Nimittäin Tom Russellia, en Jonesia. Kuudessa päivässä katsoin kuusi bändiä, kolmena iltana. Spiritualizedista tuli jo kirjoitettua, muista ei. Parikymmentä albumia levyttänyt Tom Russell, joka on Yhdysvalloissa selkeästi suurempi nimi kuin Euroopassa, esiintyi Leedsissä. Halvalla.Paikkana oli New Roscoe, näitä keskustan ulkopuolella olevia irlantilaisten perustamia kerhotiloja, jotka nykyään toimivat pubeina ja keikkapaikkoina. New Roscoe sijaitsee omituisesti liikenneympyrästä erkanevien teiden välissä. Hetken mietin, mihin oikein olen menossa. Paikan löytäessäni eräs asiakas heti tohkeili, ettei ole koskaan ennen nähnyt jonoa tässä paikassa.
Paikan sijainnista Russellilla riitti vitsailtavaa. Toinen vitsailun aihe oli yleisön keski-ikä. Hän kysyi, onko yleisössä ketään alle 70-vuotiasta, mutta jatkoi: ”Ei, ei, vitsailen vaan. Valaistus on niin hämärä.” Jos nykyään alan olla yhä useammin vanhimpien joukossa, täällä olin ehkä kolmanneksi nuorin. Valtaosa yleisöstä oli viettänyt aikoja sitten viisikymppisiä.
Tompalla oli akustisella soolot lirutellut soittokaveri, joten mitään bändisoundia ei ollut tarjolla. Sen sijaan muotoutui välitön ja intiimi tunnelma, jossa sekoittuivat paikoitellen koskettavat kappaleet ja spiikkien hurtti huumori. Tomppa kiroili ja vitsaili varmoin elkein, kertoi teini-iän työstään Länsi-Afrikassa, tilitti Sarah Palinista ja amerikkalaisten konservatiivisuudesta.
Hän sijoitti itsensä Amerikan mytologiaan – intiaaneista, uudisraivaajiin, Woodysta Dylaniin, Buck Owensista Merle Haggardiin. Hän muisti mainita, että seuraavan kappaleen hän teki Dave Alvinille ja taas seuraavan Johnny Cashille ja sitten kertoi ketkä juurimusiikin vaarit ja muorit vielä soittavat ja esiintyvät kotikaupungeissaan. Olipa tyypillä jopa pokkaa aloittaa keikka kolmella lainalla: 1 Dylan, 1 Townes van Zandt ja 1 Leonard Cohen. Tämä niin amerikkalainen hölynpöly, josta on mahdollista nauttia täysin siemauksin, koska kyse on performanssista eikä mistään testattavasta väitteestä, niveltyi mainiosti nykypäivän politiikkaan.
Russell soitti lukuisia uusia kappaleita, joista yksi kertoi siitä, miten ”meistä” (amerikkalaisista, tietysti) on tulossa niitä, joita alkujaan pakenimme (Euroopasta). Muistipa hän myös mainita esiintymisensä David Letterman Show’ssa ja seuranneesta kritiikistä, koska hän lauloi kappaleen ”Who’s Gonna Build Your Wall”, jossa puolustetaan meksikolaisia maahanmuuttajia ja vastustetaan suuruudenhullua muurihanketta. Tom vertasikin sitä Berliinin muuriin.
Soittelu kesti yli kaksi tuntia ja siihen mahtui paljon keskinkertaisia kappaleita. Parhaimmillaan Tom kuitenkin on Mojon väittämän vertainen: ”Jonakin päivänä Tom Russellin suuruus tullaan tunnistamaan.” Kokonaisuutena mainio kokemus.
Jos Russell vitsaili tulleensa New Roscoen vanhainkotiin, Bodies of Water oli tullut Los Angelesista tyhjään taloon. Alle 40 hengen yleisön joukossa tuntui kuitenkin siltä, että nyt olen katsomassa jotain jossa moni olisi halunnut olla, jos vain tietäisi, mitä menetti.
Paikallisessa ”bingohallissa” eli nuhjuisessa mutta sympaattisessa Brudenell Social Clubissa soittanut BoW perustuu kummallisiin biisirakenteisiin, erikoiseen kitaransoittoon, harmoniseen (kirkkokuoro)lauluun ja Arcade Firea ja Polyphonic Spreetä muistuttavaan nostatukseen. Kun tuohon yhdistetään vielä hitunen folkkaavaa Incredible String Bandia, on kuvaus likipitäen valmis. Yhtyeen uusi levy on hyvä ja keikka vielä parempi.
Pieni yleisö saa aikaan usein välittömän tunnelman. Yhtye kyseli yleisöltä Leedsin asukaslukua ja ajoreittiä Stoke-on-trentiin. Ja pitkä höpötys kehkeytyi siitä, että Yhdysvalloissa ”stoke” on yleinen sana kaikelle innostavalle. Ja tietysti esimerkkinä oli se, että jos diggailee Trentistä niin voi sanoa olevansa stoked on Trent. Heh, heh.
Kummallista Bodies of Waterin keikalla oli tunne, että yhtye katsoo minua eikä toisinpäin. Seisaaltaan katsojia oli kolme tai neljä, ja soittajia viisi, joten kaiketi he laittoivat merkille hyväksyvän hymyni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti