Studioalbumit osa 108: Demented Are Go

 

Psychobillyn alkujuuriin kuuluva The Meteors julisti (ja julistaa edelleen) olevansa ainoa aito genrensä edustaja. Muutaman vuoden myöhemmin uransa aloittanut Demented Are Go on kuitenkin noussut yhtä suureksi psychobillyn edustajaksi jo vuosikymmeniä sitten, ainakin genren sisällä. Molemmat ovat edelleen kasassa ja keikkailevat. The Meteorsilta on ilmestynyt vuonna 2021 laskujeni mukaan kolme uutta studioalbumia; DAG levyttää harvoin. Kun Nick Kempin kirjoittama DAG-historiikki Kicked Out of Hell (2021) ilmestyi, tuli sen lukemisen yhteydessä palattua studioalbumeihin, joista jokainen löytyy hyllystäni. 

In Sickness & In Health (1986) kuuluu ehdottomiin kasaripsychobillyn klassikoihin. Se on hauska ja häiriintynyt, musiikillisesti toinen jalka rockabillyssä ja toinen jossain aivan muualla. 80-luvun puolivälissä psychobilly tarkoitti karkeasti ilmaistuna enimmäkseen vielä psycho-rockabillya eli nopeasti soitettua rockabillya, jossa sanoitukset liikkuivat kauhuteemoissa. Jossain määrin tämä levy näytti suuntaa psychobillylle, vaikka ei ehkä niin paljon kuin bändin myöhemmät albumit. Levyllä on muutama huippuraita, esimerkiksi ”Pvc Chair” ja ”Holy Hack Jack”, muutamia ”hauskoja” ”Transvestite Blues”, ”Pervy in the Park” ja ”Pickled and Preserved”, omaperäisiä versioita toisten biiseistä (Gene Vincentin ”Be Bop a Lula”, Mack Selfin mainio ”Vibrate” ja The Osmondsin ”Crazy Horses”) sekä muutama muu hyvä raita. Varsinaisia heikkoja lenkkejä ei ole kuin ehkä The Osmonds-laina ja ”Nuke Mutants”. Laulajan kumifetissi kuuluu teksteissä (erityisesti pidän ”Rubber Lovesta”) ja monissa biiseissä on jonkinlainen omaelämäkerrallinen taustatarina, säännöllisellä LSD:n käytöllä maustettuna. Jos et ole koskaan kuullut DAG:sta, niin tästä voi aloittaa ja ihmetellä laulaja Marky ”Sparky” Phillipsin omintakeista ääntä. Loistava albumi edelleen. 

Tässä välissä ilmestyi livealbumi Sick Sick Sick (1987), jolla esiintyy DAG:n lisäksi Skitzo ja Coffin Nails. 

Kicked Out of Hell (1988) syntyi uudella kokoonpanolla. Bändikin oli muuttanut Walesista Lontooseen. Kitaristi vaihtui ja uusi basisti astui remmiin. Tähän aikaan bändi diggaili 60-luvun garagea, käytti runsaasti huumeita ja lopputulos vei askeleen pois rockabillystä. Se uudisti psychobillya astetta äärimmäisempään ja brutaalimpaan suuntaan. Samaa teki debyytti, mutta nyt mentiin pidemmälle, eikä levy ole samalla tavalla hauska, vaan pikemminkin harkitseva ja monin paikoin hitaampitempoinen. Albumilla on muutama klassikko: ”Surf Ride to Oblivion”, ”Shadow Crypt” sekä avausraita ”Satan’s Rejects” kuuluvat kaikki genren parhaimmistoon. Kovereista Peanuts Wilsonin ”Cast Iron Arm” on loistava, Crazy Cavan-faniuden innoittamana soitettu ”Old Black Joe” ei ole ehkä välttämätön. Yksi parhaista psychobilly-albumeista edelleen. 

The Day the Earth Spat Blood (1989) tuli ostettua heti sen ilmestyttyä. Mieti tilannetta: bändissä on jäljellä rumpali ja laulaja, mukaan löydetään kitaristi ja basisti. Sitten on satunnaisesti mukana ollut viulisti. Mennään neljäksi päiväksi studioon, jossa on runsaasti päihteitä tarjolla. Biisejä ei kuitenkaan ole. Eikä bändi ole treenannut. Rumpalille kerrotaan päivää ennen, että studioon ollaan menossa. Lopputuloksena on sekava trippi, joka omalla tavallaan vei genreä sinne, minne se ei ennen ollut kuvitellutkaan menevänsä. Kokonaista levyä ei kuitenkaan syntynyt, vaan aika loppui kesken. Kuusi uutta biisiä syntyi. Yksi vanha tehtiin uudelleen (”One Sharp Knife”) ja viimeisen raidan kokosi äänimies nauhalle tarttuneista palasista, jossa laulaja muun muassa harjoittelee lyriikoita biisiin, joka tuli vasta seuraavalle albumille. (No, on siinä raidassa upotettuna ihan oikea biisi.) Jos tarina pitää paikkansa, teos on siihen nähden aivan loistava. Soundimaailma on metallinen ja huumehöyryinen. Soitinvalikoimassa yhtyeellä on ennenkin ollut sähköviulu, mutta nyt mukana oli vahvasti myös munniharppu (juutalainen harppu, suuharppu). Sitä käyttivät muutkin psykobändit myöhemmin. Sekava, erikoinen ja käänteentekevä albumi, mutta kyllä tätä tulikin ihmeteltyä teininä. Vuonna 2016 Dr. Martens valmisti kenkämallin, jossa on albumin kansi. 

Tässä välissä ilmestyi jopa kaksi livelevyä, Go Go Demented (1990) ja Live and Rockin’ (1990). Eivät ne kovin ihmeellisiä ole, mutta ostinpa kuitenkin. Ensin mainitulla on yksi studioalbumeilta puuttuva biisi, Cliff Richard & the Drifters -koveri ”Move It”, ja jälkimmäisellä seuraavalla albumille tullut ”Anal Wonderland”. Go Gosta otettiin Dr. Martensenin kenkien toinen DAG-kuva. Myöhemminkin bändi on julkaissut livelevyjä, mutta en käy listaamaan niitä tässä. 

Orgasmic Nightmare (1991) oli yksi lukion ensimmäisen luokan soundtrackejani, vaikka niillä paikkeilla aloin kyllästyä genreen ja hakeutua enemmän punkin ja indierokin suuntaan. Jälkeenpäin bändi moitti albumia halvasta ja kiireisestä toteutuksesta erityisesti soundien osalta, mutta tällä kerralla biisejä oli valmiina ja niitä oli treenattukin ennen studioon menemistä. Levyllä on muutama mestariteos, kuten ”Who Put Grandma Under the Stairs” ja ”House of Blood”, ja useampi hyvä raita, joten kokonaisuus on vahva. Kakkosalbumin kitaristi Lex Luther palasi remmiin. Edelleen vahva levy. 

Tangenital Madness on a Pleasant Side of Hell (1993) tuli ostettua pääsykoereissulla. Vaikka samalla kerralla ostin teoksia yhtyeiltä Radiopuhelimet, Carter USM, Sisters of Mercy ja Karkkiautomaatti, eli indieosastolla mentiin, DAG:n uusi lätty oli ”pakkohankinta”. Se on aina ollut hyvä teos, mutta ei koskaan yhtyeen tärkein tuotos. Levy-yhtiö (Fury) oli sama kuin edellisellä ja tällä kerralla ei valitettu soundeista vaan riistosopimuksesta ja muusta pihtailusta. Levyllä soittaneista kukin löytää useita eri täytebiisejä, mutta filleritkään eivät ole huonoja. Ensimmäistä kertaa bändi teki levyn, joka tuntuu rutiinilta. Parhaimmistoon nousee Devo-laina ”Mongoloid”. Kitaristin vaikutuksesta mukana on myös Jimi Hendrix Experience -laina ”Up from the Skies”. Kolmas laina on tuntemattomampi 60s-ralli, Art Guyn erittäin hieno ”Where You Gonna Go”, josta DAG esittää, noh, omanlaisensa ihan kelvollisen tulkinnan. Alkuperäissävellysten taso on riittävä, joten tämä on edelleen hyvä levy, jossa brutaali tykitys ja keskitempoinen kantri kulkevat balanssissa. 

Hellucifernation (1999) tuli ulos kuuden vuoden levytystauon jälkeen. Siinä välissä esimerkiksi muu bändi oli lähtenyt Saksasta kiertueelta kesken pois ja jättänyt huumeista sekaisin menneen laulajan harhailemaan yksin maahan. Tämä tapahtui 1995. Itse ostin albumin vasta pari vuotta sitten, kun siitä julkaistiin uusintapainos vinyylinä. Avausraita ”I Wanna Be Your Slave” nostaa riman korkealle. Taso säilyy kohtuullisena jatkuvasti ja mainitaan erikseen ”Daddy’s Making Monsters”, ”Stranglers in Paradise” ja ”What’s the Problem”. Jo hieman kulunut Wanda Jackson -laina ”Funnel of Love” (sinänsä käsittämättömän hieno biisi) toimii Dementedillä keskinkertaisesti. Kokonaisote on erittäin raskas, eikä tämä ole enää kovin lähellä sitä oldschool-psychobillyä, josta yhtye lähti liikkeelle. Mutta teosta pidetään yhtenä yhtyeen parhaista. Ihan hyvästä syystä. Vaihtelua biisien välillä voisi olla enemmän, sillä äänimaisema on tarpeettomankin yhdenmukainen. 

Hellbilly Storm (2005) kuuluu myös niihin pari vuotta sitten hankittuihin. Se ilmestyi kuusi vuotta edeltäjänsä jälkeen. Siinä välissä bändi oli käynyt sekoilemassa rapakon toisella puolella. Laulaja pidätettiin ja muu bändi päätti laittaa lusikat jakoon. Tällä kerralla lähtijöihin lukeutui myös rumpali ja perustajajäsen Ant Thomas. Bändistä jäi jäljelle nimi ja laulaja. Stormille soittajiksi tuli muun muassa Klingonzissa musisoineet kitaristi Philip Doyle ja basisti Strangy. Studioon mentiin keskeneräisillä eväillä, joten osa raidoista sävellettiin siellä ja purkitettiin ilman sen kummempaa harjoittelua. Soittajat ovat myöhemmin olleet pettyneitä tulokseen ja pitäneet teosta menetettynä tilaisuutena. Kaiken tämän valossa kyse on kohtuullisen hyvästä levystä. Jälleen avausraita on vahva, ”Pedigree Scum” ja muitakin: ”The Noose (That Snapped)”, nimibiisi, ”Hotrod Vampires” ja bonukseksi cd:lle laitettu ”When Death Rides a Horse”, esimerkiksi. Aika komeaksi bändin käsittelyssä muuttuu nykypäivän kantrilaulaja Steve Holyn alkujaan hieman siirappinen ”Someone’s Out to Get Me”. Soundimaailma on raskas, kuten edelliselläkin. Itse jään kaipaamaan rockabillykitarointia ja vaihtelevuutta sävellyksiin, mutta on tämäkin hyvä levy. 

Welcome Back to Insanity Hall (2012) on edelleen yhtyeen viimeisin. Itse ostin sen vasta vähän aikaa sitten, kun uusintapainos julkaistiin vinyylinä. Sitä ennen alkuperäisrumpali oli tullut takaisin, mutta Espanjan kiertueella koko bändi jätti laulajan. Pian basisti päätti jatkaa laulajan kanssa, mutta kitaristi ja rumpali lähtivät eri teille. Tilalle otettiin taas uusi kitaristi ja edellisellä albumilla soittanut rumpali. Harmittavasti bändi päätti levyttää aikaisemman kitaristi Stanin (yhdessä Sparkyn kanssa) tekemät biisit, vaikka hän ei antanut niihin lupaa. Krediitit ovat kuitenkin oikein. Näillä mennään! Welcome… on perusvahva teos, mutta ei yhtyeen paras. Ote ei ole yhtä raskas kuin parilla edellisellä, mutta rankka on tämäkin. Ehkä rockabillyyn suuntaava kitara on se keskeinen erottava tekijä – albumilla on enemmän tilaa hengittää, vaikka kyse on nopeasta ja rankasta musiikista. Biisimateriaali on riittävän korkeatasoista, joskin tasapaksua ja totista. Olin pitänyt tätä jotenkin tympeänä, mutta en enää. Ansiokas teos, vaikka ei omissa kirjoissani nouse teini-iän suosikkieni tasolle. Vertailu on kuitenkin epäreilu. 

Vaikka DAG ei ole tehnyt uutta albumia pian kymmeneen vuoteen, Sparky on levyttänyt esimerkiksi The Hillbilly Moon Explosionin kanssa. Tuotokset koottiin yksiin kansiin vuonna 2019. Yhteistyön suosituin raita, duetto ”My Love for Evermore” on kerännyt YouTubessa yli 20 miljoonaa katselua. 

Nick Kempin kirjan perusteella jää ristiriitainen tunne: yhtäältä bändi on ollut todella huteralla pohjalla koko ajan ja on suoranainen ihme, että sen tuotanto on pysynyt korkeatasoisena. Ehkä paradoksaalisesti juuri siksi, että sen tulonlähteenä on ollut keikkailu. Levyjä ei ole tehty toimeentulon vuoksi. Yhtye olisi voinut breikata Yhdysvalloissa Nekromantixin perässä, ja ainakin Epitaph harkitsi yhtyeen signaamista. Kaikki kuitenkin kaatui laulajan arvaamattomuuteen ja aggressiivisuuteen. Hänestä välittyvä kuva ei ole sympaattisen sekoilijan, vaikka hän varmasti on sitäkin, hyvinä hetkinä. Hän on väitetysti todennut, että ”It’s all about me anyway”. Tavallaan hän on oikeassa, mutta ei täysin. DAG on ollut välillä myös oikea bändi eikä Sparky ja satunnaiset soittajat. Osin siksi Kicked Out of Hellillä DAG kuulostaa niin paljon paremmalta bändiltä kuin monilla muilla teoksillaan, vaikka tällä en tarkoita, että Kicked… olisi valovuosia muita albumeita edellä. 

Nykyään bändi kiertelee taajaan Saksassa ja muuallakin Euroopassa. Suomessa se kävi viimeksi pari vuotta sitten.

Uskontodiskurssia tutkimassa

Tänään sain viimein kirjamittaisen käsikirjoituksen lähtemään kustantajalle pienten korjausten jälkeen. Brill julkaisee teokseni Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion joskus ensi vuoden aikana, jos mitään yllättävää ei tapahdu. 

Teos koostuu osittain aikaisemmin julkaistuista artikkeleistani sekä täysin uudesta materiaalista. Aikaisemmin julkaistuista pari tekstiä on hienosäädetty ja pari tekstiä on kokenut enemmän kuin pienen pintaremontin. Kirjan perusideana on kertoa, millaista (yhteiskunnallisesti relevanttia) uskontotiedettä voidaan tehdä diskurssintutkimuksen näkökulmasta. 

Lähestymistapani kuitenkin poikkeaa sellaisista tutkimuksista, joissa diskurssianalyyttisia työkaluja sovelletaan ennalta määritellyn uskontoilmiön tarkasteluun. Kirjassa en nimittäin sovella mitään uskonnon määritelmää, vaan tarkastelen, miten erilaiset toimijat neuvottelevat ryhmien ja käytäntöjen mahdollisesta ”uskontoisuudesta”. 

Kirjassa diskurssintutkimusta sovelletaan erilaisiin empiirisiin tapauksiin, kuten wiccoihin, jediritareihin, druideihin, karhun kansaan ja ”maailmanuskontoihin”. Pääpaino on kuitenkin metodologisessa keskustelussa, johon kuuluu sekä näkökulman perusteiden perusteellinen esittely sekä keskustelu suhteessa erilaisiin lähestymistapoihin. Tämä painotus tulee jo sarjasta, jossa teos ilmestyy: Supplements to Method and Theory in the Study of Religion. Sarjan teoksen ovat valitettavasti sellaisissa hinnoissa, että niitä hankkivat lähinnä yliopistojen ja tutkimuslaitosten kirjastot. 

Teoksen nimi on tarkoituksellisesti monimerkityksinen. Lainausmerkit sanan ”religion” ympärillä eivät kuulu puheessa eli joku voisi luulla, että teoksen sanomana on uskontoilmiön tutkimisen tärkeys. Uskonnon vakavasti ottaminen (ilman lainausmerkkejä) on ollut usein uskonnon puolustajien ja niin sanottujen antireduktionistien fraasi, jolla varoitellaan liian reduktionistisista lähestymistavoista uskontoon. Toisille sama fraasi toimii pyrkimyksenä korostaa, että uskontoilmiö on tärkeä yhteiskunnallinen voimatekijä, joka tulisi ottaa vakavasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lainausmerkeillä vaihdan fokuksen uskonnon kategoriaan ja siihen, miten uskonnoksi luokittelu tulisi ottaa vakavasti. 

Ennen oman kirjani ilmestymistä tulee tarjolle myös suomenkielistä luettavaa saman aihepiiriin tiimoilta. Titus Hjelmin toimittama Uskonto, kieli ja yhteiskunta (SKS, 2021) ilmestyy lähiaikoina. Teos kokoaa yksiin kansiin suomalaisten tutkijoiden tapoja soveltaa diskurssianalyyttisia työkaluja uskonnon ja ”uskonnon” tutkimukseen. Olen yksi teokseen kirjoittaneista.

Studioalbumit osa 107: Smack

Keväällä 2021 ilmestyi Jarkko Jokelaisen kirjoittama Smack: Kuolemaantuomitun laulu. Lukaisin sen läpi ja samalla innostuin kuuntelemaan Smackin levytkin. Bändin tarinassa kiinnostavinta on yritys saada jalansijaa Yhdysvalloissa. Se olisi voinut tapahtua, oikeasti, mutta toisin kävi. Nyt muistoihin jäi kulttisuosio, josta ovat todistaneet Nirvana, Guns’n’Roses ja monet muut. En käy sitä tai muuta tarinaa läpi tässä – suosittelen lukemaan teoksen. 

Bändi on tuttu jo nuoruudesta. Nykyään sitä tulee kuunneltua satunnaisesti. Katsotaan, miltä yhtye tällä kerralla kuulostaa. 

Smack on You (1984) alkaa yhtyeen kahdella omalla mestariteoksella: ”Good Morning Headache” ja varhaisen Nirvanankin keikoillaan esittämä ”Run Rabbit Run”. T.T. Oksalan tuottamalla albumilla ollaan katurokin, garagen ja Stoogesin jalanjäljillä paremmin kuin moni muu tuohon aikaan. Virvelisoundi on paikoin karsea, mutta kokonaisuus mainio. Myös keskinkertaisemmat sävellykset tukevat kokonaisuutta. Jälkipuoliskolla vahvoja on ”Some Fun”, yhtyeen varhaisimpiin biiseihin ja tötsyttelystä kertova ”Cemetery Walls” sekä ensisingle ”Criminal”. Yhdessä ne varmistavat, että debyytillään Smack laittoi riman niin korkealle, ettei itse enää yltänyt sinne. Ei yltänyt moni muukaan tässä genressä. CD:n bonuksena on Stoogesin ”I Wanna Be Your Dog”, jota Smack soitti keikoilla jo alkutaipaleellaan. Albumin kansikin on tyylikäs (kuvassa). 

Rattlesnake Bite (1985) on myöskin kannestaan komea, mutta sisältä vain keskinkertainen. Nimibiisi on käypä, samoin ”Pass That Bottle”, mutta en jaksa innostua puhkikuluneesta ”Steppin’ Stonesta”, vaikka Smack tekee sen hyvin (ja jo tuolloin biisiä oli koveroitu melko usein). ”On the Runilla” mennään jopa maiden-tyyppisen hevin suuntaan. Albumin paras biisi on mielestäni slovari ”Somewhere Out of the Day”. Bonuksena on bändin eniten Spotify-soittoa kerännyt versio Rollareiden ikivihreästä ”Paint It Black”, jonka muistan nähneeni televisiossakin lapsena Hittimittarissa. Tässä vaiheessa toiseksi kitaristiksi oli tullut Rane Raitsikka. 

Salvation (1987) on askel omaan aikaansa niin soundillisesti kuin musiikillisesti. Siitä jää pois vahvin Stooges ja garage. Jäljelle jää vetävä kasarihenkinen rokkilevy. Ostin tuotoksen heti ilmestyttyä. Samaan aikaan yhtye kävi soittamassa Seinäjoen urheilutalolla ilmaiskeikan. Kuudesluokkalaiselle se oli huippua. Paitsi että Claude etuili urheilutalon kioskin jonossa minua. Hiton rokkikukko! Albumi on rakentunut samoin kuin moni aikansa levy: molemmat puolet aloittaa hittibiisi (a-puolen ”The Only Salvation”, b-puolen ”Look Around”) ja muu materiaali seurailee perässä. Siitä muusta ”Moonshine Chile” on keskitasoa parempi. ”Blinded by the Light” ja slovari ”Trust on You” upposivat pienenä, joten edelleen ne kuulostavat melko toimivilta. T.T. Oksala ei ilmeisesti hallinnut brittistudion nappuloita tai sitten hän lähti tietoisesti rakentamaan valtavirtaisempaa äänimaisemaa. Omaa vinyyliäni en ole myymässä, pyörittelen sitä joskus, mutta enää Salvation ei ole mielestäni yhtyeen paras levy. Tässä vaiheessa alkuperäisjäsen Cheri oli potkittu pois bassosta. 

Radical (1988) jäi ilmestyessään vähemmälle huomiolle. ”Mad Animal Shuffle” tuli Hittimittarissa ja se oli ”videon” höpsöydestään huolimatta ihan ok. Francine teki biisistä aivan kelvollisen rockabilly-koverin 30 vuotta myöhemmin. Valitettavasti biisi on Smackin levyn parhaimmistoa. Ehkä oma suosikkini on ”Strange Kinda Fever”. Nyt Stoogesista oli menty isoja askeleita Rollareihin päin, joten minut tuntevat voivat arvata, että Radical ei ole minulle tärkein Smack-albumi. Teoksella on yllätystuottaja: Pave Maijanen. 

Siinä vaiheessa, kun yhtye lähti toisen kerran Losiin, ei enää syntynyt biisimateriaalia – tai ainakaan sellaista, jota olisi esitelty laajemmin. Ei tullut kansainvälistä levydiiliäkään, ja yhtyeen taival alkoi kääntyä loppusuoralle. 

Suurinta suosikkiyhtyettäni Smackista ei tule, mutta on todella hienoa, että pienestä Suomesta noussut omaehtoinen rokkibändi teki niin suuren vaikutuksen musiikkidiggareihin, jotka itse menestyivät paremmin. Smack oli parempi kuin moni aikansa yrittäjistä. Sen kestävä perintö on keikkamuistojen unohtuessa debyytillä. Muut studioalbumit ovat lopultakin kalpeahkoja viritelmiä siitä, mitä Smack on ensilevyllään. Sen aloittaa viisi täydellistä ensimmäistä minuuttia.

Studioalbumit osa 106: Marilyn Manson

 

Luin jo edellisenä kesänä pari Marilyn Mansonia käsittelevää kirjaa. Ne eivät tavoittele Nobelin kirjallisuuspalkintoa, mutta itse artistista piirtyi kuitenkin kiinnostava käsitys. Siinä missä hän on amerikkalaista perusporvaria markan tempauksilla ärsyttävä helppoheikki, artistissa on myös jotain koskettavaa ja älykästä, mikä saa minut pitämään hänestä hahmona. 

Kirjoitin tuon ennen viimeaikaisia kohuja. Niistä voin vain sanoa, että aivan järisyttävänä yllätyksenä syytökset eivät tulleet. Kirjojenkaan perusteella hän ei ole kiva kaveri. Allekirjoitan edelleen sen, että pidän hahmosta, koska se ei ota kantaa henkilöön. Toivon, että henkilöön kohdistuvat väittämät tulevat käsitellyiksi asiaankuuluvalla tavalla, mieluiten oikeusistuimissa. Sinänsä musiikin kuuntelussa joutuisin jättämään pois monet artistit, jos kuuntelisin vain omien arvojeni mukaisia artisteja. Minä kuitenkin pidän Burzumista. 

Musiikillisesti tutustuin Mansoniin muistaakseni 1996 tai 1997. Sitä piti hieman kuunnella, jotta pystyi muodostamaan mielipiteen. Artistin goottihenkinen industrialmetalli kuulosti ja näytti halvalta Nine Inch Nailsin ja Daisy Chainsaw’n sekoitukselta, jonka tekijä on sattunut kuuntelemaan vähän Eurythmicsiä. Myöhemmin innostuin hitusen Bolan-vaikutteisesta materiaalista ja olen aina pitänyt ”The Dope Show”-kappaleesta. Näin artistin livenä Provinssirockissa vuonna 2005. Se oli show, mutta ei sen kummempaa. 

Sen jälkeen en ole lotkauttanut korviani artistille. Tutkimusasioihin liittyen selvittelin artistin uskontosuhdetta. Kauneusikonilta ja murhaajalta taiteilijanimensä ottanut artisti teki tuttavuutta Anton LaVey’n kanssa ja otettiin jäseneksi The Church of Sataniin. Kiinnostavampaa on kuitenkin yhdysvaltalaisten kauhistelu Mansonin hahmoa kohtaan. Näitä kuvioita selvittäessäni päätin, että pitäähän nuo albumitkin kuunnella paremmin. Otan vapauden olla ylimalkainen ja lyhytsanainen. Odotukset eivät ole korkealla, mutta nyt mennään! 

Portrait of an American Family (1994) on puuduttava teos, vaikka pyrkiikin olemaan amerikkalaisen kulttuurin kriittinen ruumiinavaus. Se on enemmän kuin lupaava demo, mutta yksittäiset biisit eivät ole tarpeeksi vahvoja ja yleissoundi on toisteinen (mutta ei hyvällä tavalla toisteinen kuten black metallissa). ”Dope Hat” on kuitenkin vetävä ralli. Tässä vaiheessa Manson teki lyriikat ja suurin vastuu sävellystyöstä oli kitaristi Daisy Berkowitzilla. Heti alkuvaiheesta Manson kuuluu teatraalisilla ja useimmiten tarkkaan harkituilla shokkiefekteillä kuuluisuutta tavoitteleviin artisteihin, vaikka äärimmäisyydet eivät ole vain julkisuuden etsintää vaan ilmeisen olennainen osa itse artistia. Yksi esimerkki albumin helpoista kritiikin kohteista kiteytyy kappaleessa ”Cake and Sodomy”, jossa pilkataan tekopyhien kristillisten punaniskojen pornoaddiktiota. 

Antichrist Superstar (1996) hioi sen, mitä debyytti halusi olla. Levytysvaiheessa Daisy lähti kiitämään ja vastuuta tuli enemmän Twiggy Ramirezille. Jo ennen albumia yhtye oli julkaissut melko onnistuneen Eurythmics-koverin ”Sweet Dreams”, jota ei enää otettu levylle. Se taisi olla ensimmäinen kosketukseni Marilyn Mansoniin. Se ja muita albumien ulkopuolisia raitoja on koottu Smells Like Childrenille (1995), joka sisältää kohtuullisen diippiä shittiä. No, kakkoslevystä tuli jonkin sortin konseptialbumi, käänteinen Jesus Christ Superstar, tähtenään nietzcheläinen yli-ihmisrokkari. Se on taiten tehty. Kohokohtia on eittämättä tehokas ensisingle ”The Beautiful People”, kakkossingle ”Tourniquet”, nimiraita ja ehkä jopa ”Wormboy” ja rauhallisempi ”Minute of Decay”. Valitettavasti levy on liian pitkä vangitakseen yli tunnin kestonsa ajaksi. Albumi oli kuitenkin jenkeissä suurmenestys. Muualla suosio syntyi hitaammin, poikkeuksena Suomi, jossa teos nousi listasijalle 13. Ilmestyessään pidin levyä sopivana keskenkasvuisille feikattua rankkuutta etsiville finninaamoille. Heille se sopii edelleen, mutta nykyään suhtaudun Marilyn Mansonin musiikkiin pehmeämmin. Musiikillisesti se ei ole kokonaisuutena parasta industrialia verrattuna esimerkiksi Ministryn samana vuonna ilmestyneeseen klassikkoon Filth Pig, mutta kyllä Manson voisi olla Al Jourgensenin ujo pikkuveli. 

Mechanical Animals (1998) ei enää toistanut huippuunsa hiottua industrialia, vaan introdusoi ilmaisuunsa reilun määrän Bolanin ja Bowien glamouria. Aikaisemmilla levyillä vaikuttanut Nine Inch Nailsin Trent Reznor jäi pois kuvioista. Konseptialbumilla vierasplaneetan androgyyni Messias Omega ajautuu mekaanisten eläinten laulusolistiksi. Sitä tasapainottaa vähän iloisempi heppu Alpha. Itse en jaksa paljon perustaa tästä asetelmasta, mutta ”The Dope Show” on hieno biisi. Nimibiisillä glampop-vaikutteet tulevat alleviivatusti esiin. Sytyttääkö tämä kuitenkaan? Eipä juuri. Yksittäiset biisit toimivat, mutta yli tunti kohtuullisen tasapaksua materiaalia on liikaa. Monia muita sytytti. Levy singahti Yhdysvalloissa listakärkeen ja on myynyt pelkästään siellä noin 1,5 miljoonaa. 

Holy Wood (2000) on artistin omien sanojensa mukaan viimeisenä julkaistu käänteistrilogian ensimmäinen osa (tämä, Mechanical, Antichrist). Siinä seikkailee kabbalaperinteestä nimensä saanut hahmo Adam Kadmon, joka tarkoittaa alkuperäistä ihmistä. Idealistisen hahmon vallankumous vesittyy ja kaupallistuu satiirisessa modernissa Amerikassa. Että sellaista. Musiikillisesti levy on askel takaisin industrialiin, pois glamrockista, mutta Antrichristin kaltaista rypistystä teos ei sisällä. Se on helpommin lähestyttävä ja kaupallisempi. Se sai kriitikoiltakin runsaasti kiitosta. Myynnillisesti se eteni hitaammin kuin pari edeltäjäänsä, mutta ei ollut floppi. ”Disposable Teens” on selkeä hittibiisi, samoin kuin kolmantena singlenä julkaistu ”The Nobodies”, mutta vähän liian teinimeininkiä tämä on keski-ikäisen makunystyröille. Sanoinko jo, että tämäkin on liian pitkä ja liian keskitasoinen noustakseen levysoittimessani usein vierailevaksi kiekoksi. Kohuartistin piti otsikoissa vuoden 1999 Columbinen kouluampuminen, koska ampujien väitettiin olleen artistin/yhtyeen faneja. Väite kiistettiin myöhemmin. 

The Golden Age of Grotesque (2003) on biittivetoisempi kuin aikaisemmat tuotokset, mutta kyllä tässä metallia on ihan riittävästi. Musiikki ei ole kaukana varhaisesta industrialista – kuuntele esimerkiksi Nitzer Ebbiä tai Ministryn ensimmäisiä industrial-nauhoituksia. Tyylistä lienee syyttäminen saksalaisessa KMFDM:ssä kannuksensa hankkinutta ruotsalaista Tim Sköldia, joka liittyi Mansonin riveihin. Albumin referenssipisteenä on 20-luvun Berliini ja sitä koskevat mielikuvat burleskista ja kabareesta aikana, jonka poliittiset seuraukset tunnemme. Hyvät palikat on kasassa, mutta toteutus ei ole täydellinen. Biisimateriaali ei ole järjestelmällisesti timanttista ja tunnelma on vähän tunkkainen. Tunti tätä hitusen tasapaksua, joskaan ei kelvotonta materiaalia on minulle liikaa. Massassa jopa ”ihan hyvä” ”Doll-Dagga Buzz-Buzz Ziggety-Zag” -rallattelu tuntuu poikkeuksellisen raikkaalta ja hidastempoinen nimibiisi iskee jo ensikuuntelussa. Albumin vastaanotto oli kriitikoiden parissa varautunutta. Se nousi ensimmäisellä viikolla Billboardin listaykköseksi, mutta putosi toisella viikolla sijalle 21. Se oli ainakin aikanaan suurin listapudotus ykköspaikalta. Aikaisemmin kyseenalaista kunniaa oli pitänyt hallussaan Nine Inch Nailsin Fragile. 

Eat Me, Drink Me (2007) viittaa Bernd Brandesiin, saksalaiseen mieheen, joka halusi tulla syödyksi (ja tulikin Armin Meiwesin toimesta). Sitä edelsi masennusvaihe, jolloin Manson harkitsi vetäytymistä musiikkibisneksestä. Näin rankka ja shokeeraava teema yhdistyy letkeämpään musiikkiin. Voisi kutsua jopa groovaavaksi rockiksi, jos se ei tuntuisi niin oudolta Marilyn Mansonin kohdalla. Varsinkin jos artistin metallisempi tuotanto tuntuu tukahtuvan omaan ”rankkuuteensa”, tämä hengittävä ja rullaava teos saattaa olla sopiva sinulle. Aloita vaikka kappaleella ”They said that hell’s not hot”. Minä ainakin yllätän itseni kehumasta teosta (itselleni tai kuvitteelliselle keskustelukumppanille). 

The High End of Low (2009) on tyylillisesti eklektinen albumi, joka sai enimmäkseen moittivia arvioita. Kaupallisesti menestys oli kohtalaista. Tuohon aikaan artisti kävi läpi avioeroa ja henkilökohtaiset ongelmat sävyttivät albumin tekoa, mikä heijastuu myös lyriikoihin. Aika tyypillistä hittihakuisuutta on esimerkiksi ”Leave a scarissa”, mutta tässä vaiheessa, kun vielä neljä albumia pitäisi kuunnella, iskee kisaväsymys: eihän tämä minun musiikkiani ole. Yleisemmin voi sanoa, että artisti ei vie erilaisista, pääosin sekavista tyylikokeiluistaan huolimatta omaa tarinaansa uusille urille. Se ei haittaisi, jos sävelkynä olisi terävämpi kuin koskaan. Näin ei kuitenkaan ole, ei edes jumppahittiä muistuttavalla kappaleella ”Arma-goddam-motherfuckin-geddon”. Ja osa materiaalista on aika pateettisen kuuloista, osa pelkästään tylsän. Henkilökohtaisuus on usein hyve, mutta ei tässä tapauksessa. 

Born Villain (2012) on jonkin sortin teemalevy pahiksista ja artistin omien sanojensa mukaan inspiroitunut virheellisistä syytöksistä Mansonin roolista Columbinen kouluampumisissa. Teos menestyi kohtalaisesti, mutta tässä vaiheessa myös yleiset albumien laskevat myyntiluvut näkyvät selvästi. ”No reflection” sai Grammy-ehdokkuuden, mutta kappale on keskinkertaisen turvallinen. Albumin bonusraitana on Carly Simonin “You’re so vain”, jolla vierailee Johnny Depp. Kuriositeettiarvo ei pahasti ylitä nautintoarvoa. Kovin vähän tästä teoksesta on muuta sanottavaa. ”Tylsä” on sana, joka on päällimmäisenä mielessä, kun musiikillista antia yrittää tiivistää yhteen adjektiiviin. Edes levyn parhaimmistoon kuuluva, Baudelaire-viittauksin kuorrutettu, Killing Jokesta ja Sisters of Mercysta muistuttava ”The Flowers of evil” ei riitä nostamaan ylipitkää kokonaisuutta sellaiseksi, josta pitäisi sauhuta, ei vaikka loppupuolen slovari ”Breaking the same old ground” herättääkin horroksesta. 

The Pale Emperor (2015) viittaa Rooman keisari Constantius I Chlorukseen (chlorus = kalpea = pale), joka väitetysti kiisti jumalten olemassaolon. Sen sisältö on mukavalla tavalla blackkeysmaisen bluesrockin suuntaan menevää, mutta se kuitenkin kuulostaa edelleen Marilyn Mansonilta. Tässä albumiputkessa teos on erittäin virkistävä suunnanmuutos. Sävelkynä on parhaimmillaan (ja riittävän pitkään) terävän pop-hakuinen. Listoilla albumi kohosi hieman muutamia edeltäjiään korkeammalle; kritiikki oli melko myönteistä. Parempi kuin Muse, vaikka en ole aivan varma, miksi tuollaisen rinnastuksen teen. Ehkä siksi, että MM ja Muse eivät ole koskaan olleet tärkeitä, mutta parhaimmillaan niillä on onnistuneita biisejä. Tai siksi, että molemmat alkavat m-kirjaimella. Joka tapauksessa tämä on Mansonin tuotannon parhaimmistoa, vaikka toivoisin bändiltä sellaista 30–45 minuutin tiivistä (mestari)teosta näiden yli tunnin mittaan venyvien mammuttien sijaan. Heaven Upside Down (2017) on artistin itsensä mielestä konseptialbumi. Siinä kuitenkin käsitellään kaikenlaista maan ja taivaan väliltä ja vähän avaruudenkin puolelle mennään. Se sai verrattain myönteisen vastaanoton niin kaupallisesti kuin kriitikoilta. Itselläni kuunteluprosessin jatkaminen tuntuu vaivalloiselta tässä vaiheessa. Mennään kuitenkin – tämähän ei kestä edes 50 minuuttia. Teos on glamin ja kevytmetallin sekoite, jossa on myös ripaus industrialia. Kyse on läpeensä aikamoisen kivasta levystä, jota en kuitenkaan aio hankkia hyllyyni. Ei ärsytä, tuotanto on taitavaa, sävelkynä vg+, mutta miksi minä tätä kuuntelisin. Sinänsä hauska on ”Say10” kappaleen hokema ”You say God, I say say10”. 

We Are Chaos (2020) on yhteistyö kantrilaulaja Shooter Jenningsin kanssa. Sävellystyön referenssipisteinä olivat David Bowie ja Elton John. Sikäli albumi enteilee eklektistä sisältöä. Tämä on kuulemma taas konseptialbumi, mutta kukaan ei oikein tiedä, mikä se konsepti on. Vähitellen alan kyllästyä siihen, että artisti itse höpisee ummet ja lammet albumeistaan ja biiseistään. Sillä lienee lisäarvoa faneille, mutta välillä tuntuu, että loputon höpinä on osa artistiutta, eräänlainen performanssi sekin. Ja mikäs on höpistessä, koska viittauksia on moniin suuntiin. Melko myönteisiä arvioitakin tuli, mutta eiköhän nyt vain kuunnella itse teos. Juu, ei ole eklektistä. Amerikkalaista listapoppiahan tämä on, kuuntele vaikka nimiraita. Jos sen sovittaisi ja esittäisi Bowie tai Suede, niin saattaisin pitää kovastikin. Nyt siitä puuttuu kohtalokkuus; se on epäuskottava läpiluenta. Jos olet(te) kaaos, niin sen pitää tuntuakin siltä. Ihan samaa linjaa jatkaa tärkeällä kolmannen raidan paikalla oleva ”Don’t chase the dead”. Mutta jos kuolleita ei saa jahdata, se pitää laulaa niin, että tietää mistä puhuu. Ei mene muuten sana perille. Sävellys on taas aika jeba. Ja niin edelleen. Jatkuvasti tulee mieleen Bowie ja Suede, ehkä vähän myös Roxy Music. Kantrimies+MM=kohtalokkuudesta vajaa Bowie & Suede. Ja hei, kesto on vain 42 minuuttia – suunta pois ylipitkistä teoksista on hyvä. Yksi kevyimmistä MM-albumeista, mutta ei hassumpi teos. Suhtaudun myönteisesti. Peukku ylös, jos haluaa listapoppia indietwistillä! 

Tällä hetkellä artistiin liittyvä kohu on vielä päällä, joten jää nähtäväksi, millaiseksi Marilyn Mansonin musiikillinen ura muuttuu. Menneeseen katsomalla voi sanoa, että musiikillisesti MM ei ole maailman kaikkein merkittävintä materiaalia. Siellä on mukana monia hienoja hetkiä, mutta enhän minä jaksa kotioloissa yhtyettä kuunnella kuin noin kerran vuodessa. Sen verran puuduttavaa ja yrityksistään huolimatta mielikuvituksetonta ja epäinspiroivaa se on. Ehkä voisin tehdä kokoelmalevyn parhaista raidoista ja kuunnella sitä joskus. 

Taiteellisena hahmona MM on lähes nerokas, kenties juuri kliseisyytensä ja amerikkalaisuutensa vuoksi – ja riippumatta siitä, millainen ihminen Brian Warner lieneekään. Taidan kuitenkin olla musiikkivetoinen musiikin kuuntelija, koska en ole jaksanut seurata Mansonin tekemisiä vuosien varrella. Ei kuitenkaan lopeteta happamalla ilmeellä, vaan korostetaan, että MM:n maine jättää sivuun musiikillisesti melko rikkaan tuotannon, vaikka en kohderyhmää olekaan. MM:n kaupallista menestystä on turha yrittää redusoida shokkiefekteihin, vaikka ilman niitä suosio olisikin vaatimattomampaa.

Sinimusta suomenusko?

Sinimustan liikkeen julkistettua nyt puolueohjelmansa jokainen voi halutessaan käydä tutustumassa sen sisältöön. Itse käsittelen sitä ainoastaan uskontopolitiikan osalta. Siinä erityistä mielenkiintoa herättää suomenuskon mainitseminen. 

Ohjelma esittää aluksi tukevansa luterilaista kirkkoa: 

”Historiallisista ja kulttuurillisista syistä puolueemme kokee suomalaisen uskonelämän rakentuvan erityisesti luterilaiselle kansalliselle kirkolle, jonka jumalanpalveluselämä toteutetaan suomeksi ja jonka oppia tulisi tulkita tunnustuskirjojen ja kristillisen perhe-elämän näkökulmasta.” 

Sen jälkeen nostetaan esiin suomenusko: 

”Puolueemme tunnustaa myös esikristilliset juuremme, ja haluaa tukea suomenuskon tutkimista, tulkintaa ja harjoittamista siltä osin, kuin se on katkenneiden perinteiden jälkeen mahdollista. Puolueemme haluaa sisällyttää suomenuskon osaksi kouluissa järjestettävää uskonnonopetusta, jotta suomalaiset lapset ja nuoret voisivat hyödyntää kansallisista myyteistämme kumpuavaa symboliikkaa ja opetuksia oman identiteettinsä rakennusaineena.” 

Lopuksi otetaan suoran kielteinen kanta tiettyihin uskonnollisesti perusteltuihin käytäntöihin, kuten ympärileikkaukseen ja rituaaliteurastukseen, oletetaan joidenkin uskonnollisten liikkeiden olevan uhka ”suomalaiselle elämäntavalle” ja maan edulle sekä vastustetaan moskeijoita ja minareetteja: 

”Puolueemme suhtautuu kielteisesti niihin uskonnollisiin liikkeisiin, jotka muodostavat uhan suomalaiselle elämäntavalle ja kansallisille intresseille. […] Vastustamme myös vieraiden uskontojen näkyvää läsnäoloa julkisessa tilassa, emmekä siksi hyväksy moskeijoiden ja minareettien rakentamista maahamme.” 

Muut osaset olivat täysin arvattavissa, mutta suomenuskon verrattain vahva puolustus oli pieni yllätys. Ei se täysin outoa ole, kyllähän kuviteltujen kansallisten perinteiden ja valikoitujen kristillisten elementtien yhdistelmä on tuttu historiasta, myös natsi-Saksasta. 

Kiinnostavaa on se, että suomenusko-termiä on käyttänyt käytännössä kaksi yhteisöä, vuonna 2007 perustettu Taivaannaula ry ja vuonna 2013 uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitynyt Karhun kansa. Kummallakin on ambivalentti suhde termiin. Taivaannaula luopui termin käytöstä muutama vuosi sitten. 

Näin he itse kuvailevat ratkaisua verkkosivullaan: 

”Suomenusko-sanan sijaan puhumme Taivaannaulassa mieluummin kansanuskosta ja kansanperinteistä, tai perinnekulttuurista ja henkisistä perinteistä. Pitkä vastaus: Suomenusko-sana on osa Taivaannaulan historiaa ja olemme olleet aktiivisesti mukana tuomassa kyseistä uudissanaa osaksi julkista keskustelua. Vuosien saatossa, perinnetiedon karttuessa ja toiminnan kehittyessä olemme kuitenkin kokeneet sanan ongelmalliseksi.” 

Kuvaus jatkuu: 

”Suomenusko-sanalla ei ole koskaan viitattu kansallismielisyyteen tai Suomen valtioon, mutta nämä asiat siitä tulevat monelle mieleen. Perinteet eivät jakaudu nykyaikaisten valtionrajojen mukaan ja siksi on harhaanjohtavaa ja jopa loukkaavaa puhua vaikkapa karjalaisesta perinteestä ”suomenuskona”. Lisäksi uuden ja varsin epämääräisen suomenusko-sanan alle mahtuu Suomessa monenlaista toimintaa, joka ei aina vastaa Taivaannaulan luonnetta ja tavoitteita. Tämä on johtanut välillä väärinkäsityksiin ja olemme joutuneet avaamaan toimittajille omaa tulkintaamme sanan merkityksestä jopa kyllästymiseen asti. Näistä syistä johtuen päätimme luopua suomenusko-sanasta järjestömme viestinnässä keväällä 2017.” 

Kuvauksen lopussa ei nimetä yksittäisiä toimijoita, mutta todetaan, että termin alle mahtuu ”monenlaista toimintaa” ja että yhdistys itse on joutunut selventämään omaa tapaansa käyttää termiä, mikä tarkoittanee tätä: haluamme erottua tietyistä seikoista, joita toiset termiin liittävät. Ei tarvitse olla mikään supertulkki olettaakseen, että tässä puhutaan etnonationalismista ja ylipäätään siitä, että yhdistys ei halua tulla yhdistetyksi äärioikeistolaiseen kansallismielisyyteen, johon ”suomenusko” toisinaan assosioidaan. 

Taivaannaulan ratkaisun jälkeenkin Karhun kansa on käyttänyt suomenuskon käsitettä. Kuitenkin viime syksynä, kun vierailin Docventures-lähetyksessä, keskustelin ennen ohjelmaa Karhun kansan kuulumisista yhteisössä aktiivisessa roolissa alusta pitäen olleen Miika Vanhapihan kanssa. Hän kertoi, että Karhun kansakin on luopumassa suomenuskon käsitteestä. Kyselin myös syytä tai syitä ja pyysin vielä Vanhapihaa lähettämään perustelut sähköpostilla, jonka julkaisemiseen hän antoi luvan. 

Vanhapiha kirjoittaa: 

”Käytännössä yhdyskuntana olemme jättäneet termin ”suomenusko” käytöstä pois jo pari vuotta sitten. Tämä tulee heijastumaan uudistettuun ja tarkennettuun yhdyskuntajärjestykseen, joka on ollut oikeastaan valmiiksi hiottuna jo jonkin aikaa.” 

Hän jatkaa, että termi koetaan hankalaksi seuraavista syistä: 

”’Suomenusko’ tarkoittaa karjalaisalueilla vanhastaan luterilaisuutta. Sana ”Suomi” liittyy ihmisten mielissä satavuotiseen valtioon, eikä perinteellämme ole lyhytikäisten valtioprojektien kanssa mitään tekemistä. ”Suomi” yhdistetään ”suomalaisuuteen”, eikä sitä taas voi äkkiseltään määritellä muuten kuin kansalaisuuden (Suomen passi) tai kansallisuuden (etnisiteetti) kautta. Molemmat ovat uskomusperinteemme kannalta haasteellisia tapoja ”suomalaisuuden” tarkasteluun. […] Hyvä myös muistaa, että uskomusperinteemme on pitkälti yhteneväistä laajemmalla itämerensuomalaisella alueella, eikä ”Suomen” toitottaminen vaikkapa virolaisten tai inkeroisten näkökulmasta ole tässä yhteydessä välttämättä kivaa.” 

Lopuksi hän nimeää yhdeksi syyksi sen, mitä nyt luemme sinimustien puolueohjelmasta: 

”Pyrimme välttämään äärikansallismielisten pyrkimyksiä perinteemme käsitteiden kaappaamiseen. Etnonationalistit vaanivat käsitteiden ”Suomi” ja ”suomalaisuus” takana, ja siten myös ”suomenusko” voi olla turhan altista riistaa kulttuurisodissa.” 

Liittämällä suomenuskon puolueohjelmaansa sinimustat toivat ”etnonationalismille” erävoiton. Käsite alkaa mahdollisesti yhdistyä entistä vahvemmin etnonationalismiin ja fasismiin. Tällä hetkellä yksikään ”perinneyhdistys” tai ”uskonto” ei tietääkseni identifioi itseänsä suomenuskoiseksi. Termi on yksittäisten ihmisten käytössä – ja nyt myös sinimustan liikkeen puolueohjelmaansa omaksuma nimike. 

Toki suomenuskossa on aina ollut etnonationalistinen klangi, joten ei käsitteen kaappaaminen aivan tyhjästä synny. Silti suomenuskoiseksi on itsensä katsonut monenlaisia poliittisia kantoja kannattavia ihmisiä. Onko termi nyt lopullisesti äärioikeistolaistunut vai onko seuraavia peliliikkeitä tulossa, jää nähtäväksi. Voi olla, että harvat haluavat enää yrittää uudelleen artikuloida suomenuskoa toisenlaiseen politiikkaan, koska selittelytyötä joutuu tekemään enemmän kuin aikaisemmin. 

https://sinimustaliike.fi/ohjelma/uskontopolitiikka/

Levyvuosi 2020

 

Vuonna 2020 olen ostanut noin 228 vinyyliä tai cd-levyä, lähinnä vinyyliä. Niistä reilusti alle 10 prosenttia on julkaistu vuonna 2020. Vanhempaa kamaa on siis tullut kuunneltua tai ainakin ostettua, mutta tehdään tästä enimmäkseen katsaus menneeseen vuoteen. Nostan esiin sekä vuoden parhaita että kirjaan muistiin niitä, mihin voisi tutustua vielä seuraavanakin vuonna. 

Olen ostanut totuttuun tapaan indietä ja punkkia. Jatsia ostin enemmän kuin 2020 uutuuksia. Bläkkistä ostin harkiten, laatua. Ja niitä kuuntelin huolestuttavan paljon. Dubia ostin enemmän kuin minään aikaisempana vuonna yhteensä, mutta sen saatavuus vinyylinä on heikonlaista. 60-luvun garagebluesilla täydensin muutamia aukkoja sivistyksessä ja jonkin verran hurahdin vanhaan bluesiin (sekä sähköiseen että niin sanottuun kantribluesiin). 50-luvun rockabillya, 50- ja 60-lukujen frat-rockia sekä neorockabillya ja psykobillya 80-luvulta nykypäivään ostin poikkeuksellisen paljon. 

Kaikkiaan sanoisin, että kiertelin kaikkea listakamaa jälleen kerran, mutta en myöskään uinut entiseen tapaan indielammikossa, vaan hain innostusta uusista suunnista, jotka nyt sattuivat enimmäkseen olevan julkaistuja ennen vuotta 2020. 

Mutta ostin muutaman uutuudenkin. 

”Ulkomaiset”. Ostin vuonna 2020 poikkeuksellisen vähän ulkomaisia uutuuksia. Laskujeni mukaan niitä kertyi viisi. Niistä jokainen kuuluu pitkäaikaisiin suosikkeihin, joten tässä mielessä 2020 on todellinen jämähtäminen. Ostin tietenkin Built to Spillin uuden (Plays the Songs of Daniel Johnston). Hyvä levy, vaikka BtS-asteikolla se onkin heikoimmasta päästä. Ostin Luke Hainesin ja Peter Buckin yhteislevyn Beat Poetry for Survivalists, joka ei ole Hainesin paras. On siinä hetkensä, kuitenkin. The James Hunter Sixin Nick of Timen ostin, kun sitä on niin helppo ja kiva kuunnella, mutta yhtyeen tarinaa se ei varsinaisesti vie eteenpäin. The Mountain Goatsin levyjä en enää osta systemaattisesti, mutta keskitasoinen Getting into Knives tuli hankittua. Nykyisen saksalaisen psykobillyn paras orkesteri, Mad Sin, teki pitkästä aikaa uuden, genressään laadukkaan teoksen Unbreakable, jonka ostin. Ehkä ainoa trendien harjalla oleva ulkomainen ostos oli IDLES, jonka Ultra Mono jatkaa suunnannäyttämistä sille, miten jyräävää sekä koukkuista punkkia soitetaan nykypäivänä. 

”Suomalaiset”. Vuonna 2020 ostin vain viisi uutta kotimaista vinyyliä. Niistä suurin suosikkini on Kalevi Suopursu. En ymmärrä, miksi kaikki eivät hehkuta tätä. Heti kakkosena on Seksihullujen mainio Vain unessa kärsimys loppuu. Kolmannelle sijalle menevät Lasten hautausmaan neljäs albumi sekä Lapsuuden ja Amurin debyytit. Amurissa vaikuttaa myös muuan Kalevi Suopursu. 

Soundi-lehdestä voitin viisi kotimaista uutuutta. Niitäkin tuli pyöritettyä, mutta ei niistä tarvitse kirjoittaa.

 

Spotify oli melko aktiivisessa käytössä. Eli ”Lisää ulkomaisia”. 

Kuuntelin paljon Fontaines D.C:n mainiota albumia A Hero’s Death, mutta en ostanut sitä siksi, ettei se noussut yhtyeen huipputasoisen debyytin veroiseksi. Jostain syystä en myöskään ostanut JARV…is:n albumia Beyond the Pale, vaikka ”Must I Evolven?” veroisia biisejä ei tehdä usein. Juurevan Tami Neilsonin tukkamuotia tuli ihailtua samalla kun Chickaboom! levyä kuuntelin. Ostoskassiin hieno teos ei kuitenkaan päätynyt, ehkä siksi, ettei sitä kivijalkakaupoissa näkynyt. Wolf Paraden Thin Mind oli ostoslistalla, mutta jäi Spotifyn varaan. Miellyttävä levy, joka ei kuitenkaan vie yhtyeen tarinaa uudelle tasolle. 

Ihanaa kitaraindietä esittävän Woodsin Strange to Explain on jäänyt vielä kohtuullisen vähälle kuuntelulle. Siinäkin aikanaan soittaneen Kevin Morbyn viehättävä Sundowner on vielä sisäänajovaiheessa. Newcastlen rytinärokkia parhaimmillaan löytyy albumilta Viscerals, esittäjänään nimihirviö Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs. Tunngin Presents Dead Club tekisi mieli ostaa, mutta se on poikkeuksellisen kallis. Olen pitänyt yhtyeen folktronicasta pitkään ja ostanut sen heikompiakin tuotoksia, mutta nyt kun en mitään odota, yhtye yllättää myönteisesti kuolema-aiheisella teema-albumilla. 

Australian rullaavaa indiepoppia tekee onnistuneesti Rolling Blackouts Coastal Fever, jonka Sideways to New Italy on aivan yhtä hyvä kuin bändin muutkin tuotokset. Bright Eyes Down in the Weeds… sai myönteisen vastaanoton, mutta itselläni sama virsi soi: en tiedä, mitä uutta tämä sinänsä hyvä levy tuo tarinaan eivätkä biisit ole selkeästi parempia kuin laadukkaimmilla Oberstin julkaisuilla. 

Ian Duryn poika Baxter Dury on tehnyt oikeastaan vain hyviä soololevyjä. The Night Chancers tuo siihen yhden lisää. En tiedä, miksi en osta näitä. Pokey Lafargen Rock Bottom Rhapsody on kuten muutkin miehen levyt: niitä kuuntelee mielellään aina kun muistaa, mutta niihin ei jää koukkuun. Myös Chuck Prophet on aina miellyttävä, mutta ei koskaan albumimitassa napakymppi. Näin myös The Land That Time Forgot. 

”Maailmanmusiikkia”. Malilaisen Tamikrestin Tamotaït on laatua, mutta en ole varma, tarvitsenko yhtyettä lisää hyllyyn. ”Maailmanmusiikiksi” taidetaan luokitella myös Kutiman, jonka Wachaga innosti, joskaan ei levykauppaan asti. Jos Tinariwenit, Tamikrestit ja Terakaftit on kuunneltu läpi, suosittelen Israelissa syntynyttä Kutimania vaihteluksi. Tai jos pitää olla malilaista aavikkobluesia, niin sitten Afel Bocoumin Lindé, vaikka en nostaisi sitä Tinariwenin ja Tamikrestin parhaimmiston tasolle. Sanottakoon vielä, että termi ”maailmanmusiikki” voitaisiin kieltää. 

”Metallia, soulia ja krautjatsia”. Metallivuoteni meni 90-luvun norjalaista bläkkistä ja death metallin klassikoita (ensisijaisesti Morbid Angelia) kuunnellessa, joten uutuuksista maininnan saa vain Napalm Deathin tymäkkä Throes of Joy in the Jaws of Defeatism. Olen useimpina päivinä allerginen uudelle soulille, mutta Swamp Doggin juureva Sorry You Couldn’t Make It kelpaa. The Heliocentricsin Telemetric Sounds on sitten sitä krautjatsia hyvässä ja pahassa, enimmäkseen hyvässä. 

”Eläkeläisiä”. Bruce Springsteenin Letter to You jätti kädenlämpöiseksi, vaikka taattua laatua onkin, kun taas Dionin Blues with Friendsin keskitasoisen turvallista papparokkia kuunteli erittäin mielellään. Willie Nelsonin First Rose of Spring kelpasi ja Robert Gordonin Rockabilly for Life oli myönteinen yllätys, mutta Dylan jäi odottamaan parempia aikoja. 

”Vakiosuosikkeja.” Thee Oh Sees ei tehnyt uutta levyä, valitettavasti, mutta sen puuhamies John Dwyer teki useampia (esim. Damaged Bug ja Osees -nimillä). Ne eivät yltäneet pääbändin tasolle. Eels puolestaan teki albumin. Earth to Dora jätti tässä vaiheessa hiukan kylmäksi, mutta voi aueta myöhemmin. Suhde Morrisseyhin on vähän viilentynyt, mutta I Am Not a Dog on a Chain oli piristävämpi kuin miehen muutamat aikaisemmat tuotokset. Maailmanhistorian paras punkkia billymausteilla esittävä yhtye on todennäköisesti X, joka teki uuden studioalbumin Alphabetland 27 vuoden tauon jälkeen. Toimii edelleen, vaikka ei vallankumoukselliselta kuulostakaan. The Waterboysin Good Luck, Seeker sisältää muutamia pettymyksiä, vaikka kokonaisuus onkin hyvä, mutta sitä kuuntelin lähinnä ammatillisista syistä (ks. nimibiisin teksti). Uskaltaisikohan tähän kategoriaan laittaa myös Carter USM:stä tutun Jim Bobin soololevyn Pop Up Jim BoB? 

Sparksin A Steady Drip, Drip, Drip jäi vähälle kuuntelulle, mutta ikääntyneet veljekset tekevät edelleen korkeatasoista materiaalia. Useimmiten kuitenkin laitan soimaan hieman vanhempaa yhtyeen tuotantoa. Stephen Malkmus teki akustisemman ja folkahtavamman levyn Traditional Techniques, enkä oikein syttynyt sille. Flaming Lips puolestaan palasi kultakautensa kosmisen altsupopin luo, mutta American Head jäi kehuista huolimatta hävyttömän vähälle kuuntelulle. Jos Riden viimevuotinen albumi kuulosti hyvältä, mutta ei meinannut löytää tietään soittimeen, saman voi sanoa yhtyeestä tutun Andy Bellin tämänvuotisesta soolosta The View From Half Way Down. 

Bill Callahanin Gold Record jäi vähälle kuuntelulle siihen nähden, että valtaosa miehen sooloista löytyy hyllystä. Callahan toimii lähes aina, mutta en ole varma, tuoko tämä mitään kiinnostavaa uutta tai ovatko sävellykset niin vastaansanomattomia, että albumi täytyisi ostaa. John Murryn Tilting at Windmills on kuuden biisin mini, jota ei ilmeisesti edes julkaistu fyysisenä äänitteenä. En normaalisti laita tähän mukaan kuin täysimittaisia teoksia, mutta jos tulee mahdollisuus hehkuttaa Murrya, niin sen teen. Tällä kerralla mies koveroi mm. Abbaa, Big Staria ja Robert Palmeria. 

”Uncut”. Uncut-lehti toimi taas uusien julkaisujen löytämisen apuna. Sitä kautta tulikin kuunneltua papparokkia, singer-songwritereita, americanaa, indietä ja maailmanmusiikkia. Välillä lehden avulla löytyy uusia juttuja. Esimerkiksi Slowdive-henkisen bdrmm:n shoegaze/post-rock Bedroom lämmitti (ja joku konkreettinenkin yhteys bändillä on Slowdiveen – tuottaja vai oliko se masteroija?). Mr Ben & the Bensin Life Drawingin koskettava indiepop vakuutti. Grand Veymontin kokeellinen yhden biisin Persistance et changement ihmetytti. Suosittelen kokeilemaan. 

Uncutin vuoden 75 parasta sisältää useita albumeita, joiden artisti on osin tuttu mutta uutuudet ovat kuuntelematta. Ehkä alkuvuodesta voi perehtyä niihin, ja pistää vuoden 2020 albumilistan uusiksi. Syvempää perehtymistä odottavat Uncutin nostattamat, uutuuslevyn tehneet naiset, kuten Courtney Marie Andrews, Phoebe Bridgers Jaime Wyatt ja Margo Price. Nuo artistit ovat aikaisemmin miellyttäneet mutta eivät sykähdyttäneet. Ensituntumalta uutuudet kuulostavat taas hyvältä, muttei välttämättä omalta. Myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin Songs odottaa toistuvaa kuuntelua. 

”Ja vielä kotimaisista”. Puhelinseksin Sydänkohtaus tanssilattialla on minkä tahansa vuoden parhaita kotimaisia; sen ostamatta jättämisen ainoa syy on samassa taloudessa asuvan vaatimus saada ostaa se. Yhtyeen aikaisemmat mini-lp:t ovat lähellä sydäntä. Kokopitkä on vähemmän koskettava, mutta osoittaa, että nuorempi sukupolvi osaa tehdä laadukasta punkkia. Vähän samoin kävi Oranssi Pazuzun Mestarin kynnen kanssa, eli löytyy taloudesta, joskin sen kuuntelu on jäänyt vielä vähälle. Yllättävän vähälle kuuntelulle on jäänyt myös aina ilahduttava Radiopuhelimet albumillaan Kosminen tiedottomuus. Lupaavan kakkoslevyn tehneen Rosita Luun Samettisuun kuuntelu on vasta alkanut. Pakko on mainita myös Kari Aalto & Rastakarain Summer Is Fun Fun Fun, vaikka sen aikaansaamat hymyt eivät ostoksille vieneetkään. 

Muita suositeltavia kotimaisia oli esimerkiksi Hermaja (Kultasuoni), Robert Ensio Niemistö (Jolla on korvat se kuulkoon), Ghost World (Altar) ja Joku Iiris (s/t). 

Jos muutamia vuosia sitten esimerkiksi Pitchforkin albumilistalta löytyi useita yhtymäkohtia omaan makuuni, nyt ero on lähes täydellinen. Suurinta osaa en ole kuullut. Ne, mitä olen, ei sytytä. Suora heijastusvaikutus tällä voisi olla vaikkapa siihen, että luulen Flow-festivaalin ja minun teiden eronneen. Sidewaysissa on vielä toivoa.

Tutkimuskauden satoa

Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on tapana mahdollistaa opetushenkilöstölle puolen vuoden tutkimuskausi kerran viidessä vuodessa. Itse aloitin työskentelyn kyseisessä paikassa hieman yli viisi vuotta sitten uskontotieteen yliopistonlehtorina ja nyt olen pian viettänyt ensimmäisen tutkimuskauden. Mitä siitä jää käteen? 

Koronaepidemian myllertäessä vierailut ulkomaisiin yliopistoihin ja tutkimusinstituutteihin eivät olleet mahdollisia. Vaikeaksi tuli myös ajatella matkustavansa jonnekin lämpimään paikkaan kirjoittelemaan terassilla espressokupin tai viinilasin äärellä tapaksia nauttien. Kenttätyöt ja arkistotyöt olisivat nekin olleet haasteellisia. Valitsin osittain olosuhteiden pakosta tylsän kuuloisen mutta periaatteessa houkuttelevan vaihtoehdon: kotona hengailun ja maailmasta vetäytymisen. Siinä suhteessa tutkimuskauteni ei kai poikkea monien ihmisten normaalista elämästä vuonna 2020. Jotain kuitenkin sain aikaan. Iso osa saldosta on aikaisemmin aloitettujen juttujen viimeistelyä, mutta on joukossa jotain uuttakin. 

Kesällä, tutkimuskauden alussa, viimeistelin Implicit Religion -lehteen toimittamani tuplateemanumeron Twenty Years After The Ideology of Religious Studies, josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin. Numero sisälsi pari tuotostani: yhdessä Suzanne Owenin kanssa kirjoitetun johdannon ja oman artikkelin, jossa pohdin uskonnon kategoriaa ja uskontotieteen identiteettiä Timothy Fitzgeraldin 20 vuotta sitten ilmestyneen teoksen kautta. 

Sitten tuli aika viimeistellä monta valmisteilla ollutta tekstiä. ”The Negotiation of Religious Authorities in European Journalism” ilmestyi lokakuussa uskonnon ja journalismin suhteita käsittelevässä teoksessa The Routledge Handbook of Religion and Journalism (Routledge, 2020). ”Internet and the Social Media Revolution” oli annettu otsikko, jonka alla pohdin netin ja somen merkitystä nykypäivän ateismin jäsentämisessä. Se ilmestyy ensi vuonna massiivisessa 60 artikkelia sisältävässä teoksessa The Cambridge History of Atheism (Cambridge University Press, 2021). Samassa teoksessa ilmestyy toinenkin artikkelini, ”Atheism in Nordic and Baltic Countries”, jonka kirjoitin yhdessä Atko Remmelin ja Anton Janssonin kanssa. 

Eikä siinä kaikki. Representing Religion in Film (Bloomsbury, 2021) ilmestyy ensi vuonna ja siihen tulee artikkelini ”Atheistic Documentaries and the Critique of Religion in Religulous”. Toivoakseni ensi vuonna ilmestyy myös toimitettu teos Fabricating Authenticity (Equinox), josta tulee löytymään autenttisuuden ajatusta uskonnon ymmärryksessä kriittisesti käsittelevä lyhyt teksti. Näiden(kin) työstäminen oli alkanut jo ennen tutkimuskautta. 

Ensimmäinen versio median ja ateismin suhteita käsittelevästä artikkelista on valmistunut tänä syksynä ja pienten täydennysten ja korjausten jälkeen se lienee lopullisessa muodossaan. Sen on tarkoitus ilmestyä teoksessa The Handbook of Religion and Communication (Blackwell). Lähes valmis on myös samansuuntainen mutta hieman toisin painottunut ensimmäinen artikkeliversio ”Secularism, Atheism and Digital Media”. Se on pyydetty aihe teokseen The Oxford Handbook of Digital Religion (Oxford University Press). Viimeistelyssä on myös uskontoa tavallisena päivänä suomalaisessa mediassa käsittelevä englanninkielinen yhteiskirjoitettu artikkeli, mutta siitä lisää joku toinen kerta. Arvioinnissa on uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteiskirjoitettu artikkeli, mutta siitäkään ei viitsi tässä vaiheessa pitää liikaa ääntä. Ja mikäli neuvottelut kustantajan kanssa menevät toivotulla tavalla, Oxfordissa koronapandemian aaton aikoihin pitämääni puheeseen perustuva artikkeli ”Religionization of Minorities and Culturalization of Christianity”, saa kustantajan. Sen on tarkoitus tulla toimitettuun teokseen, jonka työotsikkona on Seeing Through ’Religion’: A Practical Handbook of Critical Approaches. 

Ja sitten ajattelin, että pitäisi kirjoittaa joulukuussa tai viimeistään tammikuussa lyhyt, maailmanuskontojen käsitettä kriittisesti perkaava teksti teokseen Contested Concepts in the Study of Religion (Bloomsbury), mutta sen deadline siirtyi neljällä kuukaudella aikaan, jolloin Kanadan uskontotieteen historiaa Euroopan tilanteeseen peilaavan review-artikkelin tulisi olla valmis. Nämä eivät mene maaliin tutkimuskauden aikana. 

Yllä olevat ovat niitä yksittäisiä artikkeleita, jotka ovat paikoitellen meinanneet viedä ajan pääasialliselta projektilta. Alkuvuodesta pitäisi kuitenkin saada arvioon kirjakäsikirjoitus Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion, josta on aiesopimus Brillin kanssa. Sitä olen hionut tutkimuskaudella useiden viikkojen ajan. Teos perustuu reippaasti uudelleenkirjoitettuihin, aikaisemmin julkaistuihin teksteihini, mutta mukana on myös muutama täysin uusi luku. 

Kuin yllättäen löysin itseni myös toimittamasta noviiseille tarkoitettua teosta Atheism in Five Minutes (Equinox). Kirja koostuu lyhyistä asiantuntijoiden vastauksista aiheesta vähän tietävien kysymyksiin. Kesällä syntyneestä inspiraatiosta meni muutama päivä siihen, että kustannussopimus oli tehty. Tällä hetkellä kirjasta on yli puolet kasassa. Sen tekeminen on ollut pääosin hauskaa, mutta kun kirjoittajia on yli 40, vaatii homma käsittämättömän määrän sähköpostien vaihtamista. Itse kirjoitan siihen esipuheen lisäksi useamman lyhyen, noin 1000 sanan vastauksen. 

Kaiken tämän lisäksi olen yrittänyt löytää aikaa yhteen uuteen aluevaltaukseen. Kutsuttakoon sitä työnimellä ”uskontosuhteet länsimaisen populaarimusiikin historiassa”. Tässä yhdistyy uudella tavalla työ ja harrastus. Aloitin projektin täysillä vuosi sitten, kesälomalla riippumatossa lukien, ja olen jatkanut sitä silloin tällöin, kun aikaa on löytynyt. Tavoitteena on, että jonkin ajan kuluttua voisin julkaista aihetta käsittelevän johdantotasoisen suomenkielisen kirjan, mutta mitään neuvotteluja en ole kustantajien kanssa käynyt. Raakatekstiä on tällä hetkellä yli 160 sivua ja tarkoituksena olisi opettaa aiheesta kanditasolla ensi lukuvuonna, jos opetuspalettiin sellainen kurssi mahtuu, joten katsotaan vähän kerrallaan, mitä tästä tulee. Hauska ja innostava projekti tämä on joka tapauksessa ollut, ja sitä on tehty musiikki edellä. 

Kirjoitusputki on katkennut monta kertaa erinäisistä syistä. Arviointitehtäviä on tullut tehtyä muutamalle kansainväliselle kustantajalle. Niiden hauska puoli on se, että kirjapalkkioilla voi kartuttaa osaamistaan ja täydentää entuudestaan ahtaaksi käynyttä kirjahyllyä. Satunnaisia zoom-pohjaisia puhevierailuja olen tehnyt esimerkiksi Groningenin yliopiston opiskelijoiden pariin Hollantiin ja pohjoismaiseen uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksen konferenssiin. Lisäksi teimme kansainvälisten kollegojen kanssa opetuskäyttöön paneelikeskustelun uskonnon ”kulttuuristumisesta”. Mediaesiintymisiä on ollut hyvin maltillisesti – radiohaastattelu, asiantuntijakommentti juttuun sekä televisiovierailu Docventuresissa. Omassa blogissani en ole häärännyt, mutta kirjoitin yhden tekstin Katsomukset-portaalin blogiin uskonnosta ja koronasta. 

Välillä on ehtinyt lukeakin uutta, mutta en niin paljon kuin olisin toivonut tutkimuskaudelta. Tai määrällisesti olen lukenut paljon, enemmän kuin vuosiin, mutta painopiste on ollut tuossa yllä mainitussa musiikkiprojektissa. Sen sijaan podcasteja olen kuunnellut enemmän kuin koskaan. Olen keskittynyt sekä musiikkiaiheisiin että uskontoon. Jälkimmäisen osalta tärkein on ollut New Books in Religion -sivusto, jossa kirjoittajat puhuvat tuotoksistaan. Laajemmasta New Books Network -sivustosta olen poiminut podcasteja myös muilta aloilta, erityisesti median, journalismin ja populaarimusiikin tutkimuksen aloilta, ja muutaman antropologiasta ja filosofiasta. Näitä on tullut kuunneltua erityisesti kävelyillä sekä kuntosalilla. Salilla olen käynyt yleisen hyvinvoinnin lisäksi kuntouttamassa loppukesästä operoitua polveani, jonka vuoksi työkykyni oli tovin rajallinen. Tässä pandemian ja tutkimuskauden yhdistelmässä kuntoutus ei kuitenkaan ole estänyt lähes täysipainoista työntekoa. 

Kuten voi huomata, blogin päivittämisen jätin lähes kokonaan tutkimuskauden ajaksi. Jää nähtäväksi, aktivoidunko sillä saralla tutkimuskauden päätyttyä. Eipä toisaalta kukaan ole kysellyt blogihiljaisuudesta.