perjantai 22. maaliskuuta 2013

Jalkapallon siirtohuhut

Oletko seurannut, miten futaajien siirtohuhut kiertävät mediassa usein puhtaasti huhuina? Niistä kyllä tavallisesti seuloontuu toteutuvat siirrot, mutta tämä kevät on ollut erityisen hauska, jos leikitään ajatuksella, että huhut pitäisivät järjestelmällisesti paikkansa.

Esimerkkini on Manchester City. Koska en seuraa jokaista joukkuetta koskevaa uutisointia yhtä aktiivisesti, olen pakotettu ottamaan Cityn esimerkiksi. En tiedä, onko joukkue poikkeustapaus vai koskeeko seuraava kaikkia. Veikkaisin, että kyse on edellisestä. Nimittäin, Cityllä ei käytännössä ole ensi kaudella joukkuetta. Aktiivisista kenttäpelaajista vain seitsemän on jäämässä joukkueeseen. Siis jos huhuja on uskominen.

Aloitetaan hyökkääjistä.

Mario Balotelli lähti jo tammikuussa AC Milaniin. Roque Santa Cruz ei ole kuulunut pelaavaan joukkueeseen muutamaan vuoteen, joten hän lähtee automaattisesti sopimuksen päättyessä. Huhujen mukaan Carlos Tevez on lähdössä Boca Juniorsiin joko suoraan tai Monacon kautta. Uudesta sopimuksesta hän ei ole kiinnostunut. Edin Dzeko ei ole tyytyväinen super-subin rooliin ja lähtee Saksaan. Nuorista John Guidetti on lähdössä jonnekin loukkaantumisrupeaman vuoksi. Tuoreimman huhun mukaan Sergio Agüero voisi mennä Real Madridiin.

Noin. Jäljelle jää nuori mies Lopes, joka on käynyt tällä kaudella kentällä kerran tai kaksi cup-peleissä. Sillä suoriudutaan seuraavalla kaudella mestareiden liigassa, valioliigassa ja cupeissa.

Siirrytään keskikentälle.

Samir Nasri ei ole ollut hintansa eikä palkkansa väärti, joten hän lähtee kotimaahansa PSG:n riveihin. Scott Sinclair ei ole saanut peliaikaa, eikä ole vakuuttanut pelatessaan, joten hän haluaa lähteä jonnekin yhtä paljon kuin hänestä halutaan eroon. Gareth Barryn sopimus lähenee loppuaan, joten 32-vuotias lähetetään keskikastin valioliigaseuraan ennen eläköitymistä. Viimeisimmän huhun mukaan Yaya Toure ei ole tyytyväinen tulevan sopimuksen ehtoihin, joten hän menee Real Madridiin tai Chelseaan. Myös Javi Garciasta on ollut huhuja. Joko hän haluaa lähteä tai hänestä halutaan eroon, mutta asian tolasta ei ole selkoa.

Näillä huhuilla Jack Rodwell ja James Milner jäävät joukkueeseen. Ilmeisesti myös David Silva. Pari kertaa kentällä käynyt Razak on myös jäämässä. Yhden hyökkääjän taktiikka saa tuekseen neljän pelaajan keskikentän.

Lopuksi on puolustajien vuoro.

Wayne Bridgen sopimus päättyy vihdoin. Häntä ei kaipaa kukaan. Kolo Toure lähtee myös. Maiconistakin halutaan eroon. Vahvimpien huhujen kohteena on kuitenkin Joleon Lescott, joka putosi edellisen kauden vakiotopparista vaihtopenkin kuluttajaksi. Hän menee, jos huhuja on uskominen, keskikastin seuraan, jossa saa pelata. Näin hän voi pelata vielä Englannin maajoukkueessa. Myös serbialainen Aleksandar Kolarov saattaa lähteä vähäisen peliaikansa vuoksi. Kaikkein merkittävin menetys on Vincent Kompany, jonka ostaa Barcelona Carles Puyolin korvaajaksi.

Näin Citylle jää toppareiksi paikkansa avauksessa vakiinnuttanut Matija Nastasic ja tämän kauden lasaretissa viihtynyt Micah Richardson. Vasemmalla puolustaa Gael Clichy ja oikealla Pablo Zabaleta. Vaihtopelaajia ei ole, mutta jäljelle jää sentään neljän linja.

Huhujen mukaan kun mennään, niin kukaan ei ole tulossa joukkueeseen. Ostolistalla on brassihyökkääjä Neymar, Kolumbian maalitykki Radamel Falcao (Athletico Madrid) ja Uruguayn maalinsylkijä Edinson Cavani (Napoli), mutta kukaan heistä ei ole kiinnostunut siirtymään Cityyn.

Näillä mennään kohti mielenkiintoista kautta. Pelistrategiana on 4-4-1, yhden pelaajan vajauksella. Siis jos huhuihin on uskominen.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Media ja islamofobia

Ruokkiiko media islamofobiaa? Vai estääkö media sen kehittymistä? Tällaisista kysymyksistä rakentui yksi päivä Tukholmassa, Södertörnin yliopistossa. Vierailevina puhujina oli kolme osaajaa.

Ensimmäinen puhuja oli yhdysvaltalainen John L. Esposito, joka tunnetaan monista islamia käsittelevistä kirjoista. Hän korosti, ettei 9/11 ole avaintapahtuma islamofobian tai islamilaisen ”triplauhan” rakentumisessa. Hänen mukaansa 1970-luvun lopun Iranin islamilainen vallankumous sysäsi käyntiin prosesseja, jotka saivat tutkijat puhumaan sivilisaatioiden välisestä törmäyksestä jo 1980-luvun alussa. Islamista tuli poliittinen, ”sivilisationaalinen” ja demografinen uhka. 9/11 ja Huntingtonin popularisoima sivilisaatioiden törmäyspuhe oli pikemminkin uusi momentti tässä laajemmassa tapahtumaketjussa.

Populaarikulttuurissa ”muslimilta näyttävästä” henkilöstä tuli tyypillinen toiseutta edustava hahmo ja media tarjosi alustan, jossa islaminvastaisia näkemyksiä oli mahdollista esittää. Tämä johti mediadiskurssiin, jossa islam on poikkeustapaus: Yhdysvalloissa tiettyjä asioita ei voi sanoa juutalaisista eikä tummaihoisista, mutta islamia nämä rajoitteet eivät koske. Myöhemmin uusmedia vaikutti asetelmaan mahdollistamalla organisoidun islamofobisen verkoston, joka on hyvin jäsentynyt ja taloudellisesti resurssoitu. Yhdysvalloissa keulahahmoihin kuuluvat esimerkiksi Robert Spencer ja Pamela Geller, jonka blogista tuli ensiksi suosittu. Sittemmin hänestä tuli julkkis myös valtavirtamediassa.

Yksi Espositon mainitsemista ongelmista on se, että yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa korostuvat juonirakenteet, joissa muslimit ovat osallisia maansisäisessä terrorismissa. Toinen on se, että uutisoinnissa muslimiääniä on Yhdysvalloissa esillä vähemmän vuonna 2011 kuin 2001.

Kaikkein kiinnostavin näkemys oli kuitenkin se, että Esposito kritisoi tarvetta antaa ääni vastapuolelle tasapuolisuuden nimissä. Hän kysyi, tarvitsemmeko tosiaan aina kaksi puolta tarinasta. Silloinkin, kun toinen on selvästi virheellinen tai kun toinen on muille ihmisille erityisen haitallinen. Kuinka usein esimerkiksi juutalaisia käsittelevissä uutisjutuissa otetaan mukaan uusnatsien antisemiittinen ääni balanssin vuoksi?

Suomessa tämä balanssikysymys ei ole noussut esiin niinkään islam-uutisoinnin kohdalla. Suomessa esimerkiksi kansanedustaja Juha Eerola (ps) esitti vakavalla naamalla, että äärioikeistoa pitäisi kuulla tilaisuuksissa, joissa alustetaan suomalaista äärioikeistoa käsittelevästä kirjasta.

Balanssikysymystä uutisoinnin kannalta yleisemmin ovat käsitelleet esimerkiksi D Edwards & D Cromwell teoksessa Newspeak in the 21st Century. Siinä kirjoittajat esittävät, ettei toisen osapuolen kuulemiseen ja ilmaisen mainostilan antamiseen ole aina aihetta, jos todistusaineisto on riittävän vankka osoittamaan näkemykset virheellisiksi tai haitallisiksi.

Toinen puhuja oli Sarah Joseph. Hän on valkoinen, muslimiksi kääntynyt britti, joka on islamilaisen lifestyle-lehden Emel päätoimittaja. Tutustuin lehteen tauolla, ja se on kuin lentoyhtiöiden mainoslehdet mutta islamilaisella painotuksella. Siis ei minun ensisijaista lukemistoani paitsi ammatillisessa mielessä. Lehden yksi tehtävä on tuoda korsi kekoon, joka muuttaa muslimeista kerrottua, usein kielteisesti sävyttynyttä tarinaa. Pyrkimyksenä on siis normalisoida ja arkistaa muslimien elämän kuvaukset.

Valitettavasti Joseph ei kuitenkaan puhunut juuri mitään luotsaamastaan lehdestä. Sen sijaan hän kertoi, miten kielteisesti kaikki muut uutisoivat islamista Briteissä. Hän referoi tutkimuksia, jotka osoittavat islam-uutisoinnin lisääntyneen 2000-luvulla ja jotka näyttävät, miten islam liitetään terrorismiin.

Joseph esitteli nipun esimerkkejä huonosta uutisoinnista. Ei ollut yllätys, että suurin osa esimerkeistä oli kahdesta lehdestä: Daily Express ja Daily Star, jotka ovat konservatiivisia ja erityisen kristillismielisiä. Tätä Joseph ei kuitenkaan maininnut, vaan antoi ymmärtää, että brittimedia on tasaisen islamofobinen. Muutenkin esitys oli analyyttisesti ontto, vaikka hänen pääasiallinen viesti – se, että islamia koskevassa uutisoinnissa asiat eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla Briteissä – olikin täysin ymmärrettävä. Tilastojen mukaan peräti 66% briteistä vastaa, että he saavat islamia koskevan tietonsa mediasta. Jos mediakuva on kielteinen, ei ole yllättävää, että muslimeille koituu ongelmia media vuoksi.

Kolmannen luennon piti Mattias Gardell, joka käsitteli ruotsalaista islam-kuvastoa pitkällä aikavälillä. Kuten Suomessa, myös Ruotsissa on totuttu kertomaan tarinaa etnisesti ja kulttuurisesti homogeenisesta maasta, vaikka sellaista ei ole koskaan oikeastaan ollut. Mutta siihen on pyritty.

Luennossa mainittiin kiinnostavia virstanpylväitä ruotsalaisen homogeenisuuden rakentamisessa ja murtumisessa. Vuoteen 1860 saakka ruotsalaiset, jotka kääntyivät katoliseen uskoon, menettivät kansalaisuutensa. Vuoteen 1859 asti juutalaiset lapset eivät saaneet käydä ruotsalaista koulua. Mustalaiset saivat kansalais- ja äänioikeuden vasta 1960-luvulla. Tuolloin pääasiallisen toiseuden viittaa kantoivat ”mustapäät” (svartskallar), eivät muslimit. Muslimit, jos heitä oli olemassakaan omana kulttuurisena ryhmänä, jakautuivat irakilaisiin, kurdeihin, tataareihin, turkkilaisiin ja niin edelleen. Sittemmin puhe siitä, ”mitä ja miten muslimit ovat” normalisoitui. Enää tätä keskustelua ei käydä tummaihoisista, katolisista tai juutalaisista, mutta muslimeista käydään. Puhe muslimien ”luonteesta” tai ”mielestä” ei ole tavatonta. Näin erot essentialisoidaan.

Historiallisen kehystyksen lisäksi Gardell nosti esiin pari kiinnostavaa seikkaa. Ensimmäinen on kysymys siitä, mitkä islamiin kytkeytynet termit jätetään kääntämättä uutisoinnissa. Jihad, Sharia, Allah? Mitä implikaatioita näillä journalistisilla ratkaisuilla on? Neutraaleja ne eivät ole. Tässä on hyvä tutkimusaihe.

Toinen on populaarikulttuurin vaikutus. Jos Yhdysvalloissa evankelikaalinen konservatiivikristitty sanoo jotain vaikkapa homoista, tiedämme, ettei kyse ole koko maata edustavasta kannasta. Miten? Vaikka emme olisi koskaan käyneet Yhdysvalloissa, kuulemme muuta uutisointia sieltä ja seuraamme populaarikulttuuria. Voimme päätellä, että ei kanta ole edustava, kun Frendeissä, Seinfeldissä tai Sinkkuelämää-sarjassa annetaan aivan toisenlainen kuva. Meillä ei ole samaa vertailukohtaa Egyptistä, Pakistanista tai Irakista.

Tapahtuma oli paikoitellen liiankin voimakkaasti moralisoiva keskittyessään kielteisiin uutisiin, vaikka en ole eri mieltä sen sanomasta. On kuvaavaa, että ainoastaan Gardell antoi yleisen määritelmän islamofobialle, vaikka kaikki puhuivat aiheesta vuolaasti. Kukaan ei nostanut esiin myönteistä uutisointia tai eritellyt parannusehdotuksia perusteellisesti. Sikäli tapahtuma tarjosi hyvin vähän valaistusta kysymykseen, voisiko media nakertaa katteettoman kielteisen ja virheellisen islam-kuvan kestävyyttä.

Lisäksi osa analyysista oli varsin heikosti kontekstualisoitua. Islamofobia ei mielestäni selitä juuri mitään sellaisenaan. Se on osa laajempaa kontekstia, jossa tulee selvittää, millaiset toimijat ja liittoumat hyötyvät tietynlaisesta mediakuvastosta. Usein onkin niin, että kohteena on vasta toissijaisesti muslimit. Esimerkiksi brittimediassa suuri osa viime vuosien kielteisestä islam-uutisoinnista on perustunut konservatiivisten lehtien pyrkimykseen kritisoida työväenpuoluetta, jonka luomana ongelmana monikulttuurisuus, maahanmuutto ja islamilaiset ääri-ilmiöt halutaan esittää.

Oli mielenkiintoista kuulla, että Södertörnissä journalismia opiskelevat joutuvat suorittamaan myös uskontoa käsittelevät kurssin. Onko vastaavaa kukaan edes ääneen pohtinut Suomessa?

The Role of the Media in the Shaping of European and US Muslim Identities, Södertörnin yliopisto, Tukholma. 12.3.2013

torstai 14. maaliskuuta 2013

Studioalbumit osa 12: Orange Juice

Jokaisen musiikkia aktiivisesti seuraavan ja itseään edes vähän kunnioittavan, ja vieläpä post-punkista hieman kiinnostuneen pitäisi tuntea Orange Juice läpikotaisin, eikö niin? 

Itse en ole lukeutunut tähän joukkoon. Yhtyeen kokoelma-albumi The Glasgow School (2005) on riittänyt mainiosti tarpeisiini. Se valikoitui kuunteluun aluksi lähinnä bändin kulttistatuksen vuoksi. Se oli oikein kelvollinen tuttavuus. Nyt tuli aika käydä läpi yhtyeen studioalbumit, joita on vain kolme tai neljä, laskutavasta riippuen. Ne ilmestyivät kahden vuoden aikana 1982–1984.

Yhtyeen statusta on jälkeenpäin lisännyt myös Simon Reynoldsin Rip it up and Start Again, kirja post-punkista, sillä sen otsikko on skotlantilaisen Orange Juicen kappaleesta ”Rip it up”. Suurelle yleisölle Orange Juice saattaa olla muistissa keulahahmo Edwyn Collinsin vuoksi. Jos nimi ei sano mitään, niin ehkä kuitenkin vuoden 1994 hitiksi noussut ”Girl like you” kuulostaa etäisesti tutulta (albumilta Gorgeous George).

Orange Juicen esikoinen You Can’t Hide Your Love Forever (1982) on osittain tuttua tavaraa, koska siltä on poimittu biisejä yllä mainitulle kokoelmalle. Minun on jotenkin vaikea löytää ”post-punkkia” albumilta, joka yhdistelee poppia, funkkia ja soulia. Punkkia siinä on maksimissaan viisi prosenttia. Hyviä biisejä siltä kuitenkin löytyy, kuten vaikkapa avaus- ja sinkkuraita ”Falling and laughing”, ”Felicity” ja ”Consolation prize”. Edwynin ääni on persoonallinen ja täyteläinen jo vuonna 1982.

Rip it up (1982) alkaa nimikappaleella ja jatkuu ansiokkaasti suunnilleen ensialbumin tunnelmissa. Eikä ihme, se ilmestyi samana vuonna. Albumilla voi kuulla eri lajityyppien sekoituksen ja Collinsin kohtalokkaan laulannan, mutta eipä siitä ole paljon muuta sanottavaa – ei ylisanoja eikä myöskään kritiikkiä. Jos Orange Juicesta tulee paikoitellen mieleen Talking Heads, niin jotenkin se välittyy myös siihen, ettei minulla ole mitään järkevää kirjoitettavaa. Kuunnellaan vaan. Ja nautitaan.

Pienen tauon jälkeen julkaistiin kuuden biisin minialbumi Texas Fever (1984). Siinä yhtyeen tarina ei musiikillisessa mielessä muutu mihinkään. The Orange Juice (1984) ilmestyi samana vuonna, ja se jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi. Minun korviini yhtye kuulostaa näillä teoksilla edelleen ihan samalta kelvolliselta appelsiinimehulta. Ero kahteen ensimmäiseen albumiin on laadullinen, mutta ei tyylillinen. Varhaistuotannossa on yksinkertaisesti hieman parempia biisejä ja soundeiltaankin se on relevantimman, vähän rosoisemman kuuloista. 

On vaikea kuvitella, miltä yhtye on kuulostanut omana aikanaan. Nyt siitä nousee esiin kaksi puolta: yhtäältä punkin jälkeen sen pehmeämpi brittipop sekoitettuna maltillisesti souliin, funkiin ja muihin vähemmän suoriin musiikkityyleihin on omaperäinen siirtymä. Toisaalta bändin tuotanto kuulostaa paikoitellen siltä, mistä en 1980-luvun eläneenä pitänyt sen ajan valtavirran musiikissa. Jälkimmäinen huomio koskee lähinnä soundeja.

Yhtyeestä löytää myös elementtejä, jotka tuovat mieleen myöhempiä, erityisesti brittiläisiä 1990-luvulla menestyneitä artisteja. Yhtenä esimerkkinä on Pulp, joskin Jarvisin etuna on kyky kirjoittaa myös erittäin tarttuvia melodisia popralleja.

Punkkia tai tavanomaisia post-punk -elementtejä Orange Juicessa on hyvin vähän. Se on erikoista, sillä yhtyeessä vaikutti myös Josef K -yhtyeen kitaristi Malcolm Ross – ja jos kuuntelee niin ikään skotlantilaisen Josef K:n tuotantoa, tietää, miltä post-punkin tavalliset elementit kuulostavat.

Orange Juice on kyllä omaperäinen, mutta ei minun korvissani pelkästään myönteisellä tavalla. Siinä tökkivät kasarisoundimaailman lisäksi kutusoulahtavat elementit. Gang of Fourin ja Josef K:n nytkyttävä ja hermostunut funk iskee minulle pehmoilua paremmin. Silti Orange Juice saattaa olla tuossa joukossa tyylikkäintä diggailtavaa. Collinsin ääni tulee niin lähelle kuulijaa, mutta sen lisäksi yhtyeellä on riittävän hienoja sävellyksiä. Siinä syy, miksi Orange Juice edellä mainituista varauksellisista kommenteista huolimatta säilyy kuuntelulistalla.

Edwyn Collinsin elämässä on Orange Juicen jälkeen ollut 1990-luvun suuren hitin lisäksi merkittävä käänne: vuonna 2005 hän sai aivoverenvuodon. Siitä toipuminen ja puheen uudelleen oppiminen on vienyt aikaa ja energiaa. Kertoman mukaan hänen puhevarantonsa rajoittui pitkään neljään: ”kyllä”, ”ei”, ”Grace Maxwell” (vaimo) ja ”mahdollisuudet ovat rajattomat”.

Sairastumisen jälkeen ensimmäinen albumi (ja toistaiseksi viimeisin) Losing sleep (2010) on hieno paluu. Ostin sen vihdoin omakseni viime syksynä kolmella punnalla. Ehdottomasti hintansa väärti.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Matkalla Uppsalassa

Maaliskuussa aloitin lyhyen reissun Uppsalan yliopistoon, jossa olen vierailevana tutkijana uskonnon ja yhteiskunnan tutkimuskeskuksessa. Kuukaudessa ei ehdi syventymään paikalliseen elämänmenoon yliopistolla tai sen ulkopuolella, mutta ainakin sitä pääsee tutustumaan pinnallisesti uusiin kuvioihin.

Olen ollut aikaisemminkin vierailevana tutkijana, joten tiedän, miten vähän yhdessä kuukaudessa lopulta saa aikaan. Siksi en ole asettanut valtavia tavoitteita. Riittää, kun saan edistettyä kirjoitustöitä, vietettyä aikaa aineistojen parissa, verkostoiduttua muiden tutkijoiden kanssa ja tutustuttua hiukan Ruotsin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin.

Matkani runko jäsentyy tutkimuskeskuksen tutkijaseminaarien kautta. Niissä minulla on velvollisuuksia kolmena viikkona peräkkäin.

Ensimmäisellä kerralla osallistujat lukevat tuoreen artikkelini diskursiivisesta uskonnontutkimuksesta. Sen pohjalta alustan lyhyesti ja sitten keskustellaan. Tämä ei ollut oma ideani, mutta yksi professori näin toivoi, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.

Seuraavalla viikolla pidän puheen uskonnon ja ateismin kasvaneesta näkyvyydestä. Tälle kerralle kommentaattoriksi tulee professori Mattias Martinson.

Kolmannella kerralla keskuksen tutkija Marta Axner alustaa, ja velvollisuuteni on kommentoida kriittisesti ja sitä myötä valmistaa häntä väitöstilaisuuteen.

Kun nämä hoitaa kunnialla, ja sen lisäksi edistää tasaisesti muita töitä, ei massiivisia taikatemppuja vierailun tuottavuussaldon kartuttamiseksi voi itseltään realistisesti vaatia.

Yliopiston ja keskustan välissä on pittoreskejä keskiaikaisia katunäkymiä, kapeahko joki ja tietenkin kirkko. Tämä on sitä kaunista, postikorttimaista Uppsalaa, jota on toistaiseksi elävöittänyt kevätauringon paiste.

Kaupungissa on ennakkoluulojeni mukaisesti mielenkiintoisia kahviloita, mutta yhtään kutsuvan näköistä pubia en ole vielä bongannut.

Asuntoni on keskustassa, vartin kävelymatkan päässä yliopistolta. Siellä odotti yksi miellyttävä yllätys. Sisustetun asunnon kirjahyllyssä oli kappale Andrew Brownin teosta Fishing in Utopia: Sweden and the Future that Disappeared (2008).

Olen muutamia kertoja harkinnut ostavani teoksen, mutta jättänyt kiireellisempien kirjojen vuoksi hyllylle. Nyt kun olen hetkisen Ruotsissa, päätin aloittaa sen lukemisen. Brittiläinen Brown on the Guardianin toimittaja, joka on tullut tutuksi luotsaamastaan lehden Comment is Free: belief -osiosta sekä henkilökohtaisesti uskontoa ja mediaa käsittelevistä tapahtumista. Aikaisemmin hän on työskennellyt the Independentin uskontotoimittajana. Hän asui Ruotsissa 1970- ja 1980-luvuilla ja kirja kertoo henkilökohtaisten kokemusten kautta ruotsalaisen yhteiskunnan muuttumisesta.

Se toimii ainakin kolmella tasolla: yhden ihmisen henkilökohtaisena tarinana, yhteiskunnan muutoksen kuvauksena sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta 1990-luvun alun laman kautta sosiaalidemokraattiseen uusliberalismiin ja puhtaasti sanataiteena.

Tätä se elämäni on: mieluummin luen Uppsalassa kirjan Ruotsista kuin säntäilen ympäri kaupunkia kokemusten perässä.

Paitsi että kyllä sännätään, ennemmin tai myöhemmin. Arjesta se yleensä lähtee. Supermarketista piti heti ostaa silliä, kun jäin ihmettelemään kalaosaston runsasta tarjontaa, ja ensimmäiseksi lounaaksi söin mitäpä muuta kuin turskaa. Kaupungin katuihin olen tutustunut paitsi kävellen, myös juosten. Jälkimmäisessä liikemuodossa tulee nähtyä myös kujia ja polkuja, joille ei kävellen vaivautuisi.

Vierailu Uppsalan tunnetuimman kissan Pekka Töpöhännän taloon on toki ohjelmassa myöhemmin.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Studioalbumit osa 11: Procol Harum

Kaikkihan tuntevat Procol Harumin kappaleen ”Whiter shade of pale”. En tiedä, missä olen kuullut sen ensimmäisen kerran, mutta mieleenpainuvin hetki oli elokuvassa New York Stories (1989), jossa se soi toistuvasti Nick Nolten esittämän rakkaudessa riutuvan taiteilijan elämästä kertovassa episodissa.

Sitten tuli pitkä tauko. Jossain vaiheessa ostin Tampereelta divarista neljällä eurolla yhtyeen albumin, josta ostamassani painoksessa käytettiin nimeä Whiter Shade of Pale. Myöhemmin ymmärsin, että kyse on ensialbumista Procol Harum (1967/8), johon on lisätty alkuun tuo hittibiisi. Wikipedian mukaan albumi ilmestyi syyskuussa 1967, mutta levyssä lukee tammikuu 1968. ”Whiter shade of pale” oli kuitenkin julkaistu singlenä jo 1967.

Tämän albumin perusteella ei vielä voi täysin ymmärtää, miksi Procol Harum on listattu eräässä progekirjassa esiteltyihin yhtyeisiin. 1960-luvun hidastempoisen popin lisäksi levyllä on kyllä psykedeliavetoista jamittelua (erityisesti ”Cerdes”), joka muistuttaa paikoitellen kotimaista Wigwamia. Levyllä päästellään reippaasti yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneella hammondilla ja Gary Brookerin ääni on vetoava. Albumilta löytyy yksi yhtyeen tunnetuimmista raidoista, ”Conquistador”.

Toisena ilmestyi Shine on Brightly (1968), joka ensi kertaa kuunneltuna vaikuttaa debyytin kaltaiselta. Ei ihme, sillä se äänitettiin suunnilleen samoihin aikoihin ja julkaistiin vielä vuoden 1968 lopulla. Nimikappale lienee se tunnetuin ja tarttuvin. Varsinainen kokeileva osuus on levyn  alkuperäinen b-puoli. Siinä on teemakokonaisuus ”In held twas in I”, joka koostuu viidestä osasta/biisistä. Tämä on kai sitä progea Procol Harumissa – ja varhaista progea onkin.

Salty Dog (1969) tuli lainattua pari vuotta sitten kirjastosta, mutta sen kuuntelu jäi vähälle. Nyt albumi kuulostaa ihan odotetulta: ei tämä mitään progea ole, vaan laiskatempoista asiallista perusrokkia. Joskus tämä olisi saattanut olla liian hippimäistä, mutta nyt albumi rullaa tasapainossa. ”The devil came from Kansas” oli itselleni entisestään tuttu, ja se jää edelleen mieleen myönteisenä, joskin aika stereotyyppisenä Procol Harumina.

Home (1970) jatkaa jäsenvaihdoksistaan huolimatta tasavahvaa linjaa. Esimerkiksi ”The dead man’s dream” on hienoa vuosikymmenen taitteen melodramaattista, bluesilta etäisesti haiskahtavaa hammondpoppia.

Broken Barricades (1971) lähtee tutusti liikkeelle kappaleella ”Simple sister”. Tämä kirjastosta joskus lainattu yhtyeen viides albumi on hitusen parempi ja reippaasti jytäkämpi kuin edellisen vuoden Home. En kyllä keksi paljon mitään muuta sanottavaa tästä. Tulen kuuntelemaan jatkossakin, mutta ei tämä oman suosikkilistan ihan terävimpään kärkeen yllä. Yhtyeessä kitaraa soitellut ja sävellyksiäkin tehnyt Robin Trower otti ritolat levyn ilmestymisen jälkeen ja lähti sooloilemaan.

Grand Hotel (1973) onkin sitten suunnanmuutos. Siinä ei hippeillä eikä musiikki ole enää niin lähellä bluesia. Se on orkestroitua keskitien grandiöösiä rokkia, ja voihan sitä progeksikin kutsua. Albumi ei ehkä vastaa omaa käsitystäni Procol Harumista, mutta onhan tuota muutosta myös ihailtava.

Exotic Birds and Fruit (1974) lähti soimaan stereoista sunnuntaisena aamuna. Ensimmäinen reaktio oli: Kylläpä kuulostaa hyvältä. Ehkä aivot eivät vielä toimi, otetaan kuppi espressoa, ja siirrytään toiseen raitaan. Ei, tämähän on edelleen oikein toimivaa. Kolmas raita ja sekin on mainio. En ole kuumeessa, ja epäilen edelleen kuuloaistimuksiani, joten alan etsiä informaatiota albumista.

Yhdessä kuvauksessa todetaan, että alkuperäinen a-puoli on yhtyeen parhaimmistoa, mutta b-puoli ei ole samaa tasoa. Näin on, mutta a-puolen taso yllätti aamutuimaan totaalisesti. Jos Procol Harumin koko tuotanto olisi samaa tasoa, yhtyeen albumit soisivat kuuloetäisyydelläni toistuvasti ja usein, vaikka iltapäivällä toistettuna levyn yllätysmomentti olikin jo kadonnut.

Levyssä ei ole samaa taiteellisuuden hakua kuin edeltäjässä. Verrattuna yhtyeen yleensä laahaavaan hammond-jamitteluun osa biiseistä rokkaa. Suomalaista indiepoppia kuunnelleille muistutetaan, että tämän teoksen a-puolelta löytyy ”As strong as Samson”, jonka Poverty Stinks levytti vuonna 1995 ilmestyneelle albumilleen Popstasy. Exoticin cd-versiolla on kyseinen kappale myös singleversiona. Lisäbonuksena jollain versiolla on Straussin ”Tonava kaunoinen” (”The Blue Danube”), mutta itse en ole sitä kuullut.

Procol’s Ninth (1975) -albumin polkaisee käyntiin ”Pandora’s box”, joka on yhtyeen tunnetuimpia kappaleita. Sitä seuraava ”Fool’s gold” on perinteistä ja laadukasta Procolia. Albumin päättää jokseenkin tarpeeton Beatles-koveri ”Eight days a week”. Muu tavara on tasapaksua.

Something Magic (1977) alkaa nimibiisillä ja taas tulee olo, että minähän pidän tästä yhtyeestä paljon enemmän kuin olin osannut kuvitella. Sitten meno tasaantuu ja huomaan, että albumillahan on sama rakenne kuin vuoden 1968 Shine on Brightlyllä. Ensimmäinen puolisko on perusmittaisia biisejä ja toinen puoli koostuu ”progesta”. Tällä albumilla siinä on kolmiosainen ”The worm & the tree”, jonka kokonaiskesto on jotain 19 minuuttia.

Neljäntoista vuoden tauon jälkeen ilmestyi The Prodigal Stranger (1991) – aikansa soundeihin, tai pikemminkin ajastaan pari vuotta jäljestään oleviin soundeihin sopeutettu teos. Brookerin ääni on edelleen tunnistettava ja biisimateriaalikin on kelvollista. Hammond ujeltaa taustalla entiseen tapaan. Muu on vähän vialla, erityisesti soundit alkaa jurppia pahasti viimeistään toisen biisin kohdalla. Siitä syystä jätän tämän levyn nyt ja tulevaisuudessa muita yhtyeen albumeita vähemmälle kuuntelulle.

Taas mennään kaksitoista vuotta eteenpäin, odotukset matalalla. The Well’s on Fire (2003) lähtee käyntiin yllättävänkin uskottavasti, ehkä taas päivitetyn soundimaailman vuoksi. Brookerin ääni vaikuttaa vahvemmalta kuin edellisellä pitkäsoitolla ja taas siellä joku hammond ujeltaa. Biisimateriaali on täysin kelvollista läpi levyn. Välillä ollaan ihan tunnelmissa, joilla voisi joutua Järvenpään Puistobluesiin (”The question”). Kokonaisuudessaan albumi menee samaan sarjaan kuin 99 prosenttia levyistä, jotka julkaistaan 35 vuotta yhtyeen ensialbumin jälkeen: kiva kuunnella läpi, mutta ei sisällä mitään oleellista – kunhan tuo pienen pikantin lisän bändin tarinaan. Silti täytyy sanoa, että tämä on tuossa kategoriassa poikkeuksellisen vahva levy.

Procol Harum on niitä klassikkoyhtyeitä, joiden tuotannosta vain pieni osa löytyy Spotifystä. Varsinkin alkupään tuotanto puuttuu sieltä tyystin. Varhaiset albumit ovat kuitenkin yhtyeen tunnetuimpia, mutta 1970-luvulla bändi jatkoi kunnianhimoisia ja samalla aika vakavamielisiä kokeilujaan, onnistuen paikoitellen oikein hienosti. Erityisesti vuoden 1974 Exotic Birds and Fruit  laitettiin ostoslistalle ja muitakin hankin, kun tulee vastaan sopuhintaan. Olen vältellyt syvempää tutustumista yhtyeeseen aivan turhaan.

*

Tämä oli 200. blogikirjoitus. Kaikenlaista on tullut melkein viiden vuoden aikana kirjoiteltua. Osa on ollut tutkimuksesta tai sen liepeiltä, osa politiikasta, osa kirjoista, osa leffoista, osa futiksesta ja osa musiikista. Vaikka voisi olla järkevämpää pitää tutkimusblogi erillään esimerkiksi näistä musiikkia käsittelevistä teksteistä, en ainakaan toistaiseksi jaksa enkä edes halua päivittää kahta erillistä blogia. Annan tämän blogin näyttää samassa putkessa kaikki ne puolet, joista haluan julkisesti kirjoitella jotain näin vapaamuotoista.