torstai 24. kesäkuuta 2010

Miksi tieteilijät ovat vähemmän uskonnollisia?


Moni ateisti ihmettelee, miten tieteilijät voivat olla uskonnollisia. Teologit puolestaan ovat painottaneet, ettei tieteen ja uskon välillä ole ristiriitaa. Tällöin kysymys uskonnollisesta tieteilijästä on mielenkiintoinen, joskin monimutkainen. Ovatko tieteilijät edes keskimääräistä vähemmän uskonnollisia ja jos ovat, mistä syystä? Lisäksi, onko tieteenalalla merkitystä? 

Yhdysvaltalaisen National Academy of Sciencen ja brittiläisen Royal Societyn jäsenissä on enemmän ateisteja kuin maissa keskimäärin. Tilasto Derbystä, Englannista, osoittaa, että myös yliopisto-opiskelijat ovat vähemmän uskonnollisia kuin kaupungin tai maan asukkaat keskimäärin.

Vuosien 2006 ja 2009 yhdysvaltalaisten aineistojen mukaan 83 prosenttia uskoo Jumalaan, kun taas tieteilijöiden kohdalla luku on 33 prosenttia. Tämän mukaan uskominen on harvinaisempaa tieteilijöiden parissa, mutta silti yli puolet uskovat joko Jumalaan tai korkeampaan voimaan. Heistä alle puolet ovat uskonnollisen ryhmän jäseniä ja yhteensä 17 prosenttia identifioi itsensä ateistiksi. Vastaavat luvut koko populaatiossa ovat tässä otoksessa 83 prosenttia (uskonnollinen ryhmä) ja 2 prosenttia (ateistiksi identifioituminen). Vaikka yksittäisissä luvuissa olisikin tulkinnan varaa, suunta on selvä: tieteilijät ovat uskonnottomampia kuin muut, mutta tieteilijöiden uskonnollisuus on silti verrattain yleistä.

Miksi tieteilijät ovat vähemmän uskonnollisia? En usko minkään yksittäisen tekijän selittävän tilannetta, mutta jo muutama kognitiivinen tekijä tekee tieteilijän uskonnottomuudesta tai ateismista todennäköisempää.

Ensinnäkin, tieteessä aktiivisesti käytössä oleva reflektiivinen ajattelu tekee ateismista todennäköisempää, vaikka se ei sulje pois uskoa. Tämä ei tarkoita, että tieteilijät ovat älykkäitä tai rationaalisia ja muut tyhmiä tai irrationaalisia, vaan että perustavat intuitiiviset, ei-reflektiiviset ajatteluprosessit suosivat uskoa jumaliin ja henkiolentoihin, kun taas reflektiivinen ajattelu voi heikentää sitä. Intuitiivinen ajattelu pyrkii näkemään toimijuutta ympäristössä ja silloin kun sitä ei voida attribuoida ihmisille, henget ja jumalat ovat hyviä kandidaatteja. Tieteilijän toimi koostuu pitkälti intuitiivisen ajattelun työstämisestä reflektiiviseksi, mikä edesauttaa uskonnollisten ajatusten kyseenalaistamista.

Toiseksi, henkiolentojen toimijuudelle vaihtoehtoisten naturalististen selitysten etsiminen tukee ateismia, ja edellä mainittua reflektiivistä ajattelua, vaikka naturalistiset selitykset eivät automaattisesti tai millään välttämättömyydellä tee ihmisistä uskonnottomia.

Kolmanneksi, samanmielisten seura tukee uskonnottomuutta. Tätä voi perustella sosiokulttuurisilla tekijöillä, mutta myös inhimillisille ajatteluprosesseille on tyypillistä se, että mikäli uskovien todistukset jäävät kuulematta, niille on vähemmän mahdollisuuksia tarttua. Niin pitkään kuin tiedeyhteisö on vähemmän uskonnollista tai uskovaiset tieteilijät eivät todista uskostaan, tiede tukee tälläkin tavalla uskonnottomuutta.

Tieteenalojen välillä on kuitenkin mielenkiintoisia eroja. Yhdysvalloissa tutkijat ovat sitä uskonnollisempia mitä luonnontieteellisempi ala. Esimerkiksi matemaatikot ja fyysikot ovat merkittävästi uskonnollisempia kuin antropologit, psykologit ja sosiologit. Lisäksi luonnontieteilijät ovat uskonnollisesti yhteiskunta- ja ihmistieteilijöitä konservatiivisempia.

Ilmeisesti inhimillisen todellisuuden tutkiminen ja useisiin erilaisiin, ristiriitaisiin ja joustaviin käsitejärjestelmiin tutustuminen saa jumalat ja uskonnot näyttämään ihmisen tekemältä, kun taas luonnontieteessä aiheeseen ei useimmiten tarvitse puuttua, ainakaan ihmistieteiden tavalla.

Lisäksi luonnontieteellinen menettelytapa muistuttaa ihmis- ja yhteiskuntatieteitä enemmän eksaktiudesta ja pyrkimyksestä varmuuteen, jota myös uskonnolliset systeemit edustavat. Silti on toki todennäköistä, että moni tutkija on uskonnollinen jo ennen opintojensa aloittamista.

Näin voidaan päätellä, ettei ainakaan luonnontiede ole aikaisemmin mainituista kognitiivisista tekijöistä huolimatta todella vakava uhka jumalauskolle.

Uskonto voi olla – ja on historiallisesti tarkasteltuna usein ollutkin – luonnontieteellistä tutkimusta motivoiva katsomus. Esimerkiksi Newton pyrki tavoittamaan Jumalan mielen tutkimalla luonnon mekaniikkaa.

Lisäksi luonnontieteiden dokumentoima universumin ja elämän monimutkaisuus saa toiset näkemään suunnitelmallisuutta. Ja kun inhimillinen ajattelu on virittynyt havaitsemaan toimijuutta, siitä on vain lyhyt loikka käsitykseen kaiken suunnitelleesta Jumalasta. Humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa tällainen teismiä tukeva tekijä puuttuu.   

Nämä huomiot mutkistavat mutta eivät täysin kumoa populaaria käsitystä, jonka mukaan uskonnolliset tieteilijät olisivat harvinaisia poikkeustapauksia. Sille on kuitenkin syynsä, että tieteilijät ovat vähemmän uskonnollisia kuin ihmiset keskimäärin.

Mutta ero luonnontieteiden ja ihmistieteiden välillä on merkittävä. Ehkä skeptikkojen ja vapaa-ajattelullisten uskontokriitikoiden negatiivinen suhde liian ranskalaiseen kulttuuriteoriaan, naistutkimukseen ja sosiaaliseen konstruktionismiin on strategisesti virheellinen, sillä se helposti etäännyttää uskonnottomat ihmistieteilijät vapaa-ajattelijoista.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Jalkapallohullu kansa


Sanotaan, että englantilaiset ovat jalkapallohullua kansaa. Eivätkä ole. Keskimääräinen futisfani on mielikuvitukseton laumasielu, jota eivät pelin hienoudet pahemmin kiinnosta. Häntä kiinnostaa metelöinti samanmielisten kanssa.

Jalkapallon MM-kisat lähtivät käyntiin television äärellä, mutta kun tuli Englannin vuoro pelata, lähdin katsomaan, miten täällä eläydytään. Suuntasin Leedsin Millennium Squarelle, jonka suurelta kankaalta näytetään kaikki Englannin pelit.

Tunti ennen ottelua tapahtumaa varten rajatulle aukiolle mahtui vielä hyvin, vaikka jonot olutpisteille alkoivat käydä sietämättömiksi. 8000 ihmisen katto tuli suunnilleen vastaan, joskin ihmismäärän arvioinnissa on pientä epävarmuutta.

Ennen peliä leikittiin karaokea. Tunnetut Englannin kannatuslaulut pauhasivat ämyreistä ja sanat oli luettavissa isolta taululta. Sitten lämmiteltiin aikaisempien MM-kisojen top ten -maaleilla. Yleisö mölisi aina kun Diego harhautteli englantilaisia tai teki kuuluisan käsimaalinsa. Tapahtuman juontaja lämmitteli yleisöä kysymyksillä ja tarpeettomalla jorinalla.

Tunnelmaa lämmitti juontajan haastattelevaksi otettu yhdysvaltalainen mies, jolla oli pieni tähtilippu kädessään. Yleisö yhtyi huutamaan hänelle ”You Fat Bastard!”

Peli alkoi ja Englannin Gerrard teki alkuminuuteilla taidokkaan maalin Heskeyn komeasta syötöstä. Siitä alkoi kaljasade ja pullosade. Aikaisemmista uutisista poiketen englantilaiset eivät olekaan janoisia. He nauttivat enemmän oluen läikyttämisestä. Mahdollisen ensiaputarjonnan vähäisyyden kannalta oli hyväksi, että alueella olleet pullot olivat muovisia.

Peli jatkui ja Yhdysvaltojen maalivahti Tim Howard jäi hetkeksi makaamaan kentälle törmättyään Heskeyn kenkään. Yleisö aloitti pullosodan. Sitä on kiva seisoskella tuhansien ihmisten seassa ja väistellä edestä ja takaa lentäviä pulloja. Osa tyhjiä, osa puolillaan olutta. Tyhjät eivät satu, puolikkaat sattuvat ja kostuttavat. Onneksi olut, toisin kuin siideri, viini, väkevät ja likööri, ei tee vaatteista tahmaisia.

Peli jatkui taas, mutta enää kukaan ei seurannut, mitä taululla tapahtui. No, USAn tasoitusmaalin aikaan joku huokaisi, mutta se ei keskeyttänyt pullosotaa. Joku harmitteli ääneen kaljasadetta, mutta kosti anonyymille heittäjälle heittämällä jotain toista tuntematonta.

Pullosodan ja kaljasateen keskeytti hetkeksi kahden ihmisen nyrkkipaini, joka näytti yltyvän joukkotappeluksi. Se saatiin rauhoitettua, ja niin päästäisiin takaisin pelin… eikun pullosodan pariin. 

Kello näytti 90 minuuttia ja lisäajan pelatuksi. Taululla seisoivat edelleen lukemat 1-1. Peli oli ilmeisesti melko vauhdikas. Seuraavaan Englannin peliin yritän etsiytyä jalkapallohullujen seuraan, sillä he ehkä ovat kiinnostuneita myös siitä, mitä tapahtuu kentällä.

Kaikkien merkittävimpien lehtien etusivulla mainittiin Englannin maalivahti Robert Greenin virhe. Hauskimmat otsikot olivat lehdissä People – ”Can’t we just… Get a Grip” – ja News of the World: “Hand of Clod”. Jälkimmäinen voitaisiin suomentaa multasormeksi, mutta silloin menetettäisiin viittaus Maradonan Jumalan käteen, jolla Englanti aikanaan kaadettiin. Täytyy sanoa, että nokkelat otsikot ovatkin News of the Worldin parasta sisältöä.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Uusmedia ja uskonto

Uusmedian tarkastelu on noussut yhdeksi uskonnontutkimuksen trendiksi. Viime vuosina onkin ilmestynyt huomattavasti enemmän tutkimusta uskonnosta uusmediassa kuin perinteisessä valtavirtamediassa. Tähän lienee monia syitä. Yksi on oletettavasti yleinen hurmioituminen uudesta. Toinen on uusmedian perinteistä suorempi vaikutus uskonnollisiin ryhmiin. Yhteisöt voivat tuottaa sisältöä uusmediaan ja ne joutuvat reagoimaan kommunikaatioteknologian muutoksiin. Lisäksi on syntynyt ensisijaisesti netissä toimivia yhteisöjä.


Heidi Campbellin teos ”When Religion Meets New Media” on osa tätä tutkimusteollisuutta. Se on tuore yritys analysoida, miten uskonnolliset yhteisöt neuvottelevat uusmediasta. Lukuisat esimerkit ja tapaustutkimukset keskittyvät vain kristittyihin, juutalaisiin ja muslimeihin, mutta niistäkin saa irti kirjon erilaisia suhtautumisia.


Uskonnolliset yhteisöt kiinnittyvät toisinaan myönteisesti uusmediaan. Ensinnäkin, se mahdollistaa sanoman levittämisen uusilla tavoilla. Toiseksi, se helpottaa verkostoitumista ja yhteydenpitoa samanmielisten kanssa. Siten se lujittaa omaa identiteettiä. Kolmanneksi, teknologiasta voi tulla yhteisön ydinarvojen korostamisen väline. Neljänneksi, uusmediaan liittyvillä innovaatioilla pyritään uskonnon integroimiseen arkielämään. Näistä esimerkkeinä ovat vaikkapa YouTuben kristillinen versio, GodTube, tai virtuaalisen uskonnonharjoittamisen mahdollistava Second life -sivusto (kuvassa buddhalaista menoa).


Uusmedia luo myös jännitteitä. Ensinnäkin, uskonnolliset yhteisöt suhtautuvat varauksellisesti uusmedian tarjoamaan maalliseen sisältöön. Toiseksi, uusmedian notkeus ja nopeus vaikeuttaa kontrollointia ja pakottaa yhteisöt ohjeistamaan ja opastamaan jäseniään. Kolmanneksi, uusmedia horjuttaa erityisesti muusta yhteiskunnasta eristäytyvien yhteisöjen auktoriteettirakenteita, ja siksi johtajat joutuvat reagoimaan uusmediaan. Neljänneksi, uusmedia on mahdollistanut uudenlaisten äänien nousun ja siksi yhteisöjen identiteettipeli on käymistilassa. Hyvä esimerkki tästä on muslimien mediatähti Amr Khaled. Maallikkosaarnaajalla ei ole auktoriteettiasemaa muslimiyhteisöissä eikä hän keskity teologisiin hienouksiin, mutta hän puhuu yksinkertaista kieltä massoille, jotka tavoittavat hänet uusmedian avulla.


Campbell tarkastelee uskonnollisten ryhmien neuvottelua uusmedian kanssa. Kenties siksi valtasuhteet, kontrolli ja kapitalismi vilahtavat korkeintaan sivulauseissa. Yksi tapaustutkimuksista, ortodoksijuutalaisten kosher-puhelin, suorastaa kerjää näitä. Ensinnäkin, kosher-puhelin on mainio esimerkki siitä, miten yritykset suostuvat monenlaisiin tuotetta koskeviin rajoituksiin ja muutoksiin, kunhan se voidaan siten myydä yhä uusille ryhmille. Sama tapaus todistaa yhteisöjen johtajien halusta ja kyvystä kontrolloida ja rajoittaa ihmisten toimia teknologian avulla. Yritykset keräävät hyödyn siitä, että sapattina soittaminen on hinnoiteltu kymmenkertaiseksi. Neuvottelukehyksellä voidaan kuitenkin korostaa sitä, miten yhteisön tavikset omistavat kaksi puhelinta: yksi on kosher-logolla ja -ominaisuuksilla varustettu laite, toinen on ”tavallinen”. Jälkimmäinen voidaan ottaa käyttöön kahdella tavalla. Avoimesti, jos tehdään bisnestä, ja salaa, kun vieressä ei ole yhteisön muita jäseniä.


Neuvotteluihin keskittyminen siirtää katseen pois muistakin kiinnostavista teemoista. Otetaan esimerkiksi viimeaikaiset Pakistanin ja Bangladeshin päätökset sulkea Facebook rajalliseksi ajaksi. Nämä valtiot sulkivat sivuston, koska siellä järjestettiin toukokuussa 2010 ”Piirrä Muhammad” -tapahtuma. Neuvottelukehyksen mukaan aiheessa on olennaista loukkaavan sisällön rajoittaminen sulkemalla sivusto hetkeksi. Olisi kuitenkin yksinkertaistavaa väittää tämän olevan esimerkki uskontojen (neuvottelu)kyvystä kontrolloida uusmediaa. Pikemminkin esimerkki kertoo neuvottelun merkityksettömyydestä. Facebookin käyttäjät Pakistanissa ja Bangladeshissa ovat jo tietoisia tapahtumasta ja siitä, että maailmassa piirretään tuhansittain Muhammadin kuvia. Toisin sanoen, käärme on jo paratiisissa. Neuvottelukehys on tärkeä vaihtoehto esimerkiksi mediadeterminismiä kannattaville näkemyksille, mutta silläkin on rajoitteensa.