lauantai 28. joulukuuta 2013

50 vuotta uskontotiedettä

Kun Turun yliopiston 50-vuotias uskontotiede ja samanikäinen Suomen Uskontotieteellinen Seura juhli synttäreitään, kirjoitimme yhdessä professori Veikko Anttosen kanssa oppiaineen pienen tekstin, jonka Turun Sanomat julkaisi 23.12.2013 toisella otsikolla.

Painettu otsikko oli Uskonnosta tullut maailmanpolitiikan keskustelunaihe. Tässä on teksti myös sähköisenä ja editoimattomana versiona. Valitsemamme otsikko on tosiaan toimituksen muokkaamaa yksinkertaisempi ja ehkä tylsempi, mutta käytän sitä tässä, koska juhla oli alkuperäinen syy kirjoittamiselle.

*

50 vuotta uskontotiedettä

Suomalainen uskontotiede viettää kuluvana syksynä olemassaolonsa viidettäkymmenettä merkkivuottaan. Tieteenalan harjoittajia yhdistävä kaksikielinen tieteellinen seura, Suomen Uskontotieteellisen Seura, Religionsvetenskapliga Sällskapet i Finland perustettiin syksyllä 1963. Uskontotieteelle avautui samana syksynä toinenkin mahdollisuuksien ikkuna kun filosofian tohtori Lauri Honko (1932–2002) nimitettiin uskontotieteen ja kansanrunoudentutkimuksen professoriksi Turun yliopistoon.

Merkkivuoden kunniaksi Suomen Uskontotieteellinen Seura järjesti 13. joulukuuta juhlaseminaarin Turun yliopistossa. Seminaarin kansainväliset ja kotimaiset puhujat nostivat näkyville tieteenalan erilaisia paikantumisia pureuduttaessa kulttuurien, uskontojen, ideologioiden ja maailmankuvien eroavuuksiin ja yhdentymisiin globalisaation, muuttoliikkeiden, ylirajaisuuden ja toisistaan riippuvaisten markkinoiden lähentämässä maailmassa.


Uskonnon uusi näkyvyys

Jos maailma muuttui syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen, muuttui myös akateeminen uskonnontutkimus. Uskontotiede on Suomessa kuten muuallakin maailmassa ajankohtaisempi kuin koskaan aiemmin sen akateemisen historiansa aikana. Uskonnosta on tullut maailmanpolitiikan keskustelunaihe samalla kun kokonaisvaltaisempi henkisyys ja vastuu omasta hyvinvoinnista on astunut perinteisen protestanttisen ”kirkko, kappeli, seurakunta ja hautausmaa” uskonnollisuuden rinnalle. Toisin kuin maallistumiskehityksen ennustajat arvioivat, uskonnon merkitystä koskevat keskustelut ja uskonnollisen retoriikan näkyvyys politiikanteossa ovat hallinneet uskonnon medianäkyvyyttä.

Vaikka yhtäältä näyttää siltä, että Suomessa ja monissa muissakin Euroopan maissa valtakirkkojen asema on heikentynyt, uskontotieteilijät ovat tunnistaneet tilanteessa kolme tärkeää haastetta. Kriisi on saanut kirkot kehittämään uusia toimintamuotoja ja terävöittämään viestintästrategioitaan. Kirkon ulkopuolinen ja eri perinteistä ammentava uskonnollisuus on hieman vahvistunut yksilöllistymistä suosivan kulttuurin eetoksen mukaisesti. Uskonnottomuus ja uskontokritiikki ovat tulleet entistä näkyvämmäksi myös Suomessa. Näiden ilmiöiden ymmärrettäväksi tekeminen ja selittäminen ovat osa nykypäivän uskontotieteellistä asiantuntijuutta. Kun arvioimme tämän päivän tilanteesta käsin oppialan akateemisten uranuurtajien työtä ja kannanottoja, huomamme, että jalustalle nostamamme klassikot elivät verrattain yhdenmukaisessa yhteiskunnassa, jossa yksi uskonto oli hallitsevassa asemassa.


Uskonnollinen monimuotoisuus lisääntyy

Vaikka perinteet velvoittavat eri uskonto- ja aatesuuntien kannattajia kaikkialla maailmassa, elämäntapavalintojen ja katsomusten monimuotoistuminen väistämättömästi lisääntyy muuttoliikkeiden, informaation globalisoitumisen ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvien kohtaamisten myötä. Monimuotoistuminen merkitsee arvoja koskevan neuvottelun lisääntymistä, mikä pakottaa myös uskontotieteen harjoittajat teroittamaan työkalujaan. 

Siinä missä alan uranuurtajat tutkivat kansanomaisia uskomuksia ja tapoja kylä- tai heimoyhteisöissä, nykypäivän uskontotieteen keskeistä tutkimuskenttää ovat eri mediat ja niiden lakkaamaton informaatiovirta. Ihmiset jäsentävät omia arvojaan ja käsityksiään mediasisältöjen kautta, mutta myös osallistuvat aktiivisesti mediayhteisöihin, joissa uskonnollisuudelle kehittyy uudenlaisia näkyviä ja näkymättömiä rajoja sekä kasvokkaiskohtaamiset ylittäviä toimintamuotoja.


Valo loistaa Turusta

Ennen kuin uskontotieteestä tuli itsenäinen yliopistollinen oppiala sen pioneerit edistivät uskontoperinteiden tutkimusta muiden tieteenalojen professoreina. Tieteenalan uranuurtajien tutkimukset eivät välttämättä ole vain tieteenhistoriaa, vaan voivat ohjata tutkimuskohteiden valintaa ja kysymysten muodostamista myös nykypäivänä. Painotukset kuitenkin vaihtuvat yhteiskunnan muuttuessa.

Åbo Akademin filosofian professorina vuosina 1918‒1932 toiminut sosiaaliantropologi Edvard Westermarck oli moraalifilosofina uskontotieteen uranuurtaja ja suunnannäyttäjä Suomessa. Samoin oli hänen oppilaanaan aloittanut Uno Holmberg–Harva, joka kiinnitettiin Turun yliopistoon vuonna 1926 sosiologian professoriksi. Westermarckin avioliittoinstituution ja Harvan naimatapojen historiaa koskevat tutkimukset voidaan kytkeä tämän päivän polttaviin kysymyksiin parisuhdelaista ja sukupuolineutraalista avioliitosta. Westermarck, Harva, Rolf Lagerborg ja K. Rob. V. Wikman loivat Turkuun vahvan yhteiskuntaan, kulttuuriin, uskontoon ja filosofiaan painottuneen tieteenperinteen.

Tähän perinteeseen ankkuroitui myös osaltaan Lauri Honko, joka loi Turkuun uskontotieteen tutkimusmenetelmien kehittelyyn painottuvan koulukunnan. Kun Hongon oppilas ja työtoveri, Helsingin yliopiston pitkäaikaisena uskontotieteen professorina toiminut Juha Pentikäinen puolusti väitöskirjaansa pohjoismaisesta lapsivainajaperinteestä Turussa toukokuussa 1968, hänen vastaväittäjänsä akateemikko Martti Haavio totesi respondentilleen karonkkapuheessaan: ”Valo loistaa Turusta koko Pohjolaan ja seuraavina vuosina sen säteilyn voimasta seestyy uskontotieteen asema maassamme, siitä olen varma”. 

Martti Haavion visio kävi kirjaimellisesti toteen kun professori Honko toi Turun maailman uskontotieteen polttopisteeseen järjestämällä elokuussa 1973 kansainvälisen metodikonferenssin. Tuolloin Suomen Uskontotieteellinen Seura vietti kymmenvuotisjuhliaan. Vaikka konferenssissa käsiteltiin pitkälti tieteenalan sisäisiä kysymyksiä, aikakauden kansainvälisten kärkitutkijoiden saaminen Turkuun pienen tieteellisen seuran ponnistuksella oli merkittävä saavutus. 

Vaikutus ei jäänyt kertaluonteiseksi. Seura on yhteistyössä Donner-instituutin kanssa jatkanut kansainvälisten uskontotieteellisten konferenssien sarjaa nyt viidettä vuosikymmenettä ja huolehtinut menestyksekkäästi tutkijakoulutuksesta Åbo Akademin, Turun ja Helsingin yliopistojen uskontotieteen oppiaineiden kanssa. Kolmen yliopiston uskontotieteen yksiköt ovat 50 vuoden aikana tuottaneet pitkälti toista tuhatta maisteria. Tohtorienkin määrä nousee jo likemmäs sataa.


Uskontojen asiantuntijuuden uusien haasteet 

Kaikki edellä mainitut haasteet tarkoittavat, ettei syntymäpäiväsankari voi lepäillä laakereillaan. Muutama sata vuotta sitten kehittynyt moderni uskonnon käsite edesauttoi maallisten kansallisvaltioiden syntyä ja kolonialismia, mutta nykypäivänä ”uskonto” tulee suurennuslasin alle yhteiskunnan reagoidessa kasvaneeseen monimuotoisuuteen. Pohdinnat siitä, miten suhtautua uskonnollisiin symboleihin julkisessa tilassa ja mitkä symbolit – hunnut, kaularistit tai Suvivirsi – määrittyvät uskonnollisiksi ja mitkä muuten vain perinteeksi, on mediassa ja oikeussaleissa pohdittu aihe.

Olemme nykypäivänä tilanteessa, jossa yksikään uskonto tai muu katsomus ei voi ottaa omaa asemaansa itsestäänselvyytenä. Kaikki joutuvat ottamaan osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa neuvotellaan eri ryhmien roolista, arvosta ja oikeuksista. Tieteenalan alkutaipaleen klassiset kysymykset uskonnon roolista ihmisen lajikehityksessä, uskontojen ja myyttien synnystä, leviämisestä ja sosiaalisista tehtävistä ovat edelleen tärkeitä, mutta 50-vuotiaan suomalaisen uskontotieteen asiantuntijuus ja osaaminen määrittyy yhä selvemmin myös kykynä käsitellä kriittisesti ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä.


torstai 19. joulukuuta 2013

Muistelu opiskelijalehden teosta

Samsara on Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden ainejärjestö Nirvanan lehti. Sitä on julkaistu 30 vuotta. Itse olin tekemässä lehteä opiskelujeni alkumetreillä vuonna 1995. Kirjoitin pienen muistelun siitä tuoreeseen Samsaraan, joka ilmestyi joulukuussa.

Vuonna 1995 lehti ilmestyi kolme kertaa vuodessa. Ensimmäisen kannessa komeili ”Lemminkäisen äiti” (kuvassa). Minulla on edelleen tallessa nuo numerot. En voi sanoa olevani erityisen ylpeä niistä, mutta ei niissä ole mitään hävettävääkään. Muistoja lehden värkkäämisestä kuitenkin jäi. Tässä niistä muutamia, jotka kirjasin junamatkalla Helsingistä Turkuun.

*

Samsara noin 20 vuotta sitten

Kun ryhtyy muistelemaan tekemisiään melkein 20 vuoden takaa, alkaa tuntea olonsa vanhaksi. Eihän siitä nyt niin kauan ole, vastahan tulin yliopistoon opiskelemaan. Olin Samsaran toimitussihteeri vuonna 1995, jolloin kasasimme edesmenneen uskontotieteen opiskelijan Ilkka Koposen kanssa kolme numeroa.

Ainejärjestölehden ilmestyminen oli tuolloin merkittävä tapahtuma. Sen ilmestymistä odotettiin. Silloin ei ollut nettisivuja tai Facebookia, joista olisi voinut bongata viimeisimmät kuulumiset. Netti oli edistyksellisten uudisraivaajien tutkimaton alue, josta ei löytynyt juuri mitään. Osa sivuista oli niin raskaita, ettei niitä saanut auki. Henkilökohtaisesta nettiyhteydestä ei edes haaveiltu. Haaveiltiin omasta tietokoneesta. Piti mennä mikroluokkaan odottamaan vuoroa, jotta voisi kirjoittaa tai taittaa tekstinkäsittelyohjelmalla ja tonkia verkkoa. Vain iltaisin koneille pääsi jonottamatta.

Samsara oli yhdenlainen kitti, joka liimasi ainejärjestön yksilöitä toisiinsa. Nirvanan puheenjohtajan palstalla kerrottiin ainejärjestön tapahtumista. Tuomas Martikainen piti omaa agentti-palstaansa, jolla valotettiin, mitä oppiaineessa tapahtuu. Lisäksi numeroihin pyrittiin saamaan henkilökunnalta yksi juttu per lehti tai vaihtoehtoisesti kävimme haastattelemassa henkilökuntaa. Sitten oli pääkirjoitus. Loppuosa lehdestä oli vaihtuvaa, lehtikohtaista sisältöä.

Meidän Samsara oli sopiva sekoitus asiallisuutta ja absurdia lähentelevää huumoria. Koskaan se ei ollut ilkeä tai rienaava. Yritimme osallistaa niitä, jotka olivat ainejärjestön toiminnassa mukana. Näin voisi tiivistää lehden linjauksen vuonna 1995. Myöhempien vuosien lehtiin verrattuna Samsaramme oli jopa totinen, mutta silti kepeämpi kuin edeltäjänsä.

Taitto tehtiin tavallisella tekstinkäsittelyohjelmalla. Se oli säälittävää räpellystä, varsinkin kun kahden palstan taitolla tuli paljon tavutuksia. Tuon ajan Word ei osannut suomea kuin välttävästi ja tavutusta vieläkin heikommin. Muutenkin taitto on kömpelön näköistä, mutta pariin kohtaan teimme tarkoituksellisesti ”huojuvan” taiton. Se oli tapamme kommentoida tekstiä.

Opiskelijat olivat kiinnostuneita lehdestä, mutta tekstejä he eivät pahemmin tarjonneet. Melkein kaikki jutut piti pyytää kirjoittajilta erikseen. Se oli välillä tervanjuontia, jos ei lasketa edellä mainittuja vakiopalstoja. Purimme Ilkan kanssa tätä turhautumista kirjoittamalla yhdessä Horttokujan mikroluokassa myöhään illalla jokusen jutun, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Sen jälkeen menimme Imamin keinutuoliin istumaan ja odottamaan valomerkkiä.

Viimeisen numeron viimeisenä tehty paavi-liite oli testamenttimme, joka nauratti ilmeisesti lähinnä tekijöitä. Palaute kaikista numeroista oli kuitenkin pääosin ilahtunutta. Kukaan ei suoraan sanonut mitään kielteistä, emmekä kuulleet erityisen nyreitä kommentteja myöskään vakoojiemme kautta.

Samsaran tekeminen oli ihan hauskaa, ja edelleen se muistuttaa ainejärjestön aktiivien kanssa vietetyistä mukavista hetkistä, mutta enimmäkseen se tuo mieleen muistoja Ilkasta, joka kolme vuotta myöhemmin päätti elämänsä oman käden kautta.

Lehden tekoa voi kuvata niin, että jos Ilkka oli Nick Cave, minä olin Mick Harvey. Ilkalla oli ideoita, minä olin tyytyväinen rooliini hienosäädön toteuttajana. Samsara oli enemmän Ilkan näköinen, kun taas minä varmistin ratkaisuillani, että siitä tuli juuri sopivasti hänen näköinen. Yksin ei kumpikaan olisi lehteä tehnyt, eikä ilman avustajia, jotka hihasta nykimisen jälkeen suostuivat kirjoittamaan. Kenenkään egotripiksi lehti ei muodostunut – se oli meille tärkeää.

Jos pääsette käsiksi vuoden 1995 lehtiin, katsokaa erityisesti kuvitusta. Tuolloin oli vaikea saada tasokkaita kopioita yliopiston kopiokoneilla. Digikameroita ja kuvankäsittelyohjelmia ei ollut. Netistä ei löytynyt mielin määrin kuvamateriaalia – itse asiassa yksikään vuoden 1995 Samsaran kuvista ei ole peräisin netistä. Osa kuvituksesta on peräisin vinyylihyllystäni, osa sarjakuvista ja muista kuvakirjoista. Merkittävin ja tyylikkäin osa on kuitenkin Ilkan kynästä. Osan muualta otetuista kuvista Ilkka muokkasi, täydensi ja viimeisteli itse. Kuvat olivat meidän tapamme kommentoida juttuja ja luoda niille uusia assosiaatioita. Niitä valikoidessa nauroimme paljon.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Medialla on yhä suurempi vaikutus uskontoon

Viime viikolla osallistuin kahteen uskontotieteen tapahtumaan. Yksi niistä oli 50-vuotiaan Suomen Uskontotieteellisen Seuran juhla ja toinen oli jatko-opiskelijoiden organisoima seminaari. Jälkimmäisen osana oli uskonnon ja median suhteita käsittelevä paneeli, johon osallistui tutkijoita ja uskonnollisten yhteisöjen edustajia.

Tapahtumaa alustaen kirjoitin pyynnöstä – ja poikkeuksellisen tiukalla aikataululla – paneelin tematiikkaan pohjustavan jutun Turun yliopiston verkkosivuille palstalle, jossa julkaistaan tutkijoiden puheenvuoroja.

Itse tapahtuma videoitiin, joten en kirjoita siitä nyt enempää, jos se tullaan myös lataamaan verkkoon. Laitan tähän kuitenkin tekstin, joka julkaistiin viime viikolla yliopiston verkkosivuilla otsikolla ”Medialla on yhä suurempi vaikutus uskontoon”.

*

Mitä ihmisillä tulee mieleen, jos kysytään uskonnon ja median suhteesta? Kissojen ja koirien välinen suhde tai toisiaan hylkivät magneetit. Mutta onko tilanne näin yksinkertainen?

​Uskonto ei ole perinteisesti kuulunut median tärkeimpiin kiinnostuksen kohtiin. Vain harvat toimittajat erikoistuvat uskontoaiheisiin.

Tutkimukset osoittavat, että toimittajat ovat vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin. Kuitenkin uskontoon erikoistuvat toimittajat ovat muita media-alan ammattilaisia uskonnollisempia. Lisäksi he yleensä kirjoittavat uskonnosta myönteisemmin kuin muut toimittajat.

Koska media noudattaa omaa ansaintalogiikkaansa, uskonnollisten ryhmien ei ole aina helppoa saada myönteisiä juttuja läpi. Mediaa kiinnostavat enemmän epätavalliset tapahtumat, julkisuuden henkilöt ja konfliktit. Lisäksi median valta on kasvanut.

Keskustelussa uskonnon mediatisaatiosta on tutkittu median kykyä ohjailla uskontoinstituutioiden julkisuuskuvaa ja myös mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaiset uskonnollisuuden muodot ovat elinvoimaisia.

Entistä maallistuneemmassa yhteiskunnassa ihmisten tietämys uskonnoista lepää median harteilla. Erityisesti ne, jotka eivät aktiivisesti etsi tietoa, perustavat käsityksensä ja mielikuvansa valtamediasta saatuun informaatioon. Siksi mediasisällöillä on suuri merkitys siinä, millainen normatiivinen asema ja rooli uskonnoille muodostuu yhteiskunnassa. Medialla on valtaa, ja sen suhde on usein kriittinen varsinkin uskonnollisesti konservatiiveja kohtaan, mutta tasaisen uskonnonvastainen se ei ole.

Uskonnolliset yhteisöt ovat reagoineet median vaikutusvaltaan. Esimerkiksi luterilainen kirkko on hionut mediastrategiaansa entistä tehokkaammaksi, vaikka Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta-ohjelmaa seuranneessa keskustelussa kirkon kriisiviestintä pettikin – reagointi tapahtui kirkon kannalta aivan liian myöhään.

Pienten vähemmistöjen tilanne on hankalampi, sillä heillä ei aina ole resursseja ylläpitää suhteita valtamediaan. Heidän on panostettava erityisesti uusmediaan.

Suomalaisen median uskontokäsittelyä määrittää yhä enemmän ajatus monimuotoisuudesta. Tämä tarkoittaa, että vaikka luterilainen kirkko on hallitsevassa asemassa, keskustelun lähtökohtana on oletus useiden katsomuksellisten – niin uskonnollisten kuin ei-uskonnollisten – toimijoiden samanaikaisesta läsnäolosta. Hyvä esimerkki on keskustelu Suvivirrestä. Mediakeskustelussa kaikki osapuolet puolustajista vastustajiin pohtivat, miten katsomukselliset vähemmistöt suhtautuvat virren laulamiseen koulujen kevätjuhlissa, mutta ei-kristillisten vähemmistöjen näkemyksiä kuullaan mediassa hyvin harvoin.

Monimuotoistuminen on saanut median ja ihmiset ylipäätään pohtimaan, missä menevät uskonnon rajat. Julkinen keskustelu ”uskonnollisten” yhteisöjen määritelmästä käy esimerkiksi median osallisuudesta siihen, miten yhteisten asioiden organisoinnista neuvotellaan ”uskonnon” kategorian avulla. Myös pohdinnat siitä, miten suhtautua ”uskonnollisiin” symboleihin julkisessa tilassa ja mitkä symbolit – hunnut, kaularistit tai Suvivirsi – määrittyvät uskonnollisiksi ja mitkä muuten vain perinteeksi, on ihmisiä syvästi koskettava, mediassa ja myös oikeussaleissa pohdittu aihe.

Nykypäivänä olemme tilanteessa, jossa yksikään uskonto tai muu katsomus ei voi ottaa omaa yhteiskunnallista asemaansa annettuna. Kaikki osapuolet – myös luterilainen kirkko – joutuvat ottamaan osaa julkiseen keskusteluun nimenomaan mediassa, jossa neuvotellaan eri ryhmien roolista, arvosta ja oikeuksista. Myös yhteiskunnallisesti aktiiviset tutkijat ovat osallisina tässä neuvottelussa. He eivät ole vain ulkopuolisia tarkkailijoita, vaan osallistuvat neuvotteluun aina esittäessään lausuntoja mediassa.

 

perjantai 13. joulukuuta 2013

Miten minusta tuli uskontotieteen tohtori?

SUS eli Suomen Uskontotieteellinen Seura ja Turun yliopiston uskontotieteen oppiaine täyttivät joulukuussa 2013 50 vuotta. Sen kunniaksi Jaana Kouri toimitti seuran tehtävänantona verkkoon antologian, jossa uskontotieteilijät kertovat, miten heistä tuli tohtoreita.

Yhteensä 31 tohtoria suostui tai ehti kirjoittamaan kokemuksistaan. Osa kieltäytyi syystä tai toisesta. Kirjoitukset ovat erilaisia siinä, miten paljon ne keskittyvät itse väitösprojektiin ja -tilaisuuteen. Osa kirjoittajista pitäytyy siinä tiukasti, kun taas toiset kertovat enemmän kaikesta sitä ennen tai sen jälkeen tapahtuneesta. Tästä huolimatta teksteissä on paljon samankaltaisuutta.

Halutessaan tekstejä voi analysoida ja vertailla erilaisten muuttujien mukaan. Kuinka moni kirjoittaa rahoituksesta, läheisistä, ohjauksesta tai tukijoista? Kuinka moni teksti on curriculum vitaen kerronnallistettu versio ja kuinka moni kertoo kokemuksistaan? Kuinka moni vähättelee saavutuksiaan ja kuinka moni vaikenee kaikista vastoinkäymisistä?

Antologia sisältää muutamia paljastuksia. Voisin kuitenkin kuvitella, että antologialla on tirkistelyn tyydytystä merkittävämpi rooli jatko-opintoja suunnittelevien työkaluna. Tekstejä lukemalla voi varmasti paremmin pohtia, haluaako lähteä tekemään väitöskirjaa – ja millä ehdoilla.

Toki kaiken muun lisäksi antologia tarjoaa yhdenlaisen katsauksen uskontotieteen suomalaiseen oppihistoriaan. Tekstit on organisoitu väittelyajankohdan mukaan vanhimmasta tuoreimpaan. Antologiaan kirjoittaneiden vanhin väitös on vuodelta 1968 (J Pentikäinen) ja tuorein vuodelta 2012 (T Himanen).

Antologia on vapaasti luettavissa Suomen Uskontotieteellisen Seuran verkkosivulta:


tiistai 10. joulukuuta 2013

Studioalbumit 27: Fields of the Nephilim

Mitä tulee mieleen yhtyeestä Fields of Nephilim? Synkkyys, magiaviitteet, pöly ja hatut.

Hertfordshireen kuuluvassa Stevenagessa perustettu orkesteri kuuluu suurten brittiläisten kaupunkien ulkopuolisiin bändeihin. Sillä on raamatullinen nimi – Nephilim tarkoittaa hybridiolentoa, ihmisen ja enkelin risteytystä, joka Vanhan Testamentin suomennoksissa on käännetty yksinkertaisesti jättiläiseksi. Tummanpuhuvassa musiikissa on mukana maaseutu, hevoset ja cowboyhatut. Pelkästään bändin varhaista potrettia katsomalla kurkkua alkaa kuivata.

Olen muutamia kertoja miettinyt Stevenagen juna-asemalla, että tutustumatta ympäristöön voi olettaa, että kulkuvälineen odottelu laiturilla on parasta siinä paikassa. Tosin en tiedä, millainen se oli 1980-luvulla, jolloin yhtye perustettiin, mutta Nephilim näyttää katsovan mieluummin toiselle mantereelle tai planeetalle kuin paikallisympäristöönsä.

Lukioaikana ja pitkään sen jälkeen Nephilim kuului makuarvostelmassani Missionin ja muutamien muiden kanssa verrattain tunnettujen goottibändien pohjasakkaan (vrt. Cure, Bauhaus ja Sisters of Mercy siinä toisessa ääripäässä). On myönnettävä, ettei arvostelmallani ollut mitään kokemusperäistä pohjaa. Jollain goottikokoelmalla oli biisi tai pari, mutta koska ne eivät iskeneet yhtä kovaa kuin mustahuulet, jäi tutustuminen oikeastaan tähän hetkeen.

Yksi kimmoke yhtyeen kuuntelemiseen oli kuitenkin Leedsissä vietetty aika. Yorkshire oli aikoinaan yksi Englannin goottikeskuksista. New Model Army ja The Cult (sekä sen edeltäjä Southern Death Cult) perustettiin Bradfordissa ja Sisters of Mercy tuli Leedsistä. Fields of the Nephilim tuli etelämpää, mutta Leedsissä istuin usein bussissa samaan aikaan kera pitkätukkaisen gootin, jolla oli Nephilimin selkälippu.

Downrazor (1987) tarjoilee heti intron jälkeen tuplan tai kuitin: joko naurat kippurassa Carl McCoyn tumman värisevälle äänelle tai astut pois Thatcherin Englannista, mukaan ”spagettigoottien” fantasiamaailmaan. Vaikka albumi ei saavuttanut massiivista suosiota, valveutunut yleisö valitsi jälkimmäisen: levy nousi Brittien indielistan kärkeen. Teoksen äänimaailma muistuttaa läheisesti Sisters of Mercyä, mutta biisimateriaali on tasapaksumpaa. Täysin kelvollinen tuotos.

The Nephilim (1988) jäi toiseksi brittien indielistalla, mutta saavutti edellistä korkeamman sijoituksen yleisellä albumilistalla niukasti top kympin ulkopuolella. Tämäkin pitkäsoitto on varsin tasapaksua joskin hyväksyttävää tavaraa, mutta edelliseen verrattuna tymäkämpää jytää, joka lähenee metallisia sfäärejä. Kertoo ehkä enemmän omista mieltymyksistäni kuin kahden ensimmäisen albumin eroavuuksista yleisemmin, mutta valitsen mieluummin hieman vähemmän ummetuksesta muistuttavan debyytin.

Elizium (1990) sisältää enimmäkseen pitkiä biisejä. Sen on tuottanut Pink Floydin kanssa työskennellyt Andrew Jackson. ”At the gates of silent memory” sisältää Aleister Crowleyn puhetta. Nämä elementit jakavat kuulijoita jo ennen kuin levyn laittaa soimaan. Minulle ongelma on sama kuin aikaisemmilla levyillä: voisiko sitä tehdä edes yhden timanttisella melodialla varustetun biisin? Vaikka sellaisen kuin Sisters of Mercyn ”Walk away” tai Bauhausin ”The passion of lovers”? Ai ei vai? No ei sitten. Kasvavatko ja aukeavatko raidat kuuntelukertoja lisäämällä? En tiedä, riittääkö kärsivällisyyteni. Äänimaisema on kuitenkin genren mukainen, mikä sopii minulle hyvin, eikä tätä muutenkaan huvita mollata, mutta kuunnellessa huomaa, kuinka tärkeää minulle on löytää albumilta ”hyvä biisi”.

Zoon (1996) julkaistiin nimellä Nefilim, mutta otetaan se silti mukaan tähän kuuntelurupeamaan. McCoy lähti eri suuntaan kuin muut. Hän perusti Nefilimin ja muut jatkoivat nimellä Rubicon. McCoyn mukaan Zoonin julkaisu venyi levy-yhtiön kiistan vuoksi. Albumi on metallisempi kuin yksikään Fields of the Nephilim -julkaisu. Kyse ei ole perinteisestä goottilevystä, vaan teollisuuskuolometallista. On vaikea arvioida, onko tyyli ollut edelläkävijän vuonna 1996 – kenties – mutta jos tällainen ilmestyisi vuonna 2013, ei se tyylinsä puolesta menisi edes retrovitsistä. Tällä en tarkoita, että albumi olisi kuraa, mutta ei se aiheuta myöskään riemunkiljahduksia. Eikä edes metalli-ironista pikkusormen ja etusormen samanaikaista nostoa.

Fallen (2002) on taas koko nimellä. Se koostuu erinäisistä demoista ja aikaisemmista jäsenistä on mukana vain McCoy. Ei siis mikään timanttinen asetelma paluulevylle. ”Thirst” ja ”Hollow doll” ovat pakasta esiin puskevia biisejä ja muutenkin raidat ovat paluuta standardoituun goottiperinteeseen.

Mourning Sun (2005) kuuluu levyihin, joiden lyhin raita on niukasti alle kuusi minuuttia. Eeppisyydestä ja mahtipontisuudesta ei ole puutetta missään muussakaan. Harmi vain, etten saa otetta tämänkään levyn kappaleista, joista valtaosa on venytettyä onttoa kolinaa. Tämän rinnalla vaikkapa Killing Joke tuntuu tiivistetyltä, koherentilta ja relevantilta. Toisaalta, ”New gold dawn” on tarttuvan melodinen. Ote on taas selvästi rankempi kuin Fallenilla, mutta kevyempi kuin Zoonilla.

Ceromonies (2012) on tupla, joten se on lähtökohtaisesti liikaa tältä bändiltä. Tosin toinen albumi on live, joten sitä ei lasketa. Varsinainen studiolätty on tasapainoinen synteesi kevyen ja raskaan, melodisen ja melodiattoman, goottilaisen ja metallisen välillä. Tässä kapeassa maailmassa se on jokaiselle jotain ja kaikille kaikkea. ”Trees come down” oli se minun kakkupalani ja teekuppini.

Tämänkertainen kuuntelurupeama oli poikkeuksellisen raskas ja tuloksiltaan laiha. Sain väännettyä itseni kuunteluasentoon ja odotin seuraavan albumin tuovan jotain uutta ja erilaista näkökulmaa tai edes yksittäisen mahtavan biisin. Mitään tällaista ei oikeastaan tullut, joten on siirryttävä lähes tyhjin käsin kohti seuraavaa valintaa. Sori vaan Fields of the Nephilim, meistä ei tullut bestiksiä. En oppinut arvostamaan teitä erityisen korkealle enkä kykene eläytymään täydellisesti sen selkälippuisen bussiseuralaisen maailmaan. Käyn pienen tauon jälkeen vielä kokeilemassa ainakin ensimmäistä albumia, mutta en odota sen muuttavan maailmaani. Goottiskaban tulos: Yorkshire 1, Hertfordshire 0.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Uskonto intressien edistäjänä

Tieteidenvälinen aikakauslehti Culture and Religion julkaisi vuoden 2013 neljännessä ja viimeisessä numerossa nipun tekstejä, joiden aiheena olivat niin sanotut ”keksityt uskonnot”. Termin lanseerannut ja siitä ensimmäisen kirjamittaisen julkaisun kirjoittanut Carole Cusack viittaa sillä uskontoihin, jotka ovat tarkoituksellisesti keksittyjä ja jotka myöntävät sen avoimesti. Tyypillisiä esimerkkejä ovat esimerkiksi diskordianismi, kopimismi, lentävän spagettihirviön kirkko ja jedismi.

Tutkijat ovat pohtineet, onko termi alkuunkaan onnistunut ja miten sen alaan kuuluvia ryhmiä tulisi tutkia. Itsekin osallistuin tähän keskusteluun teemanumerossa artikkelillani The Category of ’Invented Religion’: A New Opportunity for Studying Discourses on ’Religion’.

Erikoisnumero sisältää toimittajien (Steve Sutcliffe & Carole Cusack) johdannon lisäksi kaikkiaan kahdeksan artikkelia. Suurimmassa osassa hahmotellaan erilaisia käsitteitä ja lähestymistapoja, joilla aihetta voisi tutkia. Tapaustutkimuksissa käsitellään esimerkkejä diskordianismista ja jedismistä  zarathustralaisuuteen ja ruusuristiläisyyten asti. 

Lopussa on kaksi sävyltään hieman kriittisempää artikkelia. Niistä ensimmäisessä ehdotetaan materialistista uudelleen tulkintaa ilmiön ymmärtämiseksi (P-F Tremlett) ja toisessa – omassa tekstissäni – diskursiivista lähestymistapaa.

Yhdessä teemanumero on ”must” niille, jotka ovat kiinnostuneita niin sanotuista keksityistä uskonnoista. Tämä on ilmiselvä vahvuus. Lisäksi tekstit tuovat aihepiirin yleisemmän uskontotieteellisen teoretisoinnin tasolle. Tämä lämmittää erityisen paljon, koska määrällisesti melko mitättömien ilmiöiden tutkiminen on tärkeää motivoida teoreettis-metodologisella kontribuutiolla. Mielestäni teemanumero onnistuu varsin hyvin myös tässä jälkimmäisessä.

Omassa tekstissäni käsittelen ensiksi Cusackin tapaa jäsentää keksittyjä uskontoja. Jälkipuoliskolla esitän oman lähestymistapani ottamalla esimerkkitapaukseksi brittiläisen nuoren miehen, joka sai 15 minuuttia julkisuutta kieltäytymällä riisumasta hupparia työvoimatoimistossa vetoamalla jediuskontoonsa.  

Työtön nuorimies, Chris Jarvis, poistettiin työvoimatoimistosta, mutta hieman myöhemmin hänelle lähetettiin kirjallinen anteeksipyyntö, jossa pahoiteltiin asiakkaan uskonnon ja uskomusten loukkaamista. Media tarttui aiheeseen. Media piti tapausta osittain vitsinä, ja esittikin Jarvisin pitkälti koomisessa valossa, mutta totesi samalla, että uskonnon kategoria on hankala pala tuolloin meneillä olleessa lakivalmistelussa.

Jarvisin omat lausunnot sisälsivät kritiikkiä erioikeuksista, joita joillekin ryhmille on tarjolla. Hän kysyi, miksi muut voivat pukeutua tietyllä tavalla ”uskonnollisin” perustein, mutta hän ei voi. Näin hän omalla toiminnallaan työvoimatoimistossa ja sen jälkeisellä mediajulkisuudella sai oman asiansa esille ja haastoi uskonnon kategorian toimimisen erioikeuksien perusteena.

Jarvisille uskontoon vetoaminen toimi omien intressien edistäjänä. Hän sai Jerry Springer -hetkensä julkisuudessa ja äänensä kuuluville. Jos hän ei olisi vedonnut uskontoonsa, kuka olisi kuunnellut häntä? Eikö tämä kerro jotain siitä painoarvosta, joka uskonnon kategorialla on tänä päivänä, ja samalla siitä, miten hauras ja haavoittuvainen se on?

Tässä on vielä linkki Culture and Religion -lehteen, jossa muutama teemanumeron artikkeli on tällä hetkellä vapaasti luettavissa. 

Jos on kiinnostusta tekstiini, sen voi ladata academia.edu –sivustoltani

perjantai 29. marraskuuta 2013

Politiikka Deleuzen jälkeen

Deleuzea on pidetty niin radikaalina ja vallankumouksellisena  vasemmisto-anarkistisena ajattelijana kuin tyystin epäpoliittisena aristokraattina.

Nathan Widderin Political Theory after Deleuze (2012) argumentoi, että politiikan teoria on vieroksunut ontologiaa. Hänelle juuri Deleuzen ontologia on tarpeellinen tulokulma aiheeseen. Ontologia siirtää painopistettä politiikan subjektia konstituoiviin suhteisiin. Se on mikropolitiikan aluetta. Widderin teesin mukaan olemme mikropoliittisia ennen kuin olemme poliittisia. Tämän ymmärtämiseksi on luettava Deleuzea.

Teoksen sisältö on seuraava: alussa Deleuze asemoidaan ja suhteutetaan ymmärrettävästi politiikan teorian valtavirtaan. Sitten on luku Deleuzen Bergson-tulkinnasta, luku Deleuzen Nietzsche-tulkinnasta, luku Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksesta, luku mikropolitiikasta. Loppuluku on luenta Deleuzen lyhyestä immanenssi-tekstistä.

Kaikki luvut kytkeytyvät lopulta toisiinsa, mutta tämä tehtävä jää osittain lukijan vastuulle. On jokseenkin outoa nimetä kirja tällä tavalla, jos sisältö on 90-prosenttisesti just another johdanto Deleuzeen. Tätä ei pelasta edes se, että kyse on kirjasarjasta X Deleuzen jälkeen (teologia, elokuva…). Tilanne olisi voitu pelastaa – ja kääntää suoremmin politiikan teoriaan – vaikkapa runsailla esimerkeillä, mutta nyt on kitsasteltu.

Jos Widderillä on tämän teoksen perusteella vahva oma kanta Deleuze-tulkkien parissa, se on tämä: hän erkanee siitä linjasta, jossa (yli)korostetaan Bergsonia. Nietzsche on Widderin luennassa keskeisempi. Toinen Widderin oma painotus on korostaa jatkumoa Deleuzen varhaisteoksista yhteistyöhön Guattarin kanssa. Jotkut tulkit vastustavat tätä.

Hyvää teoksessa on Deleuzen suhteutus angloamerikkalaiseen politiikan teoriaan ja radikaalidemokraattiseen ajatteluun. Tämän osion olisi pitänyt olla noin sata sivua pidempi ja sisältää Deleuzen ja Marxin suhteen käsittelyn. Myös Anti-Oidipuksen keskeiskäsitteen halukoneen selostajana Widder onnistuu mielestäni paremmin kuin moni muu.

Omalla listallani parhaat Deleuze-tulkit juuri politiikan teorian ja filosofian kontekstissa ovat Todd May ja Paul Patton. Erityisen ansiokas on vuonna 2000 ilmestynyt Pattonin Deleuze and the Political. Suositeltavia ovat myös Mayn kaikki teokset, Pattonin artikkeleista koostettu Deleuzian Concepts (2010) ja laajemman tulkintojen kirjon tarjoava ja angloamerikkalaisen keskustelun ulkopuolellekin astuva artikkelikokoelma Deleuze and Politics (2008, toim. Ian Buchanan ja Nicholas Thoburn).

Jos vertaa vaikkapa Pattonin tulkintaan, niin suurin ero on siinä, ettei Deleuzen ja Guattarin A Thousand Plateaus ole Widderille kovin keskeinen, vaikka mikropolitiikkaa käsittelevässä luvussa kirjaan viitataan. Tämä on outoa, koska moni käsite kuitenkin katosi Anti-Oidipuksen jälkeen Deleuzelta ja Guattarilta. Pattonin luennassa A Thousand Plateaus ja myöhemmän Mitä filosofia on? -teosten käsitteet muodostavat muutamien varhaisten käsitteiden lisäksi Deleuzen politiikan teorian ytimen.

En tiedä, miksi Widder sivuuttaa suurelta osin A Thousand Plateausin ja tyytyy kirjoittamaan Anti-Oidipuksesta. Hän ei vaivaudu selittämään, eikä hän sijoita omaa teostaan Pattonin ja kumppaneiden työn kontekstiin. Tosin hän kritisoi Slavoj Zizekin ja Alain Badioun tulkintoja, joten ainakin heidän suhteen hän paljastaa korttinsa.

Political Theory after Deleuze ei valitettavasti mene Deleuzea ja hänen poliittista ajatteluaan käsittelevien kirjojen parhaaseen koriin. Se toiminee yhtenä hakuteoksena niille, jotka pohtivat Deleuzen suhdetta esimerkiksi radikaalidemokraattiseen teoretisointiin, joka on paljossa velkaa Hegelille ja Lacanille. Muilta osin on olemassa pedagogisesti parempia oppaita, vaikka Widderin sisällöllistä osaamista en lähde moittimaan.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Studioalbumit osa 26: X

En enää muista, miten päädyin lainaamaan kirjastosta X-nimisen yhtyeen albumin Under the Big Black Sun. Ehkä olin kuullut kappaleen ”Johnny hit and run Paulene” tai sitten valitsin sen sillä perusteella, että olin suuresti ihastunut yhtyeen versioon Willie Nelsonin kappaleesta ”Home motel”, joka löytyy läpikotaisin onnistuneelta Twisted Willie -tribuutilta.

Kerran nuotiolla kisailimme pelissä, jossa nimetyn yhtyeen viimeisestä kirjaimesta piti keksiä uusi yhtye. Kun kirjain X osui kohdalleni, sanoin yhtyeen X. Joku osallistujista alkoi kyseenalaistaa vastausta epäillen, onko sellaista yhtyettä olemassakaan. Tyytyväisenä sanoin, että käydään katsomassa levyhyllystäni.

Musavisassa tuli näyte ”Johnny hit and run Paulenea”, jolloin osasin vastata kysymykseen ja varmistaa, että näytteitä yhdistävä artistien kotikaupunki on Los Angeles. Toisella kerralla yhtye soi punk-visan videonäytteessä, mutta tuolloin en tunnistanut bändiä, kenties siksi, että punkin naiset assosioituvat niin vahvasti britteihin. X-yhtyeessä osan laulusta hoitaa nainen, joka tunnetaan nimellä Exene Cervenka. Tässä kategoriassa bändi on myös poikkeuksellisen pitkäikäinen, sillä niin moni naispuolinen punkkari haihtui valokeilasta yhtä nopeasti kuin sinne tulikin.

Kun pelasin netissä musavisaa, yllätyin miten usein X tuli vastaan punk-aiheisissa kysymyksissä. Huomasin, että bändin kaksi ensimmäistä albumia on myös Rolling Stonen 500 parhaan albumin listalla. Vihdoin tuli aika ottaa selvää, mitä kaikkea X on tehnyt.

Yhtyeessä on honottava nainen, joka laulaa usein yhdessä Flaming Sideburnsin jäseneltä näyttävän basistin (John Doe) kanssa. He tekivät suurimman osan biiseistä. Kun siihen lisätään rockabillykitaristi (Billy Zoom) ja rumpali (D. J. Bonebrake), joka on todennut, että ”se ei ehkä aina kuulu soitostani, mutta ehdoton suosikkiartistini on Captain Beefheart”, on kyse punkbändiksi ainutlaatuisesta paketista.

Los Angeles (1980) on ehdoton punk-klassikko kannesta alkaen (kuvassa). Siltä löytyy edellä mainittu ”Johnny hit and run Paulene”. Muuten biisimateriaali on tasapaksumpaa, mutta silti korkealaatuista, junan varmuudella rullaavaa. Pidän erityisesti Cervenkan ja John Doen yhteislaulusta ja yhtyeen tavasta uuttaa rockabillyä punkkiin (olematta psychobillya). Levyn tuotti Doorsin Ray Manzarek, joka hoiti samaa virkaa peräti neljällä ensimmäisellä X-albumilla. Paikoitellen koskettimet ujeltavatkin taustalla hieman Doorsin tyylin – ehkä siksi että niitä soittaa itse Manzarek. X myös versioi debyytillään Doorsin ”Soul kitchenin”

Wild Gift (1981) ilmestyi seuraavana vuonna. Se on periaatteessa samaa kamaa, mutta nopeampaa. Junakomppia on lisätty ja Doors-hippuset on siivottu pois. Tällä levyllä X muistuttaa Spiritualizedin muutamaa teosta – ei musiikillisesti, vaan siksi, että kyse on laadukkaasta albumista ilman yksittäisiä hittejä.

Under the Big Black Sun (1982) oli ennestään tuttu. Se ei ehkä ole debyytin veroinen klassikko, mutta se on loistava levy. Heti levyn avaava ”The hungry wolf” on hieno, kuin myös sitä seuraava ”Motel room in my bed”, puhumattakaan kolmannesta raidasta ”Riding with Mary” tai levyn loppupään rallista ”How I (learned my lesson)”. Aikaisemmista poiketen levy sisältää myös hidastempoista, kantrimpaa materiaalia. Cervenka on todennut tämän olevan hänen suosikkialbuminsa bändin tuotannosta. Kommentti ei yllätä, jos ajatellaan levyn tasoa, mutta se on myös surutyö – osa biiseistä käsittelee auto-onnettomuudessa kuollutta Cervenkan siskoa Mirielleä (Mary).

More Fun in the New World (1983) rytkyy eteenpäin taattuun tahtiin, mutta vähemmän punkisti. ”We’re having much more fun”, ”True love part 1” ja ”Poor girl” voi poimia esimerkeiksi levyn alkupuolelta. Mukana on myös jytäkkä versio Jerry Lee Lewiksen ensimmäisenä levyttäneestä kappaleesta ”Breathless”, jonka he esittivät myös David Lettermanin ohjelmassa (löytyy YouTubesta). Saman biisin singleversio on edellisen albumin cd-version bonusmateriaalina.

Ain’t Love Grand (1985) on soundillisesti melkeinpä katastrofi. Tuottajan paikalla Manzarekin korvasi Michael Wagener, joka loihti kaupallisemman äänimaiseman. Se tarkoitti askelta aikansa tukkametallin suuntaan, sillä juuri niitä Wagener oli tottunut tuottamaan (Dokken, Keel, Extreme, Bonfire, Skid Row, Motley Crue, Great White, myöhemmin myös Rasmus ja Lordi). Jos en tuntisi X:n aikaisempia levyjä, voisin pitää tästä: todeta, että on aika omaperäinen ja kaikin puolin mainio hard rockista ja popista ammentava bändi. Nyt joudun vähän yskimään ja nikottelemaan, mutta alkujärkytyksen laannuttua on myönnettävä, että levyllä on hyviä biisejä. Cd-versiolla on bonuksia ja niissä on muun muassa Replacementsin ”I will dare” ja Small Facesin ihana ”All or nothing”, mutta ei ihan alkuperäisten veroisina versioina.

Seuraavana vuonna julkaistiin yhtyettä käsittelevä dokumentti X: The Unheard Music, joka löytyy kokonaisuudessaan YouTubesta. Se koostuu juttelusta ja musiikista, ja niistä jälkimmäinen on kiinnostavampaa, vaikka rupattelu avaakin yhtyeen kulisseja.

See How We Are (1987) on yhtä kaukana punkista kuin edeltävä Ain’t Love Grand. Tyyli on hieman toisenlainen, nimittäin Amerikan valtavirtainen rock, jossa on vain häivähdys yhtyeen alkutaipaleelle ominaista punkkia ja junakomppia. Edellisen tapaan sillä on kuitenkin hyviä biisejä.

Hey Zeus! (1993) on yhtyeen viimeisin studioalbumi, mutta sitä ei löydy Spotifysta. YouTubea selailin sen verran, että ainakin osa albumista kuulostaa 1990-luvun alun amerikkalaiselta indielevyltä. Toisin sanoen yhtye vaikuttaa siirtyneen albumilla taas kohti tekoaikansa äänimaailmaa ja tyyliä. Tämän vain harva yhtye tekee onnistuneesti, enkä usko menettäneeni mitään todella merkittävää siinä, etten ole kuullut albumia kokonaan.

Yhtyeen liepeiltä löytyy myös Knitters, joka on suunnilleen X jatkettuna Blastersin Dave Alvinilla ja läskibasistilla. Knitters soittaa kantri-rockabillyä, joten tältäkin osin X:n musiikilliset vaikutteet tulevat läpinäkyviksi.

Kuuntelurupeaman alkuvaiheessa laitoin tilaukseen viisi albumia sisältävän boksin, kun halvalla sai. Ostos ei todellakaan kaduta, mutta yhtyeessä on myös heikkoja kohtia. Biisimateriaali voisi olla vähemmän tasalaatuista. Pari hittiä nostaisi bändin uuteen sfääriin. Lisäksi varhaistuotannosta tulee helposti yliannostus, jos ei pidä taukoja.

Vaikka X tuskin yltää koskaan samaan kastiin Crampsin, Dead Kennedysin ja Gun Clubin kanssa – jos niitä on edes mielekästä verrata – on jotenkin käsittämätöntä, etten ole aikaisemmin perehtynyt kuin pieneen osaan yhtyeen tuotannosta. Vaikka yhtyeen koko tuotanto ei ole läpikotaisin timanttista, yhdistäessään rockabillya ja muuta juurimusiikkia punkkiin omintakeisella tavalla X on kuitenkin juuri ”minun musiikkia”.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Mikä on paavi miehiään?

Kun olin tutkijana Leedsin yliopistossa, tarkastelin yhtenä osana projektia, miten media käsittelee paavin vierailua britteihin syksyllä 2010. Valmisteluksi luin muutaman Ratzingeria käsittelevän kirjan. Kun hän luopui tehtävästään, paaviksi tuli keväällä 2013 Jorge Mario Bergoglio. Ymmärrettävästi markkinoille tuli nopeasti häntä käsittelevää kirjallisuutta.

En ollut keväällä erityisen aktiivinen etsimään tietoa siitä, millainen menneisyys uudella paavilla on. En myöskään ole juuri nyt tekemässä mitään tutkimusta paavi Franciscukseen liittyen. Kuitenkin kiinnostuin häntä käsittelevästä kirjasta, lähinnä siksi, että Ottawan lentokentällä yritin päästä eroon viimeisistä taskuun jääneistä Kanadan dollareista.

Paul Vallelyn Pope Francis: Untying the Knots sisältää kiinnostavaa informaatiota ensimmäisestä etelä-amerikkalaisesta paavista ja ensimmäisestä, joka otti nimekseen Franciscus. Heti ensimmäinen luku muistuttaa, miten lähellä Bergoglio oli tulla paaviksi jo edellisellä kierroksella. Hän oli Ratzingerin ainoa todellinen haastaja, mutta tilannetta vaikeutti kampanja, jossa Bergogliota syytettiin yhteistyöstä Argentiinan sotilasjuntan kanssa.

Bergoglion valinta paaviksi käsitellään vasta kirjan loppupuolella. Siinä olennaista on, miten suuri yllätys hänen valintansa monille oli, vaikka hän oli selkein haastaja edellisellä kerralla. Tilanteeseen vaikutti merkittävästi se, ettei italialaiset kardinaalit – jotka muodostavat ison osan äänestyskelpoisista – päässeet yksimielisyyteen omasta suosikistaan. Lisäksi oli paine saada paavi Euroopan ulkopuolelta, mieluusti Latinalaisesta Amerikasta, ja vieläpä sellainen, joka ei ole tehnyt pitkää uraa Roomassa.

Toinen luku on  korostaa, miten Bergoglion suhde kansanomaiseen uskonnollisuuteen on huomattavasti Ratzingeria myönteisempi. Argentiinaan tutustuneena ja maassa matkanneena tiedän, että katolinen kirkko on ottanut sallivamman asenteen kaikenlaiseen – katoliseen ja sen rajamaille sijoittuvaan – kansanomaiseen uskonnollisuuteen osittain siksi, että se kamppailee evankelikaalisen protestanttisuuden nousua vastaan. Vallelyn mukaan Bergogliolla on ollut suuri rooli tässä prosessissa.

Vallely ottaa esimerkkejä kansanomaisesta uskonnollisuudesta ja keskeisimmät ovat juuri niitä, joihin tutustuin itse Argentiinassa. Kävin Lujanin pikkukaupungissa katsomassa neitsyen ihmeen kunniaksi pystytettyä kirkkoa. Näin kymmeniä Difunta Correalle pystytettyjä tienvarsipyhäköitä, vertailin niitä ja tarkastelin niistä löytyviä esineitä. Kuvasin muutamia Gauchito Gilin tarinasta muistuttavia tienvarsipyhäköitä. Näistä ensimmäinen on osa kansanomaista mutta käytännössä täysin hyväksyttyä katolilaisuutta, toinen lähempänä nationalismia (sekoittuen hieman Maria-kultteihin) ja kolmas melko etäällä katolilaisuudesta (tarina paikallisesta Robin Hood -shamaanista).

Kolmas luku käsittelee paavin jesuiitta-taustaa muistuttaen, että heidän parissaan häneen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Luku valottaa myös Argentiinan katolisen kirkon ja paavin poliittisia kiemuroita. Mediassa uuteen paaviin on suhtauduttu myönteisesti. On tavallaan haluttu löytää väkisin liberaali paavi edellisen kontrastiksi. Ihan näin yksioikoinen asia ei kuitenkaan ole. Paavina Bergoglio on ollut jo nyt radikaali, jos katsotaan paavillisia menettelytapoja, erityisesti rituaaleja. Liberaali hän ei kuitenkaan ole edes Vallelyn mukaan.

Paavia on kutsuttu köyhien asialla olevaksi ”slummien piispaksi”, mutta tällöin on myös hyvä muistaa, että kyse on katolisesta sosiaalietiikasta. Esimerkiksi Bergoglion suhde vapautuksen teologiaan on ollut varsin ristiriitaista ja varhaisvaiheessa pääosin kielteistä. Bergoglio oli nuorena hetken kiinnostunut kommunismista, mutta kun vasemmistosta tuli kirkkokriittinen, hänestä tuli peronisti, jossa kirkko oli osa autoritaarista kansallista ykseyttä. Peronismi ylittää perinteisen poliittisen akselin, mutta moni kommentaattori sijoittaa Bergoglion mieluummin oikealle kuin vasemmalle peronistien keskuudessa. Hän toimi myös oikeistolais-nationalistisen Guardia de Hierron henkisenä neuvonantajana. Jopa köyhien asioista kriitikot toteavat, että Bergoglio on kiinnittänyt enemmän huomiota köyhyyden seurausten pehmentämiseen kuin syiden kitkemiseen. Paavina Bergoglio on tosin esittänyt huomattavasti myönteisempiä kommentteja vapautuksen teologiasta.

Vallely toteaa, että osa Bergoglioon kohdistuvasta rajustakin kritiikistä on liioittelua. Pinnallinen mediahuomio siitä, että Bergoglio välttää tuhlailua ja pröystäilyä pitää paikkansa myös tämän kirjan perusteella, toisin kuin mielikuva erityisen liberaalista paavista.

Teos ei ole puhdas uuden paavin ylistys, eikä missään tapauksessa mustamaalaukseen pyrkivä kirja. Se on verrattain monipuolinen valotus, joka toimii johdantona Bergoglion elämään, ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin. Vallely luo kuvan ihmisestä, jonka suurimmat mustat hetket ovat kaukana menneisyydessä. Tämän tosin rikkoo se kiusallinen tosiasia, että vuonna 2010 Bergoglio kieltäytyi todistamasta oikeudenkäynnissä, jossa muinaista Argentiinan sotilashallintoa syytettiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan.

Suomessa paavit eivät herätä valtavaa kiinnostusta. Lähinnä ihmiset haluavat tietää, onko uusi paavi konservatiivi vai seksuaalivähemmistöjä puolustava liberaali. Tärkeä kysymys tämäkin, mutta ei suinkaan ainoa.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Studioalbumit: kertaus ja katse taaksepäin

Olen kirjoitellut yhtyeiden ja artistien albumeista vuoden 2012 syksystä alkaen. Tällä hetkellä käsiteltyjä artisteja on yhteensä 25. Tässä teen pienen katsauksen siihen, miten yhtyeet ja artistit ovat jääneet elämään osana musiikkiharrastusta myös kuuntelun jälkeen. Otan käsittelyyn 15 ensimmäistä artistia. Käyn myös läpi albumit, jotka olen syystä tai toisesta hankkinut omaksi materiaalisessa muodossa kuunteluhetkien jälkeen. Viisitoista ensimmäistä artistia olivat:

1. Black Sabbath
2. Sparks
3. Killing Joke
4. Ry Cooder
5. Rory Gallagher
6. 13th Floor Elevators
7. Bauhaus
8. Talking Heads
9. Rolling Stones
10. The Replacements
11. Procol Harum
12. Orange Juice
13. Tyrannosaurus Rex / T.Rex
14. Buzzcocks
15. Roxy Music

Aika mainio lista, eikö niin?

Kuuntelurupeama lähti liikkeelle metalliklassikosta Black Sabbath. Tosin nykyään pidän yhtyettä entistä vähemmän metallina – vaikka on se sitäkin – ja enemmän geneerisenä monigenreisenä musiikkina. Sabbath on pysynyt kuuntelussa yllättävänkin vahvasti. Esimerkiksi Sabotage ja 4 ovat pyörineet soittimessa. Lisäksi ostin yhtyeen nimeä kantavan debyyttialbumin viidellä eurolla Saksasta ja Master of Realityn alle neljällä eurolla Kanadasta.

Toisena otin kuunteluun yhtyeen nimeltä Sparks. Pian rupeaman jälkeen kävin kuuntelemassa duona esiintynyttä aktia Edinburghissa. Sen jälkeen olen kuunnellut Maelin veljeksiä valikoidusti, mutta usein. En jaksa olla ihastelematta ”I bought the Mississippi river” -kappaletta. Musavisassa tunnistin loistavan ”Let the monkey driven” ensitahdeista. Kun musavisassa soi Indiscreetin ”Looks, looks, looks”, en jostain syystä tunnistanut sitä, mutta teos löytyi edullisesti vinyylinä Uppsalasta. Ostin myös Big Beatin vinyylinä, lähinnä tuon ”Mississippin” vuoksi. Lisäksi katsoin yhtyeen urasta kertovan dokumentin. Ihastelin yhä useammin kappaletta ”Suburban homeboy”, joka jäi mieleen myös keikalta. Minusta on tullut fani.

Kolmantena kuuntelin Killing Joken albumit. Myöhemmin ostin ensimmäisen pitkäsoiton kolmella punnalla, toisen albumin alle viidellä eurolla ja kuuntelin erikseen uusinta albumia MMXII entistä myönteisemmin tuntemuksin. Pari varhaista on tullut lainattua kirjastosta kotikuunteluun. Yhtye on edelleen kiinnostava ja tasokaskin, mutta sen arvo ei ole vieläkään noussut kattoon. Pidän yhtyeestä, mutta jotain puuttuu, jotta siitä tulisi ”parasta ikinä”.

Neljäntenä kuuntelin ehkä vähän liikaakin levyjä tahkonutta Ry Cooderia. Häntä on niin helppo kuunnella, että esimerkiksi artistin tuorein Election Special on soinut kotona paljon. Cooderia on tarjolla siellä täällä kohtuulliseen hintaan, jos kelpaa muutkin kuin miehen parhaat levyt. Ja minulle on kelvannut: kuuntelurupeaman jälkeen olen hankkinut kolme vinyyliä, jotka eivät kuitenkaan ole aivan parhaita Cooderin levytyksiä, ensiksi Borderlinen ja sitten Slide Arean ja lopuksi albumin Get Rhythm. Kaikkia näitä on mukava pyöritellä vinyyliltä.

Viidentenä kirjoittelin artistista nimeltä Rory Gallagher. Ostin pian viiden studioalbumin boksin yhdeksällä eurolla ja kuuntelin erikseen kirjastosta lainattua Tattoo-albumia. Kiinnostukseni edesmenneeseen kitaristiin on kasvanut reilusti. YouTubesta löytyvä live-esitys ”Shadowplaysta” kuuluu niihin New Model Armyn ”No rest” -liven ja Ebba Grönin ”Staten och kapitaletin” kera klippeihin, joita toistan tasaisin väliajoin.

Kuudenneksi valikoitui The 13th Floor Elevators. Olen käynyt läpi kaikki studiolevyt uudestaan, kotistereoissa. Lontoossa päätin ostaa boksin, jossa on kaikki neljä albumia. Enää ei tarvitse pähkäillä, ostaisiko vai ei. Mainio bändi, jonka kaksi ensimmäistä levyä ovat klassikoita.

Seitsemäntenä vuorossa oli goottien kuningas Bauhaus. Lainasin myöhemmin erikseen kirjastosta kaikki yhtyeen studioalbumit. Niistä kuuntelin erityisesti suosikkikappaleitani. Lisäksi tuorein albumi, Go Away White, kuulosti paremmalta kuin kirjoituksen perusteella voisi olettaa. Yhtyeen albumeita en ole ostanut ainoastaan siksi, ettei niitä ole tullut alennusmyynneissä vastaan. Nyt on kuitenkin ilmestymässä studioalbumien boksi kohtuulliseen hintaan. Yhtyeen kuuntelu on tosin saattanut vaikuttaa siihen, että ostin toisen goottiklassikon Sisters of Mercyn puuttuvat studioalbumit.

Kahdeksantena otin käsittelyyn Talking Headsin, jota on tullut kuunneltua myös albumisession jälkeen. Lähinnä soittimeen on valikoitunut viimeisimpänä ostetut albumit. Jo kirjoitushetkellä olin ostanut albumit  True Stories ja Little Creatures, mutta sen lisäksi käytin vähän kruunuja kantaakseni Uppsalasta kotiin Fear of Musicin. Remain in Light ja Naked puolestaan löysivät uuden kodin kolmen punnan kappalehintaan käydessäni Manchesterissa. Fanihan minusta on kuoriutunut, joskin kaikki ostokset ovat olleet varsin edullisia.

Yhdeksäntenä oli varsinainen maraton, sillä Rolling Stones on julkaissut melkoisen nipun albumeita. Koska yhtyeen laadukkain tuotanto on normaaleissa hinnoissa, en ole ostanut yhtään albumia rupeaman jälkeen. Edullisesti saisi niitä, joita en kovin usein jaksaisi ottaa hyllystä pois. Toistaiseksi olen pärjännyt niillä, jotka jo löytyvät hyllystä.

Kymmenentenä vuorossa oli The Replacements, jonka vinyylejä ei ole tullut vastaan edulliseen hintaan eikä edes kalliilla. Tyylillisesti bändi kuuluu genreen, jota olen kuluttanut vuosikymmeniä. Jos musiikkimaun laajentaminen on yksi kirjoitussarjan tehtävä, ei tätä bändiä ole kiire kuunnella, mutta toisin kävi: Aikeissani oli koko ajan hankkia pari keskeisintä albumia ja sitten Saksasta löytyi kympillä viiden albumin paketti, jossa on kaikkein keskeisimmät levyt. Pitihän niitä kuunnella.

Järjestysnumeron yksitoista sai Procol Harum. Koska ihastuin Something Magicin samannimiseen avausraitaan, päätin ostaa gatefold-kantisen vinyylin sopuhintaan Uppsalasta. Edelleen odotan, milloin saan hankittua albumin Exotic Birds and Fruit. Kun hinnasta sovitaan, niin ainakin myös Shine on Brightlyn kantaisin hyllyyni mielelläni.

Kahdestoista setti koostui yhtyeestä nimeltä Orange Juice. En ole vielä palannut yhtyeeseen, paitsi musavisassa, jossa ”Rip it up” -näytteestä yhtyeen tunnisti helposti. Albumeita on turha kuvitella löytävänsä parilla eurolla, joten sitäkään kautta ei ole avautunut uutta perustetta kuunnella yhtyettä.

Kolmastoista kohde oli T. Rex. Ensimmäinen lyhyemmällä nimellä julkaistu albumi ja Electric Warrior ovat soineet kotistereoissa. Valloittava Slider ja astetta tummempi Tanx tuli lainattua kirjastosta uudelleen. Bändin arvo on vain noussut silmissäni, ja ostan albumeita lisää, jos hinta on sopiva.

Neljästoista arpa osui Buzzcocksiin. Kirjoituksessa ihastelin kappaletta ”Sick city sometimes”, ja sitä olen kuunnellut edelleen. Muuten yhtye on soinut vain välillisesti: Ratsian koveria ”Ihohygieniaa” on tullut diggailtua.

Viidestoista valinta oli Roxy Music. Omistin kaikki studioalbumit jo kuunteluvaiheessa, joten en ole tietenkään ostanut niitä toistamiseen. Kuuntelu on jäänyt viime aikoina vähemmälle, mutta kronologinen albumeihin tutustuminen auttoi hahmottamaan hienon yhtyeen kehityskaarta.

Studioalbumien kuuntelun jälkeen olen ostanut kyseisiltä yhtyeiltä yhteensä 29 levyä, 22 cd-formaatissa ja 7 vinyylinä. Tähän ei ole laskettu niitä puuttuvia Sisters of Mercyn teoksia, jotka Bauhausin kuuntelun innoittamana ostin. Selvää kuitenkin on, että omalla kohdallani tällainen studioalbumien kuuntelu aktivoi kiinnostusta sijoittaa kolikoita – ja joskus seteleitäkin – kyseisten artistien tuotoksiin.