maanantai 1. tammikuuta 2018

Studioalbumit osa 83: Mano Negra / Manu Chao

Joulun aikaan ostin Peter Culshaw’n kirjan Manu Chao – maankiertäjä vitosella Kiteen ainoasta kirjakaupasta. Sitä lukiessa päätin kuunnella Chaon tuotantoa, joten tässä käydään läpi hänen soolouransa, sitä edeltänyt yhtye Mano Negra ja muutamia kohokohtia ajalta ennen kuuluisuutta.

Ensikosketukseni yhtyeeseen taisi olla ruotsinkielisessä musiikkiohjelmassa, jossa festariraportti katsasti Mano Negran. Sitten ostin Seinäjoen Soitinkaupasta yhtyeen toisen albumin cd-formaatissa 20 markalla. Jossain vaiheessa c-kasetilla oli nauhoitettuna osa debyytistä, jonka kopioin myöhemmin cd:lle kokonaisuudessaan. Manun soolouraa seurasin kuuntelemalla levyjä aktiivisesti. Vuonna 2011 mies kävi keikalla Ruisrokissa, jossa olin tietenkin paikalla.

Ennen vuonna 1987 perustettua Mano Negraa ranskalais-baskilainen Chao soitti 50-luvun rokkistandardeja Joint de Culassessa, rockabillya Los Carayosissa ja rockabillystä vaikutteensa hakeneessa Hot Pantsissa. Suosittelen tutustumaan YouTubessa Los Carayosin versioon ”Rawhidesta” ja Hot Pantsin biiseihin ”So many nites” ja ”Mala vida”, josta Mano Negra teki debyyttialbumilleen aivan loistavan tulkinnan.

Vaikka olen aina kuullut rockabilly-vaikutteet Mano Negrassa ja Chaon sooloissa, en tiennyt, että hänen kuvionsa liippaavat niin läheltä ranskalaisia bändejä, jotka kävivät psychobillyn suunnalla. Les Wampas ja Washington Dead Cats ovat tulivat tutuiksi jo 80-luvulla psyko-kuvioista ja kirjassa ne ovat samassa sopassa La Mano Negran ja Los Carayosin kanssa.

Mano Negra tarkoittaa mustaa kättä. Musta käsi oli Andalusiassa 1880-luvulla toiminut anarkistiryhmittymä, mutta se tarkoittaa myös mitä tahansa laitonta tai moraalitonta.

Patchanka (1988) on nimensä mukainen levy (”Patchwork”, ”Tilkkutäkki”) ja nimi kuvastaa Mano Negraa ylipäätään. Se yhdisteli mielensä mukaan erilaisia genrejä samaan soppaan, välillä onnistuen ja välillä kompastuen. Aivan kuten esikuvansa The Clash. Itse olen aina kuullut yhtyeessä maailmanmusiikin, salsan, rockabillyn, skan ja punkin sekoituksen. Ja hitunen siinä on ollut myös rappia. Ensialbumilla on muutama biisi ylitse muiden. ”Mala vida” on yhtyeen paras ja yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni. Se oli vuosia lähtöbiisi ennen siirtymistä baariin (Röövel Ööbikin ”Mamma Mian” lisäksi). Lähes yhtä hyvä ralli on ”Indios de Barcelona”. Singlebiisi ”Takin’ it up” on toimiva yhdistelmä tunnemallista alkua ja lopun fifties-rallatusta ja myönteisiä jammailuja ovat myös ”La ventura” ja ska-henkinen ”Lonesome bop”. Sitten on näitä kummallisuuksia, kuten rap-osuudesta ja skiffle-osuudesta koostuva ”Rock island line”. Yhtyeen debyytti on kiinnostava tyylien sekamelska, mutta varsinaista klassikon aseman ansaitsevaa synteesiä ei synny. Siksi sen rooliksi jää kantaa paria loisteliasta ja muutamaa melko vahvaa kappaletta.

Puta’s Fever (1989) kuvaa jo nimensä puolesta monikielistä Mano Negraa. Itse sisällöstä löytyy rap-henkistä kamaa (”King Kong Five”, ”The Rebel Spell”), mainioita menoralleja – ”Soledad” ja ”La Rancon du succès” – sekä uudelleen sovitettua arabiankielistä perinnemusiikkia ”Sidi H’ Bibi”, jota jampat olivat jo veivanneet kaduilla ja metroissa. Myös ”Pas assez de toi” on levyn parhaimmistoa ja nyt toimii myös dub-reggaesta ammentava ”Peligro!”. Koskaan tästä ei muodostunut suurta suosikkia, ehkä sen tilkkutäkkimäisyyden vuoksi, mutta se on silti hieno toinen osoitus yhtyeen potentiaalista. Lisäksi on sanottava, ettei levy ole koskaan kuulostanut yhtä hyvältä, vaikka mukana on muutama totaalinen keskinkertaisuus. Manun tekeleet on noteerattu hyvin Rolling Stonen sadan parhaan ranskalaisen rock-levyn listalla, mutta tämä nousi peräti sijalle kahdeksan. Tässä vaiheessa bändi oli suosiossa manner-Euroopassa, Japanissa ja Etelä-Amerikassa. Yhdysvalloista tulee monia loistavia bändejä, mutta maan kuluttajat eivät ole juuri koskaan ymmärtäneet hyvän musiikin päälle – eivät myöskään Mano Negran.

King of Bongo (1991) sisältää nimikappaleen, joka tuli todella tunnetuksi vasta Manu Chaon soolodebyytin huomattavasti onnistuneempana sovituksena nimellä ”Bongo bong”. Levyn avausraita, ”Bring the fire” on Sandinista-ajan The Clashia ja muuten sillisalaatissa on juurevaa boogieta (”Don’t want you no more”), ska-punkkia (”It’s my heart”), dub-reggaeta (”The Fool”), Mick Harveyn Two of Diamonds -albumille koveroima ja Mano Negran suurimpiin hitteihin kuulunut ”Out of time man”, joka soi Harvey’n versiona Breaking Badissa, Motörheadin ”Ace of Spadesista” vähän kitaraa lainaava ”Letter to the censors” sekä debyytin ”Ronde de nuitin” uustulkinta ”Paris la nuit”. Tämä ei ole lista kaikista hyvistä biiseistä, sillä niitä levyllä on iso liuta. Monipuolinen ja mainio sillisalaatti, mutta ilmestyessään se ei enää yllättänyt ketään. Jopa melko konservatiivinen lehti Le Monde piti sitä tavanomaisena.

Casa Babylon (1994) ilmestyi vasta bändin hajottua. Se jäi siis yhtyeen viimeiseksi albumiksi, joka hakee vaikutteita entistä enemmän rapista ja muusta urbaanista aikansa pintakamasta. Siinä ei ole enää samanlaista riemua ja yhdistelmien luontevaa innovatiivisuutta kuin aikaisemmin. Voisi jopa väittää, että innostuminen amerikkalaisesta 90-luvun suositusta musiikista pilasi yhtyeen. Toisaalta ei voinut edes olettaa, että Mano Negra olisi jäänyt toistamaan samaa loputtomiin. Mutta myös ”maailmanmusiikin” elementit ovat väkinäisempiä kuin aikaisemmin. Yksittäisistä biiseistä ”Love and hate” on erinomainen, mutta tietenkin ajattelen näin, koska se on kitaravetoisin raita koko teoksessa. Culshaw’n mukaan bändi ja kriitikot pitivät tätä parhaana albumina. I beg to differ, vaikka levy innoitti ihmisiä perustamaan bändejä Meksikossa ja Argentiinassa. Levyn paras idea on tunne siitä, että joku etsisi koko ajan uutta radiokanavaa.

Yhtye kaatui omaan mahdottomuuteensa – suuruudenhulluuteensa ja kaupalliseen itsemurhaan. Kun olisi pitänyt tehdä keikkoja oikeissa paikoissa, bändi seilasi Etelä-Amerikassa laivalla neljä ja puoli kuukautta keikkaillen satamissa ja matkasi junalla Kolumbiassa, joka oli käytännössä sisällissodassa. Näistä muodostui mielenkiintoinen dvd, mutta bändi paloi loppuun.

Mano Negran hajoamisen ja avioliiton kariutumisen jälkeen Chao vietti aikaansa Etelä-Amerikassa etsien itseään. Hän palasi Eurooppaan vuonna 1995.

Clandestino (1998) on Manun ensimmäinen sooloalbumi. Siinä kiteytyy globaalin etelän lievästi alakuloinen musiikki, eurooppalaisen tekemänä. Se tuli tutuksi kavereiden avustuksella muistaakseni vasta pari vuotta ilmestymisensä jälkeen, muta sen jälkeen se pyöri soittimessa taajaan. ”King of Bongo” ilmestyi uutena tulkintana, nyt nimellä ”Bongo bong”. Siitä löytyvä kommentti ”Mano Negra – ilegal” muistutti, ettei Chaolla ollut oikeutta käyttää nimeä ilman muiden suostumusta. Myös avausraita ”Clandestino”, sitä seuraava ”Desaparecido” ja ”Welcome to Tijuana” soivat kaikkialla. Oma suosikkini taisi olla simppeli duetto ex-vaimon kanssa ”Je ne t’aime plus”, mutta pidin koko levystä. Ja pidän edelleen, vaikka en enää kuuntelekaan sitä usein. Nyt hitit tuntuvat puhki kuluneilta ja kaikki muu vahvalta. Minusta tämä on ehdoton klassikko. Sellainen, joka kuuluu musiikinrakastajien yleissivistykseen. Levyn ilmestyttyä Chao asusteli tovin Senegalissa, jossa hän meni naimisiin ja kääntyi toviksi muslimiksi. Hitaan myynnin alun jälkeen albumista tuli Ranskan myydyimpiä rock-levyjä, vaikkei siinä rokkia olekaan. Osan rojalteista Chao antoi Meksikon zapatisteille ja onhan komeassa laulussa ”Luna y sol” sämplätty zapatistijohtaja Subcomandante Marcosin puhetta.

Próxima Estación: Esperanza (2001) jatkaa samaa linjaa, mutta toistosta ei tullut tylsää. Pikemminkin tätä halusi lisää. Tunnelma on hieman myönteisempi ja riehakkaampi, mutta kokonaisuus ei pärjää edeltäjälleen. Levyn nimi ”Seuraava asema: Toivo” konkretisoitui, kun sen ilmestymisvuonna matkailin Madridin metrossa, jossa jatkuvasti kaikui kuulutus ”Próxima Estacion”. Ja siellä on myös Esperanzan metroasema. Chao nauhoitti kuulutuksen ja käytti sitä levyllä. Myöhemmin hän joutui maksamaan korvauksia kuuluttajalle. Levyn tunnetuin rallatus taitaa olla lievästi ärsyttävä ”Me Gustas Tú”. ”La marea” oli tehty jo Etelä-Amerikan aikana ennen soolouraa. Tälläkin levyllä kierrätettiin vanhoja raitoja urakalla (”Mr Bobby”, ”Homens”). Tyypillisesti kuuntelen tätä kokonaisena albumina, eräänlaisena äänimattona, mutta jos täytyy nostaa yksittäisiä biisejä ylitse muiden, niin oma suosikkini on ”Denia”.

Tässä kohdin julkaistiin myös suurella bändillä tehty livealbumi Radio Bemba Sound System (2002), jossa tutut soolobiisit ja muutamat Mano Negrat esitetään satakymmenen lasissa. Ostin sen samana kesänä Pietarista, jossa vietin heinäkuun. En jaksanut kuunnella levyä kovin paljon, mutta se muistutti siitä, että lähes 10 vuotta myöhemmin toteutunut Ruisrockin keikka tulisi olemaan samantyylinen.

Sibérie m’était contéee (2004) on listattu esimerkiksi Wikipediassa Chaon soololevyihin, mutta sitä ei pidetä varsinaisena uutena albumina, vaan eräänlaisena välityönä. Chao tuotti ja miksasi sen itse läppärillään, ja sitä myytiin lähinnä kirjakauppojen välityksellä. Eri painoksissa on eri määrä biisejä, mutta ne kaikki on laulettu poikkeuksellisesti ranskaksi. Ehkä siksikin mieleen tulee enemmän patonkinen chanson kuin globaalin etelän antikapitalistinen fraktio. Belgialainen Jacques Brel ja ranskalainen Edith Piaf kuuluvatkin Chaon sankareihin. Sisältö on siis hyvin erilaista kuin aikaisemmat mutta silti tunnistettavaa Manua, tosin riisuttuna kaikesta kaahauksesta. Paketti on täynnä hyviä, simppeleitä biisejä, mutta uudella versiolla niitä on liikaa – 23 kappaletta.

La Radiolina (2007) liittyy minulla vahvasti Leedsiin. Olin juuri muuttanut kaupunkiin, levy ilmestyi syyskuussa, joten hain sen kaupasta. Tykkäsin taas kovasti, vaikka en odottanut enää suuria. Albumi on kuitenkin hyvällä tavalla irtiotto aikaisemmista, hylkäämättä hyviä puolia. Se julkaistiin pienellä levymerkillä eikä Virginillä. Se yhdistää Radio Bemban livemeiningin ja kahden ensimmäisen soolon iholle tulevan pienimuotoisuuden. Siellä on idioottimaisia ja idioottivarmoja hittirallatuksia, kuten ”Politik kills”, ja varmalaatuisia nopeita biisejä, kuten ”Mama cuchara”, ”Tristeza maleza” ja ”Rainin in paradize”, johon Emir Kusturica ohjasi videon, ja tunnelmallisia paloja, kuten ”La vida tombola”. Täältä löytyy myös ”El hoyo”, joka valmistui peyoten voimalla vuosia ennen ensimmäistä soololevyä. Kierrätys ei päättynyt tässäkään: ”Besoin de la lune” löytyy jo edelliseltä Siberia-levyltä. Jotenkin pidän tästä levystä edelleen paljon, vaikka siinä mennään välillä siitä, mistä aita on matalin: tunnelmapalat ovat onnistuneita, mutta toisteisia, eivätkä tuo mitään merkittävästi uutta Manu Chaon tarinaan; vauhtibiisit ovat samasta muotista ja jokaisen kuvitukseksi sopii välkkyvä hälytysajoneuvovalo. Ehkä juuri tämä yhdistelmä toimii minulle.

Culshaw’n kirja on miellyttävää luettavaa, mutta musiikin tietosanakirjaksi kirjoittajasta ei taida olla. Hän kertoo Mano Negran soittaneen The Clashin biisiä ”I Fought the Law” (kyllä The Clash sitä soitti, mutta ei kai kukaan kuvittele sen olevan bändin oma?) ja kirjoittaessaan Chaon musiikillisista seikkailuista ennen Mano Negraa Culshaw mainitsee bändit Les Meteors, Les Cannibals ja Les Stingrays. Kuvitteleeko hän, että ne olivat ja ovat ranskalaisia, kun hän käyttää ranskan määräistä artikkelia?

Teos ei valota millään järkevällä tavalla sitä, miksi Chao ei ole tehnyt mitään merkittävää musiikkia yli kymmeneen vuoteen.

Pidän paljon Mano Negrasta ja Manu Chaosta. Silti minua naurattaa Les Wampasin biisi ”Manu Chao”, jossa lauletaan ”Jos minulla olisi Manu Chaon lompakko, lähtisin lomalle Kongoon.” (löytyy YouTubesta).