tiistai 20. toukokuuta 2014

Studioalbumit osa 35: Adam and the Ants

Varhaisin kosketukseni Adam and the Antsiin ja sen keulahahmo Adam Antin soolouraan ei tullut musiikin kautta. Aivan ensimmäinen muistikuva tuosta brittiläisestä eksentrikosta perustuu Suosikkiin. Lehden julisteessa seisoi mies, jonka naamassa oli vaakasuora valkoinen raita. Myöhemmin kuulin jonkun kappaleen, mutta musiikki vain tuki hahmoa eikä toisin päin. Adam Ant oli sarjakuvasankari ja lastenohjelman merirosvo. Sitä ei tarvinnut ottaa tosissaan, mutta se antoi mielikuvitukselle vallan.

En ole mikään noviisi aloittaessani kuuntelurupeamaa. Tunnen bändin ja miehen tuotantoa kohtuullisesti, vaikka en koskaan ole ollut suuri fani: liian valtavirtaa, enkä osaa muutenkaan osaa ottaa niitä täysin vakavasti. Selitys kuuntelulle löytyy osittain musiikkivisasta. Minua alkoi jurppia, kun en tiennyt, mikä on bändin ja mikä soolouran tuotantoa. Ikään kuin sillä olisi mitään väliä muiden kuin täsmällisiä vastauksia odottavien visatuomareiden kannalta. Toinen kuunteluun patistava tekijä on verrattain hyvän musiikkimaun omaava skottituttu, joka on erittäin vakavissaan hehkuttanut Adamia.

Dirk Wears White Sox (1979) kuulostaisi varmasti erilaiselta, jos olisin aloittanut artistiin ja yhtyeeseen tutustumisen tästä. Nyt ensimmäinen reaktio on kysymys, voiko tätä ottaa tosissaan, kun on tottunut sarjakuvahahmoon. Levy nimittäin on perustavanlaatuista post-punkkia. Alkupuoli on loppua vahvempi. Esimerkiksi levyn avaava ”Car trouble” on hieno, vaikka minulle uppoaa myös loppupuolen ”Animals and men”. Hittejä ei oikeastaan ole eikä sellaista vakuuttavuutta ja funk-maustetta kuin monilla muilla post-punkkia soittaneilla, esimerkiksi Gang of Fourilla. Silti levy on vakavasti otettava eri tavalla kuin viihdyttävä Peter Panista muistuttava hahmo, jollaisena Adam Antin opin tuntemaan. Triviatiedosta kiinnostuneet voivat laittaa muistiin, että albumi oli historian ensimmäinen Brittien indielistan ykkönen, sillä se koottiin ensimmäisen kerran vuonna 1980.

Kings of the Wild Frontier (1980) muistuttaa huomattavasti enemmän mielikuvaani yhtyeestä. Sitä hallitsee yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut niin sanottu ”Burundi beat drum” -soundi, joka puuttui ensimmäiseltä albumilta. Sillä on melodisia hittejä, kuten avausraita ”Dog eat dog” ja sitä seuraava ”Antmusic”. ”Kings of the wild frontier” avaa b-puolen ja se kuuluu myös levyn kohokohtiin. Myös loppupuolen ”Jolly Roger” toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan. Hankin levyn vinyylinä messuilta neljällä eurolla. Se on edullinen hinta lähes klassikkoalbumista. Onhan tämä aika höpsöä musiikkia, varsinkin verrattuna katu-uskottavampaan debyyttialbumiin.

Prince Charming (1981) on se levy, jolta löytyy ”Stand and deliver”, tarttuva ralli laukkakomppeineen ja hevosen hirnuntoineen. Video tuli nähtyä joskus lapsena ja se jäi alitajuntaan. Vuosia myöhemmin Barcelonassa näin sen uudestaan telkkarista jossain kuppilassa. Innostuin taas niin paljon, että ostin matkoilta palattuani Anttilasta Adam and the Antsin ja Adam Antin soolotuotantoa sisältävän kokoelman Super Hits. Levyllä on toinenkin oikein hieno popkappale, ”Picasso visita el planeta de los cimios”, mutta muuten se on viihteellistä ja pahimmillaan jopa kiusallista (”Ant rap”).

Tähän päättyi Adam and the Ants. Tästä alkoi sooloura nimellä Adam Ant.

Friend or Foe (1982) alkaa juuri sillä, mistä artisti tunnetaan: koppoti koppoti. Biisi on ”Friend or foe”. Miehen uraan ilmeisesti kuuluu hittien laittaminen b-puolen alkuun (”Kings of the wild frontier”, ”Stand and deliver”), joten siellä on nyt brittilistan ykköseksi noussut ”Goody two shoes”. Niiden välissä on esimerkiksi onnistunut ”Desperate but not serious”. Nämä julkaistiin singleinä. Mukana on myös tarpeeton versio Doorsin biisistä ”Hello, I love you”. Paras biisin nimi on ehdottomasti ”Here comes the grump”, mutta itse raitakin on hyvä. Laatua on vielä levyn lopussa, jossa seisoo ”Man called Marco”. Friend or Foe on Antin menestynein soololevy enkä yhtään ihmettele miksi. Se ei silti tarkoita, että kuuntelussa olisi juuri minulle räätälöity mestariteos. Siinä missä Marc Bolan oli uskottava myös hupsutellessaan, Adam Ant ei ole täysin vakuuttava edes vakavimmillaan.

Strip (1983) ei ollut edeltäjänsä kaltainen menestys. Se on askel valtavirtaisempaan ja – suoraan sanottuna – mitäänsanomattomampaan ilmaisuun. Tunnetuimmat biisit ovat singlelohkaisut ”Puss’n’boots” ja ”Strip” sekä levyn päättävä ”Amazon”, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Adam Ant siirtyi kohtuullisen omintakeisesta musiikista aikansa yleiseen ja massoille suunnattuun, pehmoilevaan uuteen aaltoon. Kuten usein käy kaupallistettaessa artisteja, suosio hiipui. Phil Collins soittaa levyllä rumpuja ainakin muutamilla raidoilla, jos se jotakuta kiinnostaa.

Vive le Rock (1985) lähtee liikkeelle nimikkobiisillä, joka on höpsön riemastuttava, upliftaava partyjumppa. Sen jälkeen taso laskee keskinkertaiseksi. Siinä se pysyy loppulevyn ajan. Biiseissä on välillä tunnusomaista stomppausta, mutta sävellykset eivät osu aivan häränsilmään. Ensimmäinen single, ”Apollo 9”, joka julkaistiin yli vuosi ennen levyn ilmestymistä, on toki oikein kelvollinen humppa ja pikkuhitti. Levyn vaatimaton menestys ja ongelmat levy-yhtiön kanssa saattoivat vaikuttaa siihen, että Ant masentui ja kyllästyi musiikin tekemiseen. Hän keskittyi näyttelemiseen, joten seuraavaa albumia saatiin odottaa viisi vuotta.

Manners & Physique (1990) ei ole Spotifyssa enkä ole kuunnellut sitä muutakaan kautta kokonaan. Avausraita ja singlenäkin julkaistu ”Room at the top” on tarpeeton kasarinjämä ysärillä. ”Rough stuff” on pateettinen yritys olla ajanmukainen ja kaupallinen juuri aikansa ”tanssittavalla” tavalla, jolla ihmiset eivät halunneet tanssia. ”Can’t set rules about love” on asiallinen popkappale, mutta jos nämä ovat kolme singleä, en yritä väkisin löytää levyä. Singlet ovat myös keskenään hyvin erilaisia, joten albumi vaikuttaa aikamoiselta sillisalaatilta.

Wonderful (1995) on seesteisempi ja rennompi kuin yksikään Antin aikaisemmista levyistä. Poissa on hysteria ja hömppä. Viisi vuotta vierähti heikosta edeltäjästä ja nyt mukana on myös rockabillyn ja Morrisseyn ystäville tuttu kitaristi Boz Boorer. Missään tapauksessa tämä ei ole Antin paras levy, mutta ei välttämättä huonoinkaan. Se on hetkittäin rennon mukava, esimerkiksi avausraidalla ”Won’t take that talk” ja biisillä ”Ying & Yang”, mutta kokonaisuus on lievästi tylsä. On kuin pyydettäisiin Peter Panin seikkailuihin uteliaasti suhtautuvan kiinnostuvan myös seuraamaan aikuistunutta versiota hänestä.

AA is the Blueblack Hussar in Marrying the Gunner’s Daughter (2013) on kahdeksantoista vuoden taukoon ja pelonsekaisiin odotuksiin nähden huikea paluu. Tämä on hyvä levy, jossa on muutamia erittäin hienoja biisejä, esimerkiksi ”Punkyoungirl” ja ”Cool zombie”.

Adam Antissa on paljon Marc Bolania ja David Bowieta, hyppysellinen Syd Barrettia ja liikaa Duran Durania minun makuuni. Se on liian valtavirtaista noustakseen idoliensa tasolle. Siitä puuttuu ”se jokin”, jota on vaikea määritellä. Adam Ant ei ole niin ”cool” kuin Bolan, Bowie tai Barrett. Hän on pikemminkin surullisen hahmon ritari, josta voi olla iloinen, että hän on ylipäätään kykeneväinen tekemään musiikkia edelleen – ja vieläpä sellaista, jota voi kuunnella nolostumatta.

Ei kommentteja: