perjantai 31. maaliskuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 6: Journalistin etiikka

Viime vuoden marraskuussa ostin nipun mediaa käsitteleviä alennuskirjoja. Niiden joukossa oli Jorma Mäntylän Journalistin etiikka (2008). Se kuului joulun alla kasaamaani lukupinoon, mutta lukeminen myöhästyi muutamalla kuukaudella. Nyt luin sen nopeasti ja nautin kovasti.

Teoksen alussa pohditaan, miksi ylipäätään journalismiin tarvitaan eettisiä ohjeita. Yksi merkittävä syy on se, että itsesääntelyllä pyritään välttämään kalliit ja raskaat oikeusjutut.

Toisessa ja kolmannessa luvussa käydään läpi journalistietiikan historiaa ja filosofiaa. Samalla vertaillaan Suomen tilannetta muihin maihin. Näissä ison roolin saa brittifilosofi, liberaalin lehdistöteorian kehittelijä John Stuart Mill (1807–1873), josta Mäntylä teki väitöskirjan vuonna 2007.

Neljäs luku, ”Journalistin ohjeet”, on teoksen pisin. Siinä käydään läpi suuri määrä esimerkkejä julkisen sanan neuvoston, eli journalismin keskeisimmän itsesääntelyelimen toiminnasta. Tämä on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Siinä myös pohditaan, miten JSN:n päätösten perustana olevan journalistin ohjeiden muuttuminen on vaikuttanut siihen, mitä pidetään ”hyvänä lehtimiestapana”, kuten ennen oli tapana sanoa. Pohdinta jatkuu luvussa viisi, johon teos päättyy. Viides luku, ”Muuttuvat ohjeet ja etiikka”, ei kanna pitkän ja onnistuneen edeltävän luvun jälkeen. Tuntuu, että ohjeista oppi riittävästi tapausesimerkkien kautta.

Tapausesimerkkejä runsaasti esittelevä luku neljä on erittäin suositeltavaa yleissivistävää luettavaa. Vaikka julkisen sanan neuvoston päätöksiä voi kuka tahansa lukea verkosta, tässä tarjotaan tulkintavälineitä päätösten ymmärtämiseen. Samalla huomataan, että osa päätöksistä ei välttämättä vastaa omaa ymmärrystä siitä, mikä on hyvää journalismia. En ryhdy tässä referoimaan kirjan sivuilla esiteltyjä esimerkkejä – kiinnostuneet löytävät teoksen käsiinsä helposti.

Lukuprosessin aikana kävin läpi julkisen sanan neuvostoon päätyneitä uskontoaiheisia tapauksia. Niitä ei ole monta eikä niiden päätökset poikkeava merkittävästi langettavien ja vapauttavien päätösten kokonaisprosenteista. Kiinnostavaa on, ettei tapauksissa yleensä ole kyse valtakirkosta, vaan islamista ja kristillisistä vähemmistöistä.

Samalla tutustuin Mainonnan eettisen neuvoston (MEN) uskontoaiheisiin käsittelyihin. Löysin vain vapauttavia päätöksiä, oli kyse sitten luterilaisesta kirkosta, vapaa-ajattelijoista, muslimeista tai helluntailaisista. Yksittäiset uskonnot voidaan esittää mainonnassa kielteisessä valossa, kunhan a) ei anneta ymmärtää, että kaikki ryhmän jäsenet ovat vain ja ainoastaan tällaisia tai b) ei nimetä ketään tiettyä ryhmän edustajaa.
 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Richard Rorty – amerikkalaisen filosofian paha poika

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen lukenut vuonna 2007 kuolleen Richard Rortyn tekstejä (tai häntä käsitteleviä tekstejä) ehkä enemmän kuin kenenkään muun yksittäisen ajattelijan. Sanottu voi olla liioittelua, koska en pidä kirjaa luetuista sivuista. Voi olla, että olen lukenut enemmän Gilles Deleuzea, Zygmunt Baumania, Slavoj Žižekiä tai valikoituja uskontotieteilijöitä, mutta yli 10 Rortyn kirjaa tai häntä käsittelevää kirjaa on tullut kahlattua läpi.

Ainakin voidaan sanoa, etten ole innostunut viimeisen kymmenen vuoden aikana yhtä paljon kenestäkään itselleni entuudestaan vain pinnallisesti tutusta ajattelijasta. Tämä ei tarkoita, että olisin samaa mieltä kaikesta, mutta hänen näkemyksensä ja laajaan lukeneisuuteen perustuva lähestymistapansa ovat ruokaa ajattelulle. Myös hänen tyylinsä on viehättävä. Siinä on rennon asenteen vastalääkettä niille, jotka kauhistelevat, mikäli tiedolle ja moraalille ei ole historian ylittävää varmuutta. Rorty on myös poikkeuksellisen selkeä ajattelija, jota lukiessa ei kaipaa selventävää kommentaaria vierelleen. Tällä en tarkoita, ettei kommentaarit olisi avuksi, vaan että Rorty osaa (toisin kuin moni mannermainen ajattelija) kertoa selkeästi, mitä hän ajattelee käsiteltävänä olevista asioista.

Aloitin yksityiskohtaisen Rortyn lukemisen Leedsissä syksyllä 2007. Sitä ennen olin lukenut jonkin verran hänestä ja joitakin hänen artikkeleitaan. Lokakuussa 2016 selailin Lontoossa Ronald A. Kuipersin vuonna 2013 kirjoitettu yleisesitystä Rortysta. Nyt sain vihdoin luettua teoksen. Ostin sen ensisijaisesti siksi, että muissa johdannoissa uskontoa ei ole käsitelty yhtä laajasti. Tässä en ensisijaisesti esittele Rortyn ajattelua, vaan Kuipersin teosta. Kuipers jakaa teoksensa viiteen pääteemaan, henkilöhistoriaan, filosofiaan, politiikkaan, uskontoon ja totuuteen.

Henkilöhistoriassa Kuipers nojaa vahvasti Neil Grossin vuonna 2008 ilmestyneeseen teokseen Richard Rorty: The Making of an American Philosopher, mutta Rorty kirjoitti itsekin lyhyen omaelämäkerrallisen tekstin ”Trotsky and Wild Orchids”, joka on painettu aloittelijoille suositeltavaan teokseen Philosophy and Social Hope (1999). Kuipers kertoo, miten nuoresta Rortysta, teknisesti orientoituneesta analyyttisesta filosofista, tuli pragmatisti, joka oli liberaali amerikkalainen patriootti ja vasemmistolainen reformisti muttei vallankumouksellinen kommunisti. Hän myös kertoo melko paljon Rortyn vanhemmista ja heidän vaikutuksestaan poikansa ajatteluun.

Filosofialuvun ytimessä on Rortyn maailmanmaineeseen nostanut Philosophy and the Mirror of Nature (1979), jonka sisältö loi tekijästään käsityksen filosofian pahana poikana. Siinä hyökätään länsimaiselle filosofialle ominaista representationaalista ajattelua vastaan. Siinä hylätään totuuden korrespondenssiteoria ja ajatus siitä, että tieto perustuisi tosiin uskomuksiin. Rorty on antirepresentationalisti, eli kieli ei kuvaa maailmaa vaan on aina maailmassa eräänlainen työkalu, jolla operoidaan saadakseen haluttuja asioita. Rortyn mukaan totuudesta ei kannata rakentaa filosofista teoriaa; tietoa oikeutetaan todellisuuden vastaavuuden sijaan intersubjektiivisesti hyvien perusteluilla uskomuksilla. Rorty haluaa vapauttaa filosofian mielen ja maailman välisen suhteen, todellisuuden oikean rakenteen ja todellisuutta vastaavan tiedon mahdollisuuden pohdiskelusta. Hän haluaa antaa filosofialle uuden tehtävän sivistävänä – ja maailmaa muuttavana – keskusteluna. Ikuisuuden ajattelun sijaan Rortyn ajattelu on läpeensä historiallista, jossa tärkeää on ymmärtää oman ajattelun sosiaalisuus ja kontingenssi sekä pitää uudenlaisen ajattelun ja uudenlaisten kuvausten mahdollisuuksia avoimena. Kuipers onnistuu hyvin kuvaamaan Rortyn filosofisen läpimurron ajatteluketjun.

Politiikkaa käsittelevä luku keskittyy yllättävänkin paljon artikkelikokoelmaan Contingency, Irony and Solidarity (1989). Kyse on yhdestä parhaista Rortyn teoksista, mutta Kuipers olisi voinut kirjoittaa paljon laajemmin Rortyn konkreettisista poliittisista näkemyksistä, joissa jatkuvasti painotetaan reformistista asennetta vallankumouksellisen ajattelun sijaan. Kuipersin ratkaisuna on eritellä yksityiskohtaisesti kolme käsitettä – kontingenssi, ironia ja solidaarisuus – jotka yhdessä kuvaavat Rortyn poliittista positiota ”liberaalina ironistina”. Termi tarkoittaa kantaa, jossa julmuus toisia kohtaan on kamalinta mitä voi olla (liberaaliuden laaja määritelmä) ja jossa ymmärretään oman käsitteistön historiallisuus (ironisti). Näissä yhdistyy myöskin julkinen ja yksityinen: julkisessa elämässä liberaalius on tärkeää ja sitä vaalitaan laajentamalla solidaarisuutta toisia kohtaan; yksityisessä elämässä Rorty kannustaa kokeilemaan uusilla sanastoilla ja itsensä uudelleen keksimisen tavoilla, vaikka niillä ei olisikaan solidaarisuutta rakentavaa voimaa. Näin Rortyssa yhdistyy Habermas (solidaarisuus) ja Nietzsche / Heidegger / Derrida  (ironismi Rortyn tarkoittamassa merkityksessä). Rortyn mukaan on turhaa yrittää sitoa molempia yhteen teoreettiseen, ristiriidattomaan viitekehykseen. Tätä hän perustelee omaelämäkerrallisella esimerkillä – hän salli itselleen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän toiminnan (trotskilaisuus) ja yksityiset harrastukset (villiorkideat), eikä niitä voinut nivoa yhteen viitekehykseen. Se, miten hyvin Rortyn erottelu julkisen ja yksityisen välillä pitää, on toisen keskustelun aihe.

Kaksi viimeistä lukua ovat Kuipersin omintakeinen kontribuutio Rortysta käytävään keskusteluun, ainakin jos vertaillaan Rortyn ajatteluun johdattelevia teoksia. Niistä ensimmäinen käsittelee uskontoa – aihe, jota ei ole juurikaan käsitelty vastaavissa teoksissa. Kuipers ymmärtää, ettei jumalauskolle ole Rortyn omassa elämässä mitään asemaa. Silti hän kaivelee niin pitkään, että jonkinlainen ”jäänteenomainen teologia” voisi löytyä Rortyn ajattelusta. Se on sosiaalisen toivon teema – en tosin tiedä, mikä tässä on teologiaa tai onko erityisen hyödyllistä kutsua sitä teologiaksi, sillä Rorty hylkää teistiset käsitejärjestelmät, koska ne siirtävät ihmisten omiin kykyihin luottamisen transsendenssille. Kuipers ymmärtää myös sen, ettei Rortyn ajatteluun sovi ateismin julistaminen, koska hän ei pyri kertomaan, millainen todellisuus lopulta on. Siksi jäljelle jää pragmatistinen kysymys siitä, onko uskonnollinen käsitteistö hyödyksi vai haitaksi elämälle. Tätä Kuipers käsittelee pintapuolisesti, eikä hän viittaa Rortyn omaan, teoksessa Philosophy as Cultural Politics (2007) esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan ei välttämättä ole mielekästä kietoa moraalista harkintaa ja toivoa koskevat kysymykset kristillisen tai minkään muunkaan teistisen, vakiintuneen käsitteistön perinteen varaan.

Toinen uskontoluvun juonne on uskonnollisten argumenttien asema julkisessa demokraattisessa keskustelussa. Käsittelyn lähtökohtana on Rortyn teksti ”Religion as conversation-stopper” (löytyy teoksesta Philosophy and Social Hope) ja sen kommentaarit. Tekstissä Rorty erottelee selkeästi julkisen ja yksityisen, jonne uskonnollinen argumentointi kuuluu, koska uskonnolliset kannat eivät pluralistisessa yhteiskunnassa ole argumentteja, joiden lähtökohdat olisivat jaettuja. Kommentaarien jälkeen hän tulee lähemmäksi näkemystä, jonka mukaan ei ehkä olekaan väliä, perustuuko keskustelu uskonnollisiin kantoihin vai ei. Mikä tahansa argumenttia vailla oleva kanta on ongelmallinen, joskaan niitä ei ole välttämätöntä sulkea pois. Tämä ei ole aivan tarkkaan ottaen Rortyn kanta, mutta hän vie ajatteluaan tähän suuntaan. Minusta Rortyn teksti ja siihen kohdentuneet kriittiset kommentaarit ovat kiinnostavampia kuin esimerkiksi Jürgen Habermasin samasta aiheesta esittämät näkemykset. Habermasia lukee nykyään joka toinen uskontososiologi, Rortya ei juuri kukaan.

Viimeinen pääluku keskittyy Rortyn myöhäisiin näkemyksiin totuuden ja objektiivisuuden käsitteistä. Niillä ei ollut mitään merkitystä Rortylle, mutta keskustelut sympaattisten Rortyn lukijoiden kanssa saivat hänet toteamaan, että vaikka hän on edelleen sitä mieltä, ettei totuutta kannata yrittää määrittää todellisuuden sisäisen rakenteen täsmällisenä representaationa, voidaan puhua siitä, miten todet lausumat ”get things right”. Nämä näkemykset löytyvät teoksesta Rorty and His Critics (2002), mutta Kuipers käy läpi keskustelujen pääpiirteet. Vaikka Rorty muuttaa elämänsä loppupuolella totuutta koskevaa ajatteluaan hieman, hän toteaa silti pysyvänsä pragmatistina: pragmatistille totuus on sitä, että puheesi ei riipu siitä, mikä on todellista, vaan siitä, mitä hyötyä on puhua tietyllä tavalla. Realistille totta on se, että saat oikein (”get right”) suurimman osan siitä, mitä puhut.

Kuipers enemmänkin eksplikoi Rortyn ajatuksia kuin asemoi häntä filosofian kentälle. Rorty oli kuitenkin hyvin erikoinen sillanrakentaja analyyttisen ja mannermaisen filosofian välille. Hänen sankarinsa oli John Dewey – näkemys, jota useimmat Rortyn aikalaisista piti pölhönä ajatuksena. Rortya inspiroineisiin filosofeihin kuuluu yhtä lailla obskuureina pidetyt Heidegger ja Derrida kuin analyyttisen puolen Wittgenstein, Sellars, Quine ja Davidson. Kuipers tuo ansiokkaasti esiin Rortyn velkaa Deweylle ja analyyttisille filosofeille, mutta jostain syystä Kuipers käsittelee hyvin vähän esimerkiksi Heideggeria ja Derridaa. Jokainen Rortyn lukija tietää, miten tärkeitä he olivat hänelle: Rorty ei ollut samaa mieltä kaikesta, vaan muotoili oman kantansa suosimalla sekä Heideggerilta että Derridalta vain tietyn aikakauden näkemyksiä.

Kuipers tiivistää lopussa, että Rorty oli erityisesti toivon ajattelija. Rortylle oli tärkeää, ettei nykyisyyden kontingentti diskurssi näytä ikuiselta, koska meillä on mahdollisuuksia aina enemmän kuin ensiksi ajattelemme. Tässä hän on sukua Gilles Deleuzelle.

En ole löytänyt Rortylta yhtään myönteistä viitettä Deleuzeen. Muutamista viitteistä käy myös ilmi, ettei Rorty lukenut Deleuzea laajasti, vaikka kirjoitti nuivan arvion Deleuzen teoksesta Nietzsche ja filosofia. Deleuze ja Guattari kirjoittavat Rortysta kielteisesti yhdessä kohdassa teoksessa Mitä filosofia on? Onneksi sentään Deleuzen seminaareissa opiskellut Paul Patton on kirjoittanut Deleuzen ja Rortyn filosofioiden selvistä ja merkittävistä yhtäläisyyksistä artikkelissaan ”Redescriptive Philosophy: Deleuze and Rorty”, joka löytyy Pattonin teoksesta Deleuzian Concepts (2010).

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Studioalbumit osa 74: Butthole Surfers

San Antoniossa, Texasissa vuonna 1981 perustettu Butthole Surfers kuuluu yhtyeisiin, joita olen aina arvostanut. Se ei kuitenkaan aina käänny aktiiviseksi kuunteluksi. Teininä, kun etsin omaperäistä musiikkia, innostuin yhtyeestä jonkin verran. Sekavan kuuloiset levyt pitivät sisällään huikeita hetkiä, mutta myös kaikkialle leviävää sekoilua. Grunge, industrial ja MTV nostivat yhtyettä esiin, varsinkin kun he siistivät aktiaan. Sen ajan levyjä ostin hyllyyn. Varhaisempia nauhoittelin satunnaisesti c-kaseteille, mutta niitä ei jaksa kuunnella huonon laadun vuoksi. Sen sijaan päätin kuunnella systemaattisesti kaikki studiolevyt läpi.

Psychic… Powerless… Another Man’s Sac (1984) avaa pelin täydellisesti. Kahden ja puolen minuutin ”Concubine” on sellaista korvia raastavaa ulinaa, että se karsii suurimman osan kuulijoista heti. Jäljelle jäävät nauravat ja haluavat lisää. Levyllä sekoitetaan jatsia, post-punkia, psykedeliaa, rokkenrollia, hardcorea, huumoria ja muutakin. Välillä lainataan Black Sabbathin rumpukomppia (”Dum dum”) ja välillä räkäisy on rytmisoitin (”Lady Sniff”). Levyn loppupuolen ”Mexican caravan” lienee suorin ja helpoin, mutta sekin on kaikkea muuta kuin tavallinen ralli. Levy on laillansa upea, kokeileva paketti, joka ei tule koskaan kääntymään valtavirran suosioon. Ne, jotka pitävät teosta sekoiluna ovat oikeassa, mutta harva yhtye sekoilee näin omintakeisesti. En usko, että kukaan jaksaa kuunnella tätä päivittäin, mutta on hienoa, että se on olemassa. Jo tässä vaiheessa bändin faneihin lukeutuivat Sonic Youth ja Soundgardenin kitaristi Kim Thayil.

Rembrandt Pussyhorse (1986) on albumi, jota on kuvattu kokeellisen yhtyeen kokeellisimmaksi levyksi. Avausraita ”Creep in the cellar” on viuluineen lupaava. Itse asiassa bändi vain jätti ostamansa 16-raiturin yhdelle raidalle siellä olleen kantribändin viuluosuuden. Sitä seuraa levoton, onnistuneen sopivasti sekoileva ”Sea ferring”. Kolmantena on erittäin kokeellinen Guess Who -laina ”American woman”. Alkuperäistä ei ole helppo tunnistaa. Tällä linjalla levy jatkuu hamaan tappiin asti. Se on toimiva paketti, mutta aika raskasta kuunneltavaa. Cd:n bonuksena on Cream Corn from the Socket of Davis -ep (1985), jonka mainio avausraita ”Moving to Florida” on yksinkertainen kertojaäänen narina yhdistettynä lyhyisiin toistuviin riffeihin ja muutamiin kummallisiin musiikkiosuuksiin. Ep:ltä nostan myös esiin kappaleen ”To Parter”, jossa parin minuutin Sonic Youth -häröilyn jälkeen bändi löytää hienon melodian ja jamitteluvaihteen – niin tyypillistä yhtyeelle. Iso osa ep:stä kuului bändin keikkasettiin.

Locust Abortion Technician (1987) on monien mielestä bändin mestariteos ja grungen edeltäjä. Se kuului myös Kurt Cobainin 50 parhaan albumin listalle. Sen intro on mainio keskustelu isän ja lapsen välillä, joka päättyy isän kolminkertaiseen huutoon Satan! Siitä lähtee Sabbath-riffi, ja biisin nimi ei ole ”Sweet leaf” vaan ”Sweet loaf”. Biisiä ovat sämplänneet Orbital ja Kid Rock. Tällä levyllä ja äsken mainitulla biisillä surfferit käyttivät vokaaleja muuntavaa laitetta, jota he kutsuivat laulaja Gibby Haynesia mukaillen Gibbytronixiksi, joskin se introdusoitiin jo yllä mainitulla ep:llä. Samaa vempelettä käytetään levyn kohokohtiin kuuluvalla a-puolen päättävällä suoralla tykityksellä ”Human cannonball”. Näiden mainittujen biisien välissä on neljän raidan verran enemmän ja vähemmän biisimäistä häröilyä. B-puoli on pääosin kokeilua ja äänimaisemaa, jossa perinteiset biisirakenteet loistavat poissaolollaan. Oma suosikkini b-puolelta on levyn päättävä, soitosta ja puheosuuksista koostuva ”22 going on 23”, joka muistuttaa, mistä kovasti diggailemani Alice Donut haki inspiraatiotaan. Levyä on kuvattu painajaismaiseksi happomatkaksi. En edes yritä keksiä nasevampaa luonnehdintaa.

Hairway to Steven (1988) muistuttaa, että Apulanta on hyvä kopioimaan ideoita. Tämä kuuluu albumeihin, joka julkaistiin ilman biisien nimiä. Jokaista biisiä kuvasi piirros pepusta, ulostamisesta tai muusta sellaisesta, joka sopisi myös Apulannan nimeen muttei imagoon. Myöhemmin biiseille on annettu yleisesti vakiintuneet nimet. Levyn nimi on tietenkin vähän stilisoitu munansaannos Zeppelinin hitistä. Ehkä suurin muutos bändin työskentelytavoissa oli se, että studioon mentiin biisien kanssa, kun taas aikaisemmin bändi oli mennyt studioon kokeilemaan, mitä voisi laittaa nauhalle. Yli 12 minuuttia kestävä avausraita ”Jimi” on kuin 33 rpm soiva 45, joten kovin kaupallisilla linjoilla ei mennä. Albumilla on helpompiakin raitoja, kuten bändin huumoriin sopivasti nimetty ”I Saw an ex-ray of a girl passing gas”. Siinä ja muutamissa muissakin levyn biiseissä pistää esiin akustisen kitaran aktiivinen käyttö. ”John Smoke” ja ”Julio Iglesias” ovat kallellaan amerikkalaiseen ja meksikolaiseenkin perinne- ja juurimusiikkiin (tai jälkimmäinen on oikeastaan silkkaa rockabillya), samalle purkille, josta Tav Falco ammentaa.

Piouhgd (1991) on tunnettu lähinnä siitä, että sieltä löytyy (Suomen television eräässä mainoksessakin soinut) onnistunut versio Donovanin kappaleesta ”Hurdy gurdy man”. Levyä on parjattu, mutta en ymmärrä miksi. Tai ymmärrän sen, että kyse ei ole aivan niin sekavasta tuotoksesta kuin yhtyeeltä on totuttu saamaan. Aikamoinen sillisalaatti se silti on. Alun kaksiosainen ”Revolution part 1” ja ”Revolution part 2” toimii erinomaisesti (varsinkin jälkimmäinen). Sitä seuraa kantrikaksikko ”Lonesome bulldog I” ja ”Lonesome bulldog II”. Levyn jälkipuolisko on rytinää, joskin bändin omalla asteikolla ote on jopa seesteinen. Sieltä toki löytyy taas pakollinen Sabbath-viite kappaleessa ”No, I’m iron man” ja Jesus & Mary Chainia täydellisesti imitoiva tai parodioiva ”Something”. Cd-version bonuksena on neljän biisin Widowermaker -ep (1989), joka löytyy hyllystäni kymppituumaisena. Siellä on yksi myöhäisteini-iän suosikeistani, riipivä mestariteos ”Bon song” (tai ”Bong song”) ja riemuralli ”Booze, tobacco, dope, pussy, cars”. Näihin aikoihin Kurt Cobain ja Courtney Love tapasivat – missäpä muualla kuin Butthole Surfersin konsertissa (soitti siellä myös L7). Ennen seuraavan levyn ilmestymistä laulaja Gibby Haynes oli myös vieraillut vokaaleissa Ministryn hitillä ”Jesus built my hot rod”, jonka syntyvaiheista – ja Gibbyn roolista – Ministryn Al Jourgensen tarjoaa herkullisen kuvauksen kirjassaan Kolmesti kuollut.

Independent Worm Saloon (1993) on itselleni albumi, jolla hyppäsin kunnolla yhtyeen kyytiin, vaikka en aivan tuoreelta sitä ostanut. Levyltä lohkaistu loistava videoraita ”Who was in my room last night?” pyöri MTV:llä ainakin sen verran, että joku kavereista ehti nauhoittaa sen videolle. Toinen suosikkiraitani on ”Goofy’s concern”, jota vertailin mielessäni aikansa grunge-artisteihin, anaalisurffareittein eduksi. Myös sitä edeltävä ”Chewin’ George Lucas Chocolate” on hauska alku”soitto” sitä seuraavalle jytisevälle rokille. Teoksen 17 raitaan mahtuu taas monenlaista tyyliä, joten ei ihme, ettei jokainen raita ole timanttia. Sen tuottajana oli Led Zeppelinin basisti John Paul Jones, joka halusi yhtyeeltä hieman suorempaa tyyliä ja laajempaan yleisöön vetoavaa musiikkia Sitä hän sai, vaikka ihan jokaiselle BS ei tässäkään muodossa ole tarkoitettu. Levyllä on koukeroisia ja moniosaisia sävellyksiä, joilla ei monimiljoonaiseksi kasvanutta grungesta ja industrialista innostuvaa yleisöä kosiskeltu, vaikka hengenheimolaiseksi BS määrittyi. ”Alcohol” kierrättää yhtyeen vanhaa tyyliä sopivan lähestyttävään riffittelyyn, ”Strawberry” on yhtyeen helposti lähestyttävämpää – ja sellaisenaan onnistunutta – materiaalia ja ”Dancing fool” taas rytisee ja vinkuu niin, että tulee nuoruus mieleen. Kuriositeettina mainittakoon ”Some dispute over t-shirt sales”, jossa laulussa on lainaa Haynesin laulamalta Ministryn ”Jesus…”-hitistä, mutta ilmeisesti BS soitti biisiä jo ennen Ministryn biisin tekemistä. Ehkä Haynes lainasi itseltään, kun kehitteli kamoissa vokaaliosuuttaan Ministrylle. Muutenkin levy muistuttaa etäisesti Ministryä, mutta silti BS menee huumorissaan, kansitaiteessaan ja räävittömyydessään ihan omalla tasolla. Ennen seuraavaa levyä yhtye teki mainion Underdog-teemalaulun kokoelmalle Saturday Morning: Cartoon’s Greatest Hits (1995), josta löytyy muitakin helmiversioita sarjakuvatunnareista (Ramones, Helmet, Reverend Horton Heat, Violent Femmes ja The Murmursin höpsö ”H.R. Pufnstuf”).

Electriclarryland (1996) on kultalevyyn yltänyt kaupallinen menestys. Hieman totuttua seesteisempi meininki näkyi suosion saaneella top 40-raidalla ”Pepper”, joka muistuttaa Beckiä, mutta ihan tavalliselle musiikinkuluttajalle levy on aivan liian vaikea ja omaperäinen. Myös ”Cough syrup” on melkein poppia, mutta se ei tee yhtyeestä minun arvioinnissani yhtään huonompaa. Ostin levyn pian ilmestymisen jälkeen ja olen aina pitänyt siitä. Suorat ja rankat raidat iskevät edelleen yhtä hyvin kuin kevyet. Esimerkiksi ”Ulcer breakout” on taattua laatua ja esimerkki siitä, että bändi osasi suorien ja simppeleiden kitararokkien säveltämisen. Sen bändi soitti myös eräässä television puheohjelmassa pistäen symbaalin tuleen. Kokonaisuutena levy on ehkä helpoiten lähestyttävä bändin tuotannossa, mutta se ei ole ainakaan minun kirjoissani kiusallinen myönnytys kaupallisuudelle.

Weird Revolution (2001) meni ohi ilmestyessään. En tiedä, miten se on mahdollista. Levyn kaksi raitaa päätyivät jopa leffoihin (”The shame of life” Phone Boothissa sekä Massive Attackilta ja hitiltä kuulostava ”They came in” elokuvassa Mission: Impossible II). Kuunnellaanpa teos sitten 16 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Tosin eka luetaan aina oikeassa olevan Pitchforkin arvio, jossa levy saa 0.4/10 ja kriitikko toteaa heti näin: ”They've never made a good record. Ever.” Siinäpä onkin hyvä lähtökohta yhtyeen kahdeksannen studioalbumin arvion kirjoittamiseen. Jatko on yhtä ylistystä: ”Weird Revolution exists only because the Butthole Surfers have mouths to feed, mortgages, and no other option in life.” Yhtye on tehnyt paljon kiinnostavaa musiikkia, mutta tämä levy ei sisällä sitä, ainakaan paljon. Samaa linjaa ei haluttu jatkaa, joten vauhtia on haettu valkoisten poikien amerikkalaisesta college rokista ja vähän hiphopista. Materiaali on kuunneltavaa, mutta ei oivaltavaa, yllättävää eikä häiritsevän hyökkäävää. Rummut on korvattu konerytmeillä ja lopputulos on (enimmäkseen) radioystävällistä. Sillä sanalla ei voi luonnehtia bändin aikaisempia tuotoksia. Oikeastaan ”Get down” ja ”Jet fighter” ovat aika innostavia, kunhan on sulatellut alkujärkytystä puolen albumin verran. Ja Gibbyn ääntä kuuntelee mielellään. Automatkoille levy voisi sopia ihan hyvin.

Vaikka bändi ei ole tehnyt uutta albumia yli viiteentoista vuoteen eikä keikkaillut aktiivisesti viime vuosina, se ei ole virallisesti hajonnut. On toki vaikea kuvitella, että eläkeikää lähestyvät jäsenet syksyllä 60-vuotta täyttävän Gibby Haynesin johdolla tekisivät ihan samaa kuin alle 30-vuotiaina, mutta jotenkin sitä toivoisi bändin saavan ansaitsemansa tunnustuksen. Suuri osa bändin tuotoksista on nerokasta, mutta samalla varsin raskasta kuunneltavaa.

Tässä en ole kirjoittanut kovin paljon kansitaiteesta, mutta siinä kontekstissa Butthole Surfers on klassikko. Moni kansi on häiritsevä, mikä vain korostaa kansitaiteen ja musiikin läheistä suhdetta.

Olen tovin kehitellyt ajatusta kahden rumpalin bändien hienoudesta, varsinkin jos puhutaan vaihtoehtoisesta musiikista. Esimerkiksi The Fall, Nomeansno, Thee Oh Sees, Radiohead, Arcade Fire, Bon Iver, Feelies, Ministry, Modest Mouse ja Pavement menevät tähän kategoriaan jossain vaiheessa uraansa (vakiona, keikoilla tai levyllä). Butthole Surfers hyödynsi kahta rumpalia neljällä ensimmäisellä albumillaan. Se vain vahvistaa käsitystäni kahden rumpalin toimivuudesta.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Islamin huntu

Jos kuvittelet, että musliminaiset ovat aina ja kaikkialla pitäneet huntua ja että Koraani yksiselitteisesti määrää naiset hunnuttautumaan, Renata Pepicellin teos Islamin huntu (2014, italiankielinen alkuteos 2012) on juuri sinulle. Tosin jos ajattelet edellä mainitulla tavalla, et ehkä halua lukea teosta, sillä se saattaa pakottaa sinua muuttamaan mielesi.

Ostin Pepicellin teoksen puolitoista vuotta sitten akateemisen alennuksesta. Siitä lähtien se on odottanut vuoroaan lukupinossa. Vihdoin löysin tarvittavan ajan sen lukemiseen.

Teoksessa kerrotaan seikkaperäisesti, miten hunnun käyttöä perustellaan ja vastustetaan esimerkiksi teologisin perustein. Tämä osio osoittaa kiinnostavasti hunnuttautumisen kompleksisuuden. Molemmille kannoille – puolustavalle ja vastustavalle – on perusteensa. Pepicelli tyytyy erittelemään erilaisia perusteita, mutta ei pureudu teologisten perusteiden jaettujen lähtökohtien oikeutukseen. Keskustelussa jaettua on se, että Koraani on auktoriteetti, samoin kuin Muhammad. Jos näitä auktoriteetteja ei kyseenalaisteta, perustelut tehdään teologisen tulkinnan kautta. Jos mainitut auktoriteetit kyseenalaistetaan, koko tulkintakehys menettää merkityksensä.

Teoksessa käydään läpi hunnuttautumisen historiaa ja hunnuttautumisen asemaa kolonialistisissa fantasioissa. Yksi keskeinen seikka huntuhistoriassa on  hunnuttautumisen suosion merkittävä lasku 1900-luvun alkupuoliskolla esimerkiksi Iranissa, Turkissa, Tunisiassa ja Egyptissä. Kehitys, jota erilaiset poliittiset virtaukset tukivat, jatkui suunnilleen 1970-luvulle. Sen jälkeen hunnuttautumisesta on tullut uudelleen suosittua.

Osin kehitys liittyy jälkikolonialismiin. Modernisoituvat maat ajoivat ensiksi huntuvastaista politiikkaa, mutta siirtomaaherrojen huntuvastaisuus toimi yhtenä kimmokkeena perinteen elvyttämiseen, kuten Franz Fanon esittää. Pierre Bourdieu kutsuu tätä ”kolonialistiseksi traditionalismiksi”. Kyse ei siis ole yksinkertaisesti vanhojen tapojen jatkumisesta.

Pepicelli käy kiinnostavasti läpi myös nykyaikaista keskustelua. Hän keskittyy Eurooppaan, erityisesti Ranskaan, mutta tuo esiin näkemyksiä esimerkiksi Egyptistä ja Yhdysvalloista. Ranskaan keskittyminen on perusteltua, sillä siellä viranomaiset ovat tehneet 2000-luvulla merkittäviä päätöksiä, jotka rajoittavat hunnun käyttöä koulussa sekä niqabin ja burkan käyttöä ylipäätään julkisissa tiloissa. Yksi mielenkiintoisimmista seikoista koko jupakassa on se, että vuonna 2004, jolloin hunnun käytön kouluissa kieltävä laki tuli voimaan, vain 14 prosenttia Ranskassa asuvista musliminaisista käytti hijabia. Tämä kuvio pätee vielä selvemmin, kun on keskusteltu niqabin ja burkan käytön kieltämisestä. Kielto koskee erittäin harvoja ihmisiä, mikä tarkoittaa, että keskustelu on enemmän periaatteellista pohdintaa maiden itse-identiteetistä.

Pepicellin sanoma on, että hunnusta keskusteltaessa pitäisi kysyä sitä käyttäviltä naisilta. Tämä on tavallaan hyväksyttävä sanoma, koska hunnutetut ja hunnuttamattomat naiset jäävät helposti syrjään keskustelussa – he ovat keskustelun kohteita eivätkä keskustelijoita.

Toisaalta voidaan kysyä, miksi yksilön kanta olisi tärkein. Eikö hunnuttautuminen ole mitä suurimmissa määrin ollut yhteisöllinen asia, jolla osoitetaan jäsenyyttä ja kuuliaisuutta aviomiehelle, perheelle, suvulle, heimolle, kansalle ja islamin yhteisölle (ummalle)? Näin ajateltuna naisten yksilöllisten äänten kuuleminen jo siirtää keskustelun modernisoituun kontekstiin, jossa yksilöllisten valintojen tekeminen ja niiden perustelu on keskustelun lähtökohta. Tällä en tarkoita, etteikö yksilöitä pitäisi kuunnella, vaan sitä, että silläkin näkökannalla on omat mahdollisuusehtonsa ja historiansa, jotka olisi hyvä kirjoittaa auki. 

Lisäksi Pepicellin kirjassa on äänessä pääosin koulutetut ja artikulointitaitoiset hyväosaiset naiset. Pohdinta kouluttamattomien, jopa lukutaidottomien ja taloudellisesti suvusta tai aviomiehestä riippuvaisten naisten tilanteesta pitäisi olla osa huntukeskustelua. He eivät ole äänessä Pepicellin teoksessa. On naisia ja naisia. On turha kuvitella, että esimerkiksi osaavasti artikuloiva koulutettu käännynnäismuslimi edustaisi huntua koskevissa näkemyksissään kaikkia naisia.

Usein huntua puolustavat esittävät, että huntu on suoja läntisiltä kulutusihanteilta. Joskus kyllästyttää asetelma, jossa hunnun ainoa vaihtoehto on täydellinen antautuminen kerskakulutukselle ja kapitalismille. Eikö huntua voisi puolustaa toisin kuin rakentamalla mustavalkoisia vastakkainasetteluja? Pepicelli tuo hyvin esiin erilaisia näkemyksiä, mutta yksi teoksen puute on se, ettei hän pahemmin analysoi näitä väitteitä. Kuitenkin se, että teoksen viimeinen luku käsittelee islamilaista muotia näyttää (vaikka kirjoittaja ei itse sitä sanokaan), ettei huntu ole mikään suoja kulutuskulttuurilta.

Lisäksi teoksessa on muutamia kohtia, joissa alan yskiä levottomasti ja kiemurrella. Yksi näistä on se, kun Pepicelli antaa Annelies Moorsin tulkintojen kuulua kritiikittömästi. Kun aiheena on kasvot peittävän hunnun tuoma kiusaantuminen viestintätilanteessa, se kuulemma johtuu tästä:

”Hunnutettu nainen […] rikkoo sen kulttuurisen konvention, jonka mukaan miehet katsovat naisia ja naiset omaa, miesten silmistä heijastuvaa kuvaansa (Moors 2009, 406).” (Pepicelli 2014, 188.)

Kokonaisuutena Islamin huntu menee kuitenkin plussan puolelle, erityisesti kartoittaessaan hunnutuksen ja siitä käytävän keskustelun monimuotoisuutta ja -mutkaisuutta.

Ymmärtääkseni Pepicellin teosta ei ole käännetty englanniksi. Minusta on hienoa lukea teoksia myös muilta kielialueilta. Suuri osa akateemisesta käännöskirjallisuudesta tulee englannin kielestä. On myös tavallista, että tulemme tietoisiksi muilla kielillä julkaistuista teoksista vasta englantilaisen käännöksen jälkeen. Poikkeuksia tähän on ollut muutamat esimerkit ranskalaisesta ja italialaisesta filosofiasta ja sosiologiasta 1990-luvulta ja 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Mitä filosofia on? ilmestyi suomeksi ennen kuin englanniksi, samoin Michel Maffesolin Maailman mieli ja osa Tutkijaliiton Polemos-sarjan italialaisten ajattelijoiden teoksista. On miellyttävää huomata, ettei tämä ”perinne” ole täysin kadonnut.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Suomen nuoret jihadistit

Viime vuonna ilmestyi Kristiina Koivusen kirjoittama Suomen nuoret jihadistit (2016). Sen aihepiiri on niin tärkeä ja kiinnostava, että odotukset ja toiveet olivat korkealla, kun vihdoin päätin lukea sen. En halua lytätä teosta, mutta kohteliaasti sanottuna aihepiirissä on vielä paljon selvitettävää niille, jotka haluavat tehdä tutkimusta fokusoidusti ja ajan kanssa.

Koivunen on kokenut toimittaja, tietokirjailija ja sosiaalityöntekijä, joka on tuottanut paljon kiinnostavaa materiaalia. Lähtökohtien pitäisi siis olla kunnossa. Mielikuvani kirjasta oli se, että siinä olisi haastateltu suomalaisia nuoria, jotka ovat harkinneet liittymistä Isis-järjestöön, liittyneet siihen tai eronneet siitä. Tämä mielikuva oli täysin väärä; aineistona ei ole mitään näistä. Sen sijaan on haastateltu viranomaisia ja sekalaista joukkoa muslimeja Pohjoismaissa.

Takakansi lupaa paljon: ”Lähes 100 ihmistä on lähtenyt Suomesta Syyriaan taistelemaan Isisin riveissä. Keitä he ovat, ja miksi he lähtivät? Onko syynä se, että lähiössä asuvia maahanmuuttajia – ja heidän Suomessa syntyneitä lapsiaan – kohdellaan maassamme muukalaisina, toisen luokan kansalaisina.” Teos ei vastaa kunnolla yhteenkään näistä kysymyksistä. Sen sijaan se käsittelee aihepiiriä todella laajalla pensselillä. Teos sisältää pääasiallisen kohteensa lisäksi paljon pirstalemaista informaatiota islamista yleensä ja radikalisoitumisesta Euroopan eri maissa. Mieleeni hiipii Johnny Rottenin tunnettu lausahdus: ”Ever get the feeling you’ve been cheated?”

Kirjan lopussa tekijä kertoo, ettei tavoittanut Isisiin lähteneitä, sieltä palanneita tai heidän omaisia. Eikä kukaan muukaan suostunut myöntämään, että tuntisi ketään lähtenyttä. Minusta tämä olisi ollut parasta kertoa esipuheessa.
  
Se, että teos ei käsittele kuin pintapuolisesti sitä, mitä sen pitäisi käsitellä, on suurin ongelma. Sen lisäksi se on kasattu aivan liian nopeasti. Kieli on välillä yllättävän huonoa ja sisällössä on ristiriitaisuuksia. On ehkä vain kyseenlaista kutsua fatwaa kuolemantuomioksi tekstissä, vaikka se on sanastossa selitetty korrektimmin uskonoppineen kannanotoksi, mutta suoranainen virhe on se, että annetaan kaksi eri tietoa muslimien prosentuaalisesta määrästä Suomessa (0,8% s. 49 ja 1,3% s. 63). Teoksessa myös väitetään, että uskonnonopetus on Suomessa tunnustuksellista, mikä ei käsitteellisesti ja virallisesti pidä paikkaansa (se voi olla sitä joskus käytännössä). Tekijä peräänkuuluttaa käsitteellistä tarkkuutta esimerkiksi erotellessaan uusfasismin ja oikeistopopulismin, mutta kirjoittaa samalla sujuvasti suvakeista.

Pienet virheet eivät haittaa minua, jos teoksessa on muuten riittävän osaava ote. Se, mikä kuitenkin erottaa tämän tietokirjan tutkimuksellisesta tekstistä, tiivistyy haastattelujen käyttöön. Tekijä ei pohdi alkuunkaan, miksi haastateltavat puhuvat kuten puhuvat tai mikä osa on mahdollisesti totta. Nyt äänensä saavat kuuluviin erilaiset toimijat. Moni tuntuisi puhuvat lähinnä strategisesti omien intressiensä pohjalta, mutta tätä ulottuvuutta ei pohdita.

Kaikesta huolimatta teos kannattaa lukea. Siitä vain on poimittava kiinnostavat ja tärkeät huomiot itse. Jos ei muualta saa tietoa, niin ainakin tästä selviää se, että lähtijöitä Suomesta on ollut vuoden 2015 loppuun mennessä ainakin 70 – ehkä sata – aikuista. Suurin ikäryhmä on 21–25-vuotiaat. Lähtijöissä on myös perheitä, ja siksi lapsia. Noin viidennes on naisia. Osa lähtijöistä on kantasuomalaisia, mutta emme tiedä, kuinka suuri osa. Ainakin 20 lähtijää on palannut takaisin.

Radikalisoituminen tapahtuu usein netissä. Moskeijat eivät ole ensisijaisia, mutta niilläkin on osansa, jos moskeijoissa on radikaaleja saarnaajia. Ulkopuolisuuden tunne lisää kiinnostusta radikalisoitumiseen, samoin kuin objektiivinen yhteiskunnallinen ulkopuolisuus (esimerkiksi maahanmuuttajien korkea työttömyys). Tosin kaikki Isisiin liittyvät eivät ole syrjäytyneitä. Suomi ei ole syy kaikkeen; myös se, että toinen kotimaa on sodassa, saa jotkut lähtemään. Verrattain iso rooli saattaa olla myös sillä, että värväysstrategioissaan Isis hyödyntää toimintaelokuvien ja -pelien estetiikkaa ja saa näyttämään itsensä vahvemmalta kuin onkaan.

Isisiin liittyneistä ja sieltä lähteneistä on olemassa melko paljon erilaisia kansainvälisiä artikkeleita ja raportteja. Samoin värväysstrategioista on saatu palanneiden kertomusten lisäksi tietoa tutkivan journalismin avulla. Esimerkiksi ranskalaisen toimittajan Anna Erellen (salanimi) In the Skin of a Jihadist (2015) käsittelee aihetta. Sitä(kään) ei mainita Koivusen teoksessa.

Suomalaisista Isisiin lähteneistä ei tämän teoksen lukemalla saa paljoakaan tietoa. Se teos odottaa vielä kirjoittajaansa. Toistaiseksi informatiivisin Suomen tilannetta käsittelevä raportti on Karin Creutzin, Juha Saarisen ja Marko Juntusen Syrjintä, polarisaatio ja nuorten väkivaltainen radikalisoituminen (2015). Se löytyy ilmaiseksi netistä.

Harkitsin tässä käsitellyn kirjan ostamista käydessäni Akateemisessa kirjakaupassa. Sen hinta oli 26,90. Pantatessani ostopäätöstä pari päivää kävi niin, että lopulta hankintapaikaksi tuli (helsinkiläinen) Kurvin kirja. Siellä hinta oli 15 euroa.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Studioalbumit osa 73 (osa 2/2): Judast Priest (1986–2014)

Ensimmäinen osa käsitti yhdeksän Judas Priestin studioalbumia, päättyen lapsuuteni suosikkilevyyn Defenders of the Faith. Jäljelle jäi vielä kahdeksan levyä, joista oikeastaan vain ensimmäinen oli ennestään tuttu.

Turbo (1986) oli monien mielestä käänne. Yhtye toi niin sanotut syntikkakitarat repertuaariinsa, mikä oli joillekin järkytys. 12-vuotiaalle se ei ollut mitään ihmeellistä. Tärkeintä oli, että avausraita ”Turbo lover” iski kunnolla. Toinen kiinnostava raita oli ”Out in the cold”. Valitettavasti levyllä oli myös täyteraitoja, aikansa hard rock -muottiin valettuja teoksia. Niissä oli onnistuneita osia, mutta kokonaisuus näytti muotopuolelta. Edelleen samat raidat kuulostavat hyviltä, mutta nyt syntikkakitarat kuulostavat enimmäkseen aikansa harha-askeleelta. Levy oli kaupallinen menestys, kiitos osin MTV:n videoiden, ja mikäpä ei olisi menestys edeltävän mestariteoksen jälkeen. Levy jakaa fanien mielipiteet, ja myös oma mielipiteeni on jakautunut: nimibiisi on edelleen hieno, suurin osa levystä on roskaa. Levyn tekovaiheessa laulaja Halfordin kumppani teki itsemurhan miesystävänsä edessä. Tämä sai Robin ottamaan etäisyyttä päihteisiin, mutta ei musiikkiin.

Ram It Down (1988) oli levy, jota ennen olin hylännyt yhtyeen täysin. Vielä edeltävänä vuonna ilmestynyt Priest… Live! tuli nauhoitettua c-kasetille. Hankin muutama viikko sitten albumin vinyylinä. En ollut kuullut sitä aikaisemmin. Sillä on edelleen kasassa klassinen kokoonpano, joten ainekset hyvään ovat olemassa. Aivan priimaa ei kuitenkaan tullut. Yleisote on välillä Manowarista muistuttavaa kovaa jytinää, josta kuitenkin puuttuvat huippusävellykset ja nyanssien taju. Biisit eivät hengitä, mutta ne toimivat verrattain hyvin pieninä annoksina, jos huumorintaju kestää. Tosin tekstien kuunteleminen ei välttämättä kannata. Jos biisien nimet ”Heavy metal”, ”I’m a rocker”, ”Monsters of rock” ja ”Hard as iron” eivät pakota nauramaan, niin kerrotaan nyt sekin, että levyn lainabiisi on klassikon raiskausyritys ”Johnny B. Goode”. Kun ”Hard as ironissa” lauletaan ”Earthquake, breaks the richter scale”, niin biisissä tulee maanjäristystä imitoivaa ääntä. Aivan mahdotonta. Osa raidoista oli tehty jo Turbon aikaan, sillä bändi suunnitteli julkaisevansa tuplalevyn Twin Turbo, jonka toinen osa olisi vähemmän syntikkakitaroiden hallitsema. Kun idea hylättiin, muutamat biisit jäivät tälle levylle. Tätä ei pidetä Priestin tärkeimpiin kuuluvana teoksena, mutta se oli viimeinen, jolla Dave Holland soitti rumpuja. Hänen terveysongelmiensa vuoksi osalla levystä tosin kuullaan rumpukonetta.

Painkiller (1990) julkaistiin puolisen vuotta valmistumisensa jälkeen, sillä bändi halusi katsoa, miten aikaisemmin mainitsemassani oikeudenkäynnissä käy (ks. Stained Class edellisestä osasta). Kun syytteet raukesivat, uusi albumi julkaistiin. Levyn avaava nimibiisi osoittaa yksiselitteisesti, että studiossa on käynyt nahkansa luonut bändi. On otettu harppaus rankempaan suuntaan. Avaus muistuttaa örinämetallia. Halfordin laulu on toki tunnistettavaa, mutta totuttua äärimmäisempää. Soitto on tiukkaa ja melodioitakin löytyy. Suuri ero on rumpalissa, Racer X:ssä soittaneessa Scott Travisissa, joka takoo tuplia ihan eri tavalla kuin Dave Holland. Albumi kuuluu yhtyeen arvostetuimpiin, erityisesti metalliväen parissa. Se nousi sijalle kuusi verkkosivusto Metal Stormin parhaimpien levyjen listalla. Kahdensadan levyn listalla on kaksi muuta Priestiä: Screaming sijalla 105 ja Defenders sijalla 164 – molemmat kaukana Painkillerin takana. Muistan ilmestymisajalta albumin maineen, mutta en (muistaakseni) kuunnellut sitä koskaan. En oikein osaa sovittaa Priestiä tähän muottiin. Mieluummin kuuntelen kahden edellisen vuosikymmenen Priestiä tai sitten Painkillerin ajan speed-, trash- ja mitäliemetalliakteja, mutta objektiivisesti ajatellen bändi on kaikin puolin iskussa. Tyylivaihdoksesta kielivät jo bändit, jotka lämmittelivät Priestiä tähän aikaan: Annihilator, Megadeth, Pantera, Sepultura ja Testament.

Jugulator (1997) on käänne. Sillä ei nimittäin laula yhtyeen tunnistettavaksi tekevä Rob Halford. Hän jätti bändin vuonna 1992 kokeillakseen thrashimpää ilmettä yhtyeessään Fight. Priestiin tilalle tuli Tim ’Ripper’ Owens, joka oli aikaisemmin laulanut Priest-tribuuttibändissä British Steel. Muutenkin seitsemän vuoden tauko studiolevyissä on aikamoinen poikkeus tuotteliaan yhtyeen uralla. Uusi laulaja on opetellut Halfordin maneereja, mutta aika eri bändiltä tämä kuulostaa. Kenties siihen vaikutti myös tauko. Joka tapauksessa Jugulator on yritys päivittää yhtye kuulostamaan nykyaikaiselta. Rumpujen ja riffien yhteistyö on sellaista ummehtunutta pökäleheviä, josta ei tunnista Priestiin yleensä kuulunutta huumoria. En sano, että levy on kammottava, koska se kuuluu eri genreen. On esimerkiksi vaikea kiistää, etteikö ”Bullet train” jytisisi komeasti. Se on metallilevynä keskinkertainen, mutta Priest-albumina se ei ole onnistunut. Aivan valtavaa innostusta levy ei herättänyt faneissa eikä kriitikoissa. Näihin aikoihin, vuonna 1998, Halford kertoi julkisesti olevansa homoseksuaali. No shit, Sherlock.

Demolition (2001) jatkaa samalla kokoonpanolla. Ensisekunnit palauttavat mieleen, miten Dave Hollandin jälkeinen Priest on aivan erilaista tykitystä ja tuplien paukutusta. Tämä on aivan yhtä suuri ero kuin laulajan vaihdos Halfordista Owensiin. Jugulatorin haalean vastaanoton jälkeen yhtye pisti levylle vähän perinteistä, vähän viimeaikaista ja vähän uutta. Viimeisintä edustavat industrialmetalliset vaikutteet. Paikoin levystä tulee mieleen Ministry. Vastaanoton perusteella yritys epäonnistui. Soitto pelaa ja osa biisimateriaalissa on mukava määrä tasavahvaa, mutta henki on poissa. Samoin huumori. Lisäksi levy on liian pitkä. Rytisevät biisit eivät kuitenkaan ole huonoja. Välillä jopa innostun. Rytinän väliin on upotettu balladi ”Close to you”, mikä tuo vaihtelua.

Angel of Retribution (2005) on paluu Halfordin aikaan, kun mies päätti palata puikkoihin. Tyylillisesti se ei poikkea radikaalisti edeltävistä, vaikka mukana on kevyempiä ja melodisempia raitoja, kuten ”Worth fighting for”. Perusmeno on rajua, mikä käy ilmi jo jytäkästä avausraidasta ”Judas rising”. Sanoituksissa vilisee intertekstuaalisia referenssejä bändin aikaisempiin biiseihin. Vastaanotto oli suopea ja levy nousi Billboardilla korkeammalle kuin yksikään aikaisemmista levyistä (sijalle 13). Angel ei silti ole se toivottu paluu. Vaikka iso osa biiseistä toimii itsenäisesti, bändi pysyy turvallisessa karsinassa. Se ei haasta itseään, joskin ”Hellrider” naurattaa myönteisellä tavalla enemmän kuin yksikään bändin biisi tällä vuosituhannella. Kyseenalaisella tavalla naurattaa yli 13-minuuttinen päätösraita ”Lochness”. Ei ole yllättävää, että sitä on verrattu Spinal Tapiin. En vieläkään totu Travisin rumputyöskentelyyn.

Nostradamus (2008) on aikamoinen hirviö. Se on 23 raitaa käsittävä kaksiosainen teema-albumi, joka sijoittuu musiikillisesti jonnekin Dimmu Borgirin ja Nightwishin välimaastoon. Syntetisaattoreilla on iso rooli, joskaan soundi ei ole paluuta Turboon. Se nousi Billboardin listalla sijalle 11 – korkeammalle kuin yksikään aikaisempi Priest-levy. Bändi sai myös kaksi Grammyä, sekä nimibiisistä että kappaleesta ”Visions”, jotka ovatkin levyn selkeitä iskusävelmiä. Arvostelumenestys teos ei ollut. Bändi oli mennyt eeppisen metallin epämukavuusalueelleen, jossa toteutus muistutti paikoin Spinal Tapista. Oma arvioni on yksinkertainen: albumi on kovin totinen, muttei kelvoton. Kovin usein en tule tätä kuuntelemaan, mutta Halfordin ääni toimii enkä valita bändin ryppyotsaisesta otteesta kuin vähän. Jos vertaa yhtyeen parhaimpiin, ei tästä tarvitse kirjoittaa mitään. Jos taas ajattelee tätä vuoden 2008 metallilevynä, niin miksipä ei. Kokonaisuus on kuitenkin liian pitkä.

Redeemer of Souls (2014) on merkittävä jo siksi, että kitaristi ja perustajajäsen K. K. Downing päätti siirtyä musahommista eläkkeelle vuonna 2011. Tilalle tuli Richie Faulkner, kuka lieneekään. Toinen merkittävä seikka on korkein sijoitus Billboardilla (6.). Edeltävään hirviöön verrattuna albumi on kuin pyöräilisi loivaan alamäkeen. Hyvin rullaa. Kriitikot kehuivat ja yksi nosti sen Sad Wingsin ja British Steelin tasolle. Aivan tuollaisiin keulimisiin en lähde mukaan, mutta tekele on kyllä musiikiltaan ja tunnelmaltaan jonkinlainen paluu yhtyeen kulta-aikaan.

Jos ensimmäinen setti Judas Priestiä oli innostavaa kuunneltavaa, tämä toinen kävi puuduttavaksi. Rumpali Dave Hillin lähdöllä oli ilmeisesti suuri vaikutus yhtyeen musiikkiin. Myös laulajan vaihtuminen parin levyn ajaksi vei yhtyettä heikompaan suuntaan. Onneksi mukana oli myös muutamia valon pilkahduksia. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että Priestin osalta olen parantumaton jäärä: bändin kohokohdat tuli esiteltyä ja eriteltyä jo ensimmäisessä osassa. Ne, jotka elävät ilman 70- ja 80-luvun painolastia, ovat voineet tutustua hyvin toisenlaiseen yhtyeeseen 90-luvulta alkaen. Heille asetelma saattaa olla täysin toisenlainen. Siitä kielivät Painkillerin klassikkostatus ja kolmen tuoreimman albumin listamenestys. Itse en ole voinut kuunnella myöhäisempää tuotantoa puhtaalta pöydältä, mutta en vaihtaisi osia niin tehneiden kanssa.