torstai 20. lokakuuta 2011

Michel Onfray kävi täällä

Ranskalaisfilosofi Michel Onfray piti vierailuluennon Turussa. Paikalle oli saapunut yllättävän paljon kuulijoita. Aiheena oli ”Ajatuksen elämäkerta”. Se pidettiin ranskaksi ja tulkattiin suomeksi.

Onfrayn viesti oli, ettei filosofiaa pitäisi tarkastella vain teoksiin tukeutuen – ainakaan siten, että ajatuksien ajatellaan syntyneen tyhjästä. Sen sijaan filosofiaa on tutkittava ottaen huomioon tekstit, kontekstit, kirjeenvaihto, filosofin elämä jne. Viestillä on selvin kaikupohja akateemisen filosofian opinto-ohjelmissa, mutta toisaalta muilla aloilla tällaista tutkimusta on tehty pitkään. Tosin sillä ei aina ole katsottu olevan riittävää filosofista sisältöä. Ilmeisesti Onfray haluaa nähdä näiden perinteiden parhaat puolet yhdessä.

Luennolla Onfray rakensi tarinan kaksinapaisesta filosofiasta. Hallitseva perinne on platoninen, dualistinen ja idealistinen, kun taas hänen esiin kaivamansa vastakertomus on epikurolainen, monistinen ja materialistinen. Tällä jäsennyksellä käytiin läpi länsimaisen filosofian historiaa esisokraatikoista moderniin Eurooppaan (enimmäkseen Ranskaan).

Keskustelussa Onfray paikansi itsensä poliittisesti Pierre Proudhonin 1800-luvun anarkistiseen perinteeseen ja totesi, että nykypäivän filosofeista (lue: ranskalaisista filosofeista) Bernard Henri-Lévy ja Alain Badiou ovat haastavimmat vaihtoehdot hänen jutuilleen.

Kaiken muun ohessa Onfray puhui tovin Jean Meslieristä, joka on yksi varhaisia ateisteja. Hänen teoksensa julkaistiin postuumisti vuonna 1729. Kävi ilmi, että pappi suhtautui kielteisesti kaikkeen uskonnollisuuteen. (Toisin kuin luennolla esitettiin, Meslier ei ollut julkiateisti.) Tämä Onfray onkin itselleni tutuin. Hänen uskontokriittinen teos Traité d’athéologie julkaistiin vuonna 2005 ja se on käännetty englanniksi nimillä Atheist Manifesto ja In Defence of Atheism. Alkuperäisessä julkaisussa on termi ”ateologia”, joka on otettu Georges Bataillelta, mutta Onfray käyttää sitä aivan eri tavalla.

Onfrayn uskontokriittinen teos poikkeaa angloamerikkalaisesta ”uusateismista”. Se on vasemmistolaisempi, ranskalaisempi ja nietzscheläisempi. Siinä on ongelmia eikä sen suhtautumista uskontoon voi pitää tasapuolisena, mutta populaariteokseksi se tarjoaa kohtuullisen helpon tavan tutustua ranskalaiseen ateismin perinteeseen. Onfrayn kritiikki kohdistuu vain Lähi-idän monoteistisiin perinteisiin. Hänelle ei kuitenkaan riitä Jumalan olemassaolon kieltäminen vaan hän kirjoittaa myös sekularismin dekristillistämisestä. Tällä hän tarkoittaa, että emme voi vain hylätä jumalauskoa ja jättää yhteiskunnallisia instituutioita ja kulttuuria rauhaan, sillä nekin lepäävät nykyisessä muodossaan juutalais-kristillisen perinteen varassa.

Yksi Onfrayn myöhäisempi teos on Le Crépuscule d’une idole: L’Affabulation freudienne (2010). Se on käännetty saksaksi suorasukaisemmalla nimellä: Anti Freud. En ole lukenut teosta, mutta mitä olen ymmärtänyt lehtihaastattelun perusteella, lähestymistapa on erikoinen siinä mielessä, että ranskalaisfilosofien Freud-kritiikki ei ole yleensä perustunut väitteeseen Freudin epätieteellisyydestä. Ainakin 1970-luvulla ranskalaisfilosofien kritiikki painottui psykoanalyysille langenneeseen tehtävään vakiintuneiden valtarakenteiden tukijana eikä niinkään sen epätieteellisyyden todisteluun. Lisäksi äänekkäistä kriitikoista esimerkiksi Deleuze ja Guattari ammensivat Freudilta paljon.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Hainesin toiset muistelmat

Luke Hainesin ensimmäinen muistelukirja Bad Vibes ilmestyi 2009. Se oli riemastuttava tilitys muusikolta, jolla oli takana loistava tulevaisuus. Melkein brittipopin keulakuvapojaksi nostettu Haines varmisti omilla ratkaisuillaan, ettei hänestä ja johtamastaan Auteurs-yhtyeestä tullut niin suuri tähti kuin Sueden Brett Andersonista, Blurin Damon Albarnista, Oasis-veljeksistä tai Pulpin Jarvis Cockerista.

Bad Vibes päättyy vuoteen 1997. Post-Everything: Outsider Rock and Roll (2011) on toinen teos, joka jatkaa siitä. Sekin on nautinnollista luettavaa, mutta Hainesin elämästä on tullut hiukan tylsempää, ja hänen tyylinsä terävyys alkaa rakoilla samassa suhteessa. Jos Bad Vibes saattoi upota lähes kenelle tahansa lukijalle, Post-Everything vaatii toimiakseen jonkinlaista kiinnostusta Hainesin yhtyeisiin (Auteurs, Black Box Recorder) ja sooloprojekteihin.

Jos Bad Vibes oli grumpy old man -tyylin suvereeni taidonnäyte, Post-Everythingiä lukiessa tulee paikoitellen epäily, että Haines on sittenkin pohjimmiltaan katkera. Myöskään Hainesin kokeilut fiktion ja muistelujen sekoittamisessa eivät ole parasta antia. Sama muuten pätee Fallin Mark E. Smithin muutoin ratkiriemukkaaseen Renegadeen.

Hainesin otsikko viittaa populaarimusiikin terminaalivaiheeseen, aikaan, jolloin ei enää tule uutta. Kokemus ei ole yksin hänen, mutta silti jää vaikutelma, että kyse on iästä: kun tulee tiettyyn ikään, joutuu ponnistelemaan nähdäkseen ja kokeakseen populaarimusiikin trendivaihtelut jonakin mullistavana ja kiehtovana.

Edellisistä huomioista huolimatta Haines on edelleen yksi kiinnostavimmista kirjoittavista muusikoista. Hänen huomionsa musiikkibisneksestä, populaarimusiikista ja englantilaisuudesta sekoittuneena hänen (suosion kannalta) itsetuhoisiin ratkaisuihin muodostavat kirjan, jota voisi lukea pitkään, mikäli takakansi ei tulisi niin nopeasti vastaan.

Hainesin projekteista opitaan kaikenlaista. Auteursin viimeinen levy tehtiin levytyssopimuksen vuoksi. Yhtyeen ei ollut edes tarkoitus jatkaa sen jälkeen. Black Box Recorder kolkutteli suurempaa suosiota esiintymällä Top of the Popsissa, mutta muuten yhtye teki kuuden vuoden aikana vain noin 20 keikkaa. Kirjasta käy ilmi, miksi soololevy Oliver Twist Manifestosta kuultaa kiinnostus hip-hopiin.

Suuri osa muistelusta rakentuu kissa ja hiiri -tyyppiselle leikille levy-yhtiön ennakkojen saamisesta ja täyttämättömien odotusten selittelystä uusien ennakkojen saamiseksi. Tähän kehykseen istuvat Hainesin ideoimat markkinointikampanjat. Kaava on suunnilleen se, että mitä typerämpi idea, sitä todennäköisemmin pr-osastossa innostutaan siitä. Haines esimerkiksi lanseerasi viikon mittaisen kansallisen poplakon. Siihen kuului pidättäytyminen levyjen ostamisesta. Tietenkin Hainesin oma levy julkaistiin lakon aikana. Sitä voisi kutsua markkinoinniksi ja anti-markkinoinniksi samassa paketissa.

Hainesin asennetta kuvaa hyvin valinta Black Box Recorderin singleksi. Kauniin Child Psychologyn kertosäe kuuluu: ”Life is unfair / Kill yourself or get over it”. Jatkuvaa radiosoittoa oli turha odottaa. Haines kirjoittaa, ettei kertosäe ole sen mukainen, että koulutytöt laulaisivat sitä bussin yläkerroksessa. Paitsi jos koululaiset ovat Village of the Damnedista (kuvassa).

Post-Everything päättyy vuoteen 2005. Jos Haines kirjoittaa kolmannen muistelmateoksen, siihen ei taida olla tähän päivään mennessä kertynyt erityisen kiinnostavaa materiaalia. Haines on ollut poissa otsikoista ja tehnyt viimeisten vuosien aikana pari soololevyä. Uusikin on tulossa, mutta niistä tuskin on paljon yleisesti mielenkiintoista kerrottavaa. Myöskään minun näkeminen ensimmäistä kertaa Hainesin keikkayleisössä ei oletettavasti yllä edes maininnan tasolle. Luke on kuitenkin tarinankertoja, englantilaisuuden tarkkailija ja tulkitsija, joten ehkä seuraavissa muistelmissa on vähemmän omakohtaista.

Mainittakoon myös kuriositeettina, että Haines hehkuttaa useaan otteeseen Black Sabbathin neljää ensimmäistä levyä.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Silmänkääntötemppuja

Pidän Tuomas Nevanlinnan esseekirjoja ajatuksia herättävinä. Hänen yhteistyönsä Jukka Relanderin kanssa on ollut vähintään viihdyttävää ja joskus älyllisesti stimuloivaa. Päätin pitkän empimisen jälkeen lukaista heidän yhteisteoksen Uskon sanat (2011). Siinä tekijät kirjoittavat kristinuskosta näkökulmasta, joka on tuttu mannermaisen filosofian harrastajille. Koska olen pitänyt Nevanlinnan ”tiedepalstaskientismiin” kohdentuvaa kritiikkiä kohtuullisen osuvana, en mitenkään vierastanut kirjoittajien kristinuskolle myötämielistä otetta.  

Teosta hallitsee Nevanlinnan metodi: otetaan jokin laajalle levinnyt kristillinen olettamus tai käsitys, käännetään sitä, puristetaan siitä uudenlainen tulkinta ja väitetään sitä kristinuskon perustavaksi ajatukseksi. Toisin sanoen, kyseenalaisia käytäntöjä toteuttanut ja osittain edelleen ylläpitävä perinne saadaan sopivalla valikoinnilla näyttämään parhaat puolensa, vaikka niitä puolia ei olisi käytäntöön laitettu. Näin kristinusko tulee muotista lähes tunnistamattomana, mutta monille älyköille hyväksyttävämpänä.

Tätähän esimerkiksi Agamben, Badiou ja varsinkin Žižek ovat tahoillaan tehneet, sillä erotuksella, että filosofien horisontissa on politiikka, valta ja kapitalismi. Akateemiset supertähdet esittävät kristinuskosta tulkintoja, jotka voisivat toimia vasemmistolaisen politiikan tukena. Kotimaiset julkkisälyköt esittävät kristinuskosta enimmäkseen tulkintoja, jotka voisivat toimia kristinuskon ja kirkon tukena.

Aikaisemmissa Nevanlinnan teoksissa tämä yleinen menetelmä, jota on sovellettu melkein mihin tahansa aiheeseen, on ollut raikas ja osuva. Nyt se tuntuu puuduttavalta silmänkääntötempulta. Sillä vaalitaan Raamatusta valikoituja ja tulkittuja ideoita, mutta samalla suljetaan empiria (kristinuskon historia ja käytäntö) pois kiinnostuksen kohteista.

Relander säestää keskustelua. Kun hän tai dialogipartnerinsa pääsee käsittelemään sitä, mitä he kutsuvat gnostilaisuudeksi tai New Age pietismiksi, toistetaan papukaijana Žižekin heittoja aiheesta. Omia ajatuksia ei ole juolahtanut mieleen. Žižekin konstruktiot sen sijaan otetaan vastaan hyväksyvästi ja kritiikittömästi, vaikka gnostilaisuuden tai New Agen tuntemus ei kuulu Slavoj’n vahvuuksiin. Mutta se ei Relanderia haittaa, kunhan kristinuskosta ei kirjoiteta samalla tietämättömyyden ja pinnallisuuden tasolla. Gnostilaisuuden ja New Agen konstruktiolla on retorinen funktio: naurettavaksi tekeminen saa kristinuskosta tislatut ideat näyttämään hyväksyttävämmiltä.

Kirjoittajat voisivat kysyä itseltään, miksi lukija ottaisi heidän kristinuskoa koskevat sinänsä monimuotoiset pohdinnat vakavasti, jos he rakentavat olkiukkoja kaikesta muusta.  Kustantajan näkökulmasta voi toivoa, että lähestymistapa on kohdeyleisölle tuore. Itse en jaksa enää vaivautua penkomaan perusteellisesti tällaisille asetelmille rakentuvista kirjoista. Teoksessa saattaa olla jokin kiinnostava ajatus, mutta sen löytämistä vaikeuttaa pikainen puutuminen viholliskuvien pinnallisuuteen. Varmasti kaikenlaista jännää löytyisi sopivalla tislauksella myös ei-kristillisistä traditioista, jos ryhtyisi toimeen.

Kirja onkin pullollaan vahvoja väitteitä. Perustelut ovat usein ohkaisia ja perustuvat jonkin idean kehittelyyn vailla kosketusta käsiteltävänä olevan asian tai aiheen konkreettisiin ilmenemismuotoihin. Kenties Uskon sanat asettuu kuitenkin ihan hyvään valoon, jos sitä verrataan muihin viimeaikaisiin uskontoa, Jumalaa ja uskonnollisuutta pohtiviin suomalaisiin keskustelukirjoihin.

Tylsistyin lopullisesti siinä vaiheessa, kun Nevanlinna intoutuu kertomaan, miksi uskontotiede ei sovi kristinuskon tarkasteluun. Hänen mukaansa uskontotieteen neutraalisuudesta (siis siitä, ettei lähtökohtaisesti oteta kantaa uskontojen totuusväittämiin, vaan analysoidaan uskontoja) seuraa asettuminen vanhojen myyttien puolelle kristinuskoa vastaan.

Jos Nevanlinna vaivautuisi tutustumaan vertailevan uskontotieteen opinalan muodostumiseen, hän oppisi, ettei kristinusko asettunut vertailuissa pohjimmaiseksi, vaan kaiken kruunuksi. Uskontotiede on – toisin kuin Nevanlinnan kuvittelussa – alkuvaiheissaan pikemminkin tukenut kristillistä imperialismia kuin romantisoinut jaloista villeistä. Mutta tästä ei tarvitse välittää, kun on niin kiire olla nokkela sanaseppo. Riittää, kun on nokkela. Riittää, kun sanoo: ”teesini on tämä” ja jatkaa lausetta sopivalla sutkauksella. ”Teesin” suhdetta todistusaineistoon ei pahemmin pohdita. ”Teesi” on tällöin usein väittämä tai ideanpoikanen, jonka rahvaanomaisempi vastine olisi ”tulipa mieleeni tällainen juttu, mitäpä siihen sanot?”.

Lukija haukottelee.

Relander painottaa jälkisanoissa, että uskontoja on opiskeltava. Kieltäytymällä ei voiteta mitään. Jos tekijät ovat tosissaan sitä mieltä, mitä kirjoittavat uskontotieteestä (mitä en usko, sillä oletan heidän olevan vain nokkelia), olisi kiinnostavaa kuulla, mistä näkökulmasta uskontoja olisi opiskeltava. Uskovanko?