torstai 23. marraskuuta 2017

Studioalbumit osa 82: The Thermals

Minulla on sellainen mielikuva, että The Thermals voisi olla suosikkini 2000-luvun amerikkalaisista indien ja punkin välimaastoon sijoittuvista yhtyeistä. Se on melodista,  hyökkäävää, koskettavaa ja innostavaa. On harvinaista saada nämä kaikki samaan pakettiin. Hyllyyn on ilmestynyt kolme levyä, mutta bändin tuotannon kokonaisuus ei ole hallussa. Otetaan haltuun. On vain sattumaa, että kuuntelurupeama asettuu ajallisesti lähelle Wipersin tuotannosta kirjoittamisen kanssa, mutta ne tulevat samasta kaupungista, Seattlen naapurissa sijaitsevasta Portlandista.

More Parts Per Million (2003) on käytännössä yhtyeen massasta erottuvan vokalistin ja kitaristin Hutch Harrisin soololevy, sillä hän soittaa kaikki levyllä kuultavat instrumentit. Silti albumi kuulostaa tutulta The Thermalsilta. Sillä erotuksella, että tämä on lo-fi. Levyn äänittäminen maksoi huikeat 60 dollaria ja sen julkaisi Sub Pop. Albumilla on hienoja biisejä, mutta bändi ei varsinaisesti tarvitse lo-fi-estetiikkaa. 13 biisiä ja alle puoli tuntia. Mainio debyytti, jolla ei ole aikaa hidastella mutta sieltä löytyy melodioita. Testaa vaikka ”I know the pattern” ”No culture icons” tai ”Time to lose”.

Fuckin A (2004) on trion bändilevy, joka on soundillisesti parempi ja (bändin sisäisessä vertailussa) yleisotteeltaan asteen maltillisempi. Se kuulostaa hyvältä läpikotaisin, mutta sen ongelmana on yksittäisten täysosumien puute. Kenties siksi se ei vieraile soittimessani kovin usein, vaan viettää enemmän aikaa hyllyssä.

The Body, The Blood, The Machine (2006) löytyy hyllystäni ja tasaisin väliajoin soittimestani. Se on teemalevy pariskunnasta, joka pakenee fasistikristittyjen hallitsemista Yhdysvalloista. Jos The Thermals olisi maailman suurin ja tunnetuin, niin uskontotieteen opiskelijat tekisivät seminaaritöitä albumin lyriikoista. Mutta se on vain marginaalinen bändi. Levyn aloittaa yhtyeen hienoin biisi, ”Here’s your future”, joka yhdistää loistavasti hyökkäävän punkin, melodiat ja Pixies-kitarat. Pelkästään tämän kappaleen vuoksi olen pitänyt yhtyettä arvossa. Levy on kokonaisuutena edeltäjäänsä onnistuneempi. Se tekee saman mutta paremmin. Se hengittää ja sisältää vaihtelua ja toimivia sävellyksiä (esimerkiksi ”A Pillar of salt”). Tosin biisimateriaalissa on taas mukana annos keskinkertaisuutta. Vaikka aikaisemmat levyt saivat myönteisiä arvioita, tämä sai kriitikoilta huomattavasti enemmän kiitosta. Mistään megamenestyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Se kipusi sijalle 186 Pitchforkin top 200 listalla 2000-luvun levyt. AllMusicin arvioitsija muistuttaa, että Harrisin ääni tuo välillä mieleen Roky Ericksonin. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, mutta se on täysin totta. Yksi syy lisää pitää bändistä.

Now We Can See (2009) on jo selvästi popimpi levy. Muutos on tapahtunut asteittain, mutta tässä ei enää ole samaa aggressiivisuutta. Silti kyse on olennaisilta osiltaan samasta yhtyeestä. Melodiataju ei ole kadonnut minnekään, mutta kohderyhmänä tuntuisi olevan nuorempi ja valtavirtaisempi yleisö. Tässä vaiheessa tulee mieleen esimerkiksi The Living End (josta pidän paljon), vaikka läskibasso ei The Thermalsilla lätisekään. Arviot olivat myönteisiä ja käväisi teos Billboardillakin, mutta viime vuosina en ole kuullut ihmisten puhuvan levystä. Voi olla, että en vain liiku piireissä. Jos radioystävällisyys ja potentiaali kimppahoilotukseen eivät kuulosta luotaantyöntäviltä elementeiltä, tämä saattaa viehättää paljonkin, mutta vallankumoukselliseksi levyä ei voi sanoa. Avaus-/nimiraita tiivistää levyn ja on sen parhaimmistoa.

Personal Life (2010) tuli kuunneltua ohimennen ilmestyessään. Nyt ostin sen alennuksesta cd-formaatissa kuudella eurolla. Levy jatkaa aika lailla edeltäjänsä linjaa. Se menestyi hieman paremmin listoilla, mutta arviot olivat hitusen penseämpiä. Poikkeuksena AllMusicin arvioitsija, joka lyttäsi edellisen ja piti tätä tervetulleena paluuna yhtyeen varhaisvaihetta leimanneeseen kondikseen. Itse levy alkaa hienolla anthemilla ”I’m gonna change your life” ja kolmantena on videonakin huomiota kerännyt indiepoppi ”Never listen to me”. Nämä ovat mielestäni parhaat raidat. Tällä levyllä seesteinen pop toimii ilman tunnetta siitä, että musiikki olisi suunnattu (ensisijaisesti) teineille. Kenties sopiva vertailukohta on Weezer.

Desperate Ground (2013) jatkaa yhtyeen alamäkeä, jos keskimääräisiä kriitikoita on uskominen. Tosin on niitäkin, jotka näkevät tässä paluun yhtyeen kolmen ensimmäisen levyn asenteeseen. Levy alkaa raikkaasti surisevalla ja iskevällä punkilla ”Born to kill” eikä sen jälkeen ole paluuta. Teos etenee vauhdilla hamaan loppuunsa saakka alle puolessa tunnissa. Ehkä on niin, että mikä tahansa yhtyeen levy kuulostaa hyvältä, kun muistaa pitää pari päivää taukoa. Ote tässä on hitusen punkimpi kuin parilla edeltäjällään.

We Disappear (2016) ei juurikaan poikkea edeltäjästään. Ehkä ote on taas hitusen popimpi, mutta uusia temppuja ei tämä koira ole oppinut. Siksi teos tuntuu jokseenkin turhalta vanhan toistolta, varsinkin kun yksittäiset biisit eivät nouse selkeästi bändin aikaisemman tuotannon yläpuolelle. Uusille kuuntelijoille levy voi toki toimia sisäänheittäjänä, jonka avulla löydetään yhtyeen parhaat.

Jos The Thermals olisi ollut olemassa myöhäisteiniaikanani, se olisi todennäköisesti ollut levylautasellani ja auton kasettisoittimessa jatkuvasti. Nyt siitä innostuminen vaatii paikoitellen eläytymistä eri ikään ja elämänvaiheeseen. Silti se on mainio bändi. Se liikkuu kehon myötämielisesti liikkeelle saavan punkin ja Pixiesinsä kuunnelleen popin välimaastossa, vaihdellen painopistettä albumista toiseen. Ja ”Here’s  your future” kuuluu suosikkibiisieni joukkoon.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Uskontokliseiden murskaaminen

Klisee tarkoittaa kulunutta tai latteaa ilmaisua. Kliseet eivät ole pelkästään sitä. Viestinnässä niillä voi olla faattinen tehtävä. Toisin sanoen niillä ei välitetä informaatiota vaan pidetään viestintäväyliä avoimina. Usein kliseet ovat muutakin. Niillä ylläpidetään valtasuhteita. Siksi kyky analysoida uskontoa koskevia kliseitä on yksi tärkeimmistä asioista, jonka  uskontotieteen opiskelijoiden haluaisin oppivan.

En tosin ole koskaan opettanut kurssia, joka keskittyisi uskontokliseisiin. Eikä sellaisiin keskittyviä kirjoja ole ollut pahemmin markkinoilla.

Nyt tilanne on jossain määrin muuttunut. Kaksi pääosin yhdysvaltalaisten tutkijoiden kontribuutioihin perustuvaa toimitettua teosta on ilmestynyt tämän vuoden aikana: Stereotyping Religion: Critiquing Clichés (toimittaneet Brad Stoddard ja Craig Martin 2017) ja Religion in Five Minutes (toimittaneet Aaron W. Hughes ja Russell T. McCutcheon 2017). Teokset ovat keskenään erilaisia, mutta niitä voi käyttää yhdessä.

Stereotyping erittelee ja kritisoi kymmentä klisettä. Näitä ovat esimerkiksi ”uskonto on yksityisasia”, ”uskonnot ovat väkivaltaisia”, ”ihmiset ovat moraalisia uskonnon ansiosta” ja ”kaikilla on usko”.

Five minutes sisältää yli 80 lukua (yhden luvun lukemiseen menee oletettavasti ”viisi minuuttia”). Ne perustuvat (usein kliseiden avittamana muodostettuihin) kysymyksiin, joita yhdysvaltaiset aloittelevat opiskelijat ovat esittäneet, joskin lopullinen kysymysten valikointi on ollut toimittajien tehtävä. Kirjassa käsiteltäviä kysymyksiä ovat esimerkiksi ”miten uskonto sai alkunsa?”, ”voiko urheilu olla uskonto?”, ”onko kaikilla uskonnoilla pyhiä kirjoituksia?”, ”ovatko kaikki uskonnollisia?” ja ”voiko ihminen kuulua useampaan kuin yhteen uskontoon?”.

Poikkeuksellista näissä on se, ettei lopultakaan ole tärkeää olla samaa mieltä kirjoittajien kaikkien näkemysten kanssa. Vaikka olisikin eri mieltä, käsittely saa ajattelun liikkeelle.

Yhdessä teokset pakottavat lukijansa pohtimaan, millaisia ennakkokäsityksiä uskontoon ja uskonnon kategoriaan tulee liitettyä, mitkä niistä ovat kestäviä ja mitkä kliseitä. Jonkin verran voi oppia myös siitä, ketkä erilaisista kliseistä hyötyvät ja millä tavalla.

Olen aina pitänyt tällaisia asioita kiinnostavampina ja tärkeämpinä kuin yksittäisen uskontoperinteen opin, historian ja kehittymisen yksityiskohtien tuntemista. Tällä en tarkoita, ettei molemmat olisi tärkeitä, mutta liian usein uskontotieteellisestä osaamisesta tunnistetaan ja tunnustetaan vain jälkimmäinen (erityisesti alan ulkopuolella).

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Studioalbumit osa 81: Anthrax

Ravintola Siltasessa järjestetystä musavisasta on tullut kannettua erilaisia, enemmän tai vähemmän toivottuja palkintoja. Yksi ihan kiinnostavista oli Anthraxin tukipilari Scott Ianin (yhdessä Jon Wiederhornin kanssa kirjoitettu) teos Minä ja Anthrax (2015, alk. 2014, I’m the Man). Kun ryhdyin lukemaan sitä, päätin myös kuunnella Anthraxin levyjä.

Sanottakoon tässä vaiheessa, että minulla ei ole koskaan ollut yhtään yhtyeen äänitettä, paitsi kaksi albumia c-kasetilla. Yläasteen alussa yhtye oli jokseenkin kiinnostava, mutta minusta ei koskaan tullut sen kummempaa fania. Kun kaverit lainasivat VHS-kasetille nauhoitettuja hevivideoita ja livepätkiä, mukaan oli sattunut pari biisiä Anthraxia – ainakin Spreading the Diseaselta (1985) löytyvä ”Gung-ho”. Sen jälkeen yhtye oli hetken kiinnostava, mutta täytyy sanoa, että vuoden 1988 State of Euphorian jälkeisistä levyistä mikään ei ole edes nimeltä tuttu.

Fistful of Metal (1984) on kovin erilaista kamaa kuin se, mistä yhtye tultiin tuntemaan. Debyytti on yhdenlainen versio new wave of British heavy metalista, joka henkii Judas Priestiä, Iron Maidenia ja myös saksalaisen Acceptin tuplabasareita. Suurin ongelma on, ettei levyn raidoista yksikään mahtuisi Priestin tai Maidenin albumeille. Lainavetona on kokonaisuuteen huonosti sopiva Alice Cooperin ”I’m eighteen”. Muodollisesti albumi on pätevä ja jos sitä kuuntelee vain esimerkkinä siitä, millaista metallia 80-luvun alussa taottiin, se on ihan mukiinmenevää ja vauhdikasta rytinää. Mutta en tiedä, miksi kuuntelisin tätä usein, kun esikuvat tekivät kaiken paremmin. Itse asiassa tämä taisi olla ensimmäinen kerta tälle levylle, vaikka muistan kannen lapsuudestani. Ei ollut välttämättä viimeinen, mutta jos oli, niin se ei harmita. Tämä on ainoa yhtyeen albumi, jolla laulaa Neil Turbin. Scott Ianin kirjassa hän saa paljon kuraa osakseen.

Spreading the Disease (1985) oli lapsena c-kasetilla. Muistelin albumin olevan rankempi. Kyse ei ole vielä puhtaaksi hiotusta thrash-metallista siinä mielessä kuin termistä tultiin puhumaan. Ihan on enimmäkseen tavallinen metallilevy, jossa biisien taso vaihtelee. Onnistumisiakin on: ”A.I.R” on hyvä, mutta ei niin ihmeellinen kuin Scott Ian antaa ymmärtää kirjassaan. ”Aftershock” rokkaa napakasti, ”Madhouse” on bändin parhaimmistoa ja ”Gung ho” oli suosikkini tältä levyltä jo joskus yläasteen alussa (ja on edelleen, vaikka tai siksi että se kuulostaa Manowarilta). Tässä bändillä alkaa olla jo omaa tyyliä mukana. Laulajaksi tuli Joey Belladonna, edellisellä olleen Neil Turbinin tilalle.

Among the Living (1987) räjäytti potin. Parin seuraavan vuoden aikana Seinäjoella puolet finninaamaisista kundeista alkoi vähitellen pitää farkkuliiviä ja lippa ylös käännettyä lakkia, kasvattaa hiuksia ja sauhuta Anthraxista, Metallicasta ja Stonesta. Itse seurasin vierestä huvittuneena, olinhan jo viettänyt heviaikani, kuunnellut Metallican kaksi ensimmäistä albumia varhaisessa vaiheessa ja siirtynyt seurailemaan tarkemmin muita genrejä. Nauhalta löytyi tämäkin ja viimeisin thrash-flirtti oli se, kun vein seiskaluokalla albumilta löytyvän ”Indiansin” koulun levyraatiin. Tämän jälkeen sinne vietiin vain psychobillya tai novelty-kuriositeetteja, joiden tarkoituksena oli hämmentää muita. Scott Ian kertoo hauskasti kirjassa, miten tuottajaksi valittu Eddie Kramer yritti tehdä väkisin albumista Def Leppardin Hysterian kuuloisen tunkemalla sen täyteen kaikua ja delayta. Sen version haluaisin kuulla. Joka tapauksessa julkaistu Among… edustaa sitä, mitä ajattelen Anthraxin ytimeltään olevan: kasarithrashia. Levy on tasaisen kova sikäli, että se on tyylillisesti yhtenäinen eikä sisällä täytettä. Jo mainittu ”Indians” on aina viehättänyt, mutta kyllä esimerkiksi ”Caught in a mosh”, ”I am the law”, ”One world” ja ”A Skeleton in the closet” ovat mainitsemisen arvoisia.

State of Euphoria (1988) oli Scott Ianin mukaan hätäpaska. Se piti saada purkkiin vauhdilla, jotta päästiin kiertueelle Iron Maidenin kanssa. Joka tapauksessa yhtye oli tunnettu. Merkittävä ongelma oli laulaja Joey Belladonnan jatkuva bailaaminen, tai ainakin se alkoi jurppia Iania. Tässä vaiheessa Belladonna kuitenkin jatkoi yhtyeessä. Minua yhtye ei 80-luvun lopulla enää liikuttanut. Levyllä on yksi yhtyeen tunnetuimmista raidoista, ”Antisocial”, joka on alkujaan ranskalaisen Trustin kappale. Se on jäänyt mieleen omista teinivuosista, mutta muuten levyn sisältö ei ole jättänyt muistijälkeä. Nyt se kuulostaa sopivalta taustamusiikilta, jolle on kuitenkin kiinnostavampia vaihtoehtoja.

Persistence of Time (1990) on jonkinlainen vedenjakaja. Tässä vaiheessa Ian oli eronnut vaimostaan ja ehkä kasvanut bändin toimintaa leimaavan räkänokkavaiheen yli. Hän kirjoitti tekstejä tosissaan tai tosikkomaisesti mutta ainakin henkilökohtaiseen sävyyn, eikä hän pitänyt siitä, miten Belladonna lauloi ne. Soundimaailma on ihan kohdallaan ja muutenkin levy on muodollisesti pätevä. En kuitenkaan jaksa innostua kunnolla, paitsi silloin kun yhtye koveroi Joe Jacksonin kappaleen ”Got the time”, sillä se on nopeampaa ja eloisampaa soittoa kuin suurina annoksina minua puuduttava normi-Anthrax. Vertailussa alkuperäiseen Joe vetää pidemmän korren.

Sound of White Noise (1993) on aikaa, jolloin Anthrax oli oikeasti iso, eikä vain Seinäjoella. Se oli siirtynyt Elektralle ja saanut muhkean ennakon. Samalla päätäntävalta siirtyi levy-yhtiön jätkille ja muijille. Myös Belladonnasta oli hankkiuduttu eroon ja uudeksi laulajaksi tuli Armored Saintissa vaikuttanut John Bush. Levyn sisältöä pidetään kohtuullisessa arvossa. Soundgardenin ja Alice in Chainsin suuntaan kumartuva ”Only” oli ensimmäinen singlelohkaisu. Levy-yhtiö vaati, että toisena on balladimainen ”Black lodge”. Yhtye olisi halunnut julkaista ”Room for one moren”, mutta se tuli vasta kolmantena. Levy ei kuulosta viiden vuoden takaiselta pernarutolta, vaan joltain toiselta, asiallisesti jytisevältä, aikansa äänimaailman sisäistäneeltä totiselta metallibändiltä. Listamenestys oli parempaa kuin millään muulla yhtyeen levyllä. Vuoden 2001 remasteroidulta painokselta löytyy bonuksia, joiden joukossa on yhtyeen totaalisen epäonnistunut versio The Smithsin kappaleesta ”London”. Itse en kovin aktiivisesti tule tätäkään muodollisesti pätevää levyä kuuntelemaan, vaikka ”C11H12N2O2SNa” (tiopentaalin kemiallinen kaava) rokkaa poikkeuksellisen hyvin ollakseen Anthraxia.

Stomp 442 (1995) aloitti alamäen ja huonon onnen yhdistelmän. Elektra julkaisi levyn, mutta ei markkinoinut. Yhtiötä ei bändi enää kiinnostanut. Kenties siksi myös keikkapaikat olivat vain puolillaan, mikä tarkoitti tappiollista kiertämistä. Itse levy sai kielteisiä arvioita, joskaan ei kaikilta. Triviannälkäisten täytyy tietää, että tämä on ensimmäinen Anthrax-levy, jolla kitaristi Dan Spitz ei soita ja ainoa, jonka kannessa ei ole Anthraxin logoa. Teoksen sisältö ei kuulosta yhtään hassummalta metallilta. Wikipedian yksi genrelistauksista, groove metal, tuntuu osuvalta. Yhtye lähti Elektralta.

Volume 8: The Threat is Real (1998) jatkoi huonoa tsägää tai osaamattomuutta. Edellisen myynnillä ei ollut helppoa saada megasopimusta. Ja kun joku sopimus tuli ja levy valmistui, yhtiö alkoi olla konkurssivalmis. Tämä tarkoitti, ettei levyä ollut markkinoilla. Ne, jotka sen kuulivat, eivät juurikaan kehuneet. Minusta teos jytisee railakkaasti ensisekunneista alkaen ja esimerkiksi ”Born again idiot” on yhtyeen parhaimmistoa. Se, missä vaiheessa aggressiivinen isku kasvoihin muuttuu puuduttavaksi, on sitten makuasia. Arvostelijoiden mukaan nopeasti, mutta oma suhtautumiseni on hieman suopeampi. Vierailijoina albumilla on pari Panteran kaveria, Phil Anselmo ja Dimebag Darrell. Tähän aikaan bändit kiersivät yhdessä ja kirjassa Ian kuvaa, miten Dimebag opetti hänet ryyppäämään.

We’ve Come for You All (2003) ilmestyi viiden vuoden kuluttua edellisestä. Tässä vaiheessa julkaisijana oli Sanctuary, joka sulautui Universaliin, jossa Ianin mukaan ei enää kiinnostuttu levyn markkinoinnista. Kirjassa tärkeämpää tässä kohdassa on Ianin kolmas pitkä suhde, tällä kerralla Meatloafin tyttären kanssa. Itse levy on aika tehokasta rytinää ja suhtaudun siihen yllättävän myönteisesti sunnuntai-aamuna. Vastaanotto oli vaihteleva, mutta levy sai myös selvästi kehuvia arvioita. Yksi vierailijoista on The Whon Roger Daltrey.

Worship Music (2011) tuo taas takaisin Joey Belladonnan. John Bush ei enää hoida vokaaliosuuksia. Levyn vastaanotto oli taas vaihteleva: toiset tykkää, toiset ei. Itse en tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Anthrax on metalliskenessä liian kilttiä ollakseen minua viehättävää ja toisaalta liian metallia istuakseen täydellisesti musamakuuni. Se putoaa väleihin. Siksi näistä levyistä on vaikea kirjoittaa mitään kovin syvällistä. Minulle tämä on ihan hyvin tehtyä taustamusaa, jonka parissa viihtyy tovin mutta myös puutuu nopeasti.

For All Kings (2016) on toistaiseksi viimeisin yhtyeen levy. Se ei saanut erityistä hehkutusta osakseen, mutta ei tyrmäystäkään. Jostain syystä mieleeni tulee välillä Queens of the Stone Age, mutta se vertailu ei ole Anthraxille edullinen.

Tiesin jo aloittaessa, että studioalbumien kuuntelu on vain taustamusiikkia kirjan lukemiselle. Sen suurempaa Anthrax-fania minusta ei kuoriutunut tässä prosessissa. Kirja oli viihtyisämpi kuin yhtyeen musiikki, mutta se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi ja diggailisikin pitkän uran tehneen legendan kokonaisuutta ja satunnaisia biisejä.

Laitetaan kuitenkin diggailu mittasuhteisiin. Kirjan alkupuolella mainitaan pari kertaa W.A.S.P ja Blackie Lawless, jolle pottuillaan ilman mitään kunnioitusta. Sori vaan Ian, Anthrax ei ole tehnyt yhtään W.A.S.P:in debyytin tasoista levyä eikä bändillä ole yhtään biisiä, joka yltäisi lähellekään ”I Wanna be somebodyn” riemua.

Kaksi olennaista seikkaa on vielä mainitsematta.

Ensinnäkin Anthrax oli räppimetallin pioneeri ja sikäli nu-metalin edelläkävijä, halusi tai ei. Yksi yhtyeen tunnetuimmista biiseistä on räppimetalli ”I’m the man”, joka piti tehdä Beastie Boysin kanssa, mutta lopulta toteutui Anthraxin omana. Myöhemmin bändi teki koverin Public Enemyn kappaleesta ”Bring the noise” hyödyntäen PE:n alkuperäiset vokaalit. Nämä olivat kaupallisia menestyksiä, jotka eri aikoina saivat yhtyeen uran nousukiitoon. Itse en biiseistä perusta, mutta omana aikanaan ne olivat uutta ja erilaista.

Toiseksi yhtye on kunnostautunut erikoisten kovereiden parissa. Jo mainitut Joe Jackson ja The Smiths eivät kuulu ihan jokaisen metallibändin repertuaariin. Paljon muitakin kovereita yhtyeellä on odotetuista (Thin Lizzy, Ramones) yllättäviin (Radiohead, Hüsker Dü). Tästä lähtien jos musavisassa pitää arvata metallista koveria soittava yhtye, niin tiedon puuttuessa Anthrax tulee olemaan vastaukseni.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Minne jäi uskontotiede?

Oletko nähnyt European Academy of Religionin (EuARe) vähän aikaa sitten julkaistun konferenssi-ilmoituksen? Jos et ole, katso maaliskuussa 2018 Bolognassa pidettävän järjestön vuosittaisen konferenssin pääpuhujien listausta ja pohdi, mitä se kertoo äskettäin perustetun järjestön akateemisesta profiilista. Jos olet, oletan reaktiosi olevan riippuvainen siitä, millä alalla työskentelet. Itse olen uskontotieteilijä ja konferenssi-ilmoituksen lukeminen kirvoitti tämän tekstin kirjoittamiseen.

Toistaiseksi konferenssi on ilmoittanut seitsemän pääpuhujaa. Kävin kaikkien verkkosivuilla ja löydökset eivät yllättäneet. He ovat eri alojen eksperttejä, mutta kukaan ei ole uskontotieteilijä. He edustavat seuraavia aloja

·      Systemaattinen teologia (kaksi puhujaa)
·      Islamin ja uskontojenvälisen dialogin tutkimus
·      Keskiajan historia
·      Historiallinen teologia
·      Teologia / Varhaiskristillisyys
·      Ortodoksiteologia

Haluan painottaa seuraavaa: en vihjaile, että puhujat eivät olisi erinomaisia tutkijoita. He voivat olla sitä omilla aloillaan eikä ole minun tehtäväni arvioida sitä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole uskontotieteilijä institutionaalisen toimensa eikä julkaisujensa perusteella. Järjestö väittää edustavansa koko uskonnontutkimuksen kenttää, mutta ei löydä yhtään uskontotieteilijää konferenssinsa pääpuhujaksi. Sekavaksi tilanteen tekee se, että järjestön puuhamies, italialainen Alberto Melloni on ollut yllättynyt – tai on ainakin esittänyt yllättynyttä – kun uskontotieteilijöiden reaktiot hänen perustamaansa järjestöä kohtaan ovat olleet vähemmän innostuneita.

Ylipäätään äskettäin perustetun European Academy of Religionin ja vuonna 2000 perustetun, uskontotieteilijöiden suosiman Euroopan kattojärjestön European Association for the Study of Religionsin (EASR) suhde ei ole ollut rakkaustarina. Keväällä 2017 EASR:n johto julkaisi lausuman, jonka mukaan EASR ei tue uutta järjestöä. Viimeisimmässä EASR-konferenssissa Belgian Leuvenissa kilpaileva järjestö herätti vilkasta keskustelua. Olen kirjoittanut konferenssin tunnelmista kollegani Suzanne Owenin kanssa ja sivuamme tekstissä järjestöjä koskevaa keskustelua. Linkki löytyy tekstin lopusta.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Pitäisikö uskontotieteilijöiden pyrkiä saavuttamaan näkyvä rooli uudessa järjestössä, jossa painotus on muilla aloilla, vai olisiko uskontotieteen sivuuttamisessa jotain myönteistä?

Yhtäältä toiminta järjestössä ja sen vuosittaisissa konferensseissa voisi olla uskontotieteelle mahdollisuus näyttää, mitä alalla tehdään ja siten tehdä itseään tunnetuksi sekä muille aloille että järjestöä tukeville poliitikoille ja intressiryhmille.

Toisaalta uskontotieteen poissaolo voi olla myönteinen ratkaisu pitkällä aikavälillä. Ainakin se viestittäisi, että se mitä EuARe tekee on pääosin jotain muuta kuin uskontotiede.

Mikä tahansa onkaan mielestäsi paras vaihtoehto, tilanne haastaa uskontotieteilijät ottamaan näkyvämmän roolin julkisuudessa ja näyttämään oman tieteenalansa ulkopuolelle ja jopa akateemisen maailman ulkopuolelle, miksi ja millä tavalla heidän työnsä on merkittävää.

Linkit:



lauantai 4. marraskuuta 2017

Studioalbumit osa 80: Wipers

Yhdysvaltain luoteisosasta Portlandista ponnistanut Wipers kuluu punkin ja kitararokin klassikoihin. Se ei kuitenkaan ole yhtä tuttu tavallisille harrastajille kuin Clash, Sex Pistols ja Ramones. Wipers tuli kehiin vähän myöhemmin, mutta jos ajatellaan genren tosiharrastajia, Wipers on suunnilleen yhtä arvostettu kuin punkkien palvoma Dead Moon, mutta ei yhtä tunnettu kuin Hüsker Dü. Eikä ole liioiteltua sanoa, ettei Nirvana olisi kuulostanut samalta ilman Wipersia, josta Kurt Cobain piti kovasti. Eikä grungea olisi ollut tuntemassamme muodossa, mikäli Seattlen naapurissa ei olisi ollut grungareita edeltänyttä Wipersia.

Itselleni Wipers on jokseenkin tuttu, mutta ei läpikotaisin. Olen kuunnellut lähinnä kovalevyltäni kolmen cd:n boksia, joka sisältää kolme ensimmäistä studioalbumia. Enkä sitäkään ihan kovin aktiivisesti. Olen usein harkinnut tarkempaa tutustumista ja ostohommia, mutta hyllystäni ei löydy tällä hetkellä yhtään Wipers-albumia. Motivoidakseni itseäni mahdolliseen shoppailuun, päätin, että nyt on aika kuunnella yhtyeen kaikki studiolevyt läpi.

Is This Real? (1980) alkaa kahdella klassikolla. ”Return of the rat” ja ”Mystery” ovat niitä, joita myöhemmät aktit Nirvanasta alkaen ovat esittäneet. Ne, yhdessä loistavan nimikkobiisin ”Is this real?” ja sitä seuraavan ”Tragedyn” kanssa, kertovat tiiviisti, mistä (erityisesti varhaisessa) Wipersissä on kyse: suorasta kitaramusiikista, jossa on melodiaa, rajuutta, rouheutta, syvyyttä, uhkaavuutta ja samanlaista melankoliaa kuin esimerkiksi Hüsker Dülla. Jo mainittujen lisäksi ”D-7” kuuluu omiin suosikkeihini. Se, kuten moni muu Wipersin biisi, tuo mieleen toisen saman ajan amerikkalaisen helmen eli yhtyeen nimeltä X. Kun vielä nostetaan esiin levyn kolme viimeistä, ”Don’t know what I am”, ”Window shopping for love” ja ”Wait a minute”, on mainittu kahdeksan kahdestatoista. Se tarkoittaa, että levy on kova. Se pysyy aika pitkälti punkin raameissa, jonka yhtye tuli rikkomaan nopeasti. Bändi ehkä aloitti vähän liian myöhään ollakseen alusta pitäen vallankumouksellisen kuuloista, mutta sen yleissoundi ja laulaja Gregg Sagen ääni takaavat jatkuvan kiinnostuksen.

Youth of America (1981) on hieman erilainen. Sieltä löytyy esimerkiksi yli 10-minuuttinen nimibiisi, joka ei mittansa puolesta ole aivan tavallinen, eikä varsinkaan punkista ammentaville bändeille vuonna 1981. Albumia onkin mielekästä tarkastella suhteessa debyyttiin. Toinen levy on leimallisesti saman bändin teos, mutta siinä ei toisteta ensimmäisen kiekon menestyksekästä reseptiä. Siinä tehdään jotain muuta, eri tavalla erinomaista. Täältä löytyy myös loistava ”Taking too long”, jota The Rollstons on soittanut keikoillaan niin ikään loistavana tulkintana. Kun kuuden raidan kokonaisuudessa on pari keskinkertaisempaa, ei tämä ole maailman paras levy. Se on kuitenkin poikkeuksellisen hyvä.

Over the Edge (1983) alkaa taas hienosti rokkaavalla mutta melodisella nimikappaleella, jonka ensi sekunnit tuo mieleen X:n (taas) ja ehkä Hüsker Dü:n (taas). Levy on paluu normipituisiin biiseihin ja laulaja-kitaristi-biisintekijä Greg Sage väläyttelee popsensibiliteettiään tuon tuosta. Jos debyytin yleisote oli punk ja proto-grunge, maustettuna popilla, tässä yleisote on enemmän pop, maustettuna punkilla ja proto-grungella (en tiedä voiko tällaista termiä käyttää, mutta tulipa käytettyä). Hitto vie, ei tämä silti punk-poppia ole vaan jotain muuta, omaperäisempää. Mainio levy (taas).

Land of the Lost (1986) ilmestyi kolmen vuoden tauon jälkeen. Tuona aikana ei ollut tavallista, että tällaiset yhtyeet pitävät levytystauon, joten albumiin on suhtauduttava pelonsekaisella tunteella, varsinkin kun tauon aikana musiikkimaailma oli siirtynyt kohti kasarisoundeja. Wipersin tapauksessa äänimaailma ei ole merkittävästi muuttunut. Tässä on hyvä rock-levy, josta puuttuvat sekä tappomelodioin varustetut punkrallit että täydelliset rockjyrät, jotka nostaisivat levyn klassikoiden joukkoon. Ote on vähemmän kirjava kuin mitä yhtyeeltä on totuttu kuulemaan. Tässä tapauksessa se on pieni miinus. Oikeastaan ainoa tasavarmasta massasta tyylillisesti poikkeava on onnistuneen mietiskelevä ”Different ways”. Jonkun tavallisen bändin levyksi Land… olisi tärkeä, mutta Wipersin katalogissa se ei yllä aivan kolmen ensimmäisen tasolle.

Follow Blind (1987) on aivan jotain muuta. Se on popimpi, synkempi, sisäänpäin kääntyneempi, mutta edelleen laatua. Albumista on vaikea kirjoittaa, koska yksittäiset biisit jotenkin pakenevat kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tässä riittänee mainita, että pidän sen yksitotisesta uhkaavan synkästä tunnelmasta hyvin, hyvin paljon.

The Circle (1988) jatkaa suunnilleen samalla linjalla. Ote on ehkä vähän rokkaavampi, mutta melankolia on ensimmäinen sana, jolla kuvaisin levyn tunnelmaa. Taas yhtyeen otteessa on jotain omituisella tavalla kovin kiehtovaa ja tarttuvaa, samalla kun se on etäistä ja mystistä. Musiikilliset sukulaiset ovat edelleen Hüsker Dü ja X. Tällä(kin) levyllä huomaa, että melankolisiin ja uhkaaviin punk-pop-biiseihin on uutettu todella paljon rockabillya, juuri hyvällä tavalla.

Silver Sail (1993) on eräänlainen paluulevy. Wipers hajosi 1980-luvun lopulla ja Greg Sage teki hetkisen soolouraa. Hän kuitenkin päätti palata Wipers-nimeen ja siitä syntyi Silver Sail – mietiskelevä ja vähemmän rokkaava, soundillisesti ”päivitetty” teos, joka ei kuitenkaan voi olla massiivinen pettymys yhtyeen 1980-luvun tuotannosta pitäville. Musiikillisesti yhtye on ajautunut aika kauas lähtöpisteestään, mutta itse kuulen jatkumon, joka ankkuroituu tietenkin Sagen omintakeiseen tyyliin. Ilmeisesti tämä on duona tehty levy rumpali Steve Ploufin kanssa.

The Herd (1996) alkaa in-your-face -asenteella, ainakin verrattuna mystisen etäisiin ja melankolisiin muutamaan aikaisempaan albumiin. Sikäli se muistuttaa yhtyeen varhaisvaihetta. Toisaalta mikään ei ole radikaalisti muuttunut. Ote on kuoren alla koko ajan samaa tunnistettavaa Wipersia, vaikka pinnaltaan albumit vaihtelevat. Tällaisilla soundeilla ei kukaan tehnyt musiikkia vuonna 1996 eikä äänimaailmasta voi päätellä, onko kyse Wipersista vuonna 86 vai 96.

Power in One (1999) on jälleen hyvä levy, joka kuulostaa siltä, että se olisi voinut ilmestyä missä kohdassa tahansa yhtyeen uraa. Ehkä siksi ei ole yllättävää, että AllMusicin Jack Rabid keskittyy omassa arviossaan aika vähän itse albumiin ja enemmän siihen, mikä Wipersia luonnehtii. Pakko lainata: ”the basic tenets of Sage’s faith: Blizzards (blizzards!) and spark-showers of guitar streams; chords unlike those used by 99-percent of other rock writers, with progressions that do the opposite of what is expected; a voice like Father Time and the Grim Reaper coming to warn of the apocalypse (often over doomsday chords that pile-drive the stomach like a runaway locomotive); counter-melodies from tense basslines, still a hallmark; straight-ahead attack drumming from Plouf; and guitar leads that dazzle, frighten, and prick the senses, like Jimi Hendrix sans the showy bits and hyper-blues base. This remarkable talent’s work as a guitarist is without peer.” Aikamoista hehkutusta, mutta en väitä vastaan.

Tällä kuuntelulla olen päätynyt siihen, että hyllyt täytyy täyttää Wipersin levyillä. Kolme ensimmäistä on saatava sinne pikaisesti. Kolme seuraavaa tai ainakin viides ja kuudes levy tulisi ostaa. Lompakolle harmillista, mutta järkevintä taitaa olla hankkia yhtyeen kaikki studioalbumit. Olen pitänyt yhtyeestä siitä lähtien kun tutustuin kolmeen ensimmäiseen albumiin alussa mainitun cd-boksin kautta, mutta tämä kuunteluprosessi on vain vahvistanut käsitystäni siitä, että Wipers kuuluu todellisten legendojen joukkoon.