Musiikin kuuntelussa on yhdenlainen jännä kategoria: bändit tai artistit, joihin on myönteinen suhtautuminen, mutta joita ei ole juurikaan kuunnellut. Washingtonin Olympiassa perustettu trio Beat Happening kuuluu tähän kategoriaan. Osaan nimetä heiltä yhden biisin: ”Indian Summer”.
Tyypillistä tähän kategoriaan solahtaville on se, että ne ovat vaikuttaneet joihinkin suosikkibändeihin ja ovat olleet aktiivisia muutama vuosi ennen kuin itse kuunteli sen suuntaista musiikkia. Beat Happeningin kohdalla esimerkki myöhäisemmästä bändistä olisi Pavement. Molempia pidetään lo-fi indien keskeisinä esimerkkeinä. Ja Pavementin kuuntelun taisin aloittaa vuonna 1992. Tuona vuonna Beat Happening julkaisi viimeisen studioalbuminsa, seitsemän vuotta debyyttinsä jälkeen. No, katsotaan mitä Beat Happening on syönyt. Sen verran toki tiedän etukäteen, että bändin perussoundi on melko minimalistista eikä siinä ainakaan tyypillisesti ole bassoa.
Beat Happening (1985) on sekava paketti siinä mielessä, että siihen on koostettu materiaalia muutamista sessioista. Alkuperäinen versio sisälsi 10 raitaa, kesto alle 20 minuuttia. Myöhäisempi painos, jota kuuntelen Spotifysta, sisältää yli 20 biisiä. Kokeilen kuitenkin kuuntelua alkuperäisessä muodossa. Ensimmäisenä tulee mieleen Yo La Tengo ja toisen rumpalinsa kadottanut Feelies (siksi tietenkin myös Velvet Underground) sekä Vaselines (”Down at the Sea”). ”Bad Seedsissä” ja ”I Spyssa” ymmärrän rinnastuksen Crampsiin kitaroiden kautta. Muuten ollaan sympaattisen, vähäeleisen ja kotikutoisen indiepopin äärellä sanojen myönteisissä merkityksissä. Alkuperäinen paketti toimii juuri mittansa vuoksi, pidempi versio alkaa puuduttaa. Tosin pidemmältä versiolta löytyvä ”What’s Important” on niin hieno biisi, että jo se tekee siitä tarpeellisen. ”Albumin” ”tuotti” Wipersin Greg Sage.
Jamboree (1988) sisältää sen tuntemani kappaleen. ”Indian Summer” edustaa hyvin julkaisun tyylikästä lo-fi-estetiikkaa, joka karkottaa studiovelhojen progevalaista hehkuttavat kuulijat luotaan. Yleisilme on hitusen synkempi kuin debyytillä, mutta edelleen bändi kuulostaa monin paikoin Crampsilta (tai siihen suuntaan menevältä billyä ja bluesia sekoittavalta punkilta) ja Vaselinesilta, mutta ei välttämättä niiden sekoitukselta. Tavallaan Beat Happening on kaksi eri bändiä biisistä riippuen. Albumille on merkattu kolme tuottajaa, yksi heistä on Mark Lanegan. Kesto on sopivasti pari sekuntia alle 24 minuuttia.
Black Candy (1989) ei nauti kriitikkojen suosiota. Dave Thomson sanoi teoksen kuulostavan siltä kuin bändi ei tietäisi, mihin suuntaan ollaan menossa. Tai että joku olisi nauhoittanut harjoitukset. Parikin albumin raitaa on saanut versionsa indieväen kestosuosikeilta, Sonic Youthilta ja Yo La Tengolta. Jälkimmäisen kover on ”Cast a Shadow”, jonka alkuperäinen esitys on tämän levyn kohokohta. Ehkä vahvemmin kuin aikaisemmilla levyillä, tässä kontrasti Heather Lewisin laulaman herkän twee-popin ja Calvin Johnsonin laulaman Cramps-henkisen synkemmän ilmaisun välillä on suuri. Jälleen maltillinen kesto – alle puoli tuntia – toimii bändin eduksi.
Dreamy (1991) alkaa kuulostaa tutulta, hyvällä tavalla. Korva on jo tottunut yhtyeen äänimaisemaan, eikä goottikantria muistuttava ulottuvuuskaan (kuuntele vaikka avausraita ”Me Untamed”) tunnu oudolta Lewisin laulamien herkempien nörtti-indievetojen rinnalla. Suurin osa on tuttua, turvallista ja – mikä tärkeintä – varsin laadukasta. Ei muuta sanottavaa tällä kuuntelulla.
You Turn Me On (1992) on Beat Happeningin tasapainoisin ja kaupallisin levy. Se kuulostaa kuitenkin omalta itseltään mutta ei haahuile eikä ole äärimmäisen lo-fi. Edelleen sama ”kahden bändin” linja jatkuu: yhtäältä on Crampsin ja Deadboltin linjaa muistuttavaa horrorbillyrokkia sekä herkkää kotikutoista indiepoppia. Paradoksaalista on, että nämä sopivat yhteen, ainakin minun päässäni. Bändi kuulostaa aivan yhtä luontevalta myös pitkissä biiseissä kuin alkutaipaleen lyhyemmissä vedoissa. Avausraita ”Tiger Trap” on lähes 7 minuuttia, ”Bury the Hammer yli 6 ja ”Godsend” yli 9. Jälkimmäinen kuuluu levyn ehdottomaan parhaimmistoon, samoin kuin hittipotentiaalia omaava ”Noise” ja ”Teenage Caveman”. Mutta mitäpä tässä erittelemään, kokonaisuus on erittäin kova. Tämä täytyy hankkia hyllyyn.
Bonukset:
Music to Climb the Apple Tree (2003) on kokoelma b-puolia, harvinaisuuksia ja vain singleinä julkaistuja vuosilta 1984–2000. Viisitoista biisiä sisältää huojuntaa, kuten aina tällaiset kokoelmat, mutta keskimääräinen taso on korkea. Tämä on muutakin kuin kompletistille tarkoitettu paketti, mutta ei silti ensimmäinen valinta yhtyeen tuotannosta. Avausraidassa bändi kuulostaa Magnetic Fieldsiltä.
Yhtyeen kitaristi-laulaja Calvin Johnson perusti Built to Spillin Doug Martschin kanssa Halo Bendersin vuonna 1994. Halot julkaisivat kolme studioalbumia aikavälillä 1994–1998. Löysin sen vasta viime vuonna, kun Built to Spill kuljetti kappaletta ”Virginia Reel Around the Fountain” keikkasetissään. On loistava biisi.
Nyt kun tuotanto on kuunneltu, on sanottava, ettei Beat Happening muistuta niin paljon Pavementia kuin oletin. On sitäkin, mutta enemmän siinä on muihin suuntiin osoittavia tuttuja elementtejä. Kaikkien edellä mainittujen lisäksi otteessa on jotain naiivia viattomuutta – ei aivan Jonathan Richmanin veroisesti mutta jotain siihen suuntaan.
Beat Happeningin tuotannon kuuntelu on aika raskas paketti, mutta sopivina yhden albumin annoksina bändi lukeutuu indiekaanoniin, sinne niiden suurimpien ja tunnetuimpien perään. Yksittäisistä albumeista valintani osuu viimeisimpään, You Turn Me On. Se pitää tasonsa läpi teoksen, eikä sen ”normaalius” yhtyeen alkutaipaleeseen verrattuna ole minusta haitaksi. Toki on muistutettava, että kaikilta levyiltä löytyy hienoja hetkiä, jopa useita sellaisia.
