Joulun
aikaan ostin Peter Culshaw’n kirjan Manu
Chao – maankiertäjä vitosella Kiteen ainoasta kirjakaupasta. Sitä lukiessa
päätin kuunnella Chaon tuotantoa, joten tässä käydään läpi hänen soolouransa,
sitä edeltänyt yhtye Mano Negra ja muutamia kohokohtia ajalta ennen
kuuluisuutta.
Ensikosketukseni
yhtyeeseen taisi olla ruotsinkielisessä musiikkiohjelmassa, jossa
festariraportti katsasti Mano Negran. Sitten ostin Seinäjoen Soitinkaupasta
yhtyeen toisen albumin cd-formaatissa 20 markalla. Jossain vaiheessa
c-kasetilla oli nauhoitettuna osa debyytistä, jonka kopioin myöhemmin cd:lle
kokonaisuudessaan. Manun soolouraa seurasin kuuntelemalla levyjä aktiivisesti.
Vuonna 2011 mies kävi keikalla Ruisrokissa, jossa olin tietenkin paikalla.
Ennen
vuonna 1987 perustettua Mano Negraa ranskalais-baskilainen Chao soitti 50-luvun
rokkistandardeja Joint de Culassessa, rockabillya Los Carayosissa ja
rockabillystä vaikutteensa hakeneessa Hot Pantsissa. Suosittelen tutustumaan YouTubessa
Los Carayosin versioon ”Rawhidesta” ja Hot Pantsin biiseihin ”So many nites” ja
”Mala vida”, josta Mano Negra teki debyyttialbumilleen aivan loistavan
tulkinnan.
Vaikka
olen aina kuullut rockabilly-vaikutteet Mano Negrassa ja Chaon sooloissa, en tiennyt,
että hänen kuvionsa liippaavat niin läheltä ranskalaisia bändejä, jotka kävivät
psychobillyn suunnalla. Les Wampas ja Washington Dead Cats ovat tulivat
tutuiksi jo 80-luvulla psyko-kuvioista ja kirjassa ne ovat samassa sopassa La
Mano Negran ja Los Carayosin kanssa.
Mano
Negra tarkoittaa mustaa kättä. Musta käsi oli Andalusiassa 1880-luvulla
toiminut anarkistiryhmittymä, mutta se tarkoittaa myös mitä tahansa laitonta
tai moraalitonta.
Patchanka (1988) on nimensä mukainen levy
(”Patchwork”, ”Tilkkutäkki”) ja nimi kuvastaa Mano Negraa ylipäätään. Se
yhdisteli mielensä mukaan erilaisia genrejä samaan soppaan, välillä onnistuen
ja välillä kompastuen. Aivan kuten esikuvansa The Clash. Itse olen aina kuullut
yhtyeessä maailmanmusiikin, salsan, rockabillyn, skan ja punkin sekoituksen. Ja
hitunen siinä on ollut myös rappia. Ensialbumilla on muutama biisi ylitse
muiden. ”Mala vida” on yhtyeen paras ja yksi kaikkien aikojen
suosikkibiiseistäni. Se oli vuosia lähtöbiisi ennen siirtymistä baariin (Röövel
Ööbikin ”Mamma Mian” lisäksi). Lähes yhtä hyvä ralli on ”Indios de Barcelona”. Singlebiisi
”Takin’ it up” on toimiva yhdistelmä tunnemallista alkua ja lopun
fifties-rallatusta ja myönteisiä jammailuja ovat myös ”La ventura” ja
ska-henkinen ”Lonesome bop”. Sitten on näitä kummallisuuksia, kuten rap-osuudesta
ja skiffle-osuudesta koostuva ”Rock island line”. Yhtyeen debyytti on
kiinnostava tyylien sekamelska, mutta varsinaista klassikon aseman ansaitsevaa synteesiä
ei synny. Siksi sen rooliksi jää kantaa paria loisteliasta ja muutamaa melko
vahvaa kappaletta.
Puta’s Fever (1989) kuvaa jo nimensä
puolesta monikielistä Mano Negraa. Itse sisällöstä löytyy rap-henkistä kamaa (”King
Kong Five”, ”The Rebel Spell”), mainioita menoralleja – ”Soledad” ja ”La Rancon
du succès” – sekä uudelleen sovitettua arabiankielistä perinnemusiikkia ”Sidi
H’ Bibi”, jota jampat olivat jo veivanneet kaduilla ja metroissa. Myös ”Pas
assez de toi” on levyn parhaimmistoa ja nyt toimii myös dub-reggaesta ammentava
”Peligro!”. Koskaan tästä ei muodostunut suurta suosikkia, ehkä sen
tilkkutäkkimäisyyden vuoksi, mutta se on silti hieno toinen osoitus yhtyeen
potentiaalista. Lisäksi on sanottava, ettei levy ole koskaan kuulostanut yhtä
hyvältä, vaikka mukana on muutama totaalinen keskinkertaisuus. Manun tekeleet
on noteerattu hyvin Rolling Stonen sadan parhaan ranskalaisen rock-levyn
listalla, mutta tämä nousi peräti sijalle kahdeksan. Tässä vaiheessa bändi oli
suosiossa manner-Euroopassa, Japanissa ja Etelä-Amerikassa. Yhdysvalloista
tulee monia loistavia bändejä, mutta maan kuluttajat eivät ole juuri koskaan
ymmärtäneet hyvän musiikin päälle – eivät myöskään Mano Negran.
King of Bongo (1991) sisältää
nimikappaleen, joka tuli todella tunnetuksi vasta Manu Chaon soolodebyytin huomattavasti
onnistuneempana sovituksena nimellä ”Bongo bong”. Levyn avausraita, ”Bring the
fire” on Sandinista-ajan The Clashia ja muuten sillisalaatissa on juurevaa
boogieta (”Don’t want you no more”), ska-punkkia (”It’s my heart”),
dub-reggaeta (”The Fool”), Mick Harveyn Two
of Diamonds -albumille koveroima ja Mano Negran suurimpiin hitteihin
kuulunut ”Out of time man”, joka soi Harvey’n versiona Breaking Badissa,
Motörheadin ”Ace of Spadesista” vähän kitaraa lainaava ”Letter to the censors”
sekä debyytin ”Ronde de nuitin” uustulkinta ”Paris la nuit”. Tämä ei ole lista
kaikista hyvistä biiseistä, sillä niitä levyllä on iso liuta. Monipuolinen ja mainio
sillisalaatti, mutta ilmestyessään se ei enää yllättänyt ketään. Jopa melko
konservatiivinen lehti Le Monde piti sitä tavanomaisena.
Casa Babylon (1994) ilmestyi vasta
bändin hajottua. Se jäi siis yhtyeen viimeiseksi albumiksi, joka hakee
vaikutteita entistä enemmän rapista ja muusta urbaanista aikansa pintakamasta.
Siinä ei ole enää samanlaista riemua ja yhdistelmien luontevaa innovatiivisuutta
kuin aikaisemmin. Voisi jopa väittää, että innostuminen amerikkalaisesta
90-luvun suositusta musiikista pilasi yhtyeen. Toisaalta ei voinut edes
olettaa, että Mano Negra olisi jäänyt toistamaan samaa loputtomiin. Mutta myös
”maailmanmusiikin” elementit ovat väkinäisempiä kuin aikaisemmin. Yksittäisistä
biiseistä ”Love and hate” on erinomainen, mutta tietenkin ajattelen näin, koska
se on kitaravetoisin raita koko teoksessa. Culshaw’n mukaan bändi ja kriitikot
pitivät tätä parhaana albumina. I beg to differ, vaikka levy innoitti ihmisiä
perustamaan bändejä Meksikossa ja Argentiinassa. Levyn paras idea on tunne
siitä, että joku etsisi koko ajan uutta radiokanavaa.
Yhtye
kaatui omaan mahdottomuuteensa – suuruudenhulluuteensa ja kaupalliseen itsemurhaan.
Kun olisi pitänyt tehdä keikkoja oikeissa paikoissa, bändi seilasi
Etelä-Amerikassa laivalla neljä ja puoli kuukautta keikkaillen satamissa ja
matkasi junalla Kolumbiassa, joka oli käytännössä sisällissodassa. Näistä
muodostui mielenkiintoinen dvd, mutta bändi paloi loppuun.
Mano
Negran hajoamisen ja avioliiton kariutumisen jälkeen Chao vietti aikaansa
Etelä-Amerikassa etsien itseään. Hän palasi Eurooppaan vuonna 1995.
Clandestino (1998) on Manun ensimmäinen
sooloalbumi. Siinä kiteytyy globaalin etelän lievästi alakuloinen musiikki,
eurooppalaisen tekemänä. Se tuli tutuksi kavereiden avustuksella muistaakseni
vasta pari vuotta ilmestymisensä jälkeen, muta sen jälkeen se pyöri soittimessa
taajaan. ”King of Bongo” ilmestyi uutena tulkintana, nyt nimellä ”Bongo bong”.
Siitä löytyvä kommentti ”Mano Negra – ilegal” muistutti, ettei Chaolla ollut
oikeutta käyttää nimeä ilman muiden suostumusta. Myös avausraita ”Clandestino”,
sitä seuraava ”Desaparecido” ja ”Welcome to Tijuana” soivat kaikkialla. Oma
suosikkini taisi olla simppeli duetto ex-vaimon kanssa ”Je ne t’aime plus”,
mutta pidin koko levystä. Ja pidän edelleen, vaikka en enää kuuntelekaan sitä
usein. Nyt hitit tuntuvat puhki kuluneilta ja kaikki muu vahvalta. Minusta tämä
on ehdoton klassikko. Sellainen, joka kuuluu musiikinrakastajien
yleissivistykseen. Levyn ilmestyttyä Chao asusteli tovin Senegalissa, jossa hän
meni naimisiin ja kääntyi toviksi muslimiksi. Hitaan myynnin alun jälkeen albumista
tuli Ranskan myydyimpiä rock-levyjä, vaikkei siinä rokkia olekaan. Osan rojalteista
Chao antoi Meksikon zapatisteille ja onhan komeassa laulussa ”Luna y sol”
sämplätty zapatistijohtaja Subcomandante Marcosin puhetta.
Próxima Estación: Esperanza (2001)
jatkaa samaa linjaa, mutta toistosta ei tullut tylsää. Pikemminkin tätä halusi
lisää. Tunnelma on hieman myönteisempi ja riehakkaampi, mutta kokonaisuus ei
pärjää edeltäjälleen. Levyn nimi ”Seuraava asema: Toivo” konkretisoitui, kun
sen ilmestymisvuonna matkailin Madridin metrossa, jossa jatkuvasti kaikui
kuulutus ”Próxima Estacion”. Ja siellä on myös Esperanzan metroasema. Chao
nauhoitti kuulutuksen ja käytti sitä levyllä. Myöhemmin hän joutui maksamaan
korvauksia kuuluttajalle. Levyn tunnetuin rallatus taitaa olla lievästi
ärsyttävä ”Me Gustas Tú”. ”La marea” oli tehty jo Etelä-Amerikan aikana ennen
soolouraa. Tälläkin levyllä kierrätettiin vanhoja raitoja urakalla (”Mr Bobby”,
”Homens”). Tyypillisesti kuuntelen tätä kokonaisena albumina, eräänlaisena
äänimattona, mutta jos täytyy nostaa yksittäisiä biisejä ylitse muiden, niin
oma suosikkini on ”Denia”.
Tässä
kohdin julkaistiin myös suurella bändillä tehty livealbumi Radio Bemba Sound System (2002), jossa tutut soolobiisit ja
muutamat Mano Negrat esitetään satakymmenen lasissa. Ostin sen samana kesänä
Pietarista, jossa vietin heinäkuun. En jaksanut kuunnella levyä kovin paljon,
mutta se muistutti siitä, että lähes 10 vuotta myöhemmin toteutunut Ruisrockin
keikka tulisi olemaan samantyylinen.
Sibérie m’était contéee (2004) on
listattu esimerkiksi Wikipediassa Chaon soololevyihin, mutta sitä ei pidetä
varsinaisena uutena albumina, vaan eräänlaisena välityönä. Chao tuotti ja
miksasi sen itse läppärillään, ja sitä myytiin lähinnä kirjakauppojen
välityksellä. Eri painoksissa on eri määrä biisejä, mutta ne kaikki on laulettu
poikkeuksellisesti ranskaksi. Ehkä siksikin mieleen tulee enemmän patonkinen
chanson kuin globaalin etelän antikapitalistinen fraktio. Belgialainen Jacques
Brel ja ranskalainen Edith Piaf kuuluvatkin Chaon sankareihin. Sisältö on siis hyvin
erilaista kuin aikaisemmat mutta silti tunnistettavaa Manua, tosin riisuttuna
kaikesta kaahauksesta. Paketti on täynnä hyviä, simppeleitä biisejä, mutta uudella
versiolla niitä on liikaa – 23 kappaletta.
La Radiolina (2007) liittyy minulla
vahvasti Leedsiin. Olin juuri muuttanut kaupunkiin, levy ilmestyi syyskuussa,
joten hain sen kaupasta. Tykkäsin taas kovasti, vaikka en odottanut enää
suuria. Albumi on kuitenkin hyvällä tavalla irtiotto aikaisemmista, hylkäämättä
hyviä puolia. Se julkaistiin pienellä levymerkillä eikä Virginillä. Se yhdistää
Radio Bemban livemeiningin ja kahden ensimmäisen soolon iholle tulevan pienimuotoisuuden.
Siellä on idioottimaisia ja idioottivarmoja hittirallatuksia, kuten ”Politik
kills”, ja varmalaatuisia nopeita biisejä, kuten ”Mama cuchara”, ”Tristeza
maleza” ja ”Rainin in paradize”, johon Emir Kusturica ohjasi videon, ja
tunnelmallisia paloja, kuten ”La vida tombola”. Täältä löytyy myös ”El hoyo”,
joka valmistui peyoten voimalla vuosia ennen ensimmäistä soololevyä. Kierrätys
ei päättynyt tässäkään: ”Besoin de la lune” löytyy jo edelliseltä Siberia-levyltä.
Jotenkin pidän tästä levystä edelleen paljon, vaikka siinä mennään välillä
siitä, mistä aita on matalin: tunnelmapalat ovat onnistuneita, mutta toisteisia,
eivätkä tuo mitään merkittävästi uutta Manu Chaon tarinaan; vauhtibiisit ovat samasta
muotista ja jokaisen kuvitukseksi sopii välkkyvä hälytysajoneuvovalo. Ehkä
juuri tämä yhdistelmä toimii minulle.
Culshaw’n
kirja on miellyttävää luettavaa, mutta musiikin tietosanakirjaksi kirjoittajasta
ei taida olla. Hän kertoo Mano Negran soittaneen The Clashin biisiä ”I Fought
the Law” (kyllä The Clash sitä soitti, mutta ei kai kukaan kuvittele sen olevan
bändin oma?) ja kirjoittaessaan Chaon musiikillisista seikkailuista ennen Mano
Negraa Culshaw mainitsee bändit Les Meteors, Les Cannibals ja Les Stingrays.
Kuvitteleeko hän, että ne olivat ja ovat ranskalaisia, kun hän käyttää ranskan
määräistä artikkelia?
Teos
ei valota millään järkevällä tavalla sitä, miksi Chao ei ole tehnyt mitään
merkittävää musiikkia yli kymmeneen vuoteen.
Pidän
paljon Mano Negrasta ja Manu Chaosta. Silti minua naurattaa Les
Wampasin biisi ”Manu Chao”, jossa lauletaan ”Jos minulla olisi Manu Chaon
lompakko, lähtisin lomalle Kongoon.” (löytyy YouTubesta).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti