Akateeminen ansaintalogiikka

Oletko joskus miettinyt, lyökö akateeminen kirjoittaminen leiville. Vastaus on: ei itsessään. Yksinkertaistetusti sanottuna akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu siihen, että cv ja osaaminen karttuu, mikä näyttää potentiaalisille ja aktuaalisille tutkimusrahoittajille, että tulosta syntyy. Lisäksi niillä on suuri merkitys, kun hakee vakituisiin yliopistollisiin tehtäviin. Tässä kuitenkin käsittelen lyhyesti suorempia palkkioita. 

 

Kirjoittamisesta ei aina tule korvausta, se riippuu työstä. On selvää, että jos tutkija tekee journalistista työtä, niin siitä maksetaan, mutta jos kirjoittaa sanomalehtiin asiantuntijakommentteja, niin niistä ei automaattisesti tule korvausta. Tyypillisesti tutkijan mediavierailuista ei makseta mitään. Tilausraportit ovat puolestaan genre, josta minulla ei ole kokemusta. Oletan, että niistä maksetaan tavalla tai toisella. Käsittelen tässä itselleni tutumpia esimerkkejä. 

Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin tieteellisessä journaalissa, siitä ei makseta. Joskus on jopa niin, että tutkija tai hänen edustamansa yliopisto maksaa siitä (tosin itse en ole suostunut julkaisemaan missään lehdessä, jossa kerätään maksu suoraan kirjoittajalta). Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin toimitetussa teoksessa, siitäkään ei makseta. Suurin osa tutkijoiden julkaisuista on juuri näitä. 

Tieteellisessä monografiassa riippuu sopimuksesta, maksetaanko siitä. Jos maksetaan, teosta myydään yleensä sen verran, että rojalteilla saa lihapiirakan kahdella nakilla tai jopa ravintolaillallisen. Tieteellisen kirjan toimittamisessa on sama homma. Omalla urallani summat ovat vaihdelleet nollasta eurosta jonnekin puolentoista tuhannen euron hujakoille. Yleensä ollaan lähempänä nollaa, toisessa ääripäässä kyse on laajasti käytetystä yliopistollisesta oppikirjasta. 

 

Järkeviin lisätuloihin pääsee, kun kirjoittaa kouluissa käytössä olevia oppikirjoja. Tosin vaaditaan yleensä pääsy siihen porukkaan, joka jo tekee kirjoja (oppikirjakustantaja + kirjoittajajoukko). Itse olen ollut mukana Lukion valinnaisen uskontokurssin oppikirjan yhtenä kirjoittajana. Vaikka jakajia on monta ja uskonnon valinnaisista kursseista kiinnostuneita verrattain vähän, markkinajohtajan kyydissä lisätienistejä on kilahtanut tilille mukavasti. 

Nykyisin tutkijatkin voivat saada rahallista kompensaatiota lainausten perusteella. Kunhan on Sanastoon kirjautunut ja sieltä löytyvät julkaisutiedot, niin raha kilahtaa tilille tasaisin väliajoin. Itse olen saanut useita satoja euroja, mutta silloin täytyy olla printtikirjan muodossa teoksia, joita oikeasti lainataan. Jos omaa teosta käytetään kurssikirjana tai se on muusta syystä suosittu laajemman lukijakunnan parissa, niin kokonaissumma on ihan merkittävä sivutulo. Tuskin monikaan tutkija kuvittelee elävänsä tällä, mutta tilitykset voivat helpostikin tarkoittaa ulkona nautittua kahvikuppia per kuukausi. Ehkä pullankin voi ostaa silloin tällöin. 

 

Sitten on vielä tilausartikkelit. Tilausartikkelilla tarkoitan tapauksia, joissa kirjoitat maksua vastaan tekstin, mutta et saa itsellesi julkaisua/kirjaa. Yksi versio on se, että luovut kokonaan julkaisun tekijänoikeuksista ja saat sitä vastaan kustantajalta rahallisen kompensaation. Tällaisessa tapauksessa on tarjottu yli 1000 dollarin korvausta alkeisoppikirjaan kirjoittamisesta. Sellainen on jo kohtuullinen lisä, jos palkka tai apuraha tulee muualta, mutta työmäärään nähden kyse on polkuhinnasta. 

Toisinaan tilausartikkeli on suoranaista riistoa. Tuore esimerkki oikeasta elämästä. Minua pyydettiin kirjoittamaan lyhyt teksti uskonnottomuuden sanakirjaan, jonka kustantaa suuri ranskalainen tiedekustantamo PUF. Kirjoittaja ei tule saamaan julkaistavaa kirjaa. Selityksenä oli, että teokseen tulee yli 85 kirjoittajaa. Sen sijaan luvattiin rahapalkkio. Kun kyselin, minkä suuruinen tämä palkkio on, vastaus oli, että sitä on mahdotonta sanoa, koska se perustuu kirjan myyntiin. Jäin miettimään, kuinka paljon teosta pitää myydä, että tuolla kirjoittajamäärällä saa mitään järkevää rahallista kompensaatiota. Totesin, että tässä on riistodiili, enkä halua olla tässä mukana kökkähengessä. 

 

Tiivistetysti, akateeminen kirjoittaminen voi olla kohtuullinen sivutulo, mutta akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu aivan muuhun kuin suoriin kirjoittajapalkkioihin. Itse harkitsen aina tapauskohtaisesti, mihin lähden mukaan. Yleensä minimivaatimuksena on, että saan julkaistavan teoksen itselleni (tieteelliset journaalit ovat poikkeus), varsinkin jos tuotetta on tarkoitus myydä jossain jollekin. Nykyään en ainakaan ujostele kysyä asiasta eikä muidenkaan tarvitse.

Media kiinnostui muusikoiden uskontosuhteista, mutta päätyi toistamaan kertomusta uushenkisyyden noususta

Muusikoiden uskonto-suhteista tehdään melko harvoin juttuja. Nyt siinä ”genressä” on kunnos-tautunut toimittaja ja taidekriitikko Arttu Sep-pänen. Hänen tuore teksti Mikko Joensuusta on erittäin kiinnostava esimerkki siitä, että uskonnosta voi kirjoittaa myös populaarimusiikin yhteydessä. Aikaisemmin Seppänen teki jutun esimerkiksi Sexmanen (Edward Maximilian Sene) uskontosuhteesta. Silti päähuomioni vei Joensuun juttuun väkisin täytteeksi isketty suomalaisen journalismin toistuva väite uushenkisyyden kasvusta ikään kuin kyse olisi määrällisestä erityisen silmiinpistävästä trendistä. 

Helluntailaiseksi kasvanut Joensuu kertoo jutussa luopuneensa uskosta. Hänen Amen-trilogiansa käsitteli tematiikkaa ja tuorein levy Long Ark (2024) käsittelee äitiä, jonka artisti menetti seitsenvuotiaana. Juttu ei pureudu Amen-trilogiaan, mutta korostaa, miten äidin menettämistä ei osannut surra, kun ajatteli näkevänsä hänet jälleen taivaassa. Näiltä osin juttu on ansiokas ja kiinnostava. Siinä nostetaan esiin teema, jota musiikkijournalismi käsittelee melko vähän. 

Jutun sisään on leivottu väitteitä siitä, miten ”kirkosta eroavien määrä kasvaa ja uushenkisyys nousee”. Jos jutun sisältö koskisi uushenkisiä toimintakomplekseja, niin löysät väitteet kasvusta vielä jotenkin ymmärtää. Kun jutun ytimessä on artisti, joka on sanojensa mukaan luopunut uskostaan eikä erityisesti kerro olevansa henkinen tai uushenkinen, on oireellista, ettei jutussa tematisoida uskonnottomuutta tai ateismia. 

 

Olen esittänyt esimerkiksi täällä ja täällä, että suomalainen media viljelee taajaan väitteitä uushenkisyyden määrällisestä kasvusta ja tällä tavalla vähättelee uskonnottomuuden ja/tai ateismin kasvua. Uushenkisyyden kasvun tarinalle löytyy tukea joistain kyselyistä. Mutta tuki ei ole systemaattista. Löytyy yhtä lailla kyselyitä, jotka osoittavat päinvastaista – kysymyksistä ja vastausvaihtoehdoista riippuen. Joka tapauksessa uskonnottomuuden kasvu on huomattavasti merkittävämpää. 

 

En tiedä, pitääkö Joensuu itseään tällä hetkellä uskonnottomana, ateistina, henkisenä, hengellisenä tai jonakin muuna. Itse jutusta se ei käy ilmi. Kuitenkin uskosta luopumisen teeman kytkeminen uushenkisyyteen ilman tarkempaa selitystä ja samanaikainen uskonnottomuuden kasvun sivuuttaminen on erikoinen ratkaisu. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tämä muutoin hieno juttu on jälleen yksi esimerkki siitä, että suomalainen media ei halua tai osaa käsitellä uskonnottomuutta ja sen kasvua.

Helmikuun lukemiset

Vuoden alun teemana ollut musiikki ja hermeneutiikka jatkui osittain myös helmikuulle. Lukulistalla oli tässä vaiheessa vielä yksi Vattimo ja luettavien musiikkikirjojen pinoa kavensin parilla teoksella. Mukaan tuli myös yksi uunituore uskontotieteellinen teos. 

 

David Hepworth (2019) A Fabulous Creation: How the LP Saved Our Lives 

Tämä on erittäin viihdyttävä kirja musiikkialan toimijalta, joka määrittelee vinyylialbumin (LP:n eli Long Playn) kulta-ajaksi 1967–1982. Alku perustuu siihen, että pitkäsoitot eivät olleet vain singlekokoelmia (tai kokoelmia, joissa oli singlet ja täyteraidat) vaan itsenäisiä Teoksia. Loppu perustuu oikeistaan siihen, että on siirrytty taas biisikeskeisyyteen. Nykyään sitä ylläpitävät suoratoistojärjestelmien logiikka, kun taas 80-luvulla sitä alkoi vahventaa musiikkivideot ja siihen liittyvä painotus singlebiiseihin. Roxy Musicin ”Do the Strand” -kappaleesta pummattu teoksen nimi kuvastaa tekijän suhtautumista vinyylialbumiin: kyse on rakkaudesta. Kirjoittajan musiikkimaku on hyvin kaukana omastani – hän dissaa punkia ja hehkuttaa Steely Dania – mutta se ei estä nauttimasta teoksesta. 

Bruce Lincoln (2024) Secrets, Lies, and Consequences: A Great Scholar’s Hidden Past and His Protégé’s Unsolved Murder  

Eläköitynyt Chicagon uskontotieteilijä selvittää välinsä Chicagossa vaikuttaneisiin kollegoihin. Otsikon ”great scholar” on Mircea Eliade ja vuonna 1991 murhattu henkilön on hänen suojattinsa Ioan Culianu, molemmat romanialaisia. Teoksessa selvitetään perusteellisesti Eliaden nuoruuden yhteyksiä väkivaltaiseen fasistiseen liikkeeseen ja sen antisemitismiin. Lincoln argumentoi, että Eliade tuki näitä voimia, otti myöhemmin etäisyyttä niihin, mutta ei koskaan jättänyt sitä maailmaa vaan yritti kaikin voimin salata menneisyytensä. Culianu oli Eliaden suojatti, joka kuitenkin halusi käsitellä Eliaden menneisyyttä ja muutamien myönnytysten jälkeen löytää keinoin luoda Eliadesta myönteinen kuva. Culianun murha jäi selvittämättä ja tässä teoksessa Lincoln tarjoaa oman tulkintansa aikaisemmista teorioista ja esittää omansa. Kirjan pointti on, että tiedeyhteisö on käsitellyt huonosti tätä menneisyyttä. Sen salaamisyrityksistä on kärsinyt useampi ihminen. Lincoln on hyvin kriittinen tätä tilannetta kohtaan, mutta samalla heti alussa hän kertoo, miten lämpimät välit hänellä oli vuonna 1986 kuolleeseen Eliadeen, joka oli hänen doktorvater (väitöskirjan ohjaaja). Ja nyt on tulossa SPOILERI: Lincoln ehdottaa, että Culianua ei tappanut romanialainen securitate, kuten aikaisempi kirjallisuus on ehdottanut, vaan joku, joka vastasi Eliaden vaimon huoleen miehensä maineen säilyttämisestä. Lincoln ei väitä, että Eliaden vaimo olisi suoranaisesti organisoinut murhan. Tarinan todellinen pahis hän kuitenkin on. 

 

Boris Brander et al (2023) Perttu Häkkinen – valonkantaja 

Perttu Häkkisen henkilöpalvonta on hieman hassua. Yhtä hassua ovat mittasuhteet, jotka se on saanut. Tämä kirja muistelee pyöräonnettomuudessa kuollutta kulttuurialan monitoimijaa sekalaisin ja paikoin sekavin tavoin. Osa teksteistä on aidosti kiinnostavia, osa ei. Osa on kritiikitöntä hehkuttamista, jota sävyttää kavereiden ja fanien julkinen surutyö. Toki tällaisen teoksen tarkoitus on korostaa, miten tärkeää työtä menehtynyt henkilö teki ja miten hieno ihminen hän oli. Mutta tuleeko siitä kiinnostava kirja, on kokonaan toinen asia. Oikeastaan kolme asiaa kiinnitti tarkkaavaisuuteni: 1) Häkkisen aito kontribuutio esoterian ja sen akateemisenkin tutkimuksen yhteiskunnallisen näkyvyyden vahventamiseen, 2) Häkkisen yhteys musiikkiskeneen, tapahtumiin ja paikkoihin (kirja vilisee tuttuja toimijoita ja tapahtumia, lisäksi kirjoitan tätä noin 200 metrin päässä Häkkisen kuolinpaikasta) ja 3) kirjan toimittajien ja monien (ei kaikkien) kirjoittajien luotsaama Häkkisen henkilökultin rakentaminen, jossa olennaista ei ole vain hänen aikaansaannostensa fanittaminen vaan henkilön nostaminen jonkinlaiseksi esoteeriseksi esikuvaksi. Niissä muisteluissa Häkkisestä tulee profeetta, pyhimys, näkijä ja opas – kutakin vuorollaan – ja hän ilmestyy uniin kertomaan viestejä, mikä sitten on joillekin osallistujille osoitus tieteellisen naturalismin ylittävän maailman olemassaolosta. Kun kirja ilmestyi, sanoin eräälle siitä maininneelle tutulleni, että tuskinpa tulen lukemaan. Luin kuitenkin. Osa siitä ihmetytti ja osa kosketti aidosti. 

Britney Spears (2023) Nainen minussa  

Osaan nimetä kaksi Spearsin kappaletta. En tiedä, olenko kuullut enemmän. Olen katsonut artistista kertovan dokumenttiohjelman, mutta sen perusteella en tarttunut omaelämäkertaan. Syy on muualla, mutta Britneyn tarina on sellaisenaan hätkähdyttävä. Maailman suurimpiin poptähtiin kuuluva joutui vasten tahtoaan isänsä holhoukseen. Britney vapautui siitä kolmentoista vuoden jälkeen, vuonna 2021. Omaelämäkerta, varsinkin sen jälkipuolisko, on siis pitkälti tarina vankeudesta vapauteen. Kirjallisena teoksena tämä ei ole ihmeellinen, tarina kuitenkin on. Syy lukemiseen oli kuitenkin ammatillinen. Britney ilmoitti muutama vuosi sitten olevansa ateisti. Kirjassa hän on palannut Jumalan luo. Jumalan hetkellisestä hylkäämisestä hän syyttää – vähemmän yllättävästi – artistin elämää kahlinneita ihmisiä (sukulaisiansa, entistä aviomiestänsä jne.). 

 

Gianni Vattimo (1988) The End of Modernity: Nihilism and Hermeneutics in Postmodern Culture  

Tämä oli tenttikirjana kulttuurihistorian opinnoissani muistaakseni vuonna 1995. Siitä sai irti pääasiat, mutta se oli vaikeaa tekstiä. Siksi hyödyllinen oli kääntäjän pitkä johdanto. Tämä on minulle Vattimon pääteos, osin siksi, että tähän tutustuin ensimmäisenä. Teos rakentaa ymmärrystä post-metafyysisestä tilanteesta, jossa vahvat rakenteet ovat muuttuneet epäuskottaviksi. Rakennuspalikoina on erityisesti Heidegger ja toisena Nietzsche. Tilanne ei kuitenkaan ole katastrofi vaan mahdollisuuksien kenttä – mahdollisuus ajatella asiat toisin, historiallisina tulkintoina, ”heikkona ajatteluna”, kuten Vattimon näkökulmaa kutsutaan. Siinä ollaan kiinni perityissä rakenteissa eikä kuvitella, että ne yksinkertaisesti ylitetään ja jätetään taakse. Sen sijaan ajatellaan niillä raunioilla, jotka edistyksen idean heikentyminen tai rutinisoituminen ja metafysiikan perinne on meille jättänyt. Kyse on artikkelikokoelmasta, jossa lähdetään liikkeelle nihilismin puolustuksesta ja humanismin kriisistä, siirrytään tarkastelemaan totuuden tapahtumista taiteessa (totuus ei ole Vattimolle pysyvän maailman rakenne) ja loppuosa rakentaa modernin lopun filosofiaa. Tämä on erittäin kiinnostava teos, josta puuttuu myöhäisemmälle Vattimolle tyypillinen uskonnosta puhuminen. Samalla se on lukukokemuksena nostalginen: tällaisia sitä tankattiin ysärillä – ei vain Vattimoa vaan limittyviä mannermaisen filosofian ja kulttuuriteorian keskusteluja (kriittinen teoria, postmodernismi, jälkistrukturalismi, hermeneutiikka).

Studioalbumit osa 120: Magazine

On useita yhtyeitä, joiden albumeita ei tule koskaan kuunneltua siksi, että niiltä on ilmestynyt riittävän kattavan tuntuinen kokoelma. On täysin subjektiivisen arvion varassa, mikä tällainen artisti tai yhtye on, koska aina voi huomata olleensa väärässä. Minulle esimerkiksi Kinks oli pitkään tällainen. Sitten aloin ostella ja kuunnella varsinaisia studioalbumeita. Huomasin, ettei kokoelmalevyni riittänyt mihinkään, vaikka loistava olikin. Magazine on minulle yhtye, jolta olen kuunnellut lähinnä omistamaani kokoelmaa. Olen kuitenkin epäillyt, ettei se riitä. En ollut juurikaan tutustunut varsinaisiin albumeihin. Nyt tuli aika. 

 

Buzzcocksiin rakastuin jo ennen teini-ikää. Laulaja Howard Devoto erkaantui sen varhaisesta kokoonpanosta ja pisti pystyyn Magazinen. Myöhemmin teini-ikäisenä kun aloin kuunnella Nick Cavea, huomasin Magazinen basistin Barry Adamsonin soittaneen jonkin aikaa The Bad Seedsissä. Satuin ostamaan Adamsonin soolotuotoksiakin. Useampia. Mikään näistä ei kuitenkaan saanut tutustumaan Magazineen sen syvemmin kuin mitä kokoelmalevy tarjosi. Syynä sen ostamiseen oli kaksi taivaallisen hienoa raitaa, ”Shot by Both Sides” (josta Kollaa Kestää teki sympaattisen version) ja ”The Light Pours Out of Me”. 

 

Real Life (1978) sisältää kaksi yllä mainittua biisiä. Tavallaan tämä tulee olemaan aina se levy, jolta löytyvät nuo kaksi ylivertaista biisiä, joille sormensa laittoi peliin Devoton entinen bändikaveri, Buzzcocksista tuttu Pete Shelley. Muuhun materiaaliin Shelley ei ole vaikuttanut. Mutta onhan albumilla muitakin upeita raitoja, esimerkiksi B1 ”Motorcade”. Kokonaisuutena teos on tyylikäs irtiotto punkista, mutta samalla sitä tuskin olisi syntynyt ilman punkin sisäistämistä. Se on post-punkia siinä mielekkäämmässä merkityksessä – ei oikeastaan edes ”punkin jälkeen” vaan punkin aikana tehty punkin haastaminen sen sisältä, samalla murtautuen siitä osittain ulos. 

Secondhand Daylight (1979) on otteeltaan enemmän syntsapoppia kuin punkista suoraan ponnistavaa uudenlaista ilmaisua. Se ei sinänsä tee levystä huonoa, vaan nykykorvalla kuunneltuna tavanomaisempaa. Siinä ei ole yksittäisiä hittejä, itse asiassa omiin suosikkeihini kuuluu albumin päättävä, verrattain vangitseva ”Permafrost”. Tämä tunne vain vahvistuu, kun kuuntelen albumin uudelleen töiden lomassa. Kiinnitän erityishuomion taustalla mukavasti soivaan musiikkiin ja totean, että permafrostihan siinä taas alkoi. Näihin aikoihin osa bändistä alkoi vaikuttaa myös Visagessa. 

The Correct Use of Soap (1980) on periaatteessa samoilla linjoilla edeltäjänsä kanssa, mutta minun näkökulmastani se ottaa miellyttävällä tavalla askeleen takaisin kohti debyytin tunnelmaa. Wikipedian mukaan albumi sisältää yhtyeen tunnetuimmat ja suosituimmat kappaleet. No jos Spotify on mikään mittari, niin albumin sinkkubiisi ja samalla päätösraita ”A Song from Under the Floorboards” (joka viittaa Dostojevskin teokseen Kirjoituksia kellarista) on kerännyt 3,8 miljoonaa kuuntelua, kun taas ”Shot by Both Sidesin” luku on yli 10 miljoonaa. Aloitusbiisi ”Because You’re Frightened” laittaa riman korkealle. Ja yllä mainittu päätösraita muistuttaa, miten majesteettista materiaalia Magazine mahtavimmillaan teki. Siinä välissä kuitenkin on hyvin keskinkertaisia biisejä turhan paljon. Levyn ainoa kover on Sly & the Family Stonen “Thank You”, mikä ponnahtaa outolintuna pakasta. Toisaalta osassa post-punkia on vahvaa funkia, mutta silti funk-basson tuominen Magazinen repertuaariin yllättää ja hämmentääkin. Julkaisun jälkeen alkuperäisjäsen, kitaristi John McGeogh, jätti yhtyeen ja siirtyi Siouxsie and the Bansheesin osaksi. 

Magic, Murder and the Weather (1981) ilmestyi vasta kun bändi oli jo hajonnut. Se ei ole nolo teos, mutta vähäveriseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua. Sävellyksissä vetovastuuta otti entistä enemmän kosketinsoittaja Dave Formula. En silti syytä häntä. Ehkä koko bändin sielu oli jo jossain muualla. Kompletistille tämä on ihan kuunneltavaa popmusiikkia, eikä se tyylillisesti ole mikään merkittävä suunnanmuutos, mutta palaset eivät vain loksahda enää kohdalleen. 

No Thyself (2011) ilmestyikin sitten sopivasti 30 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Moni punk-, post-punk- ja indie-akti on tehnyt paluulevyjä 2010-luvulla. Niistä useimmat kuulemani ovat ihan kivoja. Ne pyöräyttää mielellään, mutta sitten ne unohtuvat. Osan pyöräyttää moneen kertaan, ja joistakin tulee uusia klassikkoja (esimerkkinä Slowdiven 2017 paluualbumi). Magazinen paluu meni jotenkin ohi. En muista kuulleeni sitä. Se menee ensin mainittuun kategoriaan. Sen kuuntelee ihan mielellään, se ei ärsytä, mutta ei sitä jää varsinaisesti kaipaamaankaan. On kuitenkin sanottava, että siinä on yllättävänkin vahvoja hetkiä, jotka eivät välttämättä edes kuulosta ensimmäisen kierroksen Magazinelta. Siksi en ihmettele, että se sai ilmestyessään hyvin myönteisiä arvioita. Mieluummin tämä kuin edellinen albumi. 

Edelleen ajattelen, että kokoelma-albumilla pärjää pitkälle, mutta Magazinen debyytti olisi kiva hommata omaan hyllyyn. Se on poikkeuksellinen teos. Muita voi kantaa kotiin, jos edullisesti tulee vastaan (harvemmin tulee). Magicin taidan kuitenkin ostaa vasta siinä tilanteessa, että olen jo hommannut yhtyeen muut studioalbumit tai ainakin suurimman osan niistä. 

Magazinen vaikutus myöhempään (brittiläiseen) musiikkiin on ollut huikea. Smiths, Radiohead ja Pulp ovat niitä erityisen tunnettuja ja ilmeisiä esimerkkejä yhtyeistä, jotka inspiroituivat merkittävästi Magazinesta.