sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Studioalbumit osa 41: Slowdive

Musiikillisena genrenä kenkientuijottelu eli shoegazing kehitettiin Briteissä – ja erityisesti eteläisessä Englannissa – 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Nimi tuli siitä, että tietyillä bändeillä tyyliin kuului introspektiivisyys ja etääntyneisyys. Pysyttiin paikoillaan ja vältettiin aktiivista katsekontaktia yleisöön. Ne siis tuijottelivat kenkiinsä.

Musiikillisesti bändit koostuivat kitaravetoisista äänivalleista, keskitempoisista (tai hitaammista), yleensä melodisista kappaleista, joiden lauluraidat sekoittuivat muihin instrumentteihin. Sanoista ei yleensä saanut selvää. Tyypillisiä shoegaze-bändejä olivat My Bloody Valentine, Ride ja Slowdive.

Shoegazen kulta-aika tuli minulle pari vuotta liian aikaisin. Tutustuin useimpiin bändeihin vasta niiden noustua pinnalle. Suurin osa ostoksistani tapahtui alennusmyyntien tai käytettyjen levyjen myyjien kautta. 1990-luvun puoliväliin mennessä olin hyvin selvillä, mitä ovat yllä mainitut bändit tai Lush, The Jesus & Mary Chain, Chapterhouse, Swervedriver ja Catherine Wheel, jonka sisällyttämistä genreen en ymmärrä. Näistä rakkain oli The Jesus and Mary Chain, joka on paljon enemmän kuin shoegaze-yhtye. Slowdivea nauhoitin c-kasetille, mutta se jäi kuriositeetiksi.

Kun Slowdive koottiin uudelleen ja näin yhtyeen Barcelonassa keikalla, olin myönteisesti yllättynyt. Oliko yhtye oikeasti näin mainio. Keikalla se kuulosti paremmalta kuin genren kuningas My Bloody Valentine. Tosin näin Slowdivesta vain osan, kun katsoin ensiksi hetken Sharon van Ettenia ja jännitin Slowdivea seuranneen Pixiesin näkemistä. Nyt tuli aika testata, millaiselta Slowdiven albumit kuulostavat vuonna 2014.
 
Just for a Day (1991) palauttaa välittömästi mieleen, miten teininä olin piirun verran liian levoton nauttiakseni tällaisesta musiikista niin paljon, että olisin sännännyt kauppaan ostoksille ja pakottanut tuttuja kuuntelemaan sitä. Eteeristä, kuulasta, etäistä ja kaunista, mutta jokin koukku, joka olisi pannut levottoman nuoren paikoilleen, tästä edelleen puuttuu. Samoin mieleen palautuu heti Primaveran keikka, Barcelonan pimenevä kesäilta suurella lavalla. Sinne tällainen musiikki sopii täydellisesti. Yksittäisistä biiseistä on vaikea kirjoittaa, mutta ”Catch the breeze” voisi olla aloittelijan valinta. Ja muidenkin. Itse albumi sai verrattain nuivan vastaanoton ilmestyessään. Fanit olivat sitä mieltä, ettei se noussut aikaisemmin julkaistujen ep-levyjen tasolle (ne ovat tässä bonuksena toisella cd:llä). Rokkipoliisit yhtye sai raivoihinsa. Bändi ei oikein ymmärtänyt, miksi he saivat jopa tappouhkauksia. Vaikka tajuan, mitä joskus tästä jäi puuttumaan, olen ehkä muuttunut vähän teiniajoista, koska albumi ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä.

Bonus-cd:n ep:t ja kolmen biisin Peel-sessio ovat yhtä lailla hienoa kuunneltavaa.

Souvlaki (1993) on hieman ”kaupallisempi”, jos termiä voi tässä yhteydessä käyttää. No, ehkä se on hieman helpompi tuotannollisesti ja sanoista saa selvän. Kakkosraita ”Machine gun” on yhtyeen linjassa selvä hitti, ”Souvlaki space stationilla” on mukana vankka dub-elementti, joka sopii oudon hyvin bändin tyyliin, ja ”When the sun hits” on suoranaista brittipoppia. Albumilla Brian Eno kävi vähän nauhoittamassa ja soittamassa koskettimia. Tai oikeammin sanottuna bändi teki session Enon kanssa ja siitä päätyi pari biisiä levylle. Mutta mistä tulee albumin nimi? Miksi nimetä eteerinen poplevy kreikkalaisen lammasruuan mukaan? Se selviää nykyisen cd-painoksen vihkosesta. Tarinan toistaminen veisi liikaa tilaa, joten en toista sitä tässä, mutta se pohjautuu amerikkalaisen komediaparin vitsiin, jonka tässä typerältä kuulostavassa punchlinessa on ilmaisu ”She’ll suck your cock like Souvlaki”. Albumi jäi brittipopin varhaisbuumin, erityisesti Sueden ensialbumin ja Auteursin New Waven jalkoihin, mutta kulttiklassikko siitä tuli. Jos ei muuten, niin Pitchforkin 93/100 antaa osviittaa, että kunnon hipsteri ei Slowdivea dissaa.

Bonus cd:llä on ep:itä ja b-puolia, esimerkiksi Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran ”Some velvet morning”, jonka myös Primal Scream levytti myöhemmin. Debyytin mukana tullut cd on yhtyeen keskeistä tuotantoa, mutta tämän repaleisen, toisen albumin uuden painoksen kylkiäisen voi jättää pölyttymään hyllyyn.

Pygmalion (1995) on selkeä askel pois edellisten levyjen linjasta. Sitä ei enää tunnista shoegaze-genreksi, vaan se on jotain kokeilevaa, edelleen eteeristä äänimaisemaa, josta puuttuvat melodiset popkoukut ja kitarasurina. Levyn tempo on edellisiä hitaampi. Se on jopa unettava. Voin kuvitella, että tällekin löytyy puolustajansa, mutta minun Slowdive se ei ole.

Jostain syystä en ole pahemmin ajatellut sellaista ilmiselvää asiaa, että nykypäivän post-rock-yhtyeet ovat Slowdivelle ja muille kenkiintuijottelijoille velkaa lähes kaiken. Osa on vain lisännyt mahtipontisuutta, draamaa, metallisuutta, tempoa ja biisien kestoa.

Ei kommentteja: