maanantai 28. maaliskuuta 2016

Studioalbumit osa 66 (2/2): Sonic Youth (1992–2009)

Ensimmäinen osa Sonic Youthin levystä päättyi vuonna 1992 julkaistun Dirtyn menestykseen. Bändin levytysura jatkui kuitenkin seuraavat 17 vuotta. Tässä on toinen osa.

Experimental Jet Set, Trash and No Star (1994) tuntui heti ilmestyessään Dirtyn menestyksen jälkeiseltä krapulalevyltä, mutta olen aina pitänyt siitä. Se on askel kohti marginaalia kaikin tavoin: lähestyttävyydeltään, tyyliltään, hiomattomuudeltaan, soundeiltaan. Se on myös ainoa SY-levy, jonka olen ostanut välittömästi ilmestymisen jälkeen vinyylinä – ja vieläpä sinisenä vinyylinä formaatin kuolemaa julistaneena aikana. ”Bull in the heather” oli varautunut, joskin hieno ensisingle, mutta kaksi suurinta suosikkiani ovat ”Starfield road” ja sekavasti rynnivä ”Bone”, jonka lauluosuus on Kimin kuiskailua. Muita muistamisen arvoisia on ainakin ”Screaming skull”, ”Self-obsessed and sexee” ja ”Tokyo eye” enkä tällä valikoinnilla halua dissata muita raitoja. Ai niin, ja ”In the mind of the bourgeois reader” meinasi unohtua. Lyriikoissa on vahva Gordonin feministinen vire. Butch Vig jatkoi tuottajana. Arvioissa oli paljon myönteistä, mutta moni olisi halunnut bändin menevän valtavirrassa omille epämukavuusalueilleen. Sen sijaan yhtye vetäytyi kuoreensa. Tämä hämmensi minuakin vuonna 1994. Yhtä kaikki lopputulos on onnistunut. Se on listasijoituksia tarkastelemalla yhtyeen menestynein albumi, mutta uskon sen olevan vain seurausta edellisen levyn herättämästä kiinnostuksesta. Tässä kohdin syntyi Kimin ja Thurstonin ainoa lapsi Coco.

Washing Machine (1995) oli haastava heti ilmestyessään. Bändi harkitsi vakavasti nimensä muuttamista Pesukoneeksi, mutta päätti jättää sen vain levyn nimeksi. Albumilla on pitkiä jamitteluja, jotka kuulostavat bändiltä itseltään, mutta nopeammat melodiahitit ja klaustrofobiset kitaravallit puuttuvat, vaikka teoksella ei ole pahemmin bassoa, koska Gordon päätti soittaa enimmäkseen kitaraa. Levyn yleisilmeestä kertovat lohkaistut singlet. Toinen singleraita ”Little trouble girl” on tempoltaan hidas, se sisältää puhelaulua ja melodiset osuudet laulaa (Gordonin heikon laulutaidon vuoksi) Pixiesistä ja Breedersistä tuttu Kim Deal. Albumin päättää yhtyeen pisin biisi, noin 20-minuuttinen ”The Diamond sea”, joka oli ensimmäinen single, joka tosin oli vähän yli viisiminuuttinen otos pidemmästä levyraidasta. Levy-yhtiön toiveesta avausraita ”Becuz” pilkottiin pituutensa vuoksi kahtia, jolloin toinen osa ”Becuz coda” siirtyi levyn jälkipuoliskolle. Yksi suosikeistani, ”Junkie’s promise”, pääsee loppuunsa sentään neljän minuutin kohdalla. Levyn parhaita on ”No queen blues”, joka sopii täydellisesti levyn jammailevaan tunnelmaan, mutta yhdistelee sopivasti bändin aikaisempia, myönteisessä mielessä tukahduttavia ja kaoottisia hyveitä. Teos sai kiittäviä arvioita. Itselleni se ei ollut jostain syystä kuin ihan kiva, mutta nyt kuunneltuna se on oikein toimivaa, letkeää jammailua. Parempi kuin muistinkaan. Levyn ilmestyttyä pyysin tuttua levykauppiasta soittamaan sitä. Hän totesi, että se on se bändi, jonka kitarat ovat epävireessä.

A Thousand Leaves (1998) sisältää täsmälleen yhden helpon raidan. Se on ”Sunday”, jonka videolla heiluu Macaulay Culkin. Biisiin liittyi myös ensimmäisen SY-keikkani muistaakseni ainoa repliikki: ”Nyt on maanantai, seuraava kappale on sunnuntai.” Muuten keikka Tukholman vesifestivaaleilla oli aikamoinen taidepläjäys. Lopuksi tuli kohokohta ”Death valley 69”. Tämä levy jatkaa karkeasti ottaen edellisen linjaa. Siinä on pitkiä, jammailevia, rakenteellisesti keskimääräistä haastavampia, improvisaatiohakuisia melko hitaita biisejä. Siitä puuttuu äsken mainittua lukuun ottamatta helpot ja iskevät raidat, joita Pesukoneella vielä oli. En ole koskaan pitänyt tätä yhtyeen merkittävimpiin kuuluvana levynä, eikä se sinne nouse nytkään. Huono se ei ole. Siitä vain puuttuu tunne siitä, että jotain kiinnostavaa on tapahtumassa. Tätä mielikuvaa vahvistavat bändin jäsenten kommentit siitä, että levytyksessä ei ollut erityistä ideaa tai tuntua siitä, että nyt ollaan tekemässä jotain merkittävää. Kunhan soiteltiin. Kritiikki oli vaihtelevaa, mutta pääosin varsin myönteistä.

NYC Ghosts and Flowers (2000) liittyy siihen vaiheeseen elämästäni, kun kuljin vähän väliä Pietarissa. Siksi myös tämä albumi tuli ostettua sieltä. Jos yhtye oli vapauttanut itsensä ulkoisista odotuksista vähitellen Experimentalista alkaen, minä olin vapauttanut itseni yhtyeeseen kohdistetuista odotuksista vasta tässä vaiheessa. Ehkä siksi levy on aina kuulostanut niin vapautuneelta ja vapauttavalta. Tyylillisesti se ei tee muutosta edelliseen. Se koostuu verrattain pitkistä, keskitempoisista, rennon jammailevista raidoista. Seitsemän ja puoli minuuttia kestävä avausbiisi ”Free city rhymes” kertoo kaiken oleellisen. Sitä seuraava ”Renegade princess” on rajumpi mutta silti letkeä. ”Nevermind (what was it anyway)” on Kimin laulama helpohko raita, joka joko kertoo tai ei kerro Nirvanasta (ei kerro). Sen jälkeen levy laajenee tasaisen ylväänä mattona, josta ponkaisee esiin suriseva ”StreamXsonik subway”, joka saa seuraansa onnistuneen albumin tyylikkään nimiraidan. No, tämä on minun arvioni. Oikeasti bändin kitaralaitteet pöllittiin ja jäsenet kaivoivat vanhat kamansa naftaliinista sekä preparoivat kitaransa parille raidalle alkuaikojen tapaan. Kriitikoiden kanta oli vaihteleva: moni kolme viidestä -tyyppinen arvio sai rinnalleen kehuja yhtyeen hovikriitikoilta. Merkittävä tapaus lienee kuitenkin Pitchforkin 0.0/10. Tosin sama skribentti kirjoitti kymmenisen vuotta myöhemmin rakastavansa albumia. Hänen arvionsa on kuulemma muistutus siitä, että tulee suhtautua epäilevästi juuri kollegesta päässeen lapsen mielipiteisiin.

Murray Street (2002) tuli edellisen tapaan ostettua Pietarista. Kuuntelin sitä viettäessäni kuukauden kaupungissa. Siksi levy liittyy edelleen vahvasti aikaan ja paikkaan. Se on hieman helpommin lähestyttävä muutaman haastavan jälkeen. Paikkaan se sijoittuu tekijöidensäkin maailmassa. Murray Street on nimittäin katu, jolla bändin studio sijaitsi. Aikaisemmillakin albumeilla vieraillut kitaristi Jim O’Rourke nimitettiin viralliseksi jäseneksi. Kansikuvaan käytettiin lapsityövoimaa: siinä poseeraavat mansikankeruussa Gordonin ja Mooren tytär Coco kaverinsa kanssa. Se sai edeltäjäänsä paremmat arviot ja sitä kiitettiin tasapainosta melodioiden ja kakofonian välillä.

Sonic Nurse (2004) ilmestyi aikana, jolloin kiinnostukseni yhtyeeseen oli laantunut. Levy kuulosti vanhan toistolta. Siis vanhan hyvän toistolta, mutta vähän tylsältä ja turvalliselta. Päädyin kuitenkin tähän aikaan keikalle Tukholman Acceleratoriin (2005). Tälläkään kerralla ei kuultu hittejä, jos ”Bull in the heatheria” ei sellaiseksi lasketa. Bändi soitti lähinnä uutta levyä ja muutaman vanhan (ei tunnetuimpia). Ote oli kokeileva ja kaoottinen. Nurse sai enimmäkseen varsin myönteisiä arvioita, mutta osassa oltiin minun kanssani samaa mieltä: nuoret yrittäjät ajavat ohi bändistä, joka tekee levyjä velvollisuudesta ja vanhasta muistista. Nyt kuunneltuna on todettava, että tämä on oikein hyvä albumi, josta puuttuu jotain. Siinä on lähestyttäviä biisejä ja yksittäisiä kohokohtia (esim. ”Stones” ja ”Kim Gordon and the Arthur Doyle hand”), mutta sillä ei ole samanlaista vahvaa ominaisluonnetta kuin monilla muilla yhtyeen albumeilla.

Rather Ripped (2006) on levy, jota odotin aivan yhtä vähän kuin edeltäjäänsä. Siitä on myös yhtä valju, tai pikemminkin turvallista keskinkertaisuutta huokuva mielikuva. Kriitikot olivat tällä kerralla sitä mieltä, että yhtyeen kypsyminen ja lähestyttävyys ei ole eltaantumista tai vesittymistä vaan ansio. Levy siis sai varsin myönteisen vastaanoton kriitikoilta. Kielteisemmät arviot perustuivat toiveeseen kuulla kompleksista Sonic Youthia eli niissäkin jaettiin käsitys levyn poikkeuksellisen ”biisimäisistä” sävellyksistä. Oma kantani on, että tämä on yhtyeen pop-albumi. Sillä on hyviä biisejä, vaikkapa ilmeinen poppishitti ”Incinerate”, mutta kokonaisuudesta puuttuu tuntu, että albumi olisi tärkeintä, mitä nyt tapahtuu. Se on pikemminkin rennosti ottava keski-ikäinen, joka näyttää puolihuolimattomasti nuorille, miten asiat tehdään. Pavementista tuttu Mark Ibold tuli soittamaan bassoa levyn kiertueelle, mutta ilmeisesti ei osallistunut levytykseen.

The Eternal (2009) jäi yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi. Mark Ibold on virallisesti mukana siinä. Levy on tavallista myöhäisen ajan Sonic Youthia. Se on harkittu, melko suoraviivainen ja jotenkin turhankin tyytyväinen omaan tilaansa. Ensimmäisenä pakasta nousee Ranaldon laulama ”What we know”, koska se on vähän rokkaavampaa kuin muu materiaali. Levyn päättää lähes kymmenminuuttinen Kimin kuiskailu ”Massage the history”. Kriitikot tykkäsivät enimmäkseen, mutta itse asetun lievästi nuivien äänien joukkoon, jotka myöntävät, että kyse on hyvästä levystä mutta ei Sonic Youthin mestariteoksesta.

Extrat:

Sonic Youth (1982) on bändin eponyymi debyytti-ep, joka koostuu viidestä studiobiisistä. Myöhemmillä versioilla on mukana liveraitoja. Siinä on selviä post-punk -vaikutteita (”Burning spear”), helposti lähestyttävää materiaalia (”I dreamed a dream”) ja no waveen kallistunutta surinaa.

Ciccone Youth: The Whitey Album (1989). Kyse on yhtyeen projektista, jota ei haluttu julkaista emobändin nimellä. Ideana oli tehdä kitaraindietä hiphopin tavoin – laittaa looppi rullaamaan ja rakennella siitä eteenpäin. Albumin tunnetuin raita on Madonna-laina ”Into the groovey”, joka oli julkaistu kolme vuotta aikaisemmin singlenä. Siellä on myös Minutemenistä ja muista yhteyksistä tutun Mike Wattin demoversio Madonnan biisistä ”Burning up”, joka on yksi levyn hyvistä hetkistä. Tyypit ihailivat Madonnaa eli mistään vitsistä ei ole kyse. Sen sijaan Robert Palmerin ”Addicted to loven” versiointi on vittuilua. Levyllä vierailee Dinosaur Jr:stä tuttu J Mascis. Projektin nimeen jätettiin emobändin Youth, mutta mukaan otettiin Madonnan sukunimi Ciccone. Omistan levyn, jolla on hetkensä, mutta on onni, että jäsenet ymmärsivät kuopata sivuprojektin ja keskittyä emobändiin.

Lost Tracks: Single B-Sides and Non-Album Tracks (1994). Tukholmasta tarttui vuonna 2007 matkaan levy, jossa on Sonic Youthin harvinaisempia vetoja. Tämä on omalla tavallaan taivaallisen hyvä paketti. Levyllä on hienoja raitoja, muun muassa kovereita: Mudhoneyn ”Touch me I’m sick”, Plastic Bertrandin ”Ca plane pour moi”, New York Dollsin ”Personality Crisis, Beach Boysin ”I know there’s an answer”, Captain Beefheartin ”Electricity” ja poikkeuksellisen erinomainen versio Neil Youngin kappaleesta ”Computer age”. Ramonesin ”Beat on the bratiin” bändi ei saa puhallettua mitään erityistä, mutta eipä ole muutkaan. (Bändi on toki soittanut muitakin Ramonesin biisejä, ks. esim. vuonna 1987 äänitetty livealbumi Hold that Tiger, jolla encore koostuu neljästä ramokoverista.) Saattaa kuitenkin olla niin, että levyltä puuttuu yhtyeen paras kover. Siellä ei nimittäin ole bändin tulkintaa Carpenters-tribuutilla If I Were a Carpenter ilmestyneestä raidasta ”Superstar”. Joka tapauksessa Lost Tracks muistuttaa, että Sonic Youthilla on mainio musiikkimaku, ja he osaavat tehdä hienoja versioita. En ole varma, mitkä kaikki ovat omia vetoja, mutta ehdottoman hienosta kokonaisuudesta on kyse.

The Destroyed Room: B-Sides and Rarities (2006) on sisällöltään hyvin toisenlainen kuin Lost Tracks. Tämä pitää sisällään enimmäkseen hidasta, kirskuvaa, surisevaa ja jammailevaa Sonic Youthia. Ajallisesti raidat sijoittuvat vuodesta 1991 vuoteen 2004 ainakin tuplavinyylillä, jolla on enemmän biisejä kuin cd:llä. Tämä ei ole aloittelijan paketti.

Sonic Youth hajosi vuonna 2011 Thurstonin ja Kimin avioliiton päättymiseen. Yhtye soitti viimeisen keikkansa Brasiliassa. Sen tunnelmien kuvauksella alkaa Kim Gordonin kirja. Yhtyettä ei enää ole. On kuitenkin ihmiset, jotka tekevät musiikkia erikseen.

Gordonin ja Bill Nacen Body/Head on taideprojekti, jonka suuntaan en varmaan korvaa lotkauttaisi, jos sitä pyörittäisi täysin tuntematon henkilö. Thurston Mooren soololevyissä on onnistumisia ja keskinkertaisuuksia, mutta ei napakymppejä. Trees Outside the Academy (2007) soi melko paljon ostaessani toisenlaisiin kansiin pakatun promoversion Englannissa asuessani, mutta erolevy Demolished Thoughts (2011) ja toistaiseksi viimeisin Best Day (2014) eivät ole nostattaneet suuria riemunkiljahduksia. Chelsea Light Moving on kaikin puolin asiallista musiikkia, mutta sen eponyymia albumia (2013) kuunnellessa tulee hieman ikävä Sonic Youthia.

Parhaiten on onnistunut Lee Ranaldo, jonka kaksi SY:n hajoamisen jälkeistä soololevyä ovat hienoja teoksia, erityisesti vuoden 2012 Between the Times and the Tides.  Tätä kirjoittaessa on tullut tieto, että Ranaldo esiintyy kesäkuussa Helsingissä. Pari vuotta sitten en päässyt katsomaan häntä Primaverassa päällekkäisyyksien vuoksi (olin Pixiesin keikalla toisella puolella festivaalialuetta).

Gordonin muistelmateos on asiallista luettavaa. Tosin olisin halunnut sen sisältävän enemmän bändistä, jossa hänestä tuli tunnettu ja rakastettu. Ehkä haavat ovat vielä auki, sillä vaikka Kim kirjoittaa levyistä, hän tyytyy lähinnä kommentoimaan omaa osuuttaan sävellystyössä ja laulamisessa, sitäkin melko kitsaasti.

Sonic Youth ei ole mielestäni maailman paras bändi. Se on kuitenkin yksi ehdottomimmista. Se on aina muistuttanut, että asioita voi tehdä omalla tavallaan, vaikka kaupalliset paineet puskisivat toisaalle ja vaikka heistä inspiroituneet pikkuveljet ja -siskot alkaisivat kääriä dollareita vesitetyillä versioillaan. Sonic Youth on tehnyt muutamia loistavia levyjä, useita erittäin hyviä ja heikoimmillaankin se pesee suurimman osan muista.

Loppuun vielä sälää knoppitiedosta kiinnostuneille: Sonic Youthin varhaisempia nimiä olivat Male Bonding, Red Milk ja The Arcadians. Bändin nimi tuli kahdesta inspiraation lähteestä: MC5:n Fred ”Sonic” Smithistä ja reggea-akti Big Youthista.


tiistai 15. maaliskuuta 2016

Studioalbumit osa 66 (1/2): Sonic Youth (1983–1992)

Yksi nuoruuteni musiikillisista ankkureista oli Sonic Youth. Se ei ollut tärkein bändi, mutta sen kuuntelijoihin olen suhtautunut aina jo lähtökohtaisesti melko myönteisesti. Olen kuunnellut sitä silloinkin, kun en oikein innostunut. Ajattelin, että vika on siinä, etten yritä tarpeeksi (usein näin olikin). Yhtye on ollut jonkinlainen osa elämääni niin monta vuotta, etten edes jaksa muistella yksityiskohtia.

Jokin sai innostumaan yhtyeen studioalbumien kuuntelusta. Yksi syy oli tunne, että tauko on ollut pitkä. Pitäisi palata bändin pariin. Kuuntelu on jäänyt vähälle viime aikoina. Suurin syy oli Kim Gordonin teos Tyttö bändissä (2015). Nämä yhdessä riittivät. Hyllystäni löytyvät kaikki muut paitsi viimeiseksi jäänyt The Eternal. Se piti kaivaa kovalevyltä. Päätin jakaa kuuntelun kahteen osaan, koska yhtyeestä riittää sanottavaa ilman yksityiskohtaisia henkilöhistoriallisia muisteluitakin.

Confusion is Sex (1983) on aina kuulostanut undergroundilta ja avant-gardelta. Se ei ole helppo levy edes Sonic Youth -asteikolla. Mooren säveltämä avausraita ”(She’s in a) Bad mood” on iskevä, välillä koveroidaan Stoogesin klassikkoa ”I wanna be your dog” ja Gordonin ”Shaking hell” lienee yksi levyn tunnetuimmista, mutta muuten kuljetaan kirskuvien kitaroiden äänivallissa. Albumi tullaankin muistamaan ensisijaisesti preparoiduista kitaroista eli siitä, että kitarankieliin kiinnitetään erilaisia esineitä, jotka vaikuttavat sointiin. Rummuissa suurimmalla osalla levyä on mies, joka on soittanut ihan helkatin hienoissa yhtyeissä. Jim Sclavunos, tuttu esimerkiksi seuraavista: The Cramps, Tav Falco’s Panther Burns, Nick Cave and the Bad Seeds, Grinderman, Devil Dogs ja Teenage Jesus and the Jerks. Sonic Youthiin hän ei kuitenkaan sopinut ja tilalle tuli Bob Bert. Musiikillisesti debyytti on ”lupaava demo”, jota en aivan joka päivä jaksa kuunnella. Pakkohankinta se ei ole, ainakaan aloittelijalle, mutta omastani en luovu.

Bad Moon Rising (1985) on isomman levy-yhtiön julkaisema. Bändin jäsenet saivat ennakkoa ja jättivät päivätyöt. Heistä kiinnostuttiin Englannissa, jossa synat olivat päivän juttu ja kitararokin kuolemaa oli julistettu hyvän aikaa. Albumin nimi otettiin CCR:n kappaleesta, mutta musiikki oli aivan jotain muuta. Se on jalostetumpaa ja piirun verran helpompaa kuin hiomattomalla debyytillä. A-puolen ”Brave men run”, ”Society is a hole” ja ”I love her all the time” ovat jääneet mieleen. Levyn ehdoton klassikko on singlenäkin julkaistu, Lydia Lunchin kanssa yhteistyössä toteutettu ”Death valley 69”, joka kiteyttää sen, että yhtye halusi laulaa amerikkalaisen populaarikulttuurin pimeästä puolesta mieluummin kuin Reaganin ajan päivänpoliittisista kysymyksistä. Se myös päättää alkuperäisen albumin. Cd-versiolla on neljä bonusta, joista Gordonin vokalisoima ”Flower” on väkevin esitys. Kokonaisuus on enemmän äänimaisemaa kuin melodiaa, synkkää enemmän kuin iloa, jähmettävää enemmän kuin tanssittavaa, kylmää enemmän kuin lämmintä, taidetta enemmän kuin rokkia. Ai niin, Kim ja Thurston olivat menneet naimisiin albumin ilmestymistä edeltävänä vuonna.

Evol (1986) on Gordonin sanoin yhtyeen ”feikkigoottilevy”, mutta yleisemmin sitä pidetään askeleena aikaisemmasta no wavesta kohti pop-ilmaisua. Jälkimmäinen kuvaus on täysin oikein. Silti kyse ei ole helposta levystä, vaan haastavasta: varautuneesta, etäisestä ja melko hidastempoisen viileästä indiekitaran hallitsemasta teoksesta Sen tunnetuin raita on ”Expressway to yr.skull”, joka tosin on nimetty albumin takakannessa toisin (”Madonna, Sean and Me”). Se laittaa New Yorkin näkökulmasta Kalifornian meiningin omaan valoonsa: ”We’re gonna kill the California girls”. Gordonin ”Shadow of a doubt” sai nimensä Hitchcockin samannimisestä elokuvasta. Hän myös lauloi singleraidan ”Starpower”, vaikka keikoille sen hoiti Moore. Rumpaliksi tuli tässä vaiheessa Steve Shelley, joka jäi yhtyeeseen sen loppuajaksi. Lydia Lunch vierailee tälläkin levyllä. Nyt hän kirjoitti ”Marilyn Mooren” tekstin yhdessä Thurston Mooren kanssa. Bassotaituri Mike Watt vierailee parilla raidalla. Kuuntelen levyä yhtenä mattona enkä siksi halua nostaa yksittäisiä biisejä yli muiden. Selvin ”hitti” on kuitenkin cd-levyn päättävä ”Bubblegum”, joka julkaistiin alkujaan ”Starpowerin” b-puolena. Hieno levy, joka on kehitysaskel yhtyeen popimpaan kauteen, mutta vielä kaukana siitä.

Sister (1987) sai jotenkin nimensä sci-fiä kirjoittaneen Philip K. Dickin kaksoissiskon varhaisen kuoleman vaikutuksesta Dickin elämään. Se ei menestynyt erityisen hyvin ilmestyessään, mutta myöhemmin se on nostettu yhdeksi 1980-luvun tärkeimmistä indielevyistä. Se jatkaa yhtyeen siirtymää popimpaan ilmaisuun hylkäämättä kokeellisuutta. Vierailijalistalla on jo tutuksi tulleita nimiä, esimerkiksi Mike Watt (joka myös koveroi myöhemmin omalle soololleen levyltä löytyvän kappaleen ”Tuff gnarl”), Lydia Lunch ja J. Mascis. Itselleni albumin ehdoton kohokohta on ”Stereo sanctity”. Siinä on kaikki elementit, joiden vuoksi pidän yhtyeestä. Ja kitarankuritukseen yhdistyvä komea melodia. Sen perässä on onnistunut ”Pipeline/Kill time”. Mukana on myös Crimen ”Hot wire my heart”, joka ei ole tyypillinen SY-raita, mutta osoittaa bändin monesti todistetun kyvyn tehdä upeita versioita toisten kappaleista. Sister ei ole koskaan ollut itselleni rakkaimpia levyjä, mutta nyt on todettava, että tämä on paljon parempi kuin muistinkaan.

Daydream Nation (1988) oli arvostelumenestys. Kriitikot rakastivat levyä. Siinä säilyivät yhtyeen underground-elementit, mutta se oli helpommin lähestyttävä. Siinä oli poppia. Juuri siksi se oli myös nuoruudessani parin seuraavan albumin kanssa Sonic Youthin tähtiaikaa. Vaikka tätä ei tullut kuunneltua jatkuvasti (eli yhtä usein kuin Pixiesiä, Crampsia ja Nick Cavea), sen ympärillä oli aura. Siitä ei sopinut puhua pahaa, jos ei halunnut menettää uskottavuuttaan ja kuulostaa törpöltä. Mooren sävellyksistä esimerkiksi levyn kaksi ensimmäistä raitaa, ”Teenage riot” ja ”Silver rocket”, näyttävät linjan: tyylikästä ja menevää melodista kitaraindietä, jotka muistuttavat myös levyä luonnehtivasta jammailusta. Gordonin sävellyksistä ”Kissability” ja seitsenminuuttinen ”Cross the breeze” ovat suosikkejani, mutta myös ”The Sprawl” on onnistunut. Ranaldo sai kolme biisiä levylle. Niistä ”Eric’s trip” innoitti eräitä kanadalaisia miehiä perustamaan samannimisen bändin (ostin heidän levynsä bändin nimen perusteella Anttilan alennuksesta) ja ”Hey Joni” on hittiainesta. Levyn päättää 14-minuuttinen ”Trilogy”. Kaikkiaan teos on yksi 1980-luvun tärkeimmistä kitaralevyistä. Se oli indietä ennen MTV-alternativea. Sanoituksia en ole koskaan kuunnellut, mutta teemoiltaan ja pakkaukseltaan se flirttailee, inspiroituu ja namedroppailee sopivasti kaunokirjallisen kulttuurin, taiteen ja populaarimusiikin perinteen kanssa (en mene yksityiskohtiin). Pitchforkin mielestä se on 80-luvun paras levy.

Goo (1990) tarkoitti siirtymää suurelle levy-yhtiölle, mikä puolestaan tarkoitti merkittävää ennakkoa, mikä puolestaan tarkoitti Kimille ja Thurstonille yhteisen asunnon ostamista. Lopputuloksena ei ollut kuraa, vaikka näin olisi voinut ennakoida. Sen sijaan saatiin yksi todellisista indieklassikoista, yksi yhtyeen parhaista levyistä. Helposti lähestyttävä, mutta vailla kompromisseja. Sen työnimi oli muuten Blow Job? Se alkaa ”Dirty bootsilla”, joka muistuttaa minua lukiosta. Sitä seuraa loistava ”Tunic”, Karen Carpenterille omistettu Kimin kuiskaten laulama biisi. Tunnetuin raita on upea ”Kool thing”, jolla vierailee Chuck D. Ranaldon ainoa sävellys ”Mote” on laatua, mutta koko muukin levy on erinomainen. Kannessa on Raymond Pettibonin klassikoksi muodostunut piirustus, joka Gordonin mukaan perustuu Terrence Malickin elokuvan Julma maa pariskuntaan ja Wikipedian mukaan paparazzivalokuvaan Maureen Hindleysta ja hänen aviomiehestään, jotka olivat todistajia viiden lapsen murhaoikeudenkäynnissä. J. Mascis vieraili levyllä taas ja antoi myös sen tekemiseen pari vinkkiä. Mascisin merkitys Sonic Youthin uralla on ollut itselleni tuntematon asia. Tässä kohdassa bändi kiersi Neil Youngin avausaktina. Se osoitti, ettei yhtye ollut valtavirtaa tai ainakaan Youngin fanien mieleen, mutta itse Nipasta Gordonilla on kirjassaan vain hyvää sanottavaa.

Dirty (1992) räjäytti potin. Lukiolaiselle Nirvana ja Sonic Youth kulkivat samassa linjassa taaloja käärivinä bändeinä, jotka tekivät loistavaa musiikkia. Itse en ostanut Dirtyä välittömästi, mutta sitä kuunneltiin kaverin luona cd:ltä ja kotona c-kasetilta. Se onkin ehkä helpoin yhtyeen levy, ainakin ilmestymisaikanaan, joskaan ”helppo” ei ole ensimmäinen adjektiivi, jolla sitä kannattaa kuvata. Yhtye on oma itsensä, tunnistettava, vetäytyvä ja hyökkäävä vuoron perään, mutta samalla lähestyttävä, paikoin jopa hittihakuinen. Esimerkiksi ”Sugar Kane” on melodinen ja kirskuva menestyssävelmä, toisin kuin sisäänpäinkääntyneempi ensisingle ”100%”. Albumilla on muuten kaksi kirjailijalle ja Black Flagin roudarille Joe Colelle omistettua kappaletta. Mooren äsken mainittu ensisingle ja Gordonin ”JC”. Mainittujen lisäksi ainoa Ranaldon sävellys ”Wish fulfillment”, ”Orange rolls, angel’s spit” ja ”Purr” ovat perinteisiä suosikkejani, mutta olen yleensä kuunnellut mainiota levyä kokonaisuutena. ”Drunken butterflyn” lyriikat perustuvat Heart-yhtyeen biisien nimiin. Albumin tuotti Nirvanankin parissa touhunnut Butch ”kultasormi” Vig. Se myi bändin omassa vaatimattomassa mittakaavassa hyvin ja sai järjestäen myönteisiä, jopa ylistäviä arvioita.

Viimeistään tässä vaiheessa olin mukana juonessa. Tästä eteenpäin osasin jo odottaa tulevia levyjä. Itse yhtye oli kulkenut alun kokeilevasta no wavesta melodisemman kitaraindien kautta yhdeksi grungen aikakauden suuruudeksi, vaikka kukaan ei tietääkseni Sonic Youthia grungeksi määritellytkään. Yhtyeen tarina oli saavuttanut jonkinlaisen lakipisteen. Kaupallisessa mielessä tästä oli matka vain yhteen suuntaan – alas. Mitä muuta sanottavaa on yhtyeen myöhemmistä studioalbumeista, siitä kirjoittelen vähän myöhemmin.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Matala katse – historiaa suurmiesten välistä

Talous- ja sosiaalihistorian professorin Matti Peltosen Viinapäästä kolerakauhuun (1988) kuului kulttuurihistorian opintojen alkuvaiheessa tenttikirjallisuuteen. Siitä jäi vahvat muistijäljet. Peltosen toinen, jo yli 20 vuotta vanha kirjoituskokoelma Matala katse (1992) jäi jostain syystä lukematta. Nyt kävin sen läpi iltalukemisena.

Matala katse viittaa niin sanottuihin uusiin historioihin, erityisesti mentaliteetti- ja mikrohistoriaan. Niissä arkinen ja alhainen, yksityiskohtainen ja vähäväkinen ovat tulleet osaksi historiantutkimuksen kohdetta. Yksinkertaistettu oppihistoria kulkee näin: kiinnostus matalaan perustui aluksi vakiintuneisiin ”eliitin” tuottamiin lähteisiin ja jonkinlaiseen alhaisen ylenkatsomiseen, mutta myöhemmin mahdollisten lähteiden kirjo on laajentunut eliittikulttuurin ulkopuolelle. Alempia säätyjä ei enää pidetä ”hillittöminä” (Johan Huizinga) tai epäluovina.

Tämän tarinan Peltonen jakaa kolmeen vaiheeseen: kulttuurihistorialliseen mentaliteettien historiaan (ennen 50-l), demografiseen mentaliteettihistoriaan (40-l lopulta 60-l puoliväliin) ja antropologiseen mentaliteettihistoriaan (70-l).

Iso osa teoksesta käsittelee lukutaidon historiaa ja lukutaidon merkitystä yhteiskuntien muutoksessa. Aihe on kiinnostava, mutta itselleni läheisempi on historiateoreettinen keskustelu. Tosin teoksessa on merkittävä huomio luku- ja kirjoitustaidon yleisyyden keskinäisistä eroista Suomessa. Lukutaito on ollut yleisempää. Peltosen tulkinnassa syynä on kirkko, jonka tehtävänä näiden taitojen opettaminen oli ennen koululaitoksen kehittymistä: Jumalaa palveltiin lukemalla, ei kirjoittamalla.

Olen aina arvostanut Peltosen työtä sen verran mitä siihen olen tutustunut. Hänen muutamat kirja-arviot Tieteessä tapahtuussa ovat olleet lehden parhaimmistoa. Nyt luettuna Matala katse pakottaa myös muistelemaan uudella tavalla niitä kulttuurihistorian kursseja, joita kävin opinnoissani 1990-luvulla (tein syventävät opinnot ja tuolloin vielä mahdollisen sivugradun).

Peltonen käy helposti seurattavaa keskustelua useiden tutkijoiden kanssa. Carlo Ginzburg, Lucien Febvre, Marc Bloch, Emmanuel Le Roy Ladurie, Nathalie Zemon Davis, Giovanni Levi, Fernand Braudel, Jacques Le Goff ja muutamat muut teoksessa vilisevät nimet tulivat tutuiksi opiskeluaikana, vaikka kaikkia niistä en suoraan lukenutkaan. (Osa heistä kuuluu mentaliteettien vanhempaan tutkimukseen, jota vastaan myöhemmät tutkijat reagoivat, mutta niitä kaikkia yhdistää kiinnostus ”matalaan”.)

Se, että mentaliteettihistoria, mikrohistoria ja populaarikulttuurin historia tulivat osaksi historiateoreettista ymmärrystä heti perusopinnoista alkaen tarkoitti, etten koskaan saanut koulutusta, joka olisi pitänyt valtiohistoriaa tai suurmiehiin, sotiin, taiteilijoihin ja poliitikkoihin keskittyvää historiaa tärkeimpänä, oikeana historiana tai ainoana mahdollisena.

Peltonen kirjoittaa, että ”ilmiöt, jotka aikaisemmin olivat joko perifeerisiä tai sovinnaisuussyistä vaikeita tutkia, ovat nousemassa tutkimuksen keskiöön.” Tämä ymmärrys kytkeytyi hyvin uskontotieteen opintoihin, sillä uskontotieteellekin oli jo tuolloin ominaista tarkastella kansanomaista uskonnollisuutta ja populaarikulttuuria, ylipäätään muita kuin suurten maailmanuskontojen oppeja, johtajia ja julkilausumia.