keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Kangaskassi on sittenkin parempi

Minä käytän kangaskassia. Tarvittaessa käytän toista kangaskassia. Jos kannan reppua, voin sulloa ostokseni sinne. Välttelen muovikassien ja myös paperikassien ostamista.

Esko Valtaojan (TS 15.3.2011) mukaan tämä kertoo vain katsomuksellisesta valinnasta. Mikään vaihtoehto ei ole ekologisempi. Valinnalla ole juuri mitään vaikutusta maailman tilaan.

Käyttämällä kangaskassia säästän rahaa, mielikuvissani myös luontoa. Kyse on jossain määrin katsomuksellisesta ratkaisusta. Ehkä ratkaisu on myös tyylillinen: kuka haluaa kulkea kaduilla supermarkettien mainokset käsissään? Lisäksi, en ole koskaan vakuuttunut siitä, että vaikka en ostaisi yhtään muovi- tai paperikassia, panokseni luonnon kokonaiskuormitukseen vähenisi merkittävästi.

Mutta mietitään vielä. Jos kannan tavarat kaupasta kangaskassilla, enkö silloin kuluta vähemmän muovi- tai paperikasseja? En, sanoo Esko, sillä täytyyhän käyttäjän keksiä jostain roskapussinsa.

Hyvä huomio, mutta siinä on yksi iso virhe. Jos unohdetaan kokonaan roskapussien laatuvaihtelut, niiden kulutus ei ole sama kuin kaupasta kannettavien tuotteiden tilavuus. Paitsi jos jättää ruuat syömättä.

Pakkaukset laitetaan roskiin tyhjinä ja useimmiten, toivottavasti, myös taiteltuna siten, ettei roskiin kanneta tyhjää ilmaa. Siis absoluuttinen pussien kulutus pienenee, jos käyttää kangaskassia.

Joko minä tai Esko on väärässä. Luulen, etten se ole minä, mutta ehkä jotain on jäänyt huomaamatta. Kangaskassista en kuitenkaan luovu.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Kulttuurintutkimus uusmaterialismilla ja ilman

Kulttuurintutkija Lawrence Grossbergin kirjat kypsyvät hitaasti. Niitä saa odotella joskus useampia vuosia. Vuoden 1992 jälkeen hän julkaisi kaksi artikkelikokoelmaa vuonna 1997. Seuraava teos putkahti markkinoille kahdeksan vuoden jälkeen 2005. Tuorein ilmestyi vuoden 2010 lopussa.

Grossberg täyttää tänä vuonna 64-vuotta. Jos tahti on jatkossa sama, voidaan odottaa vielä ainakin yhtä kirjaa, toivottavasti useampia. Tuorein, Cultural Studies in the Future Tense, on kuitenkin eräänlainen päätepiste. Se keskittyy tekijänsä suosikkiaiheeseen, siihen, mitä kulttuurintutkimus – ja vielä yleisemmin intellektuaalinen toiminta – on ja mitä se voisi olla. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Oikeastaan suurin osa tuotannosta on kosketellut samaa teemaa, jopa siinä määrin, että välillä toivoisi hänen pohtivan väittämiään jonkin empiirisen aineiston parissa ja näyttävän, miten työkalut laitetaan toimimaan käytännössä. Mutta hän ei ole erityisen kiinnostunut empiirisestä maailmasta, kuten hän itse puolitosissaan on sanonut.

Teoksessa jäsennetään kulttuurintutkimuksen projektia ja sen uudelleen keksimisen tarvetta sekä kirjoittajalle tyypillisin iskulausein että historiallistaen. Tavoitteena on maailman muuttaminen intellektuaalisen työn avulla. Tätä Grossberg hahmottelee keskusteluttamalla modernisaatioteorioita ja etsimällä vaihtoehtoisia modernisaatioita. Lisäksi hän tarttuu kolmeen keskeisteemaan, talouteen, kulttuuriin ja valtaan, jotka kaikki tulisi käsitteellistää kulttuurintutkimuksen projektin osaksi ja kautta.

Teos on tärkeä intellektuaalinen voimannäyte, joskin muutamissa kohdissa lukijalta vaaditaan aikamoista tietämystä voidakseen seurata argumentin kulkua. Grossbergilla on usein terävä näkemys asioista, mutta hän ei aina ole taitava viestinsä ymmärrettäväksi tekemisessä.

Tämä ei ole kirja-arvio, joten nostan esiin vain muutaman itseäni kiinnostavan seikan.

Vuonna 2005 osallistuin työpajaan, jossa Grossberg kommentoi papereitamme. Työpajassa ja sen jälkeen tamperelaisessa kapakassa käydyt keskustelut näyttävät olevan hyvin luettavissa kirjan sivuilta. Monet huomiot perustuvat ideoihin, jotka hän esitti tuolloin ja teoksiin, joita hän oli kertomansa mukaan juuri lukemassa. Tässä ei ole mitään yleisesti kiinnostavaa, mutta henkilökohtaiseen lukukokemukseen se tuo sävyä ja syvyyttä.

Mainitussa työpajassa paperini käsitteli Grossbergin affektiteoriaa tai pikemminkin hänen moninaisia tapojaan luonnehtia ja käyttää affektin käsitettä. Myöhemmin julkaisin lyhyehkön artikkelin aiheesta otsikolla ”Energian ja emootion välissä: affekti ja kulttuurintutkimus” (Niin & näin, 2/2007).

Tuoreessa teoksessa Grossberg palaa aiheeseen. Hän täsmentää affektikäsitystään yleisesti ja erityisesti suhteessa nykyiseen, pieneksi akateemiseksi trendiksi nousseeseen materialistiseen ja ontologiseen affektiteoretisointiin. Seminaarin pohjalta tulkitsin Grossbergin paikantavan affektin energian ja emootion välimaastoon, erotuksena sekä ontologis-materialistisesta että niistä, joissa affekti samastetaan sosiaalisesti koodattuihin tunteisiin. Tällä kerralla Grossbergin vastaus ei ole täysin sama kuin hänen suullinen selontekonsa, mutta hänen ajatteluaan teoksessa esitettävät pohdinnat affektista täsmentävät.

Grossberg kehittelee uutta välittymisen teoriaa, sellaista, jossa välittyminen koskee reaalista eikä vain kulttuuria. Hänen paluunsa reaaliseen ei ole uusi välittömyyden teoria, vaan teoria virtuaalisen aktualisoitumisesta. Hän hyväksyy ajatuksen, jonka mukaan affekteissa on kyse intensiteetistä ja energiasta, mutta pitää tuosta näkökannasta ponnistavia analyyseja pakona ontologiaan ja teoriaan (ja joskus tieteeseen ja biologiaan) ikään kuin ne voisivat korvata konjunktuureja koskevan analyysin. Grossberg erottelee kolme affektin ulottuvuutta: virtuaalisen (puhdas kyky vaikuttaa ja vaikuttua), aktuaalisen (liikkeessä olevat ruumiit ja niiden vaikutukset) ja moninaisen välittymisen tietyt modaliteetit (affektiiviset koosteet).

Yksi kiista Grossbergin ja hänen kriitikoidensa affektikäsityksessä koskee affektin organisoituneisuutta / organisoitumattomuutta. Esimerkiksi Massumi on puhunut affektin autonomisuudesta (organisoitumattomuudesta). Grossbergin mukaan affekti on organisoitumaton vain ensimmäisessä ulottuvuudessa, muissa se organisoituu osana diskursiivisia ja kulttuurisia apparaatteja. Erityisesti kolmannella ulottuvuudella affekti on kuulumista ja sitä, millä on väliä, sitä, miltä tuntuu olla tietyssä tilanteessa. Tällöin ”affektiiviset koosteet” ovat subjektivoivia (tunne, fiilis, huomio, orientaatio) ja sosiaalistavia (affiliaatio, kuuluminen, välittäminen, merkityksellisyys). Grossbergin mukaan ensimmäisen ulottuvuuden sovelluksista tehdään usein analyysi, jossa kolme ulottuvuutta sekoittuu tai jossa toisen ja kolmannen ulottuvuuden erityisyyttä ei teoretisoida (esimerkkeinä mm. Patricia Clough ja Brian Massumi).

Suhteuttaessaan käsityksiään ontologis-materialistiseen affektiteoriaan Grossberg pohtii ”uusmaterialismia” yleisemminkin. Hän haluaa nähdä sen hedelmät osana kulttuurintutkimuksen projektia, mutta samanaikaisesti hän esittää varauksia lähilukemalla muutamia analyyseja.

Lyhyesti neljä ongelmakohtaa, jotka Grossberg nostaa esiin:

Ensinnäkin, analyyseissa ei kyetä vastaamaan, miksi valta epäonnistuu jatkuvasti. Niissä vallan nähdään tunkeutuvan yhä syvemmälle yhä tehokkaammin (suoraan ruumiiseen, somaattiselle tasolle jne.).

Toiseksi, analyyseissa sivuutetaan jatkuvuudet ikään kuin yhteiskunta olisi kauneustuotteiden mainontaan verrattava asia, jossa voidaan tehdä tarkka ”ennen ja jälkeen” -raja. Tietysti uuden ylikorostamisella voi olla strategisia tavoitteita ja se voi olla retorinen keino korostaa ilmaantuvia tendenssejä, mutta Grossberg näkee mainittujen analyysien olevan liiaksi sidoksissa kaksinapaiseen ajatteluun, jossa menneen jatkuvuus unohdetaan.

Kolmanneksi, analyysit perustuvat toisinaan hyvin ohuelle empiiriselle työlle. Grossberg muistuttaa, että esimerkiksi Foucault’n uusi empirismi piti sisällään teoriavetoisuudesta ja filosofisuudesta huolimatta paljon arkistotyötä historiallisten aineistojen parissa.

Neljänneksi, uuden käsitteen piiriin sopivia ilmiöitä löytyy kaikkialta. Jos tutkii poikkeustilaa, hallintavaltaa, biopolitiikkaa tai uusliberaalia subjektiutta, analyytikon silmä näkee sitä joka puolella. Ongelmana on käsitteen erityisyyden ja rajojen määrittäminen ja erityisissä konjunktuureissa vaikuttavan vallan kompleksisuuden redusoiminen yhteen avainkäsitteeseen.

On huomattava, että kritiikki ei perustu merkittäviin ontologisiin erimielisyyksiin, vaan jaetut käsitykset nimenomaan pakottavat artikuloimaan erimielisyydet yksityiskohtaisesti. Erimielisyyksissä on kyse myös kiinnostuksen kohteesta. Grossbergia kiinnostaa konjunktuurien analyysi, ja siinä tehtävässä kritiikin kohteena olevat analyysit ovat hänen mukaansa puutteellisia.

Kulttuurintutkimus ei Grossbergin visiossa seuraa uusmaterialistista trendiä, varsinkin kun hänen visionsa ei koskaan ole ollut sitä, mitä kulttuurintutkimus kriitikoiden mukaan on. Mutta kulttuurintutkimus ei myöskään ole uusmaterialismista erillinen tai sen vastainen. Kulttuurintutkimus jakaa paljon yhteistä, mutta pitää kiinni konjunktuurien analyysista, jonka tekemiseen tarvitaan sitä sun tätä työkalua.