Kiinnostavimmat uskontotieteen teokset 2021

On ehkä tyhmänrohkeaa yrittää listata oman alan keskeisimpiä teoksia edelliseltä vuodelta. Kukaan ei ehdi lukemaan kaikkea eikä edes pientä osaa oman alansa teoksista. Eikä varsinkaan heti ilmestymisvuonna. Tässä vaiheessa olisi ehkä mielekkäämpää pohtia, mitkä olivat tärkeimpiä vuoden 2011 tai 2001 teoksia – sellaisia, jotka ovat jääneet vaikuttamaan tieteenalan keskusteluihin. Siksi lienee selvää, ettei kukaan voi ottaa tätä listaa tosissaan. Siitä huolimatta teen sellaisen vuodelta 2021. 

Kuuden (plus yhden) teoksen lista on tietenkin täysin subjektiivinen, enkä pyydä sitä anteeksi. Muistutan vain. Jonkun toisen lista olisi todennäköisesti hyvin toisenlainen ja oma listani saattaa näyttää erilaiselta vuoden tai viiden kuluttua. En pyydä anteeksi myöskään sitä, että kirjoittajat tai toimittajat ovat kaikki miehiä ja yhtä (tai kahta, jos se "plus" lasketaan) lukuun ottamatta pohjois-amerikkalaisia (toki toimitettujen teosten kirjoittajissa on muitakin kuin miehiä ja parempi maantieteellinen kattavuus). Listan olennaisin tehtävä on rehellisesti sanoen nostaa esiin muutamia julkaisuja, jotka sen mielestäni ansaitsevat. Lisäksi se on yhdenlainen katsaus siihen, mitä minä luen (ja arvostan). Kuusi plus yksi teosta, olkaa hyvä, satunnaisessa järjestyksessä ja pienin perusteluin. 

*Jason Ananda Josephson Storm: Metamodernism: The Future of Theory (University of Chicago Press). 

Miksi? Tekijän ensimmäinen kirja, The Invention of Religion in Japan (2012), oli mainio sukellus siihen, miten uskonnon kategoria lanseerattiin ja implementoitiin paikallisten neuvottelujen kautta Japaniin. Toinen teos, The Myth of Disenchantment (2017), esitti, että emme ole koskaan olleet niin riisuttuja ”lumovoimasta” kuin länsimainen intellektuaalinen historia on asian esittänyt. Tämä kolmas on edellisiäkin kunnianhimoisempi. Se kertoo, mihin suuntaan ihmistieteiden (ei vain uskontotieteen) tulisi mennä, jotta tutkimus olisi kiinnostavaa, kurinalaista ja mielekkäällä tavalla erilaisten viime vuosikymmenten hallitsevien akateemisten trendien parhaat palat syntetisoivaa. Kaiken lähtökohtana on yksittäisten tieteenalojen objektien kritiikki (mukaan lukien ja erityisesti uskonto), mutta siitä edetään rakentamaan teoriamallia, jota tekijä kutsuu metamodernismiksi. Paikoitellen tekijä laittaa omiin nimiin sellaista, jonka muut ovat jo sanoneet, eivätkä kaikki kuvaukset useista ylitettävistä kritiikkien kohteista (esim. jälkistrukturalismi) ole riittävän nyanssirikkaita, mutta mikään ei muuta sitä, että tämä on erinomainen teos. Näin siksi, koska se antaa ajattelun aihetta alusta loppuun. Se pakottaa miettimään, millaista teoreettisesti ja empiirisesti kurinalaista tutkimusta voidaan puolustaa vuosikymmeniä kestäneen ihmistieteiden sisäisen kritiikin jälkeen. 

*Aaron W. Hughes & Russell T. McCutcheon: Religion in 50 Words: A Critical Vocabulary (Routledge). 

Miksi? Teos ei vain esittele uskontotieteen tutkimuksellista sanastoa, vaan etymologisten selvitysten jälkeen päätyy arvioimaan niiden merkitystä. Näkemyksellisyyden vuoksi kaikki lukijat eivät tule pitämään kaikista käsitteiden arvioinneista, mutta tällainen käsitteitä kriittisesti arvioiva teos on enemmän kuin tarpeen. Itse osallistuin projektiin nimettynä ”konsulttina”, mikä tarkoitti käytännössä keskeneräisen käsikirjoituksen kommentointia ja erilaisten parannusehdotusten tekemistä. Oma jälkeni näkyy muutamissa luvuissa, useimmiten hyvin pieninä sivuhuomautuksina tai täydennyksinä. Toinen osa, Religion in 50 More Words, painottuu enemmän uskontoilmiöön liitettäviin käsitteisiin eikä niinkään lähestymistapoihin ja teoreettisesti keskeisimpiin käsitteisiin, joten pidän sitä vähemmän merkittävänä kuin tätä Raymond Williamsin Keywordsin (1976) hengessä tehtyä uskontotieteen kriittisen käsitteistön arviointia. 

*Aaron W. Hughes & Russell T. McCutcheon (toim.) What Is Religion?: Debating the Academic Study of Religion (Oxford University Press). 

Miksi? Sama kaksikko on tällä kerralla toimittajien roolissa. Tuloksena on pitkästä aikaa kirja, jossa valikoima tutkijoita debatoi uskonnon käsitteestä ja sitä kautta akateemisen uskontotieteen luonteesta – siitä, mitä uskonto ja uskontotiede on ja ei ole. Siitä, mitä tieteenala voisi ja mitä sen pitäisi olla. Kirjan lähtökohtana on lauseen täydentäminen: ”Uskonto on…”. Siitä alkaa keskustelu, jossa lukija löytää todennäköisesti hengenheimolaisia ja vastustajia, mikäli lukijalla itsellään on mitään ajatusta kirjassa käsiteltävistä asioista. 

*Craig Martin: Discourse and Ideology: A Critique of the Study of Culture (Bloomsbury).

Miksi? Martin on uskontotieteilijä, joka puolustaa avoimesti jälkistrukturalismia, suhtautuu antirealistisesti uskonnon käsitteeseen ja pyrkii yhdistämään nämä jonkinlaiseen marxilaissävytteiseen tutkimusotteeseen, jossa valtasuhteiden analyysi ja kritiikki on keskiössä. Hän pyrkii vääntämään rautalangasta, miksi hänen näkemyksensä tulisi ottaa vakavasti, yrittäen hahmottaa, miten diskurssit toimivat ylläpitäen hallintasuhteita ja miten niitä pitäisi empiirisesti tutkia. Martinin kirja on sikäli Josephson Stormin sukulainen, että molemmissa uskontotieteilijä kirjoittaa huomattavasti tieteenalaansa laajemmalle yleisölle. 

*Stephen Bullivant & Michael Ruse (toim.) The Cambridge History of Atheism I-II (Cambridge University Press). 

Miksi? Kaksiosainen teos on ajanmukaisin ja kattavin paketti ateismista. Kokonaisuus on reilusti yli 1000 sivua. Käsikirjoja julkaistaan jos jonkinlaisista aiheista, ja sellaisia on melkein jokaisella tärkeällä kustantajalla, mutta väitän tämän olevan merkittävämpi tai definitiivisempi kuin keskimääräinen handbook. Aiheeseen tarttuminen vaatii kiinnostusta ateismiin, eli en suoranaisesti väitä, että esimerkiksi hindulaiseen meditaatioon erikoistuneen uskontotieteilijän pitäisi lukea tämä teos, mutta subjektiivisesta listastahan tässä on kyse. Mitään jääviyskriteereitä en ole noudattanut listan kokoamisessa: olen mukana tässä teoksessa kahdella artikkelilla. Yhdellä omalla ja yhdellä yhteiskirjoitetulla. 

*Ronald Inglehart: Religion’s Sudden Decline (Oxford University Press) 

Miksi? Inglehartin viimeiseksi jäänyt teos tiivistää hänen käsityksensä uskonnollisuuden vähenemisen mekanismeista siellä, missä sitä tapahtuu. Merkittävimmät tekijät ovat vaurastuminen (ja sitä kautta eksistentiaalisen turvallisuuden kasvu) ja liberalisoituminen. Kuulostaa yksinkertaistavalta, mutta kaikesta toisteisuudestaan huolimatta teos tarjoaa tiiviissä muodossa vankan näkemyksen uskonnollisuuden muutokseen vaikuttavista tekijöistä empiiriseen aineistoon perustuen. Teos voi toimia porttina muihin tutkimuksiin, joissa jotain osa-aluetta testataan tarkemmin. 

Bubbling under: 

*Titus Hjelm (toim.): Uskonto, kieli ja yhteiskunta. Johdatus diskursiiviseen uskontotieteeseen (SKS). 

Miksi? Ensimmäinen suomenkielinen uskontoa diskurssintutkimuksen näkökulmasta tarkasteleva kokoomateos. Ensimmäisyys ei ole kovin suuri meriitti yksistään, mutta kyse on yhdestä nousevasta, joiltain osin vakiintuneesta lähestymistavasta, joka pyrkii muokkamaan sitä, miten uskontoa (tai ”uskontoa”) ylipäätään tutkimme. Jos tämä olisi englanniksi, se herättäisi paljon kiinnostusta uskontotieteessä. Nähtäväksi jää, miten paljon sillä on annettavaa suomalaiseen keskusteluun ja millä aikavälillä. Teos sisältää myös minun artikkelin.

Studioalbumit osa 111: Screaming Trees

Mark Laneganin ylistetystä omaelämäkerrasta Sing Backwards and Weep tuli vastaan sellainen tarjous, etten voinut kieltäytyä. Sitä lukiessa tajusin, että olen kuunnellut hänen soolotuotantoaan ja erilaisia projekteja Gutter Twinsistä Isobel Campbellin kanssa tehtyihin kimppalevyihin, mutta en ole koskaan jaksanut tutustua Screaming Treesiin. 

1980-luvun puolivälissä aloittanut Screaming Trees on ollut minulle aina c-luokan grungebändi, jonka tuotannosta tunnen ”Nearly Lost Youn” enkä juuri muuta. Nirvana, Mudhoney ja muutamat muut ovat olleet jo grungen kulta-aikana lähellä sydäntä, mutta Alice in Chains, Pearl Jam, Screaming Trees, puhumattakaan Stone Temple Pilotsista, ovat olleet minulle yhdentekeviä. Muistan kyllä kuulleeni, että Screaming Treesin tarina on hitusen toisenlainen, mutta se ei saanut tutustumaan tarkemmin. Laneganin kirjan lukeminen sai. 

Kirjassa Lanegan dissaa yhtyettä kovalla kädellä, varsinkin viiden ensimmäisen albumin osalta. Sen jälkeen Laneganin rooli muuttui suuremmaksi. Lanegan kuitenkin ihastui bändin biisintekijä Gary Lee Connerin sävellyksiin, mikä oli yhtyeen alkusysäys. Lee Connerin sanoituksia hän vihasi. 

Clairvoyance (1986) on outolintu, joka ei sovi aikansa muottiin. Se on valovuosien päässä tukkahevistä, mutta grunge ei vielä tuolloin ollut musiikkibisneksen termi. Albumi on esigrungea, johon on sekoitettu 60-lukulaisia popmelodioita Nuggets-hengessä. Bändiä pidettiin uuspsykedeliana. Proto-grunge on jälkiviisaasti ajateltuna osuvampi kuvaus osaan albumia, kun taas toinen osa on tuota uuspsykedeliaa, jota nykyisin soittaa hitaammin ja tyylitellymmin esimerkiksi Allah-Las. Tärkein kysymys kuitenkin lienee, onko debyytti mestariteos. Ei se ole. Se on kolmen tähden perustasoa. Sävellykset eivät ole kuolemattomia, mutta jos yhden helmen nostan, se on ”Lonely Girl” -nugetti. 

Even If and Especially When (1987) on sitten proto-Nirvanaa. Siinä kuuluu sama 60-lukulaisuus kuin Nirvanassa, joten parempi sanoa, että molemmilla bändeillä oli sama sylttytehdas. Verrattuna Treesin debyyttiin, tämä on yhdenmukaisempi ja suoraviivaisempi, parempi, mutta ei korkeinta huippua kolkutteleva. 

Invisible Lantern (1988) on enemmän samaa. Mitäs sitä kohtuullisen kulttisuosion tuonutta kaavaa rikkomaan. Laatukin on aika samaa: ihan passeli, mutta jotain puuttuu, jotta voisin sauhuta. Paikoitellen tähän pääsee sisään, kun oikein kuulokkeilla kuuntelee, eikä touhuta muuta, mutta koko ajan tulee olo, että nyt ollaan maakuntasarjassa, vahvassa asemassa, jopa kulttisuosiossa, mutta herää epäilys, noustaanko koskaan kansainvälisesti merkittäväksi. Näkemykseni noudattaa kohtuullisen hyvin myös Laneganin muistelujen pohjalta saamaani kuvaa bändin asemasta levy-yhtiöiden ja muiden silmissä. 

Buzz Factory (1989) on toistaiseksi kuunnelluista yhtyeen paras. Päällimmäisenä tulee mieleen Nirvanan Bleach, lieneekö syynä sama tuottaja Jack Endino. Joka tapauksessa nyt äänimaailma ja biisit ovat tasapainossa paremmin kuin ennen. En minä tätäkään lähde saman tien ostamaan, mutta nyt ollaan jo vahvalla pohjalla, myönteisessä mielessä Seattle-soundissa. Laneganin laulutapa ja ääni sopii paremmin tähän, ehkä siksi, että keskimääräistä tempoa on laskettu. Aikaisemmissa on hitusen häirinnyt huolimaton, nopeisiin ralleihin sopimaton laulu. Nyt palaset loksahtavat kohdalleen. Se, mitä edelleen puuttuu, on timanttiset sävellykset. 

Uncle Anesthesia (1991) on olennainen kolmesta syystä. Ensiksi, jos en väärin muista, tässä vaiheessa Lanegan otti suuremman vastuun teksteistä ja bändistä ylipäätään. Se oli hänen ehtonsa homman jatkumiselle. Toiseksi tässä vaiheessa tuotantohommiin astui Terry Date, jonka ura koostuu lähinnä metallimusiikin tuottamisesta. Kolmanneksi bändin siirtyi SST:ltä isomman yhtiön, Epicin leipiin. Ensimmäinen oli varmaankin hyvä ratkaisu, joskaan en ole syvällisesti perehtynyt bändin teksteihin. Toinen ei niinkään. Kolmas saattoi olla järkevää, mutta ei ehkä ratkaisevaa musiikillisen sisällön kannalta. 

Sweet Oblivion (1992) on se kaikkein tunnetuin levy. Sen tunnetuin raita, ”Nearly Lost You” julkaistiin ensimmäisen kerran Singles-elokuvan soundtrackilla. Laneganin mukaan yhtye ei saanut siitä korvaukseksi penniäkään, eikä hän puhu kauniisti itse elokuvastakaan. Biisi kuitenkin vahvensi yhtyettä kohtaan osoitettua kiinnostusta ja Sweet Oblivion myi moninkertaisesti enemmän kuin bändin aikaisemmat tuotokset. ”Nearly…” on ehdoton hitti, joka tuo minulle paikoin mieleen Kolmannen naisen, joka on päättänyt heittäytyä kerrankin hitusen kokeilevaksi. Biisissä on kohtia, joista pidän, mutta kertosäe ei kuulu niihin. ”Dollar Bill” on toinen tunnettu biisi, mutta kokonaismenestys perustuu käsittääkseni yhdelle hitille ja muun levyn tasapainoisuudelle. Pitää tästä musiikista tai ei, on helppo arvostaa albumin tasapainoisuutta, hieman samaan tapaan kuin yllä kommentoin Buzz Factoryn kohdalla. Ei tämä minulle merkitse paljoakaan, mutta ymmärrän hyvin, miksi tämä on toisille hyvinkin tärkeä teos. Loudwiren parhaiden grunge-albumien listalla teos keikkuu sijalla 15. Rolling Stonen listalla sijoitus oli 18. Albumi sopii erityisesti niille, jotka suhtautuvat suopeasti Pearl Jamiin ja Nirvanaan. Jos taas Nirvana ja Mudhoney uppoavat, mutta Pearl Jam ei, teos on siinä rajamailla. Itse olen jälkimmäisessä kastissa. 

Dust (1996) ilmestyi vasta neljä vuotta edeltäjänsä jälkeen. Hehkuva rauta oli ehtinyt jo osittain jäähtyä, mutta kuulijoita vielä riitti. Ote on kypsempi ja ikääntyneempi kuin suurimmalla osalla bändin tuotantoa. Kyse on taiten tehdystä laiskanpulskeasta post-grungesta. Tälle löytyy puolustajia, ja aikalaisarviotkin olivat melko myönteisiä, mutta kun soitossa on vähemmän psykedeliaa ja punkkia sekä enemmän hard rockia, minun korvani eivät kallistu kovin innostuneesti Dustin suuntaan. Ei tämä huono ole, mutta tässä ei ole mitään, mistä innostuisin erityisesti. Vaikka eräskin Josh Homme liittyi bändien kiertuekitaristiksi näihin aikoihin, Dustilla hän ei soita. 

Last Words: The Final Recordings (2011) nauhoitettiin pari vuotta Dustin jälkeen, mutta se jäi julkaisematta. Kunnes vuonna 2011 bändin rumpali julkaisi sen omalla yhtiöllään. Sisältö on Dustin tyylistä aikuisgrungepoppia. Yksittäisistä biiseistä ainakin "Black Rose Way" miellyttää. En kuitenkaan keksi muuta syytä rakastaa tätä kuin Laneganin ääni. Tosin pidän hänen äänestään soololevyillä ja monilla vierailuilla (Twilight Singers, Queens of the Stone Age yms.), en erityisesti Screaming Treesin musiikissa. En usko kovin monen jossittelevan, miten mahtavaa musiikkia yhtye olisi tehnyt, jos olisi jatkanut toimintaansa. Kuten Pitchforkin kriitikko osuvasti totesi: yhtye kohtasi luonnollisen kuoleman. 

Jos 60s psykedeelinen pop on juttusi, niin löydät aivan varmasti parempia yhtyeitä kuin niitä muistuttava varhainen Screaming Trees. Jos grunge miellyttää enemmän, niin sitten jo tunnet yhtyeen tuotannon genren kulta-ajalta. Jos yritän irrottaa itseni kaikista genrepreferensseistä, niin tasapainoisimmat yhtyeen teokset ovat Buzz Factory ja Sweet Oblivion. Kumpaakaan en ole ostamassa ainakaan täydellä hinnalla, sen verran vahvasti grungemieltymykseni lepäävät Nirvanan ja Mudhoneyn suunnalla – tai ylipäätään siinä grungessa, joka kallistui punkkiin. 

Laneganilta tuli muuten juuri uusi kirja, Devil in a Coma. Lanegan muutti pandemian aikana vaimonsa kanssa Yhdysvalloista Irlantiin. Siellä hän sai koronan, ja joutui tehohoitoon, mutta selvisi hengissä. 5G-salaliittoteorioihin sotkeutunut Lanegan oli rokotevastaisena tietenkin rokottamaton. Taas yksi esimerkki suutarista, jonka pitäisi pysyä lestissään.

Levyvuosi 2021

Olen jo vuosikausia hymähdellyt monille ikätovereilleni, jotka kuuntelevat vain lapsuutensa suosikkeja ja sitä, mitä Vain elämään kaudelle tai radion soittolistoille on sattunut valikoitumaan. Lisäksi olen ihmetellyt monia syviä musadiggareita, jotka valittavat, etteivät tunne musiikkilehtien vuoden albumilistojen artisteja ja yhtyeitä. Itse kuuntelen edelleen lapsuuden suosikkeja, mutta pyrin haastamaan itseäni entuudestaan tuntemattomalla musiikilla. Lisäksi olen ollut hyvin kartalla musiikkilehtien vuoden parhaiden listoista, varsinkin jos puhutaan Uncutin ja Mojon kaltaisista setälehdistä. Tänään kaikki on (melkein) toisin.  

Muinoin NME oli tärkeä lehti, mutta nyt en voi sanoa innostuvani sen albumilistauksesta yhtään. Ykkösenä komeillut Sam Fender oli itselleni aivan tuntematon nimi. Pienen tutustumisen jälkeen voin sanoa: melko tuntemattomaksi jääkin. Sama pätee Pitchforkin listaan. Ykkösenä komeili Jazmine Sullivan. Häneltä kuuntelin yhden huokailevan biisin. Sen jälkeen huokaisin itse. Ei kiitos. 

Rokkilehti Kerrang nimesi Every Time I Dien metalcore-albumin (Radical) vuoden parhaaksi. Ei lähde. Faderin ykkösenä oli masentuneelta ameebalta kuulostava Porter Robinson (Nurture). Consequence of Soundin valinta kohdistui Tyler the Creatoriin (Call Me If You Get Lost), joka ei ole minun juttuni ollenkaan. Albumism päätyi Little Simzin hienosti nimettyyn mutta minulle sisällöllisesti merkityksettömään teokseen ”Sometimes I Might Be Introvert”. Tästä sauhuamisen kuitenkin ymmärrän, sen verran hienoja taustoja biiseihin on rakennettu, mutta tuskin tulen kuuntelemaan tulevaisuudessa. The Quietuksessa korkeimmalla oli The Bug (Fire), joka on brutaalia industrial hip hopia – sinänsä kiinnostavan kuuloista, mutta ei vähäisellä tutustumisella muuta. 

Jotain valoa oli kuitenkin tunnelin päässä. Far Out Magazinen, Rough Traden sekä Atlanticin ykkösenä oli itselleni tuntematon lontoolainen post-punkia veivaava Dry Cleaning (New Long Leg), joka osoittautui oikein viehättäväksi Sonic Youthista ammentavaksi bändiksi. Mutta mieluummin kai kuuntelen Sonic Youthia. Spinissä voittaja oli amerikkalainen Turnstile (Glow), joka on laadukasta nuorisolle suunnattua post-hardcorea ja Stereogumissa korkeimmalla pallilla oli setämiesten hipsterilaidan diggailema The War on Drugs (I Don’t Live Here Anymore). 

Billboard sekä The Rolling Stone valitsivat Olivia Rodrigon (Sour). Eka biisi kuulostaa suuren suosikkini Breedersin teinikopiolta, mutta sitten jatketaan nykynuorten suurilla tunteilla. Ei kiitos, muu albumi on kuin eri planeetalta kiinnostavan avauksen jälkeen. Louder Than Warissa ykkönen oli punkkia, Amy & the Sniffers (Comfort to Me). Se sentään kelpaa minulle. 

Uncutin listalla ykkösenä oli The Weather Station. Siihen olen sentään törmännyt ja voin kuunnella sitä taustamusiikkina. En kuitenkaan innostunut. Ostan edelleen jokaisen Uncutin ja kuuntelen mukana tulevan cd:n useamman kerran. Ennen löysin sitä kautta lähes joka kuukausi kiinnostavaa uutta musiikkia, nyt sitä tapahtuu muutamia kertoja vuodessa. 

Mojon ykkösenä oli arvostelumenestys, Floating Pointsin ja Pharoah Sandersin yhdessä London Symphony Orchestran kanssa tehty tunnelma-albumi. Nooh, mieluummin kuuntelen Sandersia erikseen. 

Nyt kaikki jo ajattelevat, että olen tässä mielessä keski-ikäistynyt. Siinä mielessä olen, että välitän yhä vähemmän muiden mielipiteistä ja oman ajan seuraamisesta. Siinäkin mielessä olen, että nuorisomedioiden maku erkanee kovaa vauhtia omastani. 

Saatavilla on myös Pitchforkin lukijoiden 200 parasta albumia viimeisen 25 vuoden ajalta (1996-2021). Niistä itseltäni löytyy hyllystä noin 80, joten jokin muu on muuttunut kuin minä. Muutos on pitkälti Pitchforkissa itsessään: tekijät suosivat nykyään hip hopia ja r&b:tä, kun taas itse kuuntelen sellaista harvemmin. 

Uncutin ja Mojon kontekstissa pidän kuitenkin kynsin ja hampain kiinni vielä yhdestä mahdollisesta selityksestä: pandemia on tehnyt pahaa musiikille. Vaikka ihmisillä on ollut kiertueiden peruuntuessa mahdollisuus tehdä paljon uutta musiikkia, se ei ole jostain syystä kääntynyt laaduksi. 

Myös moni artisti on tehnyt pandemian vuoksi erilaisia sivuprojekteja, kun kiertueelle ei kuitenkaan pääse. Eli ei ole tehty sitä virallista seuraavaa albumia. Ja sitten on vielä ne jonot vinyyliprässäämöissä: jotkut albumit julkaistiin 2021 mutta vinyylipainosta vielä odotellaan. 

Kaikki tämä pohjustukseni näkyy siinä, miten vähän vuonna 2021 ilmestyneitä albumeita ostin. Voin listata ne tähän: 

Bowerbirds: Becalmyounglovers 

Endless Boogie: Admonitions 

Luke Haines: Setting the Dogs on the Post Punk Postman 

Meteors: Skull & Bones 

The Gin Mill Trio: Atomic Blues Hits 

Mustat kalsarit: Yö 

Kaksi viimeisintä kuuluu kotimaisten kategoriaan. Kaikki ovat hyviä, mutta en antaisi millekään aivan täysiä pisteitä. Useimmat on ostettu vanhasta muistista ja/tai kannatuksen vuoksi. Suurin yllätys oli Bowerbirds. Uutta albumia en odottanut laisinkaan, varsinkin kun pariskunta on eronnut ja ukkeli on jäänyt tekemään musiikkia samalla nimellä. Kuitenkin joka kerta sitä kuunnellessani yllätyn, miten paljon siitä pidän. Näistä vain Endless Boogie ja Mustat kalsarit on listoilla, joihin olen tutustunut. 

Flaming Sideburnsin ”Silver Flamen” sain palkinnoksi musavisasta, mutta se ei ole toistaiseksi pahemmin soittimessa vieraillut. 

Musiikin ostamista en ole kuitenkaan lopettanut. Joulukuun puoliväliin mennessä vuonna 2021 hyllyyni on päätynyt 256 uutta nimikettä. Jos oletetaan, että olen kuunnellut ostamiani levyjä, suoratoistopalveluissa kuunnelluille uutuuksille jää rajattu aika. Siksi alla oleva on pitkälti itselleni kirjoitettu muistilista julkaisuista, joihin on hyvä palata vaikka vuonna 2022. 

Hyviä levyjä tehtiin paljon, mutta harvat ylittivät odotukseni tai itsensä. Toisin sanoen useimmat pitkäkestoiset (tai muuten ennestään tutut) suosikkini, jotka julkaisivat uutta materiaalia vuonna 2021, ovat tehneet parempia tuotoksia aikaisemmin. Näihin kuuluvat esimerkiksi Teenage Fanclub (Endless Arcade), Dinosaur jr (Sweep It into Space), Legendary Shack Shakers (Dookadoodledeux), The Felice Brothers (From Dreams to Dust), Nick Cave & Warren Ellis (Carnage), Brian Setzer (Gotta Have the Rumble), Modest Mouse (The Golden Casket), Mountain Goats (Dark in Here), Cedric Burnside (I Be Trying), Clinic (Fantasy Island), Wild Billy Childish & CTMF (Where the Wild Purple Iris Grows), Robert Plant & Allison Krauss (Raise the Roof), Xiu Xiu (Oh no), The War on Drugs (I Don’t Live Here Anymore), Hold Steady (Open Door Policy), Meteors (Dreamin’ Up a Nightmare – yhtye siis teki useamman albumin vuonna 2021), Mogwai (As the Love Continues), Strand of Oaks (In Heaven), Southern Culture on the Skids (At Home with) ja Idles (Crawler). 

Kivan levyn tekivät myös Bobby Gillespie & Jehnny Beth (Utopian Ashes). Deafheavenin suunnanmuutos ei miellyttänyt (Infinite Granite). Sen sijaan yhtye, joka vihdoin voitti minut puolelleen, oli Low (Hey What). Yksi vuoden levyistä. Yllätin itseni diggailemasta hitusen myös Tom Jonesin uutta (Surrounded by Time), mutta en ole aivan valmis hehkuttamaan sitä. Reigning Soundin idea on vähitellen auennut yhä paremmin, ja sitä tukee hyvä uusi levy (A Little More Time with…). Mainitaan taas Amyl & the Sniffers (Comfort to Me), koska he tekivät yhden vuoden parhaista punk-levyistä. 

Kuuntelin myös Uncutin ikisuosikkeja, kuten Sturgill Simpsonia, Ryley Walkeria ja The Coralia. Kaikki ovat kivoja, mutta mikään ei edelleenkään tunnu tärkeältä, vaikka The Coralin albumilla on parikin erinomaista kappaletta. Samaan sarjaan menee Cassandra Jenkins. Sen sijaan Galaxie 500 ja Luna -yhteyksistä tuttu Dean Wareham teki komean ja koskettavankin albumin ”I Have Nothing to Say to the Mayor of L.A.”, jonka pariin tulen palaamaan vielä yksityiskohtaisemmin. 

Black metallin osalta kivoja juttuja tekijät esimerkiksi Darkthrone (Eternal Hails…), Gaahl’s Wyrd (The Humming Mountain) ja Impaled Nazarene (Eight Headed Serpent), mutta tässä genressä keskityin kuuntelemaan 90-luvun tuotoksia. Hollantilainen Doodswens (Lichtvrees) oli itselleni uusi tuttavuus, jonka kuuntelu on vasta alussa. 

Vuoden parasta Afrikan bluesia teki Mdou Moctar (Afrique Victime). Hassumpi ei ole myöskään Samba Tourén ”Binga”. Afrikkalaiset uutuudet jäivät normaalia vähemmälle huomiolle. 

Täysin uusia iloa tuottaneita tuttavuuksia olivat räävitöntä psykedeelistä rokkia veivaava Birds of Maya (Valdez), etäisemmän viileää psykedeliaa näpräilevä Night Beats (Outlaw R&B) ja brittiläistä psykedelian ja folkin sekoitusta vaivaava Fuzzy Lights (Burials). Psykedeliapainotuksella mentiin. Hieman samaan genreen istuu myös ennestään tuttu Sunburned Hand of the Man (Pick a Day to Die). 

Kotimaisista mainittujen Mustien kalsareiden ja The Gin Mill Trion lisäksi viehätti Sarparanta (Takaisin merkitykseen), Hulda Huima (Ilma), Janne Laurila (Janne, tuu jo tänne!), Litku Klemetti (Kukkia muovipussissa), Vampyyri (Katujen Nosferatu), hitusen myös Kissa (Vaarallinen bändi). Paras kotimainen instrumentaalilevy oli Pekka Laineen ”The Enchanted Guitar of…”. Terveisiä myös Tero-Petrille, joka Korvaamattomiensa kanssa julkaisi uuden pitkäsoiton ”Olet aina mukana”. Pitkästä aikaa albumin teki myös Katujen äänet. Onnistunut ”Kaiken jälkeen” ostetaan heti kun vinyyli on markkinoilla. Richard Dawson & Circle tekivät yllättävän ja komean levyn (Henki), joka ansaitusti menestyi vuosilistoilla ja kriitikoiden arvioissa. Soundi-lehdessä se on kotimaisten joukossa, joten olkoon tässäkin. 

John Murry julkaisi albumin (The Stars Are God’s Bullet Holes), mutta sitäkään ei ole vinyylinä Suomesta saanut. Olisin halunnut ostaa sen kotikuunteluun esineenä. Kun se ei ole onnistunut, kuuntelukin on jäänyt normaalia vähäisemmälle. Se on kuitenkin yksi vuoden parhaista, ehkä paras, mutta joka tapauksessa rikollisen aliarvostettu artisti, vaikka kyllä se Uncutin ja Mojon pitkiltä listoilta löytyy.

Näillä musiikillisilla eväillä kohti seuraavaa vuotta. 

Mediakäytännöt ateistista kulttuuria rakentamassa

Olen viime aikoina työstänyt tutkimusaihetta, jossa kartoitetaan, miten ateismia käsitellään uutismedioissa ja populaarikulttuurissa. Laajaan aihepiiriin kuuluvat perinteiset joukkoviestimet (sanomalehdet, televisio, miksei radiokin), internet ja sosiaalinen media, elokuvat (fiktiiviset ja dokumenttielokuvat), televisiosarjat ja populaarimusiikki. 

Yksi merkittävä huomio on tullut tehtyä: aikaisempaa tutkimusta on surkean vähän. Siitäkin osa on minun kirjoittamaa (osa vasta ilmestymässä). Siksi oli iloista huomata, että Hannah K. Scheidtin Practicing Atheism: Culture, Ritual, and the Media in the Contemporary Atheist Network (Oxford UP, 2021) on ilmestynyt. Se on mukava lisä ohueen pinoon. 

Teoksessa käsitellään ateistisen verkoston kulttuuria Yhdysvaltojen kontekstissa, erityisesti erilaisten nettiaineistojen kautta. Yksittäiset luvut analysoivat verkossa julkaistuja ateistisia kääntymyskertomuksia, ateististen hahmojen representointia televisiosarjoissa, ateistista nettiviihdettä (meemejä, fanitaidetta, sarjakuvia – tekijän sanoin visuaalista kulttuuria), striimattuja ja tallennettuja debatteja sekä ateistisia vanhemmuusblogeja. 

Suurin anti on rikas ja yksityiskohtainen kuvaus, ei niinkään yksittäinen teoreettinen väittämä. Näistä osasista ei muodostu kovin yhtenäistä kokonaisuutta, siis sellaista, joka voitaisiin koota yhden suuren ja riittävän kiinnostavan väittämän alle, mutta yksittäisissä luvuissa on tärkeitä huomioita. Joissain luvuissa haluaisin haastaa tekijän valitseman viitekehyksen (esim. onko rituaaliviitekehys todella paras ateismidebattien tarkastelussa vai olisiko se ikään kuin täydentävä näkökulma?). Ja paikoin tekijän tapa haastaa aikaisempaa tutkimusta on lievästi väkinäistä. 

Mutta yhtä kaikki, teos on tarpeellinen lisä kasvavaan mutta toistaiseksi vielä niin ohueen tutkimuskenttään. Nostan esiin kaksi asiaa, jotka erityisesti ilahduttivat: 

1. Kirjoitin muutama vuosi sitten tekstin, jossa selvitin, mikä rooli medialla voisi olla ateistiksi tulemisessa (tai uskonnon hylkäämisessä). Ehdotin, että medialla on kätilön rooli (en käyttänyt tuollaista ilmaisua): tavallisesti media ei yksin riitä, vaan pitää olla offline-kohtaamisia, mutta media tukee prosessia. Ihmiset löytävät informaatiota ja emotionaalista tukea erityisesti internetistä ja somesta, jos sitä ei ole omassa asuinympäristössä. Scheidtin analyysi tarjoaa tähän hienoja esimerkkejä Yhdysvalloista, ja määrällisesti yli kolmasosassa ateistiksi tulemisen kuvauksista mainittiin jokin media (kirjat, podcastit, tube, tv-ohjelma, striimatut debatit). Hän myös korostaa, ettei ajatus ateismista ole aina ensisijainen, jolle sitten haettaisiin tukea, vaan ateistiset näkemykset kiertävät verkossa tehden ateismista varteenotettavan vaihtoehdon. 

2. Scheidtin analysoimat televisiosarjat, erityisesti House M. D. ja Bones, toistavat joiltain osin stereotypiaa ateistista tunteettomana tai sosiaalisesti rajoittuneena tieteilijä-misantrooppina, mutta toisaalta ihmiset pystyvät samaistumaan niihin tai ainakin pitämään hahmoista. Scheidt nostaa hyvin esiin myös sen, miten näin rakennetaan käsitystä ateismista: ateismi assosioituu sankaritieteilijään, jolle tiede tarjoaa elämää kannattelevan merkitysrakenteen, erotukseksi uskonnosta, joka mielletään tieteen ja ateismin vastakohdaksi. Tässä on paljon samaa kuin omissa analyyseissani ateistisista elokuvista ja dokumenttielokuvista, tarjoten näin vertailumateriaalia ja esimerkkejä sarjoista, joita en itse ole seurannut. 

Tutkimukset, jotka keskittyvät nettikeskusteluihin ja nettimeemeihin, perustellaan usein osallistavan kulttuurin tarkastelun tärkeydellä: media ei ole enää yksisuuntaista keskuksesta vastaanottajille suuntautuvaa viestintää, vaan monikeskeistä, jossa käyttäjistä tulee kommentoijia ja sisällöntuottajia joskus jopa niin, että perinteinen media juoksee nettiaktivistien perässä etsimässä juttuaiheita. Silti minua ihmetyttää, miten niin moni tutkija ei integroi valtavirtamediaa ja yhteiskuntaa mukaan nettiin keskittyviin tutkimuksiinsa. Niitä lisää, niin ainakin minä olisin tyytyväisempi. Silti kokonaisuutena Scheidtin teos on tärkeä, ja ainakin omissa aihepiiriä käsittelevissä teksteissäni tulen viittaamaan hänen huomioihinsa siitä, miten ateismia harjoitetaan verkottuneesti ja miten ateismia kuvataan eri medioissa.

Studioalbumit osa 110: Public Image Limited (PiL)

Kun Johnny Rotten hajotti Sex Pistolsin vuonna 1978, syntyi Public Image Limited eli PiL. Taiteilijanimi vaihtui oikeaan nimeen, John Lydoniin, ja punkista siirryttiin muovaamaan jotain uutta. Tuota uutta ryhdyttiin kutsumaan post-punkiksi. Musiikillisesti siinä on aina kuulunut Pistolseja enemmän Lydonin oma maku, jossa reggae, dub ja krautrock ovat yhtä tärkeitä kuin kitaravetoinen rock. 

PiLin kulta-aika kesti 1980-luvun loppuun. Silloin en yhtyettä kuunnellut. Pidin bändin keikasta Provinssirockissa 1992, mutta aloin kuunnella yhtyettä enemmän vasta 2000-luvulla. Hyllystä löytyy pari yksittäistä studioalbumia ja kokoelmalevy, mutta kaikkia teoksia en ole kuunnellut, ainakaan näin systemaattisesti. 

Tosin ihan ensimmäinen kosketus yhtyeeseen taisi olla Anttilasta ostettu maxi-single ”The Body”, joka maksoi alle kaksi markkaa, nykyihmisten valuutassa noin 30 senttiä. Levyhyllyä siivotessa vein sen divariin, jossa sain teoksesta moninkertaisen hinnan. Luopuminen oli tarpeetonta, mutta voin elää ratkaisuni kanssa. 

Public Image: First Issue (1978) työstettiin kiireellä kasaan, kun rahat loppuivat. Tekstillisesti liikutaan Lydonille tyypillisellä alueella, vittuilussa. ”Low Life” kritisoi joko Pistols-manageri Malcolm McLarenia tai Sid Viciousia. ”Religion I” ja ”Religion II” arvostelee katolista kirkkoa. Uskontokritiikkiin menee myös ”Annalisa”. Musiikillisesti teos on kiinnostavaa post-punkkia, jossa on jamaikalaisvaikutteita. Ei suoria punkralleja, mutta kuitenkin taju popmelodioista, kuten on ilmiselvää upealla nimikappaleella ”Public Image” ja ”Low Lifella”. Omiin suosikkeihini kuuluu myös ”Religion II” ja avausraita ”Theme”. Aikalaiskritiikki oli hyvin kielteistä, mutta nykyään teosta pidetään yhtenä post-punk -klassikoista. Ei lähellekään täydellinen, mutta uraauurtava. 

Metal Box (1979) on kokeellinen, dub-vaikutteinen post-punkin merkkipaalu. Riippumatta siitä, kuinka usein sitä haluaa kuunnella, se on harvinaisen tärkeä teos. Se suuntasi punkin ehtynyttä ilmaisuvoimaa täysin uudelle uralle. Yli kymmenminuuttisella avausraidalla ”Albatross” Lydonin laulu on hidastettua muminaa, jonka taustalla on Jah Wobblen dub-basso ja väliin kiilaa Keith Levenen kirskuvan metallinen kitara. Singlejulkaisulla ”Death Disco” Lydon käsittelee äitinsä syöpäkuolemaa. Albumilla tuo biisi on ”Swan Lake”. Tämä on muuten yksi Top of the Pops -suosikeistani: Wobble istuu tuolilla bassonsa kanssa ja kääntyy irvistämään mustaksi värjättyine etuhampaineen vähän väliä kameraan päin (löytyy YouTubesta). ”Poptones” tarjosi Creation recordsin Alan McGeelle nimen seuraavalle levy-yhtiölle, mutta itse biisin tarina perustuu tositapahtumiin: kidnapattu tyttö löydettiin osin sillä perusteella, että kidnappaajat olivat kuunnelleet jatkuvasti samaa biisiä. Biisi on Wobblen suosikki, mutta ei minun. Kokonaisuus on hyvällä tavalla suuruudenhullu, pakkauksesta alkaen (pyöreä kansi, 3 x 12”). Siihen sopii saumattomasti se, ettei kuuntelukokemus ole helppo. Merkittävä teos, kerta kaikkiaan. 

The Flowers of Romance (1981) koostuu lähinnä rummuista ja Lydonin äänestä. Ja muutamista loopeista. Siinä on hyvin vähän bassoa – Wobble oli jättänyt bändin – eikä kitaraakaan ole rokkibändin tarpeisiin. Kyse on rohkeasta kokeilusta, eikä ole ihme, että bändi ei halunnut tehdä mitään konventionaalista Metal Boxin seuraajaksi. Siinä missä edeltäjä on aidosti innovatiivinen, tämä on melko väkinäinen (vaikka ehkä silti innovatiivinen). Mutta on sille löytynyt ymmärtäjiä, kuten Kurt Cobain, Phil Collins, Liarsin Aaron Hemphill ja Pitchfork (9.3/10). ”Track 8” on aika komea (ja sisältää bassottelua), ”Banging the Door” nousee pakasta (toinen biisi, jossa on basso), mutta kokonaisuus on kohtuullisen raskasta kuunneltavaa. Pisteet ideasta, mutta en usko kuuntelevani tätä kotioloissa kovin usein. 

This Is What You Want… This Is What You Get (1984) toivottaa tervetulleeksi kaupalliseen 80-luvun äänimaailmaan, siis kaupallisempaan verrattuna bändin sisäiseen kriteeristöön. Tässä vaiheessa osa vanhoista faneista vetäytyi takavasemmalle, mutta yhtye löysi uusia. Ja miksei löytäisi, jos mukana on ”This Is Not a Love Songin” kaltaisia biisejä. Toki se on ilmeinen helmi, eikä kaikki raidat ole samaa tasoa. Albumin päättävä, sinänsä vahva tunnelmapala ”The Order of Death” on kerännyt eniten Spotify-kuuntelua. Sen selittänee biisin käyttö The Blair Witch Projectissa. Bassokin löytyi. Kitaristi Levene katosi soittajana, mutta ei säveltäjänä. Kitara sinänsä ei kadonnut. Yhtyen magia sen sijaan heikkeni, sillä tällä teoksella PiL kuulostaa tavalliselta post-punk-yhtyeeltä. Ei huonolta, mutta ei ylimaalliselta, pikemminkin siltä, että se jää kahden idean väliin. Osa raidoista on kuin Flowers-raitojen ehdottomuudesta olisi tingitty kaupallisuuden nimissä, osa menee Gang of Fourin tanssittavan funkin suuntaan olematta yhtä vakuuttava. 

Album (1986) on aikamoisen supergroupin tekemä. Lydon tai ehkä sittenkin Bill Laswell rekrytoi Steve Vain, Ginger Bakerin, Tony Williamsin, Ryuichi Sakamoton ja muita, joiden cv herättää kunnioitusta muusikkopiireissä. Merkittävä rooli tässä kaikessa on joka tapauksessa Laswellilla, joka nimettiin tuottajaksi. Heti ensiraidassa töksähtää Steve Vain kitara, mutta kaikki on annettu anteeksi seuraavan raidan alkutahdeissa. ”Rise” on erinomainen kappale, monessa mielessä, myös siksi, ettei Vai soita mitään ylimääräistä. Biisi hengittää. Tekstissä toistuva ”May the road rise with you” in käännös irlantilaisesta toivotuksesta ”go n-éirí an bóthar leat”. Biisin hokema ”Anger is an energy” on myös Lydonin omaelämäkerran nimi (teos on käännetty suomeksi). Kyseessä on yhtyeen täysosuma: hieno biisi, jossa on myös hittikulmaa. ”Fishing” on hienosti junnaava kappale, kunnes Vai aloittaa taas tuskastuttavan lurittelunsa. ”Round” myös, jossa Vaille on annettu onneksi vain lyhyt pätkä. Ehkä tämä riittää. Todetaan sen sijaan, että albumilla yhdistyvät mainiosti PiLin pop-sensibiliteetti ja kraut-vaikutteet. Se on yhdenlainen, melko onnistunut synteesi yhtyeen aikaisemmasta tuotannosta. Kunhan vain joku olisi tajunnut hiljentää Vain kitaran valikoiduissa kohdissa, erityisesti päätöskappaleessa ”Ease”. 

Happy? (1987) tehtiin eri porukalla. Laswell halusi koota tähänkin kirjavan soittajaporukan, mutta Lydon vastasi kieltävästi. Itse lopputulos on popahtava, paikoin vahva, paikoin valtavirran kasarisoundeillaan (ja -sovituksillaan) ajastaan muistuttava teos. Aloitusraita ”Seattle” on laadukasta hittihakuisempaa PiLiä. Muutamat raidat töksähtävät, mutta joidenkin biisien etäinen tunnelma, Lydonin kiekumisen kera, tuottaa onnistuneen yhdistelmän. Jos kasari ei aiheuta allergiaa, niin Happy? sisältää ainekset melko hyvään teokseen. Itselläni teos on ollut hyllyssä pitkään, soittimessa verrattain harvoin. Nyt teos kuulostaa paremmalta kuin koskaan, ongelmistaan huolimatta. Tässäkin soittajien cv on kunnioitettava, mutta eri kriteereillä kuin Albumilla. Soittajien menneisyydestä löytyvät esimerkiksi Magazine, Visage, Siouxsie and the Banshees, The Pop Group The Slits ja Damned. 

9 (1989) oli taas jossain vaiheessa Lasswellin ja Lydonin kimppahommaa, mutta jälleen Lydon kieltäytyi, kun Lasswell halusi koota soittajat. Onko nyt niin, että tässä on päivä murmelina vai antaako Wikipedia samoja tietoja kahdelle eri albumille? En tiedä, mutta sen tiedän, että 9 on edeltäjänsä tavoin popahtavan ja jurnuttavan hypnoottisen moodin sekoitus. Molemmissa on suunnilleen samat vahvuudet, kumpikaan ei ole maailman tärkein levy. Mutta molemmat ovat keskivahvoja, eivät missään tapauksessa hutilyöntejä. Kasarisoundeja tässäkin on, mutta ei häiritsevästi. Avausraita ”Happy” on turhahko poppis, ”Disappointed” ilmeinen singleraita, maalailevammat ”Warrior”, ”Worry”, ”Armada” ja ”USLS1” viehättävät, ”Sand Castles in the Snow” on luotaantyöntävä, ”Brave New World” ja ”Same Old Story” mitäänsanomattomia, ”Like That” kiinni kasarin biisiformaatissa. Siis pop-vetoisessa levyssä innostun eniten tunnekylmemmistä ja maalailevimmista raidoista. Niissä on minulle 9:n vahvuus. 

That What Is Not (1992) on suoremmin rokkaava kuin mikään yhtyeen aikaisemmista albumeista. Se vie tilan ja ilman pois musiikista, mistä pääsenkin ajatukseen: PiL on parhaimmillaan, kun se etenee keskitempolla, mestaroiden tyhjää tilaa ja ilmaa (kuten dubissa, vanhassa jazzissa ja rockabillyssä), ja tehden säröjä siihen Lydonin kiekumisella tai kirskuvalla kitaralla. Kun kuuntelee pari biisiä suorempaa ja latistavampaa ilmaisua, tilan löytyminen esimerkiksi kappaleessa ”God” riemastuttaa, joskin monin paikoin se on peruskiva pop-raita. Kokonaisuutena That… on keskinkertainen: ei huono, ei mestariteos, hieman parempi kuin nuivat aikalaiskriitikoiden arviot. Jos pitkän ajan PiL oli aikaansa edellä, tässä se on pikemminkin jäänyt jälkeen. Provinssirockin keikalla neljä kymmenestä raidasta oli tältä albumilta. Keikasta on myönteinen (hatara) muistikuva, mutta mikään best of -setti se ei biisimateriaalinsa perusteella ollut. 

This is PiL (2012) ilmestyi 20 vuoden tauon jälkeen. Tämä on minulle Edinburgh-levy. Asuin vuoden 2012 loppupuolen Skotlannissa ja kuuntelin albumia tuolloin. ”Deeper Water” oli yksi tuon ajan suosikkibiiseistäni ja on edelleen: se ja ”Rise” ovat minulle tärkeimmät PiL-kappaleet. Itse levyn ostin myöhemmin, mutta se on hyvä kokonaisuus. Arviot olivat vaihtelevia, muutamista todella kielteisistä vahvaan 8/10 ja 4/5 -osastoon. Okei, kokonaisuus ei ole ihan täynnä mestariteoksia, mutta avausraita ”This is PIL” ja ”One Drop” ovat tasokkaita. Välillä käydään täytepaloissa, mutta monin paikoin tunnelma säilyy miellyttävänä. Albumin odottava, maalaileva fiilis on sen etu, samoin soundimaailma. Päätösraita ”Out of the Woods” on vahva lopetus. 

What the World Needs Now (2015) sai verrattain samankaltaiset arviot kuin edeltäjänsä. Se muistuttaa vuoden 1992 albumin päivitystä sikäli, että levyllä isketään vasten kasvoja aivan toisella tavalla kuin edeltäjällään. Varsinkin alussa. Tässä yksilö nalkuttaa toiselle, kun taas This is PiL ikään kuin varoittaa kosmisesta uhasta. Ja nyt tarkoitan ensisijaisesti tunnelmaa, en lyriikkaa, vaikka avausraidalla onkin pääosassa riitelevä pariskunta. Toistaiseksi viimeisin PiL on kuitenkin kelvollinen levy. ”Bettie Page” on laatua ja ristiriitaisia tunteita herättävä avausraita ”Double Trouble” kääntyy myönteisen puolelle. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin tasapaksuus ja sikäli se ei pärjää vertailussa edeltäjälleen. Albumin kysymykseen saadaan vastaus teoksen ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvassa päätösraidassa ”Shoom”: … is another fuck off. Klassista Lydonia, hyvässä ja pahassa. 

Public Image Limited ei ole kaikin puolin helppoa kuunneltavaa eivätkä kaikki albumit ole mestariteoksia. Yhtyeeseen on kuitenkin helppo suhtautua myönteisesti. Se on yksi post-punkin suunnannäyttäjistä, kokeileva, kokeiluissaan välillä onnistuva ja välillä horjuva yhtye. Debyytti on merkkipaalu, Metal Box populaarimusiikin historian kannalta keskeisin ja lisäksi paluulevy This is PiL miellyttää minua erityisesti. 1980- ja 1990-luvun teoksissakin on hyvät hetkensä, mutta niissä on mukana myös elementtejä, jotka estävät nostamasta yhtyettä aivan suurimpien suosikkieni joukkoon. Lydonin persoonasta voi olla perustellusti montaa mieltä, mutta hän on ollut luomassa hienoa musiikkia, ja varsinkin Sex Pistolsin lyhyen uran jälkeen.

Mitä on akselerationismi?

Sana ”akselerationismi” iskeytyi suomalaiseen julkisuuteen 3.12.2021, kun poliisi tiedotti Suomen ensimmäisestä ääri-oikeistolaisesta terrorismi-epäilystä. Poliisi epäilee viittä nuorta aikuista terrorismista ja poliisin mukaan epäillyt ovat akselerationisteja. 

Kansa alkoi kysellä, että mikä hiton akselerationismi. Terrorismitutkijat valistivat kansaa kertomalla, että akselerationismi on äärioikeistolainen ja kansallissosialistinen virtaus. Asian esittäminen tällä tavalla on kuitenkin osatotuus, joka asettaa termin itsessään huonoon valoon. Siksi kirjoitan tämän lyhyen tekstin, tavallaan alaviitteeksi. Tässä tapauksessa Wikipediakin on avuksi. 

Akselerationismi, kuten englanninkielinen Wikipedia aivan oikein korostaa, on alkujaan vasemmistolaisen yhteiskuntafilosofian termi. Sen juurena on ajatus siitä, ettei kapitalismia pidä suitsia ja jarrutella, vaan pikemminkin kiihdyttää, jonka seurauksena se tulee hajoamaan. Ajatuksen siemenet löytyvät Marxilta, sen filosofinen perusta löytyy Deleuzen & Guattarin kapitalismianalyysista, ja termi ankkuroidaan yleensä brittifilosofi Nick Landiin, joka tuli jo 90-luvun alussa tunnetuksi omaperäisistä D&G -luennoista. Kirjan hän kirjoitti tuolloin myös Bataillesta. Sittemmin Landin maine on ryvettynyt esimerkiksi islam-kommenteissaan. 

Muutama vuosi sitten vieraillessani Lontoossa selailin kirjakaupassa useitakin akselerationismia käsitteleviä kirjoja. Niissä ei ollut mitään kansallissosialistista tai äärioikeistolaista, vaan kyse oli vasemmistolaisesta näkemyksestä, josta esitettiin erilaisia tulkintoja siitä, onko kapitalismin kiihdyttäminen oikea strategia paremman, tasa-arvoisemman ja ekologisesti kestävän maailman saavuttamiseksi. 

Tämä Kankaanpään versio on äärioikeistolainen, ja sellainen akselerationismi on huomattavasti laajemman akselerationismikeskustelun myöhäisempi sivujuonne. Siksi pitäisi korostaa, millaisesta akselerationismista puhutaan, kun puhutaan äärioikeistolaisesta versiosta. Tässä poliisi teki virheen tiedotustilaisuudessa, mutta tässä myös esimerkiksi Leena Malkilta toivoisi täsmällisyyttä hänen tärkeässä roolissaan terrorismitutkimuksen julkisena äänenä. 

En kirjoita tätä siksi, että haluaisin pelata antivasemmistolaisten pussiin – he toki tulevat huutelemaan, että joo joo vasemmistolainen akselerationismi se vasta suurin paha onkin. Kirjoitan tämän siksi, että jos tutkijatkaan eivät viesti termistä kohdallisesti, se alkaa artikuloitua vain äärioikeistolaiseksi. 

On olemassa äärioikeistolaista akselerationismia, mutta akselerationismi ei ole äärioikeistolaista.

Muisteluja suomipunkin ensimmäisestä aallosta

Suomalaisesta punkista on kirjoitettu kirjoja aikaisemminkin. Miettisen (Kimmo) kokoama haastattelukirja Suomipunk 1977–1981 (2021) ei ole ainutlaatuinen edes muodoltaan, sillä vuonna 2007 ilmestyi Mika Saastamoisen samankaltainen teos Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984. 

Kuten niin moni ennen minua on todennut, tämä uudempi muistelukirja on tehty ensisijaisesti niille, jotka olivat mukana skenessä tai tuntevat jo entuudestaan suomipunkin tekijät, teokset ja tapahtumat. Itse katson olevani kohtuullisen lähellä jälkimmäistä kohderyhmää, vaikka en väitäkään olevani aihepiirin tietopankki. 

Päällimmäisenä fiiliksenä on pettymys. Siitäkin huolimatta, että odotukset eivät olleet huiman korkealla. Listataan alkuun moitteet ja sen jälkeen pari myönteistä huomiota, sillä ei tämä mikään katastrofi ole. 

Asiat esitetään välillä aika sekavassa järjestyksessä eikä kukaan ole selittämässä, kuka haastateltavan mainitsema henkilö mahtaa olla. Kirjan tekijä ei ole vaivautunut kirjoittamaan yksittäisistä aiheista kuin parin rivin ingressin. Tällöin luotetaan mielestäni liikaa haastatteluformaatin kantavuuteen. Tekijän ääni kuuluu sitten paikoin haastattelusitaattien osana. Ymmärrän, että haastattelut ja niiden jäsentely ovat vieneet aikaa ja energiaa, mutta energia ja aika ovat silti loppuneet kesken, jos tavoitteena on ollut erityisen myönteistä palautetta keräävä kokonaisuus. 

Paikoin muistelut tuntuvat huterilta. Se ei ole ihme. Kukapa sitä suunnilleen eläkeiässä kovin tarkasti teiniaikansa kaikkia tapahtumakulkuja muistaisi. Osin ehkä ongelmana on myös se, että haastateltavat puhuvat ihmiselle, siis Miettiselle, joka tietää suuren osan tapahtumista. Eli haastateltavat eivät edes yritä kertoa nuoremmille sukupolville vaan kaverilleen. Siksi ilmiöstä kiinnostunut aloittelija ei saa kovin jäsentynyttä kuvaa. 

Jos yritän katsoa kirjaa myönteisemmästä kulmasta, haastattelut tuovat pieniä kiinnostavia anekdootteja esiin yksittäisistä artisteista, heidän mieltymyksistään ja tekemisistään. Maantieteellisesti teos kattaa pienempienkin paikkakuntien menot ja meiningit. Välillä käydään miellyttävästi myös musiikin ulkopuolelle, arjessa ja elämässä laajemmin. Kuitenkin lopulta anekdoottien sykähdyttävyydestä riippuu, kuinka paljon tästä teoksesta pitää. Jonkun verran viihdyn kapakkakeskustelumaisen jutustelun parissa, mutta se ei riitä nostamaan teosta klassikon asemaan. 

Sosiologisesti kaikkein kiinnostavin teoksen painottama näkemys on se, että toisin kuin usein ajatellaan, punk ei ollut Suomessa erityisen työväenluokkaista. Ainakaan ensimmäisen aallon tekijöitä tarkastelemalla. Myöhemmät sorbuspunkkarit, jotka kuuluvat lapsuuteeni, ovat asia erikseen. Pikemminkin tekijät tulivat hyvistä perheistä, joissa kannustettiin tekemiseen tai ainakin annettiin sille tilaa ja joissa oli mahdollisuus myös tukea taloudellisesti kalliiden soittimien ostamista. Ainakin Vandaalit ja Karanteeni olivat poikkeuksia, mutta muuten ensimmäisen aallon suomipunkin tekijät tulivat melko keskiluokkaisista oloista. 

Jos Legs McNeilin ja Gillian McCainin haastatteluteosta Please Kill Me: The Uncensored Oral History of Punk (1996) pidetään yhtenä parhaimmista punk-kirjoista, sen suomiversio vuodelta 2021 kalpenee rinnalla. Silti mieluummin maailma, jossa Miettisen teos on olemassa, kuin maailma ilman sitä.