torstai 20. joulukuuta 2018

Mitä 15 vuotta kirja-arvioita opetti?

Vuosi 2018 on yhden aikakauden loppu. Lopetin tehtäväni yli 50 vuotta ilmestyneen uskontotieteellisen lehden, Temenoksen, kirja-arvioiden toimittajana. Tein sitä yhteensä 15 vuotta. Se on verrattain pitkä aika, mutta opettiko se mitään?

Aloitin tehtäväni muuta vuosi ennen väitöskirjani valmistumista. Mutta 15 vuoden kuluessa olen väitellyt, ollut Englannissa tutkimusprojektissa töissä, vienyt läpi Suomen Akatemian kolmivuotisen hankkeeni ja aloittanut työni uskontotieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Temenoksen (pari kertaa vaihtuneen) tiimin kanssa ei ollut koskaan mitään hankaluuksia. Päätoimittajat antoivat vapaat kädet, toimitussihteerin ja taittajan kanssa asiat sujuivat mutkattomasti ja kielentarkastajien kanssa pärjäiltiin hyvin. Myös kustantajien kanssa oli helppoa, kunhan pysyi kärryillä alati vaihtuvista henkilöistä (pahimpana ehkä Routledge). Joskus se oli jopa hauskaa, kun konferensseissa alkoi tutustua kustantajien edustajiin, ja sähköpostiosoite sai kasvot tai katkennut kontakti muodostettiin uudelleen. Pari kertaa sain lehdeltä hiukan rahallista tukea konferenssimatkoihin – kerran Kööpenhaminaan ja kerran Tukholmaan, molemmat vuonna 2007.

Yksi tylsimmistä asioista oli kirjoittajien jatkuva etsintä. Usein on vaikea edes miettiä sopivia kirjoittajia, mutta tätä pahentaa se, etteivät kirja-arviot ole arvostettuja julkaisuina. Tutkijan kannattaa – ainakin yhdestä hyvin kapeasta näkökulmasta tarkasteltuna – olla kirjoittamatta kirja-arvioita ja käyttää se aika artikkelien väsäämiseen. En ole kuitenkaan tästä asiasta täysin samaa mieltä, ja palaan siihen pian.

Joka tapauksessa sopivan arvioitsijan löytäminen tarkoittaa usein, että prosessin saa aloittaa uudelleen, koska kyseinen henkilö ei juuri nyt ehdi tai halua kirjoittaa – ei vaikka deadline olisi neuvoteltavissa. Joskus suoraan sanottuna ärsytti, kun mielestäni tarjosin juuri sopivaa teosta aloittelevalle tutkijalle, joka kuitenkin totesi vain keskittyvänsä väitöskirjaansa seuraavat neljä vuotta. En välttämättä kysynyt toista kertaa.

Itse ajattelin, että siinä olisi varsin hyvä tapa aloittaa cv:n kartuttamisen lisäksi englanniksi kirjoittaminen oman tieteenalansa parissa, jos äidinkieli on joku muu. Toiset oivalsivat tämän, toiset eivät.

Kielteinen vastaus pyyntöön on kuitenkin asiallista. Se oli – yllä sanotusta huolimatta – aina melko helppo hyväksyä. Huomattavasti suurempi ja todella yleinen vitsaus on se, että potentiaalinen arvioitsija lupaa kirjoittaa, saa kirjan ja sitten alkaa ikuinen hiljaisuus tai udellessa postilaatikkoon saapuu kohtelias viesti, ettei nyt voikaan kirjoittaa. Näitä on tutkijoissa todella paljon. Vaikka ymmärrän tutkijoiden kiireet, preferenssit ja ajan käyttöön liittyvät suunnitteluongelmat, ylimielisyys ja välinpitämättömyys ovat asioita, joita on vaikea ymmärtää.

Toisinaan tekstit kuitenkin tulivat minulle, muutenhan vuosien varrella ei olisi julkaistu arvioita. Pääosin tekstit olivat asiallisia kokonaisuuksia, jotka vaativat hyvin pientä korjailua, jotta ne saattoi julkaista. Tyytyväistä myhäilyä saivat aikaan tekstit, jotka olivat täysin tai lähes täysin valmiita saapuessaan minulle. Osan kirjoitin melkein kokonaan uusiksi, ja silloin piti käydä pari rundia sähköpostivaihtoa kirjoittajan kanssa. Yleisesti pyrin kuitenkin siihen, että tekstit menisivät läpi. Aina näin ei käynyt. Joskus joku itselleni täysin tuntematon lähetti tekstin kirjasta, jonka aihe oli lehden aihepiirien reunamilla. Jos teksti ei meinannut muokkautua, asia piti jättää sikseen. Onneksi näin ei tapahtunut kovin usein.

Sen ainakin opin, että kirja-arvioiden kirjoittaminen vaatii taitoa. Ja sitä taitoa voi kehittää. On monia mahdollisia ongelmia. Yksi ei osaa kirjoittaa jäsentyneesti – esitys ei ole looginen. Toinen kirjoittaa kuin kaikki olisivat lukeneet kirjan tai ainakin olettaen, että jokainen tuntee kirjan aihepiirin läpikotaisin. Kolmas, ja tämä liittyy tyypillisesti edelliseen, kirjoittaa kuin ei olisi koskaan vaivautunut selvittämään, millaiseen lehteen on kirjoittamassa. Neljäs ei ole alkuunkaan kiinnostunut suosituspituudesta (ja tämä oli yleensä hyvin pieni pulma). Viides on yltiökriittinen eikä siksi välitä edes esitellä kirjan argumenttia ja rakennetta. Kuudes on niin epäkriittinen ja imelä, että toimittaja haluaisi hyllyttää koko arvion.

Yleisin ja toimivin neuvoni kirjoittajille oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: kuvaa teoksen argumentti ja rakenne mahdollisimman rehellisesti ja laita loppuun pari kolme kriittistä huomiota. Se toimi useimmiten, ehkä juuri yksinkertaisuutensa vuoksi.

Toimittajana halusin varmistaa, että jonossa on aina odottamassa muutama arvio. Näin vältin tilanteen, jossa arvioita ei ole ollenkaan valmiina lehden deadlinen lähestyessä. Se oli mielestäni järkevin ratkaisu, vaikka se tarkoitti, että osa kirjoittajista joutui odottamaan pitkään oman arvionsa ilmestymistä. Otin standardiksi kiittää ihmisiä kärsivällisyydestä. Usein varoittelin etukäteen, että julkaisussa kestää tovi. Joskus joku höppänä yritti päästä jonon ohi jollain verukkeella, ikään kuin juuri heidän kirjoittamansa arvio olisi tärkeämpi kuin joidenkin toisten. Useimmiten kirjoittajat suhtautuivat kuitenkin myötämielisesti ja ymmärtäen kehittämiini toimintaperiaatteisiin.

Kirja-arviot tulevat kolmea pääreittiä pitkin: toimittaja voi pyytää arvostelukappaleita ja etsiä kirjoittajat; kirjoittaja ottaa yhteyttä toimittajaan ja saa sitten arvostelukappaleen; kirjoittaja lähettää valmiin arvion suoraan toimittajalle. Kaikki käyvät, mutta jos jotain saa sanoa ihmisille, niin viestini on tämä: olkaa aktiivisia kirja-arvioista vastaavien suuntaan ja kertokaa, että haluatte arvioida teoksen X. Jos teillä on jotain uskottavuutta toimittajan silmissä – mukaan voi laittaa perustelut tai cv:n – hän tilaa kirjan mielellään, koska se helpottaa hänen työtänsä mahdollisten kirjoittajien metsästämisessä.

Toimittajan työn etuihin kuuluu, että jos on oikein kiinnostunut kirjoittamaan jostain teoksesta, voi päättää olevansa ensimmäisenä jonossa. Tällaista kilpailua ei kuitenkaan syntynyt minun urani aikana kovin usein. Sen sijaan kirjoitin jonkin verran teoksista, jotka tulivat pyytämättä suoraan kustantajalta, jos innostuin niistä selaillessani. Muutaman kerran käytin tulevan viikonlopun kirjan lukemiseen ja arvion kirjoittamiseen, jos selaillessa syntyi jokin idea tai näkökulma, joka voisi perustella arvion.

Näissä kohdissa aina ihmettelin niitä, jotka vaativat puoli vuotta arvion kirjoittamiseen eivätkä silti saa niitä valmiiksi. Se myös opetti itselleni joidenkin mielestä epäortodoksisen näkökannan: sinun ei tarvitse olla teoksen aihepiirin huippuasiantuntija, jos siihen saa muuten relevantin tai kiinnostavan lähestymistavan. Joka tapauksessa suosittelen seuraavaa: varaa kirja-arvioille rajattu aika ja tee työ siinä. Ei se vaadi viikkojen työtä. Sen kun luet kirjaa ja alat saman tien jäsennellä tiedostoon lauseita, joista käy ilmi keskeiset väitteet ja jotka sisältävät jonkinlaisen oman kriittisen näkökulman.

Kirjoitin Temenokseen yhteensä 13 arvioita (15 kirjasta) vuosien 2004 ja 2017 välisenä aikana. Tein yleensä niin, että en julkaissut peräkkäisissä lehdissä vaan joka toisessa (poikkeuksina vuodet 2005 ja 2007). Julkaisin kaikkina muina vuosina paitsi 2006, 2009 ja 2012.

Julkaistut arviot lähettelin kustantajille, jos löysin oikean osoitteen. Lisäksi lähetin usein omat arvioni teoksen kirjoittajalle tai kirjoittajille, ainakin silloin, jos oletin heidän kiinnostuvan pointeistani. Palaute oli aina vähintään kohteliasta (”fair and balanced”) ja usein suorastaan kehuvaa. Kertaakaan kirjoittaja ei lähtenyt kirjoittamaan privaattia vastinetta.

Uskoisin, että vaikka akateeminen maailma ei pisteyttäisi kirja-arvioita, niin niiden kirjoittaminen ja myös niiden toimittaminen on kohentanut monia tutkimuksellisesti relevantteja taitoja. Siksi myös sinun kannattaisi harkita arvioiden kirjoittamista. Niiden toimittaminen ei ehkä sovi kaikille, mutta sitäkin on hyvä kokeilla, jos tilaisuus tarjoutuu.

Tässä olen listannut kokemuksiani ja niistä voi lukea myös vastauksia otsikon kysymykseen. Viime aikoina into kirja-arvioiden toimittamiseen kuitenkin väheni. Se alkoi tuntua väkinäiseltä ja totesin, etten saa sinänsä tärkeästi työstä enää samanlaisia onnistumisen ja oivalluksen tunteita kuin aikaisemmin. 15 vuotta opetti myös sen, että pitää tietää, milloin on aika väistyä ja antaa tilaa muille.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Studioalbumit osa 95: The Stooges

Ensiksi tutuksi tuli Iggy Pop. Se oli vuonna 1987, kun katsoin televisiosta suorana hänen keikkaansa kotikaupungissani (viiden kilometrin päässä itse keikasta). The Stooges tuli tutuksi paljon myöhemmin, mutta on sekin viihtynyt mielessäni vuosikausia. Yle Areenasta katsottu dokumentti, Jim Jarmuschin Gimme Danger (2016), oli sen verran viihdyttävä, että päätin kuunnella kaikki Stoogesit läpi.

Kolme viidestä voin kuunnella fyysisinä äänitteinä poistumatta kotoa. Kahteen 2000-luvun albumiin tarvitaan suoratoistopalvelua.

The Stooges (1969) on protopunkin klassikko. John Calen tuottama albumi ei myynyt kummoisesti ilmestyessään, mutta sen vaikutusta myöhempään populaarimusiikkiin on vaikea yliarvioida. Yhtye oli aikaisemmin nimeltänsä The Psychedelic Stooges, ja psykedeeliseksi levynkin piti aluksi muodostua. Lyhyempi biisiformaatti kuitenkin mullisti kaiken ja levystä tuli rokkia, joka myöhemmin nimettiin protopunkiksi. Vain yksi raita, kymmenminuuttinen ”We will fall”, menee psykedelialle ominaisiin mittoihin, ja pidän siitäkin. Levyn tunnetuin raita on yksinkertaisuudessaan nerokas ja tehokas ”I Wanna be your dog”, mutta avausraita ”1969” ja b-puolen avaava ”No fun” nousevat myös merkittäviksi raidoiksi. The Stoogesia, erityisesti edellä mainittuja, on koveroitu niin paljon, etten lähde kirjoittamaan siitä aiheesta sen kummemmin. Yhtyeen debyytti on muuten siitä erikoinen klassikko, että bändillä oli valmiina noin 5 biisiä – jotka ovat myös levyn parhaita – ja loput tehtiin viime hetkillä. On tuttu kuvio, että viime hetkillä tehdään biisi, josta tulee yhtyeen merkittävin, mutta kun biisejä puuttuu enemmän, voi tulokseksi tulla pannukakku. Ei tullut. Hyllyssä tämä on ollut pitkään vain kopiona, mutta nyt se on myös vinyylinä.

Fun House (1970) oli debyytin tavoin kaupallinen pettymys ja historian rehabilitoima klassikko. Tämänkin sisältöä on koveroitu niin paljon, että mainitsen vain Damnedin debyytilleen tekemän ”1970” – nimellä ”I Feel alright” – koska se oli itselleni niin kova juttu teininä, ennen kuin olin edes kuullut alkuperäistä. Ja joillekin on olennaista, että Bar Loosen nimi on peräisin albumin kakkosraidasta, joka ei lukeudu suosikkeihini. ”T.V. Eye” on melkoisen tehokas punkrytistys, ”Dirt” on keskitason bluesia, ja päätösraita ”L.A. Blues” lähentelee noisea. Funhousen ostoaikaa en muista, mutta cd on kulkenut mukana useita vuosia. Täytyy silti sanoa, että levy ei koskaan ole noussut henkilökohtaisesti todella merkittäväksi siksi, että siinä on niin paljon runkkurokista – ja myös The Doorsin rokkaavasta puolesta – muistuttavaa materiaalia, josta edes saksofonin tuuttaus ei tee kuolematonta. Samasta syystä valitsen ehkä hieman epäortodoksisesti debyytin, jos nämä kaksi pitää asettaa paremmuusjärjestykseen, mutta tärkeän teoksen äärellä tässäkin ollaan.

Raw Power (1973) ilmestyi jo hyvin erilaisessa tilanteessa. Bändi oli välissä hajonnut ja uutena kasvona kitaristi James Williamson oli ryhtynyt heroiinikoukusta erkaantuvan Iggyn kanssa työstämään levyä. Aikaisemmilta tutut Ashetonin veljekset, Ron ja Scott, tulivat takaisin remmiin. Ja Bowie tuottajaksi, joskin markkinoille tuli myöhemmin myös Iggyn tuottama versio. Levyn avaa ehdoton tykkiraita ”Search and Destroy”. Sitä seuraa toinen onnistuminen, riipivä mutta vähemmän rokkaava ”Gimme danger”. ”Your pretty face is going to hell” on kovaa rokkia, mutta ei aivan alun tasoa. Kuiskaillen ja hönkäillen etenevä sumuinen ”Penetration” on vahvaa keskitasoa. B-puoli alkaa nimibiisillä, joka onkin tyylipuhdasta protopunkia parhaimmillaan. Hidastempoisempi ”I need somebody” toimii Iggyn narisevan äänen kera. ”Shake appeal” on taas onnistunut punkrokki ja levyn päättävä, yhdelle Läjä Äijälän projektille nimensä lainannut ”Death trip” on kokeilevampaa psykedeelistä rokkia. Tämäkään teos ei myynyt hyvin ilmestyessään, mutta sen merkityksen historia on jo osoittanut. En muista tarkkaan, milloin ostin tämän, mutta se oli markka-aikana. Siitä lähtien se on soinut taloudessa tasaisin väliajoin. Muistan joskus Kauko Röyhkän nimenneen sen parhaaksi rock-levyksi. Kovin kaukana totuudesta Röyhkä ei ole, vaikka ei se itselleni aivan kaikkein tärkein levy ole ollutkaan.

The Weirdness (2007) oli ensimmäinen elinaikanani ilmestynyt Stooges-albumi. Eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Keikat ehkä kiinnostivat ihmisiä, mutta muistan lukeneeni useammankin yhden tähden levyarvion (esimerkiksi Pitchfork). Kaiken huippuna on Alternative Pressin 0,5/5. Kokoonpano oli silti asiallinen – aikaisemmin bändissä olleiden Iggyn, Ashetonin veljesten ja saksofonisti Steve Mackayn lisäksi basistiksi tuli Minutemenin sympaattinen Mike Watt. Ja sisältökin on parempi kuin yllämainittujen arvioiden numerot. Niukasti. Ehkä 1,5/5 olisi valintani. Jos yhdellä sanalla pitäisi arvioida, se olisi ”yhdentekevä”. Kun kyse on suuren klassikkobändin paluusta, tuo sana ei saisi hallita fiiliksiä. Niin kuitenkin kävi, eikä tilanne ole muuttunut.

Ready to Die (2013) on siitä mielenkiintoinen reunionin jälkeinen levy, että se toistaa osaltaan The Stoogesin varhaisen tarinan: nyt biisinikkariksi ja jopa tuottajaksi tuli mukaan James Williamson, joka korvasi vuonna 2009 kuolleen Ron Ashetonin. Arviotkin olivat hitusen suotuisampia. Ja totta tosiaan. Tämähän kuulostaa varsin verevältä rokilta, vaikka ei se maailmaa mullista. Ei ole tarvekaan. Papparokkia hyvällä otteella, parempi kuin edeltäjä, mutta ymmärrettävästi kaukana yhtyeen kolmesta klassikosta.

Siinäpä tuli kuunneltua ja pitkälti kerrattua The Stoogesin studiolevyt. Paljon mikään ei mielikuvissani muuttunut. Raw Power ja debyytti ovat paikkansa ansainneet. Myös Fun House on merkkiteos, mutta omaan makuuni siinä ainesosien suhteet ovat menneet pieleen (liian vähän punkkia ja hitusen liikaa jotain sellaista, millä skandinaavisen toimintarokin heikoimmat yrittäjät täyttivät sävellyksensä). Paluulevyistä ei kai kukaan jaksa vakavissaan puhua kovin pitkään.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 levyt

Taas on se aika vuodesta, että voi katsoa taakse ja pohtia, mitä kaikkea musiikkia kuluvana vuonna ilmestyi. Mitään massiivista tai pieteetillä koostettua listaa en ryhdy väsäämään, mutta kirjoitellaan nyt sellainen suosituslista niille, jotka etsivät jotain soittolistoilleen tai – mikä vielä parempaa – levyhyllyynsä.

Vuonna 2018 ilmestyi kaikenlaisia indiekiekkoja, jotka eivät kuitenkaan päätyneet lentoradallaan hyllyyni. Mikään seuraavista ei ole toistaiseksi sytyttänyt niin paljon, että olisin ehtinyt tekemään kauppoja, mutta kaikista on hyvin myönteinen fiilis. Indien lisäksi listassa on myös vinoa rokkia, toisteista jurnutusta ja kunnollista jammailua Afrikasta. Muistutettakoon, että tapanani on ostella levyjä myöhässä, pienellä viiveellä, joten osa näistä löytänee vielä paikkansa hyllystäni. Kuunnelkaa siis esimerkiksi näitä:

Arctic Monkeys (Tranquility Base Hotel + Casino), Bardo Pond (Volume 8), Courtney Barnett (Tell Me How You Really Feel), Beak> (>>>), Deafheaven (Ordinary Corrupt Human Love), Dungen & Woods (Myths 003), Eels (Deconstruction), Tav Falco (Cabaret of Daggers), Simone Felice (The Projector), Ezra Furman (Transangelic Exodus), The Good the Bad and the Queen (Merrie Land), Seun Kuti & Egypt 80 (Black Times), MGMT (Little Dark Age), Mitski (Be the Cowboy), Peaking Lights (Sea of Sand), Phosphorescent (C’est La Vie), Reverend Horton Heat (Whole New Life), Rolling Blackouts Coastal Fever (Hope Downs), Ty Segall (Freedom’s Goblin), Unknown Mortal Orchestra (Sex & Food), Kurt Vile (Bottle it in), Yo La Tengo (There’s a Riot Going on)

Tuosta listasta 5–10 saattaa löytyä muiltakin listoilta. Muutamaa joutuu etsimään kovasti, jos fyysiset esineet kiinnostavat.

Paljon muutakin tuli kuunneltua, mutta ulkomaisista uutuuksista hyllyyni päätyivät ainakin nämä, aakkosjärjestyksessä:

Beach House: 7                                      
The Breeders: All Nerve 
The Brian Jonestown Massacre: Something Else     
Luke Haines: Sometimes I Dream of Glue                 
The James Hunter Six: Whatever it Takes               
The Low Anthem: The Salt Doll Went to Measure the Depth of the Sea         
Stephen Malkmus and the Jicks: Sparkle Hard                             
Oh Sees: Smote Reverser
Josh T. Pearson: Straight Hits              
Spiritualized: And Nothing Hurt          
Uncle Acid & the Deadbeats: Wasteland
Watain: Trident Wolf Eclipse               
Wooden Shjips: V.

Kaikki yllä mainitut ovat hienoja levyjä, joskin suurin osa on harvojen makuun sopivia. Eniten olen kuunnellut Josh T. Pearsonin hämmentävää teosta, joka kääntyi alun ihmettelyn jälkeen reilusti plussan puolelle, sekä ruotsalaisen black metal -yhtye Watainin uutukaista, joka taitaa olla ensimmäinen uutena vinyylinä ostamani genrensä edustaja. Molemmat näin myös keikalla vuoden aikana.

Kotimaisista seuraavat hienoudet eivät ole omassa hyllyssäni, vaikka osa löytyy samasta taloudesta.

Ghost World (Spin), Hän (Harhakuvitusmaailmassa), Itä-Hollola Installaatio (Pelko paremmasta tulevaisuudesta), Lasten Hautausmaa (III), Rosita Luu (SOS), Mopo (Mopocalypse), Musta Risti (s/t), Jukka Nousiainen (Ei enää kylmää eikä pimeää), Vesta (Lohtulauseita), Vuoret (Portti)

Rosita Luun ostan, kun se ilmestyy vinyylinä, Ghost Worldin hankin jossain vaiheessa ja kai Nousiainen ja Lasten Hautausmaakin pitäisi hommata. Mopo, Itä-Hollola ja Vesta on kumppanin hyllyssä.

Ja ylimääräinen shout-out Villen Utö-yhtyeelle (s/t).

Omaan hyllyyn päätyivät ainakin seuraavat kotimaiset, aakkosjärjestyksessä:

Kesä: Aukea
Kynnet: Vähät välittää                          
Lähtevät kaukojunat: II
Maailmanloppu: Tuhon koodi                                   
Nuoret Marttyyrit: Vieraille
Hal Peters and His Trio: Crazy Mixed Up Blues
Puhelinseksi: Meillä on ikävä kaikkea 
Puhelinseksi: Mitä meistä tänne jää
Pursiseura: s/t
Pää kii: Jos huonoo onnee ei ois…
Seksihullut: Vänrikki Stoolin seksihullut tarinat
Ydinperhe: Älä tee mitä pitää

Kaikkea voi suositella, vaikka suostuinkin maksamaan täyden hinnan vain parista yllä mainitusta. Nostetaan esiin neljä artistia. Oli mukavaa, että Pää kii sai ulos toisen kokopitkänsä vetävää melodista punkkia. Nuoret Marttyyrit hiipi ihon alle hitaasti mutta varmasti novellimaisilla teksteillään ja vangitsevalla tunnelmallaan. Rovaniemen punk-toivo Puhelinseksi julkaisi vinyylinä kaksi mini-älppyä, joskin toinen niistä (Meillä on ikävä kaikkea) on löytynyt hyllystä kasettina jo pidemmän ajan. Ydinperheen hardcorella täytettyä vinyyliä odoteltiin pitkään ja sieltä löytyvät vuoden kaksi kotimaista suosikkibiisiäni: ”Pummilla” ja ”Ratkaisu asunto-ongelmiin”.

Vuoden kuunnelluin biisi Spotifyssani oli Brian & Helvetin Perunan ”Mä tapan sut”. Eivät ne muutkaan olleet ihan myyntilistojen kärkisijoilla.

Jotain saattoi unohtua, mutta sellaista sattuu. Hyvää kuuntelua!