Kevään lukemistoa (2026)

Tässä taas lyhyitä muistiinpanoja ja huomioita (alku)kevään lukemistoista. Mukana hyppysellinen filosofista politiikan analyysia ja kulttuurikritiikkiä, hitunen uskontotiedettä, palanen ateismintutkimusta, reilusti populaarimusiikkia ja loraus yliopistopolitiikkaa. 

 

R. Laurence Moore & Isaac Kramnick (2019) Godless Citizens in a Godly Republic 

 

Populaariformaattiin tehty kirja, jossa on hyvä asiasisältö. Se käsittelee uskonnottomuutta ja ateismia Yhdysvalloissa pitkällä aikavälillä, erityisesti siitä näkökulmasta, miten ateistit voivat tai eivät kykene osallistumaan aktiivisesti julkis-poliittiseen toimintaan. Yleisesti tekijät korostavat, että maan historiassa on useitakin ei-uskonnollisia (lue: ei-kristittyjä) arvostettuja julkisen sfäärin toimijoita, useimmiten jumalattomuus on ollut este tai hidaste toiminnalle. Kunhan ei odota, että teos käsittelisi kaikkia teemojansa perusteellisesti, niin siitä saa paljon irti yleiskatsauksena. Suosittelen. 

 

Daniel White Hodge (2017) Hip Hop’s Hostile Gospel 

 

Olen pyrkinyt pysymään kärryillä uskontoa ja hip hopia käsittelevästä tutkimuksesta, joka varsinkin Yhdysvalloissa on vilkasta. Suuri osa siitä on myötämielisen hehkuttavaa, teologisesti orientoitunutta tarkastelua, jonka uskontotieteellinen ja kulttuuritieteellinen sisältö on verrattain ohutta. Niin tässäkin tapauksessa. Hyvänä puolena on yksityiskohtaisia ja perehtyneitä luentoja yksittäisistä artisteista, mukaan lukien genren suurimpia tähtiä. Tässä tavallaan eksoottisempaa on tutkimuskirjallisuusgenre kuin itse kohde, vaikka luin tämän ensisijaisesti kiinnostuksesta kohteeseen. 

 

Wolfgang Seidel (2025) Krautrock Eruption 

 

Teos tarkastelee niin sanottua krautrockia ilmiönä, vaikka ei edes hyväksy ilmiön olemassaoloa. Tämän avulla ei saa selvyyttä siihen, miten keskeisten artistien urat etenivät, mutta jonkin verran on yritystä laajempaa analyysiin. Pidin paikoin huomioista, mutta toisaalta olisin halunnut lukea enemmän yhtyeiden ja artistien urasta, teoksista ja niiden aikalaisvastaanotosta, koska olen jo lukenut kulttuurianalyysia itse aiheesta. Joka tapauksessa Seidel korostaa, että kyse oli reaktiosta natsisukupolveen ja sen perhekeskeisyyteen: krautrockiin kuului kommuuniasuminen ja ilmiö edusti yleistä kuuskasi-vastakulttuuria. Knoppitietoa: kukaan aikalaisista ei kutsunut bändejä ja niiden esittämää musiikkia krautrockiksi. Siitä puhuttiin progena tai (minusta erittäin osuvasti) nimellä ”free beat”. Loppuun koottu lista keskeisistä genren teoksista on sikäli hyvä, että tuli tehtyä soittolista. Muutamia teoksia on sen perusteella hankittu vinyylihyllyynkin, josta genren tunnetuimmat klassikot jo löytyvät. Ambivalentti fiilis, mutta silti: Suosittelen. 

 

Thomas Wilhelmsson (2021) Yliopistouudistus 

 

Hitusen liian omahyväinen yliopistouudistuksen puolustus, jossa liikutaan jatkuvasti yliopistomaailman ylätasolla. Tekijä ei millään merkittävällä tavalla käsittele yliopiston tärkeintä työtä eli opetusta ja tutkimusta sekä niiden yhteyttä. Sen sijaan mainelistoista ja ”huippuudesta” kirjoitetaan ikään kuin se olisi yliopiston kannalta ja uudistuksen arvioinnin osalta tärkeintä tai riittävää. Osa puolustuksesta käsittelee asioita, joiden oikeasta laidasta en pysty sanomaan mitään kovin perusteellista arvioita. Joten puolustus voi olla perusteltuakin monissa kohdin, mutta jonkinlainen epäily lukijalle jää. 

 

Slavoj Zizek (2025) Zero Point 

 

Tässä ei ole syvää lacanilaista teoretisointia. Tässä on 120 sivua erittäin terävää poliittista analyysia maailman menosta. Noin 60-sivuinen alkupuoli käsittelee erilaisia aiheita, jälkipuolisko keskittyy yksinomaan vastaamaan kritiikkiin, jonka Zizekin puhe Frankfurtin kirjamessuilla liittyen Israelin ja Palestiinan keissiin sai aikaan. Lopussa on vielä se kirjamessupuhe, joka on yksinkertaisesti briljantti, eikä suinkaan provokatiivinen tai kontroversiaalinen, paitsi omaan takamukseensa kadonneille saksalaisille. Vaikka iso osa teoksesta perustuu tekijänsä Substack-postauksiin, en keksi paljon parempaa luettavaa, jos haluaa hahmottaa maailman tilannetta. Nautin tästä paljon ja vaikka yleensäkin nautin Zizekin poliittisesta kommentoinnista, tässä hän on erityisen vahva. Suosittelen. 

 

Slavoj Zizek (2025) Against Progress 

 

Tämä on samaa sarjaa, mutta sisältää huomattavasti enemmän lacanilaista lätinää. Asiallista ja enimmäkseen nautinnollista luettavaa, mutta Zero Pointia heikompi paketti, kun arvioin puhtaasti omien intressieni pohjalta. Pitkä essee auktoriteetista ei maistunut yhtä paljon kuin lyhyemmät tekstit, joissa on hyviä huomioita demokratiasta ja nykypolitiikasta sekä myös esimerkiksi akselerationismista. Sinänsä Zizek on oivaltava myös ”ideologisten” odotushorisonttien (edistys, maailmanloppu jne.) tematisoimisessa, siinä, millaisiin poliittisiin asentoihin eri horisontit meitä tänä päivänä motivoivat. 

 

Tomoko Masuzawa (2005) The Invention of World Religions 

 

Tämä on uskontotieteen moderni klassikko, joka tarkastelee miten 1800-luvulla uskontodiskurssi, erityisesti maailmanuskontodiskurssi muuttui kapeasta ja rajoitetusta kategoriasta laajaksi ja pluralistiseksi – ja silti onnistui säilyttämään ainakin jollain tavalla kristinuskon ja Euroopan erityisaseman, jos ei eksplisiittisenä ideologiana niin ainakin sekä implisiittisenä että yleiseen uskonnon käsitteeseen puettuna. Luin teoksen ilmestymisen jälkeen, mutta nyt luin vielä tarkemmin opetuksia varten sekä tutkimusjuttuihin, joista ehkä joskus lisää. Suosittelen.

Erikoisimmat yhteiskirjoitukset

Perinteinen akateeminen tapa ihmistieteissä oli, että yksilötutkija kirjoittaa yksin. Yhteiskirjoittaminen oli luonnontieteiden asia. Karkeasti näin. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja jotkut jopa korostavat toisten kanssa kirjoittamisen merkitystä strategisista syistä. Esimerkiksi: saa nimiinsä näennäisesti useampia julkaisuja, kun on kokonainen ryhmä kirjoittajanimiä. Toinen esimerkki: ohjaajat ja hankkeiden vetäjät saavat julkaisuja, kun ohjattavat tai hankkeen tutkijat tuottavat jotain. 

Itse välttelen tuollaista strategista yhteiskirjoittamista. Olen kuitenkin kirjoittanut todella paljon toisten kanssa. Erityisesti kahdestaan ja kertoja kolmestaan. Enkä vain aina samojen ihmisten kanssa. Syitä on monia. 

 

Osa on tullut tehtyä projektityöskentelyn vuoksi; osa siksi, että on täytynyt tehdä yhteinen johdantoteksti; osa siksi, että olen tarvinnut muiden osaamista voidakseni tehdä tietynlaisen tekstin tai tutkiakseni tiettyä aihetta; osa siksi, että se on ollut toisen osaaminen tuomista esille kontekstissa, johon toinen ei olisi muutoin tullut mukaan; osa on jopa siksi, että samantyyppisten aiheiden kiinnostus on ajanut kokeilemaan, voisiko yhdessä kirjoittaa eikä vain keskustella; osa siksi, että joku on pyytänyt saadaksensa ideansa toteutettua. Nämä tulevat mieleen yhdeltä istumalta. 

 

Yhteiskirjoittaminen opettaa paljon toisesta kirjoittajasta tai jopa ryhmästä. Joidenkin kanssa se on helppoa, joidenkin kanssa vaikeaa, useimpien kanssa jotain siltä väliltä. Muistaakseni yksikään kunnolla alkanut kirjoittaminen ei ole jäänyt kesken siksi, että yhteiskirjoittaminen ei suju tai että ajatukset ajautuvat ristiriitaan. Eräs kollega sanoi yhdessä kirjoitetusta artikkelista, että tämä oli sujuvin kokemus yhteiskirjoittamisesta. Hän vertasi aikaisempaan kokemukseen, jossa toinen kirjoittaja pohti aihetta pitkästi ja perusteellisesti sähköposteissa, mutta ei oikeastaan koskaan edistänyt käsikirjoitusta. 

 

Aika usein olen ottanut vetovastuun hommasta, mutta silloinkin on ollut selvää, että jonkun toisen osaaminen on välttämätöntä. Muutamissa teksteissä työ on jakautunut hyvin tasaisesti. Pari kertaa olen kuitenkin ollut pienessä roolissa. Ne ovat erikoisimmat kokemukseni. 

 

Ensimmäinen esimerkki erikoisesta kokemuksesta on, kun kollega kertoi, että häneltä on pyydetty artikkelia aiheesta X julkaisuun Y. Hän on tehnyt version, mutta on niin kyllästynyt tapaansa käsitellä aihetta, että voisinko saada muokattua tästä jonkinlaisen artikkelin. Tekstiä oli enemmän kuin maksimi sanamäärä. Tekstissä oli myös asiasisältö kunnossa. Siitä vain puuttui muutamia sisällöllisiä juttuja ja erityisesti jännite tai tarina. Rakenne ei ollut täydellinen. Pari päivää pyörittelin tekstiä ja lähetin takaisin pienten lisäysten, joidenkin poistojen ja tarinan etenemisen hiomisen jälkeen. Se oli siinä. Tuli siihen vielä pieniä muutoksia aivan lopussa, mutta suunnilleen noin se meni. Tieteellinen yhteisjulkaisu. 

 

Toinen erikoinen kokemus oli, kun konferenssipaneelin pohjalta puheenjohtaja ehdotti, että voisimme tehdä (ei-referoidun) yhteisartikkelin. Pitkään luulin, että olen vain jättänyt asian sikseen, kun en ole lähettänyt osuuttani. Sitten sähköpostiin paukahti teksti, johon oli integroitu minun näkemyksiäni aiheesta lähettämieni diojen ja konferenssissa sanotun perusteella. Pariin kohtaan tein korjausehdotuksia, mutta muuten en oikeastaan osallistunut itse tekstin tuottamiseen. Julkaisuun kuitenkin tulee nimeni mukaan ja olen ihan tyytyväinen siihen, että pointtini tulevat tässä kontekstissa muidenkin pohdittavaksi, joskin hieman vähemmän alleviivatusti kuin jos olisin kirjoittanut yksin. Kuitenkin olennaista on, että itsekseni olisin tuskin koskaan julkaissut niitä. 

 

Nämä kaksi erikoisinta kokemusta ovat mietityttäneet siksi, että nimeni on mukana julkaisussa niin heppoisin eväin. Ehkä ne kuitenkin tasapainottavat kokonaiskokemusta yhteiskirjoittamisesta, sillä olen niin usein ollut se vetovastuussa ollut henkilö. Ne myös muistuttavat, että on monia erilaisia tapoja toteuttaa yhteiskirjoittamista. Itse olen jonkinlainen kokeilija. Lähden helposti mukaan, jos se on ajankäytöllisesti mahdollista, ja katson, tuleeko hommasta mitään. 

Yhteiskirjoittaminen ei ole itseisarvo. Mutta siitä oppii, sillä tavalla pystyy tekemään asioita, joita ei muuten pystyisi tekemään, ja joskus se on jopa hauskaa puuhastelua yhdessä. Kun sitä tekee riittävän usein, jää muistiin myös erikoisia kokemuksia. Silloin tällöin.

Alkuvuoden lukemiset (2026)

Jon Sopel (2019) A Year at the Circus 

 

Tämä tuli ostettua Heathrow’n lentokentältä, kun etsin kiinnostavia ajankohtaisia poliittisia aiheita käsitteleviä teoksia. Toimittaja Sopel kertoo, millaiselta Trumpin ensimmäisen kauden toiminta näytti. On tavallaan hyvä, ettei lukijana tässä voi jälkiviisastella sen tiedon valossa, että Trump on presidenttinä toisenkin kauden. Sopel näyttää oivaltavasti, miten Trump ailahtelee, on osaamaton muissa paitsi mediasuhteissaan, ja miten ympärillä olevat ihmiset katoavat kuka mistäkin syystä – selkärankansa vuoksi tai siksi, että kuppaavat liian näkyvästi omiin taskuihin valtion rahoja tai etuja. Valtakauden aikana tutuksi tulleita skandaaleja ruoditaan yksityiskohtaisesti, osaa syvemmin kuin mitä on mediasta tullut luettua. Kirjassa on etuna se, että Sopel kirjoittaa mediasta, mikä sopii kiinnostuksen kohteisiini. Mitään suurta valaistumista ei tullut, mutta teos täydentää aikaisemmin Trumpin ekasta kaudesta luettua. Pari juttua tuli kuitenkin alleviivattua: 1) Trumpin tapa jatkuvasti sättiä uutismedioita on ymmärrettävissä, sillä ihan hänen omien sanojensa mukaan näin kukaan ei enää usko hänestä kirjoitettuja kielteisiä juttuja. 2) Evankelikaalien tuki Trumpille oli ymmärrettävä, koska Trump lupasi konservatiivinimityksiä korkeimpaan oikeuteen (ja piti lupauksensa). Ei sillä ole väliä, että Trump ei ole moraalisesti esimerkillinen, kun konservatiiviset tuomarit ajavat aborttikieltoa ja muita evankelikaalien asioita. Toistaiseksti koettuun kakkoskauteen verrattuna ykköskausi on ailahtelevampaa; nytkin mieli muuttuu vähän väliä, mutta ehdotukset ja konkreettiset toimet ovat brutaalimpia. 

 

Andreas Hepp (2020) Deep Mediatization 

 

Institutionaaliseen mediatisaatioon keskittynyttä teoretisointia seurasi ”syvämediatisaatiota” koskeva keskustelu, jossa koko sosiaalinen todellisuutemme nähdään mediatisoituneeksi. Media ei ole tällöin yksi yhteiskunnallinen elämäämme vaikuttava instituutio vaan elämämme läpitunkeva rakenteistava monitahoinen entiteetti (ehkä väärä sana?). Heppin kirja teoretisoi, luo käsitteitä ja täsmentää niiden välisiä suhteita. Hänen visiossaan tutkimus ei lähde liikkeelle mediasta vaan valikoidusta sosiaalisesta alueesta ja sen mediatisoitumisesta. Median ytimessä ei ole journalismi kuten ehkä institutionaalisessa mediatisaatiossa, vaan digitaaliset infrastruktuurit, mukaan lukien algoritmit ja suurten aineistojen mahdollistamat ohjailut. Tässä teos on vahvoilla, mutta jos jotain heikkouksia pitää mainita, niin Heppin syvämediatisaatio tarjoaa niukasti työkaluja mediasisällöistä kiinnostuneille. Ehkä siksi näen mahdollisuuksia kahden erilaisen mediatisaatiokeskustelun rinnakkainelolle yksinkertaisen korvautumisen sijaan. 

 

Elisa Tiilikainen (2019) Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku 

 

Ostin tämän joskus alennuksesta. En tutkimustarpeisiin, vaikka ihmisten kerrontaa ja kertomuksia olenkin aikanaan tutkinut. En myöskään yksityiselämän tarpeisiin, koska en koe olevani erityisen yksinäinen. Ajattelin kuitenkin oppivani jotain ihmisten kertomista yksinäisyyden kokemuksista. Ja ehkä sitä koskevasta analyysista. No, en tiedä, opinko paljoakaan, muuta kuin todensin melko oletettuja kokemuksia kirjasta, jonka perustana on tekijänsä väitöskirja. Tästä on siis karsittu akateemista painolastia pois. Aineistona on yksinäisyyttä kokevien haastatteluja, lähinnä ikäihmisten. Niiden tulkinnan rinnalla viitataan tarpeen tullen kyselyaineistoihin. Teos ainakin muistuttaa, että yksinäisyys on monitahoista, joskin useimmiten ongelma, johon toisiaan löytyy helpotusta, jota yhteiskunnan rakenteellisillakin seikoilla voidaan tuottaa. 

 

Richard J. Meagher (2018) Atheists in American Politics: Social Movement Organizing from the Nineteenth to the Twenty-First Centuries 

 

Kompakti otsikkonsa mukainen teos käy hyvin läpi, miten yhdysvaltalaiset ateistit ovat pyrkineet vaikuttamaan ympäröivään yhteiskuntaan oman asemansa parantamiseksi. Saavutukset eivät ole järin suuria maassa, joka ylpeilee kristillisyydellään ja halveksuu ateisteja (historiallisesti kommunismiin linkittyneenä). Poikkeuksena oikeastaan 60-luku ja Madalyn Murray O’Hairin voitokas oikeusjuttu, jonka seurauksena rukoushetket poistuivat kouluista. Tässä käydään läpi 1800-luvun jälkipuoliskon aktivismia, sotienjälkeistä aikaa ja nykyaikaa. Viimeisintä vaihetta edustaa bloggareita sekä lobbauskoalitiota The Secular Coalition for Americaa käsittelevät luvut. Asiallinen teos, jos ateismin ympärille rakentuva aktivismi kiinnostaa. Itse luin tätä myös medianäkökulmasta: miten ja millaista mediaa hyödynnetään. Siinä rakentuu historiallinen tarina omista printtijulkaisuista blogi- ja verkkoympäristöihin. Valtavirran uutismedia jää paitsioon. Tärkein aktivismin muoto tuntuisi olevan kirjeiden kirjoittaminen poliittisille toimijoille ja viranomaisille. 

 

Slavoj Zizek (2023) Too Late to Awaken: What Lies Ahead When There Is No Future?

 

Enimmäkseen Ukrainan tilanteeseen ja satunnaisesti muuhun maailmanpoliittiseen tilanteeseen keskittyvä lyhyehkö teos oli erinomaista iltalukemista. Kirjoittajalla on runsaasti ajatuksia herättäviä näkemyksiä (osin heti torjuttaviakin) ja siksi en odotakaan kovin tiukkaan rajattua kokonaisuutta. Näkemyksiä ja näkökulmia hain ja niitä sainkin. Akateemisten keskustelijoiden suuntaan teoksessa piikitellään erityisesti niitä tutkijoita, jotka ovat puhuneet Ukrainan kontekstissa pasifismin puolesta, mikä käytännössä tarkoittaisi Venäjän tahtoon mukautumista (Chomsky, Habermas, Varoufakis ja niin edelleen). Loppuosassa Ukraina-painotus hitusen vähenee ja siellä on muiden muassa Assangen käsittelyä päivittelevää analyysia sekä uusliberaalin kapitalismin korvaavan (syvällisemmin muiden hahmotteleman) teknofeodalismin analyysia.

Studioalbumit osa 125: Silver Apples

Jos mietit, että mikä Silver Apples, niin älä lopeta lukemista. Saatat löytää jotain kiinnostavaa. SA oli New Yorkista ponnistava kokeellinen ja ”kosminen” elektroninen duo, jonka 60-luvun lopun kaksi albumia ovat suunnilleen parasta elektronista psykedeliaa. Lähin hengenheimolainen voisi olla saksalainen Can. 

 

Ensikosketus yhtyeeseen on muistinvarainen anekdootti Tampereen levymessuilta 90-luvun alusta. Kun olin apukätenä Mau Mau Musicille, sen pyörittäjä Pertsa mainitsi, että minun tonkiessa muiden myyjien laatikoita Miettinen kävi ostamassa Silver Applesin. Silloin kysyin, että mikä hiton Silver Apples. Vuosia myöhemmin ostin cd:n, jossa on yhtyeen kaksi ensimmäistä (ja parasta) albumia. En kunnolla päässyt eteenpäin niistä, mutta nyt ajattelin selvittää, mitä kaikkea tuon nimen alla on tehty. Yksi muistutus oli se, kun katsoin elokuva Civil War (2024) ja tunnistin, kun siinä pärähti soimaan debyyttilevyn ”Lovefingers”. 

 

Silver Apples (1968) on viiden tähden levy, parempaa kuin 99% elektronisesta musiikista. Ehkä siksi, että siinä on niin vahva psykedeelisen musiikin pohja. Rumpujen päälle on tuutattu laulun lisäksi elektronista ulinaa ja vonkunaa oskillaattorilla (joo mukana on myös huilua). Mukana on sopivassa suhteessa jurnutusta ja melodiaa. Tämä ei missään vaiheessa tunnu tekotaiteelliselta vaan, öh, taiteelliselta. Can tulee mieleen ensimmäisenä, mutta tässä vaiheessa Can ei ollut vielä julkaissut täyspitkiä. Ei tästä tarvitse kirjoittaa sen enempää, laita soimaan ja se toimii heti. 

 

Contact (1969) on ihan yhtä hyvä teos. Jos debyytti ei lähde, niin tuskin tämäkään. Jos lähtee, niin kyllä tämäkin. Näihin aikoihin duo jakoi studion Jimi Hendrixin kanssa ja he päätyivät jammailemaan yhdessä. Kaupallista menestystä ei tullut. Lisäksi Silver Apples joutui oikeuteen logonsa vuoksi. Duo katosi musiikkimaailmasta melkein 30 vuodeksi. 

 

Beacon (1997) ilmestyi melkein 30 vuoden tauon jälkeen. Se kuulostaa vielä enemmän ajastaan irralliselta kuin kaksi edellistä, sillä 60-luvun levytykset olivat ainutlaatuisuudestaan huolimatta aikansa psykedelialla marinoituja. Tämä ei ole lähellä mitään 90-luvun kamaa. Se muistuttaa etäisesti 60-luvun Silver Applesia, mutta on raikkaalla tavalla erilaista. Psykedelian tilalla on melodisia pop-kappaleita, joihin on liitetty pintaan miksatut rummut, jotka soittavat välillä kuin eri biisiä – ja tämän on tarkoitus olla myönteinen huomio. Lisäksi on elektroniset soittimet, jotka liimaavaat rytmin ja melodian toisiinsa. Omanlaista materiaalia tämäkin, vaikka ei yhtä merkittävää kuin 60-luvun materiaali. Paluun mahdollisti kiinnostus, jota osoitti 60-luvun tuotannon epäviralliset uusintajulkaisut 1990-luvun alussa sekä vuoden 1996 tribuuttilevy. All Musicin arviossa oletetaan, että duon mukaan tullut nuorimies Xian Hawkins on selitys musiikkiin tulleille videopelivaikutteille. Mene ja tiedä. Vastaanotosta on vaikea sanoa mitään. Itse en 90-luvulla törmännyt teokseen, All Musicin 2,5 tähteä ei mairittele, mutta ProgArchivesin käyttäjien arviot ovat hyvin myönteisiä. (Pitäisikö huolestua, kun viime aikoina on tullut vierailtua vähän väliä ProgArchives-sivustolla?) 

 

Garden (1998, 1968–1969) koostuu pääosin levytyksistä, jotka duo teki ensimmäisessä vaiheessaan. Tästä piti tulla kolmoslevy, mutta ei tullut. Sitten nauhoitukset kaivettiin esiin ja niiden lomaan tehtiin vähän lisää. Siitä tuli tällainen teos. Paketti on hieman hajanainen eikä kahden ensimmäisen tasoa, mutta on tässäkin hetkensä. Samassa maailmassa ollaan, vaikka Wilson Pickettiin ”Mustang Sally”-lainan aikana en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Amerikkalainen folk-styge ”John Hardy” menee läpi helpommin. Mukana on useampi instrumentaali. Parhaiden raitojen taso ei yllä kahden ensimmäisen albumin tasolle, joten siinä kolmen tähden kieppeillä mennään. Sen verran kuitenkin viehätyin, että laitoin vinyylin tilaukseen, kun hinta oli yllättävän huokea. 

 

Decatur (1998) koostuu yhdestä yli 40-minuuttisesta äänikollaasista. Se on hyvin kaukana muusta tuotannosta enkä aio kuunnella tekelettä toista kertaa. Kuunnelkaa te, jos huvittaa. 

 

A Lake of Teardrops (1999) tehtiin yhteistyössä Spectrumin kanssa eli mukana on ainakin Spacemen 3 -kuvioista tuttu Pete Kember eli Sonic Boom. Yhteistyö tuntuu luonnolliselta, jos yhtään tuntee tekijöiden musiikillisia kiinnostuksia. Tosin All Musicin arvioitsija piti yhteistyötä liiankin arvattavana yhdistelmänä melodramaattista laulua ja kosmista dronea. Kyse on puolituntisesta EP:stä, joka näki uusimman päivänvalon RSD-julkaisuna vuonna 2023 (ja sitä ennenkin on uusintajulkaistu, mutta tuo on viimeisin). Sisältö on asiallista. Ensiraidan ”Streams of Sorrow” hypnoottisuus on mannaa korville, sitten mennään vähän tylsempään nuppien vääntelyyn, kunnes palataan taas Silver Applesille ominaiseen rytmiseen huojuntaan. Loppupuolelta ei löydy ihmeellisen inspiroivia teoksia. Ei napakymppi, mutta pätevää keskitasoa. 

 

Clinging to a Dream (2016) oli paluulevy taas reilusti yli 15 vuoden tauon jälkeen. Yhdellä laskutavalla voisi sanoa, että edellistä virallisesta, uutta musiikkia sisältävästä varsinaisesta SA-studioalbumista oli kulunut 19 vuotta. Tässä välissä duon toinen osapuoli, rumpali Danny Taylor oli kuollut (2005). Simeon Coxe oli parantunut sen verran niskamurtumastansa, että palasi vielä levytyshommiin. Kun teos ilmestyi, kiinnostuin siitä ja kuuntelin ainakin vähän. Se kuitenkin unohtui, vuosiksi. Nyt kuunneltuna teos ei tunnu mullistavalta, mutta se on vahva osoitus siitä, miten voi tehdä hienoa, ajatontakin musiikkia vuosikymmeniä oman vallankumouksensa jälkeen. Oma suosikkini on hyvin David Lynchin musiikillisista suuntimista muistuttava ”Susie”. Loistavan hypnoottisesti huojuva biisi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kuka 78-vuotias tekee näin tasokkaita albumeita? Ei moni. 

 

Mirage (2023) ilmestyi kolme vuotta Simeonin kuoleman (2020) jälkeen. Se julkaistiin nimellä Silver Apples & Makoto Kawabata. Kitaristi Kawabata on japanilaisen Acid Mothers Templen perustajajäsen. Neljän raidan kokonaisuus alkaa 15-minuuttisella tunnelmapalalla, jatkuu 9-minuuttisella kolinalla ja loput ovat jotain siltä väliltä. Äänimaailma ei ole aivan SA:n ytimessä, vaan huomattavasti ”modernimpi”. Tämä on aivan hyvä albumi, mutta SA:n tarinan kannalta vain paikoitellen tarpeellinen. 

 

Ostajan kannalta kuvio on melko selvä: kaksi ensimmäistä on klassikoita, muut eivät ole välttämättömiä. Muissa kuitenkin on laatua mukana. Ostelisin vaikka ne kaikki, jos halvalla saisi, paitsi Decaturin. Joka tapauksessa Silver Apples kuuluu länsimaisen populaarimusiikin kaanoniin kahden ensimmäisen albuminsa ansiosta. Se oli varhainen elektroninen, kokeileva duo, jonka tuotokset ovat kestäneet aikaa, samalla kun 60-luvulla duo oli hyvällä tavalla myös aikansa lapsi. Myöhemmässäkään tuotannossa ei ole hävettävää. Jos asioita haluaa asettaa aikajanalle ja katsoa, kuka teki ensiksi mitä, niin tässä vertailussa Silver Apples pärjää erinomaisesti.

Vuodenvaihteen lukemistot

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoittelin lukemisista on tapahtunut kaikenlaista, mutta ei mitään mullistavaa. Arvioitavana on ollut yksi täysimittainen käsikirjoitus, joka toivottavasti julkaistaan vielä parempana versiona noin vuoden kuluttua. Kommentoitavana on puolestaan ollut yksi aivan liian pitkä, lähtökohtaisesti erittäin kiinnostava käsikirjoitus. Omia tekstejä on tullut edistettyä niin, että kolme artikkelikäsikirjoitusta on lähtenyt muiden luettavaksi. Seuraavaksi olisi vuorossa oman kirjamittaisen kässärin työstäminen kevään aikana. Kirjojen lukeminen on ollut melko hidasta, mutta jotain sentään on saatu loppuun. 

 

Benson Saler (2023) The Construction of the Supernatural in Euro-American Cultures: Something Nice about Vampires 

 

Postuumisti koostettu ja julkaistu teos on kohtuullisen hajanainen, vaikka sinänsä Saler oli kovatasoinen ajattelija. Pari ensimmäistä lukua käsittelee otsikon mukaista aihepiiriä, hyvin asiantuntevasti, mutta käsittely ei päädy mihinkään vahvaan kantaan. Loppuosassa on lähinnä kognitiivista uskontotiedettä puoltavia näkemyksiä ja sen mukaisen uskontotieteen rakentelua. Itse hahmotan uskontotiedettä hieman toisin kuin ihmiseen biologisena olentona pohjautuvaksi tieteeksi. Nimittäin, vaikka tietenkin ihminen on biologinen olento ja sellaisilla lähestymistavoilla on merkittävä paikkansa, Salerin muotoilu alkaa hylkiä sosiologisia ja ihmistieteellisiä kysymyksenasetteluja, joiden tarpeellisuus tulee mieleen erityisesti Salerin sinänsä inspiroivissa mutta pinnallisiksi jäävissä vampyyriesseissä, joita tässä teoksessa on kaksi. Keskeneräiseksi jäänyt teos on lopputulokseltaankin keskeneräinen, eikä siksi Salerin terävintä parhaimmistoa. Onneksi kokonaisuudessa on kuitenkin välähdyksiä Salerin vahvuuksista. 

 

Russell T. McCutcheon (2025) Our Primary Expertise: A Future for the Study of Religion 

 

Uusin johdannoin varusteltu aikaisemmin julkaistujen kirjoitusten kokoelma saa yhdistävän siteensä uskontotieteen tulevaisuuden pohdinnoista aikana, jolloin erityisesti Yhdysvalloissa tilanne näyttää synkältä. McCutcheonin optimistinen muotoilu korostaa, ettei uskonto ole erityinen vaan meidän erikoistumisemme ovat esimerkkejä jostain yleisemmästä arkisesta, kulttuurisesta, kenties jopa yleisinhimillisestä, esimerkiksi siitä, miten ryhmät toimivat. Tällä tavalla ajateltuna uskontotieteellinen koulutus on analyysitaitojen oppimista, ja opittua tullaan soveltamaan melkein mihin tahansa. Itse ajattelen pääpiirteissään samalla tavalla. Kun olen lukenut käytännössä kaikki artikkelit aikaisemmin, tässä oli kertausta sekä uusien johdattelujen ilo. Koko paketin johdantoteksti oli itsessään hyvin antoisaa uutta sisältöä. Löyhähkö kokonaisuus, mutta tarkkaan rajattua pakettia en odottanutkaan. Minulla on tapana ostaa McCutcheonit hyllyyn jo siksi, ettei tarvitse etsiä yksittäisiä artikkeleita paperipinoista tai tiedostoista. Hän on kuitenkin tämän vuosituhannen ylivoimaisesti tärkein uskontotieteestä ja sen identiteetistä keskusteleva tutkija. 

 

Frank Felice & James McGrath (2025) Progressive Rock, Religion, and Theology 

Todennäköisesti ainoa progen uskontoulottuvuutta käsittelevä kirja. Sellaisenaan erittäin hyvä, vaikka ei lähellekään tyhjentävä. Käsittelyssä ovat esimerkiksi ELP, Yes, Genesis, Jethro Tull, Rush, Kansas ja Neil Morse. Yhdysvaltalaisissa progeukoissa on evankelikaalisiksi kääntyneitä, joten sen sisällön tietää. Muut ovat kiinnostavampia. Sieltä löytyy kaikenlaista eikä genre taivu yhteen uskontosuhteeseen. Siellä on esimerkiksi uskontoinstituutioiden kritiikkiä (esim. ELP, Jethro Tull, Rush), joka usein kulkee käsi kädessä jonkin autenttiseksi oletetun yksilön uskonnollisuuden hyväksymisen kanssa. Sitten on sivistynyttä uskontoviittailua (Genesis) ja idän henkisyydestä vaikuttunutta vaikeaselkoista matskua (Yes). Kiinnostava teos, vaikka näissä teologisesti orientoituneissa tarkasteluissa jään usein kaipaamaan uskontotieteellistä otetta. 

 

Jenna Gray-Hildenbrand, Beverley McGuire & Hussein Rashid (toim.) (2023) Teaching Critical Religious Studies 

Nimensä mukaisesti opettamiseen keskittyvä teos, mutta otsikkoon nostettu kriittisyys jää sisällöttömäksi. Kriittisyys on lähinnä sitä, että uskonnolliset ihmiset eivät ole pyhien tekstien mukaisia eivätkä yhdenmukaisia. Tämä on päivänselvää kaikessa uskontotieteessä. Uskonnon tai muiden keskeisten käsitteiden kriittiseen tarkasteluun teos ei pureudu juuri ollenkaan. Teoksessa on kyllä pari yksittäistä erinomaista tekstiä, kuten Ben Zellerin artikkeli uskonnon ja tieteen suhteiden opettamisesta. Päällimmäisenä jää silti mieleen usean kirjoittajan kritiikki maailmanuskontoparadigmaa kohtaan. Kritiikki on kuitenkin ohutta ja yksipuolista. En tarkoita, etteikö se olisi osuvaa, vaan että se on vain pintasilaus perusteellisemmasta kritiikistä, jota moni on jo esittänyt. Rehellisesti sanottuna pidän esimerkiksi omaa julkaistua kritiikkiäni syvällisempänä kuin mitä tämä teos aiheesta osaa sanoa. Opetusta ajatellen teos tarjosi muutamia oivalluksia, mutta eniten pidin tässäkin mielessä jo mainitusta Zellerin artikkelista. 

 

Mari Manninen (2025) Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa 

 

Nimensä mukaisesti toimittaja avaa toimittajien tekemisiä ja tekemisen olosuhteita. Suomen Kuvalehti arvioi teosta myönteisesti ja innostuin heti ostamaan ja lukemaan. Osa sisällöstä tyydytti, mutta osa oli kovin myötäsukaista ja ympäripyöreääkin. Ympäripyöreän ymmärrän toki yleistajuisen tietokirjan osana (kyse ei muuten ole vertaisarvioidusta teoksesta vaan nimenomaan tietokirjasta, jossa esimerkiksi ei-suomalaista tutkimusta ei ole kovinkaan paljon hyödynnetty). Olisin kuitenkin toivonut vieläkin syvällisempää kuvausta siitä, miten kulissien takana juttuaiheita rakennetaan. Ehkä tällainen ”etnografinen” ote olisi kaventanut lukijakunnan laajuutta, mutta tällaisenaankin teos on hyvin tarpeellinen lisä niille, jotka haluavat ymmärtää paremmin journalismia ja sen ehtoja. Odotukset ehkä olivat hitusen liian korkealla. Aihe kuitenkin on mitä tärkein ja erittäin kiehtova. 

 

Petri Lahti (2025) Fiftarit. Unohtumaton ilmiö 1977–1983 

 

Julkaisu käsittelee rockabillyn muotivuosia vuodesta 1977 vuoteen 1983. Tekijä kutsuu tätä tietokirjaksi, mutta minusta kyse on kronikasta, joka ei ansaitse tietokirjan nimeä. Tekijä ei nimittäin ole vaivautunut tematisoimaan, syntetisoimaan tai kontekstualisoimaan tarkastelemaansa ilmiötä. Sen sijaan se luettelee päivä päivältä kronologisesti, mitä missäkin mediassa rockabillystä sanottiin. Eli kirjana luokaton, mutta ilmiöstä kiinnostuneelle se tarjoaa runsaasti kiinnostavaa nippelitietoa. Jos sattuu olemaan kiinnostunut esimerkiksi siitä, millaisen vastaanoton Polecatsin Are Go sai Suomessa, siitä voi lukea ripoteltuna moniin kohtiin, minä päivänä nyt sitten joku lehti sattui albumia arvioimaan tai kommentoimaan. Kun nyt itse satun olemaan kiinnostunut julkaisun aihepiiristä, niin pitihän se käydä läpi. Tekijälle kiitosta siitä, että on käynyt läpi tietyt julkaisut tuolta aikaväliltä pieteetillä. Tästä voisi aloittaa tietokirjan kirjoittamisen.

Studioalbumit osa 124: Steppenwolf

Kaikki tietävät ”Born to Be Wildin”, mutta vain harvat tuntevat kanadalais-amerikkalaisen yhtyeen nimeltä Steppenwolf. Tai ainakin oletan, että nykyään kovin moni ei kuuntele yhtyettä eikä tunne sen tuotantoa edellä mainitun klassikon ja ”Magic Carpet Riden” ulkopuolella. Voin paljastaa: en minäkään. Tai en ennen tätä kuuntelurupeamaa. Nyt osaan sanoa jotain tuotannosta, kymmenestä albumista. Perusteellisemmasta kuuntelusta jätän pois laulaja John Kayn johdolla myöhemmin tehdyt teokset, joissa esittäjänimenä on John Kay & Steppenwolf. 

 

Steppenwolf (1968) on blues-rockissa ja rock’n’rollissa marinoitua hard rockia, jossa on omien lisäksi sekä lainabiisejä että bändin ulkopuolisten bändille tekemiä biisejä. Tunnetuin ja samalla rankin on ”Born to be Wild”, jonka kirjoitti ex-jäsen Mars Bonfire. Kiinnostavaa nykypäivän näkökulmasta on se, että biisi julkaistiin vasta kolmantena singlenä. Se on suunnilleen ainoa syy, miksi melkein 60 vuotta myöhemmin ihmiset saattavat löytää tiensä tämän albumin pariin. Kokonaisuus ei ole huono, mutta keskinkertaista parempi se ei ole. Suurin osa on helposti unohdettavaa laiskanpulskeaa hard rockia ja blues rockia. Edes Chuck Berryn biisinimiä droppaileva ”Berry Rides Again” ei suuremmin innosta, vaikka se raikkaasti poikkeaakin albumin yleislinjasta. Se tunnetuin biisi toki vaikutti hevimetalliin musiikillisesti ja on yksi heavy metal -termin juurista. Sillä ei kuitenkaan viitattu prätkään, kuten moni luulee Easy Rider -elokuvan vuoksi, vaan autoon, Ford Falconiin. Samassa leffassa oli myös albumilta löytyvä ”The Pusher”, joka edustaa omalla tavallaan vetävää hidastempoista happorokkia. Albumin ensisingle ”A Girl I Knew” on melko hienoa 60-luvun melodista poppia, mutta se ei kuvaa kokonaisuutta erityisen hyvin. 

 

The Second (1968) ilmestyi hitusen yli puoli vuotta debyytin jälkeen. Kakkonen sisältää toisen ikivihreän, ”Magic Carpet Ride”, joka on albumin ensimmäinen ja ainoa single. Laulaja-kitaristi John Kay teki suurimman osan biiseistä, mutta heti alussa on taas Mars Bonfiren kynäilemä ”Faster Than the Speed of Light”. Albumi nousi kolmanneksi Billboard-listalla, mikä on yhtyeen paras saavutus. Tämäkin on keskinkertainen, hitusen debyyttiä heikompi tekele. Edes tuo tunnettu biisi ei ole koskaan säväyttänyt alkusekuntiensa jälkeen. All Musicin Bruce Eder toteaa, että omat biisit ovat debyyttiä tasokkaampia, mutta merkittäviä uusia uria teos ei avaa. 

 

At Your Birthday Party (1969) on taas puolen vuoden frekvenssissä syntynyt tuotos. Ensimmäisenä pistää silmään, miten John Kayn osuus biisien väsäilyssä on pienentynyt. Suurin muutos edellisiin on ilmaisun laventaminen. Useissa biiseissä on mukana piano ja mukana on myös soulahtavaa materiaalia. Onko muutoksen tulos huonompi kuin edeltäjänsä? Ei. Onko se parempi? Ei välttämättä. Onko se kiinnostavaa vaihtelua? Aivan varmasti. 

 

Monster (1969) alkaa yli 9-minuuttisella kolmen biisin sikermällä. Sen jälkeen ollaan konventionaalisissa kestoissa. Itse teos ottaa kantaa Vietnamin sotaan, mutta kriitikot pitivät hard rockin ja poliittisen saarnaavuuden yhdistelmää ontuvana. Eihän tämä mikään unohdettu mestariteos ole. Boogierokkia, ja kun kyse on Steppenwolfista, keskinkertaista sellaista. Jos aikaisemmat ovat keskinkertaisia kolmen tähden mielessä, niin tämä olisi kaksi tähteä. Mainittakoon vielä, että kun pyöritin levyä ja totesin, että nyt kuulostaakin hyvältä, huomasin, että levy oli päättynyt. Algoritmi soitti Groundhogsia. 

 

Steppenwolf 7 (1970) vetää laiskanpulskean keskinkertaisuuden jo taiteen puolelle. Muddy Watersin ”Forty Days and Forty Nights” on tästä malliesimerkki, mutta sama pätee teokseen yleisemmin. Kun riittävästi jatkaa keskinkertaisella linjalla, se alkaa jo toimia omassa sfäärissään. Kauppaan en tosin lähde tämän kokemuksen siivittämänä. Paikoin tulee mieleen Doors, joka kuitenkin osasi tehdä psykedelialla maustetusta bluesrockista erinomaista ja omaperäistä (siis silloin kun bluesrockia soitti, osa tuotannosta on aivan muuta ja vielä erinomaisempaa). Vertailussa Steppenwolf kalpenee. Pahasti. Ja valitettavasti, koska kuka sitä pelkästään keskinkertaista haluaisi kuunnella? Lieneekö albumin päättymisen tuomaa helpotusta vai miksi päätösraita ”Hippo Stomp” kuulostaa omaperäiseltä ja paremmalta kuin keskinkertaiselta. Laiskanpulskeutta sekin tosin huokuu. 

 

For Ladies Only (1971) lähtee eri suuntaan: se alkaa 9-minuuttisella progressivisen rockin suuntaan orientoituneella biisillä ”The Night Time’s for You”, jossa koskettimet ujeltaa yhtyeelle ennenkuulumattomalla tavalla. Käsissä on feministinen teemalevy, jota tosin on moitittu myös seksistiseksi(!). Yhtyeen keskeisin hahmo, John Kay, ilmeisesti laulaa vain osan biiseistä ja osallistuminen säveltämiseen oli merkittävästi vähäisempää kuin aikaisemmin (tekijäkrediiteissä kokonaan 1/10 ja osa 2/10). 

 

Slow Flux (1974) ei ole sisällöllisesti merkittävä, mutta kaksi asiaa siitä kannattaa nostaa esiin. Se ilmestyi peräti kolmen vuoden tauon jälkeen, kun edelliset kuusi levyä olivat ilmestyneet kolmen vuoden sisään. Oli aikaa uusiutua, mutta mitään kovin suurta eroa aikaisempiin ei ole. Äänimaailma on muuttunut tuhdimmaksi, mutta tutun hard rockin ja blues rockin suunnassa liikutaan. Vai olisiko tämä jo aika puhdasta boogierokkia. ”Happorokkia” on joka tapauksessa hyvin maltillisesti. Toinen asia on se, että levyllä soittaa Eddie Cochranin veljenpoika, Bobby Cochran, joka on soittanut muutamien tunnettujen artistien ja bändien kanssa (Grateful Deadin Bob Weir, Leon Russell, Flying Burrito Brothers) ja tehnyt soololevynkin. 

 

Hour of the Wolf (1975) ei herättänyt eikä herätä suuria tunteita kenessäkään. Tämä(kin) on keskitien löysää hard rockia, joka saattaa mennä automatkalla taustamusana, mutta ei valikoidu kotihippojen bailumusaksi eikä tarkkaan harkittujen musiikinkuunteluhetkien ääniraidaksi. Biisimateriaali ei ole kelvotonta, mutta herkkuhetket ovat harvassa. Paras on albumin päättävä ”Mr. Penny Pincher”, joka herättää taustamusiikin horteesta. Kuriositeettina mainittakoon, että John Kay osallistui vain yhden biisin tekemiseen. 

 

Skullduggery (1976) on pääosin hard rockia sisältävä albumi, jonka kynäilyyn John Kay ei osallistunut laisinkaan. Samapa tuo, sisältö on valitettavan yhdentekevää, kuten tämä kuuntelurupeama on jo antanut olettaa. Äänimaisemasta puuttuu 60-lukulaisuus, joka aikaisemmissa teoksissa jokseenkin viehätti silloinkin kun biisimateriaali ei säväyttänyt. Heikon teoksen päättää sinne kuulumaton funk-veto. 

 

Mielikuvani Steppenwolfista oli myönteisempi ennen studioalbumien kuuntelua. Nyt olen vakuuttunut, ettei sieltä löydy unohtunutta psykedeelistä taiderokkia eikä hurjaa boogiejyrää. Sen sijaan löytyy albumeittain keskinkertaista taustamusaa, jossa päällimmäisenä on hard rockia, myös bluesrockia ja pohjalla hippusellinen psykedeliaa. Ei muuta sanottavaa, valitettavasti. Olisin halunnut pitää yhtyeestä enemmän. Parasta bändissä on sen imago.

Syksyn lukemistoa (2025)

Kohta on joulu ja lukupinossa on tuttuun tyyliin puoliksi luettuja enemmän kuin olisi tarpeen. Tässä kuitenkin lyhyet kommentit kuudesta teoksesta, jotka ovat vieneet merkittävän osan syksyn lukuajasta. Lyhin on 240 sivua ja useampi on siellä alle 400 sivun. Viimeisimpänä kommentoitu oli hidaslukuinen, kun jäin pohtimaan monissa kohdin pitkäksi aikaa. Kirjoitin pari blogitekstiäkin niillä höyryillä (ks. lokakuu 2025). 

 

Mark Sedgwick (2023) Traditionalism: The Radical Project for Restoring Sacred Order 

 

Traditionalismilla tarkoitetaan modernia maailmaa kritisoivaa ajattelutapaa, jossa oletetaan jokin ikiaikainen traditio, jonka määräämään järjestykseen meidän tulisi palata. Tuo järjestys ei ole välttämättä uskonnollinen, mutta usein sitä nimitetään ”metafyysiseksi”. Oikeistolaisuus ja fasismi eivät ole sille välttämättömiä, mutta käytännössä ne ovat kulkeneet lähellä. Tätä sekalaista aatemaailmaa ruoditaan teoksessa, joka erittelee ansiokkaasti René Guénonin, Julius Evolan ja muutamien muiden aatesuuntaan liitettyjen ihmisten ajatuksia. Yhteiskunnallisen kontekstualisoinnin osalta teos on hieman haparoivampi. Nykypäivän traditionalismia se paikantaa mm. Jordan Petersonin käsityksiin. Suomessa paras esimerkki traditionalismin ajattelijoista innostuneista ovat esoteriasta intoilevat miehet, Sarastus-lehti ja Guénonia julkaissut Kiuas-kustannus. Kahdella jälkimmäisellä on suora kytkös toisiinsa, kun taas esoteriakenttä on monenkirjavampi. 

 

Jukka Virtanen (2003) Keskellä kuvassa 

 

Viime vuosien jokerilukemistot ovat peräisin useimmiten Kiteen kirjaston ilmaispoistohyllystä, jonka ratsaan 1-2 kertaa vuodessa. Niin myös vuonna 2019 kuolleen monitoimija Jukka Virtasen elämäkerta. Vuonna 2003 meni painoon sinänsä kiinnostava muistelmateos, jossa ollaan hyvin lempeitä melkein joka suuntaan. Poikkeuksensa selkkaus Buddy Holly -musikaalin toteutuksessa (ja se kohta sähköistää teosta huomattavasti). Huumoria, anekdootteja ja detaljeja teoksessa on paljon, koskettavuutta ei juuri laisinkaan, ellei sellaiseksi lasketa eturauhassyöpää käsittelevää osiota. Itseäni ei suuremmin kiinnosta Virtasen urheiluharrastus. Raviharrastusta koskeva luku oli tynkä ainakin minunlaiselleni raviradoilla kasvaneelle ihmiselle. Jonkin verran kiinnostaa hänen lapsuutensa Jämsänkosken maailman kuvaus ja jonkin verran Virtasen toiminta musiikin, television ja elokuvan parissa. Ei poikkeuksellisen hyvä teos, mutta minä nyt nautin monenlaisten elämäkertojen lukemisesta. 

 

Anu Kantola & Hanna Kuusela (2019) Huipputuloiset. Suomen rikkain promille 

 

Teos nousi ansaitusti otsikoihin ilmestyessään. Itse seurasin keskustelua, mutta teoksen luin vasta nyt. Siitä voi lukea, miten huipputuloiset, niin johtajat kuin yrittäjät, puhuvat itsestään, muista ja yhteiskunnasta. Kantola ja Kuusela analysoivat kriittisesti mutta eivät pahansuopaisesti heidän puheitaan. Se nyt vaan on niin, että moni kirjaan haastateltu on täynnä itseään ja kykenemätön mielekkääseen itsereflektioon. Heidän visionsa on se, että sosiaaliturva lakkautetaan ja ihmiset menevät töihin. Niin saadaan maailman paremmaksi. Tämä ei ole edes kärjistys. Päässäni teos on aika vahvaa jatkumoa Kantolan väitöskirjalle Markkinakuri ja managerivalta (2002). Molempien ytimessä on ihmisten pulmallinen käsitys siitä, että systeemisiä ja rakenteellisia ongelmia ei ole; on vain yksilöiden luonteeseen liittyviä esteitä, mikä selittää toisten ongelmalliset elämäntilanteet. Huipputuloisissa on toki esitelty laajemmalla pensselillä, millaista kohderyhmänsä elämä on heidän itsensä kertomana. Ansaitusti keskustelua herättänyt teos, mutta toisaalta tuntuu, että teoksen huomiot myös katosivat nopeasti julkisuudesta. 

 

Lauren Horn Griffin (toim.) (2025) Discourses of Crisis and the Study of Religion 

 

Pohjois-Amerikan uskontotieteen järjestön vuosittaisten seminaarien pohjalta julkaistaan kokoomateos ja tässä on tuorein sellainen. Sarjan julkaisuissa on aina joitain erittäin mielenkiintoisia tekstejä ja joitain vähemmän relevantteja. Sävy on keskusteleva, seminaarimainen ja pohdiskeleva. Vain pieni osa sopisi sellaisenaan normaaliksi tutkimusartikkeliksi. Konsepti on kuitenkin viehättävä ja kenties siksi olen lukenut suuren osan sarjan teoksista. Sama tasollinen ”hajanaisuus” pätee tähänkin teokseen, kuten myös aiheiden näennäinen hajanaisuus, mutta pinnan alla on toistuvasti kysymys siitä, mitä me täällä uskontotieteessä oikein ajatellaan tekevämme uskontotieteen nimikkeen nimissä. Sarjan seuraavan teoksen toimittaja on allekirjoittanut. 

 

Mike Dines & Georgina Gregory (toim.) (2022) Exploring the Spiritual in Popular Music

 

Artikkelikokoelman taso heittelee reilusti artikkelista toiseen. Osa on sellaista ”populaarimusiikin kokeminen voi olla pyhää” -tyyppistä tutkimuslinjaa, jossa ei ole tapahtunut paljoakaan kiinnostavaa uutta siitä lähtien kun sitä on tehty. Ainakaan uskontotieteilijän näkökulmasta. Yleensä näiden anti typistyy aiheeseen: jos se nappaa, hyvä niin, mutta jos ei, ei käsittelystä ole paljoakaan kerrottavaa muille. Tämän teoksen parhaat palat olivat: A-V Kärjän avausartikkeli, jossa käydään läpi tutkimuskenttää, sen puutteita ja painotuksia; K Medicin analyysi Sufjan Stevensin kristillisyydestä ja hänen faniensa reaktioista; M Dinesin ja M Grimesin Psychic TV -tarkastelu. Pari muuta sisälsivät joitain hyviä oivalluksia. Loput olivat heikompia. Kokonaisuus menee musafaniuteni kautta plussan puolelle. Näitä kokoan hyllyyni, jotta pysyn kärryillä tällä tutkimuskentällä. Viimeisen viiden vuoden aikana olen kärryille kuitenkin päässyt ja uskallan jo aika rennosta esittää yleistäviä väitteitä uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen luonteesta. 

 

Will Gervais (2024) Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species 

 

Teos on erinomainen ateismitutkimuksen popularisointi, vaikka se eritteleekin lähinnä psykologista ateismitutkimusta. Siinä kuitenkin tuodaan sisäpiiristä rajua mutta vakuuttavaa varhaisen kognitiivisen uskontotieteen kritiikkiä. Teos argumentoi kulttuurievolutiivisen näkemyksen puolesta, jolloin niin uskonto kuin ateismi ovat yhtä lailla luonnollisia ”luonnollisia”. Tekijä korostaa itseään aina kuin mahdollista, eikä ole todellakaan vahvoilla esimerkiksi käsitellessään Marxia alkusivuilla, mutta jos ei anna näiden seikkojen häiritä liikaa ja keskittyy teoksen vahvuuksiin, niin siinä on todella paljon ajateltavaa. Tekijä selostaa melko seikkaperäisesti, miten psykologiset testit on tehty ja mikä niiden merkitys on ollut. Ja milloin aikaisemmat tulokset on hylätty siksi, että tuloksia ei ole saatu toistettua. Hänen näkemyksensä ateismin yleistymisestä on yhteensopivampi sosiologisen kuin esimerkiksi kognitiivisen tutkimuksen kanssa, vaikka hän ankkuroi ajattelunsa kognitiivisen tutkimuksen perinteeseen (josta menee sitten kulttuurievoluutiokehyksen suuntaan). Suosittelen.

Uskontopuhetta tutkimassa

Suunnilleen Helsingin kirjamessujen aikaan ilmestyi uusi teos Uskontopuhetta (2025, toim. M Ubani, P Kuivala & T Hjelm). Se sisältää johdannon ja epilogin lisäksi 17 artikkelia. Yksi artikkeleista on kirjoittamani, ja kun tällä blogialustalla on tullut viime aikoina kerrottua jotain julkaisuistani, niin jatketaan samalla linjalla. 

 

Artikkelini otsikko on ”Mitä hyötyä on olla uskonto? Uskonto luokittelukiistana”. Alaotsikko haluttiin yhdenmukaisuussyistä, joten keksin tuollaisen. Oma-aloitteisesti en sitä sinne tarjonnut. Pääotsikko herätti kysymyksen kustannustoimittajalta. Voisiko sen muotoilla toisin, kun se ei ole aivan tavallista suomea. Ymmärrän. Mutta en lopulta muuttanut. 

 

Yksi kelvollinen ehdotus olisi ollut ”Mitä hyötyä on uskonnon statuksesta?” Ajattelen kuitenkin, että muotoilu tekee liian helpoksi ajatella, että on olemassa uskontoja, jotka sitten saavat uskonnon statuksen tai eivät saa. Oma muotoiluni vie (ehkä, jos lukija ajattelee alkuunkaan siten kuin itse ajattelen) pohtimaan ontologista puolta. En nimittäin tekstin puitteissa oleta, että olisi olemassa uskontoja, jotka sitten myöhemmin nimetään tai ei nimetä uskonnoiksi. Sen sijaan tekstin puitteissa jätän mahdollisuuden ajatella, että nimeäminen on välttämätöntä, jotta jokin voisi olla uskonto (riippumatta siitä, puolustanko viimeiseen asti tällaista kantaa). 

 

Tämä huomio erottaa oman tekstini suuresta osasta muiden tekstejä. Useissa artikkeleissa uskonto on olemassa ongelmattomasti. Sen sijaan pulmat koskevat joillain sitä, onko uskontopuhe keskittynyt uskoon, puuttuuko ”siitä” sukupuolinäkökulma tai miten ”se” on osa yhteiskunnallisia jännitteitä. Uskontopuhetta nämäkin ovat yhtä kaikki, ja monipuolista sellaisen käsittelyä, mutta hieman eri rekisterissä. Joissain luvuissa ”uskonto” kuitenkin on ongelmanasettelussa mukana, kuten Lauri Thurénin tekstissä ”Uskonnoton Jeesus”, jossa pohditaan, missä mielessä voidaan tai ei voida sanoa Jeesuksen olleen uskonnollinen. Ja muissakin, mutta en listaa niitä tähän. Tutustu teokseen! Yksi näkökulma sen lukemiseen on juuri näiden erilaisten rekisterien seuraaminen ja eritteleminen. 

 

Omassa tekstissäni tuon erityisesti muutaman esimerkin avulla esiin, kuka, ketkä tai mitkä tahot hyötyvät siitä, että jotakin luokitellaan uskonnoksi (tai ei luokitella). Esimerkeistä ensimmäinen on koronapandemian aikainen tapaus, kun huomattiin, että kokoontumislain mahdollistamat rajoitteet eivät koske rekisteröityneitä uskonnollisia yhteisöjä (eikä evlut ja ortodoksista kirkkoa). 

 

Toinen esimerkki koskee yleisemmin uskonnolliseksi yhteisöksi rekisteröitymistä, erityisesti Suomessa: mitä hyötyä siitä on, jos hakemus menee läpi? Vielä laajempi kysymys olisi se, mitä valtio hyötyy, mutta artikkelissa katson asiaa enemmän hakijoiden näkökulmasta. 

 

Kolmas koskee esimerkkejä, joissa uskonnoksi luokittuminen on tai olisi haitallista. Tuttujen tapausten (suvivirren laulaminen, krusifiksi luokkahuoneessa eli Soile Lautsin tapaus) lisäksi käsittelen ranskalaista Marian patsaan tapausta, jonka luokittaminen uskonnoksi tarkoitti, että se tulee siirtää julkiselta paikalta, vaikka paikkakunnan pormestari esitti, että kyse on historiallisesta perinnöstä. 

 

Artikkelini otsikkoon vastaan yleisesti: uskonnoksi määrittymisestä seuraa usein materiaalisia ja symbolisia etuja, joita muilla ei ole. Jos uskonnolliseksi määrittymisestä seuraa symbolin tai käytännön kielto, alkaa kuulua ehdotuksia määrittää ne kulttuurisiksi tai osaksi perinnettä. 

 

Mistä siis puhumme, kun puhumme uskonnosta? Tekstissä vastaan näin: ”Puhumme kategoriasta, joka rakentuu ja myös muuttuu historiallisesti yhteiskunnan diskursiivisissa käytänteissä. Historiallisesti muodostuneet käsitykset, yhteiskunnallinen keskustelu, instituutioiden rakenteet ja lainsäädäntö vaikuttavat omilla painoarvoillaan siihen, millaiseksi uskonnon kategorian sisältö ja rajat muodostuvat kussakin yhteiskunnassa ja miten tavoiteltavaa uskonnoksi luokittuminen on.” Näitä prosesseja ja erityisesti luokittelukiistoja tarkastelemalla voidaan ymmärtää paremmin yhteiskunnallisia valtasuhteita (vaikka sinänsä yhteiskunnallisia valtasuhteita voidaan ja pitääkin tarkastella monilla muillakin tavoilla).

Ovatko ateistit rationaalisempia kuin uskovat? Osa 2

Edellinen kirjoitus käsitteli ”ikuisuusaihetta”, jota on tutkittu melko paljon psykologian alalla viimeisen viidentoista vuoden aikana. Kirjoitus perustui Will Gervaisin teokseen Disbelief (2024). Tässä tekstissä tuodaan myöhemmän(!) keskustelun näkemyksiä, jotka osaltaan haastavat joitain Gervaisin näkemyksiä. 

 

Religion, Brain & Behavior -lehdessä on ilmestynyt nippu artikkeleita, jotka kommentoivat Gervaisin teosta kokonaisuutena. Teksteistä yksi kohdentuu erityisesti rationaalisen ateismin (tai ”analyyttisen ateismin”) teesiin. 

 

Neil Van Leeuwen korostaa, että vaikka korrelaatio ateismin ja analyyttisen ajattelun välillä olisi maltillinen ja poikkikulttuuriset otokset niitä koskevissa tutkimuksissa pieniä, se ei itsessään tee tyhjäksi väitettä, jonka mukaan ateistit toisinaan järkeilevät itsensä pois teismistä. Olen samaa mieltä. Kun uskonnon ote heikentyy mistä tahansa syistä, se avaa mahdollisuuden tilanteelle, jossa ihminen järkeilee itsensä pois teismistä. 

 

Van Leeuwen nostaa myös esiin Gervaisin kirjan jälkeen julkaistuja tutkimuksia, joissa eri tavoin on löydetty jonkinlaista tukea ateismin ja ”Systeemin 2” yhteydelle useita eri maita tarkastelemalla. Katsoin pikaisesti läpi kolme artikkelia. Niiden yksityiskohtainen ruotiminen vaatisi paljon enemmän aikaa kuin nyt on käytettävissä, mutta tässä kuitenkin perusjuttuja: 

 

Artikkelissaan ”On the Role of Analytic Thinking in Religious Belief Change: Evidence from over 50,000 Participants in 16 Countries” Stagnaro & Pennycook (2025, Cognition) esittävät, että rationaalisella ajattelulla on yhteys uskomusjärjestelmän vaihtamiseen. Useampi vaihtaa teismistä ateismiin, mutta yhteys löytyy myös niiltä, jolta vaihtavat ateismista teismiin (siis suhteessa niihin, jotka eivät vaihda kummastakaan). 

 

Artikkelissaan ”Analytic Atheism and Analytic Apostasy Across Cultures” (2025, Religious Studies) Byrd, Stich ja Sytsma argumentoivat, että heidän aineistossaan analyyttista ateismia löytyy, mutta vielä merkittävämpi on analyyttinen apostasia: mitä paremmin menestyy testissä, sitä todennäköisemmin henkilö jättää lapsuuden uskontonsa. Kun uskonnon jättäjät otetaan pois kuviosta, analyyttisen ateismin merkitys hälvenee. Uskonnollinen kääntyminen puolestaan ei heidän aineistossaan korreloinut rationaalisen ajattelun kanssa. He toteavat, että reflektiivisen ajattelun yhteys uskonnon jättämiseen on luotettava, mutta marginaalinen. 

 

Artikkelissaan ”Reflective Thinking Predicts Disbelief in God Across 19 Countries” Ghasemi, Yilmaz, Isler, Terry ja Ross (2025, Psychonomic Bulletin & Review) kertoo päälöydöksensä jo otsikossaan: rationaalisella ajattelulla on yhteys ateismiin. Yhteys ei ole kuitenkaan erityisen vahva. Ja kaikkien maiden kohdalla yhteyttä ei löytynyt. (Jälleen kerran testattavat olivat yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat yliedustettu väestönosa psykologisissa tutkimuksissa.) 

 

Yhdessä nämä viestivät siitä mistä 2010-luvun alun tutkimuksetkin: yhteys löytyy (joko yleisesti kuten kolmannessa esimerkissä tai uskonnon jättäjien kohdalla kuten esimerkeissä 1 ja 2). Sen merkitys on kuitenkin vähäinen. Ja sen selittävä voima on pieni (kuten esimerkiksi Van Leeuwen korostaa aikaisempien ehtojen tärkeyttä siinä, että järkeilyllä olisi kausaalista voimaa ateistiksi tulemisessa). 

 

Gervais itse kommentoi aihetta toteamalla, että yhteys ateismin ja järkeilyn välillä on olemassa, mutta se ei ole missään suuri. Ne ovat ateismiin liittyviä tosiasioita, mutta eivät hyviä ateismin selityksiä. Hän täsmentää, että hänen kritiikkinsä kohteena on rationaalisen ateismin vahva väite: se, että rationaalisuus on välttämätön ja ensisijainen tekijä ateismin yleisyydessä globaalisti, että ateismi yleisesti kumpuaa järkeilystä ja että järkeily on muita kilpailevia selittäviä tekijöitä merkittävämpi selittäjä. 

 

Gervais toteaa, että mikäli haluamme ennakoida tai selittää ateismia laajalti, tulee kiinnittää huomio uskonnollisen sosialisaation muutoksiin pikemminkin kuin kognitiiviseen tyyliin. Tässä olen samoilla linjoilla. Olen usein todennut, että on vaikea kuvitella, että erilainen järkeily selittäisi, miksi esimerkiksi ateismi on yleisempää Ruotsissa kuin Suomessa. 

 

Keskustelu intuitiivisen ajattelun ja reflektiivisen ajattelun suhteesta ateismiin varmasti jatkuu.

Ovatko ateistit rationaalisempia kuin uskovat?

Jos ateismin puolestapuhujia on uskominen, he ovat rationaalisempia kuin muut. Osa heistä on ainakin oman käsityksensä mukaan järkeillyt itsensä pois uskonnollisista ajatuksista. Jotkut kertovat, miten tajusivat, ettei uskonnollisissa ajatuksissa ole mitään järkeä, ne ovat hölynpölyä, ja siten päätyivät ateisteiksi. 

 

Mitä tutkimus sanoo aiheesta? 2010-luvun alkupuolella ilmestyi psykologisia tutkimuksia, jotka osoittivat ateistien olevan kognitiiviselta tyyliltään reflektoivampia (psykologian ”Systeemi 2”) kuin enemmän intuitiivista ajattelua (psykologian ”Systeemi 1”) seuraavat uskonnolliset ihmiset. 

 

Myös 2016 ilmestynyt meta-analyysi osoitti, että järkeilyssä on tilastollisesti merkitseviä eroja. Erot eivät olleen järin suuria, mutta tilastollisesti merkitseviä kuitenkin. 

 

Vuonna 2018 ilmestynyt replikaatiotutkimus, jossa 2010-luvun alun aihetta käsitteleviä tutkimuksia toistettiin, osoitti, etteivät tulokset olleet toistettavissa. Ainakaan siinä mielessä, että voitaisiin sanoa erilaisen ajattelutavan olevan ateismin syy. 

 

Jonkinlainen korrelaatio kuitenkin löytyi uusissa tutkimuksissa. Nyt se osoittautui huomattavasti pienemmäksi kuin vuoden 2016 meta-analyysissa. 

 

Sitten huomattiin, että korrelaatio katoaa täysin useissa maissa. Karkeasti ilmaistuna: Mitä uskonnollisempi maa, sitä selvempi korrelaatio on. Maallisemmissa maissa korrelaatiota ei ole välttämättä laisinkaan. 

 

Vielä yksi täsmennys: uskonnollisemmissa maissa, joissa korrelaatio löytyi, se päti vain niihin, jotka EIVÄT olleet saaneet voimakkaan uskonnollista kasvatusta. Tämä oli monille yllättävää. 

 

Siispä: näyttää siltä, että korkean uskonnollisuuden maissa heikon uskonnollisen kasvatuksen saaneiden parissa erilainen järkeilyn tapa selittää osan ateismista. Tai ainakin voi sanoa, että tällaisessa kontekstissa korrelaatio on selvempi kuin muualla. Globaaliksi ateismin selittäjäksi ateistien rationaalisuudesta ei ole, eikä varsinkaan maallistuneissa maissa. 

 

(Aihetta käsittelee Will Gervais teoksessa Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species [2024])

Kesän jälkipuoliskon lukemistoa

Tavallisesti aloitan nämä pika-arviot luetuista teoksista valittelemalla lukuajan kaventumista. Nyt siihen olisi aihetta ainakin yhtä paljon kuin aikaisemmin. Välttelen kuitenkin valituksen ritualisoitumista, joten kerrotaan vain sen verran, että lista olisi pidempi, jos arvioitavana olleet kirjakässärit laitettaisiin mukaan. Syksy on alkanut ja myös uusi lukuvuosi. Lukemisen kannalta en aseta suuria odotuksia tuleville kuukausille, mutta keväällä ei ainakaan opetukset ja hallintotyöt suuremmin haittaa, koska olen tutkimuskaudella. 

 

Anders Ackfeldt (2025) Islamic Themes in US Hip-Hop Culture

 

Uskonto ja hiphop on uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen uusi leipä ja voi. Se ja metalli. Muista genreistä ei sitten niin paljon kirjoitetakaan. Hiphopista löytyy sekä kristinuskoon että islamiin painottuneita teoksia ja artisteja. Tässä yksi varsin onnistunut esimerkki islamista. Itselleni antoisinta puolta oli tunnettujen hoppareiden islam-kuvioista lukeminen. Mukana on tietenkin pitkät pätkät Nation of Islamista ja Five-Percenters Nationista, jotka ovat islamilaisia mutta melko epäortodoksisia liikkeitä (jos ”ortodoksialla” tarkoitetaan sitä, miten islamia keskimäärin kuvataan yleisesityksissä). Asiallinen kokonaisuus ja avoimesti saatavilla. 

 

Kari Palonen & Hilkka Summa (toim.) (1994) Pelkkää retoriikkaa 

 

Jostain syystä en koskaan lukenut tätä kokonaan niinä vuosina, kun ruodin diskurssianalyysin ja retorisen tutkimuksen alkeita. No nyt luin. Siinä on asiallisia esittelyjä retoriikan klassikoista antiikista nykypäivään. Aristotelestä ja Ciceroa tietenkin sekä ”modernit” klassikot Perelman, Burke ja Toulmin. Ja sitten on tapaustutkimuksia. Itselleni parasta antia oli Burken esittely, joka poikkeaa merkittävästi Perelmanin ja Toulminin annista retoriikalle. Minua kiinnostaa enemmän Burke (vaikka Toulminin muusta tuotannosta Kosmopoliksella on aina paikka sydämessäni). 

 

Risto Puumalainen (2025) Uskomatonta elämää Suomessa 

 

Uskonnottomien käsityksistä ei ole Suomessa pahemmin kirjoitettu. Tässä yksi ”sisäpiiriläisen” teos, jonka pohjana on tekijän itse keräämä aineisto. En kirjoita tässä enempää, koska tein kirjan pohjalta tekstin Katsomukset-portaaliin. Se löytyy täältä. 

 

Donna M. Mertens (2023) Mixed Methods Research 

 

Tämä tuli palkkiokirjojen nipussa. Olin utelias, millainen menetelmäkirja aiheesta saadaan aikaiseksi. Luin ja tuntemukseni olivat melko mixed. Yhtäältä kirjamittainen teos tästä kääntyy väkinäiseksi samalla tavalla kuin oletan Journal of Mixed Methodsin olevan. Väkinäinen siksi, että suuri osa on yleistä menetelmäpohdintaa, joka sopii aivan kaikkeen tutkimukseen. Toisaalta teoksesta oppi jotain. Kuten esimerkiksi se, että tämän leirin mukaan vain määrällistä ja laadullista yhdistävä tutkimus voi olla mixed methods, ei esimerkiksi erilaisia laadullisia menetelmiä yhdistävä tutkimus. En tosin tiedä, miksi näin ajatellaan. Yhdistelmille annetaan teoksessa myös erilaisia paradigmoja, mutta lopulta pitäisin selkeimpänä puhua vain kahdesta perustavasta lähtökohdasta: yhtäältä on post-positivistinen paradigma, jossa määrällinen hallitsee laadullista, toisaalta on konstruktionistinen paradigma, jossa laadullinen hallitsee määrällistä. Muut teoksessa eritellyt paradigmat ovat jonkinlaisia versioita näistä. Molemmissa paradigmoissa siis luodaan jonkinlainen hierarkia hyödynnettyjen menetelmien välille. Yksinkertaistaen kai voisi sanoa, että post-positivistisessa paradigmassa laadullisella tutkimuksella voidaan täsmentää ja hioa määrällisen löydöksiä, kun taas konstruktivistisessa paradigmassa määrälliset löydökset (uudelleen)tulkitaan omien lähtökohtien kautta. 

 

Samuli Putro (2025) Elämäni miehet 

 

Olen seurannut Putron musiikillista uraa Zen Cafen ensilevystä alkaen. Olen joskus sanonut, että jos minulla olisi guilty pleasure, se olisi tässä. Mutta en tunne syyllisyyttä. Kirjassa Putro käy läpi nipun elämässään keskeisissä rooleissa olleita miehiä. Suurimpaan osaan suhde on vaikea ja kirjassa tarvotaan terapiasuossa. Se puolustaa näkyvästi talking cure -tyyppistä ajattelua ikään kuin suomalaisten miesten ongelmana olisi puhumattomuus: kun puhuu, kaikki muuttuu paremmaksi. Tässä mielessä kirjan sanoma on tylsähkö, mutta itse miesten käsittely on erittäin mukaansatempaavaa. Luin nopeasti ja suurella innolla. Se oli minulle erinomaista mökkilukemistoa. 

 

Martin Barker & Anna Beezer (toim.) (1992) Reading into Cultural Studies 

 

Toimitettu teos koostuu johdannosta ja kymmenen keskeisen brittiläisen kulttuurintutkimuksen kirjan tarkastelusta. Johdanto diagnosoi 1990-luvun alun tilannetta, jossa kulttuurintutkimuksen katsottiin menettäneen vahvimman kiinnostuksensa luokka-analyysiin ja joissain tapauksissa jopa valtasuhteiden tutkimiseen, ajautuen näin eräänlaiseen kulttuuripopulismiin. Teos ikään kuin yrittää pelastaa kulttuurintutkimuksen tältä luisulta muistuttamalla keskeisistä tutkimuksista. Useimmat analysoitavat teokset käsittelevät nuorisokulttuureja ja populaarikulttuuria, mutta tällainen tiivistys kuulostaa huomattavasti latteammalta kuin millainen runsaudensarvi kokonaisuus onkaan. Aikaansa kuvaavasti televisiolla on keskeinen rooli. Kirja on erittäin hyvä. Tietenkin yksittäisissä luvuissa on tasoeroja, mutta tämä idea pitäisi monistaa eri aloille. 

 

Tuukka Kaidesoja, Tomi Kankainen & Petri Ylikoski (toim.) (2018) Syistä selityksiin. Kausaalisuus ja selittäminen yhteiskuntatieteissä 

 

Alaotsikko kertoo olennaisen. Artikkelit käsittelevät monipuolisesti kausaalisuutta ja selittämistä. Heikkoutena on se, että useat artikkelit eivät anna yhtään aitoa yhteiskuntatieteellistä esimerkkiä. Esimerkit ovat tyyliä ”ikkuna menee rikki, kun siihen heittää pallon”. No tällaisilla esimerkeillä saadaan käsitteiden luonteita selitettyä, mutta alaotsikon yhteiskuntatiede jää vähän vähemmälle varsinkin alkupuolella. Toki yleinen läpikulkeva pointti on, ettei selittäminen rajoitu luonnontieteisiin ja että kausaalisuutta tuovat esiin myös ne tutkijat, jotka näennäisesti väittävät tekevänsä jotain muuta. Useissa teksteissä oli mukaan poimittavia ajatuksia ja siirsin täältä metodiopetuksen keskusteluun yhden käsiteparin, intensiivinen versus ekstensiivinen tutkimusasetelma. 

 

John Fiske (1989) Reading the Popular 

 

Fiskeä pidetään erityisesti kulttuuriteoreetikkona, joka a) esittelee semioottisia kulttuurianalyyseja kaikenlaisesta arkisesta (kaupunkirakennuksista, hiekkarannoista jne.) ja b) lähenee kulttuuripopulismia (eli löytää kaikenlaisesta populaarikulttuurin käytöstä jotain toimintakykyistävää samalla kun vähättelee kriittisempiä analyyseja). Tässä teoksessa on molempia. Suuressa osassa ovat myös musiikkivideoiden analyysit, mikä kertoo osaltaan siitä, että kasarilla ilmiö oli kuuminta hottia (mutta ei enää). Itseäni kiinnosti kaikkein eniten Madonnaa koskevat luvut. Lopulta Fisken analyysit hyötyisivät hitusen kriittisemmästä otteesta, mutta hänen analyyseissaan on kuitenkin pointtinsa. Hän ei ole sellainen kulttuuripopulisti kuin kriittiseen teoriaan tai marxilaiseen näkökulmaan ankkuroituneet tutkijat esittävät. 

 

Bobby Gillespie (2021) Tenement Kid 

Primal Screamistä sekä Jesus & the Mary Chainista tunnettu Gillespie käsittelee muistelmissaan erityisesti nuoruuttaan. Varhaisvuosien lisäksi ruoditaan Screamin alkutaipaletta ja samaan aikaan osunutta jaksoa Jesuksen rumpalina. Hänen musiikki-intoilunsa on tässä tärkeää nuoruuden Glasgow’n verrattain raffin meiningin kuvaaminen lisäksi. Hän kirjoittaa myös paljon estetiikasta ja tyyleistä (mikä on hitusen ongelmallista, kun kyse ei ole kuvakirjasta). Hän kirjoittaa myös aikansa Iso-Britanniasta, kuten Thatcherin synkästä valta-ajasta. Kirjan loppuosa keskittyy Screamadelican tekemiseen ja julkaisemiseen. Sen jälkeisistä ajoista varmaankin tulee toinen kirja. Paikoin tekisi mieli vähän editoida, mutta pääosin tämä on erinomainen kirja, jos aihepiiri vetoaa. 

 

Walter de Camp (1988) He halusivat vain itseään. Muistelmia privaatin aikakaudelta 

 

Privaatin aikakausi menee ainakin minun päässäni samaan syssyyn kuin Pete Europan ”timanttikoirien vuosi”, 80-luvun asenteeseen, jossa tärkeintä on hyvälle näyttäminen ja introspektiivinen, maailmapolitiikasta etäinen ote maailmaan. Walter de Campin rönsyilevä kirjoitelma tuo esiin jotain tästä hahmotellessaan Berliinin baarien eroottisia viboja. Moneen kertaan kysyin itseltäni, voivatko kirjan jäljellä olevat sivut tuoda jotain kiinnostavaa ajateltavaa. Epäilin joka kerta. Enkä muuttanut käsitystäni. Teos itsessään on ajankuvaa, jopa enemmän kuin sen yritys sanoa jotain omasta ajastaan. Kirja tarttui mukaan Kiteen kirjaston ilmaishyllystä.

Populaarielokuvan uskontotieteellinen tutkimus: erään artikkelin tarina

Kesällä 2025 ilmestyi toimitettu teos The Signs of the Times: The Intersection between Political Theology and Popular Culture (Palgrave). Siinä on artikkelini ”Representing Atheism in Films”, joka käsittelee nimensä mukaisesti, miten ateismia ja ateismia on kuvattu ja käsitteellistetty (enimmäkseen yhdysvaltalaisissa) elokuvissa (ja vähän televisiosarjoissakin). Aiheesta on kirjoitettu todella vähän ja väitän kiertelemättä, että oma tekstini on kaikkine puutteineenkin kolmen merkittävimmän aihetta käsittelevän tieteellisen artikkelin joukossa, vaikka mukaan laskettaisiin televisiosarjoihin keskittyvät tekstit. 

 

Tässä en aio referoida itse tekstiä, vaikka mainitsen pääväitteeni lopussa, vaan kerron artikkelin syntytarinan. Tai oikeastaan artikkeli olisi syntynyt muutenkin, mutta ilman seuraavia vaiheita sen julkaisukonteksti olisi jokin toinen. 

 

Muutamia vuosia sitten, ehkä vuonna 2017, aloin katsoa Bond-elokuvia uskontolinssin läpi tehden yksityiskohtaisia muistiinpanoja jokaisesta elokuvasta. Sitten Alabaman yliopiston professori Russell T. McCutcheon kysyi, olisiko minulla jotain populaarikulttuuriin liittyvää tutkimusta tekeillä. Vastasin, että olen juuri kirjoittanut ensimmäisen version Bond-elokuvista. Enempää ei kyselty, vaan minulle sanottiin, että tämä on sopiva peruste kutsua minut sinne tutustumaan heidän meininkiin. Minun tulee vain pitää luento mainitusta aiheesta, sillä vierailuun kuluvat rahat on sidottu uskonnon ja populaarikulttuurin aihepiiriin. Näin tapahtui. 

 

Lopulta artikkelini Bondista julkaistiin vuonna 2019. Jossain vaiheessa Lundin yliopiston tutkija Emil Saggau oli lukenut artikkelin ja innostunut siitä. Hän oli järjestämässä pandemia-aikana etäkonferenssia uskonnon ja populaarikulttuurin teemasta. Hän kutsui minut pitämään keynote-luennon tapahtumaan. Otin kutsun vastaan. Sen jälkeen hän järjesti parin muun kollegansa kanssa Lundissa työpajan, johon minutkin kutsuttiin. Oli vielä pandemia-aika, mutta tapasimme kasvotusten. Muistan hyvin, kun Kööpenhaminan lentokentällä oli maskipakko, mutta sieltä Lundiin lähtevässä junassa lähes kaikki ottivat maskin pois. 

 

Bondista minulla ei siinä vaiheessa ollut mitään uutta sanottavaa. Kerroin kuitenkin, että olen työstänyt ateismia ja ateisteja elokuvissa käsittelevää tekstiä, joten esittelin tapaamisessa sitä. Tästä tapaamisesta teksti on jalostunut palautteen perusteella. Olen esitellyt sitä myös Bergenin yliopistossa pienessä työpajassa, jossa osallistujat pohtivat osaavasti varsinkin televisiosarjoja, joissa ateismia on jollain tavalla tematisoitu. Lisäksi olen sivunnut aihetta parissakin konferenssissa, Bochumissa ja Oxfordissa, mutta niiden keskustelujen perusteella en ole enää suuremmin muokannut tekstiä. 

 

Toki olen kirjoitellut kaikenlaista populaarikulttuuriin ja populaarielokuvaan liittyen noin 25 vuoden ajanjaksolla. Ensimmäinen elokuvaa käsittelevä tieteellinen artikkelini julkaistiin vuonna 2001. Silti tämän uuden artikkelin tarinassa on monia vaiheita, jotka eivät olleet ennustettavissa tai suunniteltuja. Itselläni useimmat julkaisut menevät erilaisten kohtaamisten ja sattumusten kautta maaliin, jota ei kukaan ollut määritellyt silloin kun työ sen eteen alkoi. 

 

Itse artikkelin tekeminen on ollut yksi hauskimmista. Olen käynyt läpi sivustoja, joissa ateismiaiheisista elokuvista on tehty listoja. Olen metsästänyt leffoja divareista, kirjastoista ja striimauspalveluista. Siinä on tullut katsottua paljon keskinkertaisia elokuvia, muutama huono ja muutama erinomainen. Aihetta käsittelevän tutkimuskirjallisuuden läpikäynti on ollut kiinnostavaa ja melko nopeaa, koska sitä on niin vähän. 

 

Yksinkertainen väitteeni itse aiheesta kuuluu näin: vaikka ateismin ja ateistien käsittely populaarielokuvassa on runsastunut sekä muuttunut monimuotoisempaan ja myönteisempään suuntaan 2000-luvulla (verrattuna 1900-luvun esimerkkeihin), representaatiot toistavat edelleen useita stereotypioita. Vaikka fiktiivinen ateisti on enää harvoin pelkkien kielteisten stereotypioiden kaltainen, se on edelleen poikkeustapaus (ja poikkeustapauksiin voi sisältyä myös piirteitä, joihin katsojat samastuvat).