lauantai 27. huhtikuuta 2024

Studioalbumit osa 121: Beat Happening

Musiikin kuuntelussa on yhdenlainen jännä kategoria: bändit tai artistit, joihin on myönteinen suhtautuminen, mutta joita ei ole juurikaan kuunnellut. Washingtonin Olympiassa perustettu trio Beat Happening kuuluu tähän kategoriaan. Osaan nimetä heiltä yhden biisin: ”Indian Summer”. 
 
Tyypillistä tähän kategoriaan solahtaville on se, että ne ovat vaikuttaneet joihinkin suosikkibändeihin ja ovat olleet aktiivisia muutama vuosi ennen kuin itse kuunteli sen suuntaista musiikkia. Beat Happeningin kohdalla esimerkki myöhäisemmästä bändistä olisi Pavement. Molempia pidetään lo-fi indien keskeisinä esimerkkeinä. Ja Pavementin kuuntelun taisin aloittaa vuonna 1992. Tuona vuonna Beat Happening julkaisi viimeisen studioalbuminsa, seitsemän vuotta debyyttinsä jälkeen. No, katsotaan mitä Beat Happening on syönyt. Sen verran toki tiedän etukäteen, että bändin perussoundi on melko minimalistista eikä siinä ainakaan tyypillisesti ole bassoa. 
 
Beat Happening (1985) on sekava paketti siinä mielessä, että siihen on koostettu materiaalia muutamista sessioista. Alkuperäinen versio sisälsi 10 raitaa, kesto alle 20 minuuttia. Myöhäisempi painos, jota kuuntelen Spotifysta, sisältää yli 20 biisiä. Kokeilen kuitenkin kuuntelua alkuperäisessä muodossa. Ensimmäisenä tulee mieleen Yo La Tengo ja toisen rumpalinsa kadottanut Feelies (siksi tietenkin myös Velvet Underground) sekä Vaselines (”Down at the Sea”). ”Bad Seedsissä” ja ”I Spyssa” ymmärrän rinnastuksen Crampsiin kitaroiden kautta. Muuten ollaan sympaattisen, vähäeleisen ja kotikutoisen indiepopin äärellä sanojen myönteisissä merkityksissä. Alkuperäinen paketti toimii juuri mittansa vuoksi, pidempi versio alkaa puuduttaa. Tosin pidemmältä versiolta löytyvä ”What’s Important” on niin hieno biisi, että jo se tekee siitä tarpeellisen. ”Albumin” ”tuotti” Wipersin Greg Sage. 

Jamboree (1988) sisältää sen tuntemani kappaleen. ”Indian Summer” edustaa hyvin julkaisun tyylikästä lo-fi-estetiikkaa, joka karkottaa studiovelhojen progevalaista hehkuttavat kuulijat luotaan. Yleisilme on hitusen synkempi kuin debyytillä, mutta edelleen bändi kuulostaa monin paikoin Crampsilta (tai siihen suuntaan menevältä billyä ja bluesia sekoittavalta punkilta) ja Vaselinesilta, mutta ei välttämättä niiden sekoitukselta. Tavallaan Beat Happening on kaksi eri bändiä biisistä riippuen. Albumille on merkattu kolme tuottajaa, yksi heistä on Mark Lanegan. Kesto on sopivasti pari sekuntia alle 24 minuuttia. 
 
Black Candy (1989) ei nauti kriitikkojen suosiota. Dave Thomson sanoi teoksen kuulostavan siltä kuin bändi ei tietäisi, mihin suuntaan ollaan menossa. Tai että joku olisi nauhoittanut harjoitukset. Parikin albumin raitaa on saanut versionsa indieväen kestosuosikeilta, Sonic Youthilta ja Yo La Tengolta. Jälkimmäisen kover on ”Cast a Shadow”, jonka alkuperäinen esitys on tämän levyn kohokohta. Ehkä vahvemmin kuin aikaisemmilla levyillä, tässä kontrasti Heather Lewisin laulaman herkän twee-popin ja Calvin Johnsonin laulaman Cramps-henkisen synkemmän ilmaisun välillä on suuri. Jälleen maltillinen kesto – alle puoli tuntia – toimii bändin eduksi. 
 
Dreamy (1991) alkaa kuulostaa tutulta, hyvällä tavalla. Korva on jo tottunut yhtyeen äänimaisemaan, eikä goottikantria muistuttava ulottuvuuskaan (kuuntele vaikka avausraita ”Me Untamed”) tunnu oudolta Lewisin laulamien herkempien nörtti-indievetojen rinnalla. Suurin osa on tuttua, turvallista ja – mikä tärkeintä – varsin laadukasta. Ei muuta sanottavaa tällä kuuntelulla. 
 
You Turn Me On (1992) on Beat Happeningin tasapainoisin ja kaupallisin levy. Se kuulostaa kuitenkin omalta itseltään mutta ei haahuile eikä ole äärimmäisen lo-fi. Edelleen sama ”kahden bändin” linja jatkuu: yhtäältä on Crampsin ja Deadboltin linjaa muistuttavaa horrorbillyrokkia sekä herkkää kotikutoista indiepoppia. Paradoksaalista on, että nämä sopivat yhteen, ainakin minun päässäni. Bändi kuulostaa aivan yhtä luontevalta myös pitkissä biiseissä kuin alkutaipaleen lyhyemmissä vedoissa. Avausraita ”Tiger Trap” on lähes 7 minuuttia, ”Bury the Hammer yli 6 ja ”Godsend” yli 9. Jälkimmäinen kuuluu levyn ehdottomaan parhaimmistoon, samoin kuin hittipotentiaalia omaava ”Noise” ja ”Teenage Caveman”. Mutta mitäpä tässä erittelemään, kokonaisuus on erittäin kova. Tämä täytyy hankkia hyllyyn. 
 
Bonukset: 
 
Music to Climb the Apple Tree (2003) on kokoelma b-puolia, harvinaisuuksia ja vain singleinä julkaistuja vuosilta 1984–2000. Viisitoista biisiä sisältää huojuntaa, kuten aina tällaiset kokoelmat, mutta keskimääräinen taso on korkea. Tämä on muutakin kuin kompletistille tarkoitettu paketti, mutta ei silti ensimmäinen valinta yhtyeen tuotannosta. Avausraidassa bändi kuulostaa Magnetic Fieldsiltä. 
 
Yhtyeen kitaristi-laulaja Calvin Johnson perusti Built to Spillin Doug Martschin kanssa Halo Bendersin vuonna 1994. Halot julkaisivat kolme studioalbumia aikavälillä 1994–1998. Löysin sen vasta viime vuonna, kun Built to Spill kuljetti kappaletta ”Virginia Reel Around the Fountain” keikkasetissään. On loistava biisi. 
 
Nyt kun tuotanto on kuunneltu, on sanottava, ettei Beat Happening muistuta niin paljon Pavementia kuin oletin. On sitäkin, mutta enemmän siinä on muihin suuntiin osoittavia tuttuja elementtejä. Kaikkien edellä mainittujen lisäksi otteessa on jotain naiivia viattomuutta – ei aivan Jonathan Richmanin veroisesti mutta jotain siihen suuntaan. 
 
Beat Happeningin tuotannon kuuntelu on aika raskas paketti, mutta sopivina yhden albumin annoksina bändi lukeutuu indiekaanoniin, sinne niiden suurimpien ja tunnetuimpien perään. Yksittäisistä albumeista valintani osuu viimeisimpään, You Turn Me On. Se pitää tasonsa läpi teoksen, eikä sen ”normaalius” yhtyeen alkutaipaleeseen verrattuna ole minusta haitaksi. Toki on muistutettava, että kaikilta levyiltä löytyy hienoja hetkiä, jopa useita sellaisia.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2024

Maaliskuun lukemiset

Mennyt kuukausi sisälsi paljon sellaista lukemista, mikä ei näy tässä: muutamia aloitettuja kirjoja (niistä lisää ehkä sitten huhtikuun setissä), opiskelijoiden tekstejä (yli 600 sivua), yhden toimitettavan teoksen artikkelien kommentoinnit (muutama sata sivua) ja tutkimusartikkeleita (niitä en laske enkä listaa edes yksityisesti). 

Maaliskuussa luettuihin lukeutuu taas musiikkikirjoja, mutta myös pari teologista teosta ja yksi someviestintää käsittelevä tietokirja. 

 

Ronnie James Dio, Mick Wall, Wendy Dio: Rainbow in the Dark – Omaelämäkerta (2021) 

Muistelmat jäivät kesken, kun kuolo korjasi hevilegenda Ronnie James Dion vuonna 2010. Hänen vaimonsa Wendy ja musiikkikirjoja liukuhihnalta työstävä Mick Wall hoitivat homman loppuun. New Yorkin kasvatti Ronnie James Padavona otti teininä taiteilijanimekseen lyhyemmän italialaisen nimen, Dio. Vain osa tietää, että hän levytti jo vuonna 1960 nimellä Ronnie and the Red Caps (nimi on kömpelöhkö adaptaatio Gene Vincentin bändistä Blue Caps). Sitten nimeksi tuli Ronnie and the Prophets. Elf-yhtyeensä kanssa Dio lämmitteli Deep Purplea ja muita suuruuksia, kunnes Ritchie Blackmore siirtyi soolouralla ja palkkasi Elfin mukaan. Syntyi Rainbow, jonka alkutaipaleella Dio lauloi. Seuraavaksi vuorossa oli Black Sabbath ja sitten Dion nimeä kantava yhtye. Lapsuudessani Dio (yhtye) oli kova juttu. Myös laulaja-Dion aikainen Rainbow ja Black Sabbath upposivat, vaikka tunsin paremmin muiden laulajien Rainbow’n ja jälkeenpäin arvioituna Ozzyn Sabbath on ainutlaatuisempi kuin Dion. Kirja on asiallinen, mutta ei poikkeuksellinen. Nimenomaan Dio-yhtyeestä kiinnostuneet saavat odottaa hieman yli 290 sivua ennen kuin sen tarina alkaa. Kirja ei käy sitä loppuun, vaan päättyy yhtyeen kolmanteen albumiin, joka ilmestyi vuonna 1985. Bändi kuitenkin teki sen jälkeen vielä seitsemän albumia, viimeisimmän vuonna 2004. 


Martti Nissinen & Leena Vähäkylä (toim.): Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa (2018)

Raamatuntutkijoiden artikkelikokoelma näyttää, miten mitään alkuperäistä Raamattua ei ole. Sen sijaan on eriaikaisia, eri tavoin muokattuja ja muunneltuja tekstejä. Pyhän tekstin problematiikkaa tarkastellaan kristillisessä ja juutalaisessa kontekstissa eikä muualle sen kummemmin katsella. Pyhän tekstin käsite (kuten uskonnon) otetaan annettuna ja toisinaan sitä pidetään jopa selittävänä tekijänä. Itse olisin kaivannut jonkinlaista kehystystä siihen, millaisista panoksista pyhiksi määritetyissä teksteissä yleisemmin on kyse ja miten moni (uskonto)perinne elää vallan hyvin ilman pyhiä tekstejä. Tällaisista rajoitteista huolimatta valtaosa sisällöstä on hyvää tietokirjallisuutta, joka havainnollistaa paitsi Raamatun tekstien muuttuneisuutta myös metodologisia ratkaisuja, joiden varassa tehdään päätelmiä esimerkiksi siitä, kumpi kahdesta vertailutekstistä on lainannut kumpaa. Lisäksi erityisen onnistunut on Mika Pajusen yleisesittely varhaisimman käytettävissä olevan raamatullisen tekstiaineiston eli Qumranin kääröt tuottaneen yhteisön luonteesta ja siihen liittyvistä näkemyseroista. 


Al Green (& D Seay): Take Me to the River – An Autobiography (2009/2000) 

Uskonnollisen kasvatuksen saanut soul-tähti jätti maallisen musiikin (pääosin) ja siirtyi saarnaajaksi kirkkoonsa. Tämä kehystarina määrittää vahvasti myös omaelämäkerrallista teosta, josta suurin osa keskittyy aikaan ennen kuuluisuutta. Menestyksestäkin kirjoitetaan, kunnes 1970-luvun puolenvälin lähestyessä Jumalan kutsu (ja osin soul-tähtien uria tuhoavan discomusiikin) oli niin voimakas, ettei maallisella menestyksellä ollut enää merkitystä. Kirkollisen uran alusta vielä kuullaan, mutta siihen tarina suunnilleen päättyy. Yli 300 sivua sisältää tylsiä hetkiä, jolloin teki mieli lähteä selailulinjalle, mutta sopivin väliajoin jokin kosketti – ihmissuhteet, urakehitys tai erikoinen episodi, jossa Greenin kumppani (tai jokin sen suuntainen) tekee itsemurhan sen jälkeen kun on tehnyt vakavia palovammoja artistille. Vaikka teoksessa kirjoitetaan musiikista, yksittäisiin artistin levyihin se ei innosta. Itse luin teoksen osittain ammatillisista syistä, koska tiesin Greenin tarinaan kuuluvan uskontokulman. 


Kanerva Lattu: Intergroup Stereotypes and Meta-Stereotypes Held by Finnish Muslim- and Christian-Background Youth (2024) 

Tämän uunituoreen väitöskirjan luin ensisijaisesti siksi, että toimin arvosanalautakunnassa tiedekunnan edustajana. Artikkeliväitöskirja tarkastelee muslimitaustaisten ja kristinuskotaustaisten nuorten (pääosin yläkoululaisten) stereotypioita ja metastereotypioita. Metastereotypia tarkoittaa sitä, mitä oman viiteryhmän (esim. kristitty) kannalta relevantin ulkoryhmän (esim. muslimi) ajatellaan ajattelevan meistä (kristityistä). Kolmen artikkelin ja yhteenvedon kokonaisuus tuo esiin joitain kiinnostavia löydöksiä, kuten sen, että kristityt ajattelevat muslimien olevan normeihin mukautuvia ja muslimit ajattelevat kristittyjen pitävän heitä radikalisoituneina. Ylipäätään tässä tapauksessa sisäryhmillä on jokseenkin virheellinen käsitys siitä, mitä ulkoryhmät heistä ajattelevat. Tekijä arvelee, että kielteiset metastereotypiat voisivat olla heikkojen oppimistulosten selittäjänä vähemmistöillä, tässä tapauksessa muslimitaustaisilla. Siihen ei tosin tarjota vahvaa empiiristä tukea, vaan se perustuu päättelyyn kielteisten metastereotypioiden haitallisuudesta (aiheuttavat stressiä, vähentävät kykenevyysuskomuksia jne.). Aineiston kokoamisen kannalta erityistä oli se, että jotkut nuoret kyseenalaistivat stereotypioista kysymisen mielekkyyden ja kieltäytyivät vastaamasta toivotulla tavalla. 


Petro Poutanen & Salla-Maaria Laaksonen: Faktat nettiin! Asiantuntijaviestintä sosiaalisessa mediassa (2019) 

Teoksen sisäislukijana on puoliksi homehtunut tutkija, joka saadaan eloon siirtämällä osa hänen toiminnoistaan someen koko Suomen kansan ihmeteltäväksi. Edistyneellekin somessa viestivälle tutkijalle teoksessa on joitain osuvia pohdinnan aiheita. Kelpo paketti on erittäin helppo- ja nopealukuinen. Olisin kuitenkin toivonut enemmän syvälle meneviä esimerkkejä tiedeviestinnän onnistumisista ja epäonnistumisista. Lisäksi, jos tiede on kansainvälistä, niin voisi kai ajatella, että niin on asiantuntijaviestintäkin, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Siitä puolesta teoksessa on todella vähän. Sen sijaan keskitytään turvallisesti Suomeen. Some tarkoittaa teoksessa erityisesti Twitteriä, Facebookia ja blogeja, tässä järjestyksessä. YouTube jää kohtuullisen vähäiselle pohdinnalle. Muutama vuosi ilmestymisen jälkeen tilanne on se, että päivitettyyn versioon pitäisi tuoda mukaan TikTokia ja Instagramia sekä mainita Twitterin myynnin jälkeinen alennustila ja käyttäjien joukkopako. Mutta sitä some on, myös asiantuntijaviestijälle. Vaikka taidan tässä kuulostaa penseältä, saatan hyvinkin palata teokseen, kun seuraavan kerran päivitän omaa tai jonkun kollektiivin viestintästrategiaa.