tiistai 14. kesäkuuta 2011

Mikä ihmeen ateistinen spirituaalisuus?

Kesäkuun 15–17. pidetään Donner instituutin konferenssi otsikolla Post-Secular Religious Practices. Oma alustukseni käsittelee nykypäivän ateistista diskurssia tai tarkemmin sanoen hyvin pientä – ja joidenkin mielestä erikoista – ulottuvuutta: sellaista ateismia, jossa spirituaalisuus ja/tai meditaatio ovat olennaisia osia.

Esitän tässä pienen kaavion, joka auttaa hahmottamaan, mistä olen kaivanut esiin kyseisen ilmiön. Plus-merkit osoittavat, että osa kirjoja kirjoittavista ateisteista suhtautuu myönteisesti, joskaan ei homogeenisesti, spirituaalisuuteen. Tyypillistä tälle on myös myönteinen suhde meditaatioon, mutta kielteinen suhde monoteismiin ja Jumalan olemassaoloon.


Monoteismi
Spirituaalisuus
Meditaatio
Dawkins
-
-
-
Hitchens
-
-
-
Dennett
-
-
-
Harris
-
+
+
Stenger
-
+
+
Antinoff
-
+
+
Comte-Sponville
-
+
(+)
Maisel
-
-
(+)

Kaaviossa ensiksi mainitut kirjoittajat ja teokset ovat seuraavat:

Richard Dawkins: The God Delusion
Christopher Hitchens: God is Not Great
Daniel Dennett: Breaking the Spell
Sam Harris: The End of Faith
Victor Stenger: The New Atheism

Näitä kutsutaan niin sanotuiksi uusateisteiksi. Heistä Harris ja Stenger sopivat tähän ateistisen spirituaalisuuden kategoriaan. Kaavion päättävien kirjoittajien teoksia voidaan kutsua uusateismia seuraavaksi vaiheeksi. Kirjat eivät ole samanlaisia myyntimenestyksiä, mutta niiden markkinasijainti rakentuu uusateismin suosiolle: jos uusateistit keskittyivät kertomaan, mikä uskonnoissa on vialla, ateistinen spirituaalisuus on yksi tapa vastata siihen, miten rakentaa ateistisia merkitysjärjestelmiä siten, että ateismi on jotain enemmän kuin Jumalan tai jumalien olemassaolon kieltämistä.

Mainitut kirjoittajat ja teokset ovat seuraavat:

Steve Antinoff: Spiritual Atheism
André Comte-Sponville: The Little Book of Atheist Spirituality
Eric Maisel: The Atheist’s Way: Living Well without Gods

Tarkemmat tulkinnat jätän seminaariin ja myöhemmin sen pohjalta kirjoitettavaan artikkeliin. On kuitenkin mielenkiintoista, miten ateistiset uskomukset sopivat tässä diskurssissa yhteen sellaisten käytäntöjen (esimerkkinä meditaatio) kanssa, jotka nousevat perinteistä, joita tavataan pitää uskonnollisina. Kyse ei ole niinkään tätä kantaa puolustavien epäkoherentista näkemyksestä, vaan siitä, miten vaikeaa on ylläpitää selvää käsitteellistä rajaa uskonnollisen ja maallisen välillä, erityisesti silloin, kun ei puhuta pelkästään uskomuksista vaan myös käytännöistä.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Lehdenjakajan pyyntö

Matleena Jäniksen ja Emilia Lehtisen dokumenttielokuva Kohtaamisia Jeesuksen kanssa valmistui ilmeisesti jo 2010, mutta näin sen vasta tänä keväänä. Siinä joukko ihmisiä kertoo suhteestaan Jeesukseen. Aihe sinänsä on tavallinen, maltillisesti kiinnostava. Teoksessa kuitenkin esiintyi lehdenjakaja, joka varasti show’n.

Dokumentin alussa lehdenjakaja kertoo pyytäneensä Jumalalta tai Jeesukselta tupakkaa, kun omat olivat loppu. Pian mies löysi pienen askin vihreää Smartia. Sattumoisin kyse oli miehen vakiomerkistä, tosin aski sisälsi vain kymmenen savuketta. Se kuitenkin riitti: pyyntöön oli vastattu.

Ensiksi ajattelin, että jaaha, nyt on löydetty joku humoristinen laitapuolen kulkija. Toisin kävi.

Uskontokeskustelussa, erityisesti uskontokritiikissä, on tapana nähdä uskonnolliset ihmiset uskomustensa kautta. Ihminen uskoo jotain ja siksi hän toimii tietyllä tavalla. Tämä kaava mielestäni ylikorostaa jäsenneltyjen uskonnollisten uskomusten roolia inhimillisessä toiminnassa. Se sivuuttaa sen pragmatistisen näkemyksen, jonka mukaan oikea kysymys ei ole, uskooko joku todella noin, vaan ”millaisia tarkoitusperiä silmällä pitäen jollekin on käyttökelpoista hyväksyä jokin uskomus?” (Richard Rorty). Tämä ei tarkoita niinkään kalkylointia, vaan sitä, että tämän kannan mukaan meillä on tapana omaksua uskomuksia, jotka ovat meille hyväksi arkisessa toiminnassamme.

Lopussa mies palaa kameran eteen. Hän toteaa seuraavasti:

”Jotkut niinku sanoo että onko sitä Jeesusta edes olemassakaan, niin loppujen lopuks niin tota niin, mitä sillä on väliä, että kyllähän sen sitten aikanaan näkee perillä, että onko se vai ei, mutta… Mun kohdalla ainakin toimii se, että todellakin niinku on vuorovaikutusta, että on tulevinaan vastauksia, niin, kun on kysymyksiä tai hätää, niin, eikös se ole pääasia, että asiat hoituu.”

Tällainen vastaus turhauttaa niitä, joiden mielestä uskomukset voidaan hyväksyä vain jos ne ovat yhtäpitäviä todellisuuden kanssa. Lehdenjakajan kanta on kuitenkin täysin ymmärrettävä pragmatistisen lähestymistavan kanssa. Hänelle usko Jeesukseen auttaa suoriutumaan arjessa, pitämään elämän kasassa: ”pääasia, että asiat hoituu”.

On huomattava, että lehdenjakaja ei kalkyloi. Hän ei Smartia imiessään iske silmää ja sano, että tämä on tällaista wittgensteinilaista kielipeliä.  Hän uskoo, mutta uskon oikeuttavana perustana on se, että se toimii. Uskomuksen todenmukaisuus ei häntä suuremmin huoleta, sillä sen näkee sitten perillä, oliko uskomus tosi vai ei. Hänelle kyse on win-win tilanteesta. Hän voittaa nyt ja voittaa lisää myöhemmin, jos uskomus osoittautuu todeksi.

Ajattelen, että lehdenjakajan näkemys ei ole ollenkaan harvinainen. Harvinaista sen sijaan on kuulla jonkun artikuloivan tuon kannan.