Syntipukki ja mimeettinen halu

Kesällä moni lueskelee aikakauslehden novellia jäätelömyyjän jännittävästä kesäromanssista. Tämän kirjoituksen ainoa kiinnekohta siihen on kesälukeminen. Otin nimittäin hyllystä siellä kauan odottaneen kirjan Evolution and Conversion, jossa Pierpaolo Antonello ja Joao Cezar de Castro Rocha haastattelevat ranskalaista, Yhdysvalloissa uransa luonutta kulttuuriteoreetikko René Girardia.

Girard syntyi vuonna 1923. Hän julkaisi ensimmäisen kirjansa vuonna 1961, 38-vuotiaana. Siinä kehiteltiin kirjallisuusanalyysin avulla teoriaa mimeettisestä halusta. Hänen tunnetuin teoksensa, Väkivalta ja pyhä, julkaistiin vuosina 1962–3, jolloin Girard läheni viittäkymppiä. Siinä mimeettisen halun teoriaan lisättiin antropologisessa analyysissa teoria syntipukista. Näistä kahdesta ajatuksesta Girard tunnetaan, jos tunnetaan.

Isaiah Berlin aloittaa Tolstoin historianfilosofiaa käsittelevän teoksen Siili ja kettu viittaamalla kreikkalaisen runoilija Arkhilokhoksen sanontaan: Kettu tietää monta asiaa, mutta siili tietää yhden suuren asian.

Ketulla ja siilillä on kuvattu tutkijoita. Girard on tyypillinen siili. Itseäni pidän huomattavasti enemmän kettuna, ja mainitsin tämän myös lektiossani seitsemän vuotta sitten. Ehkä siksi olen pitänyt pientä etäisyyttä Girardiin, ja lähestynyt häntä erityisellä varovaisuudella. Hänen tieteellinen uransa on ollut ”yksi pitkä argumentti”, jonka on tarkoitus tarjota samanlaisena kaikkialle sopiva universaali teoria kulttuurista.

Karkeasti yksinkertaistettuna Girardin ajatus mimeettisestä halusta tarkoittaa, että haluamme sitä, mitä toiset haluavat. Edelleen karkeasti yksinkertaistettuna teoria syntipukista tarkoittaa, että viaton uhri tapetaan yhteisön tasapainottamiseksi, jotta yhteisö voisi elää sovussa.

Mimeettisen halun ja syntipukin suhde on jälleen karkeasti yksinkertaistettuna seuraava: sen haluaminen, mitä toiset haluavat, aiheuttaa kilpailua. Kilpailu johtaa konfliktiin, jossa lopulta unohdetaan itse halun kohteena oleva objekti ja käännytään toisia vastaan. Tilanne kuitenkin ratkaistaan valikoimalla viaton uhri, syntipukki, jonka uhraaminen vakuuttaa kilpailevat osapuolet, että syyllinen on poissa pelistä, ja yhteiselämä voi jatkua. Tämä on kulttuurisen järjestyksen perusta.

Haastatteluteoksessa Girard osoittaa tuntevansa useita teorioita ja hän muodostaa käsityksensä niistä vaivattoman tuntuisesti. Häntä voidaan kyllä pitää suurena ajattelijana, mutta jo pinnallinen tutustuminen nostaa esiin kolme massiivista ongelmaa.

Ensinnäkin, lukijasta alkaa helposti tuntua, ettei Girard näekään mitään muuta kuin syntipukkeja ja mimeettistä halua. Girard on mies, joka rakentaa teoriansa romaanien, myyttien ja rituaalien perusteella. Mutta kysymys kuuluukin, miten niistä päästään väitteisiin yhteiskunnan ja kulttuurin syntyyn. Kulttuurin perusta näyttää siltä, miltä aineisto näyttää.

Toiseksi, suhtaudun erittäin suurella varauksella teorioihin, jotka ”osoittavat”, että kristinusko on jotenkin perustavalla tavalla erilainen kuin muut uskonnot, ja lisäksi parempi. Uskontotieteen historiassa erityisesti uskontofenomenologia on esimerkki perinteestä, jossa kristinusko on järjestelmällisesti päätynyt vertailun kehittyneimmäksi kruunuksi. Jos et usko, niin suosittelen Tim Murphyn viimeiseksi jäänyttä teosta The Politics of Spirit (2010). Girardin teoria nostaa kristinuskon muita ylemmäksi, sillä se on ainoa uskonto, jossa on ymmärretty ja ylitetty syntipukki-mekanismi.

Kolmanneksi, en tiedä, miten Girardin teoria voitaisiin osoittaa vääräksi. Ilmeisesti tämä on myös hänen kannattajien jakama ymmärrys. Teoria on siksi avoimesti anti-popperilainen. Tässä vaiheessa moni kärsimätön hylkäisi Girardin irrationaalisena huijarina ja keikarina. Toisaalta jos kysytään kulttuurin alkuperää, niin sitä ei voida testata laboratoriossa, ja osoittaa vääräksi. Tällöin täytyy valita, onko vääräksi osoittamisen vaatimus liian kapea vai kysymys väärä.

Itse ajattelen myös niin, että jos teoriaa ei voida osoittaa vääräksi, se voi olla kuitenkin käyttökelpoinen. Käyttökelpoisuus on kuitenkin tarkoin kohdennettua. Sitä voidaan käyttää työkaluna, jonka avulla opitaan ymmärtämään jotain konkreettista tilannetta tai jotain piirrettä. Esimerkiksi ajatus syntipukista sopii luontevasti joidenkin rituaalien, myyttien ja romaanien analyysiin, kenties joidenkin kulttuurien analyysiin, mutta lähtökohtaisesti tavoitteenani olisi kontekstualisoida se johonkin pikemminkin kuin olettaa sen sopivan kaikkialle. Samalla tavalla lähestyn vaikkapa Freudia. Ehkä ainoastaan Girard ja hänen uskollisimmat kannattajansa näkevät syntipukkimekanismia kaikkialle, minne vain katsovat.

Itse lienen sen verran kontekstualisti, mitä sosiokulttuuristen kysymysten teoretisointiin tulee, etten osaa pitää Girardin teoriaa uskottavana. Silti ainakin Girardin haastattelujen lukeminen oli kokemus, jota voi suositella muillekin kulttuuriteorian harrastajille.