Christa Päffgen (1938–1988) eli suurimman osan elämästään Nicona. Taiteilijanimi mallina uransa aloittaneelle saksalaiselle jääkuningattarelle tuli valokuvaajan entisestä poikaystävästä. Nico muistetaan lähinnä yhteistyöstä Velvet Undergroundin debyyttialbumilla ja Andy Warholin Factoryn toimijana. Nico oli myös sooloartisti, jonka ura ei koskaan noussut kaupalliseen menestykseen. Hänen albuminsa ovat kuitenkin vähintään kiinnostavia. Artistin tuotanto on pääpiirteissään tuttua, mutta en kuitenkaan ole kuunnellut kaikkia albumeita kokonaan – enkä varsinkaan kahta viimeisintä. Nyt tuli aika.
Sytyttäjänä toimi Nicon bändissä koskettimia 1980-luvulla soittanut James Young ja hänen kirjansa Nico: Songs They Never Play on the Radio. Kovasti hehkutettu teos on aika karua luettavaa, sillä Youngin aikana Nicon elämä keskittyi huumeisiin. Keikkailu oli välttämätön keino rahoittaa addiktion toteuttamista.
Nicon ensisingle, Gordon Lightfootin säveltämä ja alkuperäisesittämä ”I’m Not Sayin’” on minulle ollut puhdasta Nicoa siitä lähtien kun sen kuulin. Vuonna 1965 julkaistu biisi löytyy myös Nicon kokoelmalevyltä The Classic Years, jonka ostin (kalliilla) cd-levyjen kulta-aikana. Kokoelma on loistava, mutta saattaa estää paneutumasta yksittäisiin albumeihin, joskaan sillä ei ole yhtään raitaa kahdelta viimeisimmältä soololevyltä.
Varhaisen folk-menon jälkeen Nico tuli tunnetuksi Velvet Undergroundin ensilevystä Velvet Underground & Nico (1967), jolla Nico lauloi muutaman laulun, Andy Warholin toiveesta (tai käskystä). Tuota mestariteosta en laske Nicon soolotuotantoon. Myös Nicon oma (väitetty) kommentti 1980-luvun alussa kuului: ”Always the Velvet Underground… I want to talk about my records.”
Chelsea Girl (1967) ilmestyi samana vuonna kuin VU-levy. Tämä sisältää lähinnä Jackson Brownen, John Calen ja Lou Reedin sävellyksiä, plus yksi Dylan ja yksi Tim Hardin. Levyllä soittaa lähinnä VU-miehet ja lisäksi kitarassa on Jackson Browne. Sillä ei kuulla rumpua eikä bassoa, joten siitä voi päätellä jotain. Se on tyylillisesti sekoitus folkia ja VU:n tummempaa tunnelmaa. Sen nimi viittaa Warholin elokuvaan Chelsea Girls (1966), jossa Nico esiintyi. Nico kommentoi albumia myöhemmin aika tylysti, valittaen, ettei hänen toiveitaan kuunneltu toteutuksessa. Ensikosketukseni siihen tuli, kun nauhoitin albumin c-kasetille opiskeluaikana. Paljon myöhemmin ostin hyllyyni vinyylin. Olen aina pitänyt siitä. Se ei ole ihan kaikille sopivaa musiikkia, mutta se on konventionaalista verrattuna seuraaviin teoksiin.
The Marble Index (1968) on sitä varsinaista sooloajan Nicoa. Huomattavasti synkempää kuin edeltäjänsä, harmonin hitaasti kuljettama kylmä, solipsistinen universumi, jonka lyriikat ammentavat romantiikan runoilijoilta ja jossa osansa on klassisen musiikin koulutuksen saaneella tuottajalla, Velvet Undergroundin John Calella. Calen mukaan harmoni oli suurimman osan ajasta epävireessä, mikä teki levyttämisestä oikukasta. Todella merkittävä muutos on kuitenkin se, että Nico on säveltänyt albumin kaikki raidat. Kyseessä on tunnelmaltaan ”heroiinilevy”, vaikka en ole varma, oliko Nico tässä vaiheessa jo aloittanut sen käyttöä. Sitä kuvataan usein termillä itsetuhoinen. Teos ei herättänyt huomiota ilmestyessään, mutta myöhemmin siitä on muovattu avantgardistinen kulttilevy. Esimerkiksi Primal Screamin Bobby Gillespie on nimennyt sen yhdeksi suosikeistaan ja kertonut sen vaikuttaneet merkittävästi Screamadelican (!) tekemiseen. Puhumattakaan goottiskenestä tai PJ Harveysta ja Xiu Xiusta. Helppoa kuunneltavaa se ei ole. Melodisin sessioissa nauhoitettu kappale lienee ”Niebelungen”, joka tuupattiin vasta uusintajulkaisulle. Mutta kokonaistunnelma on vaikuttava. Jos yrittää sijoittaa albumia aikansa populaarimusiikin kontekstiin, niin se on paljon enemmän siitä irrallaan kuin Velvet Undergroundin debyytti. Onko se pelkästään hyvä asia, jää kuulijan arvioitavaksi, mutta juuri siksi se on merkittävä, kenties häiritseväkin julkaisu.
Desertshore (1970) on tehty Calen avustuksella Lontoossa, jonne Nico muutti edellisen levyn ilmestymisen jälkeen. Se on melkeinpä poppia edeltäjäänsä verrattuna, mutta melkein mihin muuhun tahansa verrattuna haastavaa avantgardea. Se on Nicon vangitsevalla äänellä kuorrutettua tummaa harmonidronea, joka ei rokkaa mutta tuntuu kehossa ja mielessä. Ennestään tuttu avausraita ”Janitor of Lunacy” on aina ollut vaikuttava, yksi suosikeistani artistin uralla, saman tekee sitä seuraava ”The Falconer” ja b-puolen avaava ”Afraid”. Ehkä nämä ovat myös niitä helpoimpia raitoja. Kun vielä mainitaan päätösraita ”All that is My Own”, on nimetty puolet biiseistä ja todettava, että teoksella on arvonsa.
The End (1974) jatkaa Nicon ja Calen yhteistyötä Nicon Lontoon kaudella, nyt maustettuna Brian Enon vierailulla. Nimikin jo vihjaa siihen, että albumilla on Doors-laina. Sillä vierailee Roxy Musicin Phil Manzarena kitarassa. Lisäksi paketin päättää omintakeinen tulkinta Saksan kansallislaulusta ”Das Lied der Deutschen”. Koverit ovat albumin puhutuinta tavaraa, mutta, se on todettava, ne eivät ole peruste kuunnella teosta enempää kuin kerran. Sen sijaan muu materiaali kestää muunkin kuin kuriositeettiarvon, jos Nicon ”epärock” ylipäätään vetoaa.
Drama of Exile (1981) on aikaisemmista poiketen bändilevy, joka tunnustelee varhaisen 80-luvun uuden aallon ja disconkin äänimaailmaa. Tällä kerralla kasarisoundit eivät häiritse. Pikemminkin ne sopivat kokonaisuuteen. Nicon tuotannossa teos on poikkeava, koska Cale ei ole mukana. Pari koveria sen sijaan on, VU:n ”I’m Waiting for the Man” ja Bowien ”Heroes”. Jos Nico rokkaa jossain, niin edellisessä, ja miksei jälkimmäisessäkin, mutta itse en lämpene sille. Kaikista Nicon albumeista tämä on ajanmukaisin, yhteensopivin tekoaikansa musiikillisen ilmapiirin kanssa (okei, Chelsea Girl ei ole kaukana myöskään). Eikä tämä ole moite. Jos Nico tekeekin vähän helpommin lähestyttävän levyn, se on silti undergroundia.
Camera Obscura (1985) tehtiin kohtuullisen kiireisissä ja huumehöyryisissä olosuhteissa. Nicolla oli pohjat biiseihin, soittajat tekivät sovitukset ja tuottaja Cale järjesteli materiaalia. Ideana oli, että pidetään Nico poissa studiosta pohjien jälkeen ja pyydetään laulamaan uudelleen, kun bändisoitto on hoidettu. Nicoa koko homma tuskin kiinnosti kovin paljon. Biisejäkään ei ollut tarpeeksi. No sitten pistettiin mukaan ikivihreä ”My Funny Valentine”, jota Nico oli esittänyt keikoilla muutaman vuoden ajan, sekä vanha saksalainen balladi ”Das Lied vom einsamen Mädchen”. Moni Nicon sävellys oli kulkenut matkassa vuosia keikoilla ja albumin päättävä ”König” oli levytetty ensimmäisen kerran jo Desertshoren aikaan. Kertoo jotain Nicon kiinnostuksesta tai kyvystä säveltämiseen ja muistuttaa, että artistille tärkeintä oli tuossa vaiheessa kaman saatavuus. En erityisesti pidä levyn kasarisoundeista. Tosin yllä mainittu saksalaisballadi on aika komea, jos sitä ajattelee kasarin uuden aallon goottilaidan syntsakontekstissa. Samaan nippuun laitan ”My Heart is Emptyn”. Kirjassaan James Young pitää ”Königiä” ainoana merkittävänä raitana ja ottaa kunnian sen sovituksesta itselleen. Tai siitä, että sitä ei sovitettu, kuten Cale toivoi, samaan linjaan albumin muiden raitojen kanssa. Se muistuttaakin enemmän Nicon aikaisempia albumiraitoja. Camera Obscura ei ole merkkiteos; siinä on hyviä hetkiä, mutta ne tuovat lisäarvoa kasarimusaan enemmän kuin Nicon tuotantoon.
Nico kuoli Ibizalla kaaduttuaan pyörällä. Tässä vaiheessa hän oli jättänyt heroiinin ja oli metadonikuurilla.
Suurta osaa Nicon elämästä määritti huumeaddiktio. Loppuvuosina hänellä ei vaikuttanut olevan elämässä mitään muuta. Tai ainakin tärkeysjärjestyksessä ne muut tulivat kaukana perässä. Hänen tarinansa on surullinen ja jopa kylmä. Häntä on vaikea sääliä, koska hän selvästikään ei ollut mikään mukava tyyppi. Hän jätti kuitenkin merkittävän jäljen musiikkiin. Hänen äänensä oli vangitseva ja hänen omaperäinen visionsa oli välttämättömänä pohjana myös silloin kun muut hoitivat sovitukset loppuun. Hänen panoksensa VU:n debyytillä on tärkeä, huolimatta muun bändin vähättelevistä kommenteista. Hänen sooloalbuminsa, varsinkin verrattain konventionaalisen ja miellyttävän Chelsea Girlin jälkeen, ovat vaativia ja häiritseviä, mutta samanaikaisesti vetoavia ja vaikuttavia.
