Sonderkommando

Ei ole ensimmäinen kerta kun joulun aikaan tulee luettua kuvauksia  ja muistelmia Saksan keskitysleireistä. Heräteostoksena poimittu Shlomo Venezian  teos Sonderkommando on mainio, joskaan ei ehkä kaikkein merkittävin muistelu. Miten se voisikaan ylittää 11-vuotiaana luetun Martin Grayn kirjan Kaikkien rakkaitteni puolesta, jota seurasin tarkasti myös kahdeksanosaisena televisiosarjana vuonna 1985? Tai miten se voisi olla tarkempi ja koskettavampi kuin Primo Levin mestarillinen Tällainenko on ihminen?

Venezia on siitä erikoinen tapaus, että hän kertoi tarinansa vasta vanhuksena. Hän ei puhunut aiheesta ennen vuotta 1992. Hänen tarinassaan on lisäksi kaksi tai kolme omintakeista piirrettä.

Ensiksi, Kreikan juutalaisten muistelut eivät ole ainakaan minulle yhtä tunnettuja kuin puolalaisten, ranskalaisten, italialaisten tai unkarilaisten. Venezia on tosin Italian kansalainen, mikä tarkoitti erityisasemaa Kreikassa siihen asti, kunnes Italia pyysi aselepoa syyskuussa 1943 ja irtisanoi liittolaisuutensa Saksan kanssa. Kreikassa saksalaisia pidettiin rehellisinä ja tarkkoina, vaikka hallituksen tiedettiin olevan juutalaisvastainen. Ilmeisesti tämä oli osasyy siihen, että ihmiset uskoivat saksalaisten lupaukset siitä, että miehet pääsevät töihin ja perheet saavat asiallisen kokoisen asunnon. Myös arkielämän puutteen ja vaikeuksien voittaminen vei energian, jota olisi tarvittu asioiden oikean tolan selvittämiseen. Sinisilmäisyys, nälkä ja tietämättömyys – siinä kolme tekijää, jotka tekivät Kreikan juutalaisten siirtämisen ja tuhoamisen helpoksi.

Toiseksi, vain harvat Sonderkommandot jäivät eloon ja vielä harvemmat ovat julkaisseet tarinansa.

Sonderkommandojen tehtävänä oli auttaa tapettavia riisuutumaan, rauhoittumaan ja menemään kaasukammioon. He myös poistivat kultahampaat uhreilta ja leikkasivat heidän hiukset, tyhjensivät kaasukammiot ja tuhkasivat ruumiit (kuten kuvassa). He olivat vihattuja muiden juutalaisten silmissä: heillä oli enemmän ruokaa kuin muilla vangeilla ja he auttoivat vihollista tappamaan juutalaiset. Osa selvinneistä teloitettiin juutalaisten toimesta. Sonderkommandojen tappamiseen natseilla oli kuitenkin kaksi syytä: he olivat juutalaisia ja he olivat silminnäkijöitä.

Hyvä esimerkki siitä, miten Sonderkommandot tiesivät heille varatun kohtalon, on leirillä maahan kaivetut muistilaput, joilla he halusivat kertoa jälkipolville näkemästään.

Keskitysleiriläisten kuvauksissa Sonderkommandoja halveksitaan, ja on heitä pidetty myös yhteistoimijoina. Shlomo kertoo muun muassa siitä, miten he joskus nostivat raskaan luukun, jonne saksalaiset pudottivat kaasukiteet. Hän kuitenkin vastustaa käsitystä, jonka mukaan he auttoivat juutalaisten tuhoamista. Varmasti oli niin, että heidät pakotettiin ja että kieltäytyminen yhteistyöstä tai hidastelu olisi johtanut vain pikaiseen kuolemaan. Aina olisi löytynyt uusi tilalle.

Toisaalta, jos ajatellaan, että aina olisi löytynyt uusi tilalle, se sisältää oletuksen, että leireillä oli vielä huonommassa asemassa olevia. Näin kai olikin, vaikka Shlomo väittää vastaan. Hän nimittäin esittää, että ”muut eloonjääneet kärsivät varmasti nälästä ja kylmyydestä enemmän kuin minä, mutta he eivät olleet koko ajan tekemisissä kuolleiden kanssa”. En kuitenkaan usko, että muiden leiriläisten häpeä selviytymisestä – mikä tarkoitti nälän, kylmyyden, väkivallan ja sairauksien kestämisen lisäksi lähimmäisen kusettamista – on yhtään pienempi (Primo Levi on tässä hyvä esimerkki). Ja myös muut leiriläiset olivat tekemisissä kuolleiden kanssa.

Sonderkommandon asemassa riskit olivat erilaiset. Enemmän ruokaa ja vaatteita, vähemmän väkivaltaa – Shlomo kertoo, kuinka SS-miehet jättivät usein heidät rauhaan, sillä heidän ajateltiin tekevän tärkeää työtä (keskeytyminen olisi hidastanut ruumiiden tuhoamisvauhtia). Toisaalta Sonderkommandojen rooli silminnäkijänä tarkoitti, että heidän eliminoimisesta tuli erityisen tärkeää.

Shlomon tarinassa – ja siinä että se ylipäätään oli mahdollista kuulla – on myös historian mustaa huumoria. Hänen pelastumisensa perustui osittain siihen, että kaasutettavien määrä kasvoi. Täten ”karsintaa” eli joidenkin Sonderkommandojen tappamista vähennettiin. Todennäköisyys karsituksi joutumiseen pieneni, kun heitä tarvittiin enemmän hoitamaan kasvavan ruumiskasan tuhoamista. Shlomo kommentoi: ”Kun minut pantiin Sonderkommandoon, työtä oli niin paljon, ettei ryhmässä tehty yhtään karsintaa.”

Kun Shlomolta kysytään, mitä tuo kokemus on tuhonnut teissä, hän vastaa: ”Elämän. Sen jälkeen en ole ikinä viettänyt normaalia elämää. En ole ikinä voinut sanoa, että kaikki on hyvin.”

On vielä kolmas ulottuvuus, joka tekee Shlomon kuvauksesta erityisen. Nimittäin harvemmin tulee luettua niin sanotusta ”kuolemanmarssista”. Sillä tarkoitettiin leirin evakuoimista seurannutta siirtymistä toisaalle pakkotyöhön. Esimerkiksi Primo Levi kuului niihin, jotka tarkoituksellisesti välttivät kuolemanmarssin. Levi piti sitä ansana, keinona tappaa jäljelle jääneet muualla. Levi jäi leiriin, jonne neuvostojoukot tulivat. Muistaakseni hän myös antaa ymmärtää, että kuolemanmarssilla lähinnä kuoltiin. Shlomo kuitenkin kuuluu kuolemanmarssilta selvinneisiin.

Shlomo ja muutamat muut Sonderkommandot pujahtivat evakuoinnin aikana vankijonoihin ja lähtivät kuolemanmarssille. Heitä ei edes aiottu evakuoida silminnäkijyytensä vuoksi. Matkalla sotilaat kävivät etsimässä ihmisiä, jotka työskentelivät Sonderkommandoina. Kukaan ei tietenkään myöntänyt. Jos tämän uhan selvitti, oli hyvä mahdollisuus selvitä hengissä, sillä Sonderkommandot olivat vahvemmassa kunnossa kuin muut leiriläiset.

Kuolemanmarssilta selvinneet kohtasivat amerikkalaissotilaat. Vielä tällöinkin Sonderkommandoilla oli selviytymisen kannalta etulyöntiasema muihin leiriläisiin verrattuna. He kykenivät paremmin varmistamaan ravinnonsaantinsa. Osa vangeista kuoli nälkään. He myös osasivat säännöstellä ruoka-annoksensa paremman vointinsa vuoksi. Osa nimittäin kuoli siihen, että he söivät liikaa. Aliravittu elimistö ei kestänyt suurta ruokamäärää. Arvion mukaan yli puolet selvinneistä kuoli vapautumista seuranneina viikkoina, yhdet edellä mainittuihin ravinto-ongelmiin, toiset sairauksiin.

Yksi kuvio näissä kuvauksissa toistuu: ihminen ei usko itsekään mitä kykenee tekemään. Tällä tarkoitan erityisesti sitä, että arkielämässä on vaikea kuvitella, miten sotilaat kykenevät kohtelemaan toisia ihmisiä kuvatuilla tavoilla. Lisäksi muiden oli vaikea uskoa leireiltä paenneiden kertomuksia sodan aikana ja myös selvinneiden kuvauksia sodan jälkeen.

*

Shlomo Venezian muisteluissa kerrotaan hiukan myös juutalaisten uskonnonharjoittamisesta. Kenties kiinnostavin uskontoon liittyvä yksityiskohta on kuitenkin keskitysleirillä Shlomon huomaamat tuhkauurnat. Tuhkauurnissa oli vangin numero. Näitä säilytettiin perheille, jotka saattoivat ostaa omaisensa uurnan. Juutalaisia tämä ei tietenkään koskenut, joten menettelytapa on täytynyt koskea leirillä menehtyneitä kristittyjä, vaikkakin uurnassa saattoi olla kenen tahansa tuhkat.