Studioalbumit osa 17: Cheap Trick

Pitkän aikaa Cheap Trick oli täysi mysteeri. Jotenkin se sekoittui Janis Joplinin bändin Big Thrills Holding Companyn albumiin Cheap Thrills. Oli kuitenkin pari virstanpylvästä, jotka pakottivat tajuamaan, että Cheap Trick on bändi, jolla ei ole mitään tekemistä Joplinin kanssa.

Cheap Trick hahmottui jotenkin tukkahevibändien varhaisena esikuvana. Tämä ei kuitenkaan auttanut. Vasta kun ”I want you to want me” soi siellä täällä, elokuvissa, Dawson’s Creekissä ja missä lie, pääkoppaan iskostui mielikuva yhtyeestä. Hieno hitti, mutta ei pakota tutustumaan. Toinen iskusävelmä oli ”Surrender”, joka minulle tuli tutuksi tamperelaisen Room 101:n versiona 1990-luvulla. Sitten tuli pitkä tauko.

Joskus kuulin sen vanhan stoorin, jonka mukaan Japanissa yhtyettä nimitettiin ”Amerikan Beatlesiksi”.

En enää muista miksi aloin kuunnella Cheap Trickiä, mutta jotenkin löysin ensialbumin kappaleen ”He’s a whore”. Siinä on yhtyeen kevyesti paras biisi. Tämä johti hitaasti tilanteeseen, jossa hyllystä löytyi bändin neljä ensimmäistä albumia.

Ennakko-olettamukseni oli, että neljän jälkeen ei tule enää mitään kuravelliä maukkaampaa. Edessä 16 albumia. Pelotti ja ahdisti.

Ensialbumi Cheap Trick (1977) tuli lainattua kirjastosta, mutta sen ostamisen aika tuli vasta kun tukholmalainen levykauppa myi vinyylin neljällä eurolla. Levy on laadukasta powerpoppia, mutta muut biisit kalpenevat turbokultatimanttisen ”He’s a whoren” rinnalla. Tosin ”Taxman, Mr. Thief” on yhtä lailla bändin ehdotonta parhaimmistoa. Jo näillä eväillä vinyyli on tuplasti hintansa väärti, mutta mukana on kyllä keskinkertaista materiaalia. Siksi en yksiselitteisesti nosta ensilevyä yhtyeen parhaaksi.

In Color (1977) löytyi vitosen hintaan. Levyä ei suotta pidetä powerpopin klassikkona. Sen polkaisee käyntiin ”Hello there”, heti perään iskee tymäkkä ”Big eyes” ja myöhemmin vastaan tulee bändin ehkä tunnetuin kappale, pehmopoppis ”I want you to want me”. Jos tämä ei riitä, niin laitetaan joukkoon vielä ”Southern girls”. Nyt tiedetään, missä mennään: levy aiheuttaa toisille allergiaa, mutta jos mieli on viritetty powerpopin taajuudelle, ei paljon enempää voi vaatia.

Heaven Tonight (1978) on levy, jolta löytyy ”Surrender”. Se myös avaa albumin, joka on samaa korkeaa tasoa edeltäjänsä tavoin. Toinen yhdistävä tekijä omalla kohdallani oli hinta: viisi euroa maksoin tästäkin. Erottava elementti on se, että tämä on edeltäjäänsä yhdenmukaisempi: poissa ovat tunnelman muutokset laidasta laitaan. Riippuen siitä, pitääkö tyylivaihtelusta vai tasapainoisesta tyylistä, voi päättää, kumpi on parempi.

Kahden edellisen ostamisen jälkeen oli helppo jatkaa seuraavaan muutaman euron hinnalla. Dream Police (1979) alkaa lupaavasti samannimisellä raidalla. Kovaa potkivaa poppia, jossa on sitä poweriakin. Sen jälkeen mennään vähän tasatahtisemmin. Levyllä on kyllä biisejä, joita kuunnellessa ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Esimerkiksi ”Gonna raise hell” sopisi melkein mille tahansa 1980-luvun hevibändille ja ”Writing on the wall” on amerikkalaistettua Status Quota – tempoa ja vaarallisuuden tunnettu on lisätty sopivasti. Kokonaisuus on vahva, vaikka jääkin laadussaan pari piirua edeltäjistään. Tämä ei estänyt sitä, että albumi oli Cheap Trickin mittakaavassa kaupallinen menestys.

All Shook Up (1980) on askel kohti tuntematonta. Aikaisemmat olivat jo tuttuja ennen kuuntelurupeamaa. Hyvin tämäkin potkii, joskin sävy on hieman tummempi. Teinileffojen viattomuudesta on siirrytty aikuisempaan maailmaan. Aivan aikaisempien veroista musiikillista riemua ei levyllä ole, mutta lopullinen tunnelma on reippaasti positiivisen puolella. Tuottamisesta vastasi Beatlesin tuottajana tunnettu George Martin. Lieneekö se syynä siihen, että hienoista paloista (esim. ”Can’t stop it but I’m gonna try”) huolimatta välillä tulee myös fiilis laskelmoinnista ja spontaaniuden rajoittamisesta (”Tähän alkuun Who-pastissi, sitten Sladea, sitten Lennonia, seuraavaksi…”).

One on One (1982) on suoraa paahtoa hard rockin ja powerpopin välimaastossa. Yhtyeellä on edelleen napakoita biisejä, mutta herkkyys on vähentynyt minimiin. Paikoitellen tulee mieleen saman ajan tukkaheviyhtyeet, joiden suuntaan myös Cheap Trick otti askeleita. Levyn alkupuolella parikin biisiä kuulostaa Quiet Riotilta. Klassikkoalbumista ei ole kyse, mutta pudotusta ei voi pitää jyrkkänä.

Next Position Please (1983) on puolestaan iso askel popimpaan suuntaan. Tämän ja edeltäjän sekoittaminen olisi muistuttanut enemmän kultakauden Cheap Trickiä, mutta nyt keskeiselementit on ikään kuin hajautettu kahdelle eri levylle. Albumilta löytyy myös ”Dancing the night away”, joka on alkujaan brittiläisen The Motorsin kappale (sama yhtye, joka teki kappaleen ”Airport”, jonka suomeksi esitti Tinni nimellä ”Lentoon”).

Standing on the Edge (1985) menee edelleen popilla, mutta nyt taas tulee mieleen 80-luvun tukkahevin light-versio. Ei bändin tuotanto kuulosta vieläkään täysin kamalalta, mutta en minä tämän pohjalta kuuntelurupeamaan ryhtyisi. Albumilla ei ole alku-uran ennakkoluulottomia, rohkeita, jopa härskejä ratkaisuja. Tilalla on turvallista höttöä. Lisäksi ”Rock all night” kuulostaa huonolta Twisted Sisteriltä.

The Doctor (1986) on albumi, jota pidetään yhtyeen todellisena floppina. Siinä syntsat jauhavat pinnassa, kuten kunnon kasarisoundeihin sopii. Onhan siellä muutama mukiinmenevä kappale, mutta ehkä on parempi unohtaa koko levy.

Lap of Luxury (1988) on uskomaton käännös The Doctorin jälkeen sikäli, että siitä tuli yhtyeen kaupallisesti toiseksi menestynein teos. Myös soundimaailma on toisenlainen – poissa ovat pinnalle ahdetut syntikat. Sisällöllisesti teos on kuitenkin huonoa Whitesnakea. Puiseva levy, joka sisältää myös surkeimman kuulemani Elvis-koverin (”Don’t be cruel”). Raidat kyllä paranevat loppua kohdin, mutta se saattaa selittyä sillä lähestyvällä helpotuksen tunteella, ettei albumia tarvitse ihan heti kuunnella uudestaan.

Busted (1990) ottaa askeleen popimpaan suuntaan, mutta ilmestymisvuotenaan jo kuihtuneen genren rajoissa. Tämä on jokseenkin tyhjänpäiväinen hard pop -albumi, jota väsyneimmät tukkahevifanit saattoivat mahdollisesti diggailla. Biisimateriaali ei ole kuitenkaan kelvotonta. Ja levy, jolla Chrissie Hynde vierailee, ei voi olla pelkästään huono. Tämä onkin edeltäjäänsä parempi, mutta valovuosien päässä yhtyeen parhaista. Sama etäisyys albumilla on ilmestymisvuotensa henkilökohtaisiin suosikkeihini. Samana vuonna ilmestyi Pixiesin Bossanova, Crampsin Stay Sick! ja Nick Cave & the Bad Seedsin The Good Son. Tässä vertailussa Busted on epäinnovatiivinen ja konservatiivinen albumi.

Woke up with a Monster (1994) ei ole Spotifyssa, mutta osaan sanoa albumista jotain: nimikappale ei lähde yhtään, mutta ”You’re all I wanna do” on erittäin hieno pastissi yhtyeestä itsestään. Näiden videokappaleiden lisäksi levyn biiseistä muodostuu tavanomainen tyylikirjo, mutta sävelkynässä ei ylletä keskinkertaisuutta ylemmäksi (paitsi edellä mainitussa kappaleessa). Äänimaisemassakin ollaan siirrytty 1990-luvulle.

Myöskään Cheap Trick (1997) ei ole Spotifyssa, mutta pari raitaa tuli tsekattua. Niiden kuuntelu ei erityisesti sytytä kipinää jatkaa pidemmälle. ”Hard to tell” ja videobiisi ”Say goodbye” eivät nouse yhtyeen tuotannon parhaimpaan kolmannekseen, mutta jälkimmäisen molemmilla puolilla on parempia kappaleita: avausraita ”Anytime” ja kolmas ”Carnival game”. Puolet albumista jää nyt kuuntelematta.

Special One (2003) on tyylillisesti jo erittäin kaukana yhtyeen 1980-luvun tuotannosta. 1990-luku karisti viimeisimmätkin hevirippeet pois, ja jäljelle jäi valtavirtainen pop. Sävelkynä mukailee genreä eli yhtyeelle tyypillinen ”pop-elementti” on tässä erilaista kuin millään aikaisemmalla vuosikymmenellä. On vaikea tunnistaa samaksi bändiksi, mutta jotenkin tämän kuuntelu on helpotus, vaikka albumi ei lukeudukaan yhtyeen napakymppeihin.

Rockford (2006) palaa suoraan 1970-luvulle. Se jäljittelee maksimaalisesti bändin alkutaipaleen teoksia. Siksi ei ole yllättävää, että itsekin pidän albumia täyskäännöksenä, joka katkaisee yhtyeen taiteellisen syöksykierteen juuri ennen pohjaa. Toisaalta tämä tarina on nähty ja kuultu niin monta kertaa: 80-luku on soundillisesti monien aikaisemmin kukoistaneiden bändien vitsaus, josta päästään eroon myöhemmin, kun ei tarvitse enää olla ajanmukainen – tai kun ajanmukaisuus tarkoittaa kierrätystyylejä ja nostalgiaa. Rockford ei ole välttämätön, enkä ole aivan varma edes sen tarpeellisuudesta, mutta se on oivallinen todiste, että Cheap Trick tajusi itsekin, mikä tyyli sille sopii parhaiten.

Toistaiseksi viimeisin studioalbumi The Latest (2009) jatkaa samalla linjalla. Nyt yllätysmomenttiin ei voi enää vedota, joten on pärjättävä biiseillä. Sisällöllisesti teos ei merkittävästi kalpene edellisen rinnalla. Ainakin 77 sekuntia kestävä Pepsille alkujaan tehty ”Everyday you make me crazy” jää myönteisesti mieleen heti ensimmäisellä kuuntelukerralla esimerkkinä siitä, miltä elinvoimansa uudelleen löytäneen klassikkoyhtyeen olettaakin kuulostavan 32 vuotta ensialbuminsa jälkeen. Ja jos bändi on tuonut usein mieleen Sladen, niin vihdoin he myös koveroivat sitä tehokkaasti nostattavalla kappaleella ”When the lights are out”.

Cheap Trick on lähestulkoon sitä tukkaheville, mitä New York Dolls punkille. Sen vahvin puoli on kuitenkin powerpopin suunnalla, siinä tuotannossa, joka istuu poikkeuksellisen hyvin amerikkalaisiin nuorisoleffoihin. Neljä ensimmäistä muodostavat parhaan ytimen, mutta niiden ulkopuolellakin on muutamia onnistumisia.