maanantai 29. syyskuuta 2008

"minä, manchester ja morrissey"

Lukiossa en kuunnellut aktiivisesti Smithsiä ja Morrisseyn soolotuotantoa. Levottomalle nuorelle ne olivat liian pop. Tiesin kyllä maineen, sillä tuttavapiirissä oli muutama tosi fani. Jotain tapahtui myöhemmin.

Olin viettämässä viikonloppua veljeni solukämpässä Kuopion Neulamäessä, jossa viihdykkeet ovat niukat. Katselin päivän verran musiikkitelevisiota, josta tuli parin tunnin aikana kaksi kertaa Smithsin ”This Charming Man”. Siitä se alkoi. Eräässä haastattelussa CMX:n Yrjänä muisteli olleensa jossain pimeässä kopissa vailla muita viihdykkeitä kuin Smithsin levy – ja sitten lähti järki. Kun luin tuosta, ensimmäisenä tuli mieleeni, että nyt, mutatis mutandis, kerrotaan minun tarinaani.

Englannissa on vaikea välttyä Morrisseyltä. Ainakin täällä Lontoon pohjoispuolella, Manchesterin lähistöllä. Morrissey on myyttinen hahmo, josta ihmiset jaksavat puhua ja jonka sanomisia ruoditaan lehdistössä.

Viime talvena koko maan kulttuuriheerokseksi kasvanut, käytännössä soittotaidoton pop-idoli, laulaja ja lyyrikko kohahdutti sanomalla, ettei Englanti ole kuin ennen. Tai jotain sinne päin. Lausunto pidettiin rasistisena, koska siinä viitattiin maahanmuuttajien määrän huikeaan kasvuun. Irlantilaistaustainen lauluveikko on aina ollut kallellaan englantilaisuuteen hieman nostalgisella tavalla (”Irish Blood, English Heart”), mutta tässä lisämausteena oli maahanmuutto.

Morrissey on kiinnostava hahmo osittain faniensa vuoksi. Tästä näkökulmasta esimerkiksi Mark Simpsonin ”Saint Morrissey” on lukukelpoinen kirja. Morrisseysta kirja kertoo vähemmän. Silti se auttaa hahmottamaan sankarimme merkittävimpiä vaikutteita.

James Dean: teini-idoli, jonka ulkomuotoa ja poseerausta Morrissey on imitoinut. Tähän liittyy myös pieni kuriositeetti. Morrisseyn soolouran aikana hänen kanssaan on soittanut joukko rasvapäitä. Miten tällaiseen tilanteeseen päädyttiin? Kaupungilla liikkui huhu, jonka mukaan Mozzer etsi coolin rokkarin näköisiä tyyppejä bändiinsä. Soittotaito ei ilmeisesti ollut ensimmäinen kriteeri. Boz Boorer, Alan Whyte, Gary Day ja Johnny Bridgewood ovat rockabillyn ystäville tuttuja nimiä. Kaikki ovat soittaneet Morrisseyn kanssa. Boz sekä Alan ovat säveltäneet useammankin veisun. (Näistä voi lukea teoksesta “Deathrow: The Chronicles of Psychobilly”, jossa kolme ensin mainittua kertovat aiheesta.)

Oscar Wilde: kirjallinen dandy ja homoseksuaali – kaikkea mitä Morrissey on tavalla tai toisella, joskin poplyriikan alueella. Tässä nyt ei ole mitään selitettävää.

New York Dolls ja brittiläinen glam: tämän parissa Mozzer kasvoi. Yhdysvaltalaista New York Dollsia hän kehuu usein; suhde brittiläiseen glamrockiin on ambivalentti, mutta T-Rexin Marc Bolan kuuluu eittämättä suurten idolien joukkoon. Olennaista työväenluokkaisessa glamissa oli yksittäisten tähtien lisäksi työväenluokkaisen työorientoituneisuuden ylittäminen ja itsensä luominen, ja tätä myös Moz jatkaa. Asetelmaa havainnollistaa Black Box Recorderin albumin ”England Made Me” kansikuva. Siinä on samassa kuvassa kaivostyöläinen ja meikattu glamhirviö. He ovat isä ja poika. Kuva tiivistää olennaisen brittiläisen glamrockin yhteiskuntahistoriallisesta ulottuvuudesta.

Hunajan maku. Elokuva ”A Taste of Honey”, ”Hunajan maku” (1961), joka perustuu Shelagh Delaneyn näytelmään vuodelta 1958. Jos osaat ulkoa Smithsin lyriikat, tutustu Delaneyn tekstiin ja huomaat tuttuja laineja.

Manchester. Ehkä kotikaupungin kadut ja kujat ovat sittenkin se tärkein vaikutin, vaikka Smiths ei soittanut viiden elinvuotensa aikana Manchesterissa kuin 10 kertaa. Ja kerran Salfordissa, joka manchesterilaisten mielestä on osa kaupunkia. Tästä pääsee jyvälle tutustumalla Phil Gatenbyn teokseen ”Morrissey’s Manchester”. Faneille suunnattu kirja esittelee pari Smiths-painotteista reittiä kaupunkiin. Mukana myös kartta.

Jos Manchester on ollut Morrisseyn vaikutin, kaupunki ottaa nyt osansa takaisin. Vaikka ei tosifanien tavoin seuraisikaan Gatenbyn ehdottamia reittejä, Smithsiltä ja Morrisseyltä on vaikea välttyä.

Viime talvena kaupungin taidemuseoon oli ripustettu Smithsin levynkansista ainakin ”Strangeways, Here We Come”. Kävelin sattumalta sisään pieneen museoon, joka liittyi tavalla tai toisella kaupunkisuunnitteluun. Kaikki myynnissä olevat kirjat käsittelivät arkkitehtuuria tai rakentamista. Tein nopean kierroksen ja mitä tulikaan vastaan. Kaikkien rakennusten pienoismallien joukossa oli Smithsin 12-tuumaisten sinkkujen kansista ne, joiden taustalla näkyy jokin Manchesterin rakennus tai työmaa.

Satunnaisen turistin ja fanin reitit risteävät helposti Affleck’s Palacen luona. Se on paikallinen mini-Camden, sokkelomainen rakennus, jossa myydään kaikkea nuorille ja ikinuorille. Rakennuksen julkisivulla on mosaiikki, jossa on Morrisseyn kasvokuva (kuvassa).

Yritin paeta Morrisseytä Manchester Cityn peliin. Kun kapusin käytäviltä katsomoon, vesi tippui taivaalta ja stadionin kaiuttimista kuului tuttu laulu: ”Every day is like Sunday…”.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Camus’n absurdismi, uusateismi ja Merkityksen ongelma

Albert Camus’n (1913–1960) tuotannossa kaivataan merkitystä, jonka jumala takaisi. Vaikka Camus esitti, että absurdismi ei kaipaa jumalaa, koko asenteen lähtökohtana on merkityksettömyyden tuottama hankala ja ristiriitainen tunne.

Eksistentialistiksi luokiteltu kirjailija ja toimittaja päätyy kuitenkin hyväksymään elämän absurdiuden, jumalattoman maailmankaikkeuden välinpitämättömyyden. Absurdi onkin mieletöntä tarkoituksen ja merkityksen etsintää tarkoituksettomassa ja merkityksettömässä maailmassa.

Tavallaan ateismi on absurdismille ja yleisemmin eksistentialismille välttämätöntä. Jumalan olemassaolo rajoittaisi ihmisen vapautta. Ristipaine syntyykin tilanteesta, jossa ateismi on olennainen, mutta ei helposti hyväksyttävissä oleva asia.

Jos yritetään hahmottaa uusateismin erityistä luonnetta, sitä voidaan verrata Camus’n ateistiseen absurdismiin juuri Merkityksen ongelman kautta. Camus’n tuotantoa ja uusateismia on mielekästä verrata siksi, että ne muodostavat melkeinpä peilikuvan – Camus valittaa kaiken merkityksettömyyttä ja uusateistit rakentavat uusia merkityksellisiä narratiiveja. Camus’lle ateismia ei ole helppo hyväksyä, kun taas uusateismissa jumalattomuus on lähinnä siunauksellista. Silti molempia kantoja sävyttää tunne siitä, että maailmassa tai maailmalla pitäisi olla jokin Merkitys.

Teoksessaan Putoaminen Camus rinnastaa uskonnon ja syyllisyyden tunteen. Hän esittää, ettei syyllisyyden syntymiseen ja tuomitsemiseen tarvita jumalaa – toiset ihmiset riittävät:

”Jokainen ihminen todistaa kaikkien muiden syyllisyyttä, se on minun uskoni – ja toivoni.
Uskonnot joutuvat harhateille, sanon minä, niin pian kuin ryhtyvät julistamaan moraalia ja jakelemaan käskyjä. Ei syyllisyyden syntymiseen ja rankaisemiseen tarvita Jumalaa. Sen asian hoitavat lähimmäisemme omalla suosiollisella avullamme. Puhuitte viimeisestä tuomiosta. Sallikaa minun sille kunnioittavasti nauraa. Odotan sitä säikkymättä, sillä olen kokenut pahempaakin, nimittäin ihmisten tuomion. He eivät ota huomioon lieventäviä asianhaaroja, hyvä aikomuskin luetaan rikokseksi. Olette kai kuullut puhuttavan sylkykopista, jonka muuan kansa äskettäin keksi näyttääkseen toteen, että se oli maailman suurin? Se on sementistä valettu komero, jossa vanki mahtuu seisomaan, mutta ei liikkumaan. Tukeva ovi, joka sulkee hänet tähän koteloon, ulottuu leuan tasalle. Hänestä on siis vain kasvot näkyvissä ja jokainen ohi kulkeva vartija roiskauttaa niihin pitkän syljen. Selliinsä kiilattu vanki ei pääse pyyhkimään kasvojaan, mutta silmät hänen on lupa sulkea. Niin, rakas ystävä, se on ihmisten keksintö. Eivät he ole tarvinneet Jumalaa tämän pienen mestariteoksen aikaansaamiseen.
Mitäkö siitä sitten? Sitä että ainoa hyöty mikä Jumalasta olisi, olisi se, että hän takaisi meille viattomuuden, ja minä näkisinkin uskonnossa lähinnä suuren pesulan, mikä sen muuten kerran maailmassa on jonkin aikaa ollutkin, kolme vuotta tarkemmin sanoen, eikä sitä silloin sanottu uskonnoksi. Sitten saippua loppui ja nyttemmin me kuljemme räkänokkina ja yritämme niistää toinen toistamme. Kaikki me olemme samoja hunsvotteja, kaikki rangaistuja – sen kuin syljemme toisiamme päin naamaa, ja hei vaan piinakoppiin! Siitä vain on kysymys, kuka ensinnä ennättää sylkemään. Uskon teille suuren salaisuuden. Älkää jääkö odottamaan tuomiopäivää. Se on joka päivä.” (Albert Camus, Putoaminen. (Helsinki: Otava, 1995)120–121)

Nykypäivän uusateismi on toisenlaista kuin Camus’n ateismi.

Ensiksi, Camus’n ateismista puuttuu sankarillisuus, ellei sellaiseksi lasketa paikoin ahdistunutta ja toisaalta lakonista merkityksettömyyden sietämistä. Sitä, mikä kiteytyy edellisessä lainauksessa ja Sivullisen Mersault’ssa, kun hänellä ei armahdusanomuksen käsittelyn aikana ole kiinnostusta tuhlata aikaansa papin välittämään jumalan apuun. Camus’n ateismissa ei ole ilman jumalaa kulkevan ihmisen moraalisuuden ylistystä eikä jumalattoman elämän ylevöittämistä. Uusateismille on puolestaan ominaista vakuuttelu, että moraali on mahdollista ilman uskontoa tai jopa vahvemmin niin, että moraali on mahdollinen vain ilman uskontoa.

Toiseksi, Camus’n ateismista puuttuu poleemisuus. Se saattoi olla aikanaan poleemista, mutta ainakaan siinä ei ole uusateismin militanttisuutta. Uusateismille on tyypillistä jatkuva uskomuksiin kohdistuva piikittely. Camus tuntuu pikemminkin sanovan: ”Antakaa minun olla rauhassa.”

Kolmanneksi, Camus’n maailmassa Merkitys on peruuttamattomasti kadonnut eikä sitä eksplisiittisesti kaivata. Kaiken yhteen kokoavan ylihistoriallisen toimijan tai ajatusrakennelman perään haikaillaan kuitenkin sikäli, että tunne kattavan viitekehyksen puuttumisesta on voimakas.

Uusateismi haikailee edelleen Merkityksen perään. Tuo merkitys ei kuitenkaan ole jumalan takaama eikä sen puute ole jumalan jättämän tyhjiön aiheuttaman ahdistuksen läpäisemää. Kuitenkin uusateistien ajattelussa rakentuu ainakin kaksi merkityksen luovaa narratiivia, jotka ovat käytännössä lähes erottamattomia. Ensimmäinen on narratiivi Järjen valosta. Sam Harrisin ”The End of Faith” on hyvä esimerkki Järjen ja irrationaalisen uskon vastakkainasettelusta, jossa edellinen idealisoidaan ja jälkimmäinen demonisoidaan. Historia on liikettä kohti Järkeä. Toinen on narratiivi evoluution kauneudesta, mikä sopii paremmin Richard Dawkinsiin ja Daniel Dennettiin. Evoluution kauneus kokoaa jumalan kuoleman mukana hajonneen merkityksen.

Merkityksen ongelma kehystää uusateistien ja Camus’n ajattelua. Nykypäivän kulttuuriteoreettinen ajattelu on kuitenkin hyvin erilaista.

Camus kuului eri sukupolveen kuin 1900-luvun loppupuolen kulttuuriteorian kehittelijät. Kulttuuriteoreettinen keskustelu sekä representaation kriisistä (siis representaatioiden todenmukaisuuden ongelmallistamisesta) että merkityksen diskursiivisesta tuottamisesta (eikä Merkityksestä) olisi kummallista kuultavaa Camus’lle. Sitä se on myös uusateisteille. Esimerkiksi Richard Dawkins kutsuu ranskalaista strukturalismin jälkeistä kulttuuriteoriaa termillä ”francophonyism”.

Tim Murphy on todennut kirjassaan ”Representing Religion”, että nykyinen kulttuuriteoria on ajattelua jumalan kuoleman jälkeen vailla tunnetta sen poissaolosta. Suhde jumalaan ei muodosta ongelmakentässä kiinnostavaa kysymystä eikä myöskään suhde sen poissaoloon tai sen jättämään tyhjyyteen.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Pedofiliahysteria

Brittiläisessä yhteiskunnassa on kummallisia piirteitä. Kenties eniten ovat ihmetyttäneet mediassa normaaleina asiantiloina kerrotut paikalliset toimenpiteet.

Viime talvena Liverpoolissa liikehuoneiston hoitaja laittoi hyönteiskarkottimen illaksi ja yöksi liikkeensä ulkopuolelle. Laitteesta tullutta ääntä ei kuule normaali kolmikymppinen ihminen, koska kuulo huononee ikääntyessä. Nuoret ja teinit sen sijaan kuulivat kimittävän äänen aina kun tulivat liikehuoneiston lähelle. Koko juttu kuulosti pehmoscifiltä: nuoret koetaan häiriöksi ja heidät halutaan pois silmistä. Ongelman käsittelyssä ei pohdita, missä teinit ylipäätään voisivat hengailla ja tavata toisiaan. Sen sijaan teinit ovat häiriötekijä, ja heidät siirretään sujuvasti toisaalle piipittävän laitteen avulla.

Teinien hyökkäys oli viime talven huolenaihe. Nyt on siirrytty askel hevimpään suuntaan. Pedofiilit ovat uusi uhka.

Peterboroughissa – joka on tunnettu junien risteysasemana ja Championship Managerin pelaajien parissa hyvänä valintana alasarjojen vaihtoehdoista – vanhemmat voivat kysyä ja saada tietoa poliisilta, onko lapsen kanssa tekemisissä olevilla ihmisillä, kuten lastenhoitajalla tai tarhatädillä, tuomioita pedofiliasta tai muusta lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä. Tämä on jokseenkin ymmärrettävissä, joskaan ei ongelmaton kokeilu.

Toinen tuore tapaus on puistossa aikaansa viettävien joutuminen suurennuslasin alle. Jossain Englannin nurkassa työskentelee puistovahti, jolla on oikeus poistaa puistosta epäilyttävä (”suspicious”) henkilö. Perusteluna on pedofilian kasvu, ja tämä tietysti tarkoittaa oikeasti pedofiliahysterian kasvua eikä mitään pedofiilien määrän lisääntymistä.

Yksin puistossa liikkuva on siis potentiaalinen pedofiili (kuvassa). Jossain yksittäisessä tapauksessa voitaisiin päästä kohtuulliseen konsensukseen epäilyttävästä henkilöstä. Televisiouutisissa ihmiset periaatteessa ymmärsivät tarpeen suojella lapsia, mutta pohtivat ääneen, miten epämääräinen käsite ”epäilyttävä henkilö” on.

Alkuvaiheessa olin hyvin epäilevä koko ajatusta kohtaan. Onko tämä taas näitä brittien ylilyöntejä? Välillä näitä piipittäviä laitteita Liverpoolissa, toisinaan metallinpaljastimia kouluun puukotusten välttämiseksi. Britit ovat kovin alttiita suojeluhysterialle. Sitten meni ällistyksen ja huumorin puolelle.

BBC:n televisiouutisten jutussa haastateltiin puistossa kävellyttä pariskuntaa. Heidät oli poistettu puistosta epäilyttävinä henkilöinä. Syyksi oli sanottu se, että naisen virkattu ja värikäs grungemyssy houkuttelee lapsia. Siis ei yksinäinen pedofiilimies, vaan pariskunta ja naisen myssy.

Ehkä seuraavaksi pitäisi kieltää puistot.

tiistai 9. syyskuuta 2008

Papa-o-mow-mow ja keijulyriikkaa

Olen joskus miettinyt omaa musiikkimakuani. Tuttuni tietävät, että mielestäni Pixies on maailman paras bändi ja yhtyeen keulahahmo Frank Blackin paljon parjattu sooloura on täynnä helmiä. Toiset taas tietävät, että ennen Pixiesiä, ylä-asteella ja lukion alussa, kuuntelin paljon 1950-lukuista rock’n’rollia ja rockabillya, millä tahansa vuosikymmenellä tehtyä. En ollut kovin kiinnostunut Elviksestä, vaan pikemminkin räävittömästä autotallirokista, johon yhdistetyn junakompin kuullessani olin innoissani. Olen usein pitänyt näitä erillisinä vaiheina, johon Cramps tarjoaa sillan, mutta olen löytänyt ainakin jotain yhdistävää.

Hollannin television haastattelussa Doolittlen ilmestymisen aikoihin Pixiesin laulaja Frank Black (Black Francis) kertoo musiikin tekemisestä. Hän painottaa matemaattista rakennetta. Ensiksi tehdään rakenne ja sitten lopuksi sanat. Kun tekijänä on sama ihminen, ne sopivat jotenkin yhteen. Sen sijaan moni lähtee liikkeelle aiheesta. Tällöin on paljon sanoja ja lauseita, jotka tulisi sisällyttää sävellykseen. Lopputuloksena on usein vähemmän kiinnostavaa musiikkia.

Tältä pohjalta hän hehkuttaa kappaleita, joissa on lyyristä nonsenseä, esimerkkeinä Little Richardin Tutti frutti (whop-a-ba-lu-ba-ba-whap-bam-boom) ja 1960-luvun surfklassikko, Trashmenin Surfin’ Bird (papa-o-mow-mow-papa-o-mow-a-mow).

Pixiesin ”Purple Tapen” – nauhan, josta sittemmin koottiin ensialbumi C’mon Pilgrim ja myös osia myöhempiin albumeihin – äänittänyt Paul Kolderie muistelee kysyneensä, mitä kappaleen ”Ed Is Dead” sanat oikein tarkoittavat.

Frank kertoo jälkeenjääneestä tytöstä, jolla oli pyörän sarviin kiinnitetty transistoriradio. Kolderie toteaa: ”Okei, siksi siinä on sanat kuten ’With music on her bars’”, ja jatkaa: ”Okei, ymmärrän sen, mutta mitä tekemistä sillä on sen kanssa, että Ed on kuollut?” Frank vastaa: ”No, ei mitään. Pidän vain siitä, miltä se kuulostaa.”

Vastaus on suunnilleen sama kuin Motown-guru Phil Spectorin, jolta kysyttiin televisiohaastattelussa, mitä ”ra-do-run-run-run-ra-do-run-run” merkitsee. Phil vastasi: ”Ei ole mitään väliä mitä se merkitsee niin kauan kuin voit tuntea sen.”

Sanottu ei silti tarkoita, etten pitäisi novellimaisista lyriikoista. Eikä se tarkoita, ettei Pixiesillä olisi myös upeaa ja merkityksellistä lyriikkaa, mutta hienoudet perustuvat useammin muutamiin lauseisiin kuin koherenttiin narratiiviin. Ja 1950-luvun rockissa kaikki nonsense tarkoitti lopultakin seksiä.

Encore: Pixiesin Surfer Rosan sinkkuraita Giganticin lyriikoista on seuraava tarina. Sävellys oli valmis. Frank sanoi Kimille lyriikoista: ”Öh, Kim, miksi sinä et yrittäisi. Tiedän vain, että haluan kutsua sitä nimellä Gigantic.” Kim makusteli asiaa miehensä John Murphyn kanssa. Se voisi olla suuri ostoskeskus. The mall, the mall, let’s have a ball… Sitten Kim innostui eräästä Sissy Spacek -elokuvasta ja sovelsi sitä. Ostoskeskuksesta tuli Hey Paul. Kappale ei kerro Kimin tuolloisen aviomiehen peniksen koosta, vaikka The Get Up Kidsin kitaristi Jim Suptic niin toivoikin.

Toinen encore: Trompe le Monden kappaleista ne, jotka eivät olleet jo Purple Tapella, tehtiin studiossa. Lyriikat kirjoitettiin viime hetkellä. Biisi ”Space (I Believe in)” alkaa seuraavasti: ”We needed something to move and fill up the space / we needed something this always is just the case /jefrey with one f jeffery took up his place / sat on a carpet and with tablas in hand took up the chase / jefrey with one f jefrey”. Kyse on levyllä soittaneen Eric Drew Feldmanin veljestä, joka esitteli itsensä aina Jefreyksi yhdellä äffällä ja joka vieraillessaan studiossa hämmästytti Frankin musikaalisella taituruudellaan. Ei paljonkaan tekemistä avaruuden kanssa.

Kolmas encore: Gigantic -singlen kannessa on yhdellä puolella vauva (kuvassa – oikeasti se nauraa ja syö leipää) ja toisella käsine. Vauva viittaa kappaleeseen River Euphrates. Kun taiteilija Simon Larbalestierilta kysyttiin, mitä hemmettiä se hanska siinä tekee, hän vastasi: ”No, ne lyriikat… Gigantic, a big, big glove…” Hah.

torstai 4. syyskuuta 2008

Sadetta, höyryvetureita

Bloggailu on edelleen vähäistä. Nyt olen vihdoin Leedsissä, mutta netissä hengailu ei ole ollut aktiivista. Aion tuonnempana palata asiapitoisiin postauksiin, mutta olkoon nyt hetki yhdelle tunnelmapalalle uudesta kotikaupungista.

Lento Manchesteriin saapui etuajassa, mutta alle tunnin kuluttua olin jo brittien tavanomaisen ongelman keskellä: juna-aikataulut eivät toimi. Jo ennen Huddersfieldiä juna hidasteli ja sinne saavuttaessa selvisi syy. Edellä kulkenut höyryveturi oli hyytynyt jonnekin Dewsburyn lähelle eikä vapaita raiteita ollut. Siinä sitten ihmeteltiin asemalla. Luin hetken vanhoja Tiede & Edistyksiä, mutta sitten alkoi hiki nousta pintaan. Jos en ehtisi ajoissa hakea avaimia Leedsistä, minulla ei olisi majapaikkaa viikonlopuksi. En myöskään saisi sille päivälle luvattuja tavaroitani.

Kuulutus pelasti. Kerrottiin, että junan aikataulusta ei ole mitään tietoa – sääli Newcastleen menijöitä – mutta Leedsiin pääsisi toista reittiä kulkevalla junalla. Siis vaihto paikallisjunaan, ja puolen tunnin matka vaihtui yli kolme vartin reissuksi Halifaxin ja Bradfordin kautta. Ehdin ajoissa hakemaan avaimet. Kaikki hyvin.

Kävin myös shoppailemassa ja tavallaan varmistamassa, että tutut ja mieluisat rahantuhlaukseen sopivat paikat ovat olemassa. Saldona heti ulkotorin greippejä, leivänpaahdin, 4 kirjaa, 8 cd-levyä ja kolme keikkalippua sekä pilkkahintainen Crock Pot lounaaksi.

Sunnuntaina ohjelmassa oli Chapel Allertonin lähiöfestivaali. Se oli aika sympaattinen vapaaehtoisvoimin järjestetty tapahtuma. Bändit soittivat taiten jazzia, bossanovaa, calypsoa ja välillä vähän ruotsinlaivaa. Säätiedotus oli luvannut aurinkoa ja sadetta vuorovedoin. Ennustus piti paikkansa muutoin paitsi auringon osalta. Satoi reilusti, melkein koko ajan. Tuli mieleen suomalaiset festivaalit, kun joi kaljaa vesisateessa varjon alla. Sillä erotuksella että tuopissa oli olutta eikä vetistä lageria.

Bändien välissä kuppi espressoa juuri avatussa suklaapuodissa (siis lähiössä, jossa on lähinnä pubeja – Suomessa ne ovat keskustoissa tai sitten Sukarin ideaparkeissa). Bändien jälkeen porukalla italialaiseen ravintolaan. Jälkiruokana italialaiseen tapaan maustettu brittiläinen lämmin pudding hedelmillä ja jäätelöllä. Noin kolmenkymmenen puddingin jälkeen tämä oli paras, ja ensimmäinen, jota voi kehua muulla kuin ruokakulttuuriin tutustumisen verukkeella.

Viikko alkoi matkalla Yorkiin. Siellä pidettiin brittien uskonnontutkimuksen yhdistyksen vuosittainen seminaari, jossa oli mukavaa akateemista huvitusta ja vielä mukavampaa istuskelua tuttujen ja tutuksi tulevien kanssa.

Paluuta arkisiin asioihin lievitti Micah P. Hinsonin (kuvassa) keikka katolisessa kirkossa. Nuori kaveri saa sekoitettua yhteen iltaan koskettavaa americana-folkkia, bluegrassia, Johnny Cashia ja Sonic Youthia. Yleisö istui kirkon penkeissä kera kaljatölkkien. Virsikirjan tilalla oli olut.

Muu aika onkin mennyt yliopistolla käytännön asioiden hoitamisessa ja työhuoneen sisustamisessa. Toivottavasti pian on rauhallisempaa, toivottavasti pian on aikaa kirjoittaa jotain muuta.