Alkukevään lukemisia

Lukupakettiin sisältyy tälläkin kerralla monenlaista materiaalia. Alkuun pari musiikkikirjaa, sitten kaksi oman alani teosta ja loppuun muutamia yhteiskunta-tieteellisiä ja humanistisia kirjoja oman alani ulkopuolelta. Sain kahlattua kohtuullisen määrän teoksia, ottaen huomioon muiden töiden kuormittavuuden. Editointityö vei taas aikaa, samoin uskontoa populaarimusiikissa käsittelevän kurssin hiominen ja vetäminen (joka olen omasta tahdostani suunnitellut normaalia työläämmäksi, koska olen tehnyt siihen kirjamittaisen oheislukemiston) sekä muutamien artikkelien viimeistely. Lisäksi lukulistalta tuli ruksittua pois useampi tutkimusartikkeli, mutta niistä en kirjoittele tässä. 

 

Bruce Springsteen (2016) Born to Run – omaelämäkerta 

 

Kohtuullisen vetävä ja rehellisentuntuinen artistielämäkerta (ehkä pikemminkin juuri ”tuntuinen” kuin vain rehellinen, mutta voi olla rehellinenkin). Suosittelen ainakin artistin musiikin ystäville, mutta toimii se muutenkin. Jotain etäisyyttä ja reflektiota siitä kuitenkin jää puuttumaan. Siksi ryhdyin lukemaan myös toista Pomoa käsittelevää teosta, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. 

 

Luke Haines (2024) Freaks Out! Weirdos, Misfits and Deviants – The Rise and Fall of Righteous Rock’n’Roll 

 

Haines on yksi suosikeistani. Niin muusikkona kuin kommentaattorina. The Auteursista, Black Box Recorderista ja soolourasta tunnettu (tai ”tunnettu”) Haines on tätä ennen kirjoittanut kaksi teosta, jotka käsittelivät hänen uraansa, erityisesti The Auteursia ja Black Box Recorderia. Tässä käsitellään jonkin verran hänen omaperäisiä soololevyjä (ja siitä iso plussa), mutta kokonaisuus muodostuu ”friikkien” tunnistamisesta ja ylistyksestä. Tämä väljä kehys antaa tilaa kertoa omasta elämästä ja mielipiteiltään painokkaasta musamausta. Silloinkin kun olen eri mieltä Hainesin kanssa, haluan lukea hänen dissauksiaan. Usein olen kuitenkin samaa mieltä. Ja hehkutuksissa hän on yhtä lailla liekeissä. Muusikoista, jotka kirjoittavat kirjoja, Haines saattaa olla paras. 

 

Tuomas Äystö (2025) Paholaisen perilliset. Satanismipaniikin synkkä historia 

 

Kollegan tietokirja aiheesta, joka kosketti syvästi yhdysvaltalaista yhteiskuntaa ja sittemmin myös suomalaista. Itselleni suuri osa oli tuttua tietoa, mutta muutamat detaljit ja nyanssit avasivat ja lisäsivät ymmärrystäni aiheesta. Suosittelen, ehdottomasti. 

 

Ethan G. Quillen (2018) Atheist Exceptionalism 

 

Tässäkin on kirjoittajana tuttu Edinburghin ajoilta. Yhdysvaltalainen ”ateistimieheksi” kutsuttu Ethan teki väitöskirjan Edinburghissa ja tämä teos pohjautuu siihen. En ole kaikin osin vakuuttunut teoreettisesta freimauksesta, mutta missään yksittäisessä teoksessa ei käsitellä yhtä perinpohjaisesti yhdysvaltalaisia ateisteille keskeisiä oikeustapauksia. Jo sen vuoksi tärkeä teos, joka näyttää, miten jopa ateistien kannalta myönteisesti päättyneissä oikeusjutuissa toistetaan ateismiin liittyviä kielteisiä stereotypioita, joissa ateisti on moraaliton, aggressiivinen, pikkumainen ja epäamerikkalainen. 

 

Rita Felski (2024) Kirjallisuuden hyödyllisyys 

 

Vuonna 2008 ilmestynyt teos on ns. postkritiikin puheenvuoro, jossa otetaan etäisyyttä ”kriittisiin” lukutapoihin (psykoanalyysi, ideologiakritiikki, dekonstruktio) ja puolustetaan pääosin lukemisen fenomenologista tutkimusta. Tunnistan hyvin sen tunnelman, johon Felskin teos vastaa. En kuitenkaan jaa hänen vastauksiaan ja visioitaan. Esimerkiksi empiiriset yhteiskuntatieteelliset menetelmät ja vastaanottotutkimus voidaan yhdistää kriittisiin näkökulmiin siten, että saavutetaan jotain, mitä kriittiset menetelmät eivät yksin tee. Ja tekee sen mielestäni paremmin kuin Felskin tarjoamat vaihtoehdot. Siihen ei tarvita valitusvirttä kritiikin yksioikoisuudesta. On toki huomattava, että Felski ei puolusta kirjallisuuden ainutlaatuisuutta korostavia näkökulmia, vaan kutsuu niitä ”teologisiksi”. 

 

Manuel Castells & Martin Ince (2003) Conversations with Manuel Castells 

 

Castells oli vielä 2000-luvun alkupuolella puhutuimpia yhteiskuntatieteilijöitä. Hän oli oraakkeli, joka kertoi, miten maailma makaa. Itse suhtauduin kädenlämpöisellä mielenkiinnolla hänen näkemyksiinsä, mutta yhteistyö Pekka Himasen kanssa sai skeptiseksi. Tässä haastattelukirjassa selviää, että hänen elämänsä ja uransa on ollut hyvin erikoinen ja ihmeellinenkin. Tapahtumarikas mutta nousujohteinen ura kulminoitui puhuttuun informaatioyhteiskuntaa käsittelevään trilogiaan. Eipä siitä niin aktiivisesti enää puhuta, mutta olipa kuitenkin aikansa iso juttu. Vasemmistolaisesta anarkistista tuli tässä prosessissa jonkinlainen piilaakson innovaatiohypen myötämielinen tulkitsija – ja sitä hän teki myös Suomen valtion (tai siis Sitran) piikkiin Himasen kanssa. En nyt erityisen innoissani ollut niistä jutuista enkä ole vieläkään, mutta kiinnostavalla tavalla nyt luettuna huomaa, miten kauas persuuntunut oikeisto-Suomi on tullut ajasta, jolloin Suomi edusti Castellsille kehityksen kärkeä. Suomesta ja Suomen mallista, jossa yhdistyy teknologiainnovaatiot ja hyvinvointivaltio, kirjassa puhutaan paljon – ja lähes täysin myönteiseen sävyyn. Ajat ovat todennäköisesti muuttuneet. 

 

Stephen Toulmin (2015, alk. 1958) Argumentit. Luonne ja käyttö 

 

Brittifilosofin klassikkoteos haastaa formaalin logiikan toimivuuden ja korostaa enemmän arkikielen käytäntöjen tarkastelua. Sellaiselle, joka on jo marinoitu Toulminin suuntaan, teos on lähinnä puiseva logiikan joidenkin ongelmakohtien erittelyä. Pitkästä aikaa käsissäni on kirja, jonka meinasin jättää kesken. Kontrasti yhteen suosikkiteokseeni, Kosmopolis, on valtava. Toulminin Kosmopolista tuli jopa pidettyä tenttikirjana aikanaan, mutta Argumentit on siihen verrattuna karvas pettymys. No vertailu ei ole täysin reilu, sillä niiden yhteisestä perustasta huolimatta sisällöt ovat hyvin erilaisia ja teosten ilmestymisten välissä on 32 vuotta (Kosmopolis ilmestyi 1990). Tämä suomennos perustuu vuoden 2003 laitokseen, ei 50-luvun alkuperäiseen. Valituksistani huolimatta suhtaudun vuonna 2009 kuolleen Toulminin ajatuksiin hyvin myönteisesti.

Joulunajan lukemiset

Tässä taas lyhyitä luonnehdintoja viime aikoina, tai siis lähinnä jouluntienoilla, luetuista teoksista. Pari teosta uskontotieteilijöiltä, pari musakirjaa ja yksi aiheenaan brexit. Tämän suurempaa settiä ei ole kasautunut. Syyt ovat tuttuja: teoksen toimitus, opetuksen valmistelu, perhevelvoitteet ja omat kirjoitushommat. Ehkä myös se, että olen lukenut muutamia musiikkilehtiä lähes kannesta kanteen, on vienyt aikaa oikeiden kirjojen lukemiselta. 

Rebekka King (2023) The New Heretics: Skepticism, Secularism, and Progressive Christianity 

 

Suomessakin tunnettu John Shelby Spong on kristillinen ajattelija, joka hylkää ihmeet ja perinteisen jumalauskon, mutta puolustaa kuitenkin kristinuskon perintöä. Häntä ja hänen kaltaisiaan pidetään usein marginaalisina poikkeuksina kristinuskon kentällä. Itse olen hieman toista mieltä: kanta on huomattavasti yleisempi kuin oletetaan, myös kirkkojen työntekijöiden keskuudessa, erityisesti silloin kun sitä ei toitoteta ääneen julkisuudessa. Kingin teos on perusteellinen etnografinen tutkimus kanadalaisista yhteisöistä, jotka perustuvat ”spongilaisuudelle” (minun termini, ei tekijän). Sellaisena teos on kutkuttava katsaus siihen, miten nämä ihmiset neuvottelevat suhdettaan kristinuskoon ja sen perintöön, katsoen olevansa matkalla jonnekin – ehkä päätyen puhtaaksiviljeltyyn uskonnottomuuteen tai ateismiin tai pysyvänsä jossain kohdin kristinuskoa mutta kuitenkin etäällä konservatiivisista muodoista. 

 

Jason W. M. Ellsworth & Andie Alexander (toim.) (2024) Fabricating Authenticity 

 

Mitä tulee siitä kun uskontotieteilijät leikkivät kulttuurintutkijoita ja Roland Barthesin kaltaista arkipäivän mytologisoinnin tutkijaa? Kirja, jossa autenttisuusdiskurssia tarkastellaan useissa konteksteissa mainoksista ruokaresepteihin, Trumpista kapitalismiin. Mukana on toki myös uskontoaiheisia tekstejä. Kokonaisuuteen mahtuu 28 blogitekstin mittaista rykäystä sekä johdanto että jälkisanat. Kuulun kirjoittajien joukkoon ja oma tekstini pui jediritareiden yritystä rekisteröityä Englannissa hyväntekeväisyysjärjestöksi uskonnollisin perustein. Siinä uskonnon autenttisuusolettama viranomaisdiskurssissa on tutkimuksen kohde eli en pyri arvioimaan itse sitä, ovatko jedit autenttisesti uskonnollisia vai eivät (mitä ikinä se tarkoittaisikaan). Kokonaisuus on kevyttä, hauskaa ja opettavaistakin luettavaa. 

 

Peter Guralnick (2015) Sam Phillips: The Man Who Invented Rock’n’Roll 

 

Legendaarisen Sun-levy-yhtiön nokkamies Sam Phillips on yksi tärkeimmistä hahmoista 50-luvun rock’n’rollin ja rockabillyn historiassa. Tämä lähes 700-sivuinen elämäkerta on kiinnostavimmillaan tarkastellessaan yhtiön keskeisiä vaiheita. Muutoin se menee kohtuullisen epäolennaisillekin vesille: yksityiskohdat saattavat kiinnostaa tekijän lisäksi joitain lukijoita, mutta monille teos on yksinkertaisesti liian pitkä pitääkseen yllä mielenkiinnon. Kuitenkin on kiinnostavampaa lukea Phillipsin työskentelystä upeiden artistien kanssa kuin hänen hankalasta ja loppujen lopuksi aika yhdentekevästä muusta urasta. Aiheesta täydet pisteet, toteutuksesta vähän vähemmän. Sanotaan se vielä, että olen lukenut muitakin Guralnickin kirjoja, enkä erityisesti pidä hänen tyylistään, vaikka hän tärkeää työtä tekeekin. 

 

Fintan O’Toole (2018) Heroic Failure: Brexit and the Politics of Pain 

 

Lentokentältä lähti mukaan palkittu teos, josta halusin löytää lisätietoa brexitiin johtaneista tekijöistä. Käsittely on pitkään brittihistoriassa, ehkä turhankin pitkään, mutta se osoittaa, miten pitkät juuret brexitillä on. Briteissä EU edusti median pölhöpopulismissa natsi-Saksaa, joka voitettiin sodassa ja jolle oltiin häviämässä EU:ssa. Liioittelua toki, mutta taitavin sanankääntein media vetosi historiassa muodostuneisiin tunteisiin. Historian lisäksi toinen tekijä liittyy kirjan nimeen. Se viittaa itsesäälin ryydittämään tilanteeseen, jossa kolonialistit kokevat itsensä kolonisoiduiksi. Briteissä on vahva nostalgia kadonneen imperiumin loistoon. Loiston puuttuessa nykypäivänä syynä onkin EU. Teos dokumentoi kohtuullisen onnistuneesti erilaisia vaiheita, joissa manner-Eurooppa on nähty kilpailijana ja jopa vihollisena myös rauhan aikana, niin ennen kuin jälkeen thatcherismin. Ehkä hauskinta ja raivostuttavinta on lukea, mitä hölynpölyä konservatiivipoliitikot ovat suustaan päästäneet puhuessaan kansalle EU:sta. Se saa miettimään, miten (varsinkin Briteissä) hauskaan huumorimuottiin puetuilla valheilla on suuri teho politiikassa. 

 

Cathi Unsworth (2023) Season of the Witch: The Book of Goth 

 

Aloittelijan ehdoton opas erityisesti englantilaisen goottimusiikin syövereihin, maustettuna poliittisen tilanteen kartoituksella 70-luvun lopulta eteenpäin. Jos käsiteltävistä bändeistä ja heidän esikuvistaan tietää entuudestaan, kirjassa on kohtuullisen vähän uutta. Silti se toimii hyvin myös niille, jotka tuntevat skenen erinomaisesti. Itselleni suuri osa oli tuttua kertausta monien bändien osalta, mutta kattaus on sopivan laaja. Kuvaukset korostavat (ehkä liiaksikin) vähemmän tunnettuja varhaisvaiheita (en tosin tiedä, miksi kaikissa bändeissä tärkeintä olisi niiden alkutaival). Paikallisuus on tärkeä tulokulma, mikä tällaiselle Englannissa liki kolme vuotta asuneelle on iso plussa. Southern Death Cultista ja sitä seuranneesta Death Cultista oli jotain uuttakin, samoin Theatre of Hatesta. Siouxsien kuviot eivät ole niin tuttuja, joten sekin toi lisävaloa. Pidin myös siitä, että kirjassa koukataan parin sivun verran psychobillyyn ja trashiin (ei thrashiin), koska skeneissä oli limittäisyyttä, jopa enemmän kuin mitä tämä kirja paljastaa. No lopulta voidaan valittaa wikipediamaisuudesta. Se menisi, jos se yhdistyisi kirjoittajan näkemykseen tai visioon siitä, mistä goottialakulttuurista oli ja on kyse. Se kuitenkin jää puuttumaan. Siksi myös ajan yhteiskunnallisen tilanteen kuvaus jää paikoin kovin irralliseksi itse goottiskenestä. Kritiikistä huolimatta viihdyttävä kirja.

Syksyn lukemistoa

Tässä taas muutama rivi luetuista teoksista. Listasta puuttuu taas yksi kokonainen käsikirjoitus, jonka arvioin yhdelle kansainväliselle kustantajalle, aiheenaan sekularisaatio digitaalisessa kontekstissa. Siitä en voi julkisesti kirjoittaa, varsinkin kun ei ole tietoa, tuleeko käsikirjoitus kustantajan ohjelmaan. Tällä kerralla luetuissa on enimmäkseen oman alani kirjallisuutta, mutta mukana on myös pari erikoisempaa teosta. 

 

Christopher I. Lehrich (2021) Jonathan Z. Smith on Religion 

 

JZ Smith oli vaikutusvaltainen, omaperäinen ja syvällinen ajattelija. Yhdysvaltalaisessa uskontotieteessä ei ole ketään yhtä arvostettua ja palvottua hahmoa. Tämä ihailu menee joskus muotoon, jossa keskenään ristiriitaisia kantoja edustavat tutkijat tukeutuvat Smithiin puolustaakseen omaa kantaansa. Lehrichin johdanto ei ole mikään helppolukuinen ensimmäisen vuoden opiskelijoille suunnattu alkeisteos, vaan painava esitys Smithin tuotannosta ja ajattelusta. Smith tunnettiin esseekokoelmistaan, joiden artikkeleiden alaviitteisiin on kätketty oivaltavia näkemyksiä, joista vain osa tulee alleviivatusti esiin itse leipätekstissä. Itse ajattelen, myös Lehrichin teoksen luettuani, että Smithiä kiinnosti erityisesti se, mitä vertailu voisi tarkoittaa uskontotieteen tieteenalalla ja miten vertailun sivuuttavat lähestymistavat eivät pysty tukemaan tieteenalan identiteetin muodostamista ja muodostumista. Teos on Smithin lukemisen apuväline ja Smithissä itselleni kiinnostavinta on uskonnon käsitettä koskevat huomiot, oppialan identiteettiä käsittelevät pohdinnat, aikaisempien tutkijoiden kritisointi (erityisesti se, miten Frazer ja Eliade muodostivat tulkintojaan lukemalla lähteitään huolimattomasti) ja useat oivaltavat huomiot tavoista tulkita käsiteltäviä ilmiöitä. Smith on erinomainen oman ajattelun sparraaja, mutta minulle hän ei ole palvonnan kohde. Minua ei haittaa, jos en löydä Smithiltä tukea omille ajatuksilleni, mutta erimielisyyksistä tulee nopeasti vakavan pohdinnan aiheita. 

 

Douglas Murray (2019) The Madness of Crowds: Gender, Race and Identity 

 

Brittiläinen (uus)konservatiivinen toimittaja käsittelee tällä kerralla sukupuolta, seksuaalisuutta, rotua ja trans-kysymyksiä. Tekijä väittää monia asioita, mutta ehkä tärkein on se, että T on hyvin eri kuin L, G, ja B, erityisesti siksi, että T-liikehdintä kiistää biologiset tosiseikat. Jo blurbien kirjoittajat paljastavat, että nyt mennään aika syvissä vesissä (Sam Harris, Richard Dawkins, Jordan Peterson). Ostin tämän Oxfordin reissultani, tietääkseni, miten omista kannoista todennäköisesti poikkeava käsittelee aihepiiriä. Hyvää kirjassa on: muutamat esimerkit, joissa ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” puolustajat huutoäänestävät näkemystensä puolesta ja toimivat ristiriitaisesti. Lisäksi pidän siitä implisiittisesti ja ohimennen esillä olevasta ajatuksesta, että diversiteettipuhe on puutteellista, jos se ei ota mukaan luokkakysymyksiä (pelkkä sukupuoli tai etnisyys ei riitä). Tosin kirjoittaja ei välttämättä kannata edes sellaista diversiteetin huomioimista. Huonoa kirjassa on: melkein kaikki muu. Kamalinta kirjassa on se, kun toimittaja yrittää vierittää syyn Foucault’n sekä post-marxilaisen ajattelun niskoille. Tällöin mennään vähän syvemmissä mutavesissä kuin toisen vuoden heikkotasoisen opiskelijan esseissä. Kannatti kuitenkin lukea. Kirja saa pohtimaan, mitä itse ajattelee käsiteltävistä asioista, mutta se myös muistuttaa, ettei laitaoikeiston salaliittoteorioiden kanssa flirttailevat konservatiivit ole edes parhaimmillaan (sitä Murray ainakin kirjoitustaitonsa puolesta on) kovin vakavasti otettavia ajattelijoita. Demagogeina he voivat olla haitallisia ja siksi heidät on otettava vakavasti. Tosin demagogina Murray on ilmaisunsa puolesta melko maltillinen. Hänen ratkaisuehdotuksensa kirjan lopulla saivat minut piirtämään pari kysymysmerkkiä ja yhden ”WTF”-kirjanyhdistelmän. 

 

Jason Blum (toim.) (2018) The Question of Methodological Naturalism 

 

Uskontotieteen teoriakeskusteluihin pureutuva teos tuo mieleen 1990-luvun keskustelun reduktionismista ja antireduktionismista. Mukana on jopa kaksi samaa kirjoittajaa – Robert Segal sekä Daniel Pals – kuin 90-luvun keskustelua summanneessa teoksessa Religion and Reductionism (toim. Idinopulos & Yonan, 1993). Tässä kuitenkin keskitytään naturalismiin, sen eri versioihin ja niiden asemaan uskontotieteessä. Enemmistö kannattaa metodologista naturalismia, myöntäen, ettei se ole vapaa kaikista ontologisista sidonnaisuuksista. Se ei kuitenkaan tarkoita useimmille eliminatiivista materialismia. Toimittajan intressien vuoksi yllättävän iso osa teoksesta menee sen pohdintaan, onko olemassa kokemuksia, joita ei voida käsitteellistää tai kielellistää (ja jos on, niin miten sitä jäsennetään naturalistisesti). Teosta ei tulla lukemaan laajasti, ehkä ei edes uskontotieteen parissa, mutta itse pidän näitä keskusteluja tuiki tärkeinä. Mukana on muutama herkkupala (ja pari mielestäni hyvin heikkoa tekstiä). Jos jotain kielteistä sanotaan, niin useampien kirjoittajien tulisi pohtia, mitä eroa kanta x tuo konkreettiseen analyysiin verrattuna kantoihin y tai z. Jos siis esimerkiksi ero ontologisen ja metodologisen naturalismin kohdalla on vain filosofinen, se voi olla hyvin tärkeä (kuten Nancy Frankenberry mainitsee omassa tekstissään), esimerkiksi tieteenalan oikeuttamisen osalta. Samalla kaipaisin muistutusta, ettei sillä ole suurtakaan merkitystä siihen, miten tutkimusta tehdään. 

 

James L. Cox (2010) An Introduction to the Phenomenology of Religion 

 

Maailmasta ei löydy kovin montaa uskontotieteilijää, joka harkitusti ja eksplisiittisesti pyrkisi pitämään uskontofenomenologisen metodin uskontotieteen ytimessä, tieteenalaa määrittävänä lähestymistapana. Sellainen on kuitenkin Cox, Edinburghin yliopiston emeritusprofessori. Toki Cox on tutkijana paljon muutakin, mutta tämä teos paitsi johdattelee uskontofenomenologiaan myös systematisoi sitä metodina. Teoksessa myös vastataan joihinkin kirjoitusajankohtana akuutteihin kritiikkeihin ja ¬– ehkä yllättäen – nähdään kognitiivisessa uskontotieteessä vihollisen sijaan tärkeä keskustelukumppani. Tällaisena teos on hyvä. En kuitenkaan osta sen argumenttia. Kysyin myös pari vuotta tämän teoksen ja Tim Murphyn uskontofenomenologian kritiikin ilmestymisen jälkeen, miten hän vastaa Murphyn kritiikkeihin. En saanut vastausta silloin enkä ole saanut myöhemminkään. 

 

Mika Lätti (2002) Wallun elämää 

 

Poimin kirjan mukaan Kiteen kaupunginkirjaston ilmaispoistoista. Päädyin hieman yllättäen myös lukemaan sen. En tiedä, kannattiko. Kirja on fiktiota, jossa on totuuspohjaisia osia, joskin nimet on ainakin pääosin muutettu. Teoksen kieli on keskenkasvuista räpellystä, ”juoni” sitä samaa ja wannabe-rankka asenne on enimmäkseen kiusallista. Ehkä 18 vuotta myöhemmin ilmestynyt saman tekijän Wallu-elämänkerta on parempaa luettavaa. Totisesti toivon niin. 

 

David Feltmate (2024) Religion and Humour 

 

Aihepiiriä on tutkittu jonkin verran, mutta tutkimustapoihin keskittyviä perusteoksia on vähän. Tässä on kuitenkin sellainen. Siinä eritellään kahdessa luvussa ”vertailevan uskontotieteen” ja ”teologian” lähestymistapoja. Ne ovat itselleni aika epäkiinnostavia ja tieteellisyydeltään aika epämääräisiä. Sitten on ”muut tieteenalat”, joka sisältää antropologisia, sosiologisia ja psykologisia näkökulmia. Nyt on kiinnostavaa ja uskottavaa. Viimeisessä luvussa tekijä esittelee muutaman tuoreen näkökulman ja suhteuttaa omansa siihen. Sekin on hyvä luku. Tämä on käyttökelpoinen johdanto, mikä vahvistaa omaa olettamustani siitä, että uskonto ei ole selvästi merkitsevä tekijä huumorin muodossa yleisesti (vaikka muutama tutkimus on esittänyt niin). Uskonnon ja huumorin tutkimuksessa kontekstuaaliset tekijät ovat tärkeitä, ja siksi yleinen teoria uskonnosta ja huumorista tuntuu hankalalta. Kontekstuaalisten tekijöiden tarkasteluun on kuitenkin jaettuja näkökulmia ja kohteissa on toistuvia asetelmia eli tutkimuksessa voidaan mielekkäästi hyödyntää toiseen kontekstiin sijoittuvaa tutkimusta. 

 

Callum G. Brown (2017) Becoming Atheist 

 

Aineistona kun on runsas määrä arkistoihin ja tutkijalle kerrottuja elämäntarinoita, päästään tarkastelemaan tavallisten ihmisten tapaa suhtautua muiden muassa uskontoon. Näin voidaan tutkia, miten uskonto figureeraa ihmisten elämässä, jos ollenkaan. Perusajatus on siinä, että 60-luvulla diskursiivinen kristinusko alkaa heikentyä tarkastelluissa maissa (Iso-Britannia, Yhdysvallat, Kanada), joskin hieman eritahtisesti ja eri painotuksia. Tilalle ei tällöin tule mitään vahvaa ateistista diskurssia, koska sellaisia yleisiä mallitarinoita ja jaettua muistivarantoa ei ole. Laaja aineisto kattaa paljon enemmänkin kuin 60-lukulaista muistelua, mutta ehkä se kuitenkin on teoksen omaleimaisinta antia. Muistitieto toki kytketään säännöllisesti kyselyaineistoihin, mutta silti herää kysymys, kuinka monta esimerkkitapausta minun täytyy lukea, jos niissä havainnollistetaan pitkälti sitä, mitä aikaisemmat ja myöhemmätkin tutkimukset aiheesta sanovat. Tietty kerronnassa esiin piirtyvät sukupuolierot ovat havainnollistavia. Myös vain kolmessa sivussa käsitellyt ateistien lukuinspiraatiot (muutakin kuin Dawkins, mutta myös hän) ovat huippukiinnostavia. Ja jos aihetta ei tunne, niin tästä saa erittäin hyvän käsityksen siitä, miten ihmiset hylkäävät uskonnon ja miten he ateismiaan jäsentävät.

Hämeenlinnan 1500 euroa

Lokakuussa 2024 Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki päätöksensä tapauksesta, jossa hakija oli pyytänyt lautakuntaa suosittamaan, että vastaaja maksaa 1000 euron hyvityksen häneen kohdistuneesta syrjinnästä. 

 

Syrjintätapauksen ytimessä oli seuraavat seikat: 

 

”Hakijan koulussa on keväällä 2023 järjestetty konsertti, jonka on oletettu olevan kaikille soveltuva uskontoon tai vakaumukseen katsomatta. Konsertti on kuitenkin osoittautunut tunnustukselliseksi. Koulussa on lisäksi muun muassa syksyllä 2023 järjestetty konsertti, jonka ohjelmistoon on alun perin kuulunut virsi, sekä 2024 seurakunnan kuoron esitys, jonka yhteydessä on esitelty seurakunnan kuorotoimintaa.” 

 

Lautakunnan johtopäätös oli seuraavanlainen: 

 

”Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsoo, että hakijaan on vastaajan ylläpitämän oppilaitoksen menettelyn johdosta kohdistunut välitöntä syrjintää uskonnon tai vakaumuksen perusteella, ja kieltää vastaajaa uusimasta syrjintää. Lautakunta suosittaa vastaajaa maksamaan hakijalle 1 500 euron hyvityksen. Lautakunta katsoo lisäksi, että vastaajan ylläpitämä oppilaitos on laiminlyönyt velvollisuutensa edistää yhdenvertaisuutta siltä osin kuin se ei ole varmistunut yhteistyötahonsa järjestämän konsertin soveltuvuudesta kaikille sekä siltä osin kuin se ei ole tiedottanut järjestäneensä kuoron esiintymistä yhteistyössä seurakunnan kanssa ja kun tilaisuudessa on mainostettu seurakunnan toimintaa. Lautakunta velvoittaa oppilaitoksen ryhtymään toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden edistämiseksi.” 

 

Suurin ongelma oli koulussa järjestetty (herätyskristillisenä tunnetun artistin) gospel-konsertti, jonka luonne oli hakijan ja lautakunnan tulkinnan mukaan uskonnollinen. Konserttia ei järjestetty vahingossa. Koulun rehtori oli konsultoinut toisen koulun rehtoria, joka oli ohjeistanut, ”että tilaisuus ei voi olla tunnustuksellinen, ellei sille ole vaihtoehtoista ohjelmaa”. Rehtori oli ehdottanut, että tilaisuuden näkökulmaksi otettaisiin kansainvälisyys ja että esiintyjä kertoisi esimerkiksi työstään ulkomailla, eroista ja yhtäläisyyksistä sekä esittäisi eri maiden lauluja. Näin se ei olisi ”tunnustuksellista”. Tapahtuman ydin kuitenkin käytännössä oli artistin gospel-musiikki, jossa ylistetään Jumalaa, Jeesusta ja niin edelleen. 

 

Vaihtoehtoista ohjelmaa ei järjestetty, mutta ymmärrettiin, että kyse on riskitapauksesta, joten opettajia ohjeistettiin sallimaan oppilaiden jääminen pois tapahtumasta. 

 

Lautakunta katsoi, että syrjintää on tapahtunut. Se piti 2000 euron hyvitystä oikeudenmukaisena suhteessa teon vakavuuteen. Summaa kuitenkin laskettiin, koska kohtuullistavana seikkana otettiin huomioon, että oppilaitos oli ”esittänyt pyrkineensä varmistumaan tilaisuuden soveltuvuudesta kaikille oppilaille”. 

 

Tätä seurasi mediasekoilu, jota kiihdytti merkittävästi Kirkkonummella sijaitsevan koulun rehtorin päätös perua barokkikonsertti uutisoinnin alkamisen jälkeen. Jätän sen käsittelyn tästä pois. 

 

Muutaman hiljaisemman päivän jälkeen tuli uusi uutinen: Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta päätti olla maksamatta summaa. Perusteluna oli asian ennakkotapauksellinen luonne. Tästä käytiin äänestys ja päätös oli tiukka: 6-5. 

 

Mediajutuissa oli korostettu, miten tapaus on Suomessa ensimmäinen. En ole varma, mikä tässä on ensimmäistä – koulukontekstiko? Meillä on kuitenkin hyvin rinnasteisia aikaisempia tapauksia varhaiskasvatuksesta. Esimerkiksi vuonna 2022 Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan päiväkodin katsottiin syyllistyneen syrjintään, koska se ei tarjonnut vaihtoehtoista ohjelmaa uskonnolliseksi tulkitulle pääsiäispolulle. Korvaussumma oli tällöinkin 1500 euroa. 

 

Näissä tapauksissa on paljon tutkimuksellisesti mielenkiintoista. Itse olen käsitellyt tämäntyyppisiä tapauksia, mukaan lukien suvivirttä koskeva keskustelu, erityisesti luokittelun politiikan näkökulmasta. Olen välttänyt suoria normatiivisia kannanottoja enkä ole pöyristynyt kuin korkeintaan joidenkin tavasta pöyristyä siitä, että uskonnottomillakin voi olla oikeuksia, tässä tapauksessa vaihtoehtoiseen tilaisuuteen (ei kuitenkaan gospel-konsertin peruuttamiseen). Tapauksissa ei ole kyse siitä pölhöpopulistisesta mantrasta, että uskonnottomien ei saisi viettää joulua. Tai että uskonnottomilla ei voisi olla tuplaliksaa pyhäpäivinä. 

 

Nyt kuitenkin pöyristyin Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunnan päätöksestä haistattaa pitkät Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätökselle. 

 

Ajattelen, että näissä asioissa viranomaislinjaukset ovat melko hyviä. Ne ovat myös melko selkeitä. Ongelma on se, että tapahtumien ”uskonnollisen” ja ei-uskonnollisen ”kulttuurisen” luonteen rajalle ei ole tieteellisesti vedenpitäviä määritelmiä. Siksi koulut ja rehtorit voivat olla hiukan hukassa, mutta toisaalta erilaisten aikaisempien tapausten ja lausuntojen (esim. apulaisoikeusasiamies) perusteella on realistista odottaa rehtorien pystyvän toimimaan viranomaissuositusten mukaisesti. Asiaan perehtynyt rehtori ei kovin helposti tee vahingossa viranomaislinjauksista poikkeavaa päätöstä siitä, onko vaihtoehtoinen tapahtuma tarpeen. 

 

Uskonnottomien syyttäminen ja syyllistäminen, jota mediakeskustelussakin on paikoin esillä, on halpa temppu. Mediakeskustelussa on kyselty myös Opetushallituksen ohjeiden mahdollisesta sekavuudesta sekä Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan agendasta. Tulkintani mukaan näiden tapausten ”hankalat tyypit” ovat muualla. Tuoreimman uutisen ”hankala tyyppi” on Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta, joka ratkaisullaan murentaa Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan toimintaa.

Kesälukemiset (2024)

Otsikko viittaa kesään, mutta listassa on jo keväällä luettuja. Ja menipä jokunen alkusyksyyn saakka. Ylipäätään lukutahti on ollut toivottoman hidasta. Kevääseen osui paljon töitä ja kesä ”myöhästyi” hiukan. Lisäksi muutto ja muu elämä on sekoittanut arjen ja loman joksikin epämääräiseksi touhuiluksi. Listalta puuttuu myös parin käsikirjoituksen arvioinnit. Toinen niistä vei koko heinäkuun. Niiden lukemisesta olisi kiva kirjoittaa, mutta etiketti sanoo, ettei se ole toivottavaa ennen kuin teokset on julkaistu. Jotain jo julkaistua on kuitenkin luettu. 

 

Nick Couldry & Andreas Hepp (2017) The Mediated Construction of Reality

 

Tekijät argumentoivat, että sosiaalisen maailman rakentuminen tulisi ymmärtää lähtökohtaisesti mediavälitteiseksi (kun medialla tarkoitetaan teknologisia kommunikaatiovälineitä), erityisesti nykyisenä ”syvän mediatisoitumisen” aikana. Heidän mukaansa sosiaalisen konstruktion lähtökohtana ei voi olla (enää) Umwelt, arjen suorat kokemukset. Tämä ei sinänsä ole kovin kiistanalainen näkemys, mutta eipä sitä ole tässä mitassa aikaisemmin tietääkseni esitetty. Lisäksi sillä tulisi olla jotain vaikutusta siihen, miten yhteiskuntateoriaa kirjoitetaan ja opetetaan tulevaisuudessa (eli kytketään median merkityksen pohdinta osaksi yhteiskuntateoriaa). Itselleni ehkä tärkeintä teoksessa kuitenkin on se, miten tekijät hahmottavat median merkityksen eri tavoin kuin moni muu tutkija. Heille mediatisaatio (mediatization) on tärkeä käsite, pelkkä medioituneisuus (mediation) ei riitä. Mediatisaatio ohjaa hahmottamaan median ja muun sosiaalisen maailman vuorovaikutteista rakentumista niin, että suhteet kumuloituvat ja intensifioituvat digitalisaatiossa (mekanisaation ja sähköistymisen jälkeen) niin sanotun syvän mediatisoitumisen aikana. He kuitenkin tekevät pesäeron esimerkiksi Stig Hjarvardin mediatisaatiokäsitykseen, sillä he irtisanoutuvat ajatuksesta, jonka mukaan mediatisaatioon kuuluu (eurooppakeskeisesti) ajatus semiautonomisesta mediainstituutiosta. Tällöin Hjarvardin teoriassa oleva rohkea väite mediainstituution kasvavasta vallasta modernissa yhteiskunnassa myös vesittyy ja mediatisaatiosta tulee testattavan teorian sijaan teoreettinen käsite, joka vain yleisemmin ohjaa pohtimaan monenlaisten medioiden kaikkiallista roolia sosiaalisessa todellisuudessamme. 

 

Russell T. McCutcheon (2005) Religion and the Domestication of Dissent 

 

Luin teoksen uudestaan. Paljastan tässä syyn: arvioin kustantajalle, kannattaisiko siitä tehdä uusi laitos ja millaisin muutoksin. Normaalisti en paljasta syytä, mutta koska arvioni on myönteinen ja nimeni on oletettavasti myös tekijän tiedossa, en näe mitään erityistä estettä asiasta kirjoittamiselle blogikontekstissa. Yksinkertaisesti ajattelen, että tämä on unohdettu esseistinen helmi. Oikeastaan unohdin itsekin kokonaisuuden näkökulmasta, vaikka olen palannut useita kertoja alleviivauksiini. Lyhyehkö teos näyttää erilaisten esimerkkien avulla hienosti, millaisin ongelmallisin tavoin tutkijat ja ympäröivä yhteiskunta jäsentää uskontoa. Lisäksi se tarjoaa työkaluja tutkia uskontoa koskevia diskursseja ja niiden vaikutusta yhteiskunnassa. Tätä varmaan pidetään tekijänsä vähemmän tärkeänä teoksena, mutta tämän kierroksen jälkeen en ainakaan itse ajattele niin. 

Michael Lewis (2018) The Fifth Risk

 

Tämä jäi käteen heräteostoksena Heathrow’n lentokentältä. Luin teoksen saman tien. En ole seurannut ilmeisen tunnettua kirjoittajaa sen kummemmin, mutta tämä käsitteli Yhdysvaltain sekavaa vallanvaihtoa Trumpin noustessa presidentiksi 2016. Siitä epämääräisyydestä, suuresta holtittomuudesta ja valmistautumattomuudesta päästään tarkastelemaan, mitä kaikkea hallituksen erityisosastot tekevät. Yksinkertaisesti: ne tekevät yhteiskunnan toimivuuden kannalta elintärkeitä asioita, ja osastojen organisoinnin retuperälle jättäminen on potentiaalisesti katastrofaalista jopa lyhyellä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä se voi johtaa jopa yhteiskunnan romahtamiseen. Tämä tulee selväksi kirjasta, joka on näennäisen tylsästä aiheesta huolimatta paikoitellen todella vetävä ja kutkuttava. Nimi tulee riskien hierarkiasta, jossa viides yhteiskuntaa ja (Yhdysvaltain) hallitusta uhkaava riski on huono projektinhallinta. 

 

Mikko Kuustonen (2021) Omaelämäkerta 

 

Tämä lähti mukaan alennuslaarista kahdella eurolla. Siinä on hyvää ja huonoa. Hyvää: Kuustosen henkilökohtainen tarina on aidosti kiinnostava. Kaivoskaupungin kasvatti, joka löytää identiteettinsä viidesläisyyden parista, tulee uskoon ja alkaa gospelmuusikoksi Pro Fiden laulajana, on työni ja miksei nuoruuteni kannalta tärkeä. Itse kuulin Kuustosesta vasta Q.Stonen kohdalla ja sitten soolouran alussa hän oli jo täysin tuttu nimi. Kävin keikallakin jossain seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa. Myöhemmät vaiheet ovat nekin mielenkiintoisia, mutta eivät minulle aivan niin olennaisia. Lisäksi herkistyin Akateemisen Starbucksissa teosta silmäillessä siinä vaiheessa, kun Kuustonen kertoo äitinsä kuolemasta. Teoksessa on myös huonoa. Kuustonen on sietämättömyyteen asti ”kiitollinen”. Sanaa käytetään toistuvasti varsinkin kirjan loppupuolella. Se ei vielä ole suuri synti. Itseäni alkoi kuitenkin ärsyttää elinkautista rippi-isosen katsetta elävä Kuustonen, joka terapoi 24/7 eikä ole kuullutkaan yhteiskuntarakenteista ja politiikasta. Yhteiskunta katoaa yksilön sisäisiin koettelemuksiin, joiden käsittelyn kehyksessä on yli-ikäisen rippi-isosen resurssit. Kuustonen on näennäisesti avoin – paikoin lukijasta niin tuntuukin Mikon itseruoskintaa seuratessa – mutta lopulta siinä ei paljasteta juuri mitään. Kenestäkään toisesta ei sanota mitään kielteistä. Ehkä se on hyvä ratkaisu suhdeverkoston ylläpidossa, mutta jättää pinnaltaan avoimesta käsittelystä hitusen pahvisen jälkimaun. Jos kuitenkin keskittyy kirjan hyviin puoliin, niin olen todella iloinen, että venkoiluni ostopäätöksessä päätyi shoppailun hyväksi. 

 

Mike McGonigal (2007) Loveless (My Bloody Valentine) 

 

Vuonna 1991 julkaistua My Bloody Valentinen erinomaista kakkoslevyä ympäröi mystisyyden aura ja huhujen tiheä pilvi. Levyä käsittelevä kirja on ilmestynyt laadultaan hyvin vaihtelevassa 33 1/3 -sarjassa. Teos ei kuulu sarjan parhaimmistoon, sen uskallan sanoa otantani perusteella. Ei se heikoinkaan ole. Korkeintaan kolme tähteä. Se valottaa asetelmia ja purkaa joitain myyttejä – erityisen hyvää on yhtyeen aivojen Kevin Shieldsin haastatteleminen tätä teosta varten. Kirjoittajasta itsestään tulee melko kielteinen kuva, omahyväinen. Mitään mullistavaa teos ei sisällä, eikä se mielestäni avaa kuuntelukokemusta merkittävällä tavalla. Tärkeintä varmaan on se, että Shields ei välttämättä ole se mielikuvien sekopäinen ja käsittämätön nero, vaan työteliäs visionääri. Eikä yhtyettä koskevissa käsityksissä kannata luottaa Creation-yhtiön pomon viljelemiin näkemyksiin, vaikka ne mystisyyden auraa ovatkin omalta osaltaan rakentaneet. 

 

John Higgs (2022) Love and Let Die: Bond, The Beatles and The British Psyche 

 

Teos kuljettaa vierekkäin ja limittäin Beatlesin ja Bondin tarinaa. Beatles on rakkaus ja Bond on kuolema. Okei, en usko käsittelyn kertovan mitään merkittävää ”brittiläisestä psyykeestä”, mutta se tarjoaa oikein hyvän katsauksen molempiin pääkohteisiinsa. Luin sen Bondin vuoksi, mutta opin lisää myös Beatlesista. Bondinkin osalta teoksessa oli itselleni paljon uutta tietoa, jota ei puhtaasti Bondiin keskittyvissä kirjoissa ole. Sikäli kyse ei ole pinnallisesta tarkastelusta, vaan hyvin aiheisiinsa perehtyneestä tekstistä. Rinnastuksetkin ja yhteydet kohteiden välillä ovat oivaltavia, vaikka ei siitä mitään syvällistä akateemista analyysia muodostukaan. 

 

Tomi Kiilakoski (toim.) (2024) Katsomusaiheita 

Tämä teos on tuoreimman Nuorisobarometrin tulosten pureskelua. Niistä on käyty julkista keskustelua, enkä tässä lähde ruotimaan löydösten yksityiskohtia. Karkeasti sanottuna tulokset vahventavat käsitystäni siitä, että nuorten aikuisten parissa uskonnottomuudesta on tullut uusi normaali. Kaikenlaisia määrällisesti vähemmän merkittäviä mutta yhteiskunnallisesti kiinnostavia muutoksia on näkyvissä suuren kuvion lisäksi. Yksi näistä on nuorten miesten siirtyminen konservatiiviseen suuntaan. Yksi laajempaa tutkimuskeskustelua ansaitseva aihe olisi huomio uskonnon ja (koetun) hyvinvoinnin yhteydestä ja siitä löydöksestä, että nuorilla paras hyvinvointi on uskonnollisilla arvokonservatiivisilla naisilla. En ole täysin vakuuttunut siitä, että kyse on uskonnosta. Kyse vaikuttaisi olevan pikemminkin siitä, että jos identiteettipositio on etäällä keskimääräisestä, koettu hyvinvointi on heikompaa. Hyvinvointi on heikointa ei-uskonnollisilla arvokonservatiivisilla; kanta, joka asettuu kauaksi ei-uskonnollisen prototyypistä eli jos olet uskonnollinen, konservatiisuus tukee hyvinvointia; jos olet ei-uskonnollinen, konservatiivisuus heikentää hyvinvointia. Kokonaisuus tarjoaa oikein hyvän paketin nykypäivän uskonnollisuudesta suomalaisten nuorten parissa. 

 

Isabella Kasselstrand, Phil Zuckerman & Ryan Cragun (2023) Beyond Doubt: The Secularization of Society 

 

Kirjassa argumentoidaan, että sekularisaatioteoria pitää paikkansa. Se ei tarkoita, että uskonnot katoaisivat tai että suunta olisi väistämättä uskonnollisuuden heikentyminen. Sekularisaatioteoria pitää paikkansa, kunhan tietyt ehdot täyttyvät (mm. institutionaalinen eriytyminen ja rationalisoituminen – ylipäätään se, mitä tavataan kutsua modernisoitumiseksi). Kaikkein tärkein maallistumista edesauttava tekijä on uskonnollisen sosialisaation heikentyminen. Kaikesta tästä olen tekijöiden kanssa samoilla linjoilla. Teoksen heikkoutena on sen keskittyminen yksilön uskonnollisuuteen ja sen mittaamiseen. Nimittäin sillä saralla sekularisaatio on ”beyond doubt”, jos uskonto jollain mielekkäällä tavalla määritellään sellaiseksi, joka joko on tai ei ole ja jota voidaan tutkia määrällisesti. Sen sijaan yhteiskuntien organisoitumisen tasolla sekularisaation toteutuminen on joko triviaalia (teokratioita ei ole maailmassa kovinkaan montaa) tai erittäin monimutkaista: sekularismi (poliittinen kanta, jossa millekään uskonnolle ei anneta etuoikeuksia yhteiskunnassa ja jossa pyritään heikentämään uskontojen lobbausmahdollisuuksia) tuntuu voivan käytännössä melko huonosti myös niissä yhteiskunnissa, joissa uskonto on teoriassa erotettu valtiosta. Jos joku kirja on leimallisesti anti-Stark (kuuluisaa uskontososiologia Rodney Starkia vastaan), niin se on tämä. 

 

Hanna Kuusela (2024) Syytös 

 

Totuuspohjainen ja samalla hyvin omakohtainen selonteko yliopistomaailman muutoksista. Akateemisen maailman tuulista ja yhteiskunnallisista ongelmista kiinnostuneille tämä on erinomainen herätys. Tosin akateemista maailmaa tunteville suuri osa on tuttua kamaa. Detaljitasolla voisin nupista tulkintaerimielisyyksistä. Voisi myös kysyä, ovatko näkemykset kirkkaampia potilaan diagnoosissa kuin parantamisessa. Mutta suuressa kuvassa tämä on tärkeä puheenvuoro, jonka viesti ongelmista (”syytös”) ei rajoitu käsittelyn ytimessä olevaan yliopistoon (Tampere) ja sen surullisenkuuluisiin muutosjohtajiin. 

 

Izabela Wagner (2020) Bauman: A Biography 

 

Hengästyttävän yksityiskohtainen elämänkerta sosiologi Zygmunt Baumanin monin tavoin merkittävästä ja merkillisestä elämästä. Tässä ei käsitellä tarkasti Baumanin ajatuksia. Ja se, mitä tarkastellaan, ei vakuuta: Wagner ei ole Baumanin ajatusten tuntija. Mutta hän osaa analysoida poikkeuksellisen hyvin Puolan yhteiskuntaa ja sen historiaa Baumanin elämän ajalta. Teos kuvaa Baumania henkilönä tarkasti ja sitoo yksilön upeasti sosiaalisten kontekstien muutoksiin. Juutalainen Bauman pääsi pakoon natseja Neuvostoliittoon, nousi kommunistisessa Puolassa armeijassa korkealle, kunnes siirrettiin syrjään. Yliopistossa meni hienosti, kunnes antisemitismi nosti taas päätään Puolassa. Baumanista tuli epätoivottu henkilö, joka menetti työnsä ja kansalaisuutensa. Bauman meni Israeliin muutamaksi vuodeksi, mutta hän ei ollut sionisti. Hän lähti pian Englantiin, Leedsiin, jossa hän teki akateemista uraansa. Eläköidyttyään hänestä tuli maailmankuulu ajattelija ja uskomattoman tuottelias kirjoittaja. Tässä teoksessa yhdistyvät maailmanhistorialliset tapahtumat (toinen maailmansota, kommunistiset ajat jne.) ja mahdollisuus kurkistaa Baumanin yksityiselämään seesteisempinäkin aikoina. Teoksen todellinen pahis on Puola! 

 

Judith Butler (2024) Who’s Afraid of Gender? 

 

Maailmankuulu sukupuoliteoreetikko analysoi kriittisesti anti-gender -liikettä ja sen erilaisia ulottuvuuksia TERFeistä (trans-exclusionary radical feminism) erilaisiin kristillisiin sukupuoliroolien luonnollisuuden puolesta kamppaileviin toimijoihin. Analyysi on selkeää ja kirkasta. Sukupuolen luonnollisuuden ja muuttumattomuuden puolesta kamppailevat pyrkivät lopulta rajaamaan toisten määrittelyoikeutta ja mielekkään elämän ehtoja. Kyse ei ole ”vain” sukupuolesta. Sen sijaan anti-gender -liikehdinnässä kytkeytyvät toisiinsa useat konservatiiset ja autoritaariset virtaukset, joilla on tällä hetkellä suuri vaikutusvalta monissa yhteiskunnissa. Mukana on myös fasistisia elementtejä. Itse pidin erityisesti siitä, miten Butler argumentoi, ettei ns. ”gender-ideologia” ole länsimaisen valkoisen kolonialismin vientituote, sillä sukupuolen rajaaminen kahteen pysyvään ei ole alkuunkaan vakio ei-moderneissa yhteiskunnissa. Teos myös muistuttaa, ettei se nykyinen paavi ole mikään liberaali kultamussukka.

Studioalbumit osa 122: Amon Düül II

Eräänä päivänä töihin kävellessäni laitoin kuulokkeista soimaan Amon Düül II:n toisen albumin Yeti. Ihastuin siihen välittömästi. Toimistolla etsin nopeasti, onko yhtyeen tuotantoa helposti saatavilla vinyylinä. Kävi ilmi, että ainoastaan tuplakokoelma Lemmingmania löytyy levykaupasta, joka sattumoisin sijaitsee melko lailla kotimatkan varrella. Levykaupasta ostin samalla kerralla Big Blackin albumin ja totesin myyjälle, että tässäpä hyvä yhdistelmä. Myyjä vastasi, että luultavasti myös Steve Albini (Big Blackin keskeishahmo) arvostaisi. 

 

Tuosta päivästä alkoi ihailuni Düülia kohtaan. Olin kyllä kuullut debyyttialbumi Phallus Dein joskus, mutta se jäi kuriositeetiksi. Sitten suuresti rakastamani Breeders levytti Amonin kenties tunnetuimman raidan ”Archangel Thunderbird” All Nerve -levylleen. Koveri oli se välittävä askel, joka tarvittiin. Lisäksi Uncutissa oli ollut kiinnostusta ruokkiva juttu Düülista. Lemmingmania on soinut kotioloissa taajaan. Joka kuuntelulla ihmettelen, miten mielenkiintoista musiikkia kommuunissa eläneet tyypit saivat aikaan. 

 

Yhtyeen tuotanto on sekavaa jo siksi, että on olemassa myös yhtye Amon Düül. Se on heikompi, merkittävästi heikompi. Lisäksi on ajallisesti myöhäisempi Amon Düül II (UK), jossa on jokunen sama jäsen kuin tässä käsiteltävässä yhtyeessä. Pitäydyn ensisijaisesti siinä, mitä Wikipedia listaa otsikossa olevan yhtyeen tuotantoon. 

 

Amon Düül II kuuluu kokeilevan ja psykedeelisen krautrockin keskeisnimiin. Se syntyi saksalaisena kommuunibändinä, joka erkaantui poliittisesti aktiivisemmasta kommuunista, jossa hengailivat hetken myös Baader ja Meinhof. 

 

Phallus Dei (1969) on asiallinen teos, mutta ymmärrän edelleen, miksi se jätti etäisyyden ensimmäisellä kierroksella. Se ei ole koskaan kuitenkaan kuulostanut paremmalta kuin nyt. Puoliskon täyttää yli 20 minuuttinen jamipohjainen nimiraita ja toisella on neljä lyhyempää. Kuuntelemassani bonusversiossa on kaksi muuta, joista toinen, ”TouchMaPhal” tuo Intiaa ja itämaisuutta mukaan osuvalla tavalla. Kokonaisuus on omaperäistä psykedeelistä rokkia tai avaruusrokkia, jossa on hippivibaa mutta ei niin paljon, että se tuntuisi aikaansa jämähtäneeltä. Pidän erityisesti siitä, että laulu on yksi instrumentti muiden mukana. Pidän albumista, vaikka siinä on epätasaisuutta. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Yeti (1970) on yhtyeen mestariteos. Ja mestariteos ylipäätään. Minun on vaikea nimetä parempaa psykedeelisen rockin, spacerockin tai edes rakastamani krautrockin albumia. Tai en ainakaan ole pitkään aikaan ollut mistään yhtä innoissani. Valitettavasti siitä ei ole helposti ja järkevään hintaan saatavaa vinyylipainosta. Se toki löytyy suoratoistopalvelusta ja yllä mainitulla kokoelmalla on albumin kohokohdat. Ilman sen kummempia lätinöitä suosittelen tutustumaan. Pian huomaa, onko teos itselle sopiva kakkupala. Minä olen kääntynyt. Testaa ainakin täältä löytyvän ”Archangelin” lisäksi paljon parempi, liki 14-minuuttinen kokonaisuus ”Soap Shop Rock”, jonka ensimmäinen osa ”Burning Sister” laitta riman huippuunsa ja ”Halluzination Guillotine” sekä ”Flesh-Coloured Anti-Aircraft Alarm” näyttävät, miten korkea taso pidetään yllä. A-puolen toisena on hengähdystauko, ”She Came Through the Chimney”. B-puolella taas mennään, ensiksi arkkienkeli pistää taas riman korkealle. Siitä siirrytään erilaisiin, mystisiin fiiliksiin loppulevyn ajaksi, kohokohtana ”Eye Shaking King”. Ihanaa. [Suunnittelen ostavani vinyylinä, kunhan osaan päättää, minkä verran suostun maksamaan – halvalla teosta ei saa.] 

 

Tanz der Lemminge (1971) on tupla, joka sisältää neljä raita. Tosin kaikki raidat (paitsi yksi) jakautuvat nimettyihin osiin. Kompositiostaan huolimatta sisältö on varsinkin alkupuolella toistaiseksi helpoiten lähestyttävää. Kenties siksi, että biisit sisältävät melodisia, akustisia osioita eikä meno ole niin päällekäyvää kuin Yetillä. Teos alkaa myöhemmässä vaiheessa muistuttaa rock-versiota Tangerine Dreamistä, mikä ei ihan istu siihen, mistä tässä bändissä pidän. Viimeisen puoliskon kolme normaalimittaista raitaa ovat lähimpänä yhtyeen aikaisempia tuotoksia, mutta eivät minusta yllä samalle tasolle. Tästä puuttuu pientä vierailua lukuun ottamatta myös Renate Knaup, jonka laulu on merkittävä osa aikaisempia teoksia. Siksi: minusta tämä on valovuoden päässä edeltävästä ja jää taakse myös debyytille. Ei auta, vaikka kriitikot ovat rankanneet tämän myönteisesti ja myös kaikkien aikojen sitäsuntätä-listoille. 

 

Carnival in Babylon (1972) ei ole kriitikoiden ylistämä siinä määrin kuin edeltäjänsä. Syy lienee siinä, että teosta pidettiin ”kaupallisena”, kun siinä ollaan ihan biisiformaatissa eikä hajoteta muotoa kokeelliseksi pulputukseksi. Tässä kuitenkin poikkeava näkemys: kyse on mestariteoksesta! En oikein tiedä, mikä muu levy yhdistäisi niin hienosti folkin ja psykedeelisen hard rockin. Kuudesta raidasta ”Tables Are Turned” on heikoin, mutta sekin puolustaa paikkansa rauhallisena hetkenä b-puolella muuten intensiivisessä kokonaisuudessa. Varsinkin a-puoli on timanttia; kaikki kolme raitaa iskee, mutta muita ylemmäksi nostan ”All the Years Aroundin”. Sitä on tullut kuunneltua eniten, koska se löytyy myös Lemmingmania-kokoelmalta. Toistaiseksi kuunnelluista tämä menee heti toiselle sijalle Yetin jälkeen. Renaten läsnäolo tekee taas paljon. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Wolf City (1972) jatkaa tyylillisesti edeltäjänsä linjalla. Myös laatu pitää. Erityisesti alkupuoli on timanttista, esimerkiksi kitaristi John Weinzierlin yksin tekemät ”Green-Bubble-Raincoated-Man” ja ”Jail-House-Frog”. Kuten All Musicin arvio muistuttaa, teos tasapainoilee onnistuneesti olemalla sopivasti taidetta ja samalla sopivan lähestyttävää. Sama pätee Carnivaliin. Erinomainen levy, enkä lähde arvioimaan, onko tämä ihan hitusen parempi vai heikompi kuin edeltäjänsä. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Utopia (1973) on Utopia-nimellä alkujaan julkaistu teos, eikä siis siinä mielessä Düül-albumi, mutta soittajina ymmärtääkseni on samaa jengiä. Se löytyy YouTubesta, mutta sivuutan sen osittain, vaikka myöhemmissä painoksissa onkin esittäjän nimenä Amon Düül II. Ilmeisesti porukka oli riitautunut Wolf Cityn aikaan, ja osa porukasta teki tämän. Kun riidat sovittiin, voitiin nimetä se jälkikäteen Amon-levyksi. Tämä on aika tavanomainen tekele eikä siinä ole samaa magiaa kuin emoyhtyeellä samoihin aikoihin. Toistaiseksi kuunnelluista selvästi heikoin. 

 

Vive La Trance (1973) oli levy, jonka ajattelin suistavan hienon sarjan raiteiltaan. Toisin kävi. Tämä on edelleen melko kovaa kamaa. Taas vähän erilaista, ei kosmista psykedeliarockia eikä krautin junnaustakaan, mutta jotain erikoista 70-lukulaista elektronisuutta, taidepoppia ja tunnelmallistakin. Biisit ovat maltillisen mittaisia ja noudattavat Düülin asteikolla paikoin tavanomaisia rakenteita. Omiin suosikkeihini lukeutuvat esimerkiksi ”Fly United” ja ”Mozambique”, jotka vaikuttavat olevan yleisemminkin ne pidetyimmät, jos netin progesivustoja on uskominen. Mainitaan myös popimmat ”Manana”, ”Trap” ja vielä ”Apocalyptic Bore”, joka on taas yksi esimerkki bändin osuvasta tavasta käyttää viulua. Mutta kun levyn päättää vielä mainio ”Ladies Mimikry”, niin ei voi kuin todeta, että ostoon menee tämäkin teos. [Ostin vinyylin tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Hijack (1974) on viimeistään se levy, joka etäännytti yhtyeen avaruusrockista innostuneet, mikäli eivät sitten hyväksyneet linjan muutosta. Toki edeltäjänsä oli jo erilaista. Tämä vie kuitenkin taas piirun verran kauemmaksi alkuajoista. Kovin suurta arvostusta se ei nauti. Itse pidän tätä epätasaisena kokonaisuutena, jossa on myös onnistuneita biisejä, esimerkkinä vaikkapa mietiskelevän kauniilla huilulla varustettu, singlenäkin julkaistu ”Traveller”. Parhaimpaan kolmannekseen menee myös avausraita ”I can’t wait, pt 1 & pt 2”. Sen sijaan ”Mirror” edustaa yhtyeen pirtaan sopimatonta junttirockia. Todellinen outolintu on Ornette Colemanin klassikkobiisin ”Lonely Woman” versio. Piti lukea, että on sama, ennen kuin ymmärsin. Tai en ole vieläkään varma. 

 

Made in Germany (1975) on edelleen askel kohti jotain aivan muuta. Teosta voisi luonnehtia progressiiviseksi tulkinnaksi kabaree-ajasta ja -musiikista inspiroituneelle mielelle. Myös sana ”Euroviisut” tulee mieleen albumin ”huumorissa”. Ylenpalttisuus ja hupsuttelevuus tosin sopii sekä kabareehen että Euroviisuihin. Psykedeelinen rock on siitä kaukana. Tämä ei ole se Düül, josta viehätyin, mutta jotain viehkoa tässäkin on. Osa menee kammottavan ja mitättömän suuntaan, mutta esimerkiksi ”Metropolis” iskee heti ensimmäisellä kuuntelulla ja ”Mr. Kraut’s Jinx”. Tämänkin voisin ostaa, kunhan olen ensiksi kuunnellut varhaistuotannon puhki. 

 

Pyragony X (1976) löytyy esimerkiksi Dailymotion-sivustolta, mutta ei tyypillisistä palveluista. Teoksesta ei myöskään ole vinyyliuusintapainoksia. Näistä voi päätellä, että joko oikeudet ovat oudolla taholla tai kukaan ei pidä sisältöä tutustumisen arvoisena. Edellisestä en osaa sanoa, mutta jälkimmäinen ei ole kaukana totuudesta. Tai ainakin näin voi sanoa Düül-standardeilla. Teos on sekoitus valtavirtaa lähestyvää jamirokkia ja (paikoin itämaista) psykedeliaa ja Floyd-henkistä progea. Biisimateriaali on keskinkertaista ja samalla epätasaista (jos nämä voi mitenkään sovittaa yhteen ristiriidattomasti). Pari uutta jäsentä tuli mukaan ja he osallistuivat aktiivisesti myös säveltämiseen. Siksi ei ole ihme, että perussointi on melko erilaista. Moniin muihin yhtyeisiin verrattuna teos sisältää ideoita ja hyviä hetkiä, mutta bändin tuotantoon suhteutettuna mennään alavireisesti. Kompletistin näkökulmasta tulisi hankittua muutakin kuin esine, mutta tästä ei kannata aloittaa yhtyeen kuuntelua. 

 

Almost Alive… (1977) on taas niitä suoratoistojen ulkopuolisia tuotoksia. YouTubesta sentään löytyy muutama biisi. Viimeisin virallinen vinyylipainos on vuodelta 1978 ja cd-formaatissa löytyy saksalainen painos vuodelta 2005. Avausraita ”One Blue Morning” on erittäin asiallista poprockia, josta on vaikea löytää varhaista Düülia. Paitsi ehkä biisien pituuksista. 7-8 minuuttisen esitykset eivät mene ihan listarockin muottiin. Tämä ei ole minun tyypillistä musiikkiani, mutta jotenkin pidän albumia viehättävänä. En odota uusintajulkaisua vesi kielellä, mutta valitsisin tämän monen tunnetumman perusrockin sijaan. 

 

Only Human (1978) kuuluu teoksiin, joista on vaikea löytää tietoa menemättä internetin ulkopuolelle. Sisältöä löytyy muutama biisi YouTubesta. No, se sisältö on aika erikoista diskon ja välillä myös funkin suuntaan kurkottavaa poppia. Ihan hitunen psykedeliaa löytyy, kun oikein tarkalla korvalla kuuntelee. Suurimmaksi osaksi tällä ei sisällön puolesta ole mitään tekemistä varhaisen Düülin kanssa. 

 

Vortex (1981) sentään löytyy YouTubesta kokonaisuutena. Avainsanat: syntetisaattori, rumpukone, elokuvamusiikki ilman elokuvaa, hitunen poppia, loppupuolella progea ja psykedeliaakin. Ei uusintapainosta vinyylinä. Viimeisin virallinen cd-painos on vuodelta 2005. Kokonaisuus: yllättävän hyvä, selkeä parannus pariin edelliseen, kenties siksi, että Renata Knaup on mukana ensimmäistä kertaa Made in Germanyn jälkeen. Linjaton, kuitenkin. Sellaisenaankin paikoin kiehtova. 

 

Nada Moonshine # (1995) on verrattain omaperäistä, kokeilevaa progressiivista poprockia. Se ei kuulosta vuodelta 1995, mutta äänimaisemansa puolesta sitä ei voi sijoittaa paljon aikaisemmaksikaan. Mistään aikansa trendeistä teos ei ammenna eikä se ole kokenut uudestisyntymistäkään. Vinyylinä sitä ei ole julkaistu ollenkaan. Tekele kuulostaa kuitenkin ihan hyvältä. En lähde sitä metsästämään enkä odota vinyyliä innokkaasti, mutta jonkinlaisen tason ja kokeilunhalun yhtye säilyttää tässäkin. Mitähän hashtag on viestinyt 90-luvun puolivälissä? Tai en ymmärrä otsikkoa muutenkaan: kahden kielen sekoitus ja tuloksena arkinen lause ”ei (yhtään) pontikkaa” Kun Renata on kohtuullisen suuressa roolissa, niin Düül ei tee täysin kelvotonta. 

 

Kobe (Reconstructions) (1996) on rekonstruktio yhtyeen varhaisesta materiaalista vuosilta 1969–1971. Sen nimi tulee japanilaisesta kaupungista, jonka maanjäristyksen uhreja teos muistaa. Sisällön laadusta en osaa sanoa mitään, koska en löydä teosta. Arvioiden perusteella kyse ei ole kadonneesta mestariteoksesta. 

 

Bee as Such (2010) on yhtyeen tuorein, omakustanteena vain digitaalisesti julkaistu teos. Myöhemmin (2014) ilmeisesti sama teos julkaistiin fyysisenä tuotteena nimellä Düülirium. Biisien nimet vaihdettiin, mutta oletan, että kyse ei ole uudesta äänityksestä. Ensikosketus materiaaliin on ”Still Standing” (myöhemmin ”Standing in the Shadow”), joka ei sen suuremmin innosta, vaikka onkin Beefheart-henkistä rutinaa psykedeelisellä jamitaustalla. Sitten kuuntelen Düülirium-version kokonaan, koska se löytyy Tubesta. Sama yleisfiilis. Ei voi moittia kammottavaksi, pikemminkin siedettäväksi tulkinnaksi varhaisen Düülin linjasta. Mutta onko tämä nyt kuitenkaan tärkeä muuten kuin yhtyeen tarinan viimeisimpänä katseena menneisyyteen? Ehkä ei. Neljä biisiä, lyhin yli kahdeksan minuuttia. Prog Archives -sivustolla tyypillisin arvio on kolme tähteä. 

 

Siinä taisivat olla yhtyeen studioalbumit. Vaikea sanoa, kun maailmalta löytyy muitakin teoksia samalla nimellä. En nyt tässä vaiheessa edes yritä pysyä kärryillä, vaan fokusoin katseeni takaisin yhtyeen varhaisvaiheisiin. Tuotanto oli vielä vuonna 1974 mielestäni korkeatasoista. Siksi sijoitin monta euroa yhtyeen hankalasti saataviin ja hintaviin vinyyleihin. Ja vieläpä pyöräilin Helsingin keskustassa niiden vuoksi. Aidosti kokeellinen yhtye, jossa yhdistyy psykedeelisen avaruusrockin jamitus, krautin jurnutus, progen kokeilevuus, jopa folk ja paikoitellen syvältä koskettavat melodiat. Yleisesti aivan liian vähän arvostettu yhtye.

Huhtikuun lukemiset

Huhtikuussa kohdattiin takatalvi ja kevään tuoksuja. Lukupinosta katosi lopullisesti muutama teos ja aloitettujen kasaan siirtyi useampi kirja. Saapa nähdä, kuinka moni aloitetuista tulee käytyä läpi kuluvan kuukauden aikana. Veikkaan vauhdin hidastuvan, sillä muutama paksu kirja ja jokunen haastavakin teksti on luettavana. Ja samalla pitäisi tehdä kaikkea muutakin, erityisesti sitä, mistä työnantaja palkan maksaa eli opettamisesta, tutkimisesta (julkaisemisesta) ja hallinnollisista tehtävistä. Tässä kuitenkin muutama sana huhtikuun lukemisista. 

Slavoj Zizek: The Courage of Hopelessness (2017) 

Ostin teoksen pandemian kynnyksellä Oxfordista, mutta kun ostin aika monta muutakin teosta, tämä jäi lukematta. Nyt jostain tuli kipinä ja teos on loistavaa kamaa, jos Zizekistä tykkää ajankohtaisten poliittisten kysymysten ja ilmiöiden kommentaattorina. Teoksen otsikko ei ole tärkeä – ajatus siitä, että vailla toivoa ja visiota oleva tila on potentiaalisesti produktiivinen. Se katoaa nopeasti teoksen erilaisten aiheiden käsittelyyn, kuten Zizekillä on tapana. Olennaista on hänen yleinen kommentointinsa talouteen ja politiikkaan. Perusjännite on demokraattisen rakenteen sisällä tapahtuvan uudistamisen ja vallankumouksen välillä (Zizek argumentoi jälkimmäisen puolesta). Horisontissa on jatkuvasti yritys hahmottaa vasemmistolaista emansipatorista projektia, samalla kun olemassa oleva vasemmisto on (paikoin osuvan ja välillä huteramman) kritiikin kohteena. Zizekin kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta hän on edelleen inspiroivaa luettavaa. Tuttavani sanoi joskus, ettei Zizekiä lue kukaan muutaman vuosikymmenen kuluttua. Voi olla, ettei lue, mutta sanonpahan vain: tulemme kaipaamaan häntä sitten kun hänen voimansa ovat ehtyneet. Maailmassa ei ole montaa yhtä taitavaa ajankohtaiskommentaattoria. 

 

Mick Houghton: Fried and Justified (2019) 

 

Tavallisten bändi- ja artistikeskeisten kirjojen sijaan on virkistävää lukea musiikkimaailmasta pr-henkilön (ja musiikkitoimittajan) näkökulmasta. Houghton on työskennellyt Britanniassa mainioiden artistien ja bändien kanssa. CV:stä löytyvät esimerkiksi Ramones, Talking Heads, Undertones, Echo & the Bunnymen, Teardrop Explodes/Julian Cope, Jesus & Mary Chain, Wedding Present, Sonic Youth, KLF ja monia muita. Kiinnostava lista myös sikäli, että miehen musiikkimaku ei aina mennyt yhteen artistien tuotosten kanssa, pois lukien Talking Heads ja muutama muu. Kirja ei ole ehkä klassikko, jota suosittelisi kenelle tahansa, mutta jos kiinnostaa musiikkimaailma kulissien takana ja edes osa yllä mainituista bändeistä, niin sellaiselle teos on erinomainen. Siitä puuttuu itsekeskeisyys ja sensaatiojuoruilu. Se on hyvin toteava, mikä toimii minulle ainakin vaihteluna. Näin itse tapahtumat, musiikki ja pr-toiminta nousevat keskiöön. Suurimman osan teos käsittelee seuraavia: KLF, Echo & the Bunnymen ja Julian Cope. Näistä viimeisin on ehdottomasti kiinnostavinta, varsinkin jos on jo katsonut KLF:n kontroversiaalista toimintaa käsittelevän dokumenttielokuvan. 

 

Russell T. McCutcheon: Dialogues on Religion – and Its Study (2024/2025) 

 

Teos on vasta ilmestymässä, mutta kustantaja pyysi kirjoittamaan takakanteen ja muihin markkinointitarkoituksiin suositustekstin, joten sanoin jees ja luin teoksen. Kyse on klassista dialogimuotoa hyödyntävä ja päivittävä teos, joka koostuu fiktiivisistä dialogeista (pääosin) kahden nykypäivän amerikkalaisen hahmon välillä. He puhuvat erityisesti uskonnosta kahvilassa, ravintolassa ja muissa ympäristöissä (hyödyntäen turhankin paljon elokuvien lentäviä lauseita). Näin syntyy käsitys siitä, miten uskontoa määritellään, kuvataan, vertaillaan ja selitetään. Tai oikeastaan ei edes uskontoa. Pikemminkin teos havainnollistaa, miten tieto ylipäätään rakentuu määrittelemällä, kuvaamalla, vertailemalla ja selittämällä – ja miten kaikki perustuu toimijoiden valintoihin eikä jonkin jo olemassa olevan löytämiseen. Siksi teos voisi toimia myös uskontotematiikkaan välinpitämättömästi suhtautuville. Teoksen esikuvana on tietenkin David Humen Dialogues Concerning Natural Religion (1779), mutta toteutus on hyvin erilainen. Dialogimuoto saattaa hämmentää, sillä lukija ei välttämättä osaa orientoitua siihen: onko tämä romaani vai onko tämä akateeminen teos? Itse kuitenkin nautin lukemisesta juuri siitä näkökulmasta, että melko viihdyttävät keskustelut näyttävät tiedon rakentumisen. Ja romaanimaisuuteen tuo poikkeavuuden erilliseksi osioksi kootut tekijän kommentit dialogin sisältöön. 

 

Paul Wainwright: The Resurrection of the Crazed (2023) 

 

Crazed oli Briteissä 80-luvun jälkipuoliskolla neljän numeron ajan toiminut fanzine, jonka alana oli psychobilly. Sen tekijä on koonnut alkuperäiset numerot osaksi kirjaa, joka lisäksi sisältää muistelua tuolta ajalta sekä muutamien keskeistoimijoiden tuoreita haastatteluja. Sellaisena se on hieno paketti old-school psychobillysta ja neorockabillysta. Työväenluokkaiseen skeneen ja fanzine-perinteeseen kai kuuluu, ettei tekijä ole vieläkään oppinut kirjoittamaan äidinkieltään (varsinkin pilkutus, tai pikemminkin pilkkujen puute, on aivan villiä). Jos siitä ei välitä, niin muisteluita on kiva lukea. Samoin alkuperäisiä haastatteluja alan keskeisiltä toimijoilta. Kotikutoista kyllä, mutta kun musiikkilehdet eivät kirjoittaneet kovinkaan paljon psychobillyn kulta-ajasta 80-luvulla, eikä edes myöhäisempiä muisteluja ole saatavilla merkittäviä määriä, niin lähes kaikki käy hyvin. En kuitenkaan suosittele tätä ihan ensimmäisenä lukemistona kyseiseen skeneen. Siihen käy paremmin Craig Brackenridgen Hell’s Bent on Rockin’: A History of Psychobilly (2007).