maanantai 27. elokuuta 2018

Studioalbumit osa 92: Black Flag

Siinä vaiheessa kun ryhdyin kuuntelemaan aktiivisesti punkkia puberteetti-iässä, kattauksen ytimeen kuuluivat Ramones, Clash, Dead Kennedys ja J.M.K.E. Laajempaan kaareen mahtuivat tietenkin suomalaiset yrittäjät sekä Briteistä Damned, Buzzcocks ja muutamia muita – jopa The Exploited. Yllä mainituista Ramones ja DK olivat Yhdysvalloista. Lukiossa kuuntelulistalle kuuluivat myös Bad Religion ja Hüsker Dü, mutta varhaisen, 80-luvun alun amerikkalaisen punkin osalta minulla on ollut varsinkin teininä jonkin sortin aukko sivistyksessä.

Sitä aukkoa on paikattu kuuntelemalla aikuisiällä Germsiä, Fearia, Minor Threatia, Descendentsia ja sen sellaista. Amerikkalaisen punkin klassikko Black Flag on yksi näistä aukoista, joita olen vähän yrittänyt paikata. Se tuli tietoisuuteen vasta lukiossa kuuntelemani Rollins Bandin kautta – Henry Rollins lauloi Black Flagissa – ja silloinkin on jääty jonnekin ”Rise aboven” tasolle. Laitetaan siis Black Flagit kuunteluun.

Damaged (1981) ilmestyi viisi vuotta sen jälkeen, kun yhtye oli perustettu Kaliforniassa. Albumin aloittaa bändin kenties tunnetuin biisi ”Rise above”, joka on punk-klassikko. Siinä kiteytyy yhtyeelle ominainen rajuus, jonka vuoksi yhtyettä pidetään yhtenä ensimmäisistä hardcore-bändeistä, mutta myös perinteisempi rokkimeno ja melodiataju (vaikkei se mitään punkpoppia ole). ”Six pack” on myös hieno ja sen muuten kirjoitti alkuperäinen laulaja Keith Morris. ”TV Party” ei ole uhkaava, vaan juuri oikealla tavalla hauska punkralli. ”Gimmie gimmie gimmie” on oikealla tavalla ärsyttävä raita. B-puolen alku – ”Depression” ja ”Room 13” – on hienoa tykitystä ja sen jälkeen meno jatkuu tasavahvana. Eihän levy mitään suurta reaktiota saanut aikaan ilmestyessään, mutta myöhemmin siitä on tullut vakiovieras kaikenlaisilla top-listoilla – sitä korkeammalla, mitä selvemmin lista käsittelee 80-luvun punkkia. Levyn arvostus on ihan ansaittua, mutta ei tämä nouse lähellekään DK:n, Clashin tai Ramonesin debyyttejä.

My War (1984) on tyyliltään kaksijakoinen levy: a-puoli on punkkia ja b-puoli on hidasta, Black Sabbathia muistuttavaa vääntöä, jota kai nykyään kutsuttaisiin sludge metalliksi. Joten siihenkin suuntaan Black Flag on ollut innoittaja – ja samalla grungeen ja matikkarokkiin. Kriitikot ja osa vanhoista faneista vihasivat b-puolta. Varsinkin kun tyypit olivat kasvattaneet pitkän tukan, mikä ei ollut muodissa punk-skenessä. Poikkeuksena standardireaktioon olivat ne Mark Armin kaltaiset juipit, jotka myöhemmin ryhtyivät sekoittamaan punkkia ja Sabbathia ja soittamaan grungea, esimerkiksi Mudhoneyssa. Oma kantani on varsin selkeä. A-puolen punkit eivät tuo mitään uutta debyyttiin, jolla on paremmat biisit. Sen sijaan b-puolella on uudistunut, rohkea yhtye, joka uskaltaa mennä odotustenvastaiseen suuntaan. Eri asia sitten on, pitääkö muutoksen pohjalta syntyneestä musiikista. Minusta Henry Rollins jalosti sen muutama vuosi myöhemmin yhteen hyvin uppoavaan suuntaan Rollins Bandissa ja tässä kontekstissa b-puoli on selkeästi a-puolta parempi. Kolmen vuoden tauko Black Flagin levytyksissä selittyy oikeusjutulla, joka esti bändiä käyttämästä nimeään.

Family Man (1984) julkaistiin puoli vuotta myöhemmin. Siinä uutena innovaationa on spoken word punk/altsu-kontekstissa. Muut ovat jatsahtavia instrumentaaleja, paitsi a-puolen päättävä ”Armageddon man”, joka on komea 9-minuuttinen yhdistelmä puhelaulua ja vasemmalle viistosti jatsahtavaa menoa yhdistettynä protosludgeen tai -grungeen. Valitettavasti itse en jaksa panostaa Henkan höpötyksiin. Joskus olen kuunnellut pätkän Jello Biafran spoken word -levyjä, mutta en ole aivan vakuuttunut, että niihinkään tarvitsisi tuhlata luonnonvaroja. Spoken word -keikat ovat asia erikseen ja Alice Donutin satunnaisesti harrastamat puheripulit, joissa kuitenkin on kunnon musat mukana – aivan kuten ”Armageddon manissa”. B-puolen instrumentaalit ovat asiallisia, varsinkin etäisesti Nomeansno-yhtyeen mieleen tuova, teoksen päättävä ”The Pups are doggin’ it”, mutta ei niillä kokonaisuutta pelasteta. Jos tämän julkaisisi 12” singlenä, a-puolella yhtyeen mestariteos ”Armageddon man” ja b-puolella ”The Pups…” +1 instrumentaali, niin kyse olisi loistavasta paketista, ilman ilmaa.

Slip It In (1984) ilmestyi vain kolme kuukautta myöhemmin, lisäten samana vuonna julkaistujen studioalbumien kokonaismäärän kolmeen. Se on tyylillisesti kirjava sekoitus, mutta ennen kaikkea se on paluuta punkkiin. Se on hyvällä tavalla tasavahva kokonaisuus, josta puuttuvat yksittäiset mestariteokset. Oikeastaan vain b-puolen avaava ”Obliteration” on raita, jonka tehtävää en ymmärrä. Tämä on rankka ja jokseenkin totisempi albumi kuin esimerkiksi debyytti, jossa on myös huumoria. Levyä kuvaa mielestäni parhaiten onnistunut ”The Bars”.

Loose Nut (1985) on viimeistään osoitus siitä, että Black Flag pystyi tasalaatuisuuteen ilman pyrkimystä jatkuviin mullistuksiin. Tämä on asiallinen yhdeksän biisin ja vähän yli puolen tunnin rykäisy, joka ei ole vallankumouksellinen mutta jota ei voi pitää välityönä eikä floppina. Mukana on suoraa punkkia ja koukeroisempaa, kuten yhtyeellä oli tapana. Hyvä levy, josta voi poimia parilla kuuntelulla yksittäisiä onnistumisia: rytinärokki ”Loose nut”, hidastempoisempi ”Sinking” ja tempovaihteluilla maustettu passiivis-aggresiivinen päätösraita ”Now she’s black”.

In My Head (1985) tuli taas sopivan kuuden kuukauden paussin jälkeen. Siitä piti tulla pääasiallisen biisintekijän Greg Ginnin soololevy; siitä tuli viimeinen Black Flagin levy ennen hajoamista. Usein tällaiset levyt ovat heikkoja, mutta tämänpä jotkut fanit ovat nostaneet yhdeksi yhtyeen parhaista, mikäli mitään yhtyeen faneista ymmärrän. Ja asiallinen sisältö siinä onkin. Ei se erityisesti riemastuta viiden levyn jälkeen, mutta ei voi valittaakaan.

What the… (2013) on paluulevy 28 vuotta edellisen jälkeen. Siinä ei laula Rollinsin Henkka, vaan Ron Reyes, joka käväisi yhtyeen vokalistina 1979–1980, Keith Morrisin jälkeen ja ennen 1981 aloittanutta Rollinsia. Reyes myös suunnitteli kannen, joka on huono jäljitelmä Raymond Pettibonin kuvitusta käyttäneistä aikaisemmista kansista. Lähtökohtaisesti suhtaudun epäillen tämän bändin tuotokseen, jossa on 22 biisiä ja kestoa kolme varttia. Se vaatisi tosi kovia biisejä ja riittävästi vaihtelua. Yksi hienous yhtyeen levyissä on ollut tällaiseen musiikkiin sopiva maltillinen kesto. No tarkkaan ottaen edeltäjä on pari minuuttia pidempi, mutta siinä on vähemmän biisejä. Levy sai muikean vastaanoton ja siihen on kaksi syytä: biisit ovat keskinkertaisia ja Reyes ei ole kaksinen laulaja.

Amerikkalaisesta punkista jotain mielestään tietävät hankkivat ehdottomasti Black Flagin debyytin. Jos oikein innostuu, niin sitten voi hyvin mielin hankkia muutaman muunkin. Grungen ja sludgen juuria ruotivat hankkivat vähintään kakkoslevyn. Uutukaisen ostavat ne, jotka säälistä tai nostalgiasyistä haluavat tukea vanhusten toimeentuloa.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Uskonto, politiikka ja rajat: uskontososiologit Oslossa

Pohjoismaiset uskonto-sosiologit ovat kokoontuneet omaan konferenssiinsa jo 24 kertaa. Tapahtuma järjestetään joka toinen vuosi paikan vaihdellessa maasta toiseen. Itse olen ollut mukana muistaakseni vain parissa aikaisemmassa – 2008 Turussa, kun olin yksi järjestäjistä, ja 2014 Kööpenhaminassa. Vuonna 2006 jouduin perumaan osallistumiseni viime hetkellä ja useina vuosina muut konferenssit tai oleilut ulkomailla ovat osuneet liian lähelle tätä. Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin Oslossa.

Mukana on käytännössä aina tutkijoita muualtakin kuin Pohjoismaista, mutta tapahtumassa on mahdollista saada hyvä läpileikkaus siitä, mitä kaikkea alalla tutkitaan täälläpäin maailmaa. Lisäksi keynote-puhujat kertovat konferenssin erityisteemaan liittyvistä aiheista.

Tällä kerralla keynote-sessioita oli neljä. Ensimmäisessä esittäytyi NOREL-tutkimushanke, jonka lopputuotos on vihdoin julkaistu: Inger Fursethin toimittama Religious Complexity in the Public Sphere: Comparing Nordic Countries (Palgrave 2017). Hanke keskittyi kaikkien Pohjoismaiden uskontotilanteeseen erityisesti suhteessa julkisuuteen. Sessiossa käytiin läpi tiivistetysti teoksen kaikki pääosat yleisestä uskontotilanteesta valtion ja uskonnon, politiikan ja uskonnon sekä median ja uskonnon suhteisiin ja vuorovaikutuksiin. En lähde tässä toistamaan teoksen keskeisiä löydöksiä. Suosittelen tutustumaan tärkeään kirjaan, johon tullaan viittaamaan useita vuosia, kun puhutaan uskonnosta Pohjoismaiden julkisuudessa. Tosin vain harvojen lompakko kestää sen hinnan.

Toisessa keynote-sessiossa alusti maailmankuulu uskonnon ja väkivallan tutkija Mark Juergensmeyer. Tämä taisi olla kolmas kerta vähän yli 10 vuoden aikana, kun kuulen Markin alustavan. Hänen tapansa pitää puheita on kuin jotkut Tarantinon elokuvat: jos alun ja lopun liimaa yhteen, niin kelan voi leikata mistä kohdasta tahansa, pistää pyörimään, eikä tilanne juuri muutu. Hän ei rakenna argumenttia systemaattisesti, kerro aikaisemmasta tutkimuksesta eikä viivy pitkään yhdessäkään tapauksessa. Hän jutustelee omista kokemuksistaan, siitä, mitä hän sai irti haastatellessaan sitä tai tätä terroristia. Näistä anekdooteista saa paljon irti ja lennokasta jutustelua on mukava kuunnella, mutta ote on ehkä turhan journalistinen. Toki hän kertoi hyvin selkeästi, miten ISISin kehittyminen selittyy osaltaan Yhdysvaltojen poliittisilla ratkaisuilla Irakin jälleenrakennuksen aikana. Hän myös totesi, etteivät asetelmat shiiojen ja sunnien välillä ole muuttuneet, vaikka ISISin valta onkin murentunut. Juergensmeyer nostaa toistuvasti esiin sen, miten uskonnolliset terroristit ympäri maailman ja yli uskontorajojen puhuvat käynnissä olevasta globaalista kosmisesta sodasta, johon erityisesti Yhdysvallat ovat vastanneet myöntävästi.

Kolmas pääpuhuja oli Line Nyhagen, joka keskittyi enimmäkseen normatiiviseen viestiinsä, siihen, että feminismin tulisi olla uskontomyönteisempää. Hän puolusti pehmeää sekularismia uskontokielteistä kovan linjan sekularismia vastaan. Esitelmässä ei ollut paljoakaan uutta, sillä hyvinkin kiinnostavat tapausesimerkit feministisistä järjestöistä ja niiden kannanotoista uskontoaiheisiin jouduttiin menemään läpi pikakelauksella.

Viimeinen pääpuhuja oli kanadalainen Lorne Dawson, joka on siirtynyt uusien uskonnollisten liikkeiden tutkimuksesta radikalisoitumisen tutkijaksi. Siinä välissä hän on tutkinut myös uskontoa internetissä. Dawsonin alustus oli oppinut esitys radikalisoitumistutkimuksen erilaisista väittämistä. Hän hyödynsi vierastaistelijoiden haastattelumateriaalia, jonka hän on kerännyt Amarnath Amarasingamin kanssa (joka sattuu olemaan minulle tuttu ateismin tutkimuskentältä – Amar keksi itsensä uudelleen, kun hänelle olikin enemmän käyttöä radikalisoitumisen tutkijana). Heillä on ainutlaatuista materiaalia, sillä vierastaistelijoita on hankala haastatella ja moni haastatelluista on sittemmin kuollut.

Dawson korosti, että uskonnolla ja ideologialla on merkitystä, eikä niitä pidä vähätellä. Konflikteilla on taloudellisia, sosiaalisia, ympäristöllisiä syitä, mutta ne eivät yksin riitä selittämään uskonnollista terrorismia. Samalla hän korosti, ettei kyse ole koskaan vain uskonnosta. Oikeastaan kiinnostavin kohta esityksessä oli se, kun hän kritisoi lyhyesti ranskalaisen Olivier Royn teosta Jihad and Death (josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin).

Olen Dawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että Royn soundbite ”radikalisoitumisen islamisoitumisesta” (ei siis islamin radikalisoitumisesta) on karkea yksinkertaistus ja osin harhaanjohtava. Kun kysyin Dawsonilta, voisiko hän sanoa myös jotain siitä, mistä hän on samaa mieltä Royn kanssa – ja viittasin empiirisiin vierastaistelijoita koskeviin löydöksiin, joita Roy esittelee belgialaisen ja ranskalaisen materiaalin avulla – hän totesi, ettei pidä Royn empiiristä aineistoa vahvana. On kuitenkin huomattava, että Dawsonin esittämä lista omista löydöksistään sisältää useita samoja löydöksiä kuin Royn teos. Itselleni jäi olo, että Dawson nostaa omaa oletettua ainutlaatuisuuttaan sivuuttamalla nämä yhtäläisyydet. Muuten pidin Dawsonin otetta vakuuttavana.

Muissa esitelmäsessioissa vietin suurimman osan ajasta uskonnon kategoriaa ja valtion kontrollia pohtivien esitelmien parissa. Yhteensä 12 tutkijaa (minut mukaan lukien) alusti aiheen tiimoilta, suurimman osan keskittyessä Pohjoismaihin. Näin sai erittäin hyvän katsauksen siihen, miten uskonnon kategoriasta neuvotellaan esimerkiksi rekisteröimisprosesseissa tai työvoimatoimistossa.

Ehdin myös käydä kuuntelemassa uskontoa ja medioituneita konflikteja käsittelevän Pohjoismaisen hankkeen löydöksistä. Knut Lundbyn toimittama teos Contesting Religion (De Gruyter 2018) on ladattavissa ilmaiseksi kustantajan sivuilta.

Seuraavan kerran tapahtuma järjestetään Ruotsissa vuonna 2020. Oma osallistumiseni riippuu melko suoraan siitä, lähdenkö uskontotieteen maailmanjärjestön (IAHR) konferenssiin Uuteen-Seelantiin. Tapahtumat järjestetään ajallisesti niin lähellä toisiaan, ettei molempiin ole mahdollista venyä.

maanantai 6. elokuuta 2018

Studioalbumit osa 91: Led Zeppelin

Kaikkihan Led Zeppelinin tuntevat. Niin minäkin, tavallaan. Koskaan en ole kuitenkaan kuunnellut yhtyeen kaikkia levyjä, joten voi hyvin olla, että sivistyksessä on aukkoja. Teininä kaverit kuunteluttivat yhtyettä. Sen verran sain siitä kiinni, että nauhoitin VHS-kasetille jonkun keikkataltioinnin ja ostin bändin neljännen älppärin. Vanhempani toivat ehkä Bangkokista piraattikasetin, johon oli koottu Zeppelinin parhaita. Näillä mentiin aikuiseksi asti. Muita yhtyeen levyjä tuli hyllyyn vasta siinä vaiheessa, kun halvalla sai ja kipinä Robert Plantin soolotuotantoon oli syttynyt.

Led Zeppelin on virallisesti perustettu Lontoossa vuonna 1968, mutta itselleni se mieltyy enemmän Plantin kotiseudun mukaan midlands-bändiksi. Samapa tuo. Kuunnellaan levyjä.

Led Zeppelin I (1969) on rockin klassikko, mutta ilmestyessään kriitikot eivät olleet erityisen innostuneita. Yhtyettä pidettiin poseeraajina, jotka eivät tule täyttämään Creamin tai Jeff Beck Groupin bluesahtavia saappaita. Ehkä sitä ei osattu ajatella hard rock -bändinä, jonka vankkana perustana on blues. Kansa kyllä tiesi. Ja osti. Myöhemmin kriitikotkin tiesivät, sillä se nostettiin sijalle 29 Rolling Stonen top 500 albumit -listauksessa. Ajalleen ominaisesti levyllä on pari blues-koveria, molemmat Willie Dixonin repertuaarista. Levy kuitenkin muistetaan omista tekeleistä, kuten ”Good times bad times”, ”Babe, I’m gonna leave you” (joka ei nyt ihan täysin ollut oma, vaan muokattu vanhasta), ”Dazed and confused” ja ”Communication breakdown”. Hauska sattuma on, että levyn päättävä ”How many more times” ammentaa Howlin Wolfin biisistä ”How many more years”, jonka kuuntelin juuri ennen tätä. Henkilökohtaisesti Zeppelinin debyytti on lähes yhdentekevää bluespohjaista rokkailua, jos ei lasketa ”Babe…” ja ”Dazed…”, joista pidän oikeasti. Mutta ymmärrän hyvin sen aseman populaarimusiikin historiassa, siinä taitekohdassa, jossa rootsista alkoi kehittyä jotain muuta.

Led Zeppelin II (1969) lävähti tiskiin samana vuonna. Albumi oli massiivinen menestys kaupallisesti, mutta taas kriitikot nupisivat. Tällä kerralla ongelma oli siinä, että levy kuulosti valkoisen miehen heavy-bluesilta ja samalta alusta loppuun. Myöhemmin se sai arvonsa, kuten hyvin tiedetään. Tällä levyllä yhtye saa kirkastettua oman juttunsa. Enää Led Zeppelin ei ole napanuoralla kiinni bluesissa, vaikka jälkeläisyyttä alleviivataankin ylpeänä. Avausraitana on klassikko ”Whole lotta love”, joka toimii. Sen jälkeen onkin aika yksitotista ja puuduttavaa, joskin taiten tehtyä ränttäystä. Edes rokkiklassikko ”Living loving maid” ei sytytä, ja ”Moby Dickin” rumpusoolo muistuttaa, miksi en omista albumia. Levyn päättävä ”Bring it on home” on taas Dixonilta lainattua, joskin sen ensimmäinen levytys on Sonny Boy Williamsonin.

Led Zeppelin III (1970) on yhdenlainen suunnanmuutos: jos edellinen oli äänimaailmaltaan hyvin koherentti, niin tässä mennään laidasta laitaan. Avaajana on yksi yhtyeen parhaista, ”Immigrant song”, mutta sitten levyä alkaa vähitellen hallita akustisvoittoinen jamittelu. Tämän mainitsivat kriitikotkin. Ja vaikka Jimmy Page väitti vastaan, että akustisia paloja oli ollut aikaisemmillakin levyillä, tätä ne alkoivat hallita – piti siitä tai ei. Toki mukana on muutakin, vaikkapa slovariblues ”Since I’ve been loving you” ja perusrokki ”Out on the tiles” a-puolen lopulla. B-puoli on akustisempi. Onhan Plantin ääni hieno, mutta en minä tästä suuremmin välitä, vaikka se kotihyllystä löytyykin. Levyn päättää ”Hats off to (Roy) Harper”, mutta mieluummin kuuntelen folkia, joka koskettaa. Esimerkiksi Roy Harperia.

Led Zeppelin IV (1971) oli oikeastaan ensimmäinen Zeppelinin albumi, jossa yhdistyi välitön kriitikoiden ylistys ja kaupallinen menestys. Itselleni se on siinä mielessä tärkeä, että kannoin vinyylin kotiin joskus teininä, kun kaverit niin kovasti siitä intoilivat. Kyllä minäkin pidin, mutta nyt kuunneltuna on kiinnostavaa huomata, että levyn ehdoton kohokohta on sen päättävä ”When the levee breaks”, johon on sekoitettu vanhaa bluesia. Ennen vannoin ”Stairway to heavenin” nimeen, ja on se edelleenkin hieno teos. ”Black dog” ja ”Rock’n’roll” ovat rokkiklassikoita ja esimerkiksi ”Going to California” on toimiva akustisempi teos. Jos turhia raitoja pitää kaivaa, niin sellainen voisi olla ”Four sticks”. Albumi on korkealla kaiken maailman listauksissa ja tavallaan ansaitusti, koska se on ”genrensä mestariteos”, kuten Robert Christgau kirjoitti. Mutta ei tämä minun listoilleni mahtuisi, ainakaan aivan terävimpään kärkeen, vaikka pidänkin sitä ehkä parhaana Zeppelinin levynä ja hyvänä muutenkin. Enkä tiedä, mihin genreen se pitäisi sijoittaa. Bluespohjaiseen hard rockiin, jota ryhdyttiin kutsumaan jonkinlaisten transformaatioiden jälkeen heavy metalliksi?

Houses of the Holy (1973) ei saanut aivan yhtä ylistäviä arvioita kuin edeltäjänsä, mutta ajan myötä siitä tuli myyntimenestys ja se saavutti paikkansa rockin kaanonissa. Itseltäni se löytyy cd-formaatissa ja nyt pari kertaa kuunneltuna olen sitä mieltä, ettei se ole maineensa veroinen. Avausraita ”The song remains the same” on tyhjänpulskeaa jamittelua, samoin kuin ”Over the hills and far away”, ”The Crunge” ja ”The Ocean”. Jos joku pitää ”Rain songia” mestariteoksena, niin siitä vaan – minulle se on aika yhdentekevä raita. Vasta kolmanneksi viimeinen raita, reggaevetoinen ”D’yer Mak’er”, tekee levystä merkittävän. Se on mestariteos. Muuten levy on merkittävä pudotus edellisestä. Toiseksi parasta levyssä on ehkä progemainen ”No quarter” ja kansi. ”Dancing days” on enemmän kuin laiskaa jamittelua, joten se nostaa kokonaistasoa. Tällä levyllä ei ole yhtään lainaraitaa. Se ei ole huono, mutta kun Zeppelin rokkaa, se tekee sen paremmin muilla levyillä.

Physical Graffiti (1975) on jostain syystä jäänyt olemattomalle kuuntelulle. Se on tupla-albumi, jonka raidat on äänitetty muutamassa osassa vuosien 1971 ja 1974 välillä. Kakkosraita ”The Rover” on vakuuttava ja itselleni lähestulkoon tuntematon. Sen sijaan ”Kashmir” on koko albumin tunnetuin, ja ehkä syystäkin. Vaikka yhtyeellä on monenlaisia hyviä biisejä, tämä muistuttaa riittävästi muita sen klassikoita (iskevä riffi ja Plantin onnistunut laulu) ja poikkeaa niistä flirttailulla ”itämaisten” vaikutteidensa kanssa. Välistä löytyy esimerkiksi yli 11-minuuttinen bluesgroove ”In the time of dying”. Kokonaisuus ottaa tunnin ja 20 minuuttia, joten on aikamoinen suoritus kuunnella teos putkeen. Lp-versio on asia erikseen, koska puolet on käännettävä. Biisejä voi lähteä luokittelemaan genrensä mukaan kantrista bluesin ja rokkenrollin kautta hard rockiin ja jopa progen (”In the light”) suuntaan, joten eivät raidat toistensa kopioita ole. Erityisesti kolmannessa puoliskossa (raidat 7–10) genre vaihtuu biisistä toiseen. Harvoinpa muutaman levytyssession jämäraitojen pohjalle rakentuu näin toimivia levyjä. Se oli kaupallinen menestys ja kriitikot pitivät. Kai tämä pitää hankkia jossain vaiheessa.

Presence (1976) syntyi nopeasti vaikeassa tilanteessa, kun Plant toipui auto-onnettomuudesta. Se myi bändin statukseen nähden hitaasti ja sai vaihtelevia arvioita, mutta ajan kanssa siitäkin on tullut arvostettu rokkiklassikko. Tai no, sitä tilattiin Briteissä ennakkoon kultalevyn verran eikä se ole noussut aivan bändin suurimpien levyjen tasolle rokkikaanonissa, joten näitä asetelmia nyt voi käännellä miten päin haluaa. Itse teos aukeaa hienosti yli 10-minuuttisella teoksella ”Achilles last stand”, jota dominoivat laukkakomppi ja Pagen riffit. Siitä siirrytään perinteisempään Zeppeliiniin useamman biisin ajaksi. Laatu on tasavahvaa, mutta ei ilmiömäistä. Oikeastaan vasta albumin päättävä ”Tea for one” innostaa kaikessa bluesvaikutteisuudessaan, ja alun ja lopun väliin jää tasaisen hyvä levy, mutta ei mestariteos. Kenties tähän voisi palata myöhemmin.

In Through the Out Door (1979) on otteeltaan viihteellisempi ja kevyempi kuin aikaisemmat levyt. Sitä dominoivat Plant ja Jones, kun Page keskittyi heroiiniin ja Bonham alkoholiin (Bonham kuoli seuraavana vuonna). Levy myi kuin häkä, mutta kriitikot olivat varautuneempia. Suurin ero aikaisempaan on se, että soundit ovat kaupallisemmat ja syntikat ovat esillä. Ei tämä silti aivan eri bändi ole, mutta ei samakaan. Mutta kun punk oli valloittanut nuorison, niin ei kai tällaista musaa voitu arvostaa taiteellisena suuntana? Onhan tässä sellainen viihteellisyyden sävy eikä yhtyeellä tunnu olevan mitään tarvetta enää mullistaa (musiikki)maailmaa. Tämän perusteella on hyvä, ettemme koskaan päässeet kuulemaan, mitä yhtye olisi tehnyt 80-luvun studiovelhojen kanssa. Hyvä puoli on se, että siinä kuuluu Plantin musadiggailu, johon kuuluu vanha rokkenroll ja ”maailmanmusiikki”. Ei siis läpeensä huono, mutta perinteisemmän Zeppelinin faneille haastava levy.

Coda (1982) tuli ostettua finanssikriisin jälkeen, kun ketjukaupat olivat vaikeuksissa. Levyn biisilista kertoo lähinnä muistoja lapsuudesta: ”Poor Tom” oli myös jossain lapsuuden bändikatselmuksessa viihdyttäneen ilmajokisen yhtyeen nimi. Levy ilmestyi pari vuotta yhtyeen hajoamisen jälkeen ja sen sisältö koostuu pitkin 1970-lukua nauhoitetuista ylijäämäraidoista. Siksi kyse ei ole ihan tavallisesta studiolevystä, mutta kyllä se studiolevyjen joukkoon listataan, ainakin Wikipediassa. Musiikki itsessään on kelvollista Zeppeliniä, joka rokkaa, bluussaa, groovaa ja popittaakin parilla raidalla, mutta ei siitä varsinaiseksi klassikoksi ole. Yksittäisistä biiseistä ei oikein muodostu kokonaisuutta, mikä ei ole yllättävää, koska ei tätä koskaan kokonaisuudeksi suunniteltukaan. Kovereina on Willie Dixonia ja Ben E. Kingiä, mutta suurin osa on omia sävellyksiä.

Ehkä suurin yllätys tässä touhussa on se, etten olekaan suuri Led Zeppelinin fani. Olihan se hieno bändi, joka teki paljon hyviä biisejä ja muutaman koherentin levynkin. Silti yllätti, miten suuri osa on tarpeetonta rokkijamittelua tai ei aivan lähtevää akustista tunnelmointia. Olenko sittenkin enemmän Plantin soolotuotannon ystävä, ainakin jos puhutaan ajasta vuodesta 2005 eteenpäin? Kyllä Led Zeppelin sinne rokin kaanoniin kuuluu, siitä ei ole epäilystäkään. Se saattaa kuulua myös kaanonin kärkipäähän. Sen sijaan olen epävarma, tarvitseeko minun kuunnella yhtyettä kovinkaan usein. Mieluummin kuuntelen bluesia kuin Zeppelinin versioita. Mieluummin kuuntelen folkia kuin Zeppelinin versioita. Mieluummin kuuntelen boogierunttausta kuin Zeppelinin hard rockia. Vain silloin kun kyse on yhtyeen parhaista crossover-vedoista tai parhaista rokkipaloista (tyyliin ”Immigrant song”), kuuntelen mieluusti Zeppeliniä ja Plantin upeaa ääntä.