Guardiolan taktiikkapeppailua

En ole pitkään aikaan kirjoittanut jalkapallosta. Se ei tarkoita, etten olisi seurannut lajia. EM-kisat olivat monella tavalla lievä pettymys, joten en välittänyt kirjoitella tapahtumasta. Nyt ollaan kuitenkin syksyn ovella. Se tarkoittaa, että Valioliiga on jo käynnistynyt. Jätän veikkailut muille ja keskityn taktiseen mehusteluun.

Valioliigassa on monta joukkuetta, jonka valmentaja on valokeilassa. Saako Conte puhtia Chelseaan? Mitä Mourinho tekee Manulle? Toistaako Ranieri viime kauden jymypaukun Leicesterissä? Jatkuuko Pochettinon menestys Tottenhamissa? Jaksaako Wenger vielä keksiä uusia kujeita Arsenalissa? Onko Kloppin metodit sisäistetty Liverpoolissa? Miten sujuu Moyesin paluu Valioliigaan Sunderlandin peräsimessä? Itselleni – ja varmaan aika monille neutraaleille taktiikoista innostuville – kiinnostavinta kuitenkin on nähdä, miten Pep Guardiola organisoi Manchester Cityn miljonäärit.

Olen nähnyt Cityn pelaavan vain kerran verrattain heikkoa Steaua Bukarestia vastaan mestareiden liigan karsintapelissä. Lisäksi olen lukenut tukun joukkuetta käsitteleviä juttuja, mutta en ole ehtinyt perehtymään siihen, miten Guardiola esimerkiksi muutti Bayern Münchenin pelitapaa. Näkemäni ja lukemani perusteella on aivan liian aikaista sanoa mitään vakuuttavaa, mutta alustavasti Guardiolan tulo näyttää muuttaneen pelitapaa seuraavasti:

1. Maalivahti. Suurin Cityä koskeva uutinen viime viikkoina on ollut Englannin maajoukkueveskari Joe Hartin jääminen penkille. Jokainen asiantuntija on sitä mieltä, että mies torjuu palloja paremmin kuin kakkosveskarina toiminut Willy Caballero. Mistä siis on kyse? Guardiola ei oikeastaan välitä maalivahdin torjumistaidoista niin paljon kuin hänen kyvystään pelata liberona jalalla, alimpana pelaajana. Siksi hän valitsee maalivahdin sen perusteella, miten hyvin he osaavat antaa tarkkoja syöttöjä jalalla. Tässä Caballero ilmeisesti on Hartia hitusen parempi. Samasta syystä tällä hetkellä Barcelonan kakkosveskari Claudio Bravoa ollaan huhujen mukaan ostamassa Cityyn. Bravon syöttötarkkuus on Euroopan huippua (yli 80%), kun taas Joe Hartilla se oli viime kaudella seitsemänneksi paras Valioliigassa (hieman yli 50%).

2. Keskuspuolustajat. Moni valmentaja arvostaa pitkiä ja rotevia keskuspuolustajia, jotka taklaavat kovaa ja katkovat keskityspallot päällä. Guardiola preferoi jalalla taitavia keskuspuolustajia. Tästä syystä yleensä laitapuolustajana (ja joskus keskikentän laidassa) pelaava Aleksandar Kolarov aloitti Sunderlandia vastaan tällä paikalla eikä esimerkiksi yksi maailman kalleimmista puolustajista, Eliaquim Mangala. Kenties samasta syystä Guardiola on joskus peluuttanut tällä paikalla aikaisemmissa seuroissa keskikenttäpelaajia. Hän myös kommentoi keskikenttäpelaajien Fernandinhon, Fernandon ja Yaya Touren sopivan tähän rooliin. Cityn juuri ostama maailman toiseksi kallein puolustaja John Stones on ihanteellinen tähän, koska hän on niin taitava jalalla. Vincent Kompany kävisi tähän myös, mutta hän on jatkuvasti loukkaantuneena. Siksi huhuissa italialaista Leonardo Bonuccia on viety Cityyn. Viime kauden keskuspuolustajista Nicolás Otamendi on mahdollinen pelaaja Stonesin pariksi, mutta hänkään ei ole optimaalinen. Steaua Bukarestia vastaan pelatussa ottelussa Guardiola ripitti Otamendia puoliajalla siitä, että Otamendi oli liukunut yhteen tilanteeseen – ilmeisesti  Guardiola haluaa topparien pysyvän pystyssä.

3. Laitapuolustajat. Tällä saralla City ei ole vahvistanut joukkuettaan. Laitapuolustajat ovat ikääntyviä, yli 30-vuotiaita pelaajia eikä niiden keskinäisessä hierarkiassa ole vielä nähtävissä uuden valmentajan kädenjälkeä. Aikaisemmin laidat nousivat tukemaan hyökkäystä laidoilla, joten he usein keskittivät palloja rangaistusalueelle. Guardiolan suosimassa pelityylissä he nousevat usein keskikentän keskelle eikä pelkästään laitaan. Heistä tulee välillä jonkinlaisia pelintekijöitä. Näin wingereille jää enemmän tilaa laidoilla. Tässä systeemissä keskikentän puolustavan pelaajan on toisinaan laskettava toppareiden tasolle, kun laitapuolustajat ovat niin korkealla. Näin myös avautuu tilaa vastustajalle hyödyntää tyhjiä laitoja.

4. Puolustava keskikenttä. Guardiola näyttäisi suosivan yhtä selkeästi puolustavaa keskikenttäpelaajaa, joka tarvittaessa pysäyttää hyökkäyksen rikkomalla, mutta pystyy myös pelaamaan hyökkäyssuuntaan. Kyseinen pelaaja laskee usein kahden topparin tasolla, jolloin puolustuslinjassa on kolme, kun laitapuolustajat ovat ylempänä. Pelin avaamisessa tällä pelaajalla on keskeinen rooli: laitapelaajat muodostavat maalivahdin ja tämän pelaajan kanssa timanttikuvion. Usein syöttö lähtee maalivahdilta timantin kärkeen. Fernandinho on pelannut tätä paikkaa parissa ensimmäisessä pelissä. Siihen voi tulla myöhemmin myös uusi hankinta Gundogan, kunhan hän tervehtyy pelikuntoiseksi. Fernando voi tarvittaessa pelata tässä, mutta hän ei ole tarpeeksi luova ylöspäin pelattaessa. Aikaisemmin City pelasi kahdella puolustavalla keskikenttäpelaajalla. Käytännössä oli usein niin, että toinen tai joskus jopa molemmat unohtivat puolustaa.

5. Keskikentän keskusta. Tässä on kaksi pelaajaa. Ne voisivat olla ”kymppipaikan” pelintekijä ja ”kasipaikan” pelintekijää tukeva keskikenttämies. Mutta kun Cityllä on siinä kohdassa tällä hetkellä David Silva ja Kevin de Bruyne, niin roolit sekoittuvat siten, ettei kumpikaan pelaa puhdasta kymppiä eikä kasia. De Bruyne itse kutsui rooliansa vapaaksi kasiksi. Viime kaudella roolitus oli vähän epäselvä, ja Silvan ja de Bruyne pelasivat tavallaan samaa roolia eivätkä yhdessä. Jos he olivat samaan aikaan kentällä, toinen meni laitaan, ja menetti näin omimman roolinsa.

6. Wingerit. Guardiola näyttää suosivan wingereitä. Raheem Sterling siirrettiin oikeaan laitaan ja siellä hän voi olla vapaassa tilassa, kun keskellä on riittävästi hyökkäysvoimaa. Tämä on suosinut häntä toistaiseksi. Uusi hankinta Nolito on pelannut toisessa laidassa wingerinä. Myös Jesus Navas sekä uusi hankinta Leroy Sane pelaavat wingereinä. Ero aikaisempaan on se, ettei taktiikassa 4-2-3-1 ole mahdollisuutta yhtä leveisiin wingereihin kuin Cityn viime pelien muodostelmassa 4-1-4-1. Kun joukkueeseen ostettiin kaksi wingeriä, Nolito ja Sane, on selvää, että tätä taktiikkaa Guardiola haluaa jatkaa. Näin hyökkäykseen saadaan vauhtia ja suoraviivaisuutta. Se tekee laitapuolustajan työn vaikeaksi, kun hän ei aina tiedä, ottaako wingerin vai 10- tai 8-paikalta murtautuvan pelaajan. Systeemin tilkitseminen vaatii keskikenttäpelaajan tukea.

7. Hyökkäys. Toistaiseksi Guardiola on suosinut yhden hyökkääjän taktiikkaa. Näin on jatkettava, jos haluaa pitää pallonhallinnan omalla joukkueella ja samalla wingerit. Aguero on tähän selvä ykkösvalinta, mutta kun muistetaan hänen loukkaantumisalttius, on jossain vaiheessa otettava mukaan nuoret vaihtoehdot. Tässä vaiheessa kakkosvaihtoehto on Kelechi Iheanacho. Aikaisemmin City pelasi vaihtelevasti yhdellä tai kahdella kärjellä. Tässä on kaikkein vähiten muutosta.

8. Vauhti kahteen suuntaan. Jos aikaisemmin City pelasi usein hitaasti, ikään kuin käsijarru päällä, Guardiola tuo vauhtia peliin. Vaikka joukkueella on pyrkimys rauhalliseen pallonhallintaan ja lyhytsyöttöpeliin (roiskimiset ja kukkupallot ovat kiellettyjä), hyökkäykset ovat merkittävästi nopeampia kuin aikaisemmin, ainakin teoriassa. Vielä olennaisempaa on palloton pelaaminen. Nyt pyritään erittäin nopeaan katkoon, aggressiivisemmin kuin ennen, vaikka se on erittäin kuluttavaa. Tämäkin yksityiskohta suosii Sterlingiä, joka nopeudellaan saa tehtyä silloin tällöin yllättäviä katkoja, mistä hän jatkaa toisinaan tyhjässä tilassa kohti vastustajan maalia. Tämä taktiikka myös perustelee, miksi sinänsä loistava Yaya Toure ei sovi parhaalla mahdollisella tavalla joukkueen pelityyliin. Hän ei ole riittävän kova työmyyrä molempiin suuntiin ja 33-vuotiaana alkaa jo askel painaa.

Tuleeko tällä ryhmittymällä menestystä? Heikkoja joukkueita vastaan pallonhallinta tulee olemaan täysin Cityllä. Muutamat joukkueet tulevat kokemaan rökäletappion. Systeemi näyttää alustavasti kuitenkin haavoittuvaiselta. Tehokkaat vastaiskujoukkueet hyödyntävät puolustavien pelaajien vähäisyyden, väsyvien tai laiskistuvien keskikenttäpelaajien kyvyttömyyden seurata vastustajaa puolustuspäätyyn sekä puolustuspään lyhytsyöttöpelissä tapahtuvat virheet. Luulen, että Guardiola tietää nämä heikkoudet, mutta on valmis ottamaan muutaman maalin omiin silloin tällöin, koska systeemin vahvuuksilla pitäisi useimmissa peleissä saada pari maalia aikaiseksi.

Guardiolan pelisysteemin lähtökohta on se, ettei anneta palloa vastustajalle. Se kuulostaa yksinkertaiselta mutta vaatii maailmanluokan pelaajat. Keskitason pubiliigajoukkuetta voi olla vaikeaa saada menestymään tällä systeemillä.

Lisää anonyymeja paljastuksia jalkapallosta

Vajaa kaksi vuotta sitten kirjoittelin jalkapalloa käsittelevästä kirjasta, joka oli kirjoitettu nimellä The Secret Footballer. Vuonna 2012 ilmestynyt teos sai jatko-osan heti seuraavana vuonna, Tales from the Secret Footballer (2013). Akateemisen kirjakaupan hankkiutuessa omistajanvaihdoksen myötä eroon myyntiartikkeleistaan, päätin ostaa jatko-osan viidellä eurolla. Enkä vain ostanut, luin myös.

Ensimmäinen kirja oli vetävä omakohtainen tilitys siitä, millaista on olla ammatiltaan jalkapalloilija, vieläpä sellainen, joka on käynyt huipulla. Toinen kirja keskittyy oikeastaan kahteen asiaan: ensimmäisestä kirjasta pois jääneisiin anekdootteihin jalkapalloilijan hulppeasta mutta kurinalaisesta elämästä sekä mahdollisuuksiin uran ehtoopuolella. Molemmat voisivat olla kiinnostavia.

Juttukokoelmana tämäkin teos toimii, mutta se ei riitä muodostamaan klassikkoa. Osa anekdooteista kiinnostaa, osa on liikaa rahaa liian nopeasti saaneiden rasavillien sekoilua.

Uran ehtoopuolen vaihtoehtojen pohtijana teos onnistuu keskinkertaisesti. Potentiaalisesti huippukiinnostava aihe, jossa vaihtoehdot ovat tapetilla: pelaaminen alasarjassa tai ulkomailla, managerointi, valmentaminen, pr-toiminta, pelaaja-agentti. Toteutus vain ei ole napakymppi. Silti tätä lukee paljon mieluummin kuin tavanomaista jalkapallokirjaa.

Välillä mietin, miksi tämä ensimmäistä kirjaa selvästi heikompi tekele kuitenkin imee mukaansa. Kenties yksi syy on omakohtainen sisäpiiriläisen etnografiaa muistuttava ote, joka yhdistyy juoruiluun ja pyrkimykseen paljastaa asioita, joita ei futisjulkisuudessa käsitellä.

Ongelmistaan huolimatta teos valottaa jalkapallon maailmaa freesillä tavalla. Kuten ensimmäiseenkin teokseen, myös tähän sisältyy näkemyksiä, joista jopa jalkapallon asiantuntijoina itseään pitävät ovat olleet verrattain hiljaa. Yksi esimerkki on paljon puhuttu Fifan financial fair play säännön yksityiskohta, jonka mukaan seuran palkkabudjetti ei saa ylittää 50 prosenttia koko budjetista. Käsitykseni mukaan Financial fair play pykälä on esitelty julkisuudessa pienten seurojen paikallisen pelaajatuotannon tukijana, suurten seurojen rahavaltaa sekä kaikkien seurojen velkaantumista vastaan. Tämä kirja antaa aiheesta kriittisen kuvan: eniten kärsivät toisella tai kolmannella sarjatasolla pelaavat seurat. Pykälästä kärsivät myös ehtoopuolta lähestyvät starat, jotka voisivat jäähdytellä pikkuseurassa ja jakaa osaamistaan seuralle ja nuorille sillä tavalla. Heitä on yhä vaikeampi palkata, koska palkkatoiveet ovat verrattain korkeita. Tämän aiheen käsittely olisi voinut olla perusteellisempaa.

Kirjan loppupuolella pohditaan, millaiseksi peli on muuttumassa tulevaisuudessa. Siellä on muutamia kiinnostavia näkemyksiä. 

Yksi on se, että pelaajia pystytään tarkkailemaan reaaliajassa niin, että tiedetään, milloin hänen on juotava ennen janon tunnetta. Syy on yksinkertainen. Yhden prosentin dehydraatio vähentää suorituskykyä noin 10 prosenttia. Jos kaikilla joukkueessa on sama tilanne, menetetään laskennallisesti yhden kenttäpelaajan tehot. 

Toinen on google-lasit, joihin voidaan laittaa reaaliaikaista informaatiota pelistrategioista. 

Kolmas on nuorten potentiaalin kartoittaminen. Jos voidaan tehdä yksityiskohtaisia testejä laajassa populaatiossa, voidaan massasta seuloa jalkapalloilijoille suotuisilla ominaisuuksilla varustetut nuoret ennen kuin kukaan huomaa niitä ”paljaalla silmällä”. Käytännössä seurat voisivat rahoittaa testit ja tehdä ne esimerkiksi kouluissa. Vähän pelottavaa, vähän scifiä, mutta lähestulkoon arkitodellisuutta ja uskottavaa.

Valitettavasti osa kirjasta on tekijänsä henkilökohtaista jaarittelua vailla sen kummempaa kytköstä jalkapalloon. Ei kai salanimellä kirjoittava henkilö kuvittele ensimmäisen menestysteoksensa jälkeen, että hän olisi kiinnostava hahmo? Kiinnostavaa on vain se, miten hänen tekstinsä avaa (enimmäkseen brittiläistä) jalkapallokulttuuria.

 

Jalkapallon filosofiaa

Tiedäthän sen filosofisen kirjasarjan, jossa julkaistavien teosten otsikoissa on filosofia ja jotain – Tähtien sota, Doctor Who, Sherlock Holmes, Iron Man, Wire ja niin edelleen. Näissä kirjoissa tehdään pieniä filosofisia sormiharjoituksia käyttämällä populaarikulttuuria esimerkkinä. Vain harvoin sarjan kirjat kertovat jotain uutta ja kiinnostavaa itse populaarikulttuurisista tuotteista.

Jussi Saarisen ja Mikael Melanin toimittama Sokrateen syöksypusku: Jalkapallon filosofiaa (Docendo 2014) lähtee liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan filosofian tulee auttaa ymmärtämään jalkapalloa eikä toisin päin. Toki jalkapallon avulla havainnollistetaan filosofisia kysymyksenasetteluja myös tässä teoksessa, mutta lähtökohta on selvä: tämä on kirja jalkapallosta.

Toimittajien kepeän dialogimuotoon rakennetun johdannon lisäksi teoksessa on yhdeksän artikkelia. Niissä käsitellään pelaamista, peliä ja sen seuraamista erilaisista näkökulmista. Ote on asiallinen, mutta ei ryppyotsainen.

Itse osallistuin teokseen artikkelilla ”Jumalan käsi: Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?”. Olin pitkään kahden vaiheilla, ryhdynkö kirjoittamaan teokseen, koska en saanut mitään ideaa, jonka välttämättä haluaisin suoltaa paperille. Lopulta päädyin aiheeseen, joka oli mietityttänyt jo vuosia, mutta joka alkoi vaivata itseäni entistä enemmän sopivasti kirjahankkeen ajoituksen kannalta.

Jalkapallon  ja uskonnon suhteita on käsitelty aikaisemmin, joskaan suomen kielellä – toisin kuin ruotsiksi – ei tietääkseni ole ilmestynyt ainakaan kirjamittaista pohdintaa aiheesta. Itsekin jouduin paneutumaan aiheeseen työskennellessäni Leedsin yliopistossa uskontoa mediassa tutkivassa projektissa. Huomasimme, että uskonto on esillä metaforisesti brittiläisessä urheilujournalismissa, erityisesti jalkapalloraporttien kielenkäytössä. Lisäksi jalkapallouutisoinnissa käsitellään yhä enemmän uskontoa, esimerkiksi pelaajien  uskonnollisuutta ja uskonnollisuuden ilmauksia.

Jotain käsittelyni ajankohtaisuudesta brittikontekstissa kertoo se, että pian jutun kirjoittamisen jälkeen BBC esitti televisio-ohjelman The Muslim Premier League, josta olen blogannut täällä: http://teetai.blogspot.fi/2013/07/valioliigan-muslimit.html Suomen oloihin käsittelyni istuu huonommin, joten siksi ei olekaan outoa, että esimerkkini ovat Suomen ulkopuolelta. Voisi kuitenkin olettaa, että muutamat käsittelemäni näkemykset ja esimerkit tulevat osaksi myös suomalaista jalkapallojulkisuutta.

En ole itse vielä päässyt loppuun asti kirjassa, mutta olen selannut sen läpi ja lukenut kolmasosan. Sen perusteella sitä voi suositella kaikille lajista kiinnostuneille, joita akateeminen mutta kepeä tyyli ei ole vieraannuttava. Teksteillä on myös jonkin verran akateemista arvoa. Itselleni ehkä yllättävintä on se, että osa teksteistä sopii mainiosti myös futiksen parissa työskenteleville, kuten valmentajille, markkinoijille ja lajin päättävissä elimissä touhuaville.

Joulu on niin kaukana, etten viitsi pihdata Suomen Palloliiton Liittohallituksessa vaikuttavalle isälleni varaamaani kappaletta sinne asti.

Linkki kustantajan sivulle:

http://www.docendo.fi/tuote/978-952-291-044-8

Valioliigan muslimit

Viime vuoden lopulla kirjoitin lyhyen blogitekstin uskonnosta jalkapallossa. Siinä mainitsin erityisesti Newcastlen esimerkkinä futisjoukkueesta, jonka muslimeista on uutisoitu muutaman kerran, mutta kuitenkin harvoin. Sen jälkeen brittimedia on herännyt käsittelemään aihetta. Keskiössä on ollut pikavippifirma Wongan sponsoridiili, jota Newcastlen pelaajista erityisesti Papiss Cisse on vastustanut esittämällä, ettei hän halua pitää paitaa, jossa on kyseisen yrityksen mainos, koska se on hänen uskontonsa vastaista.

Cissen tapausta – ja ylipäätään Britanniassa futaavia muslimeita – on käsitelty enimmäkseen tabloideissa. Niin sanottu laatumedia astui kuvaan kunnolla sunnuntaina seitsemäs heinäkuuta, kun BBC näytti puolen tunnin ohjelman nimeltä The Muslim Premier League.

Olen odottanut jo pitkään, milloin valioliigan muslimeista ruvetaan kirjoittamaan enemmän. Kuten BBC:n ohjelmassa todettiin, parikymmentä vuotta sitten Englannin pääsarjassa pelasi tiettävästi kaksi muslimia. Nyt niitä on noin 40.

Tabloidit ovat käsitelleet aihetta esimerkkinä ongelmasta, konfliktista tai erimielisyydestä, mutta islam ja muslimit eivät ole olleet syytettyinä. Siinä mielessä ei voida sanoa suoraan, että media antaisi tarkoituksellisen huonon kuvan muslimeista. Voidaan kuitenkin otaksua, että muslimeille lienee haitallista, että heistä kirjoitetaan useimmiten ongelmien yhteydessä.

BBC:n lähestymistapa oli toisenlainen. Televisio-ohjelmassa mainittiin hyvin pikaisesti sponsoriasia, mutta sitä ei käsitelty kunnolla. Kyse oli enemmän ohjelmasta, jonka tarkoituksena oli lisätä suvaitsevaisuutta ja integraatiota. Jalkapallo tuo ihmiset yhteen ja ylittää rodulliset ja uskonnolliset erot – ainakin jos kyse on maltillisesta, riittävästi brittiläistyneestä muslimista. Siinä mielessä ohjelma oli paikoitellen jopa imelä.

Dokumentti saattaa olla avartava tavalliselle futisfanille, mutta silti kasvatuksen kohteena olevat voivat tulkita vastakarvaan toteamalla, että tämä on tilanne valioliigassa, mutta se ei muuta mitenkään suhtautumista paikallisiin ongelmiin. Muutama julkkismuslimi ei välttämättä muuta mitään paikallistasolla. Vasta sitten kun naapurilähiön muslimi on kaupungin normaali asukas siinä missä muutkin, vikoineen ja kykyineen, voidaan puhua onnistuneesta yhteiselosta monimuotoisessa yhteiskunnassa.

On selvää, että tällainen suvaitsevaisuus- ja integraatiokehyksessä tuotettu puolituntinen on parempi vaihtoehto kuin toisinaan tekaistuihin todistusaineistoihin perustuvat tabloidien hyökkäykset islaminuskoisia kohtaan.

Jos ohjelmaa katsoo kriittisin silmin, sitä on helppo moittia lankeamisesta tavanomaisiin uskonnollisuuden representaatioihin. Uskonto kuvataan uskomuksina, kieltoina ja sääntöinä. Jos ohjelmaa olisi uskominen, jokainen muslimi rukoilisi viisi kertaa päivässä, paastoaisi ramadanin aikana, antaisi almuja ja kieltäytyisi alkoholista. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Lisäksi, tällaisissa kuvauksissa uskonto olemuksellistetaan ja yhtenäistetään. Poissa on käytäntöjen kirjavuus.

Kun valioliigassa on noin 40 muslimia, he tulevat eri puolilta maapalloa. He eivät ole yhdenmukainen joukko ihmisiä vain siksi, että he pitävät itseään muslimeina. Miten tämän voisi ottaa huomioon ohjelmaa tehdessä on haaste, jota BBC:n tuotos ei ota vakavasti.

Jalkapallon siirtohuhut

Oletko seurannut, miten futaajien siirtohuhut kiertävät mediassa usein puhtaasti huhuina? Niistä kyllä tavallisesti seuloontuu toteutuvat siirrot, mutta tämä kevät on ollut erityisen hauska, jos leikitään ajatuksella, että huhut pitäisivät järjestelmällisesti paikkansa.

Esimerkkini on Manchester City. Koska en seuraa jokaista joukkuetta koskevaa uutisointia yhtä aktiivisesti, olen pakotettu ottamaan Cityn esimerkiksi. En tiedä, onko joukkue poikkeustapaus vai koskeeko seuraava kaikkia. Veikkaisin, että kyse on edellisestä. Nimittäin, Cityllä ei käytännössä ole ensi kaudella joukkuetta. Aktiivisista kenttäpelaajista vain seitsemän on jäämässä joukkueeseen. Siis jos huhuja on uskominen.

Aloitetaan hyökkääjistä.

Mario Balotelli lähti jo tammikuussa AC Milaniin. Roque Santa Cruz ei ole kuulunut pelaavaan joukkueeseen muutamaan vuoteen, joten hän lähtee automaattisesti sopimuksen päättyessä. Huhujen mukaan Carlos Tevez on lähdössä Boca Juniorsiin joko suoraan tai Monacon kautta. Uudesta sopimuksesta hän ei ole kiinnostunut. Edin Dzeko ei ole tyytyväinen super-subin rooliin ja lähtee Saksaan. Nuorista John Guidetti on lähdössä jonnekin loukkaantumisrupeaman vuoksi. Tuoreimman huhun mukaan Sergio Agüero voisi mennä Real Madridiin.

Noin. Jäljelle jää nuori mies Lopes, joka on käynyt tällä kaudella kentällä kerran tai kaksi cup-peleissä. Sillä suoriudutaan seuraavalla kaudella mestareiden liigassa, valioliigassa ja cupeissa.

Siirrytään keskikentälle.

Samir Nasri ei ole ollut hintansa eikä palkkansa väärti, joten hän lähtee kotimaahansa PSG:n riveihin. Scott Sinclair ei ole saanut peliaikaa, eikä ole vakuuttanut pelatessaan, joten hän haluaa lähteä jonnekin yhtä paljon kuin hänestä halutaan eroon. Gareth Barryn sopimus lähenee loppuaan, joten 32-vuotias lähetetään keskikastin valioliigaseuraan ennen eläköitymistä. Viimeisimmän huhun mukaan Yaya Toure ei ole tyytyväinen tulevan sopimuksen ehtoihin, joten hän menee Real Madridiin tai Chelseaan. Myös Javi Garciasta on ollut huhuja. Joko hän haluaa lähteä tai hänestä halutaan eroon, mutta asian tolasta ei ole selkoa.

Näillä huhuilla Jack Rodwell ja James Milner jäävät joukkueeseen. Ilmeisesti myös David Silva. Pari kertaa kentällä käynyt Razak on myös jäämässä. Yhden hyökkääjän taktiikka saa tuekseen neljän pelaajan keskikentän.

Lopuksi on puolustajien vuoro.

Wayne Bridgen sopimus päättyy vihdoin. Häntä ei kaipaa kukaan. Kolo Toure lähtee myös. Maiconistakin halutaan eroon. Vahvimpien huhujen kohteena on kuitenkin Joleon Lescott, joka putosi edellisen kauden vakiotopparista vaihtopenkin kuluttajaksi. Hän menee, jos huhuja on uskominen, keskikastin seuraan, jossa saa pelata. Näin hän voi pelata vielä Englannin maajoukkueessa. Myös serbialainen Aleksandar Kolarov saattaa lähteä vähäisen peliaikansa vuoksi. Kaikkein merkittävin menetys on Vincent Kompany, jonka ostaa Barcelona Carles Puyolin korvaajaksi.

Näin Citylle jää toppareiksi paikkansa avauksessa vakiinnuttanut Matija Nastasic ja tämän kauden lasaretissa viihtynyt Micah Richardson. Vasemmalla puolustaa Gael Clichy ja oikealla Pablo Zabaleta. Vaihtopelaajia ei ole, mutta jäljelle jää sentään neljän linja.

Huhujen mukaan kun mennään, niin kukaan ei ole tulossa joukkueeseen. Ostolistalla on brassihyökkääjä Neymar, Kolumbian maalitykki Radamel Falcao (Athletico Madrid) ja Uruguayn maalinsylkijä Edinson Cavani (Napoli), mutta kukaan heistä ei ole kiinnostunut siirtymään Cityyn.

Näillä mennään kohti mielenkiintoista kautta. Pelistrategiana on 4-4-1, yhden pelaajan vajauksella. Siis jos huhuihin on uskominen.

Futaajien uskonnollisuus

Jalkapallo on suosittu urheilulaji. Se tiedetään. Lajista myös kirjoitetaan valtavasti, joten tiedämme paljon sekä pelistä että  pelaajista. Mutta mitä oikeastaan tiedämme itse jalkapalloilijoiden uskonnollisuudesta? Tai oikeastaan pitäisi kysyä, miksi aiheesta puhutaan niin vähän.

Olemme jokseenkin tottuneita, että katoliset latinot ilmaisevat uskonnollisuuttaan ristinmerkillä. Kun brassifutaaja Kaka paljasti ”I belong to Jesus” -paitansa pelipaidan alta tehtyään maalin, emme ehkä pudonneet tuoleiltamme, mutta emme myöskään olleet tottuneita näin selväpiirteiseen ilmaisuun. Kaka on kuitenkin vain yksi esimerkki.

Kuukausia sitten luin jutun Newcastlen joukkueesta. Siinä mainittiin, että johtoporras harkitsee rukous- tai hiljentymishuoneen rakentamista stadionille pelaajiensa käyttöön. Jutun mukaan hanke olisi askel sen tunnistamiseen, että joukkueen muslimipelaajat ovat kantavia hahmoja – lähinnä Hatem Ben Arfa, Demba Ba, Papiss Cissé ja Cheick Tioté. Julkisuudessa kuitenkin kirjoitetaan muslimifutaajista erittäin harvoin.

Mediassa kiersi myös juttu, jonka mukaan joukkueen muslimipelaajat eivät ehkä tule pitämään erään sponsorin tuotteita, koska firma tekee tilinsä lainoilla. Juttuun sisältyi ajatus siitä, että muslimeille rahalainan koronotto on kiellettyä (islamilaiset pankit tekevät tilinsä  riskin jakamisella, ei siirtämisellä velalliselle). En ole täysin vakuuttunut jutun todenperäisyydestä, mutta sillä ei ole väliä tämän tekstin kannalta. Tässä riittää, että juttu muslimifutaajista julkaistiin.  

Valkoihoisten eurooppalaisten kristittyjen kohdalla ristinmerkki kentälle tullessa tai sieltä poistuessa on tyypillisin uskonnollisuuteen viittaava ele. Tätä enempää ei yleensä tuoda esiin. Siksi olikin mielenkiintoista lukea lentokentällä käsiin sattuneesta ilmaislehdestä Wayne Rooneyn haastattelua, jossa hänelle esitettiin uskontoa käsittelevä kysymys.

”Olet sanonut, että rukoilet ennen pelejä. Katsotko olevasti uskonnollinen ihminen?”

”En ole erityisen uskonnollinen, mutta haluan rukoilla. Rukoilen perheeni puolesta, itseni vuoksi, ja rukoilen terveyttä kaikille, jotka osallistuvat peliin.”

Rooney korostaa, ettei ole erityisen uskonnollinen. Tämä ei ole yllättävää. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että hän tykkää toteuttaa oman pienimuotoisen rituaalinsa ennen peliä, ja tuo toimenpide sisältää käyttäytymistä, joka on tapana luokitella uskonnolliseksi.

Arvaukseni on, että Rooneyn kaltainen uskonnollisuus on yleisempää futaajien keskuudessa kuin mitä julkisuudessa asiasta tiedetään. Futaajissa Kaka on ehkä poikkeus, mutta Rooney saattaa olla varsin yleinen tapaus. Valitettavasti aihetta ei tietääkseni ole tutkittu perusteellisesti. Se sopisi mainiosti osaksi uskonto populaarikulttuurissa -tyyppisiä hankkeita.

Leedsissä työskennellessäni pohdimme pintapuolisesti näitä kysymyksiä, kun analysoimme uskonnollisten viitteiden läsnäoloa urheilu-uutisoinnissa, josta Briteissä suunnilleen vähän yli puolet käsittelevät jalkapalloa. Vaikka futaajien uskonnollisuudesta ei julkisesti kirjoitetakaan, urheilujournalismi on pullollaan uskonnollista metaforiikkaa. Maradonan ”Jumalan käsi” on ehkä tunnetuin esimerkki, mutta pari vuotta sitten Robinhoa kutsuttiin lehdistössä Jumalaksi ja harva se viikko joku tekee maagisen maalin.

On yksi asia pohtia, mitä uskonnollinen metaforiikka kertoo urheilusta tai kulttuurista laajemmin ja toinen asia pohtia urheilijoiden uskonnollisuutta. Edellisestä tulee muutama sivu tulevaan kirjaamme. Jälkimmäisestä lukisin mielelläni enemmän, kunhan joku asiaa tutkisi.

Voi toki olla niin, että koko asetelma sopii paremmin kansainväliseen futikseen kuin Suomeen. Tai eipä suomalaistenkaan futaajien uskonnollisuutta ole tietääkseni tutkittu. Aihe on kuitenkin piirun verran kiinnostavampi alueilla, joilla palloilijat ovat toisentasoisia julkkiksia ja idoleja.

Tällä jutulla ei ole mitään suoraa yhteyttä siihen, että ensi viikolla pitäisi katsoa paikan päällä, miten Newcastlen pelikuntoiset muslimifutaajat suoriutuvat työssään.

Viihdyttävä valioliiga

Kauden 2011 – 2012 valioliiga huipentui jännitysnäytelmään. Jos loppu olisi fiktiota, yleisö pitäisi sitä epäuskottavana.

Kaksi maalia lisäajalla teki Manchester Citystä mestarin ensimmäisen kerran sitten vuoden 1968. Tästä ei tarvitse kirjoittaa, sillä valioliigasta yhtään kiinnostunut tietänee, mitä tapahtui.

Se, että seuraamani joukkue voitti, on toki iloinen asia, mutta kaikkiaan loppuhuipennus oli vain kuorrutus varsin viihdyttävälle valioliigalle. Toisille mestaruus on totisempi paikka. Viereisessä pöydässä ottelua seurannut Cityn kannattaja nousi jo avausmaalin jälkeen jakkaraltaan seisten huutamaan. Hän pyörtyi välittömästi. Onneksi hän tokeni alle kymmenessä sekunnissa. Jos olisin tiennyt, mitä loppupeli tuo tullessaan, olisin huolestunut tästä fanista.

Uskomattoman loppuhuipennuksen lisäksi ottelu sisälsi myös pienempiä draaman kaaria. Avausmaalin laukaissut Pablo Zabaleta teki ensimmäisen maalinsa valioliigassa oikeaan saumaan. Alisuorittamisesta parjattu ja viime aikoina vähälle peliajalle jäänyt Edin Dzeko teki vaihdosta tullessaan tasoitusmaalin lisäajalla. Vaihtopenkiltä haettiin pitkän pelikiellon jälkeen myös Mario Balotelli. Hän siirsi pallon Sergio Agüerolle, joka iski voittomaalin ja mestaruuden Citylle lisäajan neljännellä minuutilla.

Vaikka City on noussut liigaa seuraavien inhokkilistalla uskomattoman nopeasti ja vaikka ihmiset narisevat siitä, miten kyse on ostojoukkueesta, ManU taitaa olla silti edelleen vihatumpi joukkue. Ainakin ihmiset halusivat vaihtelua valioliigaan. Kun tieto Cityn voittomaalista kiiri Sunderlandin stadionille, fanit hurrasivat innokkaasti. Sama oli kuulemma tapahtunut Liverpoolin kannattajien keskuudessa.

Oma tapauksensa pelissä oli Joey Bartonin punainen kortti. Tuomio oli kenties oikein ja ainakin perusteltavissa, mutta jälkipeli oli törkeää. Puinti jatkui vielä Twitterissä, jossa Barton piti tuomiota vääränä ja selitti jälkipeliä sillä, että yritti viedä yhden Cityn pelaajan mukanaan. Sitten hän haukkui häntä arvostelleet kommentaattorit Alan Shearerista Gary Linekeriin erittäin epäasiallisin sanankääntein. Parissa tunnissa Bartonin seuraajien määrä Twitterissä kasvoi hieman alle puolestatoista miljoonasta yli maagisen rajan. Tuo on Bartonin maailma. Se on epämiellyttävä, joskin hän on aika viihdyttävä roolissaan väärinymmärrettynä nilkkinä.

Mestaruustaiston lisäksi viimeiselle kierrokselle jäi paljon merkityksellisiä otteluita: QPR ja Bolton pelasivat tahoillaan sarjapaikan säilymisestä, Tottenham ja Arsenal ratkoivat omissa otteluissaan varman mestareiden liigan paikan ja valioliigan pronssin, Everton ja Liverpool kamppailivat omissa otteluissaan kotikaupungin paremmuudesta.

QPR säilytti paikkansa tappiosta huolimatta. Arsenal varmisti kolmannen sijan voitollaan. Everton päätyi toista kertaa valioliigassa kotikaupungin toisen joukkueen yläpuolelle.

Eniten harmittaa Boltonin putoaminen ja se, millä tavalla se tapahtui. Boltonin olisi pitänyt voittaa ottelu Stokea vastaan, mutta se päättyi tasatulokseen 2-2. Stoken ensimmäinen maali olisi pitänyt hylätä. Toinen syntyi rangaistuspotkusta, jota ei olisi koskaan pitänyt antaa. Toisaalta Boltonin maalit olivat ottelussa erittäin epätavallisia kummajaisia. Ja lisäksi, joukkue voi syyttää itseään huonosta kaudesta: sarjapaikka olisi pitänyt varmistaa aikaisemmin.

Itse asiassa viimeinen pelipäivä vain huipensi erittäin viihdyttävän ja tapahtumarikkaan kauden.

Poikkeuksellisen suurimaaliset pelit hämmensivät heti alkukaudesta. Kysehän ei ollut Daavidien ja Goljattien kamppailuista, vaan neljästä parhaasta. Manu voitti Arsenalin 8-2 ja City vieraissa ensiksi Tottenhamin 1-5 ja myöhemmin Manun lukemin 1-6.

Neljän suuren (”The Big Four”) hegemonia heilui jo viime kaudella, mutta nyt se mureni kunnolla. City mestarina, Newcastle upeasti viidentenä ja Tottenham neljäntenä. Tottenhamilla oli mahdollisuus korkeammalle, mutta viimeisten kuukausien tulokset pudottivat joukkueen neljänneksi. Neljästä suuresta Manun hopea ja Arsenalin pronssi kertovat jatkuvuudesta, mutta mahtiseura Chelsean kuudes sija on pettymys ja Liverpoolin kahdeksas tila lähenee katastrofia. Cityn kapteeni twiittasi Newcastle -pelin jälkeen, että puheet neljästä suuresta voidaan lopettaa: myös Newcastle kuuluu sinne Vincent Kompanyn saamien mustelmien perusteella.

Yksi kenties huolestuttava piirre, jonka neljän suuren hegemonian murtuminen kätkee alleen, on huonojen ja hyvien entistä suurempi ero. Menestyvät seurat saivat enemmän pisteitä kuin normaalisti ja sarjassa säilyi normaalia pienemmällä pistemäärällä. Esimerkiksi kahden putoamisviivan yläpuolelle päätyneiden joukkueiden pistemäärillä olisi viime kaudella pudonnut alemmalle sarjatasolle. Kolmen parhaan joukkueen yhteispistemäärä oli 25 pistettä suurempi kuin edellisellä kaudella; kolmen huonoimman yhteispistemäärä oli 19 pistettä vähemmän kuin viime kaudella. Tilastollinen vierasvoittojen kasvukin selittyy sillä, että suurseurat voittivat normaalia useammin vierasottelunsa.

Itseäni harmittaa hiukan myös muutos liigajoukkueiden maantieteellisessä balanssissa. Etelä voitti pohjoisen. Nousijajoukkueet Reading ja Southampton ovat etelästä. Todennäköinen kolmas nousija on Lontoon West Ham, ellei luoteisrannikon Blackpool yllätä. Sarjasta putosivat Wolverhampton (midlands, Birminghamin kupeessa), Bolton (Manchesterin vieressä) ja Blackburn (hieman Boltonista pohjoiseen). Painopiste heilahti etelään kunnolla. Ammattilaiset voivat pohtia, millaisia vaikutuksia tällä oikeasti on, mutta itselleni kyse on lähinnä siitä, että olen viettänyt paljon enemmän aikaa pohjoisessa.

Merkittävää liigassa oli myös se, että kaikki nousijajoukkueet säilyttivät paikkansa. Edellä mainitun QPR:n lisäksi sarjassa säilyivät todelliset valopilkut, Swansea ja Norwich. Norwichin alemmalta tasolta opittu peribrittiläinen tyyli tehosi riittävän usein paikan säilyttämiseen. Walesin Barcelona, Swansea, puolestaan ilahdutti pyrkimyksellä pelata kaikkia vastaan omaa lyhytsyötöille ja pallonhallinnalle perustuvaa futista. Se tuotti tulosta riittävän usein.

Mielenkiintoista oli myös Aston Villan romahdus. Joukkue oli aikaisemmin tasoltaan vain hitusen perässä neljää suurseuraa, mutta muutama hinta-suoritus -suhteeltaan epäonnistunut pelaajahankinta tarkoitti sitä, että joukkue varmisti sarjapaikkansa vasta toiseksi viimeisessä pelissä. Vaikka Sunderlandin viimeiset pelit eivät menneet erikoisen hyvin, joukkueen nousu valmentajan vaihdon jälkeen oli upeata seurattavaa. Piskuisella Wiganilla oli uskomaton loppukausi, jonka aikana haettiin tarvittavat pisteet huippuseuroilta sarjapaikan varmistamiseksi ennen viimeisiä pelejä.

Yksittäisiä pelaajia en lähde analysoimaan, mutta jos mietitään Scholesin paluuta, Newcastlen hyökkääjiä ja maalivahtia, Cityn parhaita, Arsenalin maalitykkiä ja alisuorittajia kuten Carroll ja Torres, huomataan, että kauteen sisältyi muutamien epäonnistumisten lisäksi paljon draamaa ja ennen kaikkea urheilullisia huippuhetkiä.

Varsin viihdyttävä vuosi brittifutiksen korkeimmalla tasolla. Ennen syksyä ja uuden kauden alkua lajin ystävät voivat kuluttaa kesänsä EM-kisojen ja olympialaisten parissa.