Miten opettaa uskontotiedettä?

Yksinkertainen vastaus otsikon kysymykseen voisi olla, että ihan samalla tavalla kuin muitakin tieteenaloja. Kuitenkin itse kysymys on varmasti jokaisen uskontotiedettä opettaneen itselleen (ja ehkä toisillekin) esittämä. Silti aiheesta ei ole julkaistu kovinkaan paljon akateemista kirjallisuutta. Yksi aukkoa paikkaava teos on Russell T. McCutcheonin toimittama Teaching in the Study of Religion and Beyond: A Practical Guide for Undergraduate Classes (Bloomsbury, 2024). 

Teos koostuu johdannosta, 44 lyhyestä opetukseen liittyvästä tekstistä (arviointi, lukemistot, ryhmätyöt, osallistuminen, siirrettävät taidot jne.), laajasta sanastosta sekä jälkisanoista. Jälkisanoina on Jonathan Z. Smithin alkujaan vuonna 1991 julkaistu teksti ”The Introductory Course: Less is Better”, jonka alaotsikko kertoo paljon Smithin ydinajatuksesta. Minulle teos on merkittävä jo siitä syystä, että olen kirjoittanut siihen kaksi lukua, ”Assignments” ja ”Group Work” (sekä toiminut sanaston ”eurooppalaisena” esilukijana). 

Jos ajattelen uskontotiedettä omana opiskeluaikana ja vielä vuosia sen jälkeenkin, niin en muista monenkaan merkittävän alan nimen kirjoittaneen opetuksesta tai panostaneen sellaisen teoksen toimittamiseen. En kyllä muista sellaisia teoksia lähialoiltakaan, esimerkiksi ”Kirjallisuustieteen opettaminen” tai ”Sosiologian opettaminen”. No, jälkimmäisestä löytyy jotain etäisesti tässä haettua muistuttavaa. Ehkä vihdoin tutkijatkin heräävät siihen tosiasiaan, että iso osa työstämme on opetusta ja iso osa siitä, mikä vaikutus tutkimuksillamme on, syntyy opetuksen kautta. Opetus ei tietenkään ole ainoa konteksti, mutta keskimäärin se on paljon tehokkaampi vaikutuskanava kuin esimerkiksi se toiminta, mikä menee ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” alle. 

On miellyttävää lukea opetukseen liittyviä tekstejä, jotka ovat aitoja tieteenalalla opettavien reflektiota omista konteksteistaan eikä yliopistopedagogisten tekstien tieteenaloista irrallaan kelluvia (sinänsä arvokkaita ja opettavaisia) pohdintoja. Tämä on ehdoton teoksen vahvuus. Sellaisenaan sen opetukset ja ideat ovat myös sovellettavissa ja siirrettävissä useille tieteenaloille. Siksi otsikon ”beyond” on täysin perusteltu. On myös vaihtelua, että kirjoittajat eivät ole ainakaan voittopuolisesti pedagogiikan eksperttejä, mutta omaavat pitkän kokemuksen yliopisto-opetuksesta ja ovat kiinnostuneita sen kehittämisestä. 

Osalle potentiaalisesta lukijakunnasta teos jää etäiseksi, koska sen painotus on voimakkaasti Yhdysvalloissa. Kirjoittajissa on pikaisen laskuni mukaan minun lisäkseni kaksi Yhdysvaltain ulkopuolella työskentelevää, joten myös sisällössä osa teksteistä keskittyy ja jopa rajoittuu sinne. Yliopistojen systeemit kun ovat kovin erilaisia eri maissa. Hyvä puoli tässä on se, että teoksen avulla oppii yllättävänkin paljon Yhdysvaltain kontekstista ja samalla voi pohtia, miten meiltä puuttuvat tai siellä toisin olevat aspektit sopisivat tänne. 

Kirjan koostaminen oli melko nopea prosessi. Kiinnostavampaa oli se tapa, jolla se tehtiin. Toimittaja valikoi mukaan henkilöitä, joita hän itse arvostaa ja tuntee. Sen jälkeen tarjottiin alustava lista aiheista, joista jokainen sai rankata omia suosikkeja. Sen jälkeen toimittaja katsoi, kuinka paljon on valittu samoja ja jakoi kirjoittajille muutaman otsikon. Näin kirjoittajat saivat sanoa mielipiteensä itselleen mieluisista aiheista, mutta samalla sitoutuivat ottamaan vastaan sen, mitä tarjotaan, kunhan se on ollut kirjoittajan alkuperäisellä pitkällä listalla (pitkä tarkoitti esimerkiksi viittä tai kuutta aihetta). 

Teos ei ymmärrettävästi suoraan vastaa esittämääni kysymykseen. Se tarjoaa kuitenkin yhden työkalun aiheen pohtimiseen. Sellaisia kirjamittaisia työkaluja ei ole paljon. Teos ei korvaa (yliopisto)pedagogista oppi- ja tutkimuskirjallisuutta, mutta tieteenalapainotuksensa vuoksi se tarjoaa sellaista, mitä yleispedagoginen kirjallisuus ei tee.

Syyslukemiset, loka- ja marraskuu

Lokakuu meni kirjojen osalta alakanttiin. Vain muutama luettu kirja, nekin musiikkiaiheisia. Silti näihin oli yksi tarkoituksellinen näkökulma. Marraskuu lisäsi listaan kiinnostavia, kotimaisiakin teoksia. 

 

Bad Religion & Jim Ruland (2021) Do What You Want: The Story of Bad Religion 

Moni on moittinut kirjoitustyyliä, mutta teoksen kuvaamat tapahtumat ovat erittäin mielenkiintoisia ja informatiivisia sellaisellekin, joka on jollain tasolla seurannut Bad Religionin merkittävää ja pitkää uraa punkin veivaamisen parissa. Tämä maksoi seitsemän euroa, joten suosittelen kaikille yhtyeestä ja Kalifornian punk-historiasta kiinnostuneille. Myös uskontokulmasta luettuna paketista saa paljon irti – myös ne, jotka ovat lukeneet laulaja Greg Graffinin omia naturalismia puolustavia uskontokriittisiä kirjoja. 

S. H. Fernando Jr. (2020) From the Streets of Shaolin: The Wu-Tang Saga 

Kun en ole koskaan seurannut Wu-Tang Clanin tai sen noin yhdeksän jäsenen soolouraa, on vaikea päästä teoksen imuun. Ehkä kiinnostavinta on Ol’ Dirty Bastardin surullinen elämä, joka päättyi vuonna 2004. Opettavaisinta uskontonäkökulmasta on kuitenkin se, miten keskeisesti islam-vaikutteinen Five-Percenters Nation liittyy tässäkin kohtaa hip hopin historiaan erityisesti New Yorkissa. Sen sijaan hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset albumien yksittäisistä raidoista toiminevat lähinnä entusiasteille. Tosifaneille varmaan ok. 

Geoff Brown (2007) The Life of James Brown 

Tekijä vaikuttaa tietävän soulin kummisedän yksityiselämästä yhtä vähän kuin moni muukin artistista kirjoittava. Teos kuvaakin lähinnä uran tapahtumia yksityiskohtaisesti eikä niitäkään kovin vetävästi. Oma kulmani oli tässäkin uskonto, mutta siitä ei alun taustajuttujen lisäksi tullut esille juuri mitään – jopa vähemmän kuin aikaisemmin lukemistani Brownia käsittelevistä kirjoista. Sen ymmärsin, että Brownin toiminnassa mustien aseman edistäminen oli prioriteetti, joka ylitti mm. uskontorajat. Kristitty Brown siis tuki esimerkiksi mustien muslimien hankkeita. Näkökulman vuoksi en pyri arviomaan muihin ulottuvuuksiin liittyviä teoksen ansioita kovin seikkaperäisesti – se kuitenkin käy selväksi, että Brown itse selosti asioita itselleen parhaakseen katsomalla tavalla. Tiedä sitten, johtuiko se muistin valikoivuudesta vai tarkoituksellisesta toiminnasta. 

Juha Himanka (2018) Korkein opetus. Opettaminen yliopistoissa ja korkeakouluissa 

Teos on yllättävänkin vetävä pohdinta opettamisesta yliopistossa. Se tuo esiin vakiintuneen pedajargonin ja niihin liittyvät käsitykset, mutta ei toista niitä kritiikittömästi ikuisina totuuksina, joihin kaikkien olisi vain nyt syytä tottua. Teoksessa tulee paljon historiallista ja filosofista pohdintaa opetuksesta, mikä luo yhtäältä uskottavuutta ja toisaalta mielenkiintoa. Suurin ongelma on oikoluku – teoksessa on runsaasti lyönti- ja sijapäätevirheitä. Jos niihin ei jää jumiin, itse sisältö on pääosin inspiroiva ja palkitseva ainakin niille, jotka yliopistossa opettavat ja jotka aihetta pohtivat. Se, että käsiteltävistä teemoista osa tulee selvitetyksi epämääräisemmin kuin toiset, ei tässä tapauksessa vie pois teoksen kykyä toimia reflektiovälineenä yliopistossa opettavalle. 

Markus Tiittula (2023) Jumalakortti. Uskonnon ja politiikan epäpyhä liitto 

Journalistin kirjoittama tietoteos käsittelee uskontoon ja uskoon vetoamisen tenhoa yhteiskunnassa. Se poimii esimerkkejä eri puolilta maailmaa ja eri aikakausilta, vaikka painotus onkin nykyajan Suomessa ja Yhdysvalloissa. Unkariakin käsitellään paljon. Teoksen ytimenä ovat toimittajan haastattelut ja matkat erilaisiin kohteisiin. Teoksen sävy on verrattain provokatiivinen, enimmäkseen uskontokielteinen. Siinä mielessä voisi sanoa, että Tiittula elvyttää Suomen kontekstissa uusateistista puhetta uskonnosta. En lähde tässä erittelemään teosta kovin syvällisesti, sillä olen itsekin siinä mukana yhtenä haastateltavana. Kaikesta en ole tekijän kanssa samoilla linjoilla, mutta suosittelen lukemaan. Siinä on aikamoinen nippu esimerkkejä sekä uskontoihin liittyvistä ongelmista että yhteiskuntien tavoista käsitellä uskontoja joskus turhankin lempeästi. 

Christer Lindholm (2019) Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin 

Tästä ei populaari talouspoliittinen kirjallisuus paljon parane. Teoksessa voisi olla enemmän lähdeviitteitä, mutta tällaisenaan se on tiivis, selkeästi kirjoitettu ja tasapainoinen analyysi siitä, mitä kutsutaan neoliberalismiksi. Tekijä itse kutsuu sitä (mielestäni aivan oikein) markkinafundamentalismiksi, jonka tehtävänä on jättää markkinoiden hoidettavaksi asiat, jotka ovat esimerkiksi hyvinvointivaltiomallissa olleet valtion tehtäviä. Siitähän syntyy sotkua, vaikka jossain määrin myös talouskasvua. Tätä vasten pyritään tekemään ymmärrettäväksi kansallisten (oikeisto-)populististen puolueiden kannatuksen nousu. Teos tuo esiin markkinafundamentalismin aikaansaamia etujakin tietyissä tilanteissa, mutta nostaa asianmukaisesti esiin niitä monia todella vakavia ongelmia, joita olemme kohdanneet ajattelutavan saaman kannatuksen ja vaikutusvallan vuoksi. Suosittelen kaikille, lämpimästi, vaikka teoksen nimi ei ole mielestäni onnistunut. Itse olisin laittanut sinne sanan markkinafundamentalismi. Totuudenjälkeisyys on tässä minimaalisessa roolissa. 

Stephen John (2023) Objektiivisuus tieteessä 

Kyse on lyhyestä filosofisesta katsauksesta objektiivisuuden käsitteeseen ja siihen, miten objektiivisuutta tieteessä voitaisiin hahmotella. Parhaiten teoksen ensimmäinen puolisko toimii esimerkkien kohdalla, erityisesti Elizabeth Lloydilta lainattu esimerkki vinoumasta naisen orgasmia koskevasta tutkimusperinteestä on havainnollistava (tutkimuksen penetraatiokeskeisyyden bias teki hankalaksi hahmottaa ilmeisen selityksen). Samoin on Elizabeth Andersonin tuottama esimerkki avioeron vaikutusta lapsiin koskevista tutkimuskiistoista (toivotut tulokset saadaan, kun määritellään aikaväli sopivaksi – lyhytkestoiset vaikutukset kielteisiä, pitkäkestoiset neutraaleja). Loppupuoli on iskevämpää keskustelua. John puolustaa maltillisesti objektiivisuuspuheen tärkeyttä. Se, miten objektiivisuutta arvioidaan, on kuitenkin monimutkaista ja herkkää, eikä se taivu yksinkertaiseen vastaukseen. John nojautuu ajattelemaan objektiivisuutta sosiaalisen prosessin kannalta eikä niinkään (perinteiseen tapaan) tuotoksena. Tässä olen samoilla linjoilla, ja sitä John täsmentää Inkeri Koskisen kiehtovalla ajatuksella objektiivisuudesta episteemisten riskien vähentämisenä. Tulen edelleen pitämään mielessäni Ian Hackingin huolen siitä, että objektiivisuuspuhe toimii ongelmallisena kohotussanana, joka vie meidät pois käytännön pikku yksityiskohdista abstraktioon. Mutta yhtä lailla Johnin käsittely tarjoaa hyvän perusteen jatkaa puhetta objektiivisuudesta. Hyvä teos, mutta viimeiset lauseet ovat sen ongelmallisimpia. John esittää, että objektiivisuuspuhetta pitäisi jatkaa, koska muu maailma pitää objektiivisuutta tärkeänä. En ymmärrä, miksi näin olisi automaattisesti. 

Joseph Blankholm (2022) The Secular Paradox: On the Religiosity of the Not Religious 

Tämä on luultavasti perusteellisin uskonnottomien yhteisöjä käsittelevä monipaikkaiseen etnografiaan perustuva teos Yhdysvaltojen kontekstissa. Siksi kyse on poikkeuksellisen tärkeästä tutkimuksesta, jossa kuvataan ja uudelleen kuvataan monipuolisesti niitä nyansseja, joita uskonnottomien katsomuksiin kuuluu. Huomion saavat myös yhteisöjen toiminnalle ja asenteille tyypilliset valkoisuusvinoumat. Tarkoittaa sitä, että ei-valkoisilla on kulttuurisesti haastavampaa löytää paikkansa näissä yhteisöissä. Jos jotain kritisoin, niin se liittyy otsikon mukaiseen painotukseen kahdella tavalla. Ensinnäkin en ole ollenkaan varma, onko kyseessä paradoksi. Tekijä tarkoittaa sillä, että sekulaarit yhteisöt tekevät irtioton uskonnosta mutta nojaavat uskonnonkaltaisuuteen yhteisönmuodostuksessaan. Paradoksi se on minusta ensisijaisesti tutkimuksen tekijälle, joka näkee uskonnottomien yhteisöt melko vahvasti uskonnonkaltaisina. Ja tämä on se toinen ongelmallinen, alaotsikossa kiteytyvä painotus. Enimmäkseen teos ei käsittele uskonnottomien uskonnollisuutta. Jos nämä aika suuret ongelmat sivuutetaan ja keskitytään yhteisöjen ja niihin eri tavoin kiinnittyneiden yksilöjen ajatusmaailmojen yksityiskohtiin, teos on runsaudensarvi, joka muistuttaa, että organisoituneetkin uskonnottomat ovat varsin kirjava ja erimielinen joukko.

Podcastit: pedagogista iloa ja tutkijan hyötyä

Viime vuosina, erityisesti pandemia-aikana, olen monien muiden tavoin kuunnellut erilaisia podcasteja. Niihin kuuluu harrastejuttuja: 1001 Albums You Must Hear Before You Die -sarjassa menen jaksossa 401 (löytyy esimerkiksi Spotifysta). Niihin kuuluu myös tutkimusjuttuja. Siinä missä noin vuosikymmenen toiminut The Religious Studies Project (RSP) on kuulunut arkeeni alusta pitäen, New Books Networkista (NBN) on tullut vakiomatskua kävelyille ja salille, erityisesti silloin kun en kuuntele musiikkia enkä 1001-sarjaa. 

Nyt olen pitänyt pari kuukautta taukoa NBN-sarjasta ja keskittynyt muihin juttuihin, mutta silti kuunneltuna on 168 NBN-podcastia kahden vuoden aikana. Kerroin yli kaksi vuotta sitten täällä siitä, miten olen alkanut kuunnella niitä. Niissä kirjoittajia haastatellaan heidän tuoreiden kirjojensa tiimoilta. Kirjoitin, että ”Jos haastattelu on tarpeeksi kiinnostava, voi katsoa kirjan hinnan mahdollista ostamista varten.” Aika monta kirjaa olen haastattelujen perusteella ostanutkin. Ja toivottavasti oppinut meneillä olevista eri alojen keskusteluista pelkästään kuuntelemalla. 

Nyt on tullut mentyä niin sanotusti rajan yli, kun olin haastateltavana tuoreen teokseni ilmestyttyä. Itse teoksesta olen kirjoittanut sen tekovaiheessa täällä, mutta nyt julkaistu haastattelu löytyy täältä. Kun kirja on niin kallis, että sitä ostavat ensisijaisesti kirjastot, podcast on hyvä tapa tutustua aihepiiriin pintapuolisesti. Sen jälkeen voi päättää, onko kiinnostusta lukea sitä tai sen osia. Näin itsekin toimin. 

Haastattelu oli hyvin vapaamuotoinen. Kysymyksiä ei ollut etukäteen ja itse haastattelutilanteessa oli melko vähän kysymyksiä. Haastattelu oli muotoa ”kerropa vähän tästä”. Siitä kuitenkin pääsee jyvälle, ainakin niin oletan, vaikka oma ajatukseni ihanteellisesta haastattelusta olisi strukturoidumpi tarkemmilla kysymyksillä. 

Toinenkin podcast-haastattelu on tekeillä. Se ilmestyy aikanaan The Religious Studies Projectissa. Siinä alustassa ei ole samanlaista uutuudenviehätystä, kun olen antanut aikaisemmin kaksi yksilöhaastattelua ja osallistunut pariin ryhmäkeskusteluun. 

Opiskelijat ovat enimmäkseen sitä sukupolvea, jolle (striimattujen videoklippien lisäksi) erilaiset valtamedian ulkopuolella tuotetut podcastit ovat arkipäivää. Heille näitä on luontevaa kuunnella. Tosin suomalaisista vain pieni osa kuuntelee englanniksi tehtyjä podcasteja. Eikä niitä aina ole helppo hyödyntää opetuksen resurssinakaan, sillä podcastien kuuntelu vieraalla kielellä voi olla paljon vaativampaa kuin tekstin lukeminen. Silti itse pyrin miettimään, miten näitä voisi hyödyntää opetuksessa ja ohjauksessa sekä erityisesti muistuttaa niiden olemassaolosta itseopiskelun resurssina. 

Tutkijan näkökulmasta podcastit ovat hyödyllisiä. Esimerkiksi antamiani haastatteluja on hyödynnetty kursseilla muutamissa maissa ja erilaisissa tilanteissa ihmiset ovat kertoneet kuunnelleensa niitä, vaikka eivät välttämättä olisi lukeneet mitään julkaisemaani. Podcastit ovat myös mainoksia: markkinointikieltä käyttääkseni niillä voi heittää asiakkaan sisään tiettyihin keskusteluihin, joihin kuulija sitten perehtyy syvemmin muiden medioiden avulla, mikäli katsoo aihepiirin tai näkökulman riittävän vetäväksi ja tärkeäksi. 

Jos itselläni olisi aikaa ja resursseja huomattavasti nykyistä enemmän, ryhtyisin pyörittämään podcastia suomeksi. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole ilmaantunut aikaa eikä resursseja.

Ateistinen uskontokritiikki populaarimusiikissa

Viime lokakuussa kirjoitin ateistista uskontokritiikkiä popmusiikissa käsittelevän blogitekstin Katsomukset-sivustolle. Julkaisen sen täällä nyt, noin kuukausi sen jälkeen kun vetämäni kurssi länsimaisen populaari-musiikin uskontosuhteista on tullut päätökseen. 

Kurssi ei keskittynyt ateismiin, vaan eteni genrestä toiseen, kunkin genren toistuvia ja tyypillisiä uskontosuhteita pohtien. Olen pitänyt luentoja monenlaisista uskontoon populaarikulttuuriin liittyvistä aiheista, mutta itselleni tärkeimpään eli musiikkiin en ole kajonnut. Sikäli tämä oli yllättävänkin henkilökohtainen kurssi. Palautteen perusteella kokeilu oli onnistunut. Kirjallisia tehtäviä lukiessa huomasin oppivani itsekin uutta. Ensi lukuvuonna kurssia ei ole tulossa, mutta ehkä sitä seuraavana kokeilen uudelleen. 

* 

ATEISTINEN USKONTOKRITIIKKI POPULAARIMUSIIKISSA 

Länsimainen populaarimusiikki on ollut paikoitellen kitkaisessa suhteessa kristinuskoon ja erityisesti konservatiivisiin kristillisiin kirkkoihin. Silti eksplisiittinen ateismi on yllättävän harvinaista, jos tarkastellaan eri genreissä historiallisesti muodostuneita uskontosuhteita, kirjoittaa uskontotieteen dosentti, yliopistonlehtori Teemu Taira. 

Länsimaisen populaarimusiikin genrejen suhde uskontoon on vaihteleva. Yksittäisen genren sisällä suhde uskonnollisuuteen vaihtelee sekin. Silti voidaan esittää, että esimerkiksi soul on tyypillisesti maallista gospelia, eikä uskontokriittistä soulia ole ainakaan genren ytimessä. Kantrimusiikille on ominaista kuvata syntisen ja epätäydellisen kertojan elämää, mutta kertojaminä on useimmiten kristillinen hahmo, joka puhuttelee kristillistä yleisöä. 

Jazzin historiassa islam ja kiinnostus intialaisperäisiin henkisiin aatteisiin ovat selvästi esillä. 1960-luvun psykedelian vastakulttuurisessa orientaatiossa kiinnostus tajunnan laajentamiseen yhdistyi Intian uskontoperinteisiin ja niistä versoneisiin uusiin uskonnollisiin liikkeisiin. Hip hop on pullollaan värikkäitä islamin tulkintoja, kristinuskoa tunnustavia artisteja ja afrikkalaisten perinteiden valikoivaan elvyttämiseen tähtääviä kantoja. Uskontokriittinen tai ateistinen jazz, psykedelia ja hip hop eivät ole valtavirtaa. Pikemminkin genrejä luonnehtii uskontomyönteisyys. 

KRISTINUSKON JA POPULAARIMUSIIKIN JÄNNITE 

Yhdysvaltojen eteläosassa kehittynyttä bluesia on kutsuttu paholaisen musiikiksi. Varhaisvaiheessa se elikin hyvin jännitteisessä suhteessa mustien kristillisiin kirkkoihin. Yksittäiset tutkijat ovat väittäneet bluesin olevan leimallisesti ateistista, mutta arkista blueslyriikkaa sävyttävät epäonnen välttämistä koskevat kansanomaiset uskomukset ja omaperäiset tulkinnat hoodoosta – Yhdysvaltalaisten mustien tavasta yhdistellä afrikkalaisia ja haitilaisia uskomusperinteitä. Blues on teemoiltaan tämänpuoleisiin huoliin keskittyvää, mutta ateismia genressä ei tunnusteta eikä julisteta. 

Toinen paholaisen musiikiksi nimetty musiikinlaji oli 1950-luvun rock’n’roll. Moni tunnettu artisti, erityisesti Jerry Lee Lewis ja Little Richard, on korostanut jännitettä maallisen rock’n’rollin ja kristillisen vakaumuksen välillä. Ensisinglellään ”Tutti Frutti” anaaliseksistä vihjaillut Little Richard, meikkaava musta homoseksuaali, seilasi urallaan maallisen musiikin ja kristillisestä ilosanomasta saarnaamisen välillä. Jerry Lee Lewis ei missään vaiheessa ole keskeyttänyt uraansa, mutta hänen haastattelunsa todistavat vuosikymmeniä kestäneestä jännitteestä. Kumpaakaan artistia ei voi kuitenkaan nimetä ateistisen sanoman lähettiläiksi. He halusivat olla hyviä kristittyjä, mutta myös syntinen rock’n’roll veti puoleensa. 

Merkittävälle osalle länsimaista populaarimusiikkia on tavallista joko jännitteinen tai etäinen suhde kristinuskoon, mutta Christopher Partridge korostaa, että samalla musiikki on yksi kulttuurin osa-alue, jolla erilaiset vaihtoehtoiset ja esoteeriset kannat elävät ja kehittyvät. Partridgen ajatus sopii erinomaisesti joihinkin genreihin. Se muistuttaa, että edes genret, joissa suhde kristinuskoon on kielteinen tai etäinen, eivät automaattisesti ole ateistisia. 

Yksi esimerkki on metallimusiikki. Vaikka teistiset uskomukset eivät ole leimallisia metallimusiikille, genren eri suuntaukset tukevat ateismia verrattain harvoin. Sen sijaan okkultistiset katsomukset, satanismi ja erilaiset (uus)pakanuuden muodot ovat tavanomaisia. Ne ovat jännitteisessä suhteessa kristinuskoon, mutta eivät yleensä eksplisiittisesti ateistisia. 

PUNKIN ATEISMIMYÖNTEISYYS 

Punk on toista maata. Se on selkein esimerkki tunnetusta populaarimusiikin genrestä, josta löytyy tukea ateismille. Tutkimukset osoittavat, että myös punk-yleisö on valtaosin uskonnotonta. Toki uskontomyönteistä ja uskonnollista punkkia sekä uskonnollisia punkkareita on olemassa, yhtenä esimerkkinä Cro-Magsin krishnacore, mutta ne ovat genrepoikkeamia. 

Brittipunkin pioneereista Sex Pistols kertoi ensisinglellään olevansa antikristus, mutta yhtye ei ottanut uskontoa rääväsuisen kritiikkinsä ensisijaiseksi kohteeksi. Sen sijaan poikkeuksellisen rajua uskontokritiikkiä toivat tuotannossaan esiin Siouxsie and the Banshees, Crass ja Sex Pistolsin laulajan seuraava yhtye Public Image Limited. Niiden kohdalla kyse on yksittäisistä kappaleista eikä läpi tuotannon kulkevasta teemasta. 

YHDYSVALTALAISESSA PUNKISSA USKONTOKRITIIKKI JA ATEISMIN PUOLTAMINEN ON OLLUT VIELÄKIN SELVEMPÄÄ 

Straight Edge -pioneeri Minor Threat kertoi uskonnon olevan ”full of shit” kappaleessa ”Filler”. Kaliforniassa perustettu Dead Kennedys nousi vastustamaan uskonnollisen konservatismin ja reaganismin poliittista liittoa 1980-luvun alussa. Paras esimerkki tästä on mini-lp In God We Trust, Inc. (1981), joka kansitaiteesta lyriikoihin sisältää vahvaa yhdysvaltalaisen kristinuskon poliittisten kytkentöjen kritiikkiä (esim. ”Moral Majority”, ”Religious Vomit”). 

Laajempaan suosioon 1980-luvun lopulla noussut Bad Religion on jo nimensä puolesta hyvä esimerkki uskontokriittisestä ja ateismimyönteisestä punk-yhtyeestä. Pitkän uransa ajan yhtye on kannattanut luonnontieteellistä naturalismia uskontoa vastaan sekä korostanut ateismia: Kappaleessa ”Atheist Peace” (2004) ennakoidaan, että ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, mikäli emme päädy uskontojen aikakaudesta ateistiseen rauhantilaan. Eläinbiologiasta väitellyt laulaja Greg Graffin on julkaissut naturalismia ja ateismia puolustavan kirjan Anarkia = evoluutio. Uskonto, tiede ja Bad Religion, vaikka Graffin pitääkin ateismi-sanaa osin epäsopivana. 

Suomalaisen punkin ensimmäisessä aallossa 1970-luvun lopulla uskontokritiikki oli maltillista. 1980-luvun alun hardcoressa siitä alkoi tulla tavallinen lyriikoiden teema. Usein siihen liittyi kuitenkin absurdi huumori (esim. Kansanturvamusiikkikomission ”Jeesus oli venäläinen kantoraketti”) tai groteski tyyli, jossa ylevästä tehdään alhainen (esim. Terveiden käsien ”Utopia”). 

Vaikka populaarimusiikin genreissä on uskontomyönteisten suhteiden lisäksi paljon antikristillisiä ulottuvuuksia, ateismin puolesta laulaminen on ollut poikkeuksellista. Ehkä indie- ja goottimenneisyydestään laajemmin tunnetuksi noussut Nick Cave oli totuuden jäljillä yleisön odotuksista todetessaan: ”Ateismi on haitaksi lauluntekobisnekselle.” 

* 

Kirjoitus on julkaistu 20.10.2021 Katsomukset-sivustolla 

Katsomusaine, redux

Taas keskustellaan uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opetuksesta. Tällä kerralla Yle uutisoi aiheesta oman kyselynsä pohjalta (7.1.2020). Kommentoin uutista ja sitä kautta käy ilmi myös oma kantani asiaan.

Ylen oman kyselyn mukaan 70 prosenttia kannattaa yhteistä katsomusainetta. Kysymyksen muotoilussa tuli selväksi, että uusi aine korvaisi uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon, mutta samalla painotettiin, että uudessa aineessa ”tutustutaan maailman uskontoihin oppilaan omasta vakaumuksesta riippumatta”.

Tulos ei ole yllättävä. Tiedämme aikaisemmistakin kyselyistä, että kaikille yhteistä katsomusainetta kannattaa suomalaisten enemmistö. Sitä kuitenkin vastustavat keskeiset intressiryhmät, kuten uskonnolliset yhteisöt, jotka haluavat pitää kiinni ”oman uskonnon opetuksesta”, ja uskonnottomien etujärjestöt, jotka haluavat pitää kiinni elämänkatsomustiedosta. Enemmistön ääni ei kuitenkaan hallitse keskustelua, koska intressiryhmien ääni kuuluu voimakkaammin.

Tutkijat, opettajat ja virkamiehet eivät ole yksimielisiä. Ylen juttu kertoo, että uskonnonopettajista lähes puolet kannattaa kaikille yhteistä katsomusainetta. Suuri osa vastustamisesta tulee kuitenkin intressiryhmiltä.

Vastustamiselle on melko vähän asiapohjaa. Se perustuu ensisijaisesti siihen, että haetaan perusteita valmiille kannalle. Ruohonjuuritason vallankumous – koulukohtaiset kokeilut mahdollisimman pitkälle viedystä yhteisopetuksesta – on ollut pääosin toimiva ratkaisu eri opetusasteilla.

Kiinnostavaa on, miten puolueet, kristillisdemokraatit pois lukien, selvästi kannattavat yhteistä ainetta. Jopa perussuomalaisissa kannatus on 59 prosenttia ja keskustassa 66 prosenttia. Lopuilla suurempi.

Ylen esittämän kysymyksen muoto on kuitenkin ongelmallinen, koska siinä oletetaan maailman uskontoihin tutustumisen olevan yhteisen aineen ikään kuin ainoa sisältö. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla eikä ole nykyisellään. Siinä mielessä Ylen jutussa lähdetään muun muassa opetusneuvoksen suulla kumoamaan jotain sellaista, jota ei ole olemassakaan. Perverssillä tavalla keskustelusta tulee ”maailmanuskonnot vai elämänkatsomustieto”, kun pitäisi keskustella siitä, haluammeko elää nykyisessä systeemissä vai olisiko sille parempi vaihtoehto.

Vaikka nykyinen uskonnonopetus on paljon muuta kuin ”maailmanuskontojen” opetusta, katsomusaine ei voisi olla pelkkä synteesi nykyisestä uskonnonopetuksesta.

Katsomusaine ei voisi olla myöskään nykyinen elämänkatsomustieto, vaikka esimerkiksi opetusneuvos sitä Ylen jutussa pitääkin parhaana vaihtoehtona. Opetusneuvos on pitkän linjan elämänkatsomustieto-aktiivi, jonka näkemykset liittyvät yksinkertaisesti, ja mielestäni hyvin ongelmallisesti, elämänkatsomustiedon puolustamiseen. (Olen vuosia sitten käynyt hänen kanssaan sähköpostikeskustelua aiheesta, mutta jätän sen tästä pois.)

Pelkkä elämänkatsomustieto ei tarjoa riittävästi uskontotieteellistä ymmärrystä katsomuksista (on ne sitten ”uskonnollisia” tai ei), vaikka pätevillä et-opettajilla onkin muutama uskontotieteen kurssi suoritettu.

Itse ajattelen, että yhteisen aineen tulisi olla aito synteesi nykyisten vahvimmista puolista, ja siten jotain uutta. Siinä tulisi olla mukana elämänkatsomustiedon sisältöjä. Siinä tulisi käsitellä niin sanottuja vähemmistöuskontoja, mutta poistaa nykyinen outo painotus, jossa tietyt teemat ja ilmiöt käsitellään ainoastaan kyseisen vähemmistöuskonnon osalta (esimerkiksi uskonto mediassa kääntyy muissa kuin evlut-opetussuunnitelmassa paikoitellen muotoon, jossa käsitellään vaikkapa ortodokseja mediassa tai islamia mediassa, riippuen siitä, mikä vähemmistöuskonto on kyseessä, eikä uskontoa mediassa).

Opetussuunnitelman ja oppikirjojen tasolla tarkasteltuna nykyinen evlut-aine tarjoaisi ainakin lukiotasolla alustavan rungon uuteen aineeseen, sillä se sisältää nykyisellään paljon katsomusten kirjoa (myös uskonnottomuuden tarkastelua) ja teemoja, jotka kiinnittyvät opiskelijoiden elämismaailmaan (populaarikulttuuri, media jne.). Evlut-aine ei ainakaan oppikirjojen tasolla rajoitu luterilaisuuteen, vaan niissä käsitellään melko laajasti uskontoa ilmiönä, vaikka luterilainen painotus onkin näkyvissä.

Haluan kuitenkin painottaa, että se olisi vain prosessin alku, ei lopputulos. Lopputuloksessa tulisi näkyä selvästi myös uskontoon liittymättömät (tai uskontoon vain etäisesti liittyvät) identiteetin rakentumisen kannalta keskeiset pohdinnat. Se ei voisi tarkoittaa vain ”uskonnottomuuden” lisäämistä pakettiin, vaan elämäntyylien ja -tapojen kirjavuuden pohdiskelua riippumatta niiden mahdollisesta uskontostatuksesta.

Tyypillinen maltillinen kommentti yhteistä katsomusainetta vastaan koskee käytäntöä: opettajankoulutus tulisi järjestää uusiksi ja miten kävisi vanhojen opettajien? Minusta tämä on laiskaa ajattelua. Samalla logiikalla ei voi yrittää torjua ilmastonmuutosta, koska siitä ei tule heti valmista. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Tietenkin tarvittaisiin siirtymäaikaa ja alkuun käytännön tilanteiden sanelemia kompromisseja. Eivät opettajat jäisi työttömiksi, vaan he alkaisivat orientoitua uuteen nykyisen koulutuksensa pohjalta. Nykyinenkin systeemi polkaistiin pystyyn epäpätevillä vähemmistöuskontojen opettajilla. Uusia opettajia lähdettäisiin kouluttamaan uuden aineen pohjalta.

Kasvukivuilta tuskin vältyttäisiin, mutta niiden pelkääminen on heikko argumentti ongelmallisen nykysysteemin puolustamiseen.

https://yle.fi/uutiset/3-11143116

Opetus loppui ja loma alkoi (ei tod.)

Opiskelijan mielikuva yliopiston henkilökunnasta saattaa olla tämä: opetus loppui ja loma alkoi. Tähän käytännössä jokaisen vastaus on ”Ei tod.” Mitä yliopistolaiset siis tekevät, kun opetus päättyy?

Opetukseni painottui päättyvänä lukuvuonna syksyyn. Keväällekin sitä oli riittämiin. Graduseminaari jatkui syksystä, proseminaari jatkui ja tutkijaseminaari jatkui. Niiden lisäksi oli kaikenlaisia vierailuja muiden pitämille kursseille. Viimeinen varsinainen luento oli 25.4, samana päivänä kun Suomen Akatemialla oli deadline eräälle hakuprosessille, joten toukokuusta tulisi leppoisa, eikö niin?

Toukokuun alussa vielä kommentoin muutamia kanditöitä, koska opiskelijat jättivät ne kuun ensimmäisen viikon päätteeksi. Maisteriopiskelijoista  yksi lähetti gradukäsikirjoituksensa ja kirjoitti haluavansa kommentteja. Gradun palautukseen oli aikaa viikko. Samalla viikolla pohdittiin kansainvälisten maisteriohjelmien markkinointia työpajassa. Sitten oli toukokuun kalenterissa opetuskokousta, uskontotieteellisen seuran kokousta, kahden maisteriohjelman kokoukset ja kotimaisen konferenssin suunnittelua.

Sitten toimittiin kustoksena (eli puheenjohtajana) väitöstilaisuudessa. Vähän piti varmistella etukäteen, että vastaväittäjällä ja väittelijällä on hyvät oltavat. Samalla toki tuli lukea väitöskirja läpi. Toinen väitöskirjan käsikirjoitus oli juuri saatu luettua ja kommentoitua, jotta se lähtisi esitarkastukseen. Kolmas koko käsikirjoitus tuli sitten heti perään, ja taas erittäin tiukalla aikataululla. Ja sitten vielä piti ehtiä kommentoimaan kahta lukua yhden väitöskirjaohjattavan käsikirjoituksesta. 

Toukokuun alussa oli myös jatko-opiskelijoiden haku. Sitä varten tuli kommentoida suunnitelmia ja kirjoittaa lausuntoa hakemuksen tueksi. Samaan aikaan pyöri normaalit apurahojen hakemusrumbat, joihin kirjoiteltiin väitöskirjantekijöille suosituksia.

Graduja jätettiin aikamoinen nippu. Niistä minun kontolleni tuli peräti seitsemän gradun arviointi. Aikaa muutama viikko. Yhden olin lukenut etukäteen käsikirjoitusvaiheessa, muutama viikko sitten. Eikä siinä kaikki. Valmiita kanditöitä tuli arvioitavaksi noin kymmenen. Deadline arvioinneille kuun loppu.

Myös graduntekijät heräsivät. Tekstejä kommentoitiin ja tekijöitä ohjailtiin mitä ehdittiin. Siinä sivussa annettiin kokonaismerkintöjä syventävistä opinnoista (Tarkista lomakkeet! Allekirjoita! Skannaa! Lähetä rekisteröitäväksi!), luettiin kevääksi valmistuneita esseitä ja tarkistettiin kirjatentti. Pitipä vielä tutustua uuteen järjestelmään, johon syötetään työtunnit seuraavalle lukuvuodelle. Systeemistä oli tehty entistä monimutkaisempi, mutta jonnekin ne tunnit sijoitettiin. Yhtään työtuntia ei taaskaan allokoitu työtuntien syöttämiselle.

Soittivat radiostakin kesken oppiainekokouksen, että tulisinko seuraavana aamuna höpisemään. Lupasin ja menin. Puhuin muutaman minuutin, mutta järjestelyihin meni melkein puoli päivää.

Sitten muistin, että Temenos-lehden kirja-arviot pitää saada kielentarkistukseen. Check! Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi on kesäkuussa ja johtoryhmän jäsenenä pitäisi valmistella muutama asia konferenssiin. Ne ehtii hoitaa loppukuusta (ja oma esitelmä tehdään vasta kesäkuussa). Ja elokuun Oslon konferenssiin piti hoitaa matkajärjestelyt: hotelli, konferenssimaksu, lennot, matkapyyntö – asia kunnossa. Esitelmä kirjoitetaan lomalla.

Ja tovi meni myös siihen, että saatiin rahaa tiedekunnalta kutsua syksyllä yksi ulkomainen tutkija vieraaksemme. Nyt alkaa käytännön järjestely. Ohjeissa sanottiin, että ne voi tehdä esimerkiksi tutkimusavustaja. No eipä ole sellaisia näkynyt.

Juuri painosta ulos saatu Uskontososiologia-teos näytti hyvältä. Mutta piti kirjoittaa myös tiedote ja miettiä kustantajan kanssa, mihin sitä tiedotetta tuuppaisi.

Olin suunnitellut kirjoittavani yhden kansainvälisen tutkimusartikkelin toukokuussa. Deadline oli puolivälissä. Samana päivänä olin kokouksessa tulevan teoksen toisen toimittajan kanssa. Kokouksen päätteeksi sanoin, etten lähetä tekstiä tänään. Siitä on yli puolet kirjoitettu, mutta vielä tarvitaan aikaa tekstin viimeistelyyn.

Tässä vaiheessa ajattelin, että blogiakin pitäisi päivittää välillä jollain muulla kuin musiikkiaiheisella jutulla.

Tiede kutsumuksena (Weber)

Ihmis- ja yhteiskuntatieteiden klassikko Max Weber julkaisi vuotta ennen kuolemaansa esseen tieteestä kutsumuksena. Weber korostaa vuonna 1919, miten tiede on kutsumus ja riski. Hän nimittää tieteelliselle uralla antautuvia uhkarohkeiksi, koska he eivät tiedä, onko heillä muutamia vuosia alalla jatkettuaan mitään mahdollisuuksia saada toimeentuloaan tieteen parissa.

Hyvillä ja ahkerillakin kyse on usein sattumasta. Milloin sattuu olemaan paikkoja vapaana, milloin sattuu olemaan oikeassa vaiheessa uraa, milloin sattuu olemaan myötämielisiä arvioitsijoita. Toimeentulonsa saavatkin saattavat traumatisoitua. Weber kirjoittaa, että ”kukaan yliopistonopettaja ei mielellään muistele valintakeskusteluja, sillä ne ovat harvoin miellyttäviä.” Ja jos ei traumatisoidu, saattaa vähintään katkeroitua: ”uskotteko katkeroitumatta ja turmeltumatta kestävänne sitä, että vuodesta toiseen keskinkertaisuus toisensa jälkeen kohoaa yläpuolellenne?”

Seisooko lopulta sitten kiitos elämäntyöstä, kun aika on jättänyt. Ei sentään. Weberin mukaan tieteeseen on sisäänrakennettu toisenlainen logiikka: yksittäisen tieteellisen oivalluksen täyttymyksenä ja päämääränä on se, että se tulee ylitetyksi, ja siinä mielessä vanhentuu.

Vaikka Weber kirjoittaa asiaa, itseäni on pitkään kiusannut ”kutsumuksen” käsitteen funktio nykymaailmassa. Vaikka tiede – kuten moni muukin työ – on monille kutsumus siinä merkityksessä, että se on erityisen merkittävää sen harjoittajan elämässä, se myös on oikeuttamassa poikkeuksellisen korkeasti koulutettujen ihmisten paikoin huonoja työolosuhteita (epävarmuus, koulutukseen nähden alhainen palkka jne.). Kun minusta tehtiin kerran juttu, jossa käsiteltiin tutkijuutta urana, toimittaja kirjoitti kutsumuksesta. Itse en sanaa käyttänyt ja pyysin häntä ottamaan sen pois lopullisesta versiosta.

Esseen perustavin sanoma koskee tieteen erillisyyttä arvoarvostelmista. Weber erottelee opettajan ja johtajan/profeetan/demagogin ideaalityypit ja korostaa, että vaikka opiskelijat usein haluavat johtajan, akateemisen maailman on tarjottava vain opettaja. Weber korostaa, että ”politiikka ei kuulu luentosaliin” ja että ”aito opettaja varoo visusti tyrkyttämästä korokkeeltaan minkäänlaista kannanottoa.”

Weber perustelee, miksi tällainen työ, joka tarjoaa ajattelun menetelmiä ja välineitä sekä tietoa, on arvokasta juuri sellaisenaan, ilman kannanottoja. Hän kirjoittaa, että ”jos ymmärrämme asiamme […] voimme siis pakottaa yksilön selvittämään itselleen hänen oman toimintansa perimmäisen mielen tai ainakin auttaa häntä siinä. Se ei minusta näytä olevan kovin vähän, ei henkilökohtaisenkaan elämän kannalta.”

Weberin käsityksiä on kontekstualisoitu omaan aikaansa. Weber puhui tieteeseen nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä tieteen puolesta juuri erottamalla sen arvoarvostelmista. Harvemmin kuitenkin mainitaan, että Weberin kanta olettaa, että vain opettaja on äänessä – kuten karkeimmillaan perinteinen luennointi meneekin. Weber kirjoittaa: ”Luentosalissa, jossa opettaja istuu kuuntelijoitaan vastapäätä, on kuuntelijoiden vaiettava ja opettajan puhuttava. Minusta on vastuutonta käyttää hyväksi sitä tilannetta, että opiskelijan on edistyäkseen käytävä opettajan luennoilla ja että paikalla ei ole ketään, joka voisi arvostella opettajaa.”

Ensinnäkin voidaan kysyä, miten asetelma muuttuu tilanteessa, jossa yksinpuhelun tilalla on keskustelu, kuten nykyään on tapana (toki opettajan johdolla). Ainakin yhdeltä Weberin perustelulta putoaa pohja, mutta ei välttämättä hänen näkemykseltään. Toiseksi voidaan kysyä, miksi opettajan yksinpuhelulla ja arvostelijoiden puutteella olisi vaikutuksensa vain arvoarvostelmien esittämiseen eikä myös tieteellisten teorioiden ja tulkintojen esittämiseen.

Nykyajattelijoista Stanley Fish on kenties kaikkein äänekkäimmin puolustanut Weberin kantaa (esimerkiksi teoksissa Save the World on Your Own Time ja Think Again). Moni kuitenkin on pohtinut, että aktivisti-opettajalla voi olla merkittävä pedagoginen arvo erityisesti keskustelevassa opetustilanteessa.

Pidän Fishin kantaa tarpeettoman jyrkkänä, mutta arvostan suuresti hänen tapaansa muistuttaa, että akateemisessa maailmassa keskeisintä on ”akatemisointi” (siis ilmiöiden lähestyminen akateemisten työkalujen avulla, ei arvoarvostelmat). Opettajan arvot ilman ”akatemisointia” eivät ole kiinnostavia eivätkä ne kuulu luokkaan. Sen sijaan akateeminen analyysi voi hyvin tuoda esiin halun alkaa pohtia omia arvojaan.

Yksi minuun vaikuttaneista ajattelijoista on äskettäin kuollut Zygmunt Bauman. Hän hylkäsi Weberin kannan ja piti arvokeskustelua keskeisenä osana modernisaation analyysia. Itselleni Baumanissa on tärkeää yhteiskunta-analyysi, joka pakottaa arvojen pohdintaan. Bauman ei kuitenkaan esittänyt, että nämä ovat tärkeitä arvoja, jotka sinunkin kannattaisi omaksua. Toinen itselleni tärkeä ajattelija on Lawrence Grossberg, joka saarnamiehen tyylillään hylkää Weberin kannan mutta kritisoi myös tutkimusta, joka arvojensa vuoksi tietää vastaukset etukäteen. Kolmas tässä suhteessa kiinnostava ajattelija on Michel Foucault, jota moni syytti nihilistiksi ja relativistiksi, jolla ei ole mitään annettavaa arvokeskusteluun. Itse olen saanut Foucault’lta aineksia omien arvojen pohdintaan paljon enemmän kuin huolestuneilta moralisteilta.

Weberin essee on tänä päiväkin kiinnostavaa luettavaa. Yllä on mainittu muutamia syitä tarttua siihen lähes sata vuotta julkaisun jälkeen. Sen kysymys opettajan roolista ja arvojen asemasta tieteessä on edelleen ajankohtainen. Se löytyy teoksesta Tiede ja politiikka. Kutsumus ja ammatti (Vastapaino 2009), jossa nimensä mukaisesti on tiede-esseen lisäksi politiikkaa käsittelevä kirjoitus.

Kuuntelua ja katseluakin lukemisen vastapainoksi

Internetin aikana kasvavat nuoret tottuvat jo varhain siihen, että tietoa voi hankkia muutenkin kuin lukemalla. Tämä yksinkertainen ajatus piti paikkansa jo ennen nettiaikaa, mutta materiaalia oli saatavilla vain vähän. Toki edelleen esimerkiksi akateeminen meritoituminen perustuu julkaistuihin ja vertaisarvioituihin teksteihin, mutta nyt elämme yltäkylläisyyden aikaa myös toisenlaisen aineiston saatavuuden osalta.

Muistan vielä ajan, kun nettiin alkoi tulla Michel Foucault’n englanninkielisiä luentoja 80-luvulta. Äänenlaatu oli heikko ja oli jännittävää kuunnella Foucault’n varsin omintakeista englannin ääntämystä. Tätä ennen jännitystä oli tarjonnut se, että lukulistalla olevilla kirjoittajille sai kasvot netin kuvahaulla. Myöhemmässä vaiheessa YouTubesta alkoi löytyä tuoreita luentoja, vanhoja televisiokeskusteluja ja akateemisia supertähtiä käsitteleviä dokumentteja.

Viime vuosina auditiivisessa tai audiovisuaalisessa muodossa oleva informaatio on tullut normaaliksi osaksi oppimista, tiedon jakamista, näkemysten esittelyä ja myös debatointia. Erilaiset tapahtumat voidaan nauhoittaa ja laittaa verkkoon. Joskus tarjolla on suora striimi. Lisäksi on akateemisia sivustoja, jotka ovat erikoistuneet nauhoitettujen haastattelujen julkaisemiseen.   

Opettamillani kursseilla pyrin muistuttamaan tällaisista resursseista ja ohjaamaan opiskelijoita itseopiskelun pariin. Omassa toiminnassani olen ollut monta kertaa tuottamassa sisältöä tällaisille sivustoille. Viime viikoilta on kaksi esimerkkiä.

1) Toukokuussa vierailin Kuopiossa järjestettävässä Filosofiakahvilassa puhumassa ateismista yhteiskunnallisena ilmiönä. Yleisössä oli muutama akateeminen, mutta pääosin kyse oli Filosofiakahvilan teemoista kiinnostuneesta harrastelijaporukasta, joka kokoontui tapahtumiin sivistämään itseään ja toisiaan, keskustelemaan. Puhe nauhoitettiin ja laitettiin syksyn alussa verkkoon. Vaikka vierastan ajatusta, että kasvotusten rajatulle harrastajaporukalle pidetty vapaamuotoinen puhe irtaantuu alkuperäisestä kontekstistaan, en kieltänyt sen laittamista verkkoon. Näin joku voi kiinnostua aiheesta, löytää kaipaamaansa asiatietoa tai uusia näkökulmia ja intoutua etsimään lisää omatoimisesti. Kokonaisuuden kannalta olisi ollut hienoa, jos myös alustukseni jälkeinen aktiivinen keskustelu olisi tullut verkkoon, sillä se oli itselleni mielenkiintoisempi kokemus. Joka tapauksessa yli tunnin mittainen nauhoite löytyy täältä: http://www.kantti.net/artikkeli/2016/09/ateismi-yhteiskunnallisena-ilmi%C3%B6n%C3%A4

2) Kesällä järjestettiin Helsingissä Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi, jonne osallistui yli 500 tutkijaa. Konferenssin tiimellyksessä annoin haastattelun englanninkieliselle, Brittien uskontotieteellisen seuran sponsoroimalle Religious Studies Projectille, jonka verkkosivuston toistuva ja tunnetuin sisältö on noin puolituntisten tutkijahaastattelujen julkaiseminen. Olen antanut sille haastatteluja aikaisemminkin, sekä yksilöhaastattelun että osallistunut nauhoitettuihin ryhmäkeskusteluihin. Haastatteluni julkaistiin syyskuun puolivälissä ja se käynnisti näin podcastien ”syyskauden”. Tällä kerralla aiheena oli uskonnon kategoria ja sen yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tarkastelu empiiristen tapaustutkimusten kautta. Puhuin suomalaisen Karhun kansan onnistuneesta projektista rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Lisäksi mainitsin muutaman muun tekemäni tapaustutkimuksen. Näistä etenin yleisemmälle metodologiselle tasolle, jossa yritin avata, miten ja miksi tällaiset tapaustutkimukset ovat kiinnostavia ja miten niitä voitaisiin tutkia. Vaikka se, että RSP:n haastattelut tehdään yleensä hyvin vähäisellä valmistautumisella ja että itse en puhu äidinkieltäni, aiheuttaa pieniä hankaluuksia, katson niihin osallistumisen olevan silti merkittävää ja vaivan arvoista. Näin voin tehdä omia näkemyksiäni ja tutkimuksiani tunnetuksi, mutta myös olla edustamassa suomalaista uskontotiedettä alalla hyvin tunnetulla kansainvälisellä areenalla. Haastattelu löytyy täältä:

http://www.religiousstudiesproject.com/podcast/categorising-religion-from-case-studies-to-methodology/

Omalta osaltani suosittelen ihmisiä etsimään kirjoitetusta muodosta poikkeavaa tietoa ja, jos mahdollista, myös kokeilemaan toisenlaisten aineistojen tuottamista.

Kannustuksesta huolimatta oma arvioni on selkeä. Kuuntelu ja katselu ei pääse lähellekään lukemista tiedonhankinnan keinona. Lukeminen vie kokemuksena syvemmälle tilaan, jossa oppiminen on paitsi tehokasta myös koskettavaa. Luettua tekstiä on helppo sisäistää itselle sopivaan tahtiin ja siihen on helppo tehdä muistiinpanoja. Lisäksi kirjoitettu on yleensä viimeistellympää kuin puhe. Siksi erilaisissa tiedonhankinnan kanavissa on kyse vastapainosta ja vaihtelusta, ei kirjoitettua tekstiä korvaavasta sisällöstä.

Joka tapauksessa akateemisenkin maailman soisi avautuvan entistä enemmän uudenlaisille tiedon tuottamisen ja jakamisen kanaville. Toistaiseksi kaikenlaiset käyttämäni tuloksellisuusinformaatiota keräävät ohjelmat ovat tässä suhteessa jälkijunassa.

Mitkä ihmeen maailmanuskonnot?

Kouluissa meille kerrotaan, että on olemassa maailmanuskontoja. Emme oikeastaan tiedä, montako niitä on. Joskus niitä on ollut kolme. Nykyään niitä on vähintään viisi, joskus suunnilleen seitsemän. Meille ei kerrota juurta jaksain, millä perusteella ryhmään kuuluvat on valikoitu. Jotenkin vain yhdet ovat maailmanuskontoja ja toiset jotain muuta – uskontoja, perinteitä, elämänkatsomuksia tai ei mitään niistä.

Yliopistossa, jos opiskelemme jotain aihepiiriin liittyvää, meille pidetään kursseja, joissa käsitellään uskontoperinteitä. Kursseilla käsiteltävät esimerkit on valikoitu sillä perusteella, että jotkut ovat maailmanuskontoja ja toiset eivät. Harkitsevat opettajat miettivät valikointiperusteita, tuovat ne julki kursseilla ja käyvät läpi, miten ja millä perustein maailmanuskontojen kategorian jäseniä on valikoitu eri aikoina. Joskus vain tarjoillaan perusteet valikoiduista uskontoperinteistä ilman sen kummempia perusteluita.

Niin sanottu maailmanuskontoparadigma – ajatus siitä, että on olemassa jotain selvärajaisia uskontoperinteitä, jotka sopivalla kriteerillä luovat maailmanuskontojen luokan erotuksena muista uskonnoista, perinteistä ja katsomuksista – on ollut pitkään uskontotieteellisen kritiikin kohteena. Samanaikaisesti paradigma elää ja voi hyvin yliopistojen opetuksessa ja henkilökunnan rekrytoinnissa, oppikirjoissa, opiskelijoiden odotuksissa, koululaitoksessa ja mediassa.

Tuore kirja, After World Religions: Reconstructing Religious Studies (Routledge 2016, toim. C Cotter & D Robertson), ottaa kriittistä etäisyyttä maailmanuskontoihin keskittyvään paradigmaan ja pohtii 17 kirjoittajan voimin, mitä ongelmia paradigmassa on ja miten yliopisto-opetusta voitaisiin organisoida niin, että pahimmat ongelmat vältettäisiin.

Kenties kritiikki on vahvinta niissä maissa, joissa paradigmalla on vahva rooli. Ehkä siksi kirjoittajista valtaosa tulee angloamerikkalaiselta kielialueelta. Olen mukana kirjoittajakunnassa ainoana ei-englanninkielisenä uskontotieteilijänä.

Teos ei anna yhtä ja yhdenmukaista vastausta, koska institutionaaliset lähtökohdat ovat hyvin vaihtelevia, mutta siinä on noin 11 esimerkkiä siitä, millaisia konkreettisia ratkaisuja opetukseen voidaan hakea. Sitä on kiinnostavaa lukea jo siksi, että uskontotieteessä tällaisia opetukseen painottuvia, teoreettisesti ajanmukaisia ja relevantteja kirjoja ei ole julkaistu kovin paljon. Siitä voi hakea inspiraatiota omaan opetukseen.

Oma artikkelini ehdottaa kolmea askelta maailmanuskontojen opetukseen. Ensinnäkin kurssilla olisi hyvä käydä läpi käsitteen historiaa, mikä osoittaa kriteerien nopeasti vaihtuvan ja kontingentin luonteen.

Toiseksi kategoriaa voidaan laajentaa. Mukaan voidaan ottaa maailmanuskontojen ulkopuolisia uskontoja ja valikoitujen etnografisten esimerkkien käsittely näyttää, etteivät edes maailmanuskontoihin tyypillisesti luetut uskontoperinteet ole sisäisesti läheskään niin yhdenmukaisia kuin oppikirjat antavat ymmärtää. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska se pitää maailmanuskonto-kategorian tyypilliset jäsenet keskiössä ja tekee opetuksen suunnittelusta mahdotonta siinä mielessä, että kaikkea ei voida käsitellä samalla painoarvolla rajatussa ajassa.

Kolmas, ja mielestäni omaperäisin ehdotukseni on näyttää, miten ja miksi yksittäisistä perinteistä on konstruoitu ”uskontoja” ja ”maailmanuskontoja”. Tästä tarjoan esimerkkinä katsauksen siihen, miten kungfutselaisuutta on määritelty uskonnoksi erilaisten intressiryhmien toimesta. Lisäksi olen koonnut listan keskeisistä teoksista ja artikkeleista, jotka helpottavat tämä askeleen nivomista käytännön opetukseen.

Käytännössä opetus ei aina rakennu hiottujen mallien mukaan. Usein konkreettiset ratkaisut ovat kompromisseja erilaisten odotusten, toiveiden ja tavoitteiden välillä. After World Religions tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoisia lähestymistapoja, joista oikeastaan jokainen ansaitsee paikkansa luennoitsijoiden ja tutkijoiden reflektiomateriaalina ja osa ansaitsee tulla suoraan otetuksi huomioon opetuksen suunnittelussa. Lisäksi artikkelit muodostavat painavan puheenvuoron oppialan identiteettiä koskeviin pohdintoihin.

Jotain aiheen kiinnostavuudesta uskontotieteilijöiden parissa kertoo se, että kesän 2016 konferenssissa Erfurtissa kirjahanketta käsittelevä paneelimme keräsi enemmän kuulijoita kuin salissa oli istumapaikkoja. Nyt lopputuloksen voi lukea ilmestyneestä kirjasta.