torstai 24. heinäkuuta 2014

Uskonnon kategorian tutkimusverkosto

Vähän aikaa sitten julkaisin lyhyen blogikirjoituksen The Critical Religion Associationin sivuilla. Siinä pyrin havainnollistamaan esimerkin kera, että sen tutkiminen, mitä ”uskonnon” kategorialla tehdään nyky-yhteiskunnan eri instituutioissa, on keskeinen osa uskonnon tieteellistä tutkimusta. Samoin se on yksi tapa osoittaa uskontotieteen yhteiskunnallinen relevanssi tavalla, joka on elimellisesti sidoksissa tutkimukseen. Näin myös minut laitettiin ”virallisesti” osaksi verkostoa, jonka sivuille lisättiin lyhyt kuvaus tutkimusprofiilistani.

Uskonnon kriittinen tutkijaverkosto kuvaa tehtäväkseen tutkia ”uskontoa” osoittaakseen, miten avoin uusille tulkinnoille ja uusille käsitteellistyksille uskonnon kategoria on nykypäivän intellektuaalisissa keskusteluissa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Lisäksi se pyrkii tekemään tämän tavalla, joka tunnistaa käyttämämme kielen rajoitteet niin, että voisimme myös päästä yli rajoittavista termeistä ja käsitteistä.

Tästä kuvauksesta ensimmäinen osa on se, jonka allekirjoitan varauksetta: olen itse kiinnostunut pohtimaan, miten ”uskonnon” kategorialla operoidaan yhteiskunnan eri osa-alueilla. Toinen osa on epäselvempi: se ehdottaa, että uskonnon käsitteestä pitäisi päästä yli, mutta ei täsmennä, mitä se konkreettisesti tarkoittaisi. Tähän kuitenkin perustuu verkoston halu nähdä itsensä radikaalina toimijana. Itselleni verkosto on ensisijaisesti yksi tapa pitää yhteyttä joihinkin kiinnostaviin tutkijoihin.

Vaikka olen vasta nyt näkyvillä verkoston nettisivulla, olen osallistunut sen toimintaan alusta asti. Vuoden 2008 alussa kävin Stirlingissä, Skotlannissa, verkoston varsinaista perustamista edeltävässä seminaarissa. Osallistuin hulppeissa British Academyn tiloissa Lontoossa saman porukan järjestämään tapahtumaan vuoden 2010 alussa. Myöhemmin kirjoitin (vielä julkaisua odottavan) artikkelin kirjaan, jota verkoston perustajat toimittavat. Toissa vuonna, kun olin Edinburghissa vierailevana tutkijana, sain kutsun myös Stirlingiin, jossa esitelmöin muutamille tämän verkoston organisoijille. Tänä keväänä vierailin Uppsalassa, jossa järjestettiin verkoston tutkijatapaaminen.

Blogin seuraaminen on yksi tapa pysyä kärryillä verkostoon kuuluvien ajatuksista ja varsinkin väitöskirjantekijät ovat olleet aktiivisia kirjoittamaan. Tosin se tarjoaa vain pieniä räpsyjä siitä perustavammasta työstä, jota erityisesti verkoston alkuun saattajat (esim. Timothy Fitzgerald) ovat tehneet. Se, että verkoston sivuille lisätään vain blogiin kirjoittaneiden profiilit sitouttaa ihmiset osallistumaan myös blogitekstien tuottamiseen, mutta samalla se kätkee sen tosiasian, että verkosto on käytännössä huomattavasti laajempi kuin mitä verkkosivun tutkijalistaus antaa ymmärtää.

Vaikka on hyödyllistä olla selkeärajaisten tutkimuskohteiden mukaan rajattujen verkostojen toiminnassa mukana – itselleni tällainen on ollut uskonnottomuuden, sekularismin ja ateismin tutkimukseen keskittyvä Nonreligion and Secularity Research Network – tässä esitellyssä verkostossa on mielestäni jotain ekstraa: verkoston toiminnassa pääsee tutustumaan eri alueisiin, kulttuureihin, traditioihin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin, joiden tarkastelua ei yhdistä yksi perinne tai katsomus, vaan kysymykset, joita niille esitetään.  

Verkoston verkkosivu:

Blogitekstini:

Tutkimusprofiilini verkoston sivulla:

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Studioalbumit osa 38: The Jam

Brittiläisen The Jamin musiikki on tullut tutuksi palasissa. Yksittäiset biisit, kuten ”Going underground” ja ”Eton rifles” ovat soineet kuuloetäisyydelläni vuosia. Muistan lainanneeni kirjastosta The Giftin vuosia sitten vinyylinä ja palauttaneeni sen lähes kuuntelemattomana. 

Opiskeluaikana luin melko paljon populaarimusiikkia ja -kulttuuria käsitteleviä tutkimuksia joko saadakseni opintosuorituksia tai huvikseni. Niissä The Jam vilahti silloin tällöin, joko esimerkkinä myöhäisistä modeista tai varhaisista punkeista. Kun vihdoin ostin Greatest Hits -kokoelman, sain kunnollisen tuntuman yhtyeeseen. Se muuttui kuriositeetista diggailun kohteeksi. Tämä tapahtui levypäiväkirjani mukaan alkuvuonna 1999.

Lukiessani verrattain tuoreesta Uncut-lehdestä Paul Wellerin haastattelua totesin itsekseni, etten ole edelleenkään kuullut kaikkia The Jamin studioalbumeita. Olen ollut niin tyytyväinen 15 vuotta sitten ostamaani Greatest Hitsiin, etten ole edennyt paljon pidemmälle. Tosin Leedsin vuosina kannoin yhtyeen debyyttialbumin kotiini alle kahden punnan hinnalla. Vaikka bändin neljäs albumi Sound Affects tuli vastaan erilaisissa alelaareissa, se jäi niihin joka kerta.

In the City (1977) sisältää nimensä mukaisesti bändin ensisinglen ”In the city”, joka on levyn tunnetuin oma, b-puolen avaava raita. Lainaversioista tarpeeton ”Batman theme” on toki tunnetumpi, mutta tärkeää ehkä olikin paikallinen referenssi, se, että myös The Who ja The Kinks olivat soittaneet samaa kappaletta. Toinen kover on Larry Williamsin ”Slow down”, jota myös Beatles soitteli. Näin muodostui selvä viittaussuhde 1960-luvun brittiläisiin popsuuruuksiin. Punkiksi albumia ei oikein voi luokitella. Se on pikemminkin suoraa ja rujohkoa, melodista poprokkia, joka lähestyy paikoitellen kömpelöhkösti groovaavaa pubirokkia (”Non-stop dancing”). Se on lupaava debyytti ja kelvollinen kokonaisuus, joka myös menestyi aikanaan hyvin, mutta en ihmettele, ettei Parhaat-levylle ole nostettu debyytiltä muita kuin nimibiisi.

This is the Modern World (1977) alkaa klassikolla ”The Modern world”. Tällä levyllä bändi alkaa löytää sen ilmaisun, josta se tultiin muistamaan osana populaarimusiikin kaanonia. Albumi ei tosin ollut mikään menestys, ehkä siksi, ettei siltä löydy aloitusraitansa lisäksi muita ilmeisiä hittejä. Silti vaikkapa puolitoistaminuuttisen punkpoprallin ”In the streets today” voi nostaa esiin, mutta Wilson Pickettin tyylikkään soulbiisin ”In the midnight hour” esittäminen tuntuu ristiriitaiselta, koska se vain korostaa omien biisien keskinkertaisuutta. Samoihin aikoihin julkaistua singleä ”All around the world” ei löydy albumilta, mutta siitä tuli hitti. Siksi on hyvä omistaa yhtyeen kokoelmalevy, jolle raita oikeutetusti kuuluu.

All Mod Cons (1978) ilmestyi seuraavana vuonna, mutta tässä välissä yhtye julkaisi jo ikivihreäksi muodostuneen singlensä ”News of the world”, joka ei ole albumiraita. All Mod Consilta löytyy sentään singlenäkin julkaistu Kinks-kover ”David Watts” sekä sen toisella puolella julkaistu, Clashin varhaisvaiheet mieleen tuova ”A Bomb in wardour street”, mutta levyn ehdoton kohokohta on sen päättävä ”Down in the tube station at midnight”. On todettava pienoisena pettymyksenä, että aikaisempien tavoin noin puolet materiaalista on keskinkertaista. Ei huonoa, mutta ei sellaista, jota olisi pitänyt ujuttaa sille omistamalleni Greatest Hits -levylle. The Jamin tarinassa on tosin edetty kypsään vaiheeseen, jossa oma ilmaisu hallitsee ja vaikutteet ovat vain vaikutteita.

Setting Sons (1979) ei ole hittikimara, mutta se on todella tasapainoinen teos. Levyn ehdoton kohokohta on ”Eton rifles”, yksi bändin parhaista biiseistä, joka julkaistiin singlenä ennen albumia ja nousi brittilistalla kolmanneksi. Levyn päättää Martha and the Vandellasin alun perin esittämä ”Heatwave”, joskin The Jam on luultavasti saanut innoituksensa The Wholta, joka levytti kappaleen 1960-luvulla. Tähänastisista Setting Sons on yhtyeen paras albumikokonaisuus. Tämän ja edellisen albumin välissä yhtye julkaisi taas hienoja singlejä, ”Strange town” ja ”When you’re young”, jotka eivät päätyneet albumeille, mutta ne löytyvät useaan kertaan mainitsemaltani kokoelmalta.

Sound Affects (1980) sisältää parikin tunnettua biisiä, ”That’s entertainment” ja ”Start!”. En oikeastaan ymmärrä, miksi en ole ostanut sitä, vaikka se on tullut vastaan niin monta kertaa edulliseen hintaan. Albumilla on vain omia sävellyksiä. Tyylillisesti se on maltillinen irtiotto aikaisemmasta suorasta ilmaisusta ”kypsempään” suuntaan. Kuulemma yhtenä vaikuttimena oli Michael Jacksonin Off the Wall. Lisäksi levyllä kuullaan torvia, funkahtavaa bassottelua ja post-punkiksi luokiteltavia elementtejä. Albumi on erilainen kuin mikään muu yhtyeen tuotos, mutta kokonaisuus on ihan yhtä laadukas kuin Setting Sons.

The Gift (1982) jäi yhtyeen viimeiseksi albumiksi. Se sai vaihtelevan vastaanoton mutta kipusi brittilistan ykköseksi. Albumilla on vielä edeltäjäänsä enemmän funkbassoa ja wah-wah -kitaraa. Sen ainoa suuri hitti on ”Town called Malice”. Yhtye oli ajautunut jo kauas varhaisvaiheen sekoituksesta pubirokkia ja punkkia – kuuntele esimerkiksi ”Precious”. Omasta mielestäni yhtye ajautuu liian kauas edeltävistä levyistä, eikä The Gift yllä yhtyeen parhaimpien albumikokonaisuuksien tasolle, vaikka hittinsä lisäksi vaikkapa ”Just who is the 5 o’clock hero?” on The Jamia parhaimmillaan.

The Jam tiivisti jotain tärkeää aikansa Englannista. Lyriikoissa tuntuu sekä The Kinksin kaltainen englantilaisen elämänmenon havainnointi että The Clashin ja muiden punkkien kanavoima turhautuminen, vihaisuus ja levottomuus.

Yhtyeen studioalbumeissa ei kuitenkaan ole yhtään sisältönsä puolesta todellisen klassikon aseman ansaitsevaa kokonaisuutta. Yksittäisiä klassikkobiisejä bändillä toki oli. Edelleen se sama Greatest Hits on ensisijainen valintani, kun haluan kuunnella The Jamia. Siinä ei heikkoja hetkiä olekaan.

Paul Wellerin muita hankkeita ja soololevyjä tulee kuunneltua satunnaisesti, mutta toistaiseksi muiden studioalbumien systemaattinen läpikäynti saa odottaa.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Uskonnontutkimus ja kolonialismi

Tutkimuksen tehtävänä on tuottaa uutta tietoa. Kun jotain saadaan selville, siitä raportoidaan myös akateemisen maailman ulkopuolelle. Tämä riittää useimmille ihmisille. Harvat ihmiset miettivät, millaisissa olosuhteissa tieteenalat ja tutkimusalat syntyvät ja kehittyvät.

Kapkaupungin yliopiston uskontotieteen professori David Chidester on kunnostautunut uskonnontutkimuksen ja uskontotieteen historian ja koloniaalisten suhteiden kytkentöjen tutkimisessa kenties enemmän kuin kukaan muu. Vuonna 1996 julkaistiin Savage Systems: Colonialism and Comparative Religion in Southern Africa. Teoksessa tarkasteltiin sitä, miten uskonnontutkimus oli keskeinen osa kulttuurienvälisiä suhteita eteläisessä Afrikassa kolonialistisena aikana ja oikeastaan jo 1600-luvulla matkailijoiden ja lähetyssaarnaajien työssä.

Vuonna 2014 ilmestyi samanhenkinen, mutta painotuksiltaan toisenlainen teos, Empire of Religion: Imperialism and Comparative Religion. Jos Savage Systems keskittyi koloniaaliseen periferiaan, Empire of Religion tutkii keskusta, tarkemmin sanottuna suhteita Ison-Britannian varhaisen vertailevan uskonnontutkimuksen ja eteläisen Afrikan koloniaalisen tilanteen välillä 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Teos toimii myös toisenlaisena tekstinä uskontotieteen oppihistoriasta. Perinteiset oppihistorialliset katsaukset painottuvat erittelemään, mitä yksittäinen tutkija – tai tutkimussuuntaus – sai mielestään selville ja millaisia jatkajia hänen lähestymistavallaan tai koulukunnalla on ollut. Sitten on Ivan Strenskin kirjoittama teos, Thinking about Religion: An Historical Introduction to Theories of Religion (Blackwell 2006), jossa keskitytään eniten oppihistoriallisesti tärkeiden tutkijoiden elämään ja henkilöhistoriaan, ja yritetään sitä kautta selittää, miksi tutkijat päätyivät teorioihinsa.

Chidesterin teos on erilainen. Se asettaa oppihistorian klassikot – Friedrich Max Müller, E. B. Tylor, James G. Frazer, Andrew Lang ja monet muut – koloniaalisiin ja imperiaalisiin suhteisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa lukutapaa, jossa katsotaan, mistä teoreetikot hankkivat aineistonsa ja miten aineisto itsessään ja siitä tehdyt tulkinnat ovat koloniaalisten suhteiden värittämiä. Useimmissa tapauksissa hän näyttää, millaisen zuluja koskevan tiedontuotannon varaan klassikkojen uskontoteoriat rakentuivat. Itselleni olikin uutta tietoa se, että niin moni klassikkotutkija käytti zuluja esimerkkinä – myös ne, joiden ensisijainen ”kenttä” oli Intia.

Lähestymistapa ei vielä tarkoita, ettei uskonnontutkimuksen varhaiset universaaliteoriat voisi olla tosia, mutta kun teoriat kehittyvät heijastellen aikansa koloniaalisia suhteita, käyttäen siinä tilanteessa kerättyä aineistoa, voi epäillä myös niiden pätevyyttä. Lähestymistapa kuitenkin osoittaa, että tiedontuotanto ”uskonnosta” ja ”villeistä” on ollut hyvin keskeinen osa valtasuhteita, joilla on ylläpidetty kolonialismia, kauppasuhteita ja länsimaista ylemmyydentuntoa.

Chidester kirjoittaa kolmoisvälittymisestä (”triple mediation”), jolla hän tarkoittaa erilaisia hänen tarkastelemiaan suhteita kolmen toimijaryhmän välillä: imperiaaliset teoreetikot, koloniaaliset toimijat kulttuurienvälisillä kontaktipinnoilla ja alkuperäiskansat, jotka kamppailivat elintilastaan kolonialismin alaisina.

Uskontoteorian klassikoiden yksi ongelma oli, että he analysoivat koloniaalisissa suhteissa elävien ihmisten näkemyksiä ikään kuin ihmiset olisivat esimerkkejä ihmisyyden ja uskonnon alkuhämärästä. Tätä on mainiosti analysoinut aikaisemmin esimerkiksi Johannes Fabian teoksessa Time and the Other: How Anthropology Makes Its Object (Columbia UP, 1983).

Hyviä zuluihin keskittyviä esimerkkejä löytyy paljon. Tässä yksi. Moni teoreetikko tukeutui Henry Callawayn kuvaukseen, jonka hän esitti teoksessaan The Religious System of the Amazulu (1868–70), mutta sivuutti pääosin sen, että (1) Callawayn tutkimuksen näkökulma perustui aikansa kristillisen lähetystyön tarpeisiin, (2) Callawayn informantit olivat Springvalen lähetysaseman ”turvapaikan” etsijöitä, afrikkalaisyhteisön pakolaisia ja sosiaalisia hylkiöitä ja (3) avaininformantti Mpengula Mbande, jonka näkemyksistä rakentui zulujen uskonnollisen systeemin ydin, oli hiljattain kääntynyt kristityksi. (ks. s. 76–77.)

Toinen hyvä esimerkki on se, miten zulujen käsite Itongo tuki erilaisia teorioita. Max Müllerille se oli todiste siitä, että zuluilla on luojajumalan käsite, ja siten myös käsitys äärettömästä, joka oli Max Müllerille universaali uskontoja määrittävä piirre. Tylorille se puolestaan toimi esimerkkinä primitiivisestä animismista, sillä Itongo oli hänen tulkintansa mukaan tunkeileva henki (esi-isä), joka vieraili zulujen unissa. Näin se tuki Tylorin ajatusta siitä, että uskonnon psykologinen alkuperä löytyy unista. Chidester jatkaa näitä esimerkkejä myös Langin ja Frazerin teorioiden tarkastelussa ja toteaa, ettei kukaan tarkastellut käsitettä oman aikansa koloniaalisissa suhteissa, joiden valossa tulkinta olisi ollut hyvin toisenlainen.

Omassa ajatusmaailmassani lähimmäksi Chidesterin teosta asettuu Tim Murphyn mestarillinen The Politics of Spirit (SUNY, 2011), joka on postkolonialistis-genealoginen luenta uskontofenomenologian klassikoista. Yhdessä ne täydentävät toisiaan, sillä uskontofenomenologit eivät ole Chidesterin käsittelyn ydinaluetta. Lisäksi teoksia erottaa tyyli: siinä missä Murphyn kirjoitustapa on tarkan argumentatiivinen ja teoriavetoinen, Chidester on kuvailevampi.

Chidesterin teos ei rakennu yhden, läpi teoksen kantavan selkeän argumentin varaan. Sen sijaan siinä kuvataan monipuolisesti ja hengästyttävän yksityiskohtaisesti erilaisia kytköksiä ja välityksiä alkuperäiskansojen, koloniaalisten toimijoiden ja teoreetikkojen omien intressien ja tarkoitusperien välillä.

Viime kevään EASR-konferenssissa Groningenissa oli sessio, jossa Chidesterin läsnä ollessa puitiin hänen uusinta kirjaansa. Valitettavasti en itse ehtinyt ajoissa paikalle, kun päätin sentään majoittautua ennen konferenssipaikalle siirtymistä.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Media, uskonto ja kulttuuri – kommentti kirjaan

Miten media, uskonto ja kulttuuri kytkeytyvät toisiinsa? Mitä uskonnolle tapahtuu digitaalisessa mediakulttuurissa? Millaista uskonnollisuutta media luo, tukee ja ylläpitää?

Tällaiset kysymykset ovat keskeinen osa tutkimusalaa tai -verkostoa, jonka puitteissa on järjestetty konferensseja joka toinen vuosi. Nykyään se on myös institutionalisoitunut median, uskonnon ja kulttuurin kansainväliseksi seuraksi. Itse olen käynyt näissä konferensseissa tätä kirjoitettaessa kaksi kertaa, 2010 Torontossa ja 2012 Eskisehirissä, Turkissa. Elokuussa järjestön konferenssi pidetään Canterburyssa, Englannissa. Sinnekin olen menossa.

Yhdysvaltalaisen teologin Jeffrey H. Mahanin kirjoittama Media, Religion and Culture: An Introduction (Routledge 2014) pyrkii luomaan yhtenäisyyttä tälle moninaiselle tutkimusalueelle. Se koostuu yhdeksästä lyhyehköstä Mahanin kirjoittamasta luvusta, joiden sisään on upotettu kaksi muiden kirjoittamaa ”reflektiota” per luku. Erilaisiin esimerkkitapauksiin pureutuvien reflektioiden kirjoittajina on yhdysvaltalaisia tutkijoita väitöskirjantekijöistä professoreihin. Useimmat heistä ovat vakiintuneita nimiä tässä porukassa. Teoksen tarkemman sisällön näkee täältä:

Mahan käy läpi monia teemoja ja kysymyksiä, joiden kautta saa asiallisen käsityksen median ja uskonnon kytköksistä. Kirja täyttää tehtävänsä johdantoteoksena siihen, mitä järjestön ytimessä tehdään. Itseäni kuitenkin hiertää viisi seikkaa. Käyn ne läpi tässä lyhyesti. 

Ensiksi, teoksessa on hyödynnetty hyvin vähän eurooppalaista keskustelua ja vain yksi laajempi esimerkki on Euroopasta (tanskalaisen Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvat). Amerikkalainen keskustelu on ymmärrettävästi keskittynyt Yhdysvaltoihin, sillä se on tekijöille tutumpi ja siellä on teoksen keskeisin markkina-alue. Sen lisäksi tutkijat ovat fasinoituneita globaalista etelästä, mutta Eurooppa – how boring. Tosin jos vertaa toiseen johdantoteokseen, Daniel Stoutin kirjoittamaan Media and Religion (Routledge 2012), Mahanin teksti on huomattavasti globaalimpaa ja sensitiivisempää eri lokaatioille.

Toiseksi, teoksessa hyödynnetään turhan niukasti uskontososiologista keskustelua, vaikka sitä on selvästi enemmän kuin vaikkapa Stoutin teoksessa. Mahan kirjoittaa esimerkiksi median vaikutuksesta uskonnollisiin auktoriteettirakenteisiin ja yksilöllisiin identiteetin konstruoimisiin, mutta kovin syvälle uskontososiologiseen keskusteluun ei mennä. Syksyllä ilmestyy Kennet Granholmin, Marcus Mobergin ja Sofia Sjön toimittama Religion, Media, and Social Change (Routledge 2014), jonka johtoajatuksena on tuoda uskontososiologinen teoretisointi ja media/uskonto/kulttuuri -tyyppinen ajattelu keskusteluyhteyteen. Toivottavasti se teos saa aikaan jotain hyvää tällä saralla. http://routledge-ny.com/books/details/9780415742825/

Kolmanneksi, teokselle ja oikeastaan koko tutkimusverkostolle on tyypillistä uskontotieteen teoriakeskustelujen heikohko tuntemus. Mahanilla on pari viitettä Robert Orsiin, josta on tullut yhdysvaltalaisille ei-uskontotieteilijöille jonkinlainen uskontotieteen (ainoa) edusmies. Hänen sanansa otetaan vakavasti ja melko kritiikittömästi. Ihan Daniel Stoutin johdantoteoksen ongelmiin Mahan ei ajaudu. Tässä uskontotiedettä ei sentään edusta ennen toista maailmansotaa kuollut teologi Rudolf Otto. Uskonnon kategoriaa, sen rakentumista ja yhteiskunnallista erityiseksi tekemistä pohtivaa viimeaikaista uskontotieteellistä keskustelua teoksessa ei ole (Fitzgerald, McCutcheon etc.), vaikka siinä sivutaan monia näiden kannalta keskeisiä teemoja. Keskustelu käydään toisten tutkijoiden kautta ja avulla. Mahanin lähtökohtana on tarkastella mediaa, jonka puitteista löytyy teologista ajattelua ja väljästi ajateltuna uskonnollisia käytäntöjä. Lähtökohtana ei ole uskonto vaan media (mediasta uskontoon). Koska itse olen koulutukseltani uskontotieteilijä, lähestyn aihepiiriä toisesta suunnasta (uskonnosta mediaan). Minusta tässä on melko suuri ero. Kumpikaan ei ole väärä, mutta ero kertoo siitä, että itse näen asiat hieman toisesta perspektiivistä.

Neljänneksi, teoksessa käsitellään jopa media/uskonto/kulttuuri -porukan teoretisointien kirjoa melko kapeasti. Reflektioiden kirjoittajina on yhdysvaltalaiset kaverit, jotka toki edustavat kohtuullisen hyvin keskustelunaiheita ja lähestymistapoja, joita näissä piireissä käydään. Jostain syystä esimerkiksi pohjoismaissa enemmän keskustelua herättänyttä ajatusta uskonnon mediatisoitumisesta – jota on kehitellyt erityisesti tanskalaisprofessori Stig Hjarvard – ei mainita sanallakaan.

Viidenneksi, teoksessa on suotu todella vähän tilaa kysymyksille siitä, miten uskontoja representoidaan valtamediassa, miten uskonnosta uutisoidaan, miten uskonnosta tulee uutinen ja miten uskontoaiheiset mediadebatit uskontokriitikoineen ovat osa yhteiskunnan organisoitumista. Mielestäni tämä on erittäin suuri puute. Ylipäätään teoksessa käsitellään todella vähän sanomalehtiä ja televisiota. Ok, on siinä vähän televisiosta Yhdysvalloissa, kontrastina digiajalle, ikään kuin televisio ei olisi enää tärkeä. Nykypäivän radiosta ei kirjoiteta laisinkaan, vaikka esimerkiksi Suomessa radiota kuunnellaan keskimäärin kolme tuntia päivässä. Jopa tietokone- ja konsolipelejä käsitellään saman verran kuin edellä mainittuja yhteensä. Elokuvista – sinänsä tärkeä osa aihepiiriä – kirjoitetaan yli kymmenen sivua verrattain yksityiskohtaisesti. Teoksessa aihepiirit eivät ole tasapainossa.

Teoksen painopiste on siinä, miten ihmiset käyttävät digitaalista mediaa merkityskäytäntöjen ja identiteettien luomiseen. Lisäksi Mahan nähdäkseni sekoittaa uusmedian interaktiivisuuden (pitää pääosin paikkansa) perinteisen massamedian auktoriteettirakenteiden hajoamiseen (epäuskottavaa siinä mittakaavassa kuin digientusiastit sen esittävät ja empiirisesti epätosi uskonnon ja median joidenkin suhteiden osalta). Se, että paavilla on Twitter-tili, ei tee siitä interaktiivista, mutta uusmedia tarjoaa tietenkin tilaa moniäänisyydelle. Äänien valtasuhteet ovat kuitenkin epätasaisempia kuin Mahan antaa ymmärtää.

Oma artikkelini, jossa puolustan perinteisen massamedian uskontokäsittelyn tutkimisen tärkeyttä, löytyy täältä:

Mahanin teos on viidestä kriittisestä huomiosta huolimatta askel eteenpäin. Se kokoaa alan keskustelunaiheita (joskin valikoiden) ja on oikein käyttökelpoinen sisäänheittäjä niihin. Canterburyn konferenssissa on paneeli, jossa keskustellaan kirjasta. Jää nähtäväksi, nostaako kukaan kommentoijista näitä kriittisiä huomioita esiin.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Studioalbumit osa 37: Serge Gainsbourg

Serge. Kaikkihan miehen laulut tuntevat. Vai tuntevatko sittenkään? Itse ryhdyin kuuntelemaan Gainsbourgin lauluja aktiivisesti joskus 1990-luvun lopulla. Tuolloin ohjenuorana oli kokoelma, jonka sanoituksia suomentelin välttävällä ranskan kielen taidollani.

Jo aikaisemmin olin tutustunut Nick Caven aisaparina ja sidekickinä parhaiten tunnetun Mick Harveyn soololevyihin, joista kaksi ensimmäistä sisältävät vain Gainsbourgin kappaleita (Intoxicated Man vuodelta 1995 ja Pink Elephants vuodelta 1997).

Vuoden 2014 Primaverassa Barcelonassa Harvey esiintyi auditoriossa soittaen vain Gainsbourgin kappaleita. Osittain tästä innostuneena päätin kuunnella kaikki Gainsbourgin levyt, jotka sain käsiini. Tässä auttoi kirjastosta lainattu L’Essentiel des Albums Studio, neljätoista artistin studioalbumia sisältävä paketti. Jossain kohdassa piti koukata Spotifyn puolelle.

Du Chant à la une!… (1958) alkaa lipunmyyjän tarinan kertovalla klassikolla ”Le Poinçonneur des Lilas”, jonka viimeksi kuulin livenä Mick Harveyn keikalla Barcelonassa. Muita ikivihreitä albumilla ei ole, mutta ihan vakuuttavasta tai vähintään lupaavasta, jazzahtavasta debyytistä on kyse.

No 2 (1959) ilmestyi seuraavana vuonna. Sen viihdyttävä ja viihteellinen ”La Nuit d’Octobre” nousee omaksi suosikikseni. Muutenkin albumi on jonkinlaista viihdejatsia, jota kantaa laulajan ääni. Se ei ole huono, mutta ei lähelläkään Sergen parhaimmistoa.

L’Étonnant Serge Gainsbourg (1961) on melko tasapaksu, lukuun ottamatta erittäin raikasta Gérard de Nervalin runoon sävellettyä kappaletta ”Le Rock de Nerval”. No toinen kohokohta on levyn päättävä ”Le Sonnet d’Arvers” saksofonitööttäyksineen.

No 4 (1962) on edeltäjiänsä tummempi ja kohtalokkaampi. Heti aloitusraita ”Les Goémons” menee vakavampaan mutta myös idiosynkraattisempaan osastoon kuin aiempien sinänsä toimivat opitut croonerjatsit. Toisin sanoen Serge alkaa löytää omaa ilmaisuaan. Tämä sisältää myös kappaleen ”Intoxicated Man”, josta tuli Mick Harveyn ensimmäisen Serge-kovereita sisältävän levyn nimi.

Confidentiel (1963) on albumi, jota ei löydy Spotifysta eikä lainaamastani Sergen studioalbumien boksista.

Percussions (1964) on nimensä mukainen. Biisejä kantaa congarummut ja sen suomat afrikkalaiset rytmitykset. Mukana on pari klassikkoa, kuten huvittava ”New York USA” ja tyylikäs ”Couleur Cafe”.

Bonnie & Clyde (1968) jää myös kuulematta kokonaisuutena. Siinä Serge laulelee kimpassa Brigitte Bardotin kanssa tuttuja kappaleita. Osa biiseistä oli jo tuttuja artistin aikaisemmasta tuotannosta, joten ei tätä nyt ihan normaaliksi studioalbumiksi tarvitse edes laskea. Nimikkobiisi, ”Comic Strip” ja ”Docteur Jekyll et Monsieur Hyde” ovat kaikki klassikoita.

Initials B. B. (1968) on Sergen paras levy. Siltä löytyvät kaikki yllä mainitut tunnetuimmat Bonnie & Clyden biisit ja sen lisäksi loistava nimiraita, ”Ford Mustang” ja ”Qui est in qui est out” nostavat jo puolet raidoista ehdottomien helmien joukkoon Sergen tuotannossa. Myös levyn hupsuttelevammat kappaleet, kuten ”Torrey canyon” ja ”Sho ba do ba loo ba” soljuvat mukavasti osaksi kokonaisuutta. Levyn päättävä, poppaava ”Marilu” oli uusi, oikein myönteinen tuttavuus.

Jane Birkin / SG (1969) on vahva jatko edeltäjälleen. Serge eli 1960-luvun jälkipuoliskolla musiikillista huippukauttaan – Brigitte Bardot’n aikaan ja hänen vaihduttua Jane Birkiniin. Albumin avaa kaikkien tuntema ”Je t’aime… moi non plus”. (Suosittelen myös humoristista käännöstä, jonka Seitsemän seinähullua veljestä teki nimellä ”Söteem” muistaakseni 1970-luvun lopulla. Samoin Cat Powerin ja Karen Elsonin versio on loistava kuin myös Mick Harveyn soololevyltä löytyvä tulkinta. Sen sijaan Donna Summerin ja Giorgio Moroderin 15-minuuttinen näkemys on tappavan tylsä.) ”Jane B.” tuli tutuksi teininä, kun suomalainen Garbagemen teki siitä upean garageversion, joka on samalla uskollinen alkuperäiselle. Nämä ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeimmät kappaleet, mutta mukana on korkeaa laatua riittämiin. Testatkaa vaikkapa ”L’anamour”, ”Sous le soleil exactement”, ”Les Sucettes”, ”Manon” ja miksei myös ”69 Année érotique”. Tämänkin levyn hupsuttelukappale ”Orang outang” toimii hienosti.

Histoire de Melody Nelson (1971) on lolitahenkinen konseptialbumi, jolla Rolls Roycella ajeleva kertoja törmäilee pyöräilevään Melodyyn. Romanssihan siitä syntyy. Tätä moni kai pitää Sergen jäntevimpänä albumikokonaisuutena. Toki kyse on kompaktista 28-minuuttisesta teoksesta, mutta minusta levyllä ei ole järjestelmällisesti Sergen parhaita biisejä. ”Ballad de Melody Nelson” on tietenkin upea. Se on ymmärrettävästi eniten koveroitu albumin kappaleista. Toinen kuriositeetti on se, että levyn avaava ”Melody” tarjosi Massive Attackin ”Karmacomaan” bassokuvion.

Vu de l’extérieur (1973) ajoittuu aikaan, jolloin Serge sai ensimmäisen sydänkohtauksen 45-vuotiaana. Itse albumin avaa takuuvarma, sydänkohtauksesta toipumisen jälkeen kynäilty ”Je suis venu te dire que je m’en vais”, josta esimerkiksi Jarvis Cocker ja Kid Loco on tehnyt englanniksi alkuperäiselle uskollisen, hienon version ”I just came to tell you that I’m going”. Muuten albumin tekstit vuorottelevat ulostamisen ja piereskelyn välillä, yhdistettynä rauhallisiin ja kauniisiin sävellyksiin. Kyse on hallitusta kokonaisuudesta, mutta avausraidan lisäksi biisimateriaali ei yllä aivan miehen parhaisiin.

Rock Around the Bunker (1975) alkaa hupsuttelulla ”Nazi rock” ja muukin levy koostuu aiheista, jotka liikkuvat juutalaisen lapsen kokemuksissa toisen maailmansodan aikaan. Musiikillisesti albumi on konventionaalista ja tylsähköä rokkia ja rollia, jota mikä tahansa ruotsinlaivaorkesteri soittaa suunnilleen yhtä svengaavasti. Toki musiikki sopii teemalevyn kokonaisuuteen, mutta ei tätä jaksa kovin monta kertaa kuunnella.

L’Homme à tête de chou (1976) on neljäs peräkkäinen konseptialbumi. Tällä kerralla kuullaan tarinaa keski-ikäisestä miehestä, joka rakastuu vapaamieliseen nuoreen naiseen, tuntee mustasukkaisuutta, tappaa naisen ja menettää järkensä. Se alkaa upealla nimibiisillä ja jatkuu… reggaella ”Marilou reggae”. Loppupuolen helmi on lähes kahdeksanminuuttinen ”Variations sur Marilou”, joka tarinassa sijoittuu parin eroottisten leikkien vaiheeseen. Teos seisoo enemmän tarinansa ja sitä myötäilevän musiikin varassa kuin yksittäisissä biiseissä.

Aux armes et cætera (1979) äänitettiin Jamaikalla reggaemuusikoiden kanssa, ja sitä se sisältökin on. Levy on vaisu, mutta Sergestä tuli näin ensimmäinen valkoinen muusikko, joka on levyttänyt reggaeta Jamaikalla. Muuta merkittävää albumissa ei ole. Kuuntelen mieluummin jamaikalaisten reggaeta. Yhtä lailla minun olisi vaikea innostua ajatuksesta, että reggaetähdet laulaisivat chansoneita. No ehkä he ovat sen jo tehneet.

Mauvaises nouvelles des étoiles (1981) ja reggaella jatketaan. Hyllystäni löytyy yli 50 Trojan-yhtiön levyä ja sopiva nippu muuta reggaeta, joten kyse ei siitä, ettenkö pitäisi genrestä, mutta Gainsbourg ei ole minulle kyseisen genren laulaja. ”Shush shush Charlotte” taitaa olla Sergen laulu lapsellensa, ja minulle se uppoaa näistä muita paremmin. Onhan siellä myös klassikko ”Evguenie Sokolov”, jossa mennään taas äänellisesti flatulenssiosastolle. Sen taustana on albumia edeltävänä vuonna ilmestynyt Sergen kirjoittama samanniminen kirja fiktiivisestä petomaanista. En tiedä, johtuuko helpotuksesta, mutta levyn päättävää nimikappaletta ”Bad news from the stars” kuuntelee mielellään.

Love on the Boat (1984) on tyylillinen täyskäännös kohti uutta aaltoa. Soundillisesti ollaan toki lähempänä uuden aallon diskolaitaa kuin punkkia. Sen tunnetuimpiin ja eittämättä parhaimpiin kuuluu 12-vuotiaan Charlotte-tyttären kanssa laulettu kontroversiaalinen mutta tehokas ”Lemon incest”. Muuten levy on aika tylsä, vaikka innostuinkin jo pelkästä ajatuksesta kuunnella taas erilaista Sergeä parin tylsän levyn jälkeen. Jopa sergemäisen humoristisesti nimetty ”Harley David Son of a Bitch” saa aikaan lähinnä haukotuksia.

You’re Under Arrest (1987) jatkaa edellisestä vähän ronskimman funkin suuntaan, mutta rauhallisemmat kappaleet tuovat mieleen (80-luvun) Leonard Cohenin. Jos sattuu olemaan Gainsbourgin ystävä, niin tätäkin kuuntelee, mutta biisimateriaali on alle (Sergen) keskitasoa.

Vaikka Serge Gainsbourg sai onnistumisia läpi uransa, hänen kultakautensa ajoittuu 1960-luvun loppuun, jolloin hän oli löytänyt omintakeisen taiteellisen äänensä. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi edeltävinä vuosina tai myöhemmin levyttänyt hienoja kappaleita.

Useimmat kuuntelevat Sergensä kokoelmilta, mutta se on jokseenkin outoa, koska artistilla oli esimerkiksi neljä peräkkäistä konseptialbumia. Toisaalta mies levytti paljon hienoja yksittäisiä biisejä, joten sikäli kokoelmavetoisuus on ymmärrettävää. Silti tällainen rupeama asettaa palikoita oikeaan järjestykseen. Suosittelen muillekin, erityisesti niille, jotka ovat toistaiseksi nauttineet Sergensä kokoelmalevyiltä.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Yleisradion uusliberalisoituminen ja mafiasukupolvi

Pieni kierros Akateemisen kirjakaupan kesäalessa tuotti tulosta. Käteen jäi pari kirjaa. Yksi niistä oli Yleisradion taloustoimittajana 26 vuotta työskennelleen Seppo Konttisen kirja Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta (2012).

Kirja lataa täyslaidallisen anekdootteja ja esimerkkejä siitä, miten Yleisradio muuttui vähän kerrallaan uusliberalististen oppien ja uuden julkishallinnon dogmien mukaisesti johdetuksi instituutioksi. Erityisen kovan käsittelyn saa Yleisradion johtajana 2005–2010 toiminut Mikael Jungner – eikä muun mielikuvani perusteella ole syytä epäillä Konttisen perusväittämien kohdallisuutta, vaikka tekijälle on jäänyt hampaankoloon aika paljon tähteitä.

Tarina menee kuitenkin ajassa taakse päin. Konttinen kertoo, miten digihuuma puskettiin läpi tavalla, joka ei hyödyttänyt Yleisradion omistajia (”kansaa”), vaan yrityksiä. Yleisradiolle se meni kalliimman reitin kautta. Hän selvittelee, miten Lipposen 1990-luvun puolivälin hallituksen aikainen uusliberaali politiikka, yksityistämisvimma ja kyseenalaistamattoman aseman saanut kilpailuttaminen ulottui myös Yleisradioon ja Jungnerin aikana jopa sen ruokalatarjontaan, joka oli ennen Yleisradion työntekijöiden omistuksessa. Se vain vahvistaa käsitystäni tuon ajan hallituksesta ja Lipposen kauaskantoisista saavutuksista.

Muutoin Kontinen käsittelee myös erilaisia Yleisradion johdon esittämiä uhkauksia, syytöksiä ja sensurointipyrkimyksiä, erityisesti silloin kun juttuaiheiden kohteena on ollut joku talousvaikuttaja, jonka suhde yhtiön johtoon on ollut kiusallisen läheinen.

Lisäksi Konttinen listaa esimerkkejä Yleisradion suomettumisesta, siitä, että kriittisesti tai edes realistisesti Neuvostoliittoa käsittelevät ohjelmat hyllytettiin. Tämä on mielenkiintoinen seikka, koska se tuo lisävaloa siihen, missä suomettumista esiintyi. Näyttää siltä, että korkeimmassa politiikassa ja julkisrahoitteisessa Yleisradiossa näin oli, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomat kritisoivat Neuvostoliittoa melko suorasanaisesti vuodesta toiseen. Meillä oli tässä mielessä vapaa lehdistö, mutta ilmeisesti ei vapaata Yleisradiota.

Kiinnostavaa on se, että kaksi kertaa mainittu Jari Lahti tulee esiin myönteisessä valossa miehenä Yle Areenan (ja elävän arkiston) – Jungnerin alaisena – ja vuonna 1998 perustetun Yle Puheen takana tai kyljessä. En tunne Lahden tekemisiä, mutta kuluttajana olen sitä mieltä, että Areena ja Puhe ovat Ylen onnistuneimmat siirrot Radiomafian perustamisen jälkeen.

Kirjalla on oma tyyli. Sen on kirjoittanut ikäihminen, jonka ei tarvitse pelätä työpaikkansa tai urakehityksensä puolesta. Tyyli on paikoitellen myös sen suurin ongelma. Teos on nimittäin sen tason tilitys, joka tuntuisi sisältävän myös henkilökohtaista katkeruutta, ettei ulkopuolinen voi aina olla täysin vakuuttunut tekijän uskottavuudesta kaikissa yksityiskohdissa. Pääosin oletan, että suuret linjat pitävät paikkansa. Paikoin olisi toivonut tekijän myös sanovan, mikä piikittelyn kohteessa oli vialla ja mikä olisi ollut se parempi ratkaisu (ja miksi). Ongelmista huolimatta sisäpiiriläisen tulkintaa tapahtuneista on todella kiinnostava lukea.

Kirjan yksi kiinnostava, joskin varsin suppea pohdinta liittyy Yleisradion toistuvasti epäonnistuneisiin pyrkimyksiin tavoittaa nuoret. Tämä on onnistunut kunnolla silloin kun Radiomafia eli ja hengitti. Vuonna 1990 perustetusta Radiomafiasta tuli ainakin minulle ja monille ystävilleni aikansa keskeisin sivistäjä kirjastojen ohessa. Voisikin puhua mafiasukupolvesta. Olen myös lamasukupolvea, enkä luultavasti olisi kirjoittanut väitöskirjaani käyttämällä aineistona 1990-luvun laman työttömien kirjoituksia, ellen olisi osa sitä. Paljon enemmän olen kuitenkin mafiasukupolvea.

Itselleni Radiomafia tarjosi yhden keskeisen väylän musiikkiin aikana ennen internetiä. Miettisen Räkärodeo oli kaikkein tärkein yksittäinen ohjelma, joka täytti keskiviikkoillat. Kun täytin 18 vuotta, en mennyt baariin oluelle, koska radiosta tuli Räkis. Tunnin mittainen Marginaali oli toinen keskeinen ohjelma, jonka profiili täydensi Räkärodeota mainiosti.

Kuuntelin usein toisella korvalla myös arkiset musiikkilähetykset (Rockmafia?, Upteekki?), joissa mentiin valtavirtaisempaan suuntaan, ennen kuin liimauduin radion ääreen illan erikoisohjelmien ajaksi. Tutti frutti tarjosi 50-luvun rokkia, Ulvovat sudet bluesia, Kantrispagetti kantria ja lähigenrejä, Metalliliitto heviä, Avaruusromua kokeilevaa sekoilua, Ilmestyskirja (enimmäkseen kotimaista) uutta punkkia, Lontoo Lontoo syvempiä raportteja Brittien musiikkimaailmasta. Sitten oli se maailmanmusiikin ohjelma, jonka nimen olen unohtanut, olisiko ollut Kauriin kääntöpiiri. Sunnuntaisin tuli kuunneltua satunnaisesti myös top40 listaohjelmaa, johon minua joskus haastateltiinkin. Ja niin edelleen. Musiikkia rakastavat teinit – oletteko kateellisia ohjeistetusta tarjonnasta?

Toki nyt on enemmän materiaalia saatavilla, YouTubet ja Spotifyt, mutta ne eivät suoraan korvaa hyvin toimitettua radio-ohjelmaa.

Radiomafia ei rajoittunut musiikkiin. Sieltä tuli kuunneltua kaikenlaisia puheohjelmia. Alivaltiosihteeri, Koe-eläinpuisto, Timanttien jäljillä, Eldorado, aamuohjelma ja mitä niitä oli. Ainoa ärsyttävä oli perjantai-illan Salovaaran juontama show, jossa lähetettiin ”lärveisiä” sinne sun tänne, mutta muistan kuunnelleeni tohkeissani arki-illan puheohjelmaa. Mieleen on jäänyt se (Eldorado?), jossa selvitettiin kerran pitkään Malleus Maleficarumin ja laajemmin noitavainojen historiaa.