Studioalbumit osa 50 (1/2): The Kinks (1964–1972)

The Kinks on aina ollut itselleni kiinnostavampi yhtye kuin Rolling Stones tai Beatles. Jotenkin se on ollut koskettavampi ja läheisempi, vaikka joillain ulkoistetuilla kriteereillä Rollarit tai Beatlesit voidaan nostaa arvoasteikossa hieman korkeammalle. En tiedä, miksi niitä pitäisi edes verrata.

En muista, milloin tutustuin bändiin. ”Sunny afternoon” löytyi (ja löytyy edelleen) seiskatuumaisena isän sinkkuhyllystä. Se oli kuitenkin niin naarmuuntunut, ettei sitä viitsinyt kuunnella kovin usein, toisin kuin samasta hyllystä löytynyttä Herman’s Hermitsin singleä ”No milk today”.

Teininä törmäsin melko usein Kinks-kovereihin. Niitä tekivät ainakin brittiläiset rockabilly-bändit ja kotimainen indiepop-yhtye Poverty Stinks. Lainasin kirjastosta Kinksin kokoelman ja nauhoitin c-kasetille. Se oli hienoa kuunneltavaa. Myöhemmin ostin tupla-cd:n yhtyeen parhaita. Siitä olen nauttinut vuosikausia. Vähitellen alkoi kiinnostaa myös studioalbumit. Ostin Village Green… -albumin muutamalla eurolla. Sitten kun päätin kuunnella kaikki studioalbumit, ostin pari varhaista cd:tä, jottei tarvitse turvautua yksistään Spotifyn ja YouTuben tarjontaan.

The Kinks (1964) on monella tavalla tyypillinen aikansa debyytti. Sillä ei ole erillistä nimeä, se sisältää puolet kovereita ja se on verrattain etäällä tyylistä, josta yhtye tultiin myöhemmin tuntemaan. Tavallaan yhtye on tässä vaiheessa raakile, mutta jotenkin olen viehättynyt monien artistien varhaistuotantoon, jossa kuuluu lupaus tulevasta. Kinks esittää täysin kelvollisia versioita amerikkalaisista rokkiklassikoista (sisältäen kaksi Chuck Berryn biisiä), kuulostaa varhaiselta Rolling Stonesilta ja saa debyytilleen mukaan muutaman oman klassikon. ”You really got me” on levyllä – ehdoton klassikko, vaikka ei mielestäni yhtyeen parhaimmistoa. Oma suosikkini on ”Stop your sobbing”, jonka The Pretenders myöhemmin levytti ensimmäisenä singlenään. Albumilla vierailevat muiden muassa Jon Lord ja Jimmy Page. Päätin ostaa tämän ennen kuuntelun aloittamista.

Kinda Kinks (1965) sisältää popimpia ja bluesimpia sävellyksiä kuin rock’n’rollaava debyytti, mutta soundit ovat erittäin raffit. Bändi kuulostaa omaperäisemmältä, koverien määrä on pudotettu kahteen ja huipuista ”Tired of waiting for you”, josta myös Poverty Stinks teki versionsa, löytyy tältä toiselta albumilta. Ylipäätään levystä puskee läpi biisinikkari Ray Daviesin timanttinen popsensibiliteetti. Levyn kaksi viimeistä raitaa, ”You shouldn’t be sad” ja ”Something better beginning” ovat hyviä esimerkkejä siitä.

The Kink Kontroversy (1965) tuli ostettua etukäteen. Se ilmestyi samana vuonna kuin edeltäjänsä ja sieltä löytyy pari ikivihreää, ”Till the end of the day” ja ”Where have all the good times gone”. Kovereita on vain yksi, levyn avaava bluesklassikko ”Milk cow blues”. Hyvä levy, mutta parempaa on luvassa.

Face to Face (1966) aloittaa niin sanotun Kinksin kultakauden. Ilmaisu tarkoittanee, että bändi löysi oman äänensä ja teki sinä aikana hienoja levyjä. Ainakin levyn ”Sunny afternoon” ja ”Dandy” kuuluvat kultakauteen. On siellä itselleni tuntemattomiakin helmiä, kuten Daviesin veljesten siskosta kertova ”Rosie, won’t you please come home”, ”Rainy day in June” ja ”I’ll remember”. Albumin kansi on harhaanjohtavan psykeedelinen, mutta sisältö on loistava. Tässä vaiheessa kevyesti paras ja kunnianhimoisin kokonaisuus. Samoihin aikoihin yhtye teki uskomattoman hienoja biisejä, jotka eivät päätyneet albumille, mutta esiintyvät hittikokoelmilla. Näistä esimerkkeinä on upea ”Dead end street”, sen b-puoli ”Big black smoke”, alkujaan Animalsille tehty (mutta sen hylkäämä), ”Sunny afternoonin” b-puolella ilmestynyt ”I’m not like everybody else”, single ”Mr. Pleasant / This is where I belong”, joista viimeisimmän myös Frank Black koveroi. Luomisvoima oli todellakin huipussaan.

Something Else by the Kinks (1967) on klassikkolevy. Sen avaa ”David Watts” ja perään tulee ”Death of a clown” – molemmat yhtyeen hittikokoelmien vakiokamaa, samoin kuin albumin päättävä ”Waterloo sunset”. Tuntemattomammista voi nostaa esiin hienon ”Harry rag”. Ilmestyessään levy myi huonosti, mutta päätyi vuonna 2003 Rolling Stone -lehden 500 parhaan albumin listalle. Jälleen yhtye teki samaan aikaan albumille päätymättömiä hienoja singlejä, kuten ”Autumn almanac” ja ”Susannah’s still alive”.

Village Green Preservation Society (1968) tuli ostettua neljän ja puolen euron hintaan. Se onkin ensimmäinen studioalbumi, jonka Kinksiltä hankin. Se myi verrattain heikosti ilmestyessään, mutta myöhemmin siitä tuli yhtyeen eniten myynyt studiolevy. Edellisen tavoin se kipusi Rolling Stonen yllämainitulle listalle. Kyse on jonkinlaisesta katoavan englantilaisen elämänmenon teemalevystä. Se on hieno teos, mutta sillä ei ole yhtään yhtyeen suurta yksittäistä biisiä. Toki esimerkiksi ”Village green” on koskettava, mutta merkitsevää tässä on kokonaisuus.

Arthur (1969) on jonkin sortin konseptialbumi englantilaisesta elämänmenosta. Se tehtiin televisiosarjaan, joka ei lopulta valmistunut. Kriitikot tykkäsivät siitä, mutta myyntiluvut olivat maltilliset. Sen avaa hitti ”Victoria”, jonka kopioimisesta syntyi myös The Fall -yhtyeen yksi menestyksekkäimmistä biiseistä. B-puolen alussa on myös melkoisen tunnettu raita, ”Shangri-La”. Muuten levy on tasapaksu. Se ei ole missään tapauksessa huono, mutta kun tässä vaiheessa on jo tottunut iskusävelmiin, joita riittää ripoteltavaksi singlejen b-puolille, tuntuu Arthur vain keskitasoiselta teokselta.

Lola versus Powerman and the Moneygoround, Part One (1970) on edeltäjänsä tavoin konseptialbumi. Tällä kerralla aiheena on musiikkiteollisuus. Kriitikot arvostivat erityisesti musiikkia, mutta heidän mukaansa tarina jäi löyhäksi. Itse en nyt keskity teksteihin, vaan kuuntelen vain biisit läpi. Levyltä löytyy kaksi suurta hittiä, ”Lola” ja ”Apeman”-höpsöttely, mutta esimerkiksi kakkosraita ”Strangers” on vahva, melkoisen Beatles-henkinen popkappale, kuin myös b-puolen aloittava ”This time tomorrow”. Musiikillisesti albumi on jokseenkin epätasainen sekoitus balladeja (”Get back in line”) ja brittiläistä music-hall -perinnettä (”The Moneyground”, ”Denmark street”).

Percy (1971) on soundtrack samannimiseen elokuvaan, joten sen voisi jättää pois, mutta kuunnellaan nyt sekin. Levy koostuu puoliksi instrumentaaleista, mukaan lukien tarpeeton versio Lolasta. Suurinta osaa ei ole edes tarkoitettu kotikuunteluun (”Helga” on ihan ok), mutta lauletut raidat ovat kelvollisia, joskaan eivät tärkeitä.

Muswell Hillbillies (1971) ei kuulu konseptialbumeiden listaan, mutta se on temaattisesti yhtenäinen. Nimi viittaa Lontoon Muswell hilliin ja albumin kappaleet käsittelevät työväenluokkaista elämää Englannissa. Levy on arvostettu klassikko, mutta myyntimenestys se ei ilmestyessään ollut. Siltä puuttuvat hitit ja monille yhtyeen onnistumisille ominainen irtonaisuus, helppous ja keveys. Levyn parhaimmistoon kuuluu yhtyeelle epätyypillinen kappale ”Alcohol”, josta myös Moogetmoogs teki versionsa ”Kuningas alkoholi”. Myös alakuloiset ”Holloway jail” ja ”Oklahoma USA” (josta Yo La tengo teki versionsa) onnistuvat. Sen sijaan (muka-)nokkela ”Have a cuppa tea”, joka käsittelee kieli poskessa teehetkien asemaa brittikulttuurissa, on tylsä ja tyhjänpäiväinen rallatus.

Everybody’s in Show-Biz (1972) on tupla-albumi, jonka toinen osa on live. Ensimmäinen levy on uusi studioalbumi, joten keskityn siihen. Levyllä on tasan yksi suuri Kinks-klassikko, ”Celluloid heroes”, josta tunnetaan myös Juicen esittämä ja hienosti suomentama versio ”Paperitähdet”. Myös ”Hot potatoes” nousee letkeytensä vuoksi parhaimmistoon, samoin kuin nimensä mukaista tunnelmaa huokuva, hammondeilla ja trumpetilla kuorrutettu ”Sitting in my hotel”. Osa albumista on kohtuullisen kaukana bändin parhaista, mutta kokonaisuus on kovatasoinen, koska huippujen perässä vahvaa keskitasoa pitää yllä myös svengaava ”Motorway” ja lieviä calypso-elementtejä sisältävä ”Supersonic rocket ship”.

Siinä oli yksitoista ensimmäistä albumia. Saman verran on vielä jäljellä. Tästä paketista voisin laittaa hyllyyni minkä tahansa ja kuuntelisinkin muita paisi Percyä. Erityisesti 1966–1971 oli yhtyeelle hienoa aikaa, kun onnistuneita sävellyksiä riitti levyille ja singleille. Ainakin Face to Face on ostettava ennemmin tai myöhemmin.