tiistai 10. joulukuuta 2013

Studioalbumit 27: Fields of the Nephilim

Mitä tulee mieleen yhtyeestä Fields of Nephilim? Synkkyys, magiaviitteet, pöly ja hatut.

Hertfordshireen kuuluvassa Stevenagessa perustettu orkesteri kuuluu suurten brittiläisten kaupunkien ulkopuolisiin bändeihin. Sillä on raamatullinen nimi – Nephilim tarkoittaa hybridiolentoa, ihmisen ja enkelin risteytystä, joka Vanhan Testamentin suomennoksissa on käännetty yksinkertaisesti jättiläiseksi. Tummanpuhuvassa musiikissa on mukana maaseutu, hevoset ja cowboyhatut. Pelkästään bändin varhaista potrettia katsomalla kurkkua alkaa kuivata.

Olen muutamia kertoja miettinyt Stevenagen juna-asemalla, että tutustumatta ympäristöön voi olettaa, että kulkuvälineen odottelu laiturilla on parasta siinä paikassa. Tosin en tiedä, millainen se oli 1980-luvulla, jolloin yhtye perustettiin, mutta Nephilim näyttää katsovan mieluummin toiselle mantereelle tai planeetalle kuin paikallisympäristöönsä.

Lukioaikana ja pitkään sen jälkeen Nephilim kuului makuarvostelmassani Missionin ja muutamien muiden kanssa verrattain tunnettujen goottibändien pohjasakkaan (vrt. Cure, Bauhaus ja Sisters of Mercy siinä toisessa ääripäässä). On myönnettävä, ettei arvostelmallani ollut mitään kokemusperäistä pohjaa. Jollain goottikokoelmalla oli biisi tai pari, mutta koska ne eivät iskeneet yhtä kovaa kuin mustahuulet, jäi tutustuminen oikeastaan tähän hetkeen.

Yksi kimmoke yhtyeen kuuntelemiseen oli kuitenkin Leedsissä vietetty aika. Yorkshire oli aikoinaan yksi Englannin goottikeskuksista. New Model Army ja The Cult (sekä sen edeltäjä Southern Death Cult) perustettiin Bradfordissa ja Sisters of Mercy tuli Leedsistä. Fields of the Nephilim tuli etelämpää, mutta Leedsissä istuin usein bussissa samaan aikaan kera pitkätukkaisen gootin, jolla oli Nephilimin selkälippu.

Downrazor (1987) tarjoilee heti intron jälkeen tuplan tai kuitin: joko naurat kippurassa Carl McCoyn tumman värisevälle äänelle tai astut pois Thatcherin Englannista, mukaan ”spagettigoottien” fantasiamaailmaan. Vaikka albumi ei saavuttanut massiivista suosiota, valveutunut yleisö valitsi jälkimmäisen: levy nousi Brittien indielistan kärkeen. Teoksen äänimaailma muistuttaa läheisesti Sisters of Mercyä, mutta biisimateriaali on tasapaksumpaa. Täysin kelvollinen tuotos.

The Nephilim (1988) jäi toiseksi brittien indielistalla, mutta saavutti edellistä korkeamman sijoituksen yleisellä albumilistalla niukasti top kympin ulkopuolella. Tämäkin pitkäsoitto on varsin tasapaksua joskin hyväksyttävää tavaraa, mutta edelliseen verrattuna tymäkämpää jytää, joka lähenee metallisia sfäärejä. Kertoo ehkä enemmän omista mieltymyksistäni kuin kahden ensimmäisen albumin eroavuuksista yleisemmin, mutta valitsen mieluummin hieman vähemmän ummetuksesta muistuttavan debyytin.

Elizium (1990) sisältää enimmäkseen pitkiä biisejä. Sen on tuottanut Pink Floydin kanssa työskennellyt Andrew Jackson. ”At the gates of silent memory” sisältää Aleister Crowleyn puhetta. Nämä elementit jakavat kuulijoita jo ennen kuin levyn laittaa soimaan. Minulle ongelma on sama kuin aikaisemmilla levyillä: voisiko sitä tehdä edes yhden timanttisella melodialla varustetun biisin? Vaikka sellaisen kuin Sisters of Mercyn ”Walk away” tai Bauhausin ”The passion of lovers”? Ai ei vai? No ei sitten. Kasvavatko ja aukeavatko raidat kuuntelukertoja lisäämällä? En tiedä, riittääkö kärsivällisyyteni. Äänimaisema on kuitenkin genren mukainen, mikä sopii minulle hyvin, eikä tätä muutenkaan huvita mollata, mutta kuunnellessa huomaa, kuinka tärkeää minulle on löytää albumilta ”hyvä biisi”.

Zoon (1996) julkaistiin nimellä Nefilim, mutta otetaan se silti mukaan tähän kuuntelurupeamaan. McCoy lähti eri suuntaan kuin muut. Hän perusti Nefilimin ja muut jatkoivat nimellä Rubicon. McCoyn mukaan Zoonin julkaisu venyi levy-yhtiön kiistan vuoksi. Albumi on metallisempi kuin yksikään Fields of the Nephilim -julkaisu. Kyse ei ole perinteisestä goottilevystä, vaan teollisuuskuolometallista. On vaikea arvioida, onko tyyli ollut edelläkävijän vuonna 1996 – kenties – mutta jos tällainen ilmestyisi vuonna 2013, ei se tyylinsä puolesta menisi edes retrovitsistä. Tällä en tarkoita, että albumi olisi kuraa, mutta ei se aiheuta myöskään riemunkiljahduksia. Eikä edes metalli-ironista pikkusormen ja etusormen samanaikaista nostoa.

Fallen (2002) on taas koko nimellä. Se koostuu erinäisistä demoista ja aikaisemmista jäsenistä on mukana vain McCoy. Ei siis mikään timanttinen asetelma paluulevylle. ”Thirst” ja ”Hollow doll” ovat pakasta esiin puskevia biisejä ja muutenkin raidat ovat paluuta standardoituun goottiperinteeseen.

Mourning Sun (2005) kuuluu levyihin, joiden lyhin raita on niukasti alle kuusi minuuttia. Eeppisyydestä ja mahtipontisuudesta ei ole puutetta missään muussakaan. Harmi vain, etten saa otetta tämänkään levyn kappaleista, joista valtaosa on venytettyä onttoa kolinaa. Tämän rinnalla vaikkapa Killing Joke tuntuu tiivistetyltä, koherentilta ja relevantilta. Toisaalta, ”New gold dawn” on tarttuvan melodinen. Ote on taas selvästi rankempi kuin Fallenilla, mutta kevyempi kuin Zoonilla.

Ceromonies (2012) on tupla, joten se on lähtökohtaisesti liikaa tältä bändiltä. Tosin toinen albumi on live, joten sitä ei lasketa. Varsinainen studiolätty on tasapainoinen synteesi kevyen ja raskaan, melodisen ja melodiattoman, goottilaisen ja metallisen välillä. Tässä kapeassa maailmassa se on jokaiselle jotain ja kaikille kaikkea. ”Trees come down” oli se minun kakkupalani ja teekuppini.

Tämänkertainen kuuntelurupeama oli poikkeuksellisen raskas ja tuloksiltaan laiha. Sain väännettyä itseni kuunteluasentoon ja odotin seuraavan albumin tuovan jotain uutta ja erilaista näkökulmaa tai edes yksittäisen mahtavan biisin. Mitään tällaista ei oikeastaan tullut, joten on siirryttävä lähes tyhjin käsin kohti seuraavaa valintaa. Sori vaan Fields of the Nephilim, meistä ei tullut bestiksiä. En oppinut arvostamaan teitä erityisen korkealle enkä kykene eläytymään täydellisesti sen selkälippuisen bussiseuralaisen maailmaan. Käyn pienen tauon jälkeen vielä kokeilemassa ainakin ensimmäistä albumia, mutta en odota sen muuttavan maailmaani. Goottiskaban tulos: Yorkshire 1, Hertfordshire 0.

Ei kommentteja: