Studioalbumit osa 90: The Sound

Lontoolaista The Sound-yhtyettä ei tule sekoittaa ruotsalaiseen poppibändi The Soundsiin eikä suomalaiseen rautalankaa lurittaneeseen yhtyeeseen The Sounds. Jonkinlaista post-punkia vuosien 1979 ja 1988 välillä esittänyt The Sound oli pitkään itselleni tuntematon yhtye.

Vuosia sitten Uncut-lehden mukana tulleessa protestilauluja sisältäneessä levyssä oli yhtyeeltä ”Missiles”. Diggasin siitä kovasti. Se herätti kiinnostusta, mutta en tuolloin oikein löytänyt lisätietoa.  Vihdoin vuonna 2018 ostin debyytin vinyylinä ja päätin, että pitää kuunnella muutkin levyt.

Jeopardy (1980) oli kriitikkomenestys heti ilmestyessään. Se sai täydet viisi tähteä kolmessa Brittien keskeisessä lehdessä: NME:ssä, Soundsissa ja Melody Makerissa. Siinä kuulee alusta pitäen Velvet Undergroundin ja Joy Divisionin. Laulaja Adrian Borland kuulostaa etäisesti Bonolta, mikä ehkä antaa vihjettä siitä, miltä U2 voisi kuulostaa ilman stadionpöhöä, punkkialtaassa uitettuna. Levyn sisältö on melodista, hyvässä mielessä hätääntyneen kuuloista postpunkahtavaa poprokkia. ”Missiles”-klassikon lisäksi esimerkiksi ”Heartland”, ”I Can’t escape myself” ja nimibiisi ”Jeopardy” ovat parhaimmistoa. Mutta tässä voisi listata melkein minkä tahansa 11 biisistä. Klassikko.

From the Lions Mouth (1981) jatkaa vahvalla linjalla. Sitä on vaikea kuunnella ilman, että mieleen juolahtaisi Joy Division. Toki From… on pehmeämpi, popimpi, melodisempi, energisempi ja vähän vauhdikkaampi. Se on oikein hyvä levy, jolta ehkä kuitenkin puuttuvat täydelliset yksittäiset hittibiisit. Kenties siksi myyntiluvut eivät huimanneet levyn ilmestymisaikoihin. Tai tarkemmin ajatellen, onhan siellä loistava ”Fire”, josta myös kotimaamme Kuudes Silmä teki onnistuneen versionsa, ja levyn väkevästi päättävä ”New dark age”, mutta ei niitä ehkä hiteiksi kutsuta. Borland itse kuvasi jälkeenpäin levyä yhtyeen kaupallisimmaksi albumiksi. Kriitikot ovat ilmestymisaikana ja myöhemminkin kehuneet levyä kovasti. Omassa rankingissa tämä ei mene debyytin edelle, mutta siinä kiteytyy 80-luvun post-punkille ominainen piirre: kitara on vain yksi soitin muiden joukossa. Basso ja koskettimet ovat merkittävässä roolissa. Ei ole väärin kutsua klassikoksi tätäkään, mutta ehkä pitää lisätä jotain epiteettejä, kuten ”kultti-” tai ”underground-”.

All Fall Down (1982) oli yhtyeen reaktio levy-yhtiöönsä, joka toivoi kaupallisempia lauluja. Saivat päinvastaista. Ja kriitikotkaan eivät pitäneet. Näin kertoo esimerkiksi Wikipedia, joten sen perusteella voisi odottaa kovin synkkää menoa. Tosin melodinen kakkosraita ”Party of the mind” sopisi Wolf Paraden settiin, kun lisäisi hitusen nykivyyttä ja hermostuneisuutta. Sen jälkeen yleisilme muuttuu hitusen ponnettomaksi, jos vertaa kahteen aikaisempaan. Sinänsä tämä ei ole huono levy, mutta vaikea sitä on olla vertaamatta edellisiin. Valtavirtaisempaa, seestyneempää ja vähän tasapaksua mutta enemmän kuin kelvollista. Uskoisin palaavani tähän levyyn myöhemmin, sillä se saattaa kasvaa kuuntelukertojen myötä.

Heads and Hearts (1985) sai vaihtelevan vastaanoton. Toiset pitivät, mutta esimerkiksi bändin rumpali esitti vähemmän imartelevia lausuntoja levystä. Sisältö on matkan päässä yhtyeen parhaista, mutta tuollainen aikansa viisto pop-levy se on. Aika tuttua kasarisoundia levyllä, joka ei kuitenkaan ole täysin antautunut (huonossa mielessä) aikansa vietäväksi. Psychedelic Furs lienee hyvä vertailukohta. Tuskin tästä suosikkilevyäni tulee, mutta ensivaikutelma on sama kuin edellisessä: enemmän kuin kelvollista, mutta ei se levy, josta yhtye pitäisi muistaa. Tässä vaiheessa Borlandilla alkoi ilmetä mielenterveydellisiä ongelmia.

Thunder Up (1987) on siitä erikoinen albumi, että bändin jäsenet kehuivat sitä kuin yhdestä suusta. Se alkaa menevällä popilla ”Acceleration group”, josta puuttuu uhkaavuus ja intohimo, mutta tilalla on reippaasti etenevä poljento. Sen jälkeen löysätään tahtia muttei tingitä popista. Sellaisena Thunder onkin hyvä levy. Esimerkiksi ”Kinetic” on mainio raita. En kuitenkaan keksi tästä paljoakaan kirjoitettavaa. Borlandin mielenterveys heikkeni ja hän sai jonkin sortin hermoromahduksen näihin aikoihin. Bändi hajosi seuraavana vuonna ja sitä seuraavana vuonna, 1999, Borland heittäytyi junan alle.

Propaganda (1999) on epävirallinen studioalbumi, sillä se koostuu jo vuonna 1979 nauhoitetusta materiaalista. Sanotaan siitä kuitenkin sen verran, että bändi oli jo tässä vaiheessa erittäin hyvässä kuosissa. Aivan kahden ensimmäisen virallisen albumin tasolle ei päästä, vaikka sieltä löytyy todella hyviä biisejä, kuten Iggy Popilta kuulostava ”One more escape” ja ”Physical world”. Hutejakin on, esimerkiksi ”Music business”. Levyn päättää debyytiltä tuttu klassikko ”Missiles”, hieman erilaisena versiona. Ja on siellä muutama muukin ensilevylle päätynyt raita, kuten ”Night vs. day” ja hieno ”Words fail me”.

The Sound kuuluu niihin yhtyeisiin, jotka eivät koskaan tulleet erityisen suosituksi mutta joita kriitikot ja musiikin suurkuluttajat rakastavat. Yhtye ei ole kokenut todellista arvonnousua. Toistaiseksi.