Huhtikuussa kohdattiin takatalvi ja kevään tuoksuja. Lukupinosta katosi lopullisesti muutama teos ja aloitettujen kasaan siirtyi useampi kirja. Saapa nähdä, kuinka moni aloitetuista tulee käytyä läpi kuluvan kuukauden aikana. Veikkaan vauhdin hidastuvan, sillä muutama paksu kirja ja jokunen haastavakin teksti on luettavana. Ja samalla pitäisi tehdä kaikkea muutakin, erityisesti sitä, mistä työnantaja palkan maksaa eli opettamisesta, tutkimisesta (julkaisemisesta) ja hallinnollisista tehtävistä. Tässä kuitenkin muutama sana huhtikuun lukemisista.
Slavoj Zizek: The Courage of Hopelessness (2017)
Ostin teoksen pandemian kynnyksellä Oxfordista, mutta kun ostin aika monta muutakin teosta, tämä jäi lukematta. Nyt jostain tuli kipinä ja teos on loistavaa kamaa, jos Zizekistä tykkää ajankohtaisten poliittisten kysymysten ja ilmiöiden kommentaattorina. Teoksen otsikko ei ole tärkeä – ajatus siitä, että vailla toivoa ja visiota oleva tila on potentiaalisesti produktiivinen. Se katoaa nopeasti teoksen erilaisten aiheiden käsittelyyn, kuten Zizekillä on tapana. Olennaista on hänen yleinen kommentointinsa talouteen ja politiikkaan. Perusjännite on demokraattisen rakenteen sisällä tapahtuvan uudistamisen ja vallankumouksen välillä (Zizek argumentoi jälkimmäisen puolesta). Horisontissa on jatkuvasti yritys hahmottaa vasemmistolaista emansipatorista projektia, samalla kun olemassa oleva vasemmisto on (paikoin osuvan ja välillä huteramman) kritiikin kohteena. Zizekin kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta hän on edelleen inspiroivaa luettavaa. Tuttavani sanoi joskus, ettei Zizekiä lue kukaan muutaman vuosikymmenen kuluttua. Voi olla, ettei lue, mutta sanonpahan vain: tulemme kaipaamaan häntä sitten kun hänen voimansa ovat ehtyneet. Maailmassa ei ole montaa yhtä taitavaa ajankohtaiskommentaattoria.
Mick Houghton: Fried and Justified (2019)
Tavallisten bändi- ja artistikeskeisten kirjojen sijaan on virkistävää lukea musiikkimaailmasta pr-henkilön (ja musiikkitoimittajan) näkökulmasta. Houghton on työskennellyt Britanniassa mainioiden artistien ja bändien kanssa. CV:stä löytyvät esimerkiksi Ramones, Talking Heads, Undertones, Echo & the Bunnymen, Teardrop Explodes/Julian Cope, Jesus & Mary Chain, Wedding Present, Sonic Youth, KLF ja monia muita. Kiinnostava lista myös sikäli, että miehen musiikkimaku ei aina mennyt yhteen artistien tuotosten kanssa, pois lukien Talking Heads ja muutama muu. Kirja ei ole ehkä klassikko, jota suosittelisi kenelle tahansa, mutta jos kiinnostaa musiikkimaailma kulissien takana ja edes osa yllä mainituista bändeistä, niin sellaiselle teos on erinomainen. Siitä puuttuu itsekeskeisyys ja sensaatiojuoruilu. Se on hyvin toteava, mikä toimii minulle ainakin vaihteluna. Näin itse tapahtumat, musiikki ja pr-toiminta nousevat keskiöön. Suurimman osan teos käsittelee seuraavia: KLF, Echo & the Bunnymen ja Julian Cope. Näistä viimeisin on ehdottomasti kiinnostavinta, varsinkin jos on jo katsonut KLF:n kontroversiaalista toimintaa käsittelevän dokumenttielokuvan.
Russell T. McCutcheon: Dialogues on Religion – and Its Study (2024/2025)
Teos on vasta ilmestymässä, mutta kustantaja pyysi kirjoittamaan takakanteen ja muihin markkinointitarkoituksiin suositustekstin, joten sanoin jees ja luin teoksen. Kyse on klassista dialogimuotoa hyödyntävä ja päivittävä teos, joka koostuu fiktiivisistä dialogeista (pääosin) kahden nykypäivän amerikkalaisen hahmon välillä. He puhuvat erityisesti uskonnosta kahvilassa, ravintolassa ja muissa ympäristöissä (hyödyntäen turhankin paljon elokuvien lentäviä lauseita). Näin syntyy käsitys siitä, miten uskontoa määritellään, kuvataan, vertaillaan ja selitetään. Tai oikeastaan ei edes uskontoa. Pikemminkin teos havainnollistaa, miten tieto ylipäätään rakentuu määrittelemällä, kuvaamalla, vertailemalla ja selittämällä – ja miten kaikki perustuu toimijoiden valintoihin eikä jonkin jo olemassa olevan löytämiseen. Siksi teos voisi toimia myös uskontotematiikkaan välinpitämättömästi suhtautuville. Teoksen esikuvana on tietenkin David Humen Dialogues Concerning Natural Religion (1779), mutta toteutus on hyvin erilainen. Dialogimuoto saattaa hämmentää, sillä lukija ei välttämättä osaa orientoitua siihen: onko tämä romaani vai onko tämä akateeminen teos? Itse kuitenkin nautin lukemisesta juuri siitä näkökulmasta, että melko viihdyttävät keskustelut näyttävät tiedon rakentumisen. Ja romaanimaisuuteen tuo poikkeavuuden erilliseksi osioksi kootut tekijän kommentit dialogin sisältöön.
Paul Wainwright: The Resurrection of the Crazed (2023)
Crazed oli Briteissä 80-luvun jälkipuoliskolla neljän numeron ajan toiminut fanzine, jonka alana oli psychobilly. Sen tekijä on koonnut alkuperäiset numerot osaksi kirjaa, joka lisäksi sisältää muistelua tuolta ajalta sekä muutamien keskeistoimijoiden tuoreita haastatteluja. Sellaisena se on hieno paketti old-school psychobillysta ja neorockabillysta. Työväenluokkaiseen skeneen ja fanzine-perinteeseen kai kuuluu, ettei tekijä ole vieläkään oppinut kirjoittamaan äidinkieltään (varsinkin pilkutus, tai pikemminkin pilkkujen puute, on aivan villiä). Jos siitä ei välitä, niin muisteluita on kiva lukea. Samoin alkuperäisiä haastatteluja alan keskeisiltä toimijoilta. Kotikutoista kyllä, mutta kun musiikkilehdet eivät kirjoittaneet kovinkaan paljon psychobillyn kulta-ajasta 80-luvulla, eikä edes myöhäisempiä muisteluja ole saatavilla merkittäviä määriä, niin lähes kaikki käy hyvin. En kuitenkaan suosittele tätä ihan ensimmäisenä lukemistona kyseiseen skeneen. Siihen käy paremmin Craig Brackenridgen Hell’s Bent on Rockin’: A History of Psychobilly (2007).
