torstai 28. heinäkuuta 2016

Sarjakuvat kuuluvat kesään

Kesällä pyrin käyttämään muutamia päiviä sarjakuvien lukemiseen. Se ei tarkoita, ettei sarjakuvat kuuluisi myös muihin vuodenaikoihin samalla tavalla kuin uiminen, jäätelö, mansikat, festarit ja vaikkapa perunat. Jostain syystä sarjakuvien lukeminen painottuu kuitenkin enimmäkseen kesään.

Toista oli ennen. Vielä 2000-luvun alussa olin mielestäni melko hyvin perillä sarjakuvien maailmasta. En ollut asiantuntija, mutta satunnaista lukijaa tietäväisempi harrastaja. Kun kulttuurihistorian seminaareissa muutamat sarjistutkijat tekivät töitään Spiegelmanista, Eisnerista ja muista tunnetuista, olin kärryillä. Kun alennushyllyssä oli monentasoisia tekeleitä, erotin nopeasti jyvät akanoista. Nyt olen palannut satunnaisen lukijan kastiin. Silloin tällöin toivon, että sarjakuville löytyisi enemmän aikaa.

Tosin ennenkin sarjakuvat olivat osittain kesäjuttu. Varsinkin sadepäivinä tapanani oli hakea nippu kirjastosta ja käyttää päivä lukemiseen. Tänä kesänä kolmiosainen sarjishetkeni meni tutuilla raiteilla.

Kirjastosta lainaamassani nipussa oli eri piirtäjien ja Pauli Kallion käsikirjoituksiin perustuva albumi Noin seitsemän taidetta (2015). Se toi mieleen samalla konseptilla toteutetun albumin Pieniä tapauksia keskikokoisen ihmisen elämästä (1992), jonka lukeminen oli aikanaan vaikuttava kokemus. Se löytyy myös hyllystäni. Muutenkin Pauli Kallion työ on tavallaan tae laadusta. Esimerkiksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä olisi helppo nimetä henkilökohtaiseksi suosikikseni. Se on niitä harvoja sarjoja, joita ostan hyllyyni.

Toinen osa oli paluu lapsuuteen. Kun pienenä luettiin Pahkasikaa, esimerkiksi Pahkeinen ja Hyvät herrat olivat sopivaa täytettä odotellessa kakun kirsikoita, kuten Jurpoa, Peräsmiestä, Miihkalia ja Hemmo Paskiaista. Seinäjoen kirpparilla olleesta kustantajien poistohyllystä löytyi Pahkeinen: Arkistojen aarteita 1982–2006 (2009) huokeaan kahden euron hintaan. Sen luettua voi todeta, että Heikki-Pekka Miettisen Pahkeinen oli nyt arvioituna parasta Pahkasiassa säännöllisesti julkaistua sarjakuvaa (vaikka sitä toki julkaistiin muuallakin).

Loppuunhiotumpaa ”born loser” -hahmoa, joka on samalla hetkellä voittaja omalla persoonallaan, tuskin löytyy mistään taiteenlajista. Paikoitellen oivallukset ovat vähän kankeita ja muutama strippi jää avautumatta, mutta enimmäkseen Pahkeinen on tunnelmaltaan vangitsevan nuivaa nerokkuutta. Se toimii melko hyvin jopa haastavalla metatasolla, kun Pahkeinen kommentoi sarjakuvallisuuttaan. Yleisesti hahmoa kuvaa parhaiten usein toistuva tilanne, jossa lintu ulostaa miehen baskeriin. Tilanne toistuu variaatioineen niin monta kertaa, että 96 sivun albumimitassa se alkaa ensin ärsyttää ja sen jälkeen rytmittää lukukokemusta.

Kolmas osa oli paluu opiskeluaikoihin. Silloin innostuin belgialaisen Benoit Sokalin luomasta tarkastaja Ankardon hahmosta. Pitkään takkiin pukeutuva ankka on yksityisetsivä, jonka suussa roikkuu sikari tai rööki. Jonkinlainen alkoholi-ongelma hänellä on. Naisia Ankardo ei iske, vaan naiset iskevät hänet. Koko olemusta sävyttää kaiken nähnyt ja kokenut kyynisyys, jonka lomasta pilkahtaa välillä lämpimämpi tunne jos toinenkin. Tarinat vievät Ankardon eri puolille maailmaa lähinnä Jumalan selän taakse mitä hurjimpiin lääviin ja järjestäytyneistä valtioista poikkeaviin paikkoihin. Selkein vertailukohta löytyy film noir -elokuvista, jotka tosin sijoittuivat yleensä yhdysvaltalaisiin kaupunkeihin.

Suomeksi Ankardo-albumeita on julkaistu 23. Taso vaihtelee hiukan loistavasta keskinkertaiseen, mutta suurin osa on erittäin onnistuneita. Tutustuin Ankardoon kirjaston kautta. Alelaareista ostin muutaman kotiini. Vielä 2000-luvun alussa ostin uuden albumin heti kun huomasin sen ilmestyneen. Muutaman vuoden tauko seuraamisessa tarkoitti nyt sitä, että luin peräti kuusi viimeisintä suomeksi julkaistua, paitsi aivan tuorein, Kuolema järvellä (2015) on edelleen lukematta. Jälleen taso vaihteli. Esimerkiksi sinänsä toimiva Ankkavanhus ja meri (2014) yhdistyy verrattain löyhästi muuhun sarjaan. Edelleen tämän ankan seikkailut kuuluvat ehdottomaan kärkikastiin omassa sarjismaussani.

Nykyään kun kesäisin viettää pari päivää sarjakuvien parissa alkaa pohtia kahta asiaa. Ensiksi miettii, vieläkö löytyisi aikaa ja tilaa elämästä sen verran, että muuttuisi satunnaisesta lukijasta edes jonkintasoiseksi asiantuntevaksi harrastajaksi. Kun realisti minussa toteaa, ettei näin taida tapahtua, alkaa miettiä, milloin olisi seuraava sarjakuvien seurassa vietetty paripäiväinen. Ehkä jo ennen ensi kesää?

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Studioalbumit osa 68 (2/2): Pink Floyd (1975–2014)

Pink Floydin kahdeksan ensimmäistä levyä syntyivät nopeasti. Tahti jatkui kiivaana 1970-luvun loppuun, muuttuen sen jälkeen verkkaiseksi. Ensimmäisessä osassa puitiin kahdeksan levyä; nyt käydään läpi loput seitsemän albumia ilmestysmisjärjestyksessä.

Wish You Were Here (1975) on klassikko kannesta alkaen. Siinähän kaksi pukumiestä kättelevät, mutta toinen on liekeissä. Levyllä on viisi raitaa. aloittaa Syd Barretille omistettu yli 13-minuuttinen ”Shine on you crazy diamond parts 1–5”. Sitä seuraa hidastempoisen kohtalokas ”Welcome to the machine”. Kakkospuolen alussa on singlenäkin julkaistu ”Have a cigar”, jolla mainio Roy Harper vierailee laulajana. Tähän olen ensiksi tutustunut Primuksen loistavana versiona (löytyy yhtyeen miniälppäriltä Miscellaneous Debris). Sen jälkeen tulee mainio nimiraita ”Wish you were here”. Levyn päättää yli 12-minuuttinen ”Shine on you crazy diamond parts 6–9” eli yhdessä osat 1–9 kattavat kaksi kolmasosaa levyn kestosta. Albumi oli myynyt jo 2004 13 miljoonaa, joten epäonnistumiseksi sitä ei voi sanoa. Sekä Gilmour että Wright ovat pitäneet tätä parhaana Floyd-albumina. Onhan tämä erittäin onnistunut teos, mutta mainitaan kuitenkin kaksi muttaa. Mutta 1: onhan tuo yhdeksänosainen hirviö paikoitellen lievästi tylsä (ei, en tarkoita, että se olisi huono). Mutta 2: olisi myös ollut kiva kuulla Floyd-albumi, joka olisi täynnä kompakteja biisejä kuten ”Have a cigar”. Minusta Pink Floyd oli tässä vaiheessa uraa eittämättä hyvällä tavalla luova, mutta samalla oman visionsa vanki. Kantani heijastelee aikalaisarvioita enemmän kuin myöhemmin syntynyttä mestariteoksen mainetta.

Animals (1977) on tuttu kansi, mutta en muista kuunnelleeni levyä koskaan aikaisemmin! Tai jos olen, niin muistijäljet ovat mitättömiä. Levyllä on viisi raitaa. Ensiksi lauletaan possuista, sitten koirista, sitten taas possuista, joiden jälkeen lampaista ja lopuksi vielä kerran possuista. Välillä lyhyesti, välillä pitkästi. Leikki sikseen. Minusta kyse on poikkeuksellisen hienosta konseptialbumista, joka perustuu George Orwellin vuoden 1945 teokseen Eläinten vallankumous, mutta vaihtaa stalinismin kritiikin kapitalismin kritiikkiin. Ensimmäinen possu on lyhyt intro, jota seuraa levyä hallitseva 17-minuuttinen, monipolvinen mutta toimiva koiralaulu. 11-minuuttinen possulaulu on vielä parempi, ehkä siksi, ettei se ole aivan yhtä mahtipontinen ja kompleksinen. 10-minuuttinen lammaslaulukin kelpaa. Viimeinen possulaulu on lyhyt epilogi. Kyse on pitkälti Watersin visiosta. Vain pitkässä koiralaulussa Gilmour on toisena säveltäjänä, muuten ne ovat Watersin nimissä. Tämä oli tavallaan merkkipaalu kosketinsoittaja Richard Wrightin lähdölle bändin virallisesta kokoonpanosta. Itse levy on saanut arvioita täysistä pisteistä aina kahteen viidestä. Ylistykset on helppo ymmärtää; kriittiset äänet pitivät bändin sanomaa vähän tylsänä ja kyynisenä. Kun samaan aikaan kuunneltiin Abbaa ja punkkia, niin voi sanoa, että monenlaista oli tarjolla, kukin hyvää omilla tonteillaan.

The Wall (1979) kuuluu kaikkien aikojen suosikkilevyihini. Tai oikeastaan siihen pohjautuva elokuva kuului toistuvasti katsottuihin lukioaikana. Ostin Roger Watersin The Wall -liven tuplavinyylinä Anttilasta hintaan 14.95 markkaa. Aika sopiva hinta, vai mitä? Vasta paljon myöhemmin ostin Aabiskukko ja levylautanen -nimisestä turkulaisesta divarista alle 40 markan hintaan The Wall tuplavinyylin. Ei ollut kallis sekään laatuun nähden. Levy on myynyt lähes 12 miljoonaa (eli 24 miljoonaa vinyylilevyä, jos niin halutaan laskea). Pääosin se on saanut kiittäviä arvioita, mutta aina mukaan mahtuu muutama kriittisempi ääni. Se on tiiviisti rakennettu konseptilevy Pinkistä, joka menettää isänsä toisessa maailmansodassa, kokee kovia koulussa, tulee rokkitähdeksi ja ajautuu eristyksiin. Metaforisesti näin rakentuu seinä Pinkin ja muun maailman välille – teema, johon kasvavien teinien on helppo samaistua, vaikka tulkinnat olivat ainakin omalla kohdallani hieman bändin sanomasta poikkeavia. Ei ole sattumaa, että olen katsonut albumiin perustuvan leffan noin 15 kertaa teininä. En pysty kuuntelemaan albumia ilman historiaa, mutta edelleen biisit kuulostavat erittäin hyviltä ja kokonaisuus harkitulta. Jopa ”Young lust”, joka toisessa asiayhteydessä olisi maailman urpoimman rokkibiisin tittelistä vakavasti kamppaileva ehdokas, on tällä levyllä paikallaan. Vaikka kyse on kokonaisuudesta, joka on mahtipontinen ja tavallaan suuruudenhullu, se on täynnä melko helposti lähestyttäviä biisejä, toisin kuin moni muu Floyd-albumi.

Final Cut (1983) on ainoa Floyd-albumi, jolla kosketinsoittaja Richard Wright ei ole mukana (myöhemmin hän oli ”ulkojäsenenä”). Se on myös viimeinen, jolla Roger Waters soittaa. Siihen nähden on mielenkiintoista, miten vahvasti se on Waters-levy: hän on säveltänyt koko paketin ja laulaa kaikki paitsi yhden (Gilmourin laulama ”Not now John”). Myös hallitseva teema on Watersille henkilökohtainen – isän varhainen menetys toisessa maailmansodassa, yhdistettynä tuolloin ajankohtaiseen Falklandin sotaan ja nousevaan Thatcherismiin. Yhtyeen aikaisempaan tahtiin verrattuna levytystauko oli pitkähkö – neljä vuotta. Albumi sai hyvin vaihtelevia arvioita. Sama näkyy myynnissä: se meni Briteissä listaykköseksi, mutta sen kokonaismyynti on huomattavasti heikompi kuin yhtyeen suosituimpien albumien. Kun Q-lehti listasi masentavimmat albumit, Final Cut sai kyseenalaisen kunnian olla mukana. Teos on tunnelmallisesti The Wallin sukulainen, mutta sen dynamiikka ei toimi yhtä hienosti, ja välillä se puuttuu. Kyse on tasaisemmasta levystä ja sävellyskynä ei ole ollut aivan yhtä terävä. Gilmourin tunnistettavasta kitarasoundista huolimatta se tuo mieleen Watersin soolot, joista innostuin myöhäisteininä. Siksi kai tämäkin kuulostaa hyvältä.

A Momentary Lapse of Reason (1987) on jännä tapaus. Se on ensimmäinen Floyd-albumi, jonka ilmestymisen noteerasin, varhaisteininä tosin. Videoraita ”Learning to fly” pyöri muistaakseni Hittimittarissa. Ei se aivan Europen tasoiselta kamalta kuulostanut, mutta jotain etäisesti viehättävää siinä oli. Itse levy menestyi paremmin kuin edellinen, mikä varmasti viehätti Gilmouria, josta oli Watersin lähdön jälkeen tullut yhtyeen uusi johtaja. Historiaan levy on kuitenkin jäänyt yllätyksettömänä albumina, joka on esittäjän nimeä lukuun ottamatta Gilmourin soololevy. Itselleni Gilmourin kitara sopii yhteen Watersin rosoisempien ja haastavampien hetkien kanssa. Pelkkä Gilmour jättää vähän hailakan maun. Turvallista ja pöhöttynyttä, välillä hyvinkin kaunista, mutta ei koskaan omaa turva-aluetta ylittävää. 

The Division Bell (1994) tuli lainattua Turun kaupunginkirjastosta ja nauhoitettua c-kasetille melko pian sen ilmestyttyä. En tosin jaksanut kuunnella sitä keskittyneesti oikeastaan kertaakaan, mutta annoin sen soida silloin tällöin taustalla, terapeuttisena rentoutumismusiikkina, kun en halunnut täyttä hiljaisuutta mutta en myöskään kuunnella suosikkiartistejani. Yritin myös testata omia rajojani altistamalla itseäni lempigenreistäni poikkeavalle musiikille eli tehdä sitä, mihin Pink Floyd ei Gilmourin komennossa koskaan kyennyt. Nyt kuunneltuna huomaan, että siellä on tuttuja biisejä eli jotain jäi c-kasetista mieleen. Levy on kuitenkin ulkokultainen. Se näyttää Pink Floydilta, se kuulostaa soundillisesti Pink Floydilta, mutta älä anna sen hämätä, se on Pink Floydia. Tosin se kuulostaa siltä, kuin joku simuloisi Pink Floydia, sillä biisien taso ei huimaa. Itse toisinaan sympatisoin tällaisia levyjä, joiden kohokohdat ovat muutamassa niukasti keskitason ylittävässä biisissä. Albumin nimi tulee brittiparlamentin kellosta, jota soitetaan, kun erimielisyyksistä on äänestettävä ja valittava puolensa.

Endless River (2014) tuli kuunneltua heti ilmestyttyä. Siinä on hienoja palasia, mutta sellaiseksi ne jäävätkin – aihioiksi, joissa on käytetty vanhoja ja uusia palasia. Tässä vaiheessa perustajajäsen ja kosketinsoittaja Richard Wright oli kuollut, joten levystä tuli jonkinlainen tribuutti hänelle. Albumilla on hyvin vähän laulua ja ysärin muotisana ambient kuvaa melko hyvin sen sisältöä, vielä paremmin kuin edellisen levyn. Tuskin kukaan yksittäisten biisien latailija innostui, sillä kohteena oli aikaisempien sukupolvien albumeihin uppoutuvat kuulijat. Silti on vaikea puhua kokonaisuudesta. Ei ihme, että arviot olivat vaihtelevia. Myönteisetkin kriitikot suhtautuivat levyyn kuin vanhukseen – on kiva, että se on aktiivinen mutta ei sitä jaksa kuunnella kovin intensiivisesti. Myönteinen suhtautuminen oli kuin vanhukselle annettu lämmin halaus – se on yhteistä historiaa  muistava ja vilpitön, koska tiedetään, että pian se ei enää ole mahdollista. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa onnistuneelta, rauhoittavalta musiikilta, mutta ei siltä, että sen on tehnyt yksi maailman arvostetuimpiin kuuluva yhtye.

Pink Floyd jäänee minulle ambivalentiksi yhtyeeksi. Yhtäältä ymmärrän ja tunnen sen arvon. Sillä on muutamia mahtavia ja tyylillisesti erilaisilla tavoilla onnistuneita hetkiä alun psykedeliasta eteenpäin. Se on kunnianhimoinen yhtye, jonka tarkkuus ulottuu yksittäisistä biiseistä albumikokonaisuuksiin ja kansitaiteeseen. 

Toisaalta se kuulostaa paikoitellen 1970-luvun progemöhkäleeltä, 1980-luvun pöhöttyneeltä stadionrokilta ja 1990-luvun new age -henkiseltä  mietiskelymusiikilta. Läpi vuosien se on kuulostanut yhtyeeltä, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Kun kuulen jonkun hehkuttavan yhtyettä ylitsevuotavasti, otan yleensä jälkimmäisen kannan. Kun kuulen jonkun parjaavan yhtyettä, otan ensin mainitun kannan. Minun kanssani ei siis kannata keskustella Pink Floydista, jos itse vihaat tai rakastat sitä palavasti, koska hankaan vastaan molemmissa tapauksissa.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Studioalbumit osa 68 (1/2): Pink Floyd (1967–1973)

Suhteeni Pink Floydiin on ollut ambivalentti. Kun toisille se on maailman tärkein bändi, minulle se on ollut paikoitellen tylsä ja puuduttava. Kun toisille se on ollut yhdentekevä, minulle siitä on löytynyt palasia, jotka ovat kiehtoneet kovasti. Lukiossa yhtyeen The Wall oli ulkomaisten Top 5 -listalla, jonka muut levyt taisivat olla pelkkää Pixiesiä. Myöhemmin kiinnostuin yhtyeen psykedeelisemmästä puolesta. Progressiivisuudesta olen aina pitänyt enemmän politiikassa kuin musiikissa.

Pääosa bändin studiolevyistä on löytynyt joko hyllystäni tai ulkoiselta kovalevyltä vuosikausia. Tai enimmäkseen jälkimmäiseltä. En kuitenkaan ole koskaan kuunnellut albumeita systemaattisesti. Voi jopa olla, että joku levy on jäänyt käytännössä kokonaan kuuntelematta. Olisiko aika tehdä asialle jotain?

Tarkoitukseni on kuunnella levyt läpi ja kommentoida niitä. En aio kirjoittaa tiivistelmää bändin tarinasta. Hyllyssäni pölyttyy Mark Blaken yli 400-sivuinen Pigs Might Fly: The Inside Story of Pink Floyd (2007), jossa olen päässyt vasta sivulle 40.

The Piper at the Gates of Dawn (1967) löytyy levyhyllystäni. Se oli tarjolla parilla punnalla, kun finanssikriisi iski Britannian levykauppoihin. Painokseni on vieläpä sellainen, jossa on sama levy kahdesti – monona ja stereona. Ei paha hinta klassikosta, ja ainoasta Floyd-albumista, jonka yleisilmettä myöhemmin mielenterveytensä menettänyt Syd Barrett dominoi. Iso osa biiseistä on hänen tekemiä ja laulamia. Ainoastaan ”Take up thy stethoscope and walk” on täysin basisti Roger Watersin nimissä. Levy on täyttä psykedeliaa, mutta biisimitat ovat maltillisia. Vain b-puolen aloittava ”Interstellar overdrive” on pitkä, yli 9 minuuttia. Se onkin levyn kohokohta ja esikuva monille nykyisille uuspsykedeliaan kallellaan oleville bändeille. Kokonaisuus on mainio, enkä osaa oikein kirjoittaa yksittäisistä raidoista. Avausraita ”Astronomy domine” on muuten Voivodin koveroima ja kakkosraita ”Lucifer Sam” valloittaa lucifermaisella riffillään. Levyn heikointa antia on kansi. Klassikko-status on ansaittu, mutta ei tämä silti ole itselleni aivan maailman tärkeimpien levyjen joukossa. Yhdysvaltain painokseen laitettiin avausraidaksi sittemmin klassikoksi muodostunut ”See Emily play”, jota ei löydy brittipainokselta.

A Saucerful of Secrets (1968) sisältää jo kitaristi David Gilmouria, koska Sydin käyttäytymisestä oli tullut epävakaata niin lavalla (tarkoituksellinen kitaran laittaminen epävireeseen) kuin haastatteluissa (vakiovastauksena välinpitämätön tuijotus). Mutta myös Barrett on levyllä. Tosin hänen sävellyksiään on vain yksi, levyn päättävä ”Jugband blues”, joka kaikessa leikkisässä sirkushenkisessä barretmaisuudessaan sopii huonosti levyn muuhun materiaaliin. Levyn pääasiallinen säveltäjä on Roger Waters. Levy onkin yleisilmeeltään hitaampi, synkempi ja sisäänpäin kääntyneempi kuin debyytti. Siinä on hyviä raitoja, mutta sitä dominoi nimibiisi. Jos se on jonkun mielestä nerokas biisi, niin olkoon – itse en pidä sitä juuri minkään arvoisena. Sen sijaan ”Set the controls for the heart of the sun” on levyn kohokohta. Myös avausraita ”Let there be more light” ja ”Corporal Clegg”, joka on ensimmäinen monista yhtyeen sota-aiheisista kappaleista, ovat hienoja: kokeellista ja psykedeelistä mutta ei itsetarkoituksellista äänisekoilua. Albumin aikalaisvastaanotto oli maltillisen myönteistä: sitä pidettiin pienenä pettymyksenä debyyttiin verrattuna. Kannen on tehnyt klassikkosuunnittelija-kollektiivi Hipgnosis (käytännössä Floydin kohdalla Storm Thorgerson).

More (1969) on ääniraita samannimiseen elokuvaan. Ja kannella on sama suunnittelija kuin edellisellä. Avauspuolen kakkosraidalla ”The nile song” bändi rokkaa hevimmin kuin koko uransa aikana yhteensä. Myös b-puolen toinen biisi, ”Ibiza bar” on muuta albumia rankempaa. Pääosin levy koostuu kuitenkin instrumentaaleista, mikä sopiikin elokuvan ääniraidaksi, mutta tässä tapauksessa huonosti kotikuunteluun. Waters kunnostautuu pääasiallisena säveltäjänä ja Gilmour hoitaa laulun. Ehkä hienoin raita on kauniilla melodialla varustettu ”Cymbaline”. Siispä: pari toimivaa raitaa ja loput turhaa.

Ummagumma (1969) on erikoinen tuplalevy. Ensimmäinen koostuu yhtyeen senhetkisestä livesetistä. Toinen käsittää jäsenten soololevytyksiä (Watersilta kaksi ja Wrightiltä, Masonilta ja Gilmourilta yksi). Livevedoissa on avauslevyn avausraita, aina toimiva ”Set the controls…”, alkujaan singlen b-puolena julkaistu ”Careful with the axe, Eugene” ja nyt jo paremmalta kuulostava ”A Saucerful of secrets”. Toinen levy alkaa Wrightin piinaavalla, yli 13-minuuttisella roskalla ”Sysyphus (parts 1–4)”. Watersin ”Grantchester meadows” on puolestaan linnunlurituksella taustoitettua hippifolkia. Itse sävellys on kelvollinen, mutta en tiedä, millaisessa olotilassa ärsyttäväksi yltyvä linnunlaulu on ollut nerokas idea. Kummallisempaa on vain se, että se on tuntunut hyvältä idealta myös toteutusvaiheessa. Sitä seuraava Watersin ”Small species…” on puolestaan pienimuotoisena taideteoksena mainiosti toimiva äänikollaasi, mutta ei sitäkään kotioloissa päivittäin kuuntele. Gilmourin yli 12-minuuttinen ”The Narrow way” kasvaa loppua kohden kuulostaen tasokkaalta myöhemmältä Floydilta. Masonin biisi on lähinnä tuulen huminaa ja ärsyttävää rytmileikkiä. Kansisuunnittelijana toimi taas Hipgnosis.

Atom Heart Mother (1970) koostuu a-puolen yli 20-minuuttisesta nimibiisistä ja b-puolen kolmesta lyhyemmästä sekä 13-minuuttisesta lopetuksesta. Kuudesta osasta koostuva nimiraita sisältää progressiivista bluesjammailua, sinfonista hidastempoista rokkia ja kokeilevampia elementtejä. Ihan kiva tämä pöhöttävä, kohtuullisen hyvistä elementeistä koostettu biisi on, mutta ei mikään henkilökohtaisesti koskettava teos. Kuriositeettina mainittakoon, että Kubrick halusi käyttää biisin osia Kellopeli appelsiinissa, mutta bändi kieltäytyi. Levyn kohokohta on Rick Wrightin säveltämä ja laulama monipuolinen, puhaltimin varustettu, välillä Beach Boysilta kuulostava singlebiisi ”Summer ´68”. Aikalaisarviot olivat vaihtelevia, mutta enemmän varauksellisia kuin ylistäviä. Mielestäni kyse ei ole mistään mestariteoksesta, vaan muutamia hyviä hetkiä sisältävästä epätasaisesta albumista. Jotenkin samaa todistaa Hipgnosisin suunnittelema lehmäkansi – on vaikea päättää, onko se kelvoton vai nerokas.

Meddle (1971) rakentuu toisin päin. A-puolella on säädyllisen mittaisia raitoja, kun taas kääntöpuolella on yli 20-minuuttinen ”Echoes”. Tällä albumilla Gilmour ottaa selvästi suuremman roolin säveltäjänä. Tosin onnistunut avausraita, ”One of these days” on koko bändin nimissä. Se on kokeileva mutta samalla eteenpäin runttaava instrumentaali. Sen jälkeen tulee lyhyempiä, folkahtavia – sekä verrattain kauniita että hupsuttelevia – raitoja. Levyn päättää mahtipontinen, myöhempää Floydia ennakoiva ”Echoes”, jossa on hienoja osia. Kokonaisuus on tunnelmaltaan kovin epätasainen irrallisten, mutta paikoitellen hyvien raitojen kooste.

Obscured by Clouds (1972) palaa standardimuotoon sikäli, että yksikään raita ei ole yli kuutta minuuttia. Albumi tosin on ääniraita Barbet Schroederin elokuvaan La Vallée. Levyä ei arvosteta Floydin huipuksi, mutta siinä on ihan kelvollisia, joskaan ei vallankumouksellisia kappaleita. ”Burning bridges” on totaalisen standardoitua ja turvallista Floydia, samoin kuin instrumentaali ”Mudmen”, kun taas ”The Gold it’s in the…” jopa hard rokkaa 70-luvun tyyliin, ja ilman kosketinsoittimia. Ehkä juuri siksi osa bändin faneista ei pidä siitä.

The Dark Side of the Moon (1973) on tuttu levy, johon en koskaan ole päässyt sisälle yhtä vahvasti kuin miten arvostettu se on. Oman kappaleeni ostin Pietarista 2000-luvun alussa. Nytkään ei riitä yksi kuuntelu, kun yritän miettiä, onko kyseessä pöhöttynyt ja yliarvostettu klassikko vai oikeasti hieno albumi. Jään taas jonnekin välimaastoon. Levy alkaa hitaasti ”Speak to me” ja ”Breathe” ei lähde lentoon vaikka antaakin lupauksia paremmasta. ”On the run” taas pitkittää jännitystä junnaavuudellaan. Tässä vaiheessa alkaa epäillä, onko levyssä mitään tolkkua. ”Time” alkaa onnistuneella äänimaisemalla ja rytmityksellä, muuttuen sitten aika tavanomaiseksi mutta iskeväksi biisiksi. A-puolen päättävä ”Great gig in the sky” nostaa tunnelmaa korkeuksiin, mutta en pääse ratkaisuun, onko Clare Torryn hoilotus jotenkin hienoa vai ärsyttävää. Draaman kaaren kannalta se on juuri oikea päätös, samoin kuin b-puolen upea kassakone-aloitus kappaleessa ”Money”. Se onkin aika hieno, rytmibluesiin kallistuva biisi. Albumin pisin raita, liki 8-minuuttinen ”Us and them” menee takaisin tyypilliseen hidastempoiseen, tunnelmoivaan ja mahtipontisiin mittoihin kasvavaan Floydiin. ”Any colour you like” on instrumentaali, jonka tehtävänä on luoda hengähdystauko levyn kaareen. ”Brain damage” muistuttaa hieman vanhempaa folkahtavaa Floydia yhdistettynä levyn mahtipontiseen yleisilmeeseen. Se on se, jossa lauletaan ”I’ll see you on the dark side of the moon”. ”Eclipse” on levyn paketoiva lopetusvirsi kaiken harmoniasta ja yhteydestä. Siinä muut naiset varmistavat, että lopetus on yhteismitallinen a-puolen päätöksen kanssa. Albumi oli menestys heti ilmestyttyään; se on edelleen yksi maailman myydyimmistä levyistä.

Vaikka kuvaukseni ovat paikoin nuivia, kenties jopa vähätteleviä, niin onhan tämä aika huikea kahdeksan teoksen setti, joka saatiin aikaan reippaasti alle kymmenessä vuodessa.

Seitsemän seuraavaa studioalbumia käydään läpi toisessa osassa. Niiden tekemiseen yhtyeeltä meni noin 40 vuotta.