sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Vasemmiston tulevaisuus

Vasemmistoliiton uudeksi puheenjohtajaksi valittiin odotetusti Paavo Arhinmäki. Nuori ”punavihreä” poliitikko herättää niin kunnioitusta kuin närää sekä vasemmiston kannattajissa että muissa poliittisissa leireissä. Kuvassa on tosin ”punainen Danny”, Daniel Cohn-Bendit, joka tuli tunnetuksi Pariisin punaisena johtajana vuonna 1968 ja josta sittemmin tuli Saksan vihreiden kantava voima. Historiallinen punavihreä, siis. On vähintään mielenkiintoista nähdä, millaiseksi ”uuden” vasemmistoliiton kannatus muodostuu muutaman tulevan vuoden aikana.

Äänestyskäyttäytymiseen vaikuttaa moni asia, mutta minkä tahansa puolueen ehdottomia vahvuuksia on ihmisten arjen ymmärtäminen – taitava vetoaminen arjen huoliin ja ongelmiin sekä suhteellisen jaetut arvot äänestäjien ja käytännön puoluepolitiikan kesken – sekä vankka yhteiskunta-analyysi.

Perussuomalaiset ovat kenties parhaita ihmisten arjen ymmärtämisessä ja arkeen liittyvien huolien ja ennakkoluulojen hyväksikäyttäjiä. Keskustassa ymmärretään maajussien huolia, demareissa (ainoastaan) vakituisessa työsuhteissa olevien etuja. Näillä puolueilla ei kuitenkaan ole vankkaa yhteiskunta-analyysia tukenaan.

Yhteiskunta-analyysissa itse asiassa kokoomus, vihreät ja vasemmistoliiton nuorempi (punavihreä) väki jakaa hyvin pitkälti yleisen käsityksen siitä, miten yhteiskunta toimii tällä hetkellä ja minne se mahdollisesti on menossa. Merkittävä ero on ennemminkin arvoissa ja ihanteissa kuin yhteiskunta-analyysissa.

Vanhassa vasemmistoliitossa jurppi eniten kyvyttömyys ymmärtää yhteiskunnallisia muutoksia ja sitä seurannut menneiden aikojen nostaminen nykyajan riistokapitalismin vaihtoehdoksi. Tässä asiassa vasemmistoliitto ei juurikaan poikennut demareista. Yhtenä esimerkkinä olkoon perustulon periaatteellinen vastustaminen (”ei siitä mitään tule, jos ei töitä tee, prkl!” ) ja toisena työpaikkojen suojeleminen (työpaikkojen sijaan pitäisi suojella ja tukea ihmisiä/työläisiä).

Arhinmäki edustaa nuorta ja punavihreää vasemmistoliiton siipeä, juuri sitä, jolla on mielestäni muita siipiä parempi käsitys yhteiskunnallisesta muutoksesta. Suurin haaste on onnistua artikuloimaan se ihmisten arkeen. Nuorten kohdalla siinä ei ole vaikeuksia, mistä todisteena on vasemmistoliiton voimistunut kannatus nuorten parissa. Miten ”uudistuva” vasemmistoliitto puhuttelee Arhinmäen johdolla vanhempaa väkeä, onkin puolueen lähitulevaisuuden haaste. Punaisten ja vihreiden välillä keikkuvat nuoret voivat nyt helpommin kallistua vasemmistoliiton suuntaan, mutta samalla pitäisi varmistaa, etteivät muut puoluetta perinteisesti äänestäneet siirry perussuomalaisten ja demareiden kannattajiksi.

*

Suomessa vain harvat tietävät, miten mutkikasta ulkomailla asuvan äänestäminen on. Kuntavaaleissa äänestäminen olisi vaatinut matkustamista Lontooseen. Europarlamenttivaaleissa olisi riittänyt matka Manchesteriin, jossa oli mahdollisuus äänestää ennakkoon täsmälleen yhtenä päivänä viiden tunnin ajan. Kun äänioikeus on niitä harvoja ulkomailla asuvan oikeuksia Suomessa, sekin on pitänyt tehdä käytännössä vaikeaksi. Ammattiyhdistystähän ei kiinnosta pätkääkään ulkomailla työskentelevän tilanteen tukeminen – ei edes Suomeen palatessa. Suomalaisen terveydenhuollon ulkopuolelle ulkomailla työskentelevä siirtyy melkein automaattisesti. Kelalla oli jopa otsaa pyytää palauttamaan eurooppalainen terveydenhuoltokortti. Eivät kai he tosissaan luule, että alan maksaa postikuluja siitä hyvästä.

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Kesäuutinen

Helsingin Sanomat uutisoi verkkosivullaan juhannuksen aikaan, että ”Ateismin suosio kasvaa Yhdysvalloissa”. Ateisteja on kuulemma 15 prosenttia väestöstä. Lähteenä on käytetty Connecticutin Trinity Collegen tutkimusta American Religious Identification Survey 2008. Siitä voi lukea enemmän seuraavasta osoitteesta: http://www.americanreligionsurvey-aris.org/

Kesän uutisköyhyydestä kertoo se, että tulokset ovat olleet tiedossa jo useita kuukausia. Toimittajan lomameiningistäkö kertoo sitten uutisen epätarkkuus? Otsikko pitää paikkansa, mutta prosentit eivät. Nimensä mukaisesti tutkimus keskittyi uskonnolliseen identifioitumiseen. Tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa noin 15 prosenttia vastaa kysyttäessä uskontoa ”ei uskontoa”. Ateisteja, niitä jotka identifioivat itsensä ateisteiksi, heistä on vain 1.6 miljoonaa, mikä tekee noin 0.7–0.8 prosenttia väestöstä, riippuen siitä, oletetaanko väkiluvuksi 207 vai 228 miljoonaa.

Jos tarkastellaan uskomuksia eikä identifioitumista, niin ateistien ja agnostikkojen yhteenlaskettu prosentuaalinen osuus on kyseisen tutkimuksen mukaan 12.

Uutisen väite, jonka mukaan ”Ateistien ja muiden ei-uskovaisten amerikkalaisten määrä on lähes kaksinkertaistunut vuoden 1990 jälkeen”, puolestaan toistaa kohdallisesti sen, mitä tutkimuksessa sanotaan.

Julkinen keskustelu ateismista on usein epätarkkaa, ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, vain harvoin täsmennetään, mikä on ateismin mittari: uskomukset, jäsenyys, asenteet, osallistumisaktiivisuus vai identifioituminen. Toiseksi, aina ei erotella ateisteja agnostikoista ja uskonnottomista. Tämä on tärkeää erityisesti silloin kun tarkastellaan identifioitumista. Kolmanneksi, väitteiden esittäjillä on usein omat toiveensa ateismin voimistumisesta tai heikentymisestä. Hesarin uutisessa toteutuu varmasti kaksi ensimmäistä. Kolmannesta en tiedä: voi olla, että tulkintaan vaikutti halu saa aikaan ”uutinen”, joka kertoo tarinan uskonnollisuuden merkittävästä heikentymisestä Yhdysvalloissa. Liioitteluksi meni.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Miten ironiasta tuli niin tylsää?


Provinssirokin päälavalla pauhasi lauantain viimeisenä esiintyjänä Manowar. Helsingin Sanomien arviossa yhtyettä moitittiin seksistiseksi (terveisiä Mikko!). Verkon keskustelupalstalla fanit esittivät sen olevan ironinen ja itseironinen.

Metallimusiikista käytävä keskustelu – ja jopa akateeminen tutkimus – jumiutuu usein tähän. Ironialla ja itseironialla viitataan hevikeskustelussa suunnilleen siihen, etteivät esiintyjät tai yleisö välttämättä ajattele kotioloissa siten kuin lavalla, lyriikoissa ja konsertin kuulijoina. Hevihemmot ovat usein kilttejä perheenisiä, kunnes sitten leikkivät sopivina annoksina seksistisillä tai saatanallisilla elementeillä.

Mutta jos tässä kuvattu hevimeininki on ironiaa ensinkään, muutoin kuin ”teeskentelyn” merkityksessä, miten ironiasta on tullut niin saamarin tylsää? Mitä ironista on siinä, että lavalla esitetään soturia, jota stripparit hiplaavat ja palvovat? Kuinka viihdyttävä ironian muoto on se, että hevihemmot tervehtivät nostamalla etu- ja pikkusormen ylös?

Usein ironiaan vetoamisella puolustetaan omaa soturimeininkiä syyttelijöitä kohtaan. Se toimii ikään kuin älyllistäen parjauksen kohteena olevat hevihemmot. Ironiapuhe näyttäisi olevan pikemminkin epäkorrektiuden oikeuttava retorinen väistöliike kuin varsinainen positiivinen sisältö. Siksi hevikeskustelun uudistamiseksi ehdotan uutta siirtoa: ironiakieltoa.

Ironiakielto tarkoittaisi, että esimerkiksi Manowarin meiningistä innostuvat sanoisivat suoraselkäisesti olevansa vakavamielisiä seksistejä. Yhteiskunta vain on sellainen, ettei sen toteuttaminen ole helppoa. Sen yrittäminen ei maksa vaivaa eikä siitä välttämättä seuraisi onnellisempaa elämää. Soturinakin voisi olla raskasta tarpoa, kun siihen liittyisi myös velvollisuuksia. Tärkeämpää on saada fantisoida samanmielisten kanssa rajatussa tilassa, tietäen kuitenkin, ettei fantasiasta koskaan tule arkea.

Helsingin Sanomien keikka-arvio rakentui sille idealle, että hevistä kirjoittaa pop/rock-kriitikko, joka ei ole koskaan kuunnellut yhtyettä. Minä olen kuunnellut ja olen myös nähnyt keikalla kerran aikaisemmin. Siitä mielenkiinnosta halusin kuunnella, miten ukot lurittavat muutamat pätevät rallit. Noin seitsemän kappaleen jälkeen totesin, etteivät ole soittaneet mielestäni yhtään hyvää hevirytkytystä, mutta luettelevat suomenkielisiä kirosanoja vähäpukeisen naisen tuoman lapparitölkin sisältöä rinnuksilleen kaataen. Se oli niin (itse)ironista, että kävelin pois.

Ehkä Deleuze oli oikeassa asettaessaan ironian ja huumorin vastakkain (useinhan ironiaa pidetään huumorin alalajina). Ironia on sidoksissa representaatioon, huumori tapahtumaan; ironia on isäntien omaisuutta, huumori vetoaa vähemmistöksi-tulemiseen.

*

Erikoinen piirre on myös se, miten julkisuudessa ajateltiin lauantain tyydyttävän yleisömäärän olevan yhtyeen ansiota. Näin saadaan aikaiseksi ajatus, jonka mukaan maailma on yllätyksiä täynnä: indieimagoisen provinssin pelasti katastrofilta Manowar, kun ihmiset eivät tulleet katsomaan niitä provinssimaisempia bändejä sunnuntaina (Nick Cave, Editors jne.). Ensinnäkin, provinssissa on ollut vuosikausia useita heviakteja. Toiseksi, vaikka Manowar veti fanejaan festivaaleille, niin provinssirokissa 21 kertaa olleena voi todeta, ettei lauantai-illan pääesiintyjän aikana ole lavan edessä ollut vuosikausiin niin väljää kuin nyt. Kolme riviä pisti kädet soturitervehdykseen ja loput virnuilivat. Muut vetäytyivät kaukaisimmille kalja-alueille.

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Käyttökelpoinen uskonto

Uskontososiologit ja myös muut uskonnontutkijat ovat pohtineet erilaisia prosessitermejä ja sloganeja, joilla pyrkivät kuvaamaan uskonnollisuuden uusimpia trendejä. Tällaisia ovat maallistuminen, sakralisaatio, globalisaatio, diasporisuus, kansalaisuskonnollisuus, privatisaatio, deprivatisaatio, näkymätön uskonnollisuus ja niin edelleen. Onnistuneimmasta termistä käytävä keskustelu on vaikeaa, koska kaikilla on oma soveltuvuusalueensa. Tai ehkä pitäisi ajatella, että termit ovat sopivia juuri silloin kun niiden soveltuvuusalue määritellään riittävän tarkasti.

Muun muassa uskontoa vankiloissa tutkinut James Beckford on näitä termejä pohdiskellessaan todennut, että uskonnosta on tullut ”expedient”, käyttökelpoinen. Eräs englanninkielinen määritelmä termille on seuraava: suitable for achieving a particular end in a given circumstance. Uskonto on siis tarkoituksenmukainen tai käyttökelpoinen keino ja apuneuvo jonkin asian saavuttamiseksi. (Beckfordin näkemykset ovat hyvin lähellä sitä, mitä olen kutsunut notkeaksi uskonnoksi, joskin hänen mielestään notkistumisen metaforan ongelmana on se, että nesteet liikkuvat kohti maata painovoimalain mukaisesti.)

Usein uskonto on käyttökelpoinen, kun puhutaan laista. Esimerkiksi Georgiassa Yhdysvalloissa vankilassa perustettu The New Church of Song vaati, että heidän uskontoonsa kuuluu Harvey’s Bristol Cream Cherry ja pihvi joka perjantai kello viisi. Kuulostaa vitsiltä, mutta vuonna 1974 Yhdysvaltain korkein oikeus antoi ryhmälle täyden uskonnon statuksen.

Vuonna 2006 Englannissa käytiin oikeusjuttu ”Regina (Countryside Alliance and others) v Attorney General and another”, joka jatkoi ketunmetsästykseen liittyviä oikeudenkäyntejä. Vuonna 2004 kiellettiin ketunmetsästys ja sitä seurasi oikeusjuttu, jossa vaadittiin toiminnan jatkumista uskonnollisin perustein. Ketunmetsästyksen kerrottiin olevan uskonnolliseen käyttäytymiseen verrattavissa olevaa elämäntavan kannalta tärkeää toimintaa. Metsästyksen väitettiin olevan myös ihmiskunnan psyykeeseen kuuluvaa toimintaa. Oikeus päätti toisin, mutta uskonnon ”käyttökelpoistumiseen” kuuluu, etteivät pyrkimykset aina onnistu.

Uskonto ei kuitenkaan ole aina käyttökelpoinen suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Uskonnon suosituksilla, ohjeilla ja käskyillä voidaan tiivistää ryhmän rivejä, mutta myös tehdä elämästä monimutkaisempaa. Usein tällaisissa yhteyksissä päädytään jonkinlaiseen kekseliääseen kompromissiin. Esimerkiksi amishien modernisaatio- ja teknologiakriittiseen elämäntapaan kuuluvan käsityksen mukaan puhelimien yksityisomistus on kiellettyä. Sen sijaan julkisia puhelimia voi käyttää. Harmi vain, että pääosin maaseuduilla asuville amisheille julkiset puhelimet voivat olla kovin kaukana. Mutta hätä keinot keksii: amishit ovat pystyttäneet ”julkisia” puhelinkoppeja kotitalon aidan ulkopuolelle. Kaksi metriä toiseen suuntaan ja puhelin olisi ”yksityinen”, aidan väärällä puolella.

Esimerkki amisheista kohdentuu heidän omiin säädöksiinsä. Esimerkki Ranskan hautausmaista puolestaan käsittelee uskontojen ja muun yhteiskunnan suhdetta. Julkisilla alueilla ei saa lain mukaan olla uskonnollisia symboleja. Hautausmaat ovat julkisessa omistuksessa. No miten voisi laittaa ristin tai muun symbolin haudalle? Siten, että myydään pieni osa haudasta yksityiselle, vaikka hautausmaa muuten on julkisessa omistuksessa. Jos risti sattuisi kaatumaan, se koskettaisi julkista aluetta, jolloin kyse olisi lain rikkomisesta. Kekseliäs kompromissi tämäkin.

Turkissakin ollaan kekseliäitä hieman toisella tavalla. Kun kouluissa on kiellettyä pitää uskonnollisia symboleita, esimerkiksi huntua, täytyy huntu ottaa koulun portilla pois. Tai sitten ollaan nokkelia: moni nuori nainen menee kauppaan ja ostaa peruukin. Peruukki puetaan hunnun päälle, jolloin huntu ei ole näkyvissä. Peruukit ovat joskus tarkoituksellisen rumia ja epämuodikkaita. Se viestii, että käyttäjä haluaisi pukeutua näkyvään huntuun. Muodikas ja aidonnäköinen peruukki saattaisi hämätä muut luulemaan, ettei käyttäjällä olekaan huntua. (Kuvassa turkkilainen malli, jolla on huntu-peruukki -yhdistelmä)

Beckfordin ajatus käyttökelpoisuudesta tuntuu olevan kuten muutkin keskeiskäsitteet: se sopii joihinkin yhteyksiin hyvin, toisiin huonommin. Se on myös ajateltavissa yhdeksi osaksi laajempaa kamppailua maallisen ja uskonnollisen rajojen (myös julkisen ja yksityisen) määrittämisestä nykyisissä yhteiskunnissa. Se on mielestäni yksi kiinnostavimmista näkökulmista erityisesti uskontoa koskevaan keskusteluun. Silloin polttopisteessä ovat uskonnon ja maallisen käsitteet, joiden rajaamisella on käytännöllisiä seurauksia.