The Gun Clubissa, The Crampsissa ja Nick Cave & the Bad Seedsissa. Siksi halusin lukea hänen muistelmansa, jossa Los Angelesissa kasvanut meksikolaistaustainen homo löytää seksuaalisuutensa, omaehtoisen musiikin ja kovat huumeet. Kelvollinen muistelmateos ylipäätään ja yllä mainittujen bändien diggareille erinomainen. 

 

James Young (2021/1992) Nico: Songs They Never Play on the Radio 

Tästä kirjasta kirjoitin Nicon studioalbumeja käsittelevässä blogitekstissäni 26.1.2024, joten jätetään tämä lyhyeksi. Kyse on kiitellystä kirjasta, jonka inhorealistinen näkökulma käsittelee tekijän matkaa Nicon kosketinsoittajana 80-luvulla. Hän piirtää Nicosta ja suurimmasta osasta muista kirjan hahmoista melko kielteisen ja penseän kuvan. Teos on kuitenkin monin paikoin hauska ja sai minut kuuntelemaan Nicon albumituotannosta niin tuntemattomat levyt kuin tarkemmalla korvalla ennestään tutut. Jos kirjan tyylivalinta ei töksähdä alkuunsa tai ala jurppia muutaman kymmenen sivun jälkeen, niin siitä saa paljon irti. Kyse ei ole Nicon elämäkerrasta, vaan tekijän omasta matkasta, joka ristesi Nicon kanssa. 

 

Jarkko Tontti (toim.) (2005) Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta 

 

Hermeneutiikan vaiheita ja debatteja käsittelevä klassikkoartikkeleitakin sisältävä kokoelma oli hyllyssä hyvän tovin. Siitä se siirtyi lukupinoon, luin puolet ja siirsin takaisin lukupinoon. Pari vuotta myöhemmin eli nyt pääsin uudelleen sen pariin. Paketti on hyvä tuki perustavammalle aihetta käsittelevälle kirjallisuudelle. Tarvitset sitten johdantoa aiheeseen tai yksittäiseen klassikkoajattelijaan perehtymistä, tätä voi lukea siinä rinnalla. Tämä ei tarjoa kunnolla kumpaakaan, mutta tukee erinomaisesti molempia. 

 

Richard Rorty & Gianni Vattimo (2005) The Future of Religion 

 

Lyhyt teos, jossa kaksi filosofia käsittelee erikseen ja yhdessä (dialogissa) uskontoa. Keskustelussa käännyn selvästi Rortyn suuntaan, mutta ehkä olennaisinta teoksessa on nähdä, miten lähellä toisiaan Rorty ja Vattimo ovat näennäisestä erimielisyydestään huolimatta. Molemmat suhtautuvat varauksella skientismiin ja kielteisesti metafysiikkaan. Molemmat hylkäävät totuuden sellaisena käsitteenä, joka takaisi oikeanlaisen pääsymme todellisuuden luonteeseen. Yksinkertaistetusti sanottuna Rortyn mukaan totuudesta ei tarvita filosofista teoriaa, Vattimon mukaan kaikki on tulkintaa. Keskeinen ero on siinä, että Rortya eivät uskoa koskevat kysymykset suuresti liikuta eikä hän kaipaa kristillistä kieltä suuntaamaan meidän ajattelua, kun taas Vattimolle uskoon liittyvät kysymykset ovat osa hänen identiteettiään. Vattimo myös pitää kristillistä kieltä erityisen tärkeänä nykyajattelulle, joskaan hänen näkemyksensä ei muistuta perinteisiä kristillisiä käsityksiä, vaan edustaa yhdenlaista jumalan kuoleman teologiaa. 

Gianni Vattimo (1999) Tulkinnan etiikka 

Niin sanottua ”heikkoa ajattelua” edustavan, Nietzschestä, Gadamerista ja erityisesti Heideggerista ammentavan hermeneutiikan filosofiaa uudistaneen Vattimon kirjoituskokoelma on vankka lukupaketti, joka ei sovi suurta selkeyttä, helppoutta ja rautalankaa vaativille. Vattimo ei ole alkuunkaan sekava, mutta aloittelijalle osa teksteistä saattaa olla haastavia. Teos on ollut hyllyssäni vuosikausia ja luinkin sen suurimmaksi osaksi ilmestymisaikoihin. Nyt kuitenkin kävin koko teoksen läpi (uudelleen) ja totesin hyväksi tilinteoksi Vattimon suhteesta moniin muihin lähifilosofeihin. Erityisesti Habermas-kritiikki on havainnollistava, riippumatta siitä, minkä kannan itse heidän välisiinsä näkemyseroihin ottaa. 

 

Gianni Vattimo (1989) Läpinäkyvä yhteiskunta

 

Muistan lukeneeni osan teoksesta kulttuurihistorian seminaarissa suunnilleen vuonna 1995. Lainasin sen myös kirjastosta ja luinkin huvikseni. Nyt luin uudelleen yli 25 vuoden jälkeen ja edelleen osa teksteistä tuntuu näkemyksellisiltä. Tämä ei kuitenkaan ole yhtä vahva filosofisesti kuin Tulkinnan etiikka. Tässä on enemmän media- ja informaatioyhteiskunnan suuntaan katsovia tekstejä, jotka innostivat infoaikaa pohtivia ysärillä. 

 

Elaine Howard Ecklund & David R. Johnson (2021) Varieties of Atheism in Science

 

Teoksen perustana on luonnontieteilijöiden haastattelut ja heille tehdyt kyselyt. Siten teos luo tärkeällä tavalla kuvan siitä, miten ateisti-luonnontieteilijät ajattelevat uskonnosta. Tekijöiden painotukset ja tulkinnat ovat paikoitellen oudohkoja, mutta mikään ei poista sitä, että tästä löytyy perustavaa empiiristä todistusaineistoa siitä, miten ajattelevat brittiläiset ja yhdysvaltalaiset luonnontieteilijät, jotka eivät usko jumalan olemassaoloon. Tekijät korostava kovasti, miten tutkimuskohde poikkeaa stereotyyppisestä uusateistisesta mielikuvasta. Osin näin onkin eli kohderyhmä on kirjavaa ja keskenään erimielisiä suhtautumisessaan uskontoon ja elämää merkityksellistäviin tekijöihin ylipäätään, mutta kyllä kohderyhmästä löytyy hieman enemmän ns. uusateistien kaltaisia kuin tekijät antavat ymmärtää. Hauska kuriositeetti: uskonnolliset luonnontieteilijät ovat ateisteja enemmän fyrkan perään.

Miten opettaa uskontotiedettä?

Yksinkertainen vastaus otsikon kysymykseen voisi olla, että ihan samalla tavalla kuin muitakin tieteenaloja. Kuitenkin itse kysymys on varmasti jokaisen uskontotiedettä opettaneen itselleen (ja ehkä toisillekin) esittämä. Silti aiheesta ei ole julkaistu kovinkaan paljon akateemista kirjallisuutta. Yksi aukkoa paikkaava teos on Russell T. McCutcheonin toimittama Teaching in the Study of Religion and Beyond: A Practical Guide for Undergraduate Classes (Bloomsbury, 2024). 

Teos koostuu johdannosta, 44 lyhyestä opetukseen liittyvästä tekstistä (arviointi, lukemistot, ryhmätyöt, osallistuminen, siirrettävät taidot jne.), laajasta sanastosta sekä jälkisanoista. Jälkisanoina on Jonathan Z. Smithin alkujaan vuonna 1991 julkaistu teksti ”The Introductory Course: Less is Better”, jonka alaotsikko kertoo paljon Smithin ydinajatuksesta. Minulle teos on merkittävä jo siitä syystä, että olen kirjoittanut siihen kaksi lukua, ”Assignments” ja ”Group Work” (sekä toiminut sanaston ”eurooppalaisena” esilukijana). 

Jos ajattelen uskontotiedettä omana opiskeluaikana ja vielä vuosia sen jälkeenkin, niin en muista monenkaan merkittävän alan nimen kirjoittaneen opetuksesta tai panostaneen sellaisen teoksen toimittamiseen. En kyllä muista sellaisia teoksia lähialoiltakaan, esimerkiksi ”Kirjallisuustieteen opettaminen” tai ”Sosiologian opettaminen”. No, jälkimmäisestä löytyy jotain etäisesti tässä haettua muistuttavaa. Ehkä vihdoin tutkijatkin heräävät siihen tosiasiaan, että iso osa työstämme on opetusta ja iso osa siitä, mikä vaikutus tutkimuksillamme on, syntyy opetuksen kautta. Opetus ei tietenkään ole ainoa konteksti, mutta keskimäärin se on paljon tehokkaampi vaikutuskanava kuin esimerkiksi se toiminta, mikä menee ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” alle. 

On miellyttävää lukea opetukseen liittyviä tekstejä, jotka ovat aitoja tieteenalalla opettavien reflektiota omista konteksteistaan eikä yliopistopedagogisten tekstien tieteenaloista irrallaan kelluvia (sinänsä arvokkaita ja opettavaisia) pohdintoja. Tämä on ehdoton teoksen vahvuus. Sellaisenaan sen opetukset ja ideat ovat myös sovellettavissa ja siirrettävissä useille tieteenaloille. Siksi otsikon ”beyond” on täysin perusteltu. On myös vaihtelua, että kirjoittajat eivät ole ainakaan voittopuolisesti pedagogiikan eksperttejä, mutta omaavat pitkän kokemuksen yliopisto-opetuksesta ja ovat kiinnostuneita sen kehittämisestä. 

Osalle potentiaalisesta lukijakunnasta teos jää etäiseksi, koska sen painotus on voimakkaasti Yhdysvalloissa. Kirjoittajissa on pikaisen laskuni mukaan minun lisäkseni kaksi Yhdysvaltain ulkopuolella työskentelevää, joten myös sisällössä osa teksteistä keskittyy ja jopa rajoittuu sinne. Yliopistojen systeemit kun ovat kovin erilaisia eri maissa. Hyvä puoli tässä on se, että teoksen avulla oppii yllättävänkin paljon Yhdysvaltain kontekstista ja samalla voi pohtia, miten meiltä puuttuvat tai siellä toisin olevat aspektit sopisivat tänne. 

Kirjan koostaminen oli melko nopea prosessi. Kiinnostavampaa oli se tapa, jolla se tehtiin. Toimittaja valikoi mukaan henkilöitä, joita hän itse arvostaa ja tuntee. Sen jälkeen tarjottiin alustava lista aiheista, joista jokainen sai rankata omia suosikkeja. Sen jälkeen toimittaja katsoi, kuinka paljon on valittu samoja ja jakoi kirjoittajille muutaman otsikon. Näin kirjoittajat saivat sanoa mielipiteensä itselleen mieluisista aiheista, mutta samalla sitoutuivat ottamaan vastaan sen, mitä tarjotaan, kunhan se on ollut kirjoittajan alkuperäisellä pitkällä listalla (pitkä tarkoitti esimerkiksi viittä tai kuutta aihetta). 

Teos ei ymmärrettävästi suoraan vastaa esittämääni kysymykseen. Se tarjoaa kuitenkin yhden työkalun aiheen pohtimiseen. Sellaisia kirjamittaisia työkaluja ei ole paljon. Teos ei korvaa (yliopisto)pedagogista oppi- ja tutkimuskirjallisuutta, mutta tieteenalapainotuksensa vuoksi se tarjoaa sellaista, mitä yleispedagoginen kirjallisuus ei tee.

Studioalbumit osa 119: Nico

Christa Päffgen (1938–1988) eli suurimman osan elämästään Nicona. Taiteilijanimi mallina uransa aloittaneelle saksalaiselle jääkuningattarelle tuli valokuvaajan entisestä poikaystävästä. Nico muistetaan lähinnä yhteistyöstä Velvet Undergroundin debyyttialbumilla ja Andy Warholin Factoryn toimijana. Nico oli myös sooloartisti, jonka ura ei koskaan noussut kaupalliseen menestykseen. Hänen albuminsa ovat kuitenkin vähintään kiinnostavia. Artistin tuotanto on pääpiirteissään tuttua, mutta en kuitenkaan ole kuunnellut kaikkia albumeita kokonaan – enkä varsinkaan kahta viimeisintä. Nyt tuli aika. 

Sytyttäjänä toimi Nicon bändissä koskettimia 1980-luvulla soittanut James Young ja hänen kirjansa Nico: Songs They Never Play on the Radio. Kovasti hehkutettu teos on aika karua luettavaa, sillä Youngin aikana Nicon elämä keskittyi huumeisiin. Keikkailu oli välttämätön keino rahoittaa addiktion toteuttamista. 

Nicon ensisingle, Gordon Lightfootin säveltämä ja alkuperäisesittämä ”I’m Not Sayin’” on minulle ollut puhdasta Nicoa siitä lähtien kun sen kuulin. Vuonna 1965 julkaistu biisi löytyy myös Nicon kokoelmalevyltä The Classic Years, jonka ostin (kalliilla) cd-levyjen kulta-aikana. Kokoelma on loistava, mutta saattaa estää paneutumasta yksittäisiin albumeihin, joskaan sillä ei ole yhtään raitaa kahdelta viimeisimmältä soololevyltä. 

Varhaisen folk-menon jälkeen Nico tuli tunnetuksi Velvet Undergroundin ensilevystä Velvet Underground & Nico (1967), jolla Nico lauloi muutaman laulun, Andy Warholin toiveesta (tai käskystä). Tuota mestariteosta en laske Nicon soolotuotantoon. Myös Nicon oma (väitetty) kommentti 1980-luvun alussa kuului: ”Always the Velvet Underground… I want to talk about my records.” 

Chelsea Girl (1967) ilmestyi samana vuonna kuin VU-levy. Tämä sisältää lähinnä Jackson Brownen, John Calen ja Lou Reedin sävellyksiä, plus yksi Dylan ja yksi Tim Hardin. Levyllä soittaa lähinnä VU-miehet ja lisäksi kitarassa on Jackson Browne. Sillä ei kuulla rumpua eikä bassoa, joten siitä voi päätellä jotain. Se on tyylillisesti sekoitus folkia ja VU:n tummempaa tunnelmaa. Sen nimi viittaa Warholin elokuvaan Chelsea Girls (1966), jossa Nico esiintyi. Nico kommentoi albumia myöhemmin aika tylysti, valittaen, ettei hänen toiveitaan kuunneltu toteutuksessa. Ensikosketukseni siihen tuli, kun nauhoitin albumin c-kasetille opiskeluaikana. Paljon myöhemmin ostin hyllyyni vinyylin. Olen aina pitänyt siitä. Se ei ole ihan kaikille sopivaa musiikkia, mutta se on konventionaalista verrattuna seuraaviin teoksiin. 

The Marble Index (1968) on sitä varsinaista sooloajan Nicoa. Huomattavasti synkempää kuin edeltäjänsä, harmonin hitaasti kuljettama kylmä, solipsistinen universumi, jonka lyriikat ammentavat romantiikan runoilijoilta ja jossa osansa on klassisen musiikin koulutuksen saaneella tuottajalla, Velvet Undergroundin John Calella. Calen mukaan harmoni oli suurimman osan ajasta epävireessä, mikä teki levyttämisestä oikukasta. Todella merkittävä muutos on kuitenkin se, että Nico on säveltänyt albumin kaikki raidat. Kyseessä on tunnelmaltaan ”heroiinilevy”, vaikka en ole varma, oliko Nico tässä vaiheessa jo aloittanut sen käyttöä. Sitä kuvataan usein termillä itsetuhoinen. Teos ei herättänyt huomiota ilmestyessään, mutta myöhemmin siitä on muovattu avantgardistinen kulttilevy. Esimerkiksi Primal Screamin Bobby Gillespie on nimennyt sen yhdeksi suosikeistaan ja kertonut sen vaikuttaneet merkittävästi Screamadelican (!) tekemiseen. Puhumattakaan goottiskenestä tai PJ Harveysta ja Xiu Xiusta. Helppoa kuunneltavaa se ei ole. Melodisin sessioissa nauhoitettu kappale lienee ”Niebelungen”, joka tuupattiin vasta uusintajulkaisulle. Mutta kokonaistunnelma on vaikuttava. Jos yrittää sijoittaa albumia aikansa populaarimusiikin kontekstiin, niin se on paljon enemmän siitä irrallaan kuin Velvet Undergroundin debyytti. Onko se pelkästään hyvä asia, jää kuulijan arvioitavaksi, mutta juuri siksi se on merkittävä, kenties häiritseväkin julkaisu. 

Desertshore (1970) on tehty Calen avustuksella Lontoossa, jonne Nico muutti edellisen levyn ilmestymisen jälkeen. Se on melkeinpä poppia edeltäjäänsä verrattuna, mutta melkein mihin muuhun tahansa verrattuna haastavaa avantgardea. Se on Nicon vangitsevalla äänellä kuorrutettua tummaa harmonidronea, joka ei rokkaa mutta tuntuu kehossa ja mielessä. Ennestään tuttu avausraita ”Janitor of Lunacy” on aina ollut vaikuttava, yksi suosikeistani artistin uralla, saman tekee sitä seuraava ”The Falconer” ja b-puolen avaava ”Afraid”. Ehkä nämä ovat myös niitä helpoimpia raitoja. Kun vielä mainitaan päätösraita ”All that is My Own”, on nimetty puolet biiseistä ja todettava, että teoksella on arvonsa. 

The End (1974) jatkaa Nicon ja Calen yhteistyötä Nicon Lontoon kaudella, nyt maustettuna Brian Enon vierailulla. Nimikin jo vihjaa siihen, että albumilla on Doors-laina. Sillä vierailee Roxy Musicin Phil Manzarena kitarassa. Lisäksi paketin päättää omintakeinen tulkinta Saksan kansallislaulusta ”Das Lied der Deutschen”. Koverit ovat albumin puhutuinta tavaraa, mutta, se on todettava, ne eivät ole peruste kuunnella teosta enempää kuin kerran. Sen sijaan muu materiaali kestää muunkin kuin kuriositeettiarvon, jos Nicon ”epärock” ylipäätään vetoaa. 

 

Drama of Exile (1981) on aikaisemmista poiketen bändilevy, joka tunnustelee varhaisen 80-luvun uuden aallon ja disconkin äänimaailmaa. Tällä kerralla kasarisoundit eivät häiritse. Pikemminkin ne sopivat kokonaisuuteen. Nicon tuotannossa teos on poikkeava, koska Cale ei ole mukana. Pari koveria sen sijaan on, VU:n ”I’m Waiting for the Man” ja Bowien ”Heroes”. Jos Nico rokkaa jossain, niin edellisessä, ja miksei jälkimmäisessäkin, mutta itse en lämpene sille. Kaikista Nicon albumeista tämä on ajanmukaisin, yhteensopivin tekoaikansa musiikillisen ilmapiirin kanssa (okei, Chelsea Girl ei ole kaukana myöskään). Eikä tämä ole moite. Jos Nico tekeekin vähän helpommin lähestyttävän levyn, se on silti undergroundia. 

 

Camera Obscura (1985) tehtiin kohtuullisen kiireisissä ja huumehöyryisissä olosuhteissa. Nicolla oli pohjat biiseihin, soittajat tekivät sovitukset ja tuottaja Cale järjesteli materiaalia. Ideana oli, että pidetään Nico poissa studiosta pohjien jälkeen ja pyydetään laulamaan uudelleen, kun bändisoitto on hoidettu. Nicoa koko homma tuskin kiinnosti kovin paljon. Biisejäkään ei ollut tarpeeksi. No sitten pistettiin mukaan ikivihreä ”My Funny Valentine”, jota Nico oli esittänyt keikoilla muutaman vuoden ajan, sekä vanha saksalainen balladi ”Das Lied vom einsamen Mädchen”. Moni Nicon sävellys oli kulkenut matkassa vuosia keikoilla ja albumin päättävä ”König” oli levytetty ensimmäisen kerran jo Desertshoren aikaan. Kertoo jotain Nicon kiinnostuksesta tai kyvystä säveltämiseen ja muistuttaa, että artistille tärkeintä oli tuossa vaiheessa kaman saatavuus. En erityisesti pidä levyn kasarisoundeista. Tosin yllä mainittu saksalaisballadi on aika komea, jos sitä ajattelee kasarin uuden aallon goottilaidan syntsakontekstissa. Samaan nippuun laitan ”My Heart is Emptyn”. Kirjassaan James Young pitää ”Königiä” ainoana merkittävänä raitana ja ottaa kunnian sen sovituksesta itselleen. Tai siitä, että sitä ei sovitettu, kuten Cale toivoi, samaan linjaan albumin muiden raitojen kanssa. Se muistuttaakin enemmän Nicon aikaisempia albumiraitoja. Camera Obscura ei ole merkkiteos; siinä on hyviä hetkiä, mutta ne tuovat lisäarvoa kasarimusaan enemmän kuin Nicon tuotantoon. 

 

Nico kuoli Ibizalla kaaduttuaan pyörällä. Tässä vaiheessa hän oli jättänyt heroiinin ja oli metadonikuurilla. 

 

Suurta osaa Nicon elämästä määritti huumeaddiktio. Loppuvuosina hänellä ei vaikuttanut olevan elämässä mitään muuta. Tai ainakin tärkeysjärjestyksessä ne muut tulivat kaukana perässä. Hänen tarinansa on surullinen ja jopa kylmä. Häntä on vaikea sääliä, koska hän selvästikään ei ollut mikään mukava tyyppi. Hän jätti kuitenkin merkittävän jäljen musiikkiin. Hänen äänensä oli vangitseva ja hänen omaperäinen visionsa oli välttämättömänä pohjana myös silloin kun muut hoitivat sovitukset loppuun. Hänen panoksensa VU:n debyytillä on tärkeä, huolimatta muun bändin vähättelevistä kommenteista. Hänen sooloalbuminsa, varsinkin verrattain konventionaalisen ja miellyttävän Chelsea Girlin jälkeen, ovat vaativia ja häiritseviä, mutta samanaikaisesti vetoavia ja vaikuttavia.

Joulunajan lukemiset

Tässä on lyhyesti kommentoituna joulukuun lukemiset. Koko vuonna lukutahti oli kohtuullinen olosuhteisiin nähden. Uudelle vuodelle toiveena on, että lukuaikaa löytyisi hitusen enemmän. Toive tuskin toteutuu, joten täytyy käyttää pienetkin ajalliset ikkunat iloisesti kirjojen parissa. Kirjoitushommia on taas kertynyt, mikä aina hidastaa lukemista. Mutta niin sen tulee mennäkin: lukemisista tärkeimmät sulatellaan kirjoituksessa. 

Bullivant, Stephen (2022) Nonverts: The Making of Ex-Christian America 

Teos käsittelee Yhdysvaltain uskonnottomuutta yhdistelemällä kyselyjä ja haastatteluja. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat ”nonvertit” eli ne, jotka ovat kasvaneet uskontoon ja sitten hylänneet sen. (Muut ovat niitä, joilla ei koskaan ole ollut uskonnollista affiliaatiota, ”cradle nones”.) Teos on helppolukuinen, jopa rautalangasta vääntävä, tyyliltään poikkeuksellisen vitsaileva ollakseen vakava sosiologinen teos, ja mielestäni noin yleisesti erinomainen. Erityisesti nostan esiin luvun viisi, ”Nothings Come from Nothing?”, jonka pyrkimys selittää, miksi juuri 2000-luvulla uskonnottomuus on kasvanut merkittävästi Yhdysvalloissa on uskomattoman samankaltainen kuin minun Ketolan & Sohlbergin pyrkimys selittää, miksi uskonnottomuus on identiteettinä normalisoitunut Suomessa samana ajankohtana. 

Vattimo, Gianni (1999) Uskon että uskon 

Luin teoksen ensimmäisen kerran, kun se ilmestyi suomeksi. Nyt luin uudelleen, kun yritän työstää yhtä artikkelia. Vattimo on kiinnostava post-metafyysisenä ajattelijana. Siihen johtavasta prosessista yksi hänen käyttämänsä nimitys on maallistuminen. On vaikea sulattaa, että Vattimo näkee suoran linkin kenosiksen (Jumalan lihaksi tulemisen) ja post-metafyysisen ajattelun välillä. Sitä tämä teos kuitenkin perustelee, osin henkilöhistorialliseen tyyliin. Itse kallistun enemmän Rortyn suuntaan, joka sanoi, että suurin ero hänen ja Vattimon välillä on se, että Vattimolle eKr ja jKr on merkittävä jako, Rortylle ei. 

Salmi, Janne (2023) Rockin’ Is Our Business 2 (2013–2022) 

Aikaisempi osa käsitteli paljon laajemmalla aikavälillä suomalaisia rock’n’roll -tapahtumia (1982–2012). Tässä on printtimuodossa valikoiva lista tapahtumia, joista osaa kuvataan tarkemmin. Kirjallinen arvo ei ole merkittävä, mutta se toimii muistilistana niille, joita kiinnostaa tietää, mitä kaikkia ”alan” bändejä Suomessa on vieraillut. Itse kuulun tuohon porukkaan, joten luin teoksen. 

Guest, Mathew (2022) Neoliberal Religion 

Teos käsittelee kiinnostavalla, yleistajuisella tavalla nykymaailman uskontoon liittyviä ilmiöitä populismista totuudenjälkeisyyteen ja kulutuskulttuuriin. Kaikkea sitoo yhteen uusliberalismi, tosin tavalla, jossa lukijana on kysyttävä, onko neoliberalismi todella tällainen megaselittäjä. En ole vakuuttunut siitä, että näin on. Siis: yksittäisten teemojen käsittely on hyvin kiinnostavaa ja opettavaista, mutta kaikkien niiden sitominen uusliberalismin käsitteen alle vaikuttaa vesittävän itse käsitteen analyyttisen voiman verrattuna siihen, että uusliberalismista olisi tehty tarkkarajainen, osan ilmiöistä ulos jättävä analyyttinen käsite. Tämä kaikki olisi helpompi sulattaa, jos tekijä kirjoittaisi uskonnosta neoliberalismin aikana, jolloin osa ilmiöistä olisi suorassa yhteydessä ja osa hyvin etäisessä yhteydessä uusliberalismiin. Tekijä kuitenkin painottaa kirjoittavansa uusliberaalista uskonnosta, mutta vain pieni osa esimerkeistä menee luontevasti tähän osastoon: lähinnä markkinafundamentalismin nimeen vannova evankelikalismi ja venyttäen myös uusliberaalia, kutistetun hyvinvointivaltion politiikkaa epäsuorasti tukevat uskonnolliset toimijat. Edellisiä käsitellään paljon, jälkimmäiset mainitaan kirjassa, mutta niiden osa on pieni. Sen sijaan Trump, populismi ja totuudenjälkeisyys ovat pikemminkin kulmikkaita ja epä-älyllisiä reaktioita uusliberalismiin kuin uusliberaaleja per se. Ja vielä: ollakseen kirja uusliberalismista, siinä puhutaan melko vähän kapitalismista eikä varsinkaan ortodoksimarxilaisella, uusmarxilaisella tai postmarxilaisella äänellä. Kaikesta tästä huolimatta: teoksessa on paljon hyvää ja suosittelen lukemista, vaikka muutamista tulkinnoista olenkin eri linjoilla. 

Knuuttila, Tarja & Lehtinen, Aki Petteri (toim.) (2010) Representaatio: Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi 

Teos käsittelee representaation käsitettä monitieteisesti. Itselleni kiinnostavimpia ovat ns. representaation kriisiä käsittelevät tekstit (Lehtisen teksti Rortysta) sekä kulttuurintutkimukselliset (Leena-Maija Rossi) ja diskurssiteoreettiset näkökulmat. Näistä teemoista teoksessa on hyviä tekstejä. Muista osa ei aukea ilman taustakeskustelujen tuntemista – välillä on vaikea hahmottaa, mitä keskustelussa on panoksena, mitä on pelissä. Näitä ovat erityisesti kognitiotieteelliset tekstit. Filosofisesta suunnasta Peircen semiotiikkaa käsittelee useampikin kirjoittaja. Oman kiinnostukseni laitamilta esimerkiksi surrealistien representaatiokäsitystä koskeva teksti (Timo Kaitaro) puolestaan aukesi helposti ja nousi nipusta esiin. 

Copson, Andrew (2019) Secularism 

Copson on aktivisti, joka kirjoittaa aihettaan puolustaen. Se ei kuitenkaan haittaa, varsinkin kun niin moni tutkija kirjoittaa olkiukkomaisia kritiikkejä sekularismista. Teoksesta käy ilmi, että sekularismi on normatiivisesti ajatellen vakuuttava kanta, mutta se ei ole yhdenlainen: jää keskusteltavaksi, millainen sekularismi on paras. Samalla teoksesta käy ilmi, että empiirisesti sekularismi on jäänyt alakynteen uskonnon ja valtion suhteiden poliittisissa muodostumissa. On myös selvää, että on olemassa ei-sekularistisia uskonnon ja valtion suhteita (esim. maltilliset valtiokirkot), jotka saattavat ylläpitää useita sekularismille ominaisia käytäntöjä. Siksi ei voi sanoa, että valtiokirkot ovat aina ja automaattisesti erityisen syrjiviä, vaikka ne ovat sitä väistämättä jossain määrin.

Musavuosi 2023

Tämä ei ole lista vuoden 2023 parhaista albumeista. Tämä on muistelu musavuodestani. Ostin 232 musiikillista nimikettä. Tai on siellä muutamia visapalkintoja laskettu mukaan, niitä en teknisesti ottaen ostanut. Kokonaisuus koostuu vinyyleistä (noin 150) ja cd-levyistä, mukana on jokunen kymppituumainen ja ihan pari seiskatuumaista. Rahaa niihin meni tuollaiset vähän yli 2000 euroa. Vuonna 2023 julkaistuja ostin tänäkin vuonna todella vähän (niistä enemmän alla). Ostin kuitenkin hyvää musiikkia tai ainakin mielenkiintoista, niiden välinen raja ei ostopäätöksiä tehtäessä ole kovin tarkka. 

Ostin… 

Indietä, kotimaista ja ulkomaista. Alennusten perässä kun juoksee, ei yleensä saa uunituoretta tavaraa. Jos kuitenkin täyttelee hyllyä menneiden vuosien indieherkuilla, niin välillä saa edullisesti. Kurt Vile, Courtney Barnett, Deerhunter, Mogwai, Suede, Ty Segall, Tunng, Mountain Goats, Simone Felice, Peter Perrett, Spiritualized, Radiopuhelimet, Pöllöt, Circle, Hulda Huima, Faarao Pirttikangas. Ja sitä rataa. Kymmeniä. Luke Haines & Peter Buck (All the Kids…) oli edellisen vuoden julkaisu, joten se tuli ostettua vähän myöhässä, täydellä hinnalla. Psykedeelisemmät aktit jäivät vähemmälle, vaikka vuoden lopussa hankin Bardo Pondin Amanitan vinyylinä. 

Juurimusiikkia. Bluesia, rock’n’rollia, rockabillyä ja vähän myös kantria, soulia ja reggaeta. Tätä osastoa tuli kymmeniä. Ja varmaan tulee hankittua jatkossakin. Jos joku haluaa muutamia nimiä, niin tässä tulee: Hank Williams, Culture, James Hunter Six, Esquerita, Fela Kuti, Crystals, Stevie Ray Vaughan, Lee Rocker, Lowell Fulson, Ronnie Self, Carl Perkins, Warren Smith, The Louvin Brothers. 

Psychobillyä. Tätä tavallaan keräilen ja ostelen puuttuvia klassikoita sekä edullisesti myös hyvin keskinkertaista. Paremmasta suunnasta täyttelin vinyylihyllyä Mad Sinillä, Reverend Horton Heatilla, Frenzyllä, Guana Batzilla, Meteorsilla, Quakesilla ja muilla ”old school” -julkaisuilla. 

Garagea ja räimettä. Tav Falcoa, Kid Congoa, A-Bonesia, Apemenia ja muuta sellaista. 

Krautrockia ja vähän progea. Cania ja muutama King Crimson. Hulluinta puuhaa oli hankkia kuusi albumia Tangerine Dreamia. On ne hyviä, mutta oikeasti niitä kannattaisi ostaa hitaasti, yksi kerrallaan. 

Jatsia. Enimmäkseen Blue Noten julkaisuja 1950-luvun lopusta tai 1960-luvun alkupuolelta ja vähän muutakin. Andrew Hill, John Coltrane ja Grachan Moncur III ovat sieltä merkittävimmästä päästä. ”Kuuntelulevyjä” mm. Sonny Clarkilta, Milt Jacksonilta, Larry Youngilta ja Don Wilkersonilta. 

Punkia. Kotimaisia halpiksia ja ulkomaisia klassikoita. Bad Religion, Black Lips, Crass, Dictators, Luonteri Surf, Pyhäkoulu… 

Black metallia en juurikaan ostanut. Tämä oli poikkeus muutamiin aikaisempiin vuosiin. Vain kotimaiset Black Crucifixion (Coronation…) ja Impaled Nazarene (Suomi Finland Perkele) löysivät uuden kodin luotani. 

Suomirockia. Tuomari Nurmiota muutama, Sielun veljiä, Juicea, Sigiä, Jaakko Teppo -tribuutti ja ihan loppuvuonna Kiteen kirpputorilta Saara Suvanto. 

Classic rockia. Aina vähän Neil Youngia ja Bruce Springsteeniä, kun halvalla saa. Menisikö Gram Parsonsin Grievous Angel tähän osastoon vai kantriin? Entä Dr. Johnin Gris-Gris? 

Vuonna 2023 julkaistuista ulkomaisista artisteista ostin neljä: 

Slowdive: Everything Is Alive 

Batmobile: Brace for Impact 

Brian Setzer: The Devil Always Collects 

The Blue Cats: Explorers of the Beat 

Näistä kolme menee billy-osastoon ja niistä yksi (The Blue Cats) sisältää vanhaa musiikkia, demoja ja harvinaisuuksia. Jäljelle jäävän Slowdiven eteerinen pop on upeaa, varsinkin livenä, ja vaikka uusi teos ei ole mielestäni yhtyeen paras, se tuli haettua heti ilmestymispäivänä. Ostomielessä putosin täysin laajoja kansanjoukkoja liikuttavasta uudesta musiikista. Jotain kuitenkin kuuntelin, monia hyviä myös, mutta en kirjoita niistä tässä, koska päädyin kuitenkin toistaiseksi olemaan ostamatta. 

Kotimaisista uutuuksista ostin vain kolme, kaikki onnistuneita omassa lajissaan, vaikka eivät kansansuosikkeja olekaan: 

Tiikeri: Punk Rock Pamaus 

Kalevi Suopursu: Uneton Vantaalla 

Lapsuus: Huoleton ja suruton 

Erinomaiset kotimaiset, jotka jäivät ostamatta: 

Janne Westerlund: Talvikaravaani 

Radiopuhelimet: s/t 

Keikoilla käyntiä rajoitti perheasiat ja muut kiireet, mutta jotain sentään tuli nähtyä. 

Syksyltä mieleen jäivät Public Image Limited, Magnetic Fields, Coffinshakers ja Swans. Kesällä kävin Hellsinki Metal Festivalilla, ja siellä näin nipun kovia, kuten Emperor ja Watain. Jytäkesässä oli paljon hyviä kotimaisia, suurimman myönteisen yllätyksen tarjosi Lama. Maailma kylässä tarjosi ilmaiseksi Seun Kutin, joka oli huiman korkeisiin odotuksiin ja loistavaan Black Times -levyyn nähden lievä pettymys. Jotain rockabillyä ja muuta juurimusiikkia kävin kuuntelemassa (lähinnä Juttutuvassa) vuoden aikana, mutta Fatboy ja The Blue Cats taisivat olla ulkomaisista merkittävimmät. Kevään kohokohta oli The Waterboys, mutta kiva oli nähdä myös Owen Pallett ja Hidden Cameras yhteisellä keikalla. Kotimaista punkia ja indietä kuuntelin myös livenä, mukaan lukien ostolistalle päätyneet Kalevi Suopursu ja Lapsuus, mutta kovin tarkkaa listaa en osaa ulkomuistista latoa.