perjantai 15. toukokuuta 2015

Studioalbumit osa 52: Venom

Kun hyppään auton kyytiin yhdistetyn punttisalin ja uintireissun jälkeen, radiosta tulee metalliseen musiikkiin erikoistunut ohjelma. Muutamalla kerralla radiossa soinut black metal on tuntunut urheilusuoritusten ja saunan jälkeen niin rentouttavalta, että taidan pitää örinämetallista enemmän kuin olin kuvitellut. Näillä höyryillä pohdin, minkä yhtyeen albumit kuuntelisin. Arpa osui tietenkin ”ensimmäiseen black metal -yhtyeeseen”, joka tunnetaan nimellä Venom.

Venom tuli tutuksi lapsena. At War with Satan ja Black Metal nauhoitettiin c-kaseteille, vaikka ei niitä kovin aktiivisesti jaksanut kuunnella. Sen sijaan pyöritin usein mainion seiskatuumaisen Warhead/Lady Lust, jonka omistan edelleen. Venomin livevideo oli huvittava. Hurja se ei ollut. Viimeinenkin rajuus yhtyeestä katosi, kun laulaja-basisti Cronos poseerasi samassa kuvassa Cliff Richardin kanssa. Tähän kuvaan sopii hyvin se, että Cronoksen kaikkien aikojen suosikkiyhtye on Jethro Tull.

Welcome to Hell (1981) on joidenkin arvioiden mukaan ensimmäinen black metal -albumi. Ja jos yritetään mennä takaisin vuoteen 1981, Newcastlesta tulevan trion on täytynyt kuulostaa uudelta, omituiselta ja melko rajulta, vaikka sitä on vaikea kuvitella ilman Black Sabbathin ja Motörheadin olemassaoloa. Samalla se kuulostaa tukkoiselta ja tuhnuiselta. Ilmeisesti sen selittää nopeasti ja halvalla tehty levytys. Mutta loppu on historiaa. Mayhem otti nimensä biisistä ”Mayhem with mercy” ja koveroi ”Witching hourin”, joka on mielestäni levyn ehdotonta parhaimmistoa. Albumin biisejä ovat levyttäneet muutkin klassikot Sodomista Voivodiin.

Black Metal (1982) alkaa samannimisellä biisillä. Yhdessä ne antoivat nimen genrelle. Tämäkin tuli nauhoitettua c-kasetille lapsena. Sitä tuli jopa kuunneltua satunnaisesti. Soittotaito ei ole koskaan häikäissyt, mutta tässä rytistään kovaa ja vauhdilla. Avausraita ottaa heti luulot pois yksinkertaisella tehokkuudellaan. Toinen suosikkini on ”Teacher’s pet” – vauhtiraita, jonka keskellä tulee aivan puskista perusbluesia. Muutenkin albumi on jämäkämpi kuin debyytti, vaikka kokonaisuutena se on ainakin kahdessa merkityksessä raskasta kuunneltavaa. Huvittava yksityiskohta on se, että a-puoli on nimeltään ”black” ja b-puoli ”metal”.

At War with Satan (1983) alkaa nerokkaasti parikymmentäminuuttisella nimiraidalla, joka täyttää a-puolen. Idea on napattu Rushin albumista 2112. Lapsena se kuulosti c-kasetilta sietämättömän pitkältä ja tylsältä, mutta nyt yli 25 vuotta myöhemmin se on yllättävän toimiva teos. Muutenkin albumi on huomattavasti parempi kuin muistikuvani kertovat. Kannen risti väärinpäin oli aikanaan hurja. Sen ja epäkristillisen sisältönsä vuoksi levy poistettiin HMV-ketjun hyllyistä. Uudelleenjulkaisulla on bonuksia. Niiden joukossa omasta hyllystäni löytyvä seiskatuumainen Warhead/Lady Lust ja muutenkin oikeastaan parasta Venomia, kuten ”Seven gates of hell”, ”Manitou” jne.

Possessed (1985) jäi viimeiseksi klassisen kokoonpanon – Cronos, Mantas, Abaddon – albumiksi. Muistan sen lapsuudesta, mutta en koskaan kuullut sitä kokonaan. Sen yleisote on edellisiä löysempi. En tarkoita vastakohtaa rankkuudella, vaan jämäkkyydelle. Kyse ei ole huonosta levystä, mutta se on osoitus tylsemmästä ja paikalleen pysähtyneestä Venomista. Bonusraidoilla täytetyn version pelastaa juuri ylimääräiset raidat, joissa on esimerkiksi videobiisi ”Nightmare”, ”Warhead” (taas, joskin toisena versiona) ja liveveto ”Witching hourista”.

Calm Before the Storm (1987) laajensi yhtyeen triosta neljän soittajan kokoonpanoksi. Albumilla korostuu ensimmäiseksi soundit. Ne ovat kaukana aikaisemmasta Venomista. Ennen rujosta äänimaailmasta ja heiluvasta soitosta muokkautui siistimpi, tarkempi ja hemmetisti tylsempi tuote. Musiikki ei enää kuulosta rankalta, kiinnostavalta tai vaaralliselta, vaan keskitien metallirokilta. Ei taaskaan suoranaisesti huono levy, mutta se ei kilpaile samassa kategoriassa yhtyeen kolmen ensimmäisen kanssa.

Prime Evil (1989) on Venomin ensimmäinen albumi ilman laulaja-basisti Cronosta. Hän lähti soolouralle, kitaristi Mantas tuli takaisin ja mukaan hyppäsi toinen kitaristi sekä basisti-laulaja Tony Dolan. Eihän tätä samaksi bändiksi tunnista. Levy on perusmetallia, kuriositeettina Black Sabbathilta lainattu ”Megalomania”. Vaikka tämä ei ole sitä Venomia, johon olen tottunut, levyllä on yksittäisiä tehokkaita biisejä, kuten ”Carnivorous”, ”Skeletal dance” ja ”Harder than ever”. Vanhaa laulajaa tulee ikävä, sillä Dolan kuulostaa välillä hiuslakkaa tukkahevibändien tapaan käyttäneeltä AC/DC:n Brian Johnsonilta.

Temples of Ice (1991) jatkaa samalla vokalistilla, mutta albumilla on edeltäjäänsä vähemmän kerralla tarttuvia biisejä. Tällä kerralla ei koveroida Sabbathia vaan Deep Purplen ”Speedking”, josta ei ole mitään erityistä kerrottavaa. Venomin diskografiassa teos kuuluu osastoon ”Unohda tämä levy”.

The Waste Lands (1992) on viimeinen Dolanin vokalisoima Venom-albumi. Onneksi. Tästäkään levystä ei riitä kertomista tuleville sukupolville. Kyse on keskinkertaisuuden ylistyksestä, ideattomasta hevirullasta, joka ei ärsytä eikä innosta. Tietenkin Youtuben kommentoijista löytyy joku, joka pitää levyä suunnilleen mestariteoksena, mutta en ymmärrä, mistä he kirjoittavat.

Cast in Stone (1997) ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen. Se on paluu alkuperäiseen kokoonpanoon ja samalla askel kohti parempaa ja raskaampaa. Minulle kuvio on selkeä: ei Venomia ilman Cronosta. On kuitenkin myönnettävä, että ei tämä nouse lähellekään yhtyeen klassikoita, vaikka soitto on vähemmän huojuvaa. Jotenkin on vaikea hahmottaa Venomia näinkin modernin kuuloisena.

Resurrection (2000) on Venomin ensimmäinen albumi ilman rumpali Abaddonia. Hänen tilalleen tuli Cronosin veli Antton. Levystä on vaikea sanoa mitään täsmällisen kielteistä tai myönteistä. Tasapaksu ja hieman tylsä ei ole sama kuin huono, mutta mitäs siitä kirjoitat? Toteat, että ”Vengeance” on ihan kiva ralli? Tähän aikaan moni muu bändi oli tehnyt saman paremmin ja skene oli siirtynyt toisenlaiseen, äärimmäisempään ilmaisuun. Sen rinnalla Venom, tuo vanhempi valtiomies, kuulostaa kiltiltä ja perinteiseltä heviltä, vaikka tasapuolisuuden nimissä on todettava, ettei Venom tällä levyllä edes pyri olemaan rankin ja äärimmäisin.

Metal Black (2006) leikkii tietenkin yhtyeen toisen albumin nimellä. Edellisestä vierähti kuusi vuotta ja siinä välissä kitaristi Mantas lähti kävelemään. Näin päästään tilanteeseen, että yksikään sama henkilö ei soita kaikilla Venomin levyillä: Cronos oli välillä poissa, mutta nyt hän on ainoa alkuperäisjäsen. Sisällöllisesti levy, kuten oikeastaan muutamat aikaisemmatkin, on riffimetallia, josta puuttuvat alkuaikojen tilutukset. Sanoituksellisesti surffataan varhaisten levyjen saatanallisilla aalloilla.

Hell (2008) on edelleen Cronoksen ja hänen veljensä Anttonin levy. Kitaristi on taas vaihtunut. Sitä soittaa tietojen mukaan La Rage (Stuart Dixon), mutta ilmeisesti oikeasti kepin varressa studiossa oli rumpali Antton. Kyllä tämäkin albumi rytisee oikein napakasti, mutta en tiedä, miksi tätä kuuntelisi mieluummin kuin bändin kolmea ensimmäistä. Ehkä siksi, että soitto on tarkempaa ja biisit pysyvät kasassa. Tosin se tekee albumista standardimetallia. Suosikkini on nimibiisi ”Hell”. Jokseenkin koomiseksi meno yltyy niin soitannollisesti kuin tekstillisesti kappaleessa ”USA for Satan”.

Fallen Angels (2011) on suomalaisen Spinefarmin julkaisu. Rumpali Antton lähti bändistä ja alkoi keskittyä omaan DEF CON ONE -bändiinsä. Eipä tämäkään hassummalta kuulosta. Avausraita ”Hammerhead” on takuuvarmaa keskitempoista jyrinää ja sitä seuraava ”Nemesis” tuo mieleen vanhan ajan Venomin. Kolmannen biisin (”Pedal to the metal”) kohdalla olen jo vakuuttunut, että tämä on bändin parasta tuotantoa vuosikausiin. Albumin loppuosa ei muuta käsitystäni. Huvittavaa on, että sieltä löytyy raita nimeltä ”Punk’s not dead”.

From the Very Depths (2015) jatkaa samalla kokoonpanolla ja levy-yhtiöllä. Meno on aivan yhtä kovaa heti nimibiisillä. Jos edellisellä laulettiin punkin elinvoimaisuudesta, niin tällä mennään rokin kuolemalla (”The death of rock’n’roll”) ja lauletaan ”Y’all watch out, we’re the long haired punks, yeah!” kappaleessa ”Long haired punks”. Ja on siellä muutakin, vaikkapa mainiot ”Evil law” ja ”Grinding teeth”. From the Very Depths on yllättävän kova albumi, 34 vuotta debyytti Welcome to Hellin jälkeen.

Toisin kuin myöhemmät black metal -bändit, Venom ei ole koskaan ollut virtuooseista koostuva kokoonpano. Paradoksaalisesti osa sen viehätyksestä perustuu kömpelyyteen. Se sai monet tuntemaan, että minäkin voin tehdä noin. Jokainen sellainen bändi on väistämättä inspiraatio tuleville artisteille. Niin on ollut bluesissa, punkissa, räpissa, elektronisessa musiikissa ja myös rankimmissa metallin alagenreissä.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Britannia uskontososiologin silmin

Grace Davie kuuluu Englannin tunnetuimpiin uskontososiologeihin. Hän on kirjoittanut useita keskeisiä teoksia ja lanseerannut muutaman teoreettisen termin. Hänen toistaiseksi tuorein kirjansa, Religion in Britain: A Persistent Paradox (2015), on päivitetty version vuonna 1994 ilmestyneestä teoksesta Religion in Britain Since 1945: Believing without Belonging.

Jos ”usko ilman kuulumista” oli aikaisemman kirjan lanseeraama käsite, tämä jatkaa jo muutaman  vuoden rummutettua ”sijaisuskonnollisuuden” käsitteen pohdintaa. Mielestäni on selvää, että jälkimmäinen on onnistunut ja joitakin viimeaikaisia kehityskulkuja hyvin luonnehtiva, kun taas edellinen jää kiinnostavaksi lähinnä oppihistorialliseen keskusteluun.

Davien mukaan uskonnollisuus on muuttunut velvollisuudesta valintaan. Tästä syystä erityishuomion saavat vaihtoehtoiset kristinuskon muodot ja urbaanit, etnisesti kirjavat seurakunnat, ei-kristillinen diversiteetti ja uskonnottomuus. Koko kirjaa kuitenkin sävyttää ajatus kristinuskon – ja erityisesti Anglikaanisen kirkon – jatkuvasta roolista yhteiskunnan kudoksessa maallistumisesta huolimatta. Tähän myös sijaisuskonnollisuuden käsite viittaa. Siis siihen, että ihmiset hyväksyvät ja toivovatkin toisten ylläpitävän kirkkoa, joka on olemassa toisinaan tarvittavana resurssina niille, jotka sitä tarvitsevat.

Uskonnollisia perinteitä ja yhteisöjä koskevien perustietojen lisäksi kirjassa on myös katettuna sosiologisesti kiinnostavat teemat, joissa pohditaan uskonnon asemaa hyvinvointivaltiossa, terveydenhuollossa, lakiasioissa, vankiloissa ja mediassa.

Alaotsikon nimeämä paradoksi on seuraava: yhteiskunta maallistuu, jos katsotaan ihmisten uskonnollisia uskomuksia, affiliaatioita, identifioitumista ja osallistumisaktiivisuutta, mutta samanaikaisesti uskonto on merkittävä julkisen keskustelun aihe. Tätä kehityskulkua olen itsekin tarkastellut muutamissa julkaisuissani, mutta ei kirjoiteta nyt niistä.

Kyse on tärkeästä perusteoksesta, jos haluaa tietää uskonnosta nykypäivän brittiyhteiskunnassa. Davien kirjan lisäksi Linda Woodheadin ja Rebecca Catton toimittama Religion and Change in Modern Britain (Routledge 2012) sekä Paul Wellerin Religious Diversity in the UK (Continuum 2008) antavat hyvän kuvan samasta aiheesta.

Kirjassa on kaksi lievää ongelmaa. Tekijällä on taipumus yrittää löytää asioista uskontomyönteinen puoli. Tämä tuottaa välillä yksipuolisia tai uskontoinstituutioiden kannalta tarpeettoman kilttejä ja myötäsukaisia tulkintoja. Tässä ollaan kaukana joidenkin brittiläisten ja kristittyjen uskontokommentaattoreiden kapeakatseisuudesta, mutta uskontososiologian kehyksessä olisi voinut olla hitusen kriittisempi tai edes nostaa kriittisiä kantoja selvemmin esiin. Vaikkapa Davien tapa puolustaa brittiläistä versiota valtionkirkosta jättää nyansseja pois keskustelusta ja konservatiivisesta ”suuren yhteiskunnan” ideologiastakin saadaan esiin uskontomyönteinen puoli, kunhan se ulottuvuus irrotetaan asiayhteydestä.

Toinen ongelma on se, onko tämä itsenäinen kirja vai toinen editio. Tekijä on kirjoittanut uuden kirjan teemasta, jota hän on käsitellyt aikaisemmin. Siksi tämä on mielestäni uusi kirja. Jatkuvat viittaukset edelliseen editioon eivät suoranaisesti paranna teosta. Ne ovat kiinnostavia lähinnä Davien ajattelun muutoksia tutkiville.

Kyse on myös siksi uudesta kirjasta, että siinä käydään laajasti läpi Britanniassa toiminutta, Linda Woodheadin johtamaa Religion & Society -tutkimusohjelmaa, jonka puitteissa myös itse työskentelin yli kaksi vuotta yhdessä rahoitetussa tutkimusprojektissa. Siitä projektista Davie kirjoittaa sivun verran myönteiseen sävyyn.

Itse asiassa Davien teos antaa melko hyvän kuvan tutkimusohjelman keskeisistä löydöksistä ja ylipäätään siitä, mitä uskonnontutkimuksen ja erityisesti uskontososiologian alalla on Britanniassa tehty 2000-luvun jälkipuoliskolta nykypäivään. Jo sen vuoksi kirjaan kannattaa tutustua.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Studioalbumit osa 51: Jamie T

Etelä-Englannin alle kolmikymppinen tähti Jamie T on erikoinen tapaus. Se on aina kuulostanut melko hyvältä lähes kaikkien odotusteni vastaisesti. Yllättäen lähinnä siksi, että se luokitellaan hiphopiksi. Kyse on kuitenkin valkoisesta nuoresta miehestä, jonka musiikissa kuuluu vahvasti brittiläinen indiepop.

Jamie T ei ole Suomessa puhuttu artisti, mutta Briteissä hän on iso nimi. Siksi ei ole yllättävää, että päädyin ostamaan hänen debyyttialbuminsa jostain alennusmyynnistä asuessani Englannissa. Olen tutustunut pintapuolisesti myöhempiin teoksiin, mutta nyt päätin kuunnella ne kaikki läpi.

Ensikosketukseni Jamie Treaysin musiikkiin taisi tulla Uncutin välityksellä. Lehden mukana tulleella levyllä oli ”Living with Betty” – onnistunut biisi, jota ei ole millään studioalbumilla.

Panic Prevention (2007) ilmestyi kun artisti oli vain 21-vuotias. Se kuulostaa edelleen iskevältä ja innovatiiviselta albumilta, jolla on runsaasti hyviä sävellyksiä yhdistettynä indiepopista ja hiphopista suodatettuihin laulutyyleihin. Ensimmäisenä mieleen tulee The Streets ja Mike Skinner, joka on kuunnellut liikaa brittipoppia. Biisit kertovat nykyajan brittinuorison urbaanista elämästä, joka koostuu bailaamisesta, dokailusta ja niihin liittyvistä kääntöpuolista. Toinen raita ”Salvador” on oikein onnistunut, samoin kuin etäisesti Billy Braggia muistuttava ”Back in the game” ja upea ”Ike & Tina”, mutta niin toimivat myös albumin singlelohkaisut ”Sheila”, Calm down dearest” ja ”If you got the money”. Levy sai myönteiset arviot ja myi Briteissä kultaa. Allmusicin arvioija on oikeassa siinä, ettei Jamie T voi slangivuodatuksensa vuoksi olettaa menestyvänsä Brittien ulkopuolella, mutta väärässä siinä, ettei albumi ole parempi kuin 3–4 parasta biisiänsä.

Kings and Queens (2009) julkaistiin minun vielä majaillessa Leedsissä. En tarttunut levyyn heti, mutta suunnittelin meneväni keikalle. Liput tosin loppuivat ennen kuin reagoin, joten se jäi kokematta. Levy nousi albumilistan kakkoseksi ja ylitti kultarajan Briteissä. Single- ja videobiisi ”Sticks’n’stones” on yksi levyn kohokohdista, kakkossingle ”Chaka demus” pelaa varman päälle, ja siksi suhteeni siihen on välinpitämätön. Yksi suosikeistani on ”Castro dies”, jota ei julkaistu singlenä, samoin kuin rauhallisempi ”Emily’s heart” ja poppaava ”British intelligence”. Kokonaisuus on debyyttiä tasapainoisempi, mutta samalla siitä uupuu osa edeltäjäänsä luonnehtinutta hysteerisyyttä ja eklektisyyttä.

Carry on the Crudge (2014) tuli kuunneltua hutiloiden sen ilmestyessä. Aloitettuani tämän kuuntelurupeaman löysin levyn lentokoneen tarjonnasta tullessani Kanadasta takaisin. Keskellä yötä pyöritin albumin kolme kertaa läpi, torkkuen muutaman biisin verran. Kotiin palattuani kuuntelin sen uudelleen. Avausbiisi ”Limits lie” on hieno, löysätempoinen biisi, joka ei ole kovin lähellä hip hoppia. Oikeastaan koko levy menee entistä enemmän pois genreluokituksista, mutta myös lähemmäs brittiläistä valtavirtaa. Se sai hyvät arviot ja yksi ilmeisistä poppihiteistä, ”Zombie”, voitti NME:n parhaan biisin ja videon palkinnon. Kokonaisuudesta puuttuu osa alkuaikojen riemukkuudesta ja riehakkuudesta. Lisäksi biisien mausteet vaihtelevat villisti bluesista, kantriin ja gospeliin olematta mitään niistä puhtaasti. Suhtaudun silti myös tähän synkempään ja totisempaan albumiin myönteisesti. Se ei nouse ehdottomien suosikkien joukkoon, mutta on satunnaisesti kiva kuunneltava. Ja lento sujui viihtyisästi levyn kanssa torkkuen.

Ehkä Jamie T:ssä viehättää juuri tuo ylikorostunut brittiläisyys. En varmaan innostuisi amerikkalaisesta versiosta. Ehkä kollegoiden minulle antama piruilunimitys ”honorary Brit” sopii myös musiikkimakuuni. Siksi kai diggailen Sleaford Modsia, The Streetsiä, Half Man Half Biscuitia, The Fallia ja, Luke Hainesia. Ehkä tuon listan jatkoksi voidaan laittaa Jamie T.