maanantai 21. toukokuuta 2018

Opetus loppui ja loma alkoi (ei tod.)

Opiskelijan mielikuva yliopiston henkilökunnasta saattaa olla tämä: opetus loppui ja loma alkoi. Tähän käytännössä jokaisen vastaus on ”Ei tod.” Mitä yliopistolaiset siis tekevät, kun opetus päättyy?

Opetukseni painottui päättyvänä lukuvuonna syksyyn. Keväällekin sitä oli riittämiin. Graduseminaari jatkui syksystä, proseminaari jatkui ja tutkijaseminaari jatkui. Niiden lisäksi oli kaikenlaisia vierailuja muiden pitämille kursseille. Viimeinen varsinainen luento oli 25.4, samana päivänä kun Suomen Akatemialla oli deadline eräälle hakuprosessille, joten toukokuusta tulisi leppoisa, eikö niin?

Toukokuun alussa vielä kommentoin muutamia kanditöitä, koska opiskelijat jättivät ne kuun ensimmäisen viikon päätteeksi. Maisteriopiskelijoista  yksi lähetti gradukäsikirjoituksensa ja kirjoitti haluavansa kommentteja. Gradun palautukseen oli aikaa viikko. Samalla viikolla pohdittiin kansainvälisten maisteriohjelmien markkinointia työpajassa. Sitten oli toukokuun kalenterissa opetuskokousta, uskontotieteellisen seuran kokousta, kahden maisteriohjelman kokoukset ja kotimaisen konferenssin suunnittelua.

Sitten toimittiin kustoksena (eli puheenjohtajana) väitöstilaisuudessa. Vähän piti varmistella etukäteen, että vastaväittäjällä ja väittelijällä on hyvät oltavat. Samalla toki tuli lukea väitöskirja läpi. Toinen väitöskirjan käsikirjoitus oli juuri saatu luettua ja kommentoitua, jotta se lähtisi esitarkastukseen. Kolmas koko käsikirjoitus tuli sitten heti perään, ja taas erittäin tiukalla aikataululla. Ja sitten vielä piti ehtiä kommentoimaan kahta lukua yhden väitöskirjaohjattavan käsikirjoituksesta. 

Toukokuun alussa oli myös jatko-opiskelijoiden haku. Sitä varten tuli kommentoida suunnitelmia ja kirjoittaa lausuntoa hakemuksen tueksi. Samaan aikaan pyöri normaalit apurahojen hakemusrumbat, joihin kirjoiteltiin väitöskirjantekijöille suosituksia.

Graduja jätettiin aikamoinen nippu. Niistä minun kontolleni tuli peräti seitsemän gradun arviointi. Aikaa muutama viikko. Yhden olin lukenut etukäteen käsikirjoitusvaiheessa, muutama viikko sitten. Eikä siinä kaikki. Valmiita kanditöitä tuli arvioitavaksi noin kymmenen. Deadline arvioinneille kuun loppu.

Myös graduntekijät heräsivät. Tekstejä kommentoitiin ja tekijöitä ohjailtiin mitä ehdittiin. Siinä sivussa annettiin kokonaismerkintöjä syventävistä opinnoista (Tarkista lomakkeet! Allekirjoita! Skannaa! Lähetä rekisteröitäväksi!), luettiin kevääksi valmistuneita esseitä ja tarkistettiin kirjatentti. Pitipä vielä tutustua uuteen järjestelmään, johon syötetään työtunnit seuraavalle lukuvuodelle. Systeemistä oli tehty entistä monimutkaisempi, mutta jonnekin ne tunnit sijoitettiin. Yhtään työtuntia ei taaskaan allokoitu työtuntien syöttämiselle.

Soittivat radiostakin kesken oppiainekokouksen, että tulisinko seuraavana aamuna höpisemään. Lupasin ja menin. Puhuin muutaman minuutin, mutta järjestelyihin meni melkein puoli päivää.

Sitten muistin, että Temenos-lehden kirja-arviot pitää saada kielentarkistukseen. Check! Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi on kesäkuussa ja johtoryhmän jäsenenä pitäisi valmistella muutama asia konferenssiin. Ne ehtii hoitaa loppukuusta (ja oma esitelmä tehdään vasta kesäkuussa). Ja elokuun Oslon konferenssiin piti hoitaa matkajärjestelyt: hotelli, konferenssimaksu, lennot, matkapyyntö – asia kunnossa. Esitelmä kirjoitetaan lomalla.

Ja tovi meni myös siihen, että saatiin rahaa tiedekunnalta kutsua syksyllä yksi ulkomainen tutkija vieraaksemme. Nyt alkaa käytännön järjestely. Ohjeissa sanottiin, että ne voi tehdä esimerkiksi tutkimusavustaja. No eipä ole sellaisia näkynyt.

Juuri painosta ulos saatu Uskontososiologia-teos näytti hyvältä. Mutta piti kirjoittaa myös tiedote ja miettiä kustantajan kanssa, mihin sitä tiedotetta tuuppaisi.

Olin suunnitellut kirjoittavani yhden kansainvälisen tutkimusartikkelin toukokuussa. Deadline oli puolivälissä. Samana päivänä olin kokouksessa tulevan teoksen toisen toimittajan kanssa. Kokouksen päätteeksi sanoin, etten lähetä tekstiä tänään. Siitä on yli puolet kirjoitettu, mutta vielä tarvitaan aikaa tekstin viimeistelyyn.

Tässä vaiheessa ajattelin, että blogiakin pitäisi päivittää välillä jollain muulla kuin musiikkiaiheisella jutulla.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Studioalbumit osa 89: The Breeders

Viime aikoina olen yrittänyt ehtiä kuuntelemaan Primaveraan saapuvia artisteja. Yksi niistä on pitkäkestoinen suosikkini The Breeders, joka tunnetaan ensisijaisesti Pixies-basisti Kim Dealin bändinä. Kaikki yhtyeen levyt löytyvät omasta hyllystä, joten kovin kauas ei tarvinnut lähteä tämän rupeaman vuoksi. 

Pod (1990) on enimmäkseen Pixiesissä liian vähän vastuuta saaneen Kim Dealin sävellyksistä koostuva teos. Toki myös Bellystä ja Throwing Musesista tuttu Tanya Donelly ja basisti Josephine Wiggs laittoivat sormensa peliin. Albumi ilmestyi Pixiesin ollessa vielä aktiivinen. Ostin levyn ollessani vielä lukiossa ja ihmettelin hetken, miten se jotenkin kuvainnollisesti valuu sormien läpi. Pakotin itseni kuuntelemaan lisää ja pian se oli yksi suosikkilevyistäni. Edelleen sitä kuunnellessa on helppo tajuta, mitä tuolloin tapahtui. Nyt ajattelen, että levyllä on 12 melko vahvaa raitaa. Kaikki vain eivät avautuneet nopeasti. Avausbiisi ”Glorious” on keskinkertainen, mutta sitten päästää vauhtiin. Omia suosikkejani on esimerkiksi ”Doe”, ”Iris”, ”Opened” ja ”Only in 3’s”, mutta pidän tästä kokonaisuutena, joten on vaikea nostaa yksittäisiä raitoja ja keskittää huomiota niihin. Albumin taika on demomaisuudessa, karkeudessa ja verkkaudessa sekä erityisesti niihin yhdistyvässä tilan tunnussa. Osansa tekee Kim Deal, jonka ääni hallitsee biisejä. Ilmeisesti tuottaja oli ehdottanut lauluharmonioiden vähentämistä. Dealin ääntä tällä levyllä onkin kuvattu myyttiseksi seireeniksi ja nuoreksi naiseksi, joka piilottelee asetta. Erikoista kyllä, levyn tunnelmassa on molemmat. Tiesitkö, että tämäkin on Steve Albinin tuottama levy? Tiesitkö, että levyn ainoa kover on Beatlesin ”Happiness is a warm gun”, komeana versiona? Tiesitkö, että Kurt Cobain listasi levyn kolmen oman suosikkinsa joukkoon. Tiesitkö, että yhtyeen nimi tulee homojen käyttämästä heteroja tarkoittavasta slangi-ilmaisusta? 10/10

Last Splash (1993) tuli hyllyyni välittömästi. Se ilmestyi aikana, jolloin oli selvää, ettei Pixies jatka senhetkisessä muodossaan toimintaansa. Tässä vaiheessa mukaan tuli Kimin kaksoissisko Kelley kitaraan. Levy tunnetaan megahitistä ”Cannonball”. Onhan se hieno raita, mutta vain moukat pitävät sitä ainoana levyn tärkeänä biisinä. Teoksessa on hyvin erikoisia tunnelmapaloja (”Roi”, ”Mad Lucas”, ”S.O.S”), ikään kuin taukoja vahvojen yksittäisten biisien välissä. Jälkimmäisiin kuuluu kanuunankuulan lisäksi ”Invisible man”, oma suosikkini ”No aloha”, toinen singlelohkaisu ”Do you love me now”, ”I just wanna get along”, kolmas singlelohkaisu ”Divine hammer” ja ”Drivin’ on 9”. Tässä rytmityksessä on levyn vahvuus ja jatkuva kiehtovuus. Vaikka ”Cannonball” tuntuu ysärimatskulta, levy on kestänyt aikaa loistavasti. Tiesitkö, että Prodigy on sämplännyt peräti kahta levyn raitaa omiin biiseihinsä? Tiesitkö, että ”Cannonball” cd-ep:llä bändi koveroi Aerosmithiä (”Lord of the thigs”) ja ”Divine hammer”-ep:llä Hank Williamsia (”I can’t help it”)? 10/10

Title TK (2002) on vaikeampi pala yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Tuota aikaa leimaa myös Kim Dealin huumeongelma. Itse en tiennyt, onko yhtye kasassa. Jopa Dealin sisarusten The Ampsin Pacer-levystä oli kulunut seitsemän vuotta. Muistan kuulleeni ja nähneeni ”Huffer”-videon ja diggailleeni kovasti. Jotain oli tekeillä. Jostain syystä ostopäätös venyi sen verran, että en maksanut täyttä hintaa. Sisältö on ehtaa The Breedersiä ja äänimaailma myös – olihan tuottajan rooliin palannut Steve Albini. ”Hufferin” lisäksi yksittäisistä biiseistä nostan esiin kauniin singleraidan ”Off you”. ”Full on idle” on uusinta The Ampsin levyltä. Tämäkin on hyvä levy, mutta siitä puuttuu aikaisempien levyjen taika. Se ehkä kompastuu kryptisyyteensä niin tekstien kuin biisirakenteidensa kohdalla. Tilan tuntu ja kiireettömyys on edelleen tallessa. 8/10

Mountain Battles (2008) oli työn alla samalla kun Kim teki reunion-kiertueita Pixiesin kanssa. Siskonsa Kelley matkasi mukana. Kiertueiden jälkeen työ jatkui. Vihdoin vuonna 2008 – ”vain” kuusi vuotta edeltäjänsä jälkeen ilmestyi uusi teos, joka ei aivan ensi kuulemalta vakuuttanut. Ostin sen vasta 2010, kun hinta ei huimannut (3£). Kun tähän uppoutuu, sieltä löytyy hienoja hetkiä ja miellyttävä, vähän alakuloinen ja rauhallinen kokonaisuus. Siitä toki puuttuvat räävittömän hauskat jutut, joita parilta ekalta löytyi runsaasti ja vähän kolmanneltakin, ellei sellaiseksi lasketa saksaksi laulettua kappaletta ”German studies” tai levyn ilopilleriä, Motownin tyttöpopin ja kotikutoisen garagen risteyttävä ”It’s the love”. 8/10

All Nerve (2018) julkaistiin pari kuukautta sitten. Sitä mainostettiin ”paluulevynä” ikään kuin Last Splash olisi ollut yhtyeen viimeisin. Ehkä moni luulikin niin. Sen verran totuuden siementä mainoksessa oli, että tällä soittaa sama porukka. Marssin vinyyliostoksille saman tien levyn ilmestyttyä, sillä maistiaisina soineet ”Wait in the car” ja ”Nervous Mary” olivat mieluisia: huumoria, rosoa ja vapautuneisuutta. Minä olen odottanut The Breedersin uudestisyntymistä. Olin jo menettänyt toivoni, vaikka Title TK ja Mountain Battles näin jälkeenpäin kuunneltuna ovat hyviä levyjä ja saivathan ne paljon parempia arvioita ilmestymisaikanaan kuin muistinkaan. Eihän All Nerve ole Pod eikä Last Splash, mutta tervetuloa levysoittimeen. Tiesitkö, että sympaattinen indierokkari Courtney Barnett laulaa taustat biisissä ”Howl at the summit”? Tiesitkö, että levyn ainoa kover on saksalaisen kraut/happobändi Amon Düül II:n vuonna 1970 tekemä ”Archangel’s thunderbird”? 9/10

Ostin aikanaan myös joitakin yhtyeen ep-julkaisuja. Niissä on osumia ja huteja, mutta jotenkin neljän biisin setti, jos se sisältää yhden selkeän hittisinglen ja kolme kokeilua, on aina ollut hyvä formaatti The Breedersin kuunteluun. Erityisesti suosittelen kuunteleman ”Safari”-ep:n nimibiisin, koska sitä ei löydy studioalbumeilta. Suosittelen myös kolmen cd:n Last Splash LSXX -painosta, jossa on alkuperäisen levyn lisäksi sen ajan ep-julkaisujen biisit, demoja sekä live Tukholmasta.

Primaveran lisäksi The Breeders esiintyy myös Tavastialla heti Juhannuksen jälkeen. Se ei ole loppuunmyyty, vaikka liput ovat naurettavan edulliset verrattuna nykyisiin ylihinnoiteltuihin klubikeikkoihin. Ehkä olen vanha käpy, kun en tajua, miksi ihmiset maksavat enemmän kaikenlaisista keskinkertaisuuksista, mutta eivät osta välittömästi lippua The Breedersin keikalle. No, onpahan minulle tilaa siellä enemmän. En nimittäin usko, että yksi Primaveran The Breeders-keikka riittää minulle.

Yhtyeen levyt julkaistaan vinyylinä uusintapainoksina. Siinä formaatissa myös silmiinpistävä kansitaide pääsee oikeuksiinsa.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Studioalbumit osa 88: Watain

Kun Barcelonan Primavera Sound julkisti vuoden 2018 esiintyjänsä, aloin tutkailla tarkemmin itselleni tuntemattomia esiintyjiä. Niiden joukossa oli Pekka Töpöhännän kotikulmilta Uppsalasta tuleva Watain, joka paljastui Ruotsin black metal -suuruudeksi. Pikainen tutustuminen yhtyeen uusimpaan levyyn herätti kiinnostuksen. Onko tässä Primaveran tämän vuoden kiintiömetalli? Siellä on nimittäin indiekaman joukossa yleensä ainakin yksi rankempi metalliakti. Aikaisempina vuosina esimerkiksi Venom ja Kvelertak ovat olleet näitä kiintiöesiintyjiä.

Pian huomasin marssivani levykauppaan ja ostavani elämäni ensimmäisen bläkkisvinyylin. Se oli Watainin tuorein levy. Pitää siis kuunnella muutkin.

Rabid Death’s Curse (2000) on jostain käppämetallin ja loppuun saakka rahalla hiotun ilmaisun välimaastosta. Sen äänimaailma ei ole täysin suttuinen, mutta se on kaukana esimerkiksi uusimman albumin puhdassoundisesta rytinästä. Jos monilla bläkkisbändeillä suttuisuus on se juttu, Watain on toista maata, kuten myöhemmin tultiin todistamaan. Jo tässä vaiheessa yhtyettä verrattiin Bathoryyn ja Mayhemiin, muttei pelkästään myönteisessä mielessä. Watainia pidettiin keskinkertaisena imitoijana, joka ei nouse esikuviensa yli. Tässä vaiheessa myös kävi selväksi, että aatemaailmaa hallitsee paholaisen palvonta. Bändiä pidetään teistisen satanismin edustajana. Debyytti on tehokas ja aika viihdyttävä paketti alle 40 minuutissa, mutta ei tärkein genrensä levy.

Casus Luciferi (2003) on asiansa tuntevien kriitikoiden mukaan levy, jolla Watain vaihtoi norjalaiset esikuvansa kotimaansa klassikoihin. Ihan niin sisällä en ole skenessä, että pystyisin arvioimaan tulkintaa, mutta erilainen painotus tässä on. Ehkä olen ummikko myös toisessa mielessä: en osaa suhteuttaa Watainia vertaisiinsa, mutta paljon parempaa alan kamaa en muista kuulleeni. Joka tapauksessa soundimaailma on debyyttiä puhtaampi. Avausraita ”Devil’s blood” iskee heti täysillä eikä meno radikaalisti muutu. Dimmuborgirmaista sinfoniaa yhtye ei onneksi tarjoile, vaikka biisit ovat moniosaisia. Musa potkii kunnolla ja soitto kulkee. Kova levy. Esimerkiksi voisi ottaa melkein minkä tahansa, muta mainitaan nyt vaikka ”From the pulpits of abomination”. Tekstejä katsoin sen verran, että Leo Mellerillä olisi paljon kauhisteltavaa, jos Watainiin tutustuisi. Maa on pelkkää saastaa ja Saatanan mahti on suurin kirkkaus. Ei mitään immanentin elämän ylistystä, vaan teististä menoa. Bonusraitana on amerikkalaisen Von-yhtyeen biisi ”Watain”. Ei tule yllätyksenä, mistä hurrit ottivat nimensä.

Sworn to the Dark (2007) ja sitten mennään. Avausraita ”Legions of black light” on omistettu ruotsalaisen esikuvan Dissectionin kuolleelle laulajalle Jon Nödtveidtille. Se antaa suunnan: rankkaa ja melodistakin, mutta ei mitään sukkahousumetallia. Sitä jatkaa vahvasti ”Satan’s hunger”. Levyn päättää ”Stellarvore”, joka on varsinainen palvontameno. AllMusicin jantterit nimesivät teoksen yhdeksi vuoden metallilevyistä, joskin samalla listalla on myös Turisas. Vaikea väittää vastaan, varsinkin kun en pahemmin tuon vuoden metallilevyjä ole kuunnellut. Joka tapauksessa tämä on oman genrensä valio. Erinomainen.

Lawless Darkness (2010) palkittiin Ruotsin grammyissä parhaana hard rock -levynä. En tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, mutta ainakin bändi on osoittanut olevansa kykeneväinen hiomaan ilmaisunsa niin täydelliseksi, että sitä voi kuunnella myös bläkkikseen varauksella suhtautuvat. Levyn sisältö ei ole yhtään vähemmän ehdotonta kuin aikaisemminkaan. Alkuun iskee ”Death’s cold dark”, sitä seuraavat tunnetummat raidat: ”Malfeitor” ja kultaa kotimaassaan myynyt singleraita ”Reaping death” ovat eittämättä tehokasta rytinää. Yhtään huonompi ei ole ”Four thrones”, joten ekat puoli tuntia ovat todella kovaa kamaa. Putken katkaisee levyn instrumentaali nimiraita, jonka aikana ehtii hengähtää. Biisit ovat keskimäärin pitkiä. Paketissa ei ole yhtään alle viiden minuutin raitaa ja viimeisin kestää yli 14 minuuttia.

The Wild Hunt (2013) oli irtiotto vanhasta. Laulaja Eric Danielsson hoitaa osan vokaaleistaan puhtaasti ilman korinaa (esim. ”They rode on”) ja musiikki sekoittaa erilaisia metallin muotoja toisiinsa. Ihan jokapojan kamaa tämä ei kuitenkaan ole. Svedut pitivät, koska levy nousi listaykköseksi. Toki myyntiä vauhditti jo edeltäjän menestys. Albumin kuuntelu paljastaa aikaisempaa monipuolisemman yhtyeen, joka ei ole täysin hylännyt vanhaa vaan lähinnä laajentanut palettiaan. Tällaiset irtiotot jakavat mielipiteitä, mutta on päivänselvää, että Watain tekee asiansa taidokkaasti tälläkin levyllä. Sikäli kaikki on kunnossa, mutta itse pidän enemmän kapearajaisesta metallista, kunhan rajaus on tehty itseäni miellyttävään sarkaan eli bläkkikseen.

Trident Wolf Eclipse (2018) on siis ainoa hyllystäni löytyvä puhdasoppinen black metal -vinyyli. Ja hyvä vinyyli onkin. Sisällöllisesti se on paluu black metalliin ja etäämmäksi edeltäjänsä valtavirtaistumisesta. Teoksen avaa halolla päähän iskevä videoraita ”Nuclear alchemy”. Arnostisatanismimetallia. Avauspuolella on myös hitusen rauhallisempia raitoja, joten aivan samalla intensiteetillä ei mennä koko ajan. Avausraita on levyn paras ja aivan huippua koko yhtyeen tuotannossa. Tätä tulee kuunneltua usein.

Musiikin kuuntelussa yksi hienouksista on se, kun huomaa kiinnostuvansa jostain itselle vieraasta genrestä ja alkaa haravoida jyviä akanoista. Vaikka en edelleenkään ole suuri progen ystävä, ensimmäisten progelevyjen ostaminen ja genren (hyvin vajavainen) ”haltuunotto” on painunut mieleen nautinnollisena muistona. Jotain samansuuntaista on nyt mahdollisesti käymässä black metallin kanssa. Siinä Watainilla on tärkeä rooli, vaikka uteliaisuus genreen (ja genresekoituksiin á la Oranssi Pazuzu ja Deafheaven) alkoi jo paljon aikaisemmin kuin Watainiin tutustuminen. Oli Watainin PC-kerroin mikä hyvänsä, se tekee tehokasta metallia, josta pidän kovasti. Toivottavasti teillä on lippu Hyvinkään Steelfestille, jossa bändi esiintyy. Itse pyrin löytämään indiebändien välistä sen raon, jossa ehdin katsomaan Watainin muutaman viikon päästä alkavalla Barcelonan Primavera-festivaalilla.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Uskontososiologian käsikirja

Jotkut hankkeet muodostuvat pitkiksi, mutta tärkeintä on saada ne päätökseen. Uskontososiologia-kirja on ensimmäinen suomenkielinen ja suomalaiseen yhteiskuntaan keskittyvä uskontososiologian käsikirja. Sen väsääminen vei huomattavasti enemmän aikaa ja energiaa kuin kuvittelin. Mutta se saatiin päätökseen.

Muutamia vuosia sitten aloimme Tuomas Martikaisen kanssa pohtia mahdollisuutta järjestää tapahtuma, jossa uskontososiologia alalla tavalla tai toisella touhuavat kokoontuisivat yhteen pohtimaan, mitä suomalaisessa tutkimuksessa oikein tapahtuu. Ennen asioiden etenemistä olimme jo ryhtyneet suunnittelemaan kirjan toimittamista ja pyytäneet Kimmo Ketolan mukaan.

Toimitetussa teoksessa suomalaiset tutkijat käsittelevät uskonnon ja yhteiskunnan suhteita uskontososiologian näkökulmasta. Nyt julkaistu kirja päivittää uskonnon yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin liittyvää suomalaista keskustelua ja johdattaa lukijan 2010-luvun kansainvälisiin näkökulmiin.

Kyseessä on hakuteos ja käsikirja, jonka avulla pääsee tutustumaan tuoreisiin ja klassisiin keskusteluihin. Sen avulla saa selville perusasiat ja löytää myös aihetta syventäviä kirjallisuusvinkkejä. Kansainvälisistä käsikirjoista puuttuvat suomalaista yhteiskuntaa koskevat sovellukset ja pohdinnat. Siksi tämä on ainutlaatuinen käsikirja suomalaiselle lukijalle.

Toimittajina mietimme, mikä on kirjan lähin ”sukulainen” ja mieleen tuli Juha Pentikäisen toimittama, vuonna 1986 ilmestynyt teos Uskonto, kulttuuri ja yhteiskunta: kirjoituksia uskontososiologian alalta. Sen lisäksi että teos on yli 30 vuotta vanha, se koostuu enimmäkseen kansainvälisten klassikkotekstien käännöksistä eikä valota erityisesti suomalaista keskustelua. Se on edelleen käypää luettavaa, mutta se ei täytä tarpeita.

Nyt ilmestynyt teos koostuu johdantotekstistä ja yli kahdestakymmenestä lyhyestä katsauksesta uskontososiologian keskeisiin teorioihin, teemoihin ja keskustelunaiheisiin. Yksittäiset luvut tarjoavat kartan kansainväliseen ja suomalaiseen keskusteluun valikoiduista aiheista.

Kirjassa on kaikkiaan 27 kirjoittajaa, jotka ovat erilaisten uskontososiologisten teemojen ja keskustelujen asiantuntijoita. Siinä käsitellään klassisia kysymyksiä maallistumisesta uskonnon erilaisiin rooleihin nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi teoksessa pureudutaan kysymyksiin sosiaalisten muuttujien, kuten iän, sukupolven, luokan ja sukupuolen merkityksestä uskonnollisuudessa. Perinteiset kysymykset uskonnollisista yhteisötyypeistä päivitetään vastaamaan nykytilannetta. Myös nousevat uskontososiologian keskustelut median, uusnationalismin, populaarikulttuurin sekä ympäristötietoisuuden suhteesta uskontoon ja uskonnollisuuteen tulevat käsitellyksi.

Näin monen kirjoittajan projektiin tulee väistämättä pientä hajanaisuutta ja aina voi pohtia, mikä aihe olisi pitänyt saada mukaan ja miten jotain tiettyä aihetta olisi voitu käsitellä toisin. Siksi ei ole syytä olettaa, että teos olisi ongelmaton. Toimittajan näkökulmasta sitä on liiankin hyvin tietoinen monista mahdollisista, toteuttamatta jääneistä ratkaisuista. Jossain määrin onkin mielenkiintoisempaa ajatella, millaisena teoksen antamaa kuvaa suomalaisista tutkimuksellisista keskusteluista pidetään siinä vaiheessa, kun sen ilmestymisestä on kulunut saman verran kuin Pentikäisen toimittamasta teoksesta. Sitä ennen toivon, että puutteista huolimatta sitä tullaan käyttämään ”sisäänheittäjänä” erilaisiin uskontososiologisesti relevantteihin aiheisiin.

Mainostetaan nyt vielä sen verran, että kirjan normaali hinta on vain 25 euroa (+ postikulut), kun sen tilaa kustantajalta. Ja jäsenhinta 15 euroa.

Tilaukset ja arvostelukappaleet: eetos-til@lists.utu.fi

Tietoa kirjasta päivittyy kustantajan sivulle vähän ajan kuluttua: https://eetos.org/

Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira (toim.) (2018). Uskontososiologia. Turku: Eetos.