maanantai 20. joulukuuta 2010

Sonderkommando

Ei ole ensimmäinen kerta kun joulun aikaan tulee luettua kuvauksia  ja muistelmia Saksan keskitysleireistä. Heräteostoksena poimittu Shlomo Venezian  teos Sonderkommando on mainio, joskaan ei ehkä kaikkein merkittävin muistelu. Miten se voisikaan ylittää 11-vuotiaana luetun Martin Grayn kirjan Kaikkien rakkaitteni puolesta, jota seurasin tarkasti myös kahdeksanosaisena televisiosarjana vuonna 1985? Tai miten se voisi olla tarkempi ja koskettavampi kuin Primo Levin mestarillinen Tällainenko on ihminen?

Venezia on siitä erikoinen tapaus, että hän kertoi tarinansa vasta vanhuksena. Hän ei puhunut aiheesta ennen vuotta 1992. Hänen tarinassaan on lisäksi kaksi tai kolme omintakeista piirrettä.

Ensiksi, Kreikan juutalaisten muistelut eivät ole ainakaan minulle yhtä tunnettuja kuin puolalaisten, ranskalaisten, italialaisten tai unkarilaisten. Venezia on tosin Italian kansalainen, mikä tarkoitti erityisasemaa Kreikassa siihen asti, kunnes Italia pyysi aselepoa syyskuussa 1943 ja irtisanoi liittolaisuutensa Saksan kanssa. Kreikassa saksalaisia pidettiin rehellisinä ja tarkkoina, vaikka hallituksen tiedettiin olevan juutalaisvastainen. Ilmeisesti tämä oli osasyy siihen, että ihmiset uskoivat saksalaisten lupaukset siitä, että miehet pääsevät töihin ja perheet saavat asiallisen kokoisen asunnon. Myös arkielämän puutteen ja vaikeuksien voittaminen vei energian, jota olisi tarvittu asioiden oikean tolan selvittämiseen. Sinisilmäisyys, nälkä ja tietämättömyys – siinä kolme tekijää, jotka tekivät Kreikan juutalaisten siirtämisen ja tuhoamisen helpoksi.

Toiseksi, vain harvat Sonderkommandot jäivät eloon ja vielä harvemmat ovat julkaisseet tarinansa.

Sonderkommandojen tehtävänä oli auttaa tapettavia riisuutumaan, rauhoittumaan ja menemään kaasukammioon. He myös poistivat kultahampaat uhreilta ja leikkasivat heidän hiukset, tyhjensivät kaasukammiot ja tuhkasivat ruumiit (kuten kuvassa). He olivat vihattuja muiden juutalaisten silmissä: heillä oli enemmän ruokaa kuin muilla vangeilla ja he auttoivat vihollista tappamaan juutalaiset. Osa selvinneistä teloitettiin juutalaisten toimesta. Sonderkommandojen tappamiseen natseilla oli kuitenkin kaksi syytä: he olivat juutalaisia ja he olivat silminnäkijöitä.

Hyvä esimerkki siitä, miten Sonderkommandot tiesivät heille varatun kohtalon, on leirillä maahan kaivetut muistilaput, joilla he halusivat kertoa jälkipolville näkemästään.

Keskitysleiriläisten kuvauksissa Sonderkommandoja halveksitaan, ja on heitä pidetty myös yhteistoimijoina. Shlomo kertoo muun muassa siitä, miten he joskus nostivat raskaan luukun, jonne saksalaiset pudottivat kaasukiteet. Hän kuitenkin vastustaa käsitystä, jonka mukaan he auttoivat juutalaisten tuhoamista. Varmasti oli niin, että heidät pakotettiin ja että kieltäytyminen yhteistyöstä tai hidastelu olisi johtanut vain pikaiseen kuolemaan. Aina olisi löytynyt uusi tilalle.

Toisaalta, jos ajatellaan, että aina olisi löytynyt uusi tilalle, se sisältää oletuksen, että leireillä oli vielä huonommassa asemassa olevia. Näin kai olikin, vaikka Shlomo väittää vastaan. Hän nimittäin esittää, että ”muut eloonjääneet kärsivät varmasti nälästä ja kylmyydestä enemmän kuin minä, mutta he eivät olleet koko ajan tekemisissä kuolleiden kanssa”. En kuitenkaan usko, että muiden leiriläisten häpeä selviytymisestä – mikä tarkoitti nälän, kylmyyden, väkivallan ja sairauksien kestämisen lisäksi lähimmäisen kusettamista – on yhtään pienempi (Primo Levi on tässä hyvä esimerkki). Ja myös muut leiriläiset olivat tekemisissä kuolleiden kanssa.

Sonderkommandon asemassa riskit olivat erilaiset. Enemmän ruokaa ja vaatteita, vähemmän väkivaltaa – Shlomo kertoo, kuinka SS-miehet jättivät usein heidät rauhaan, sillä heidän ajateltiin tekevän tärkeää työtä (keskeytyminen olisi hidastanut ruumiiden tuhoamisvauhtia). Toisaalta Sonderkommandojen rooli silminnäkijänä tarkoitti, että heidän eliminoimisesta tuli erityisen tärkeää.

Shlomon tarinassa – ja siinä että se ylipäätään oli mahdollista kuulla – on myös historian mustaa huumoria. Hänen pelastumisensa perustui osittain siihen, että kaasutettavien määrä kasvoi. Täten ”karsintaa” eli joidenkin Sonderkommandojen tappamista vähennettiin. Todennäköisyys karsituksi joutumiseen pieneni, kun heitä tarvittiin enemmän hoitamaan kasvavan ruumiskasan tuhoamista. Shlomo kommentoi: ”Kun minut pantiin Sonderkommandoon, työtä oli niin paljon, ettei ryhmässä tehty yhtään karsintaa.”

Kun Shlomolta kysytään, mitä tuo kokemus on tuhonnut teissä, hän vastaa: ”Elämän. Sen jälkeen en ole ikinä viettänyt normaalia elämää. En ole ikinä voinut sanoa, että kaikki on hyvin.”

On vielä kolmas ulottuvuus, joka tekee Shlomon kuvauksesta erityisen. Nimittäin harvemmin tulee luettua niin sanotusta ”kuolemanmarssista”. Sillä tarkoitettiin leirin evakuoimista seurannutta siirtymistä toisaalle pakkotyöhön. Esimerkiksi Primo Levi kuului niihin, jotka tarkoituksellisesti välttivät kuolemanmarssin. Levi piti sitä ansana, keinona tappaa jäljelle jääneet muualla. Levi jäi leiriin, jonne neuvostojoukot tulivat. Muistaakseni hän myös antaa ymmärtää, että kuolemanmarssilla lähinnä kuoltiin. Shlomo kuitenkin kuuluu kuolemanmarssilta selvinneisiin.

Shlomo ja muutamat muut Sonderkommandot pujahtivat evakuoinnin aikana vankijonoihin ja lähtivät kuolemanmarssille. Heitä ei edes aiottu evakuoida silminnäkijyytensä vuoksi. Matkalla sotilaat kävivät etsimässä ihmisiä, jotka työskentelivät Sonderkommandoina. Kukaan ei tietenkään myöntänyt. Jos tämän uhan selvitti, oli hyvä mahdollisuus selvitä hengissä, sillä Sonderkommandot olivat vahvemmassa kunnossa kuin muut leiriläiset.

Kuolemanmarssilta selvinneet kohtasivat amerikkalaissotilaat. Vielä tällöinkin Sonderkommandoilla oli selviytymisen kannalta etulyöntiasema muihin leiriläisiin verrattuna. He kykenivät paremmin varmistamaan ravinnonsaantinsa. Osa vangeista kuoli nälkään. He myös osasivat säännöstellä ruoka-annoksensa paremman vointinsa vuoksi. Osa nimittäin kuoli siihen, että he söivät liikaa. Aliravittu elimistö ei kestänyt suurta ruokamäärää. Arvion mukaan yli puolet selvinneistä kuoli vapautumista seuranneina viikkoina, yhdet edellä mainittuihin ravinto-ongelmiin, toiset sairauksiin.

Yksi kuvio näissä kuvauksissa toistuu: ihminen ei usko itsekään mitä kykenee tekemään. Tällä tarkoitan erityisesti sitä, että arkielämässä on vaikea kuvitella, miten sotilaat kykenevät kohtelemaan toisia ihmisiä kuvatuilla tavoilla. Lisäksi muiden oli vaikea uskoa leireiltä paenneiden kertomuksia sodan aikana ja myös selvinneiden kuvauksia sodan jälkeen.

*

Shlomo Venezian muisteluissa kerrotaan hiukan myös juutalaisten uskonnonharjoittamisesta. Kenties kiinnostavin uskontoon liittyvä yksityiskohta on kuitenkin keskitysleirillä Shlomon huomaamat tuhkauurnat. Tuhkauurnissa oli vangin numero. Näitä säilytettiin perheille, jotka saattoivat ostaa omaisensa uurnan. Juutalaisia tämä ei tietenkään koskenut, joten menettelytapa on täytynyt koskea leirillä menehtyneitä kristittyjä, vaikkakin uurnassa saattoi olla kenen tahansa tuhkat.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 albumit

Joulukuun puoliväli lähestyy, joten on aika listata vuoden parhaat levyt epämääräisessä järjestyksessä. Vaikka olen mielestäni kuunnellut uutta musiikkia laidasta toiseen, kärkilevyt ovat tyylillisesti kohtuullisen kapealta alalta. Niissä ei myöskään ole itselleni suuria yllätyksiä ja laitoin sinne myös muutaman kestosuosikin. Listan lopussa on toinen lista muutamista kuluneena vuonna mieltä kohottaneista keikoista.

Arcade Fire: Suburbs
Kahden loistoalbumin jälkeen odotukset olivat jossain lattianraon ja tuolinjalan välillä, mutta miten kävikään. Levy olisi ylittänyt korkeatkin odotukset, joten on tehtävä yllätyksetön valinta. Kun astuin Torontossa aamulla levykauppaan unensekaisessa hellehorteessa, mietin sekunnin ajan, että tämä Bon Iver on kyllä mainio, kunnes tajuisin kuuntelevani Arcade Firen rauhallisempaa tuotantoa (Deep Blue). Kun tuokiokuviin lisätään keikka Torontossa, ei voi kuin iloita yhtyeen olemassaolosta ja heidän suosiostaan.

Shearwater: Golden archipelago
Levyn ilmestyessä aloitin yli viikon ajan työpäivät kuuntelemalla tämän kerran läpi. Sitten pääsin toista kertaa keikalla ja siirryin kotikuunteluun, jossa levy on ollut ahkerassa käytössä.

Micah P. Hinson: And the pioneer saboteurs
Keikalla pariin otteeseen nähty Micah on tehnyt noin kolme mainiota levyä ja tämä on tuorein niistä. Moni työpäivä alkoi tällä.

Roky Erickson with Okkervil River: True Love Will Find You in the End
Kaksi helmeä yhdessä ja lopputuloksena yksi kirkas helmi.

The National: High Violet
Yhtyeen kolmanneksi paras albumi, mutta sellaisenaankin yksi vuoden parhaista.

Frog Eyes: Paul’s tomb a triumph
Parasta Bruce Springsteenissä on sen affektiivisuus ja vitaalisuus, siis se, ettei ole synti iloita olevansa elossa. Huonointa pomossa on valtavirtaisuus. Gaslight Anthem jalostaa parhaat puolet punkahtaviksi pophiteiksi. Frog Eyesin uusin levy puolestaan on Beefheartia liikaa kuunnellutta ylikierroksilla käyvää Brucea.  

Archie Bronson Outfit: Coconut
Upean edellisen albumin jälkeen yhtye päätti tehdä jotain erilaista ja onnistui melkoisen hyvin siinäkin. Keikallakin oli viihtyisää.

Beach House: Teen Dream
Yhtyeen paras albumi, joka soi työhuoneessa usein siihen asti kunnes ostin levyn. Sen jälkeen se soi kotona. Keikallakin tuli käytyä.

Giant Sand: Blurry Blue Mountain
Kuinka moni artisti julkaisee uransa parhaimpaan kolmannekseen sijoittuvia albumeita 25-30 vuoden jälkeen? Rolling Stones? Eh, juokaa vaan Koffia vippiaitiossa. Bruce ehkä, mutta ainakin Giant Sandin Howe Gelb onnistui jälleen.

Black Francis: NonStopErotik
Taas uusi albumi, joka ei mullista maailmaa eikä tuo yhtään uutta fania, mutta lämmittää uskollisen ystävän sydäntä enemmän kuin monet nuoremmat virittelijät.

Eels: End Times / Tomorrow
Vuoden aikana kaksi levyä tehnyt Eels on siirtynyt omaan kategoriaan päässäni: pidän kovasti vaikka tekeleet olisivat oikeasti vain ihan kivoja.

Niille, joilla on tolkuttomasti vapaa-aikaa, suosittelen tutustumista vaikkapa seuraaviin mennyttä vuottani myönteiseksi värittäneisiin albumeihin:

The Duke & the King: Long Live / Midlake: The Courage of Others / Grinderman: 2 / Dangermouse & Mark Linkous: Dnots / Erland and the Carnival: I / The Parting Gifts: Strychnine Dandelion / Secret Cities: Pink Graffiti / Robert Plant: Band of Joy / Les Savy Fav: Root for Ruin / Deer Tick: The Black Dirt Sessions / The Thermals: Personal Life / Black Keys: Brothers / Besnard Lakes: are the roaring night / Band of Horses: Infinite Arms / Legendary Shack Shakers: Agri-Dustrial / Teenage Fan Club: Shadows / Mulatu Astatke: Mulatu Steps Ahead / The Fall: Your Future Our Clutter / MGMT: Congratulations / Dan Sartain: Lives / Laura Veirs: July Flame / Tunng: and we saw the land / Yeasayer: Odd blood / Tamikrest: Adagh / Phosphorescent: Here’s to Taking it Easy / Crystal Castles: II / Vampire Weekend: Contra / Titus Andronicus: The Monitor / New Pornographers: Together / The Hold Steady: Heaven is Whenever / Ganglians: Monster Head Room / Television Personalities: A memory is better than nothing / John Grant: Queen of Denmark / Ratatat: LP4 / Rowland S. Howard: Pop Crimes / Damien Jurado: Saint Barlett / 80s Matchbox: Blood & Fire / Black Mountain: Wilderness Heart / Gaslight Anthem: American Slang / Surfer Blood: Astro Coast / Serafina Steer: Change is Good, Change is Good / Jello Biafra: The Audacity of Hype

Ja ne keikat. Voi olla, että näin parempiakin, mutta tässä syystä taikka toisesta mieleenpainuvimmat keikat:

7. New Model Army (Leeds). Erikoisen keikkakokemuksen vuoksi. Olen kirjoittanut tästä keikasta aikaisemmin.
6. Shearwater (Leeds). Yhtye on kasvanut yhdeksi suosikiksi niin keikalla kuin levyllä.
5. Archie Bronson Outfit (Leeds). Kun kerran jäi näkemättä peruutuksen vuoksi, nyt tehty paikkaus jäi mieleen.
4. The Low Anthem (Leeds). Kauniit folk-kappaleet saivat rinnalleen vahvaa juurihoitoa bändiltä, jonka taitoa voin vain ihastella.
3. Swans (Leeds). Kun ei paljon odota, voi yllättyä. Volyymi oli huipussa ja alaäänet värisyttivät kireitä farkkuja. Kokemus isolla kirjaimella.
2. Duke and the King (Leeds). Menin väsyneenä ja matalin odotuksin, lähdin väsyneenä ja hämmästyneenä. Teknisesti taitava ja äärimmäisen kauniisti soiva yhtye.
1. Arcade Fire (Toronto). Vuoden paras keikka kokonaisuutena, vaikka yllätysmomentti jäi puuttumaan. Hyvin vietetty vapaapäivä Toronton olympiasaarella.

Lopuksi tietovisailijoille pähkinä purtavaksi: mikä yhdistää Shearwateria ja Swansia?

torstai 9. joulukuuta 2010

Imperialismin hokema

Divarikierrokselta tarttui taas mukaan kaikenlaista luettavaksi kelpaavaa. Yleensä ostaessani nipun käytettyjä teoksia, luen yhden välittömästi ja muut joskus myöhemmin (tai en koskaan). Tällä kerralla lukukohteeksi valikoitui Noam Chomskyn Imperial Ambitions (Keisarilliset kunnianhimot). Eikä Chomsky pettänyt tälläkään kerralla, varsinkin kun tapani lukea häntä on valikoiva, ns. rusinat pullasta -menetelmä.

Chomskyn teoksista saisi koottua aika monta argumenttia ja esimerkkiä, joilla haastaa käsitys Yhdysvaltain pitkäkestoisesta (ulko)politiikasta. Yhdet pitävät mahtimaan toimintatapojen ongelmallisuutta itsestään selvänä, mutta kun juttelee erilaisten ihmisten kanssa, voi huomata, että moni pitää Yhdysvaltoja maailman hyväntekijänä.

Sen sijaan että listaisin syntejä, nostan esiin yhden kiinnostavan ulottuvuuden, jota Chomsky kutsuu imperialismin toistuvaksi hokemaksi. Se tarkoittaa ajatusta siitä, että alistajat kokevat olevansa tai ainakin väittävät olevansa alistettuja, ja siksi on alistamisella on pelastettava ”meidät”.

Sotilaat kiduttivat irakilaisia, koska he olivat monien yhdysvaltalaisten mielikuvituksissa iskeneet ensiksi (syyskuun 11.). Reagan puhui meitä köyhiä alistavista sosiaaliapukuningattarista, mustista naisista, jotka ajelevat Cadillaceilla nostettuaan valtion tukia. Lyndon Johnson perusteli ilmavoimien tärkeyttä sillä, että ”taskuveitsellä varustautuneet keltaiset kääpiöt” (kiinalaiset) olivat uhka, joka oli voittamaisillaan meidät. Intiaanit, kuten tunnettua, olivat armottomia ja raakalaismaisia villejä. 

On huomattava, että imperialistiset merkitysjärjestelmät ja retoriikka eivät rajoitu niihin maihin, jotka ovat välittömimmin olleet kolonialismin ja imperialismin toteuttajia. Esimerkiksi suomalaisen median kuvastot islamista ja Afrikasta ovat molemmat värittyneitä kolonialistisin ja imperialistisin merkityksin. Nykypäivän Suomessa ”imperialismin hokema” sopii moniin käsityksiimme maailmanpolitiikasta ja kotimaan kontekstissa ainakin maahanmuuttokritiikkiin ja vieraan pelkoon, joskin konkreettiset toimet ovat melko kaukana niistä käytännöistä, joita kolonialistit ja imperialistit toteuttivat ja toteuttavat edelleen. Maahanmuuttajat uhkaavat meitä, joten meidän on pelastettava itsemme pitämällä heidät kurissa. Täytyy suojella pientä Suomea, jotta järjestäytynyt rikollisuus ei ota maatamme haltuun romanialaiskerjäläisten avulla.

Chomsky hahmottelee monet ajatuksensa yhdenlaisen mediakritiikin keinoin. Kahvipöydän mediakritiikkiä harjoitin, kun Sunnuntaisuomalaisen toimittaja Jouko Juutilaisen kirjoittama artikkeli nostettiin Ilkka-lehdessä etusivulle: ”Maahanmuuttajiin onkin salliva asenne”. Itse jutussa otsikoksi nousi väite, jonka mukaan ”Perussuomalaiset eivät olekaan erityisen maahanmuuttokriittisiä.” (5.12.2010) Uutinen oli niin kiinnostava, että seuraavan päivän lehdessä Perussuomalaisten vähäistä maahanmuuttokriittisyyttä pohdittiin pääkirjoituksessa (6.12.2010).

Perussuomalaisten asenteita koskeva väite saattoi tulla tutkija Kimmo Grönlundilta. Silti kun katsotaan, mitä kysyttiin ja vastattiin, on todettava, että väite on vähintään erikoinen.

Kyselyssä pyydettiin vastaamaan asteikolla 0-10 ”Missä määrin maahanmuuttajien pitäisi sulautua suomalaiseen tapakulttuuriin?” Yksi ääripää oli ”Maahanmuuttajien pitää täysin omaksua suomalainen tapakulttuuri ja muuttua kaikin puolin mahdollisimman suomalaisiksi” (nolla) ja toinen oli ”Maahanmuuttajien ei tarvitse muuttua kulttuuriltaan ja tavoiltaan suomalaisiksi kunhan he pystyvät käytännössä toimimaan suomalaisen yhteiskunnan ja työelämän mukaisesti” (kymmenen).

Olen testannut väitettä muutamilla ihmisillä, joita pidän kohtuullisen varautuneina ja jopa maahanmuuttokriittisinä. He vastasivat, että toki omia tapoja saa pitää, mutta vain ja ainoastaan Suomen lakien puitteissa. Näin ollen toinen laita (nolla) on melkoisen äärimmäinen näkökulma. Persujen vastaukset ovat kohdassa numero neljä, mikä tarkoittaa erittäin maahanmuuttokielteistä kantaa, toisin kuin tutkija Grönlund tai toimittaja Juutilainen esittävät. Jopa Kristillisdemokraattien alle 5.5 on selvä kielteisen kannan osoitus. Vasemmiston 7, RKP:n lähes 8 ja Vihreiden hieman yli 8 ovat kyselyssä lähimpänä toista laitaa.

Jos Perussuomalaisten kanta ei ole ”erityisen maahanmuuttokriittinen”, väitteen puolustajat voisivat kertoa, mikä olisi. Sekö, että lakien noudattamisen ja käytännön elämän toimivuuden lisäksi  maahanmuuttajien pitäisi värjätä kasvonsa valkoiseksi, kuunnella heviä ja uhota, kuinka Suomi tuo kultaa seuraavista jääkiekon MM-kisoista? Tai vaihtoehtoisesti voi osallistua eukonkantoon ja tangomarkkinoille. Tai kurvailla potkukelkalla talvipakkasella ilkosillaan tölkki karjalaa kyytipoikana.

Sanottakoon kuitenkin, etten usko Perussuomalaisten kannatuksen nousun perustuvan maahanmuuttoa koskeviin kysymyksiin. Siitä aiheesta Risto Heiskala kirjoitti pätevän ja tiiviin analyysin Helsingin Sanomien vieraskynässä 15.11.2010.