sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Vuoden albumit 2011

Joulukuun perinteisiin kuuluu vuoden albumien listaaminen. Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hankala. Olen kuunnellut niin paljon vanhaa musiikkia, että osa tuoreista julkaisuista on jäänyt parin kuuntelukerran varaan. Siksi alla oleva kooste on nyt enemmän dokumentti siitä, mitä tuli kuunneltua, kuin perusteellisesti valikoitunut parhaiden lista. Se on myös muistilista, jota tulee vilkaistua, kun valikoi kuunneltavaa.

Kokoamani listan jatkuva joiku on seuraava: ”Edellinen oli parempi.” Ehkä aina ei tarvitsisi verrata, mutta kun jostain on pitänyt, niin se on usein peruste uuden albumin kuunteluun.

Vuoden aikana pääsi ostamaan taas Black Francista ja Luke Hainesia. En viitsi laittaa niitä parhaiden joukkoon, vaan sijoitan tähän alkuun, arvostelun ulkopuolelle:

Black Francis: The Golem
Black Francis: Abbabubba
Paley & Francis: s/t

The Golem on teemalevy ja Abbabubba kokoelma b-puolia ja harvinaisuuksia. Paley & Francis on kimppalevy. Mikään niistä ei mullista musiikkimaailmaa. Faniasteikollakin ne jäävät alempaan keskikastiin. Toki niistä löytyy muutama helmi.

Luke Haines: 9 ½ Psychedelic Meditations on British Wrestling of the 1970s and Early 1980s

Haines julkaisi teemalevyn brittiläisistä painijoista. Parilla kuuntelulla en nosta sitä artistin edellisten huipputuotosten tasolle, mutta en moiti.

Kuuntelematta on taas levyjä, jotka varmaan listalle uppoaisivat. Näihin kuuluvat The Fallin Ersatz GB, Tom Waitsin Bad as Me ja Black Keysin El Camino. Myös Mountain Goatsin All Eternals Deck on jäänyt paitsioon, vaikka olenkin kuullut osan kappaleista keikalla.


Eniten innostivat:

The Low Anthem: Smart Flesh
-Aina taitava, useimmiten kaunis ja halutessaan rujo yhtye. Boeing 737 on vuoden parhaita biisejä ja vanhassa pastatehtaassa äänitetty levy on uusi sulka bändin hattuun, mutta myös lupaus tulevista merkkiteoksista.

PJ Harvey: Let England Shake
-Odotukset olivat lähes nollassa, mutta ensi tahdit muuttivat tilanteen: kenties Harveyn paras levy.

Felice Brothers: Celebration, Florida
-The Bandin nykyaikaan päivittänyt yhtye muutti sointiaan rumpali Simon Felicen keskittyessä The Duke and The Kingiin ja sooloiluun, mutta ei karkottanut ainakaan minua kuuntelijoiden joukosta.

Bon Iver: s/t
-En ole kuunnellut niin paljon, että nostaisin edellisen levyn tasolle, mutta teos on kevyesti vuoden kärkikastissa.

Tamikrest: Toumastin
-Tinariwenin peesissä nousseen yhtyeen albumi tuntuu raikkaalta kun isoveljeen on jo tottunut.

Battles: Gloss Drop
-Valtaosa hipstereistä odotti Kanye Westiä lavalle ja unohti Flow’n parhaan keikan. Myös levy on mainio.

The Lucky Strikes: Gabriel, Forgive My 22 Sins
-Minulle uusi tuttavuus, mukana banjo, trumpetti ja yksi vuoden biiseistä, The Boxer, the Bribe and a Father.

J Mascis: Several Shades of Why
-Tämä ei ole Dinosaur jr, mutta jokseenkin odotustenvastaisesti se toimii erinomaisesti.

The Unthanks: Last
-Nyt harmittaa, että erinäisiin tekosyihin vedoten jätin keikat väliin Leedsissä toistuvasti. Sisarusten folk soi kauniisti.

Bill Callahan: Apocalypse
-Callahan ei pettänyt tänäkään vuonna.


Heti perään lisää mainioita levyjä:

The Middle East: I Want that You Are Always Happy [mainio uusi tuttavuus, Jesus… vuoden parhaita biisejä]
Okkervil River: I Am Very Far [edelleen kyllä kiitos]
EMA: Past Life Martyred Saints [F**k California!]
Iron & Wine: Kiss Each Other Clean [hienosta albumista poikkeava mainio keikka Flow’ssa]
Waters: Out in the Light [pidin enemmän Port O’Brienista, mutta tämäkin kelpaa]
Ry Cooder: Pull Up Some Dust and Sit Down [Cooder on tehnyt hyvää jälkeä pitkään]
Stephen Malkmus & the Jicks: Mirror Traffic [taattua, mutta yllätyksetöntä]
Black Lips: Arabia Mountain [Family Tree vuoden parhaita biisejä]
Bodies of Water: Twist Again [vähällä kuuntelulla listalle, kotikutoista mutta siksi lämmittää]
Graveyard: Hisingen Blues [toimii livenä, levylläkin]
Ganglians: Still Living [California Cousins kirsikkana leivoksessa]

Vahvaa perussettiä:

Fleet Foxes: Helplessness Blues [hyvä, mutta ei ylitä upeaa edeltäjää]
Girls: Father, Son, Holy Ghost [pari kuuntelua lisää ja nousisi listalla]
Dave Alvin: Eleven, Eleven [pidän Alvinista päivä päivältä enemmän]
Beirut: Riptide [kyllä kiitos, mutta ei enää yllätä]
David Lynch: Crazy Clown Time [parempi kuin nuivat arvostelut]
Twilight Singers: Dynamite Steps [kaltaiselleni fanille pettymys]
Wild Beasts: Smother [ei ole auennut samoin kuin upea edeltäjä]
Radiohead: King of the Limbs [hyvä, mutta ketä kiinnostaa]
The Decemberists: King is Dead [hyvä, mutta suunta on alaspäin]
Kurt Vile: Smoke Ring for My Halo [hypellä on katetta]
Erland & the Carnival: Nightingale [edellistä on vaikea ylittää]
Wooden Shjips: West [diggailen täysillä, mutta tämä ei tuo uutta]
Handsome Furs: Sound Kapital [pidän, siis lisäkuunteluun]
The War on Drugs: Slave Ambient [arvostelumenestys, parilla kuuntelulla tähän kastiin]
Explosions in the Sky: Take Care x 3 [samaa kuin ennenkin]
Art Brut: Brilliant! Tragic! [jo toisteinen, mutta viehättävä konsepti]
Panda Bear: Tomboy
Feelies: Here Before [odottiko tätä joku? silti kiva paluu]
Jessica Lea Mayfield: Tell Me [poikkeus miesvaltaiselle listalle]
Josh Pearson: Last of the Country Gentlemen [avautuu vai ei?]
Mick Harvey: Sketches from the Book of the Dead [pari kuuntelua lisää jne.]
Low: C’mon
Vieux Farka Toure: The Secret [Alin pojan albumeista ei tarvitse valittaa]
Tinariwen: Tassili [ei enää yllätä kaltaistani fania]
Deer Tick: Divine Providence [OK, rokimpi]
Timber Timbre: Creep on Creepin’ on

Nämäkin ovat hyviä julkaisuja:

Bright Eyes: The People’s Key [pidin niin paljon Oberstin bändilevystä, että tämä ei nouse korkeammalle]
Antlers: Burst Apart [oliko edellinen sittenkin parempi?]
Fucked Up: David Comes to Life
My Morning Jacket: Circuital
Gillian Welch: The Harrow & the Harvest
Sarah Nixey: Brave Tin Soldiers [entisen Black Box Recorder -laulajan toinen ja parempi soololevy]
Thee Oh Sees: Castlemania + Carrion Crawler / The Dream [ihanaa surinaa, purinaa, punkkia ja pörinää]
Marianne Faithfull: Horses and High Heels
R.E.M: Collapse into Now [ei tämä niin huono ole]
Kid Congo: Gorilla Rose [riisuttu ajaton garage toimii aina]
Raveonettes: Raven in the Grave [hieno bändi, suunta alaspäin]
Yuck: s/t [2010-luvun brittinuoret keksivät uudelleen 1990-luvun alun Amerikka-indien]
Asobi Seksu: Fluorescence [edelliset innostivat, tämä tasavahva]
Fight Like Apes: The Body of Christ and the Legs of Tina Turner [edellistä symppaan, tämä vielä vähällä kuuntelulla]
Jonathan Wilson: Gentle Spirit
TV on the Radio: Nine Types of Light [edelliset avautuivat paremmin]
Dex Romweber Duo: Is that You in the Blue? [Flat Duo Jets parempi]
Metronomy: The English Riviera
Gregg Allman: Low Country Blues
Feist: Metals [The Reminder upposi heti, tämän kanssa vielä ihmetellään]
Vaccines: What Did You Expect? [aina joku nuorison suosikki pitää saada mukaan]
Horrible Crowes: Elsie [pari onnistunutta, mutta minulle Gaslight Anthem, kiitos]
Primus: Green Naugahyde [Keikalla tuli hiki paikallaan seisomisesta, levyyn ei kohdistunut odotuksia, mutta ne ylittyivät]

Tuollaisiakin tuli kuunneltua ihan mielellään:

Eddie Spaghetti: Sundowner [Eddie Supersuckersista sooloili. Kiitos, mutta mieluummin bändi]
Ladytron: Gravity the Seducer [jaksaako enää kiinnostua…]
Cass McCombs: Wit’s End + Humor Risk [välillä onnistuneita biisejä, osa keskinkertaisia]
Wanda Jackson: The Party Ain’t Over [mieluummin nuori kuin varttunut Wanda, mutta silti]
Thurston Moore: Demolished Thought
Ulver: Wars of the Roses [kulttibändi, levy keskitasoa]
Anna Calvi: s/t [hypeä heikompi, mutta listalleni tervetullut]
Alison Krauss: Paper Airplane
Diagrams: Black Light [Tunngissa soittaneen miellyttävä levy, joka ei nouse Tunngin edelle]
Mike Watt: Hyphenated-Man
Bob Hund: Det överexponerade gömstället [kiva keikka Ruisrokissa, levy ei yhtyeen paras]
The Horrors: Skying [yrittävät keksiä itsensä uudelleen joka levylle, silti ei osu ihan napakymppiin]
Mogwai: Hardcore Will Never Die, but You Will [taas yksi levy, joka ei muuta hienon yhtyeen kurssia]
Social Distortion: Hard Times and Nursery Rhymes [ei kaiken odotuksen arvoinen, vaikka upea bändi onkin edelleen]
Lykke Li: Wounded Rhymes [onhan tämäkin ihan kiva]
William E. Whitmore: Field Songs

Kotimaisia listalle ei päätynyt. Paavoharjun ”Ikkunat näkevät” oli pettymys kollektiivilta, joka ainakin oli Suomen parhaita. En ole ehtinyt kuunnella Joose Keskitalon uutta enkä Kakkahätä-77:n toista pitkäsoittoa. Ville Leinonen teki melko hyvän taidelevyn, mutta edellinen iski syvemmälle. Indiesuosikeista en jaksanut riemastua, vaikka ne eivät huonoilta kuulostaneetkaan (Rubik, Regina, Siinai, Shine 2009, French Films, New Tigers). Asan ”Jou Jou” ei säväyttänyt samoin kuin ”Terveisiä kaaoksesta” ja ”Loppuasukas”. Röyhkän & Mattilan toinen kimppalevy tuntui jäävän kauaksi edellisestä. Plain Riden ”Stonebridge” on kuuntelematta. Silmienvaihtajien levytysten kokoaminen ja julkaiseminen oli vuoden indieteko, mutta sitä ei kelpuuteta uuden musiikin listalle.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Ateismin uusi näkyvyys

On aika mainostaa. Tammikuussa järjestetään Turussa kansainvälinen ”pyöreän pöydän seminaari”, jonka aiheena on ateismin uusi näkyvyys Euroopassa. Tapahtuman osallistujamäärä on rajoitettu, sillä osallistujat tulevat istumaan kirjaimellisesti pyöreän pöydän ympärillä. Koska olen yksi tapahtuman järjestäjistä, mainostan seminaarin yhteydessä olevia yleisötapahtumia, jonne kaikki opiskelijat, tutkijat ja aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita keskiviikkona 18.1.2012 (Arken, Åbo Akademi).

Yleisötapahtumia on kaksi. Niistä ensimmäisessä (klo 13-15) Lancasterin yliopiston lehtori Gavin Hyman kertoo vuonna 2010 ilmestyneestä kirjastaan A Short History of Atheism. Hymanin alustusta seuraa kaksi valmisteltua kommenttia. Ensiksi puhuu Uppsalan yliopiston professori Mattias Martinson ja toiseksi allekirjoittanut.

Toisessa yleisötapahtumassa (klo 15-17) yhdysvaltalainen professori Phil Zuckerman luennoi yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta aiheesta ”mitä tiedämme ateisteista?”.

Sekä Hyman että Zuckerman ovat ateismitutkimuksen kansainvälisiä kärkinimiä. Heidän näkökulmansa aiheeseen ovat kuitenkin painotukseltaan poikkeavia. Siinä missä Hyman on tutkinut ateismin historiaa ja teologisia vastineita koulutetun eliitin aatehistorian tasolla, sosiologi Zuckerman on tutkinut tavallisia uskonnottomia ja ateistisia ihmisiä. Hän on erikoistunut haastattelututkimuksiin, mutta hän yhdistelee tutkimuksiinsa määrällistä tilastotietoa.

Hyman on jo mainitun kirjan lisäksi julkaissut esimerkiksi radikaaliteologiaa käsitteleviä artikkeleja sekä teoksen The Predicament of Postmodern Theology (2001). Hän on myös toimittanut kirjan New Directions in Philosophical Theology: Essays in Honor of Don Cupitt (2004). Hänen teksteistään on suomennettu ”Ateismi uudella ajalla” (teoksessa M Martin (toim.), Ateismi).

Hymanin työssä itseäni kiinnostaa erityisesti kolme seikkaa. 

Ensiksi, hän on tutkinut ateismin historiaa kiinnittämällä huomion ateismiin identiteettinä. Hän ei projisoi menneisyyteen ateismin nykymerkitystä, vaan pohtii, millä tavalla ateismin käsite on muuttunut toisten antamasta pilkkanimityksestä identiteetiksi. 

Toiseksi, hän argumentoi, että moderni ateismi on keskittynyt kiistelemään modernin teismin käsitteen kanssa, sivuuttaen näin sekä esimodernin teologian erilaiset käsitykset että viimeisimmät teologiset kehittelyt. 

Kolmanneksi, Hyman pohtii, miten radikaaliteologian ja radikaaliortodoksian nimillä tunnetut teologiset virtaukset erkaantuvat ateismin ja teismin välisestä vastakkainasettelusta.

Zuckerman on julkaissut esimerkiksi teoksen Society without God (2008). Hän on myös toimittanut kaksiosaisen teoksen Atheism and Secularity (2010), joka antaa ajanmukaista tietoa ateismista ja uskonnottomuudesta uskontososiologisesta näkökulmasta. Zuckermanin uusi kirja Faith No More: Why People Reject Religion (2012) lienee jo markkinoilla. Häneltä on suomennettu artikkeli ”Ateismi: tilastotietoja ja kyselytutkimuksia” (teoksessa M Martin (toim.), Ateismi).

Zuckermanin työssä itseäni kiinnostaa erityisesti kolme seikkaa. 

Ensiksi, hän tekee empiiristä tutkimusta uskonnottomien ja ateistien parissa, haastattelee heitä ja raportoi laajasti näistä ihmisistä. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta sellaista tutkimusta ei ole tehty kovin paljon. 

Toiseksi, Zuckerman yhdistelee laadullisiin aineistoihin määrällistä. Hänellä on käsitys siitä, mitä ateisteista tiedetään tilastotutkimusten perusteella. 

Kolmanneksi, hän on kiinnostunut pohjoismaista ja niiden uskonnottomuudesta. Society without God keskittyy analysoimaan Tanskaa (ja vähän Ruotsiakin), mikä on suomalaisesta perspektiivistä erityisen mielenkiintoista, sillä usein yhteiskuntatieteelliset ateismitutkimukset keskittyvät yhdysvaltoihin tai kommunistisiin maihin. Tätä mielenkiintoa ei poista se, että Zuckermanin teos on kirjoitettu yhdysvaltalaiselle lukijalle – uskonnottomat pohjoismaat muodostavat peilikuvan uskonnolliselle Amerikalle.

Tapahtuma ei ole väittelytilaisuus siitä, ovatko ateistiset tai uskonnolliset kannat tosia vai epätosia, hyödyllisiä vai haitallisia. Tapahtumassa analysoidaan ateismia ja ateisteja humanistis-yhteiskuntatieteellisistä näkökulmista. Jos ateismista ja ateisteista haluaa tietää enemmän kuin mitä julkiset kinastelut ja mediatempaukset kertovat, suosittelen osallistumista.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Pohjoismaista uskonnon ja median tutkimusta

Tukholman pohjoispuolella Sigtunassa järjestettiin kuun vaihteessa pohjoismaisten uskonnon ja median tutkijoiden seminaari Religious Change and Popular Media. Tutkijaverkosto on toiminut useita vuosia. Tällä kerralla mukana oli hieman yli 30 osallistujaa.

Oma roolini oli kommentoida tutkimusprojektia, jossa vertaillaan uskonnon uutisoinnin määrällistä ja teemallista muutosta pohjoismaisissa printtimedioissa.

Printtimedian tutkiminen ei ole kuitenkaan hallitsevassa roolissa Pohjoismaissa tai sen ulkopuolella. Uskonto mediassa -tyyppiset tutkimukset keskittyvät useammin siihen, mitä tapahtuu verkkoympäristössä. Uskonnollisten yhteisöjen mediastrategiat, verkkopalvelut, mediakäyttö ja -sovellukset ovat keskeisiä aihealueita siinä missä elokuvien ja televisio-ohjelmien uskontorepresentaatiot.

Yksi seikka, joka leimaa uskonnon ja median tutkijoita, on suurten teorioiden ja kaikkien jakamien keskustelukehysten puute. Jos huoneeseen laittaa kymmenen uskontososiologia ja pyytää heitä puhumaan sekularisaatiosta, jokaisella on perusteltu käsitys siitä, tapahtuuko sitä, ja jos tapahtuu, niin millä ehdoin ja missä mielessä. Vastaavia teorioita, keskusteluaiheita tai ongelma-alueita on vaikea löytää uskonnon ja median tutkimuksen parista. Toki tällaiset hallitsevat ja vahvat paradigmat voivat olla kahlitsevia, mutta ne myös jäntevöittävät keskustelua.

Uskonnon ja median tutkimisessa on sanotusta huolimatta ainakin pohjoismaisittain katsottuna yksi kandidaatti keskusteluavaruuden yhteiseksi jäsentäjäksi. Stig Hjarvardin käsitystä mediatisaatiosta puitiin myös Sigtunassa. Yksinkertaistetusti mediatisaatio viittaa prosessiin, jossa mediat eivät ainoastaan välitä informaatiota vaan muokkaavat uskonnollisia instituutioita ja niiden toimintamahdollisuuksia. Nyt mediatisaatiota – tai paremminkin siihen liittyviä yksittäisiä väittämiä – pyritään testaamaan empiirisissä tarkasteluissa.

Itse en ole pitänyt mediatisaatiota toistaiseksi omalle työlleni erityisen tarpeellisena kehyksenä, mutta sitä koskevaa keskustelua on hyvä peilata omiin aiheisiin, vaikka aiheet eivät istuisikaan siihen mutkattomasti.

On myös perusteita kannattaa keskusteluavaruuden avoimuutta ja laaja-alaisuutta. Uskonnon ja median tutkimus onkin eräänlainen kohtaamispaikka. Siinä yhdistyvät eri tieteenalat, erityisesti uskontotiede, media- ja viestintätutkimus, kulttuurintutkimus ja sosiologia. Lisäksi yhdeltä tieteenalalta kohtaamispaikkaan saapuvat voivat muotoilla kiinnostuksensa ja tutkimusongelmansa toisistaan poikkeavin tavoin. Tällöin on ymmärrettävää, että vahvojen teorioiden vakiintuminen ei tapahdu hetkessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei erilaisten tutkimusten välillä olisi paljon hyödyllistä keskusteltavaa ja mahdollisuuksia toisilta oppimiseen.

torstai 20. lokakuuta 2011

Michel Onfray kävi täällä

Ranskalaisfilosofi Michel Onfray piti vierailuluennon Turussa. Paikalle oli saapunut yllättävän paljon kuulijoita. Aiheena oli ”Ajatuksen elämäkerta”. Se pidettiin ranskaksi ja tulkattiin suomeksi.

Onfrayn viesti oli, ettei filosofiaa pitäisi tarkastella vain teoksiin tukeutuen – ainakaan siten, että ajatuksien ajatellaan syntyneen tyhjästä. Sen sijaan filosofiaa on tutkittava ottaen huomioon tekstit, kontekstit, kirjeenvaihto, filosofin elämä jne. Viestillä on selvin kaikupohja akateemisen filosofian opinto-ohjelmissa, mutta toisaalta muilla aloilla tällaista tutkimusta on tehty pitkään. Tosin sillä ei aina ole katsottu olevan riittävää filosofista sisältöä. Ilmeisesti Onfray haluaa nähdä näiden perinteiden parhaat puolet yhdessä.

Luennolla Onfray rakensi tarinan kaksinapaisesta filosofiasta. Hallitseva perinne on platoninen, dualistinen ja idealistinen, kun taas hänen esiin kaivamansa vastakertomus on epikurolainen, monistinen ja materialistinen. Tällä jäsennyksellä käytiin läpi länsimaisen filosofian historiaa esisokraatikoista moderniin Eurooppaan (enimmäkseen Ranskaan).

Keskustelussa Onfray paikansi itsensä poliittisesti Pierre Proudhonin 1800-luvun anarkistiseen perinteeseen ja totesi, että nykypäivän filosofeista (lue: ranskalaisista filosofeista) Bernard Henri-Lévy ja Alain Badiou ovat haastavimmat vaihtoehdot hänen jutuilleen.

Kaiken muun ohessa Onfray puhui tovin Jean Meslieristä, joka on yksi varhaisia ateisteja. Hänen teoksensa julkaistiin postuumisti vuonna 1729. Kävi ilmi, että pappi suhtautui kielteisesti kaikkeen uskonnollisuuteen. (Toisin kuin luennolla esitettiin, Meslier ei ollut julkiateisti.) Tämä Onfray onkin itselleni tutuin. Hänen uskontokriittinen teos Traité d’athéologie julkaistiin vuonna 2005 ja se on käännetty englanniksi nimillä Atheist Manifesto ja In Defence of Atheism. Alkuperäisessä julkaisussa on termi ”ateologia”, joka on otettu Georges Bataillelta, mutta Onfray käyttää sitä aivan eri tavalla.

Onfrayn uskontokriittinen teos poikkeaa angloamerikkalaisesta ”uusateismista”. Se on vasemmistolaisempi, ranskalaisempi ja nietzscheläisempi. Siinä on ongelmia eikä sen suhtautumista uskontoon voi pitää tasapuolisena, mutta populaariteokseksi se tarjoaa kohtuullisen helpon tavan tutustua ranskalaiseen ateismin perinteeseen. Onfrayn kritiikki kohdistuu vain Lähi-idän monoteistisiin perinteisiin. Hänelle ei kuitenkaan riitä Jumalan olemassaolon kieltäminen vaan hän kirjoittaa myös sekularismin dekristillistämisestä. Tällä hän tarkoittaa, että emme voi vain hylätä jumalauskoa ja jättää yhteiskunnallisia instituutioita ja kulttuuria rauhaan, sillä nekin lepäävät nykyisessä muodossaan juutalais-kristillisen perinteen varassa.

Yksi Onfrayn myöhäisempi teos on Le Crépuscule d’une idole: L’Affabulation freudienne (2010). Se on käännetty saksaksi suorasukaisemmalla nimellä: Anti Freud. En ole lukenut teosta, mutta mitä olen ymmärtänyt lehtihaastattelun perusteella, lähestymistapa on erikoinen siinä mielessä, että ranskalaisfilosofien Freud-kritiikki ei ole yleensä perustunut väitteeseen Freudin epätieteellisyydestä. Ainakin 1970-luvulla ranskalaisfilosofien kritiikki painottui psykoanalyysille langenneeseen tehtävään vakiintuneiden valtarakenteiden tukijana eikä niinkään sen epätieteellisyyden todisteluun. Lisäksi äänekkäistä kriitikoista esimerkiksi Deleuze ja Guattari ammensivat Freudilta paljon.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Hainesin toiset muistelmat

Luke Hainesin ensimmäinen muistelukirja Bad Vibes ilmestyi 2009. Se oli riemastuttava tilitys muusikolta, jolla oli takana loistava tulevaisuus. Melkein brittipopin keulakuvapojaksi nostettu Haines varmisti omilla ratkaisuillaan, ettei hänestä ja johtamastaan Auteurs-yhtyeestä tullut niin suuri tähti kuin Sueden Brett Andersonista, Blurin Damon Albarnista, Oasis-veljeksistä tai Pulpin Jarvis Cockerista.

Bad Vibes päättyy vuoteen 1997. Post-Everything: Outsider Rock and Roll (2011) on toinen teos, joka jatkaa siitä. Sekin on nautinnollista luettavaa, mutta Hainesin elämästä on tullut hiukan tylsempää, ja hänen tyylinsä terävyys alkaa rakoilla samassa suhteessa. Jos Bad Vibes saattoi upota lähes kenelle tahansa lukijalle, Post-Everything vaatii toimiakseen jonkinlaista kiinnostusta Hainesin yhtyeisiin (Auteurs, Black Box Recorder) ja sooloprojekteihin.

Jos Bad Vibes oli grumpy old man -tyylin suvereeni taidonnäyte, Post-Everythingiä lukiessa tulee paikoitellen epäily, että Haines on sittenkin pohjimmiltaan katkera. Myöskään Hainesin kokeilut fiktion ja muistelujen sekoittamisessa eivät ole parasta antia. Sama muuten pätee Fallin Mark E. Smithin muutoin ratkiriemukkaaseen Renegadeen.

Hainesin otsikko viittaa populaarimusiikin terminaalivaiheeseen, aikaan, jolloin ei enää tule uutta. Kokemus ei ole yksin hänen, mutta silti jää vaikutelma, että kyse on iästä: kun tulee tiettyyn ikään, joutuu ponnistelemaan nähdäkseen ja kokeakseen populaarimusiikin trendivaihtelut jonakin mullistavana ja kiehtovana.

Edellisistä huomioista huolimatta Haines on edelleen yksi kiinnostavimmista kirjoittavista muusikoista. Hänen huomionsa musiikkibisneksestä, populaarimusiikista ja englantilaisuudesta sekoittuneena hänen (suosion kannalta) itsetuhoisiin ratkaisuihin muodostavat kirjan, jota voisi lukea pitkään, mikäli takakansi ei tulisi niin nopeasti vastaan.

Hainesin projekteista opitaan kaikenlaista. Auteursin viimeinen levy tehtiin levytyssopimuksen vuoksi. Yhtyeen ei ollut edes tarkoitus jatkaa sen jälkeen. Black Box Recorder kolkutteli suurempaa suosiota esiintymällä Top of the Popsissa, mutta muuten yhtye teki kuuden vuoden aikana vain noin 20 keikkaa. Kirjasta käy ilmi, miksi soololevy Oliver Twist Manifestosta kuultaa kiinnostus hip-hopiin.

Suuri osa muistelusta rakentuu kissa ja hiiri -tyyppiselle leikille levy-yhtiön ennakkojen saamisesta ja täyttämättömien odotusten selittelystä uusien ennakkojen saamiseksi. Tähän kehykseen istuvat Hainesin ideoimat markkinointikampanjat. Kaava on suunnilleen se, että mitä typerämpi idea, sitä todennäköisemmin pr-osastossa innostutaan siitä. Haines esimerkiksi lanseerasi viikon mittaisen kansallisen poplakon. Siihen kuului pidättäytyminen levyjen ostamisesta. Tietenkin Hainesin oma levy julkaistiin lakon aikana. Sitä voisi kutsua markkinoinniksi ja anti-markkinoinniksi samassa paketissa.

Hainesin asennetta kuvaa hyvin valinta Black Box Recorderin singleksi. Kauniin Child Psychologyn kertosäe kuuluu: ”Life is unfair / Kill yourself or get over it”. Jatkuvaa radiosoittoa oli turha odottaa. Haines kirjoittaa, ettei kertosäe ole sen mukainen, että koulutytöt laulaisivat sitä bussin yläkerroksessa. Paitsi jos koululaiset ovat Village of the Damnedista (kuvassa).

Post-Everything päättyy vuoteen 2005. Jos Haines kirjoittaa kolmannen muistelmateoksen, siihen ei taida olla tähän päivään mennessä kertynyt erityisen kiinnostavaa materiaalia. Haines on ollut poissa otsikoista ja tehnyt viimeisten vuosien aikana pari soololevyä. Uusikin on tulossa, mutta niistä tuskin on paljon yleisesti mielenkiintoista kerrottavaa. Myöskään minun näkeminen ensimmäistä kertaa Hainesin keikkayleisössä ei oletettavasti yllä edes maininnan tasolle. Luke on kuitenkin tarinankertoja, englantilaisuuden tarkkailija ja tulkitsija, joten ehkä seuraavissa muistelmissa on vähemmän omakohtaista.

Mainittakoon myös kuriositeettina, että Haines hehkuttaa useaan otteeseen Black Sabbathin neljää ensimmäistä levyä.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Silmänkääntötemppuja

Pidän Tuomas Nevanlinnan esseekirjoja ajatuksia herättävinä. Hänen yhteistyönsä Jukka Relanderin kanssa on ollut vähintään viihdyttävää ja joskus älyllisesti stimuloivaa. Päätin pitkän empimisen jälkeen lukaista heidän yhteisteoksen Uskon sanat (2011). Siinä tekijät kirjoittavat kristinuskosta näkökulmasta, joka on tuttu mannermaisen filosofian harrastajille. Koska olen pitänyt Nevanlinnan ”tiedepalstaskientismiin” kohdentuvaa kritiikkiä kohtuullisen osuvana, en mitenkään vierastanut kirjoittajien kristinuskolle myötämielistä otetta.  

Teosta hallitsee Nevanlinnan metodi: otetaan jokin laajalle levinnyt kristillinen olettamus tai käsitys, käännetään sitä, puristetaan siitä uudenlainen tulkinta ja väitetään sitä kristinuskon perustavaksi ajatukseksi. Toisin sanoen, kyseenalaisia käytäntöjä toteuttanut ja osittain edelleen ylläpitävä perinne saadaan sopivalla valikoinnilla näyttämään parhaat puolensa, vaikka niitä puolia ei olisi käytäntöön laitettu. Näin kristinusko tulee muotista lähes tunnistamattomana, mutta monille älyköille hyväksyttävämpänä.

Tätähän esimerkiksi Agamben, Badiou ja varsinkin Žižek ovat tahoillaan tehneet, sillä erotuksella, että filosofien horisontissa on politiikka, valta ja kapitalismi. Akateemiset supertähdet esittävät kristinuskosta tulkintoja, jotka voisivat toimia vasemmistolaisen politiikan tukena. Kotimaiset julkkisälyköt esittävät kristinuskosta enimmäkseen tulkintoja, jotka voisivat toimia kristinuskon ja kirkon tukena.

Aikaisemmissa Nevanlinnan teoksissa tämä yleinen menetelmä, jota on sovellettu melkein mihin tahansa aiheeseen, on ollut raikas ja osuva. Nyt se tuntuu puuduttavalta silmänkääntötempulta. Sillä vaalitaan Raamatusta valikoituja ja tulkittuja ideoita, mutta samalla suljetaan empiria (kristinuskon historia ja käytäntö) pois kiinnostuksen kohteista.

Relander säestää keskustelua. Kun hän tai dialogipartnerinsa pääsee käsittelemään sitä, mitä he kutsuvat gnostilaisuudeksi tai New Age pietismiksi, toistetaan papukaijana Žižekin heittoja aiheesta. Omia ajatuksia ei ole juolahtanut mieleen. Žižekin konstruktiot sen sijaan otetaan vastaan hyväksyvästi ja kritiikittömästi, vaikka gnostilaisuuden tai New Agen tuntemus ei kuulu Slavoj’n vahvuuksiin. Mutta se ei Relanderia haittaa, kunhan kristinuskosta ei kirjoiteta samalla tietämättömyyden ja pinnallisuuden tasolla. Gnostilaisuuden ja New Agen konstruktiolla on retorinen funktio: naurettavaksi tekeminen saa kristinuskosta tislatut ideat näyttämään hyväksyttävämmiltä.

Kirjoittajat voisivat kysyä itseltään, miksi lukija ottaisi heidän kristinuskoa koskevat sinänsä monimuotoiset pohdinnat vakavasti, jos he rakentavat olkiukkoja kaikesta muusta.  Kustantajan näkökulmasta voi toivoa, että lähestymistapa on kohdeyleisölle tuore. Itse en jaksa enää vaivautua penkomaan perusteellisesti tällaisille asetelmille rakentuvista kirjoista. Teoksessa saattaa olla jokin kiinnostava ajatus, mutta sen löytämistä vaikeuttaa pikainen puutuminen viholliskuvien pinnallisuuteen. Varmasti kaikenlaista jännää löytyisi sopivalla tislauksella myös ei-kristillisistä traditioista, jos ryhtyisi toimeen.

Kirja onkin pullollaan vahvoja väitteitä. Perustelut ovat usein ohkaisia ja perustuvat jonkin idean kehittelyyn vailla kosketusta käsiteltävänä olevan asian tai aiheen konkreettisiin ilmenemismuotoihin. Kenties Uskon sanat asettuu kuitenkin ihan hyvään valoon, jos sitä verrataan muihin viimeaikaisiin uskontoa, Jumalaa ja uskonnollisuutta pohtiviin suomalaisiin keskustelukirjoihin.

Tylsistyin lopullisesti siinä vaiheessa, kun Nevanlinna intoutuu kertomaan, miksi uskontotiede ei sovi kristinuskon tarkasteluun. Hänen mukaansa uskontotieteen neutraalisuudesta (siis siitä, ettei lähtökohtaisesti oteta kantaa uskontojen totuusväittämiin, vaan analysoidaan uskontoja) seuraa asettuminen vanhojen myyttien puolelle kristinuskoa vastaan.

Jos Nevanlinna vaivautuisi tutustumaan vertailevan uskontotieteen opinalan muodostumiseen, hän oppisi, ettei kristinusko asettunut vertailuissa pohjimmaiseksi, vaan kaiken kruunuksi. Uskontotiede on – toisin kuin Nevanlinnan kuvittelussa – alkuvaiheissaan pikemminkin tukenut kristillistä imperialismia kuin romantisoinut jaloista villeistä. Mutta tästä ei tarvitse välittää, kun on niin kiire olla nokkela sanaseppo. Riittää, kun on nokkela. Riittää, kun sanoo: ”teesini on tämä” ja jatkaa lausetta sopivalla sutkauksella. ”Teesin” suhdetta todistusaineistoon ei pahemmin pohdita. ”Teesi” on tällöin usein väittämä tai ideanpoikanen, jonka rahvaanomaisempi vastine olisi ”tulipa mieleeni tällainen juttu, mitäpä siihen sanot?”.

Lukija haukottelee.

Relander painottaa jälkisanoissa, että uskontoja on opiskeltava. Kieltäytymällä ei voiteta mitään. Jos tekijät ovat tosissaan sitä mieltä, mitä kirjoittavat uskontotieteestä (mitä en usko, sillä oletan heidän olevan vain nokkelia), olisi kiinnostavaa kuulla, mistä näkökulmasta uskontoja olisi opiskeltava. Uskovanko?

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Henry Perowne, fiktiivinen uusateisti?

Ian McEwanin romaanissa Lauantai (Saturday) kuvataan Henry Perownen vuorokautta. Tuo kyseinen lauantai on 15. helmikuuta 2003. Sen aikana Perowne ehtii ihmetellä aamuyöllä lentokoneen laskeutumista Heathrowlle, rakastella vaimonsa kanssa, jumittua liikenteeseen Irakin sotaa vastustavien mielenosoittajien vuoksi, ajaa autokolarin, tulla pahoinpidellyksi, pelata squashia, muistella menneitä, käydä poikansa blues-yhtyeen harjoituksissa, syödä illallista perheensä kanssa, joutua murtautujien väkivaltaisuuden kohteeksi ja lopuksi suorittaa neurokirurgisen toimenpiteen. Viihdyttävä kirja.

Perownen hahmo on nostettu esiin muutamissa uusateismia käsittelevissä teoksissa kaunokirjalliseksi esimerkiksi uusateistisesta hahmosta. Hän on viittäkymppiä lähestyvä hyvin koulutettu valkoinen mies, joka työskentelee Lontoossa neurokirurgina. Hän luottaa vankasti luonnontieteen kykyyn paljastaa ihmiselämän kannalta tärkeät asiat. Vapaa-ajalla Perowne pyrkii ylevöittämään olemassaoloaan taiteiden avulla, joskaan niitä hän ei oikein ymmärrä eikä niiden harrastamiseen ole kunnolla aikaa. Hän lukee vapaa-ajalla mielellään Darwinia, mikäli ehtii. Hän on innostunut tähdistä ja komeetoista. Hän on kohtuullisen tietämätön uskonnoista eikä niihin ole henkilökohtaista kosketusta arkielämässä. Hän pitää uskontoa virheellisenä suhteuttamisharhana, jossa ihminen on kykenemätön hahmottamaan omaa vähäpätöisyyttään realistisesti ja jonka ääripäässä on psykoosi. Hän ei ymmärrä Irakin sotaa vastustavia mielenosoittajia, toisin kuin tyttärensä, joka on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta. Suuren epäilyksen ja inhonkin kohteena on sosiaalinen konstruktionismi ja relativismi. Lisäksi hänellä on epäilevä asenne humanistista psykologiaa kohtaan.

Esimerkiksi Tina Beattie nostaa Perownen hahmon esiin teoksessaan The New Atheists. Beattien mukaan hahmon kautta tutkiskellaan useita uusateistisia teemoja, ideoita ja argumentteja, joskin romaani on monitulkintaisempi ja -kerroksisempi kuin uusateistien myyntimenestykset.

Myös Arthur Bradley & Andrew Tate käsittelevät Perownea ja McEwanin tuotantoa laajemminkin teoksessa The New Atheist Novel. Heidän tulkinnassaan McEwan edustaa erityisesti Lauantaissa kantaa, jossa nykyromaani on yksi keino kamppailla uskonnollista terroria vastaan. McEwanille romaani edustaa sananvapautta, yksilöllisyyttä, rationaalisuutta ja arjen ylittäviä merkityksellisiä kokemuksia. Lisäksi romaanista – ja myös musiikista – tulee palvonnan ja omistautumisen kohde: se tarjoaa tämänpuoleisen kokemuksen elämän suuruudesta, lohdusta, vapaudesta ja jopa pelastuksesta. Romaani tarjoaa (tieteen kanssa sopusointuisen) myyttisen narratiivin, jota tiede ei yksin voi vakiinnuttaa.

Tämä tulkinta näkyy myös siinä, miten päähenkilön arjen turvallisuuden särkevä pikkurikollinen Baxter murtuu kuunnellessaan Perownen kirjallisesti sivistyneen tyttären lausuvan runoa (olisi ollut tarpeettoman osoittelevaa tehdä Baxterista islamisti). Ei ole sattumaa, että runo on Mathew Arnoldin Dover Beach, jossa arjen ihmissuhteista löytyy lohdutus kadonneen uskonnollisen uskon tilalle.

Itse Perowne ei ole kirjallisesti sivistynyt. Hän jopa halveksuu maagista realismia, joka ei oikein istu neurokirurgin maailmankuvaan. Hahmojen erilaisesta suhtautumisesta fiktioon syntyykin jännitekenttä, jossa pohditaan kaunokirjallisuuden mahdollisuuksia toimia uskonnon korvaajana. 

Perownen nostaminen fiktiiviseksi uusateistiksi ei ole sattumanvarainen ratkaisu. McEwan on Christopher Hitchensin hyvä ystävä ja  Hitchensin uusateistinen myyntimenestys Jumala ei ole suuri on omistettu McEwanille. McEwan on julkaissut ateistisia tekstejä ja uusateisteja tukevia kommentteja lehdissä. Hän on täysivaltainen uusateistien keskinäisen kunnioituksen seuran jäsen.

McEwanin omat käsitykset limittyvät monin paikoin Perownen hahmon kanssa, vaikka McEwanin suhde kaunokirjallisuuteen on tietenkin myönteisempää ja monipuolisempaa (tarkka lukija huomaa, että Perowne kritisoi McEwanin romaania Ajan lapsi, The Child in Time). Kuitenkin McEwanin ateismi, islaminvastaisuus ja yleisempi uskontokriittisyys ovat yleisesti tiedossa. Ne hän jakaa uusateistien kanssa. On myös vaikea kuvitella McEwania puolustamassa sosiaalista konstruktionismia ja relativismia neurokirurgi Perownen esittämiä olkiukkoja vastaan.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Uruguay: tilastonikkarin painajainen

Marcel Maussin tunnetun teorian mukaan ei ole olemassa pyyteetöntä lahjaa. Se velvoittaa vastalahjaan. Vastalahja ei saa olla sama kuin ensiksi saatu lahja. Lisäksi lahjan ja vastalahjan välillä täytyy olla ajallinen viive.

Sain eilen lahjan. Tuore julkaisu Uskonto suomalaisten elämässä on satasivuinen, viiden artikkelin tutkimusraportti. Tänään palautan lahjan kirjoittamalla siitä jotain.

Raportti perustuu vuoden 2008 kansainvälisen kyselytutkimuksen tuloksiin. Siinä on ajanmukaista tilastotietoa suomalaisten uskonnollisuudesta kansainvälisen vertailun kautta kaiutettuna. Suosittelen tutustumista, vaikka Suomen osalta tulokset eivät tarjoa järisyttäviä yllätyksiä.

Aloin vilkuilla kaavioita Helsingin rautatieasemalla, kun viimeinen juna oli ennen lähtöä 40 minuuttia myöhässä. Siinä tilanteessa tiesin tilanteen: kiitos valtion rautatiet, tervetuloa lyhyet yöunet, tervetuloa seuraavan päivän väsymys.

Lievästi ärsyyntyneessä mielentilassa aloin etsiä tilastoista kummallisuuksia. Teen sitä kaikissa muissakin tilanteissa, mutta nyt olo oli siihen poikkeuksellisen otollinen. Kohdekin löytyi helposti: ainoana Etelä-Amerikan maana mukaan otettu Uruguay.
 
Yleisesti Uruguayssa pitäisi oleman katolilaisia 47 %, protestantteja 34 % ja uskonnottomia 17 % ja pari jotain muuta. Kyselytuloksia katsomalla selviää, että 47 % vastaajista mieltää itsensä uskonnottomaksi. 33 % katsoo olevansa uskonnollisia ja loput ovat jotain siltä väliltä. Alustava huomio: erittäin korkea uskonnottomuus tällä mittarilla. Päihittää uskonnottomuudessa jopa Norjan, Saksan, Ranskan ja Tanskan. Suomenkin. Mitä ihmettä?

Seuraavassa tilastossa on pommi. Korkeasta uskonnottomuudesta huolimatta peräti 71 % uskoo Jumalaan. Heistä jopa 56 % tietää, että Jumala on olemassa eikä epäile sitä yhtään. Vain 12 % sanoo, ettei usko Jumalaan ja loput ovat jotain siltä väliltä. Jopa 66 % uskoo uskonnollisiin ihmeisiin ja 55 % kuolemanjälkeiseen elämään. Euroopan maallistuneet maat eivät ole lähelläkään näitä lukemia. Jokin mättää.

Katson vielä osallistumisaktiivisuuden: 59 % käy uskonnollisissa tilaisuuksissa harvemmin kuin kerran vuodessa. Uskonnollisesti maailman passiivisin kansa! Siis tässä mukana olleista maista, joita on yhteensä 33. Uruguaylaiset ovat kollektiivisen uskonnonharjoituksen osalta passiivisempia kuin maallistuneet tsekkiläiset, jotka ovat toiseksi passiivisimpia. Oho.

Tilastojen mukaan uruguaylaiset eivät siis osallistu uskonnollisiin tapahtumiin eivätkä ole ”uskonnollisia”, mutta he ovat tämän valossa poikkeuksellisen innokkaita uskomaan yliluonnollisen olion olemassaoloon ja ihmeisiin. Mitä tästä voi päätellä, onkin pulmallinen kysymys.

Ovatko he instituutiokriittisiä ja yksilöllisesti uskovaisia? Miten he oikeastaan ymmärtävät uskonnollisuuden? Yksi tähän linjaan sopiva arvaus on, että uskonnollisuus mielletään jonkinlaiseksi instituutiosidonnaiseksi olemisen tavaksi. Mutta mistä sitä voisi tietää vastausten perusteella? Kun juopa identifioitumisen ja uskomusten välillä on poikkeuksellisen suuri, alkaa epäillä koko kysymyksen mielekkyyttä Uruguayn kontekstissa.

Uruguay on hyvä muistutus siitä, että uskontoja koskevan vertailukelpoisen tilastomateriaalin hankkimiseen sisältyy kysymyksiä, joihin tilasto ei vastaa. Uskontoa käsittelevät kysymykset ymmärretään todennäköisemmin riittävän samalla tavalla Euroopan sisällä, mutta sen ulkopuolella vertailukelpoisuus heikentyy. Toki vastaukset tarjoavat tulkinnallisista ongelmista huolimatta lisätietoa, mutta sitäkin enemmän ne tarjoavat hypoteeseja laadullisen tutkimuksen tekemiseen vaikkapa Uruguayssa.

K Ketola, K Niemelä, H Palmu & H Salomäki, Uskonto suomalaisten elämässä. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 9/2011.

tiistai 30. elokuuta 2011

Valioliigan vieroitusoireet

Vuoden 2011 syksy on ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun olen Suomessa seuraamassa valioliigakauden käynnistymistä. Syksyt 2007–2010 vietin Englannissa. Siellä jalkapallon seuraaminen, jos siitä on alkuunkaan kiinnostunut, limittyy arkeen. Pubissa pyörivät pelit kankaalla. Televisiosta tulee Final Score ja Match of the Day. Monet ihmiset puhuvat aiheesta missä tahansa yhteydessä. Sanomalehdissä on sivukaupalla jalkapallosta. Syksyn alkaessa huomaan: minulle on alkanut tulla vieroitusoireita.

Suomessa en ollut seurannut brittifutista aktiivisesti. Englannissa siltä oli vaikea välttyä. Olen perinteisesti jopa vältellyt jalkapalloa ja varmistanut, ettei koko elämä mene yhden pallopelin parissa. Jopa tällä taktiikalla olen jokseenkin pysynyt kärryillä lajista, sen verran olen siinä kiinni.

Englannissa en katsonut pelejä jatkuvasti. Riitti, että muutaman kuukauden välein matkusti stadioneille. Riitti, että luki lehdistä raportteja, kommentteja ja analyyseja silloin kun kävi laiskalla espressotuokiolla kuppilassa. Riitti, että kävi syömässä pubissa ja vilkuili sivusilmällä televisioruutuun. Riitti, että kuunteli tuttujen juttuja suosikkiseuroistaan. Yleensä halusin katsoa Match of the Dayn, jossa tulee koosteet ja pienet analyysit otteluista. Jos en viettänyt lauantai-iltaa kotioloissa, yritin herätä sunnuntaina uusinnan aikaan. Valioliigan lisäksi tuli seurata kotikaupungin joukkueen Leeds Unitedin edesottamuksia. En uskonut olevani koukussa, mutta jalkapallo meni ihon alle ja soljui arjen rytmiin siinä missä työ, kaupassa käyminen ja ajan viettäminen läheisten ihmisten kanssa.

Vieroitusoireet ovat näkyneet hätääntyneessä säntäilyssä erilaisista nettisivustoista pubeihin, viimeisimpien juorujen ja analyysien lukemisesta otteluiden katsomiseen. Ja kauden alku onkin ollut mielenkiintoinen.

Ensimmäisen kierroksen pelit jätin katsomatta, mutta sitten retkahti. Porttiteorian tavoin. Ensiksi raahasin itseni pubiin sunnuntaina katsomaan Manchester Cityn peliä Boltonia vastaan. Seuraavalla kierroksella löysin itseni kankaan edestä kahtena päivänä peräkkäin. Liverpool pelasi vauhdikkaan railakkaasti Boltonia vastaan eikä antanut vastustajalle mahdollisuuksia kuin viime minuuttien lohdutusmaaliin. Seuraavana päivänä Manchesterin joukkueet pöllyyttivät Pohjois-Lontoon seuroja yhteislukemin 13-3. Ensiksi City peittosi Tottenhamin vieraissa 1-5 ja sen perään United nöyryytti kotona Arsenalia lukemin 8-2. Uskomaton viikonloppu, sillä alle odotusten esiintyneet Spurs ja Gunners ovat kuitenkin ehdotonta kärkikastia Manchesterin joukkueiden, Liverpoolin ja Chelsean kanssa.

Tämä kausi on myös ensimmäinen kerta, kun olen tarkkaillut minkään joukkueen rakentumista tarkasti. Manchester City -nimisen osto-, myynti- ja lainausliikkeen toimet ovat olleet yksityiskohtaisessa seurannassa. Etukäteen oli selvää, että joukkue tulee parantamaan otteitaan jo sillä, että edelliskausien ostokset hitsaantuvat yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Kun joukkue satsasi pariin puolustajaan sekä kahteen maailmanluokan kärkipelaajaan, Agüeroon ja Nasriin, ei joukkueessa ole montaa heikkoa kohtaa. Vai onko sittenkin?

Mielessäni on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on se, kuinka vaihtopenkkiä kuluttavat huiput pidetään tyytyväisenä. Tämän on moni nostanut esiin, mutta vastauksena on vain pelaajien rotaatio, joka tulee vastaan pelitahdin kiihtyessä ja mahdollisten loukkaantumisten vaivatessa joitakin futaajia. Toisaalta en tiedä, miksi valmentaja Mancini ei esimerkiksi Tottenhamia vastaan tehnyt kolmea vaihtoa. Kun 70 minuuttia oli pelattu, City johti 4-1 ja Tottenhamin pelasi vajaamiehisenä (vastustajan vaihdot oli tehty kun Rafael van der Vaartin takareisi alkoi reistailla). Peli oli selvä. City vaihtoi kaksi puolustajaa, mutta miksi ei keskenkuntoista Carlos Teveziä olisi voinut peluuttaa 20 minuuttia? Miksi avauskokoonpanon ulkopuolelle jäänyt Mario Balotelli ei voinut mennä kentälle sekoilemaan? Miksi Silvan ja Nasrin perässä nokkimisjärjestyksessä tuleva Adam Johnson ei saanut kaipaamaansa peliaikaa? Mietin, mitä Mancini ajatteli. Oliko hän ylivarovainen eikä tehnyt viimeistä vaihtoa, jos joku loukkaantuisi? Ei olisi ollut katastrofi, vaikka joku pelaajista olisi ollut kykenemätön pelaamaan loppuhetkillä.

Toinen ongelma on puolustavat keskikenttäpelaajat. Nykyfutiksessa on vaikea menestyä ilman niitä. Joukkueen ainoa todellinen puolustava keskikenttäpelaaja on Nigel de Jong, joka on juuri palaamassa pelikuntoiseksi. Gareth Barry pelaa keskikentällä molempiin suuntiin, mutta en ole vakuuttunut hänen puolustustaidoistaan. Yaya Toure on hyökkäävä keskikenttäpelaaja, mutta hän on pelannut normaalia puolustavampana. Se toimii hyvin pelinrakentelussa, mutta puolustusroolissa hän on epäluotettava. James Milner voi myös tukea puolustusta keskikentällä, mutta hänkin on enemmän hyökkäävä pelaaja.

Cityllä on laittaa huippupelaaja melkein mille tahansa paikalle yhden ollessa pelikyvytön, mutta tämä ei koske puolustavan keskikenttäpelaajan roolia. Niin kauan kuin de Jong on kentällä, ongelmaa ei ole, mutta tuskin hän pelaa kaikkia pelejä. Toisaalta, jos joukkueessa on niin paljon taitoa, että se pystyy hallitsemaan peliä mielin määrin, ehkä neljä puolustajaa riittää. Tällöin joukkueen nousevat laitapakit, erityisesti Kolarov ja Richards, joutuvat kuitenkin rajoittamaan hyökkäysintoa.

Tätä kirjoittaessani huomaan huhun, jonka mukaan puolustava keskikenttäpelaaja (ja loukkaantumisherkkä) Owen Hargreaves saattaa siirtyä Cityyn ennen siirtoajan umpeutumista. Nerokasta.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti, seuraavana syksynä valioliigaa seurataan hetken aikaa taas Brittein saarilta. Tosin Edinburghissa pitänee siirtää huomio skottiliigaan, mutta eiköhän Skotlannissakin olla kiinnostuneita korkeatasoisesta jalkapallosta. Ainakin Match of the Day näkyy televisiossa, jos vain pääsee vekottimen ääreen. Sitä ennen on hoidettava oireet.

maanantai 8. elokuuta 2011

Stasimaa

Berliiniä ja Leipzigia yhdistää varmaan moni asia, mutta yksi tekijä on Stasimuseo. Stasin päämaja on museona Berliinissä (ilmeisesti juuri nyt remontissa) ja Leipzigin ”Runde Ecke”, Stasin alueellinen päämaja, toimii museona. Molemmat museot ovat aidoilla paikoilla ja jotakin on jätetty alkuperäiseen muottiin. Molemmissa voi käydä ihmettelemässä Ministerium für Staatssicherheitin toimintaa. Kohokohtia ovat Itä-Saksan kansalaisten tarkkailun mahdollistaneet tallennuslaitteet, esimerkiksi kätkettävät äänitys- ja valokuvausvälineet. Henkilökohtainen suosikkini on halkoon piilotettava äänityslaite, mutta takinnappiin ja melkein mihin tahansa piilotettavat kamerat ovat yhtä lailla mielenkiintoista katsottavaa.

Berliini ja Leipzig ovat keskeisiä syystä. Berliinissä tehdyt loikkaukset länteen ja loikkausyritykset muodostavat keskeisen osan Stasilorea. Kansannousu alkoi Leipzigista Nikolainkirkon ympärille rakentuneista mielenosoituksista ja levisi sieltä muualle. Australialainen Anna Funder keskittyy näihin kahteen kaupunkiin teoksessaan Stasiland, joka sisältää kertomuksia Stasille työskennelleistä ja heidän uhreistaan. Kirja keskittyy huomattavasti enemmän valtion omien kansalaisten tarkkailuun kuin ulkomaanvakoiluun. Se ilmestyi jo vuonna 2003 ja voitti palkintoja.

Ihmisten tarinat ovat itsessään erittäin mielenkiintoisia, samoin kuin heidän reflektionsa siitä, mitä oikein tapahtui ja millaista elämä oli. Niin systeemiä ylläpitäneet kuin siitä kärsineet tavalliset kansalaiset käyttävät laajan repertuaarin erilaisia strategioita, joilla selittää asiat parhain päin. Tässä en referoi tarinoita, sillä ne kannattaa lukea. Ihmisten kertomusten lisäksi kirjassa tuodaan esiin muita huomioita, joista poimin tähän muutaman.

Berliinin muurin murtuessa Stasi pyrki tuhoamaan tiedostonsa. Materiaalia oli kuitenkin niin paljon, että vain osa saatiin tuhottua lopullisesti. Suuri osa materiaalista on silputtu. Viimeisillä voimillaan Stasi osti lännestä silppureita nopeuttaakseen toimintaansa. Idästä ne olivat jo loppuneet.

Zirndorfissa, Nürnbergin läheisyydessä työskentelee ihmisiä, jotka kokoavat työkseen näitä palasia. Instituutin johtaja on laskenut, että yksi työntekijä rekonstruoi keskimäärin 10 sivua päivässä. 40 työntekijää kokoaa 15 000 säkkiä silppua 375:ssä vuodessa. Kun työskentelijöitä on todellisuudessa 31 eikä 40, saavat monet odottaa rauhassa kaipaamiansa tietoja. Funder toteaa, että koko prosessi on vain symbolinen teko, sillä rekonstruointiin ei haluta satsata tarpeeksi resursseja. Lisäksi useimmat asianosaiset eivät ole elossa tietojen valmistuessa.

Ihmiset voivat kuitenkin käydä lukemassa itseään koskevia tiedostoja, jotka säilyivät silppurilta. Stasin toimintaa kuvaa se, että myös sen päällikkö Erich Mielke kävi lukemassa oman tiedostonsa. Edes johtajan teot eivät jääneet Stasin tarkkailun ja ylöskirjaamisen ulkopuolelle.

Inhimilliset tragediat herättävät myötätuntoa, mutta Funderin kirja tarjoaa muutakin pohdittavaa. Yksi suurimmista ihmettelyn aiheista itselleni on se, miten ihmiset sopeutuivat muutokseen fasismista sosialismiin. Periaatteessa yhdessä yössä fasismi muuttui maan virallisesta linjasta suurimmaksi viholliseksi. Moni Stasin johtohenkilö oli opiskellut Moskovassa ja marinoitunut kommunistisessa liemessä, mutta tavalliselle kansalle muutos on voinut olla valtava.

Yksi sopeutumista helpottava selitysyritys on se, ettei fasismia arvostettu sodan jälkeen. Kyselyt kuitenkin osoittavat muuta. Sodan jälkeen noin 40 prosenttia saksalaisista suhtautui myönteisesti Hitlerin aikakauteen. (Vielä vuonna 1971 enemmistö piti natsiaatetta hyvänä ideana, jossa vain toteutus meni pieleen.) Ehkä sosialismiin sopeutuminen fasismin jälkeen jätti leimansa Itä-Saksan asukkaisiin. Ehkä ihmiset kärsivät siitä, mutta toisaalta he kykenevät elämään kognitiivisten ristiriitojen kanssa ja sopeutumaan vaihtuviin olosuhteisiin. Harmi, ettei Funder käsittele asiaa perusteellisesti.

Uskontotieteellisesti Stasiland ei tarjoa paljoakaan. Kaksi haastateltavaa kuitenkin sanovat jotain mielenkiintoista.

Herra Bock opetti Stasissa spezialdiszipliniä eli tiedonantajien rekrytointia. Hän kertoo, että kirkkoa pidettiin käytännössä ainoana instituutiona, jossa vastarintainen ajattelu saattoi saada rakenteellista tukea ja johtaa johonkin konkreettiseen. Siksi stasilaisten piti rekrytoida suoraan teologian opiskelijoita. Mikäli Bockin arviota on uskominen, lopulta kirkon johtohahmoista 65 prosenttia oli Stasin tiedonantajia ja loput tarkkailun alaisena. Kirkko joutui siis erityistarkkailuun sen rakenteellisen paikkansa vuoksi, mutta jos Bock on oikeassa, kirkkoihmiset eivät lopulta aiheuttaneet uhkaa systeemille.

Itä-Saksan johtajan Erich Honeckerin henkilökohtaisena kartanpiirtäjänä toiminut Hagen Koch toteaa, että DDR oli heille kuin uskonto. Se oli jotain, johon uskomiseen Koch kasvatettiin. Ihmiset käyttävät uskonnon käsitettä jälkeenpäin yrittäessään ymmärtää DDR:n luonnetta. Muutkin kuin tutkijat puhuvat erilaisten systeemien uskonnonkaltaisuudesta, ja se on itsessään uskontodiskurssin kannalta olennainen tutkimuskohde.

Funder mainitsee, että Stasilla oli tapana availla kirjeitä tai jättää ne kokonaan postittamatta. Leipzigin museossa on nostettu vitriiniin nippu Itä-Saksassa postitettuja kirjeitä, jotka eivät koskaan lähteneet maasta. Pinon päällimmäisenä on kirje, jonka saajaksi on nimetty Karl-Heinz Rummenigge. Jopa Länsi-Saksan futislegendan ihailu oli Stasille liikaa. Voisikohan Rummenigge käydä vaatimassa fanikirjeen itselleen kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Ja tuosta vähän fiilistelyä Rummeniggen tahdissa:

Tai sitten Funderin kirjaa huomattavasti kuivempi dokumentti Stasista:

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Pieni kommentti Timo Soinille

Perussuomalaisten Timo Soini avasi sana-arkkunsa kirjoittamalla blogiinsa Oslon joukkomurhasta, mutta yleensä niin vuolaasta arkusta ei löytynytkään mitään. Miten galluppien valossa suurimman puolueen johtohahmo kommentoi tapahtunutta? ”Breivik on murhaaja. Mitä muuta hän on? En tiedä. Entiset luokkatoverit, vanhemmat ja tutut kommentoivat ja media myy.”

Jos maan johtaviin poliitikkoihin kuuluva osaa profiloida Breivikiä ja hänen ajatusmaailmaansa tämän verran (”En tiedä.”), voisiko vastata: tutustu saatavilla oleviin faktoihin, joita on paljon. Ota asioista selvää. Etkö parempaan pysty vai etkö halua?

Viime päivinä on tullut vastaan kirjoituksia ja muita esimerkkejä, joissa halutaan vaientaa tarve analysoida Breivikin ajatusmaailmaa. Guardianissa Charlie Brooker ei suostunut mainitsemaan tekijän nimeä. Hänelle Breivik oli vain ”nothing”, ei mitään.

Hakkeriryhmä Anonymous on aloittanut kampanjan, jossa Breivikin manifestiin pyritään lisäämään päättömyyksiä: ”Tehkäämme Andersista vitsi, jollaista kukaan ei ota enää tosissaan.” Miksi? Eikö Breivikin manifesti ole itsessään täynnä päättömyyksiä? Ongelmana on vain se, että osan hänen ajatusmaailmastaan, erityisesti hänen viholliskuvastaan allekirjoittavat arvokonservatiivisten populistipuolueiden kannattajat ympäri Euroopan. Breivikin ja eurooppalaisten populistipuolueiden päävihollisina on islam ja vasemmistolainen ”kulttuurimarxismi” tavalla, jossa jälkimmäisen katsotaan tukevan ja mahdollistavan edellisen nousun Euroopassa.

Hiljaisuus ja vetoaminen kaiken käsittämättömyyteen on niiden tukemista, jotka jakavat valtaosin Breivikin ideologian. Siksi puolustan tarvetta analysoida tapausta.

Breivikin menetelmät ovat erilaisia kuin demokraattiseen päätöksentekoon tukeutuvan arvokonservatiivisen (oikeisto)populismin. Lisäksi Breivikin manifesti on lähempänä fantasiakirjallisuutta kuin pari piirua maanläheisempien puolueiden mielipiteiden. Näitä ei pidä unohtaa, vaikka ihmiset kokisivatkin kiusauksen hämärtää rajoja.  

Breivikin ideologiasta löytyy kuitenkin runsaasti yhtymäkohtia maahanmuuttokriittisten populistipuolueiden käsityksiin. Viholliskuvan lisäksi he jakavat tarpeen puolustaa Euroopan juutalais-kristillistä perintöä islamia, monikulttuurisuutta ja vihervasemmistoa vastaan. Osittain jaetun ideologian lisäksi Breivikillä on selvät joskin löyhät yhteydet eurooppalaisiin maahanmuutto- ja vasemmistokriittisiin puolueisiin. Näitä ovat Norjan edistyspuolueen lisäksi esimerkiksi English Defense League (EDL) Englannissa ja Geert Wildersin johtama vapauspuolue (PVV) Alankomaissa. Ideologisia kytköksiä on myös Tanskan kansanpuolueeseen ja ruotsidemokraatteihin.

Kaikki tietävät, että myös perussuomalaisten joukossa islam ja vihervasemmisto ovat vihollisia, joiden nähdään tukevan toisiaan ja suistavan suomalaisen kulttuurin perikatoon (vaikka perussuomalaisten tai puolueen kannattajien aatemaailma ei ole palautettavissa tähän uhkakuvaan). Tai jos näin ei nyt enää jostain syystä ole, eikö siitä tulisi kertoa ihmisille? Eikö Timo kansanedustajalta ja puoluejohtajalta voisi odottaa muutakin kuin jeesustelua hyvän ja pahan kamppailusta, tragediasta, parannuksesta ja omasta tietämättömyydestä näiden faktojen edessä?


Linkkejä:

Soinin kirjoitus: http://timosoini.fi/

Kytkennöistä puolueisiin: Daily Telegraph,

Helsingin Sanomat Anonymous hakkeriryhmästä:

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Uskonto Breivikin uutisoinnissa: sormiharjoitus

Anders Behring Breivikiä epäillään kahdesta Norjassa tehdystä väkivallanteosta, pommin räjäyttämisestä Oslon keskustassa sekä nuorisoleirin joukkomurhasta. Ennen epäillyn nimeämistä kansainvälinen media spekuloi islamilaisella terrorismilla (ainakin New York Times ja The Washington Post). Norjassa tosin todettiin nopeasti, etteivät iskut sovi islamilaisen terrorismin tyypillisiin toimintatapoihin.

Kun Breivik nousi otsikoihin, hänen todettiin olevan muslimeja vihaava oikeistolainen. Norjan poliisi totesi, että Breivikillä on heidän tietojensa perusteella kristillis-fundamentalistisia taipumuksia.

Verrataan lyhyesti kahta lehtiartikkelia. Niistä ensimmäinen on julkaistu Daily Mailissa (”Norwegian massacre gunman was a right-wing extremist who hated Muslims” DM 23.7.2011) ja toinen Guardianissa (“Norway attacks: at least 91 killed in Oslo and Utøya island” Guardian 23.7.2011).

Daily Mailissa Breivik on muslimeja vihaava oikeistolainen, mutta ei kristitty. Tämä ei ole yllätys, koska brittilehti on leimallisesti kristillis-konservatiivinen tabloidi. Juttu käsittelee suurimmaksi osaksi islamia ja terrorismia sen sijaan että se yrittäisi pureutua Oslon tapahtumiin. Guardianin mukaan Breivikillä on Norjan poliisia siteeraten kristillis-fundamentalistisia taipumuksia. Guardianin jutun sisältö keskittyy tapahtumien kuvaamiseen, mutta mikä vielä tärkeämpää, se ei koostu islamin uhan erittelystä, toisin kuin Mailissa.

Lehtien eroja korostaa myös jutun kirjoittaja. Guardianissa se on nimetty toimittaja (Peter Beaumont) ja Mailissa anonyymi ”Daily Mail Reporter”.

Lisäksi Mailin juttu vaikuttaa siltä, ettei aineistoon ole ollut aikaa tai halua tutustua, joten jutussa kierrätetään islamin uhkakuvilla spekuloivaa materiaalia. Kehno journalismi yhdistyy jutussa ideologiseen funktioon. Journalistisilla ratkaisuillaan Mail korostaa konfliktia islamin ja äärioikeiston välillä myös sellaisissa yhteyksissä, joissa islamilla ei näillä tiedoilla ole muuta osaa kuin epäillyn vihan kohteena oleminen ja yhden muslimibloggaajan ilmoitus. Bloggaaja ilmoitti edustamansa ryhmän Ansar al-Islamin olevan vastuussa teoista, mutta Mailin juttua kirjoitettaessa ilmoituksen peruutus on jo ollut kaikkien tiedossa.     

Mailin tavoin konservatiivis-kristilliseksi luokiteltavissa oleva brittilehti Telegraph sentään osoitti, mikä ero on tabloidilla ja laatulehdellä. Lehden linjasta huolimatta Breivikin kristillisyys nostettiin ingressiin.

Jo tällainen lyhyt katsaus näyttää, miten sanomalehtien uutisoinnin vertailu paljastaa, että pienilläkin eroavuuksilla on merkitystä siihen, millainen kuva asioista halutaan luoda.

Linkit:




Katso myös, miten Yhdysvalloissa media spekuloi islamilaisen terrorismin osuudella Norjan tapahtumiin: http://www.theatlantic.com/international/archive/2011/07/the-washington-post-owes-the-world-an-apology-for-this-item/242400/
“The Washington Post Owes the World an Apology for this Item”, The Atlantic, 23.7.2011