Britannia uskontososiologin silmin

Grace Davie kuuluu Englannin tunnetuimpiin uskontososiologeihin. Hän on kirjoittanut useita keskeisiä teoksia ja lanseerannut muutaman teoreettisen termin. Hänen toistaiseksi tuorein kirjansa, Religion in Britain: A Persistent Paradox (2015), on päivitetty version vuonna 1994 ilmestyneestä teoksesta Religion in Britain Since 1945: Believing without Belonging.

Jos ”usko ilman kuulumista” oli aikaisemman kirjan lanseeraama käsite, tämä jatkaa jo muutaman  vuoden rummutettua ”sijaisuskonnollisuuden” käsitteen pohdintaa. Mielestäni on selvää, että jälkimmäinen on onnistunut ja joitakin viimeaikaisia kehityskulkuja hyvin luonnehtiva, kun taas edellinen jää kiinnostavaksi lähinnä oppihistorialliseen keskusteluun.

Davien mukaan uskonnollisuus on muuttunut velvollisuudesta valintaan. Tästä syystä erityishuomion saavat vaihtoehtoiset kristinuskon muodot ja urbaanit, etnisesti kirjavat seurakunnat, ei-kristillinen diversiteetti ja uskonnottomuus. Koko kirjaa kuitenkin sävyttää ajatus kristinuskon – ja erityisesti Anglikaanisen kirkon – jatkuvasta roolista yhteiskunnan kudoksessa maallistumisesta huolimatta. Tähän myös sijaisuskonnollisuuden käsite viittaa. Siis siihen, että ihmiset hyväksyvät ja toivovatkin toisten ylläpitävän kirkkoa, joka on olemassa toisinaan tarvittavana resurssina niille, jotka sitä tarvitsevat.

Uskonnollisia perinteitä ja yhteisöjä koskevien perustietojen lisäksi kirjassa on myös katettuna sosiologisesti kiinnostavat teemat, joissa pohditaan uskonnon asemaa hyvinvointivaltiossa, terveydenhuollossa, lakiasioissa, vankiloissa ja mediassa.

Alaotsikon nimeämä paradoksi on seuraava: yhteiskunta maallistuu, jos katsotaan ihmisten uskonnollisia uskomuksia, affiliaatioita, identifioitumista ja osallistumisaktiivisuutta, mutta samanaikaisesti uskonto on merkittävä julkisen keskustelun aihe. Tätä kehityskulkua olen itsekin tarkastellut muutamissa julkaisuissani, mutta ei kirjoiteta nyt niistä.

Kyse on tärkeästä perusteoksesta, jos haluaa tietää uskonnosta nykypäivän brittiyhteiskunnassa. Davien kirjan lisäksi Linda Woodheadin ja Rebecca Catton toimittama Religion and Change in Modern Britain (Routledge 2012) sekä Paul Wellerin Religious Diversity in the UK (Continuum 2008) antavat hyvän kuvan samasta aiheesta.

Kirjassa on kaksi lievää ongelmaa. Tekijällä on taipumus yrittää löytää asioista uskontomyönteinen puoli. Tämä tuottaa välillä yksipuolisia tai uskontoinstituutioiden kannalta tarpeettoman kilttejä ja myötäsukaisia tulkintoja. Tässä ollaan kaukana joidenkin brittiläisten ja kristittyjen uskontokommentaattoreiden kapeakatseisuudesta, mutta uskontososiologian kehyksessä olisi voinut olla hitusen kriittisempi tai edes nostaa kriittisiä kantoja selvemmin esiin. Vaikkapa Davien tapa puolustaa brittiläistä versiota valtionkirkosta jättää nyansseja pois keskustelusta ja konservatiivisesta ”suuren yhteiskunnan” ideologiastakin saadaan esiin uskontomyönteinen puoli, kunhan se ulottuvuus irrotetaan asiayhteydestä.

Toinen ongelma on se, onko tämä itsenäinen kirja vai toinen editio. Tekijä on kirjoittanut uuden kirjan teemasta, jota hän on käsitellyt aikaisemmin. Siksi tämä on mielestäni uusi kirja. Jatkuvat viittaukset edelliseen editioon eivät suoranaisesti paranna teosta. Ne ovat kiinnostavia lähinnä Davien ajattelun muutoksia tutkiville.

Kyse on myös siksi uudesta kirjasta, että siinä käydään laajasti läpi Britanniassa toiminutta, Linda Woodheadin johtamaa Religion & Society -tutkimusohjelmaa, jonka puitteissa myös itse työskentelin yli kaksi vuotta yhdessä rahoitetussa tutkimusprojektissa. Siitä projektista Davie kirjoittaa sivun verran myönteiseen sävyyn.

Itse asiassa Davien teos antaa melko hyvän kuvan tutkimusohjelman keskeisistä löydöksistä ja ylipäätään siitä, mitä uskonnontutkimuksen ja erityisesti uskontososiologian alalla on Britanniassa tehty 2000-luvun jälkipuoliskolta nykypäivään. Jo sen vuoksi kirjaan kannattaa tutustua.